Peadar Ó Guilínin The Inferior on joku muinainen Locus-suositelma, jonka luin vihdoin, kun se saatiin sähköisenä lisänä kirjaston kokoelmiin.
En voi väittää mainittavasti pitäneeni teoksesta. Se tuntuu jollakin tavalla olevan jonkinlainen tosi-tv -ilmiön tummapintainen peili: Stopmouth edustaa ihmislajia, jolla ei mene kovin hyvin. Joka puolella on petoja, joita pitää metsästää ennen kuin ne metsästävät takaisin. Heimo on ensisijainen, eikä yksilöllä ole niin väliä: heidät, joilla ei enää jalka nouse, vaihdetaan empimättä jonkun petojen heimon kanssa. Joka puolella suhisee jotain satelliitteja, joista käy selväksi noin ensisekunnilla, että kameroitahan ne.
Sitten maahan syöksyy yksi satelliitti ja sen sisältä löytyy nainen.
Koska tosi-tv -väännös taustalla on niin ilmeinen, menee hetki, ennen kuin tajuaa, että kirjoittaja on myös siirtänyt teoksensa aika kauas tulevaisuuteen. Pelkällä lihalla pärjäävät ihmiset eivät toden totta ole ihan nykymenon mukaisia - mietin pitkän tovin, miksei kellään ole keripukkia. Taustatarina jää kuitenkin kauhean monimutkaiseksi ja epäselväksi. Ó Guilín ei tunnu edes yrittävän kertoa, mitä on tapahtunut ja miksi, enkä minäkään enää jossain vaiheessa halunnut siitä sen enempää tietää. Näin eritoten siksi, että tosi-tv -viihde (kuten sentään selviää) on kehitetty nimenomaan sirkushuveiksi kansalle, jolla ei itselläänkään mene kovin hyvin. Ankeutta siellä, ankeutta täällä, ja kaikki tämä yleinen ankeus oli aika raskasta luettavaa.
Suosittelen kaikille, jotka pitävät ylenpalttisesta ankeudesta.
Ai kamala, tulipa syyllinen olo, kun kirjoitin näin negatiivisesti tästä.
En voi väittää mainittavasti pitäneeni teoksesta. Se tuntuu jollakin tavalla olevan jonkinlainen tosi-tv -ilmiön tummapintainen peili: Stopmouth edustaa ihmislajia, jolla ei mene kovin hyvin. Joka puolella on petoja, joita pitää metsästää ennen kuin ne metsästävät takaisin. Heimo on ensisijainen, eikä yksilöllä ole niin väliä: heidät, joilla ei enää jalka nouse, vaihdetaan empimättä jonkun petojen heimon kanssa. Joka puolella suhisee jotain satelliitteja, joista käy selväksi noin ensisekunnilla, että kameroitahan ne.
Sitten maahan syöksyy yksi satelliitti ja sen sisältä löytyy nainen.
Koska tosi-tv -väännös taustalla on niin ilmeinen, menee hetki, ennen kuin tajuaa, että kirjoittaja on myös siirtänyt teoksensa aika kauas tulevaisuuteen. Pelkällä lihalla pärjäävät ihmiset eivät toden totta ole ihan nykymenon mukaisia - mietin pitkän tovin, miksei kellään ole keripukkia. Taustatarina jää kuitenkin kauhean monimutkaiseksi ja epäselväksi. Ó Guilín ei tunnu edes yrittävän kertoa, mitä on tapahtunut ja miksi, enkä minäkään enää jossain vaiheessa halunnut siitä sen enempää tietää. Näin eritoten siksi, että tosi-tv -viihde (kuten sentään selviää) on kehitetty nimenomaan sirkushuveiksi kansalle, jolla ei itselläänkään mene kovin hyvin. Ankeutta siellä, ankeutta täällä, ja kaikki tämä yleinen ankeus oli aika raskasta luettavaa.
Suosittelen kaikille, jotka pitävät ylenpalttisesta ankeudesta.
Ai kamala, tulipa syyllinen olo, kun kirjoitin näin negatiivisesti tästä.
No comments:
Post a Comment