Datura

Leena Krohnin Datura oli ihan erilainen kuin ajattelin. Jotenkin ajattelin, että se olisi kuin outo uni, josta kyllä kovasti pitää, vaikka mitään ei tajua.

Surrealistisiin odotuksiini nähden Datura oli lähestulkoon tiukkaa realismia (joskaan mitään muuta vasten tarkasteltuna se ei tietenkään sitä ole.) Kirjan kertoja työskentelee Uusi Anomalisti -lehdessä ja saa lahjaksi daturan - kasvi, jolla on myrkyllisiä ja hallusinogeenisiä ominaisuuksia.

Ja sitten on vähän sellaista episodimaista kerrontaa, kummallisia asioita ja arkisia asioita ja hienoa tunnelmaa. Tosi paljon kaikkea sellaista, vaikka kirja on lyhyt ja ihan pieni, vähän kuin koru, tai no, ehkä nyt ei koru, mutta oikeasti, puhelimeni saattaa olla painavampi. Siis massaltaan. Sisällöltään ei varmasti.

Paikoin Datura oli niin hauska, että hikkasin riemusta. Välillä se on ihan hyytävä.

Mutta parasta oli silti tapa, jolla se käsitteli todellisuutta. Oli hyvä, tosi hyvä, että kerrontamuoto ei ollut kuin se ounastelemani uni, sillä voi miten jaetun todellisuuden olemus tuli tässä selväksi.

Että kylläpäs. Näin jälkikäteen voin sanoa, että tässä alkuvuodesta tuntui hetken siltä, kuin mitään huonoa tai keskinkertaista ei maailmassa olisi kirjoitettukaan. Valitettavasti se putki katkesi heti Daturan jälkeen, mutta hauskaa oli silloin kun vielä oli.

Ja ai niin, myös Raija on lukenut Daturan.

Station Eleven

Emily St. John Mandelin Station Eleven kertoo yhteiskuntarakenteen romahtamisesta ja taiteesta, ja taiteen paikasta, kun yhteiskuntarakenne on romahtanut, ja ihmisistä myös.

Voisi ajatella, että kun yhteiskuntarakenne romutetaan spefikirjallisuudessa vähintään kahdesti viikossa, aiheesta ei löytyisi kauheasti uutta sanottavaa, mutta Station Eleven on oikeastaan kyllä tosi mainio. Ehkä se löytää vähän uuttakin.

Traveling Symphony on teatteri- ja orkesteriseurue, joka kiertää asutuksia Pohjois-Amerikan mantereella. Flunssa-aallosta selvinneet pyristelevät eteenpäin miten taitavat - osaa taitaa paremmin, osa huonommin Osa yhteisöistä on hirveitä, dystooppisia, mutta osa kuitenkin terveitä ja toimivia.

Kirjassa on monta päähenkilöä, joiden kohtalot ennen ja jälkeen romahdusta tuntuvat kaikki liittyvän yhteen mieheen, näyttelijä Arthur Leanderiin, joka kuolee ihan kirjan ensi sivuilla ennen kuin tappava tauti on ottanut ja pyyhkäissyt ihmiskunnan pöydältä. Mandel osaa kuitenkin ihan hienosti välttää sellaiset ärsyttävämmän oloiset yhteensattumat: kirjan henkilöt eivät välttämättä koe sellaista suurta valaistumisen hetkeä. Vain lukija tietää (lähes) kaiken, ja se onkin ehkä isoin ongelmani kirjan kanssa. Lopussa nimittäin tuntuu, että vähemmällä tiedollakin olisin selvinnyt ja kokonaisuus olisi silti ollut kaunis ja ehjä.

Mutta kokonaisuus on kuitenkin kaunis ja ehjä. Jotenkin aihepiiristään huolimatta myös kevyt ja sujuva. Station Eleven on helppoa luettavaa, välillä hauska ja välillä surullinen (vaikka ehkä kuitenkin helpommin hauska kuin surullinen) ja kaikkineen oikein mainio.

En tunne sinua vierelläni

Siina käski joskus lukea Tiina Raevaaran kirjoja. Arveli, että tykkäisin.

Oikeassa olit, Siina. Tiina Raevaaran novellikokoelma En tunne sinua vierelläni on yksi parhaista lukemistani novellikokoelmista. Novellikokoelma on munsta usein myös hyvin ongelmallinen konsepti, mutta tässäpä ei ollut sellaisesta tietoakaan. Kerrassaan mahtava kirja oli.

Sen tarinat olivat paikoin ihan hengästyttävän hyviä, ja muutoinkin ihan todella hyviä - ehkä se hengästys tuli siitä, että jotkut vain resonoivat juuri minun kanssani paremmin. Välillä piti pitää taukoa, kun tuntui, että tekee suurta vääryyttä novelleille jos ne vain hotkaisee putkeen.

Esimerkiksi: ensimmäisen tarinan kertoi kuikka. Olin tässä kohdassa jo vähän myyty, sillä kuikka lienee lempilintuni - ja novelli on todella vaikuttava. Aluksi tuntui, etten ymmärrä paljoakaan, mutta lopuksi vähän itketti. (En ehkä silti ymmärtänyt paljoakaan, mutta tarvitseeko sitä aina kaikkea.) Aloitin heti seuraavasta novellista, mutta tajusin, etten ehkä tee Gordonin tarinalle oikeutta, jos en kirjoita ylös, miten paljon pidin siitä. Sitä paitsi seuraavan novellin tunnelma oli jo ensimmäisistä lauseista aivan erilainen.

Kaivo, joka veti tarinaa taulusta kuin taikuri huiveja jonkun katsojan korvasta, oli kirjan kolmas novelli: kipeä ja pelottava, mutta ei pelkästään niitä. Tässä vaiheessa aloin sommitella jonkinlaista fanikirjettä Raevaaralle.

Näissä teksteissä oli ihan huimaa kontrastia tarinoiden sävyissä - joskus kohtaa novellikokoelmia, joissa tarinat ovat näennäisesti erilaisia, mutta oikeasti aivan tasapaksuja. Ei nyt. Yhteinen nimittäjä kokoelman oli takakannen lupausten mukaisesti luonto, joka oli monimuotoisena ja mutkikkaana läsnä ihan kaikkialla. Yksi suosikkitarinoistani oli muuten kirjeiden muotoon kirjoitettu Karhunköynnös, jossa kasvillisuus valtaa alaa ja kirjoittaja on hukata itsensä. Tai ehkä hukkaakin.

Tämän luettuani olen esimerkiksi nähnyt unta siitä, että rynnistän kauppaan hakemaan uuden Raevaaran kirjan heti, kun se ilmestyy.

Vain yhtä en tajua: miksei tätä ole käännetty kaikille maailman kielille? Tietääkö vaikkapa Jeff VanderMeer Raevaarasta? Jos ei, miksi ei?

The Thinking Woman's Guide to Real Magic

Emily Croy Barkerin The Thinking Woman's Guide to Real Magic on juuri sillä tavalla nimetty kirja, että takuuvarmasti haksahdan ostamaan.

Onneksi nyt löytyi kirjastosta, sillä vaikka tässä on ihan mukiinmenevä fantasiaseikkailu, ei kyseessä kuitenkaan ole mikään eeppinen minun ja kirjan välinen rakkaustarina. En siis jää itkemään, vaikka palautankin kirjan lainastoon.

Nimeen liittyen muuten:

1. Olen huomannut, että kirjoja ei kannata ostaa pelkästään nimen perusteella
2. Vaikka The Thinking Woman's Guide to Real Magic on mahtava nimi, jotenkin se ei sovi kirjalle - se on ikään kuin liian itsetietoinen.

Juoni menee osapuilleen sillä tavalla, että Nora on jatko-opiskelija, jonka elämä menee päin hanuria. Sitten hän törmää toiseen maailmaan, jossa vain juodaan skumpanjaa ja tanssitaan yöt läpeensä, ja täällä kohtaa ihanan prinssin. Joka tietysti on keijujen kultaa pahimmillaan, ei edes kuivia lehtiä jää Noralle käteen vaan hirviönhahmoinen ja (mikä olennaisinta) ikäväluonteinen puolisko.

No, sitten löytyy toisesta maailmasta myös velho Aruendiel, joka ehkä voi auttaa neitoamme pulassa. Ja niin päästään sitten eeppisen fantasian pariin.

Jossain noin sivun 100 kohdalla olin, että apua, vielä 462 sivua tätä, tappakaa mut nyt - mutta ei Barker missään nimessä huonosti kirjoita. Oikeastaan ihan viihdyin. Magian kuvaus ja Noran ja Aruendielin suhteen kuvaus (etenkin kun Aruendielkin on yhden sortin ääliö) viihdyttivät. Vähän vähemmän sen sijaan jaksoin tapaa, jolla Nora tappelee kirkuen vastaan maan tapoja ja vielä kirjan loppupuolellakin moittii jotain kaksilahkeista siitä, ettei tämä ole (Noran standardien mukaan) yhtään fiksumpi. Ikään kuin koko muun valtakunnan olisi noin vain pitänyt sopeutua Noran kulttuuriin. No niin olisikin, kauhealla tavalla kohtelevat naisiaan siellä, eivät välttämättä lukemaan opeta. Mutta kuitenkin.

Loppu lässähti siinä kun tajusin, että yhdessä nämä 562 sivua muodostivat jonkinlaisen aloitusosan sarjalle plääh.


(Aloitin juuri Tiina Raevaaran novellikokoelman, siis heti tämän jälkeen, ja Raevaaraa luettuani Barkerin viihdearvokin alkoi vaikuttaa melkoisen heppoiselta - voi olla, että tämä näkemykseni olisi hieman innostuneempi, jos en olisi vielä ehtinyt Raevaaran mainioiden novellien äärelle.)

Authority

Jeff VanderMeer on kyllä salakavala tyyppi. Yhtäkkiä ihan lemppareitani, tämän Southern Reach -trilogian myötä.

Ja nää kannet! Miten hienot!

Authority on hyvin erilainen kuin sarjan ykkösosa Annihilation: kirja ei ole päiväkirja retkikunnasta, vaan Control-nimellä itseään tunnetuksi tekevän agentin epätoivoinen yritys selvittää Southern Reachin - ja siinä sivussa ehkä äitinsä - salaisuudet. Tehtävä ei ole ihan helppo, sillä alueen tutkimuksesta vastaava laitos ja ennen kaikkea sen apulaisjohtaja ovat kaikkea muuta kuin myötämielisiä uudelle vetäjälle.

Hyytävä opus! Salaperäiselle alueelle tarjotaan aivan toisenlainen näkökulma, mutta alueesta sinänsä ei vieläkään paljastu paljoakaan. Tuntematon säilyttää luonteensa: vaikka lukija tietää nyt kaikesta hieman enemmän kuin ensimmäisen osan biologi, biologin kokemuksista ei puolestaan kontrollia tavoitteleva Control tiedä mitään. Ja alue X on mysteeri.

Control ei hahmona ole yhtä vangitseva kuin Annihilationin biologi, mutten pidä tätä puutteena. Kirjallisesti minusta on aivan uskottavaa, etteivät kaikki hahmot ole samanlaisia.

Hiukset pystyssä varasin seuraavan osan kirjastosta.

Empress of the Sun

Voi Everness.

Tässäkin osassa viet lukijasi - tai kuuntelijasi - huimaan seikkailuun rinnakkaisversumiin. Eikä tässäkään osassa tule varsinaisesti sellainen tunne, että tämä kaikki olisi joskus paketoitavissa jonkinlaiseksi lopuksi.

Oikeasti en edes tiedä, pitäisikö tulla (ehkä ei) ja toisaalta, tuleeko tälle jatkoa (arvaan, että kyllä, mutta ehkä missasin jotakin.)

Kolmannen osan, Empress of the Sunin, juoni poikkeaa tosin aiemmista siltä osin, että yksi iso juonenkäänne saatiin ilmeisesti nyt paketoitua, mikä ... sai sen minusta vaikuttamaan tarpeettomalta täytteeltä, mistä näemme, että joitakin ihmisiä ei vain voi tehdä onnelliseksi - jos mitään ei olisi saatu paketoitua, olisin tuhissut tuskastumistani niin, että lähiseudulla olisi kärsitty trombeista.

En tiedä. Kaikki muut* tässä maailmassa ovat ilmeisesti sitä mieltä, että näitä seikkailutarinoita ei voi olla rakastamatta, mutta minä olen sitä mieltä, että voipas. Olen miettinyt, onko kyse siitä, etten nauti seikkailusta seikkailun itsensä vuoksi - ja syy voi olla siinä. En kaipaa kirjaltani välttämättä juonivetoisuutta enkä kaipaa suurempaa kohtaloa tuomaan jonkinlaista maalia, johon tarinan kaari tähtää, mutta kaipaan näemmä jotain muuta kuin jatkuvaa, loputonta seikkailua.

* Silmäilin kaksi arviota nopeasti läpi.

Changeless

Viime vuoden loppupuolella tein päätöksen lukea vähemmän kirjoja, joista en erityisesti pidä. Niinpä kiikutin Gail Carrigerin Changelessin loppupuolella jatko-osat lukematta kirjastoon.

Changeless toki loppui järisyttävään cliffhangeriin, joka melkein sai katumaan päätöstä, mutta vain melkein.

Changelessissa on - minun kannaltani - sellainen ongelma, että sen päähenkilö Alexia Maccon, omaa sukua Tarabotti, on viittä vaille Mary Sue kaikessa täydellisyydessään. Tämä vaatii ilmeisesti sen, että monien Alexian ympärillä olevien on oltava idiootteja: Alexian paras ystävä Ivy kuvataan niin tylysti, että ihmetellä täytyy, miksi naiset missään universumissa olisivat ystäviä. Nyt suhde ei edes lähentele tasaveroista ystävyyttä vaan on pikemminkin holhoajan ja holhokin välinen. Toki Ivyn tarkoitus on olla ns. comic relief, mutta kun hahmoa ei kohdella oikein minkäänlaisella lämmöllä, huumori jää aika kylmäksi. Että ei naurata. Sama koskee Alexian äitiä ja sisaruksia. Ongelma vaivasi jo Soullessia lukiessani, mutten osannut silloin aivan tökätä siihen sormella.

Tämän rinnalla tuntuu aika pieneltä se, ettei Carriger minusta oikein tavoita sellaista aitoa viktoriaanista henkeä: höyrypunkiahan tämä on, joten liekö tarkoituskaan.

Seikkailupuoli sinänsä on vauhdikas ja viihdyttävä, mutten todella aio kiusata itseäni enää Ivy-paran kustannuksella. Haluan koomiset sivuhenkilöni inhimillisinä ja lämmöllä kuvattuina.

Bitter Seeds

Ian Tregillisin Bitter Seeds on saanut todella myönteisiä arvioita lähes kaikilta, jotka ovat sen lukeneet.

Että vähänkö nyt harmittaa, kun itse olin sen kanssa, että meh.

Formaatti on ehkä osin ongelmana: olen sanonut ennen ja jankutan vasta, etteivät aivan kaikki kirjat kestä kunniakkaasti sitä satunnaislukua, jota e-kirjojeni kanssa harrastan. Ehkä Bitter Seeds olisi pitänyt ahmaista.

Toinen ongelma on kuitenkin se, että kirja kertoo .... aaaaivan. Vaihtoehtoiseen universumiin sijoittuvasta toisesta maailmansodasta. Olen kurkkuani myöten täynnä toista maailmansotaa. En myöskään voi olla miettimättä, miksen selvitä kirjasta edes tällaista peruspremissiä ennen kuin ostan sen, mutta en ole mietinnöissäni vielä tuloksia saanut.

Kirjassa saksalaiset kehittävät jonkinlaisia yliluonnollisia voimia omaavia ihmisaseita erään hullun tohtorin käsiinsä hankkimista sotaorvoista; samalla brittiläiset yrittävät vastata omin, yliluonnollisin mutta kovin kalliiksi tulevin keinoinsa.

Päähenkilöitä löytyy molemmilta puolin: on Klaus, saksalainen, jos ette nimestä arvanneet, joka yrittää tehdä palveluksen maalleen, kansalleen ja sekopääsisarelleen (Gretelille, joka muuten on kirjan kiinnostavin hahmo) ja on Marsh (miksiköhän muuten britistä puhutaan sukunimellä mutta saksalaisista ei? Vaikutelma on heti jotenkin infantiilimpi jälkimmäisten kohdalla), joka tekee kaikkensa, muiden kaiken ja vähän ylikin voittaakseen sodan ja kostaakseen.

Bitter Seeds aloittaa sarjan. Loppupuolella kirjaa olin jo visusti päättänyt, että pidä sotasi, Tregillis - mutta sitten käy ilmi, että sota saadaan kirjan aikana sodittua. Seuraavassa ollaan päästy jo ajassa eteenpäin. Pidin kirjasta sen verran, että kaksikymmentä vuotta myöhemmin -vaihe hieman kutkuttelisi. Saatan siis piipahtaa e-kirjakaupassa tässä joskus.

Luin muuten arvioita, joissa on kehuttu Tregillisin tapaa käyttää sanaa. Ehkä. Itse en muista kokeneeni ihmetyksen hetkiä kirjan parissa, mutta se voi johtua siitä, etten ole natiivi englanninpuhuja.

The Forever Watch

David Ramirezin The Forever Watchia oli laajalti kehuttu, joten tartuin siihen odotuksin, joiden päällä olin hyppinyt, jotta mahtuisivat pienille odotuksille varaamaani laatikkoon.

Alku oli legendaarisen takkuinen. Ramirezin tapa kirjoittaa tuntui läheiseltä vasta kirjan loppupuolella. Vaikka teksti ei sinänsä ollut vaikeaa, en vain oikeastaan halunnut tarttua koko kirjaan moneen päivään.

Yksi syy vaikeudelle oli tässä: olen viime aikoina lukenut melkoisesti kritiikkiä siitä, miten monissa spefi-genren kirjoissa naispäähenkilö on raiskauksen uhri. Tai hyväksikäytön. Tai molempien. Ja nyt kun ilmiön on huomannut, sen huomaa joka paikassa, eikä sitä täysin osaa ymmärtää. Niin, arvatkaa, mikä oli lähestulkoon ensimmäinen kohtaus, jossa käsiteltiin The Forever Watchin Hana Dempseyn taustaa? Aivan. Raiskaus.

NO JOKA TAPAUKSESSA. Kirja on siis sukupolvialukselle sijoittuva mysteeri, jossa jengiä kuolee omituisesti. Dempsey ihastuksensa Barrensin kanssa alkaa selvitellä, mikä aikoinaan teilasi Barrensin pomon.

Ja, joo, kaikilla on psi-voimia.

Ja ihan hirveästi on salaisuuksia laivalla.

Vaikka lukukokemukseni parani loppua kohden merkittävästi, kirjasta löytyi edelleen on joitakin asioita, joista haluaisin narista: 1) Pääjuoni oli minusta aivan turhan mutkikas ("turhan" siinä mielessä, että vähempikin olisi riittänyt ja kirja olisi silti ollut aivan vaikuttava) ja 2) Ramirez käyttää salaisuuksien paljastelussaan - tai paljastamatta jättäessään - vähän tympeitä kikkoja: "Olen selvittänyt salaisuutemme, mutta tämä on niin raskasta, niin raskasta, ette halua tietää."

Kaikesta tästä huolimatta kirjassa on paljon hyvää. Kun Ramirezin kirjoitustyylin kanssa pääsee sinuiksi (ja muistuttaa itseään, ettei jokaista taistelukohtausta ole pakko lukea suurennuslasilla) teoksesta kasvaa itse asiassa oikein haikea ja kaunis tarina. Asiat loksahtavat paikoilleen hienosti. Hanan on pakko selvittää suhteensa tiedon ja sen vapauden kanssa: onko kaikilla oikeus tietää kaikkea?

The Forever Watch ei siis ollut täydellinen, mutta oli se kuitenkin melkoisen kunnianhimoinen ja mainio. Suosittelen tarttumaan, jos tummasävyinen ja surumielinen spefi kiinnostaa.

A Book of Silence

En ole aina nopeista nopein oman kirjahyllyni sisällön kanssa, mutta sellainen periaate on, että ennen joulua on ainakin aloitettava yksi edellisen vuoden joululahjakirja. Vuonna 2014 se oli Sara Maitlandin A Book of Silence.

Kirja taisi tulla ihan hyvään saumaan syystä tai toisesta (tai ehkä juuri tämä opus tulisi ihan hyvään saumaan koska tahansa) - nautin hiljaisuuden kulttuurihistoriasta kovasti, vaikkei teos kauhean nopealukuinen ollut.

Sara Maitland löytää itsestään yhtäkkiä tarpeen hiljaisuudelle, ja tekee elämässään melkoisen isoja muutoksia hiljaisuuden mahdollistamiseksi: hän viettää kaksi kuukautta yksin Skyen saarella, osallistuu tutkimusmielessä autiomaaretriitille ja vaeltaa metsissä. Lopulta hän rakennuttaa itselleen pienen talon Skotlannin nummille. Hän kertoo kokemuksistaan hiljaisuudessa ja kaivelee myös melko kunnioitettavan määrän hiljaisuuden historiaa muillekin kiinnostuneille: tilaa tarjotaan on niin hiljaisuuteen vetäytyneille munkeille kuin romantiikan ajan runoilijoillekin. Tosin tässä yhteydessä on huomautettava, että melko eurosentristähän tämä kuitenkin on.

Ensin on sanottava, että minulla on vakava addiktio Skotlannin nummiin, vaikka voi olla, että se perustuu enemmänkin romanttisiin mielikuviini. Oli silti lähellä, että viimeistään tässä kohdassa en pakannut perhettä lentokoneeseen.

Toisaalta, ja merkittävämmin, kirja sai minut pohtimaan suhdettani hiljaisuuteen. Sellaistahan ei ole paljon tarjolla, jos sattuu olemaan kolmevuotiaan äiti ja ... no, konsolipelaajan puoliso. Ei sillä, että herra Sivukirjasto olisi mikään moottoriturpa, mutta ei meillä kovin usein hiljaistakaan ole. Lisäksi itse tuppaan huolehtimaan siitä, etten tavoita edes kaupunkien hiljaisuutta - lähtiessäni lenkille kävellen tai juosten huolehdin usein siitä, että korvissa on musiikkia tai äänikirja. (Jos ei ole, siellä on ajatusteni taukoamaton pajatus, ei sitä kukaan jaksa.)

Lähdin A Book of Silencen aikana kuitenkin pari kertaa kokeelliselle hiljaiselle kävelylenkille ja yllätyin myönteisesti: eihän se niin paha ollutkaan. Erityisen hienoa oli mökillä, jossa myös ympäristö oli hiljainen. Ajattelin paljon sitä, miten esimerkiksi tähtitaivas on aivan hiljainen, mikä oikeastaan on vain yksi lisäsyy kaukoputken hommaamiseen; ja toisaalta sitä, että ehkä voisin opetella joitakin tekniikoita joilla osaisin itse olla joskus hiljaa - ja toisaalta myös, miten saisin ajatukseni joskus hieman rauhoittumaan.

Mietin - Maitlandin tavoin - paljon sitä, onko lukeminen olemukseltaan hiljaista vai ei. Toisaalta toki vastaus on selvä, ellei lueta ääneen (tämäkään taito ei muuten ole aivan ilmeistä: aikanaan hiljaa lukeminen oli lähes vallankumouksellista, ja nykyisin perustaito); toisaalta teksti kuitenkin puhuttelee lukijaansa. Maitland päätyy muistaakseni jonkinlaiseen rajanvetoon erityyppisten kirjojen välillä - itse en moiseen lähde, vaikka myönnän, että ihmiselle saattaisi silloin tällöin tehdä hyvää hetki, jolloin hän ei edes lue. Tai no, myönnän, ettei sellainen hetki välttämättä olisi aktiivisesti vahingoksi.

Minusta A Book of Silence oli siis kiehtova, vaikka välillä kaipasin hieman tiiviimpää otetta tekstiin. Tai en ehkä tiiviimpää, mutten silti voinut olla miettimättä, olisiko sinänsä maltillisen mittaisesta kirjasta voinut vähän karsiakin.

Olen tosi iloinen siitä, että tämä opus löytyy omasta hyllystä. Voin tarvittaessa sen pariin siis palata.

Blue Lily, Lily Blue

Blue Lily, Lily Blue on kolmas osa Maggie Stiefvaterin The Raven Cycle -sarjaa. JOKA EI OLE TRILOGIA. VAIKKA LUULIN.

On sekä kamalaa että ihanaa, ettei The Raven Cycle ole trilogia. Kamalaa: en vieläkään tiedä, miten kaikille käy. Ihanaa: vielä on yksi osa odotettavissa.

Blue Lily, Lily Blue on tähänastisista paras. Stiefvater onnistuu kasaamaan kirjan, joka on aidosti hauska ja aidosti ja vertahyytävästi pelottava. Sellaisen, joka onnistuu kuvaamaan nuoruutta ja ystävyyttä (tai ehkä ihmisyyttä ja ystävyyttä, nuorna sitä kuvitteli olevansa jonkin ainutlaatuisen äärellä, mutta ei ehkä tullut ajatelleeksi, että saattaa sitä olla ainutlaatuisen äärellä vanhempanakin.)

Pienenä anekdoottina mainitsen, että kun kirjan henkilöistä Blue lähti ajamaan autoa (hän ei ole kauhea kuski, vain hyvin kauhistunut kuski) lähes kiljuin riemusta. Miten tuttu kokemus! Miten äärettömän hauskasti ja kuitenkin lempeästi Stiefvater meidän pelokkaiden kuskien tunteita kuvaa!

Nyt-se-seuraava-osa-tänne.

Ja ai niin: tämän saa muuten kirjaston sähkökirjakokoelmistakin, jos varsinainen varausjono tuntuu liian pitkältä.

The Broken Kingdoms

Mietin taannoin, miten N. K. Jemisinin The Hundred Thousand Kingdoms oikein aloittaa sarjan - niin itsessään riittävä kirja se oli.

No näin aloittaa, kertoi The Broken Kingdoms, joka on myös itsessään riittävä kirja, mutta mitä sarjan ensimmäiseen osaan tulee, sitä se vain sivuaa.

Oree on sokea taiteilija, joka elää Shadow:n kaupungissa. Kaupunki levittäytyy sen palatsin alla, jossa Yeine sarjan ykkösosassa kymmenen vuotta aikaisemmin koki omat seikkailunsa. Paljon on muuttunut valtakunnassa, kuten ehkä kannestakin voi päätellä. Joka paikka pursuaa vähäisempiä jumalia ja elämä on staattisen ja säännellyn sijaan lähes villiä.

Oree ottaa luokseen hankalan mieshenkilön. Lukija on silleen, että hihihii, minä tiedän, kuka tuo on. (Paitsi, jos ei ole lukenut sarjan ensimmäistä kirjaa.) Ja sitten yhtäkkiä joku alkaa murhata niitä vähäisempiä jumalia.

Voi miten Jemisin onkaan kirjoittanut mainion ja mainiosti rullaavan kirjan! Ei tietoakaan mistään trilogian toisen osan ongelmallisuudesta - pidin tästä jopa ykkösosaa enemmän. Ja voi, miten pidän siitä, miten tutustumme nyt Itempasin, tuon jumalista ryppyotsaisimman, toiseen puoleen.

Se, mistä en niin välittänyt, oli itse asiassa kirjan mysteeriin keskittyvä juoni. En minä sillä, etteikö se olisi mennyt siinä kaiken muun sivussa, mutta jollain tavalla The Broken Kingdoms oli niin paljon enemmän ja siistimpää kuin vain juoni. Joka ei ollut edes järisyttävän erityinen.

Nyt, aivan tosissani, en malttaisi odottaa kolmatta osaa. Mutta ensin pitää lukea lisää Jeff VanderMeeriä.

Mifongin perintö

Luin viimein J. S. Meresmaan fantasiasarjan ykkösosan: Mifongin perintö polkkasi menemään melkoista vauhtia.

Mutta se sopi mielialaani ihan hyvin.

Kirjassa on siis juonenkäänteitä sillä tavalla, että välikorvastaan rappeutuneita saattaa huimata, ja osa juonesta on ripustettu melkoisten yhteensattumien varaan, mutta kuten sanoin, olin valmis ripustamaan epäuskoni naulakkoon. Joskus sitä kaipaa jotain, joka kulkee eteenpäin kuin myrsky. Jos vertailemaan pitää heittäytyä, myönnän silti, että Meresmaan Keskilinnan ritarit -tarina, jonka toinen osa odottelee lukujonossa, on hieman enemmän makuuni rauhallisemman tahtinsa kanssa.

Päähenkilöt Ardis ja Dante ovat ihan viihdyttävä kaksikko: vanhalle kuninkaalle naitettu nuori Ardis ja kissaeläimen kanssa hengaava Dante saavat aikaan oikein kelvollisen seikkailun. Erityisbonuksena kirjalle luen sen, että seikkailemaan pääsee äidiksi kasvava tyttö, eikä mikään ikuinen neitsyt.

Erityiskiitoksia kirjalle haluaisin myöntää seuraavista seikoista: Ensinnäkin Meresmaan kielessä oli minusta paikoin mahtavia oivalluksia. Joillekin kihersin itsekseni ääneen. Toiseksi olin kovin otettu jotenkin keskivertofantsua kehollisemmasta - etenkin naiskehollisemmasta - otteesta, joka oli luonteva osa kirjaa. Tiedättehän. Verta ja suolenpätkiä nyt saa mistä tahansa, mutta pitkittynyttä ensisynnytystä, imetyksen sitovuutta ja miesten kuukautisia kohtaan tuntemaa vierastusta ei.

(Mistä tuli mieleeni, että Booksy on omassa tekstissään valikoinut mahtavan lainauksen. Lukekaa.)

Koiraksi ihmiselle

Toverini Siina on silloin tällöin kehaissut Tiina Raevaaran tekstejä; kiinnostuin itsekin viimeistään viime kesänä Finnconissa, kun seurasin paneelia faktan ja fiktion eroista. Sitä paitsi pidän kovasti Raevaaran Suomen Kuivalehden sivuille kirjoittamasta blogista, ainakin aina, kun teksteihin jotenkin muistan käsiksi päästä (lisätkää tähän vapaavalintainen maksumuurimurina, minä en uskalla, siellä on kuulemma äksy päätoimittaja.)

Lainasin kirjastosta pari Raevaaran teosta, joista ensimmäisenä päätyi lukuun Koiraksi ihmiselle. Se käsittelee koiran historiaa, syntyä ja suhdetta ihmiseen.

Koiraksi ihmiselle ei ole mikään koirankasvatusopus, mutta minusta (sen lisäksi, että se oli kiehtova katsaus koiran syntyhistoriaan) se oli silti koiranomistajaa hieman kasvattava teos. Katsoin omaa hurttaamme, sivukirjastokoira Lokia, kohtuullisen uusin silmin. Mietin näitä otuksia, jotka leimaantuvat voimakkaammin ihmisiin kuin omiin emoihinsa, ja kunnioitin piskiäni hieman enemmän. *

Tykkäsin kovasti kirjan pohdiskelevasta otteesta. Raevaara kokoaa yhteen melko ison kasan tutkimuksia, ja sanoo ihan rehellisesti, kun hänestä joku tutkimustulos vaikuttaa uskottavammalta kuin joku toinen. Evoluutio ei ole minusta tieteenaloista se ehkä kiinnostavin, mutta Raevaara saa nämäkin osiot toimimaan: varsinaisesti kuitenkin tykkäsin enemmän ehkä koiriin liittyvää kulttuurihistoriaa käsittelevistä osioista.

Käsite "tietokirja" synnyttää ainakin minun päässäni oletuksen kirjasta, josta jonkinlainen subjektiivisuus on häivytetty pois. Ajatusvirhe on luultavasti omani (englannin kielen termi non-fiction olisi ehkä toimivampi sana), mutta Koiraksi ihmiselle ei kuitenkaan ole kuivakkuuteen asti objektiivinen. Raevaaran sympaattinen tyyli kirjoittaa satunnaisesti myös omia kokemuksiaan sivuten teki kirjasta jotenkin läheisemmän tuntuisen: itse asiassa muutamasta anekdootista riemastuin niin, että luin ne puolisollenikin. **

Odotan kiinnostuksella Raevaaran fiktion kimppuun käymistä.

* Kunnes pääsin tutulta kuulostavaan anekdoottiin kakan syömisestä. (Ei sillä, etteikö olisi virkistävää huomata, että silläkin on jokin tarkoitus. Muu kuin ihmisen raivostuttaminen.)
** Ks. ylläoleva maininta kakan syömisestä.

The Mysteries

Silloin tällöin kirjaston uutuusluettelosta putkahtaa eteen jotain odottamatonta: tällä kertaa Lisa Tuttlen The Mysteries (joka on julkaistu alun perin jo vuonna 2005, eli mistään uutuudesta ei varsinaisesti ole kyse. Mutta kyllä silti ilahduin.)

The Mysteries kertoo englantilaistuneesta jenkistä, yksityisetsivästä, joka palkataan etsimään joitakin vuosia sitten kadonnutta nuorta naista. Etsivä on aikanaan kokenut kummia Skotlannissa haeskellessaan toista kadonnutta tyttöä, ja niinpä uusimman katoamistapauksen kummalliset käänteet eivät pelotakaan etsivää tiehensä.

Jälkikäteen ajateltuna juonta voisi pitää vähän pöljänä, mutta Tuttle on mainio kirjoittaja, eikä lukukokemus ole yhtään pöhelö. Itse asiassa lukukokemus on kaikkea paitsi pöhelö: oli siinä ja siinä, etten saman tien itsekin pakannut perhettäni mukaan ja muuttanut Skotlantiin samoilemaan nummille ja ... no, mitä siellä nyt on, missä voi samoilla.

Tuttle maustaa tarinaansa kertomuksilla (ilmeisesti oikeilla) kadonneista ihmisistä, tyypeistä, joiden häviämiset ovat aikanaan olleet todellisia mysteerejä - ja pysyneet yhä selvittämättä. Kirjan edetessä kertomukset muuttuvat enemmän kansantarinoiksi, joissa haltiat varastavat milloin vaimoja, milloin lapsia. Nämä tarinat ovat omiaan luomaan kirjaan taianomaista tunnelmaa, vaikka ei Tuttle suinkaan unohda, että moni katoamistapaus on oikeasti melko banaali tai tavanomaisen traaginen.

Pidin The Mysteriesistä ihan tosissani. Maailma on maagisempi Tuttlen avulla tarkasteltuna.

Lexicon

Max Barryn Lexicon toi mieleeni Ian McDondaldin mainion teoksen Kivi-Paperi-Sakset, mutta Lexicon on pidempi ja ... no, monimutkaisempi. Eikä tämä ole varsinaisesti mikään kohteliaisuus.

Kirjassa on joukko ihmisiä, runoilijoiksi itseään kutsuvia, jotka ovat löytäneet jonkinlaisia - no, ehkä niitä voisi sanoa alkusanoiksi - sanoja, joilla voi käskeä ketä tahansa. Useimmat näistä sanoista pätevät tiettyyn tyyppiin ihmisiä, mutta nyt näkyy päässeen valloilleen jokin käskysana, jolla voidaan käskeä kaikkia.

Runoilijoiden joukkoon on päätynyt myös Emily, suoraan kadulta. Kovaksi kasvanut nuori nainen rikkoo kaikkia mahdollisia ja mahdottomia sääntöjä, mutta pääsee silti yhteisöön ja kasvaa siellä vaikutusvaltaiseksi jäseneksi. Samaan aikaan posse haluaa käsiinsä Wilin, joka ehkä on ainoa, joka voi hakea käskysanan sieltä, mihin se nyt on juuttunut.

Okei, kuulostaa aika monimutkaiselta. Vähän olikin, kirjasta luettuna.

Käskysanojen konsepti on minusta mainio, ja siitä oli hauska lukea. Vähemmän innostunut olin tästä runoilijoiden yhteisöstä, joka kahmii itselleen valtaa: vaikka Barry löytää siihenkin lähes puistattavia yhtymäkohtia tosielämään, lopulta todella epäselväksi jää, mihin runoilijat ylipäänsä pyrkivät. Maailman valtiaiksi? Mitä häh? Seura vaikuttaa myös ylenpalttisen ikävältä tavalta elää elämäänsä, kun kaikki runoilijat pyrkivät ensisijaisesti lähinnä suojaamaan itseään.

Hieman jäi siis keskinkertaiseksi tämä trilleri: parasta olivat käskysanat, jotkin kieltä yleisesti pohtivat kohdat ja Barryn visio siitä, miten modernia webiteknologiaa voidaan käyttää syöttämään jengille juuri sellaisia uutisia, joita he haluavat lukea.

Huonointa oli sellainen hieman takkuiseksi jäävä perusjuoni, joka sai miettimään, miksi tästä pitäisi kiinnostua - ja se, etten pitänyt kenestäkään kirjan henkilöstä yhtään.

Adam Robots

Kun lukee ziljoonabiljoona novellia Adam Robertsilta, tietää lukeneensa.

Niinpä pidin puolessa välissä Adam Robots -novellikokoelmaa pienen tauon. Sen jälkeen loppukokoelma sujui paljon sutjakkaammin.

Haluaisin sanoa tästä kirjasta jotain merkityksellistä, sillä novelleista useat olivat aivan passeleita, osa oikein hyviä. Valitettavasti kokoelmaa, jossa Roberts yrittää kirjoittaa yhden novellin jokaisesta scifin alagenrestä, vaivaa kuitenkin jonkinlainen pöhötauti. Ehkä tästä olisi saanut irti enemmän, jos olisi lukenut korkeintaan yhden novellin päivässä - tai viikossa. Nyt kokemus oli enimmäkseen uuvuttava.

Näissä Robertsin kirjoissa on myös jonkinlainen, en tiedä, ehkä se on taitto-ongelma. Sivut näyttävät niin tukkoisilta, että vähemmästäkin masentuu. Ongelma on vaivannut kaikkien lukemieni Robertsien kanssa - miinus ehkä Yellow Blue Tibia.

Roberts on monipuolinen kirjailija, mistä syystä koen jotenkin massiivista harmistusta, etten enää tunnu saavan tyypin tuotannosta minkäänlaista otetta.

The Bitter Kingdom

Vakuuttavaa hommaa tämä allekirjoittaneen kirjabloggaus. Olin jo kirjoittamassa innoittunutta tekstiä N. K. Jemisinin The Broken Kingdomsista, kunnes onneksi tarkistin kirjan kannen.

Vuorossa piti olla Rae Carsonin The Bitter Kingdom. Köh. The Broken Kingdoms sitten joskus myöhemmin.

Tuota, erhm, ööö. The Bitter Kingdom oli se trilogian päätös, jota olin ihan hurjasti odotellut, mutta jotenkin kokemus jäi hieman laimeaksi. Tavallaan ei olisi pitänyt jäädä. Carson kirjoittaa ihan hienosti siitä, mitä ihminen voi saada aikaan - ilman taikavoimia. Taustatarina saa uudenlaisen, hieman selittämättömäksi jäävän käänteen, joka on kiehtova ja toimiva juuri siksi, ettei sitä sen kummemmin käydä alleviivaamaan.

Kuitenkin - kun koko sarja on minusta jollain tavalla käsitellyt kokonaiskuvaa ja sen näkemistä; sankaritar on ihan tosissaan tehnyt hommia vaikeiden poliittisten kysymysten äärellä - jotenkin tuntuu hieman vesitykseltä se, että viimeiset hommat hoidetaan pienen sankareiden iskuryhmän toimin.

No, tulipa luettua. Kokonaisuudessaan sarja on kyllä oikein hyvä, helposti suositeltavissa.

Echopraxia

Echopraxia on jonkinlainen jatko- tai rinnakkaisosa Sokeanäölle.

Yhteisniteen kansi.

Valitettavasti se on saatavilla vain yhteislaitoksena Sokeanäön kanssa. (Englanniksi.) Tämä tuhti paketti täyttää ainakin grammamääräisen taiteen määritelmän. Lukumukavuutta se ei lisää.

Peter Wattsin lukeminen nyrjäyttää aina hieman ajattelutapaani: niin kävi nytkin. Minusta se on ihan hyvä juttu, välillä on hauskaa pohtia omia motiivejaan jotenkin sen ei-ilmeisimmän kautta. Minä, joka kuvittelen tietoisuuteni koko voimalla olevani tämän Liina-nimisen aluksen ruorissa, en välttämättä suinkaan tee päätöksiä.

Tietoisuuden nyrjähtäminen oli ehkä parasta, mitä Echopraxialla oli tarjota. Juonensa puolesta se tarjoaa hieman lisää vampyyreita; niiden lisäksi tarjolla on myös zombieita ja avaruusolentoja, pelottavia asioita, kylmiä ihmisiä, juonenkuljetusta, johon todella pitää keskittyä. Ja kyllä sekin kaikki oikein hyvin toimi.

En silti voi olla miettimättä, toiko Echopraxia Sokeanäköön jotain lisää - vai laimensiko se kokemusta. (Vastaus on epäselvä. Jos joku muu tietää, saa kertoa.)

Ai niin. Hyvää ja kirjallista uutta vuotta itse kullekin!