Aion nyt unohtaa sen syvän epäluulon, jota tunnen, kun joku jenkki (tai sellaiseksi epäilemäni) kirjoittaa seikkailua Tuhannen ja yhden yön hengessä ja tyytyä toteamaan, että Howard Andrew Jonesin The Desert of Souls on joka tapauksessa mahtava tarina.
Ensi alkuun kuitenkin vielä sellainen varoitus, että olen ihan ostettavissa, jos sarjan nimessä on jotain sen tyylistä kuin "Nimi ja Toinenkin nimi -seikkailu". Tässä tapauksessa siis kyseessä oli Dabir ja Asim -tarina, kertojanaan kapteeni Asim, joka toimii muuten eräänlaisena Watsonina Dabirin Sherlockille. Tuttua siis kirjallisuuden konventioista ja lapsuudesta, josta iso osa on kulutettu Tuhannen ja yhden yön tarinoiden parissa, ja ehkä juuri siksi niin oikein.
Dabir ja Asim seikkailevat Bagdadissa noin 700-luvulla tai jotain sellaista (lunttasin tämän) ja magia on toki voimissaan. Kun salaperäinen muukalainen syöksyy Asimin ja Dabirin ja näiden herran jalkojen juureen ja uskoo näiden haltuun tabletin juuri ennen kuin kätevästi heittää henkensä, selvää on, että vauhtia on tiedossa.
Jotenkin koko homma oli miellyttävän maaginen ja kaikkinensa kelpo seikkailu. Asim ja Dabir laukkaavat läpi kartan ja päätyvät kirjan nimenkin kuvaamaan sielujen autiomaahan, jossa oli skaalaa sen verran, että olisin itsekin voinut piipahtaa - no, jos muutama vaara olisi saatu eliminoitua.
Vähän toki näin naisena harmittaa aina se, miten vähän oikeuksia naisväellä tämäntyyppisissä tarinoissa on, mutta onneksi Jones venyttää aikoja ja tapoja sen verran (tai mistä minä tiedän, voihan olla, että ankea rajoittaminen on vasta myöhempien aikojen idea), että mukaan mahtuu yksi itsepäinen mimmikin. Mitään sen kummempaa emansipaatiota on kuitenkin turha odottaa.
Mutta nyt ei sellaisista välitetä: The Desert of Souls oli juuri se kirja, jota tähän syksyyn kaipasinkin. Kelpo hupia.
Ensi alkuun kuitenkin vielä sellainen varoitus, että olen ihan ostettavissa, jos sarjan nimessä on jotain sen tyylistä kuin "Nimi ja Toinenkin nimi -seikkailu". Tässä tapauksessa siis kyseessä oli Dabir ja Asim -tarina, kertojanaan kapteeni Asim, joka toimii muuten eräänlaisena Watsonina Dabirin Sherlockille. Tuttua siis kirjallisuuden konventioista ja lapsuudesta, josta iso osa on kulutettu Tuhannen ja yhden yön tarinoiden parissa, ja ehkä juuri siksi niin oikein.
Dabir ja Asim seikkailevat Bagdadissa noin 700-luvulla tai jotain sellaista (lunttasin tämän) ja magia on toki voimissaan. Kun salaperäinen muukalainen syöksyy Asimin ja Dabirin ja näiden herran jalkojen juureen ja uskoo näiden haltuun tabletin juuri ennen kuin kätevästi heittää henkensä, selvää on, että vauhtia on tiedossa.
Jotenkin koko homma oli miellyttävän maaginen ja kaikkinensa kelpo seikkailu. Asim ja Dabir laukkaavat läpi kartan ja päätyvät kirjan nimenkin kuvaamaan sielujen autiomaahan, jossa oli skaalaa sen verran, että olisin itsekin voinut piipahtaa - no, jos muutama vaara olisi saatu eliminoitua.
Vähän toki näin naisena harmittaa aina se, miten vähän oikeuksia naisväellä tämäntyyppisissä tarinoissa on, mutta onneksi Jones venyttää aikoja ja tapoja sen verran (tai mistä minä tiedän, voihan olla, että ankea rajoittaminen on vasta myöhempien aikojen idea), että mukaan mahtuu yksi itsepäinen mimmikin. Mitään sen kummempaa emansipaatiota on kuitenkin turha odottaa.
Mutta nyt ei sellaisista välitetä: The Desert of Souls oli juuri se kirja, jota tähän syksyyn kaipasinkin. Kelpo hupia.
No comments:
Post a Comment