Karen Memory

Yhdysvaltain länsirannikolle vaihtoehtoiseen historiaan, hieman keksittyyn kaupunkiin sijoittuva Karen Memory on Elizabeth Bearin runsasta tuotantoa.

Teos kertoo reippaasta prostituoidusta, joka ottaa sipulisäkin omiin käsiinsä ja mätkii sillä pahikset tiehensä pahistelemasta. Karen Memory ei ole huono, mutta vähän välityön makuinen se on: aika puhdas seikkailu ilman sen enempää.

Itse koin kirjassa parhaana ajan ja paikan kuvauksen: Karenin kokemukset bordellissa ovat oikeasti kiinnostavia - olisin lukenut vaikka miten paljon ruoanostoretkistä tai aamupalan syönnistä tai mistä nyt ikinä. Seksikohtauksia kirjassa ei muuten ole, eikä asiakastyötäkään sen kummemmin kuvata, ei kauhistellen eikä retostellen; asenne, joka ainakin minusta toimii. Muu ei Karenin suusta olisi uskottavaakaan.

Tylsimmäksi puoleksi teoksessa nousi nähdäkseni varsinainen juoni, joka ei jotenkin onnistunut kiinnostamaan pätkääkään. Etenkään toimintakohtausten osalta.

Saatavilla kuitenkin kirjaston sähkökirjojen kokoelmasta, ken haluaa Karenin tarinan lukea.

My Real Children

Uusi Jo Walton on lähtökohtaisesti hyvä uutinen, ja pikkuruinen My Real Children oli ihan mahtava kirja.

Se kertoo Patriciasta, joka vanhainkodissa muistaa elämänsä kaksi erilaista polkua. Polut ovat eronneet, kun hänen kihlattunsa vaati puhelimitse vastausta: menisivätkö he naimisiin nyt vaiko eivät ikinä?

Ja se, mitä Patricia vastaa, vaikuttaa hänen elämäänsä merkittävästi.

Walton kirjoittaa elämästä ihanasti. Patrician kaksi erilaista elämää ovat vuoroin ilosta pursuavia, vuoroin itkettävän surullisia, mutta kumpaankaan elämään ei mahdu vain yhtä sävyä. Kaikki tuntuu kovin uskottavalta, sellaiselta, että tuotahan elämä on kaikkine suruineen, iloineen, riitoineen ja hyvine hetkineen. Kun kirjan loppupuolella Patrician muisti alkoi pettää, tunsin ihan aitoa kauhua yhdessä päähenkilön kanssa.

Mutta Patrician elämän ohella myös aikajanat menevät eri tavoilla. Kirjan lopussa nouseekin esiin kysymys siitä, kuinka paljon sillä on väliä, mitä yksi ihminen tekee - etenkin ruohonjuuritasolla, jossa helposti näyttää siltä, että sillä ei paljon väliä ole.

Huomaan tässä kesän 2015 kirjoista kirjoittaessani, että kirjakesäni oli mahtava. Mikä onni on olla lukutaitoinen.

The Orphan's Tales, ihan kokonaisuudessaan

Luin kesällä ensi Finnconiin vieraaksi (jeee!) tulevan Catherynne M. Valenten varhaisempaa tuotantoa, hassua sanoa varhaisempaa, ihan kuin kyse olisi jostain viime vuosituhannelta tulevasta. Puhutaan ehkä vuodesta 2006.

The Orphan's Tales on kahden kirjan duologia, jossa vähän tuhannen ja yhden yön hengessä erään palatsin puutarhassa orpo tyttölapsi kertoo prinssille tarinoita.

Ja millaisia tarinoita, kysytte te? Sellaisia, jotka kiemurtelevat hahmosta toiseen, luikertelevat sinne tänne, tänne sinne ja välillä risteävät itsensä kanssa. Rikkaita tarinoita, koristeellisia, vähän kuin itämaiset koristeaiheet tai oikein runsas ja runsaasti maustettu illallinen.

Ensimmäinen osa, In the Night Garden, oli minusta erityisen lumoava. Toisen osan, In the Cities of Coin and Spicen, kohtalo oli olla lopulta sitä samaa (ja vähän kuin oikein runsas ja runsaasti maustettu illallinen, loppua kohden myös ehkä vähän liikaa. Enkä suinkaan lukenut näitä aivan putkeen.)

Vaikka loppua kohden meinasi tulla ähky, Valente on silti ällistyttävä, huikean monipuolinen ja hengästyttävän hyvä kirjoittaja. Jos rouvan teoksista tuntee vain suomennetun Satumaa-sarjan, kannattaa ehdottomasti vilkaista tilannetta laajemminkin.

The Goblin Emperor

Katherine Addisonin The Goblin Emperor oli joskus ehkä vuosi sitten ihan joka paikassa, siis niissä blogeissa, joista löysin lukuvinkkejä. Odotin elämää suurempaa, ja myös sillä tavalla, että mahtavuus näkyisi kirjan mitoissa.

Kun kirjastosta tupsahti sitten käteeni sellainen minipieni pokkari, tiedättehän, pieni fontti ja paperin laatu likellä sitä, joka vessasta löytyy, koin jonkinlaista kognitiivista dissonanssia.

Sisältö oli sitten ihan mahtavaa kyllä (mutta minusta näissä voisi olla joku korrelaatio. Huttuiset kirjat on painettava vessapaperille, vaikka olisivat miten bestsellereitä, ja hyvät kunnolliselle että kestävät aikaa.)

The Goblin Emperor kertoo nuoresta pojasta, josta vähän yllättäen tulee haltiamaan keisari. Kundi itse on puoliksi haltia ja äitinsä puolelta sitten goblin, eli ehkä jonkun sortin peikko. Äiti on aikanaan lähetetty morsioksi naapurivaltakunnasta. (Käytännössä siis kaksi kansaa, jotka elävät rinnan, mutta nämä termit, joille meillä lukijoilla tuppaa olemaan selkeä paremmuuspainotus kertovat paljon siitä, miten haltiat itsensä näkevät, ja toisaalta siitä, millaiselta takamatkalta uusi keisari saa hommiinsa lähteä. Ja jos haluaa, kirjasta löytää varmasti paljon allegoriaa rotuasioista, ehkä kannattaa haluta.)

Ihan mahtava kirja siis tämä Katherine Addisonin The Goblin Emperor. Nuoren keisarin kokemukset ovat riipaisevia, mutta myös riemastuttavia tämän löytäessä pikku hiljaa itsensä ja oman äänensä hallitsijana. Muutokset, joita nuorisolaiskeisari saa aikaan ovat myös jollain tavalla uskottavia: hän on uudistaja, mutta hän joutuu silti toimimaan rajoitteidensa sisällä. Absoluuttista valtaa ei ole keisarilla, joka on suurelta osin protokollan vanki ja lähimmistä neuvonantajistaan riippuvainen.

Ihan kerrassaan hienoa fantasiaa tämä. Lukekaa.

Riemastuttavinta hetkeen: Seeker ja Seeker

Toverini Valeäiti sosiaalisen median kautta ihmetteli uusimmasta postauksestani, että etkö sä Liina Ivalo Sivukirjasto ollut jo lukenut Seekerin, etkö muka, olitpas...

...ja nyt kun katsoin niin toden totta. Tai siis luin kerran, mutta bloggasin kahdesti. Sentään mielipide pysyi jotakuinkin samana bloggausten välillä, ettei tarvitse aivokapasiteetin aivan kokonaan hapertuneen.

Seuraava bloggaus ilmestyy kun olen lakannut nauramasta itselleni.

Mutta sattuu sitä paremmissakin piireissä, että laps kirveen nielee, kuten äitini lohdullisesti sanoisi.

Seeker & The Devil's Eye

Tässä vaiheessa, kun virtuaalisessa pinossa on lukemattomia kirjoja, joista postata (suonette anteeksi sanaleikkini, en yritäkään pystyä parempaan tällaisen tauon jälkeen) ainoa myönteinen asia on se, että joitakin kirjoja voi käsitellä yhdessä postauksessa.

Kuten nyt kaksi viimeistä lukematta jäänyttä Jack McDevittin Alex Benedict -kirjaa: Seeker ja The Devil's Eye.

Seeker kertoo, kuinka Alex ja Chase etsivät Margoliaa, planeettaa jonne vuosituhansia aiemmin on lähtenyt siirtokunta, tuhoutuneeksi listattu, ja mitä siitä sitten seuraa.

The Devil's Eye puolestaan kertoo Alexin ja Chasen seikkailuista kaukaisella Salud Afarin planeetalla, jossa jotain on ilmeisesti vähän hullusti. Seuraa poliittista kädenvääntöä ja sen sellaista.

Nyt, kun näitä on kuunnellut useamman putkeen, huomaa jonkinlaisia yhteneväisyyksiä juonenkuluissa (ei liene ainuttakaan Alex Benedict -kirjaa, jossa päähenkilöitä ei yritettäisi tappaa kulkuvälineen lakattua kuuntelemasta ohjausta meren yllä) ... ja vaikkei kumpikaan näistä yllä Firebird-ihastukseni tasolle, on varmasti huonompiakin tapoja viettää työmatkojaan.

Jos pitäisi valita - ei ole, mutta valitsen silti - sanoisin, että Seeker on kirjoista selkeästi vahvempi. Sen juoni pysyy jotenkin napakkana loppuun asti, kun taas The Devil's Eye hajoilee loppua kohti saaden kuulijansa odottamaan enemmän sitä, että kirja vihdoin viitsii loppua kuin sitä, mitä siinä lopussa sitten tapahtuu.

Ehkä jo ensi vuonna tähän aikaan ikävöin Alexia ja Chasea, mutta nyt tuntuu ihan kivalta olla hetki erossa. Heippa, Alex! Heippa, Chase! Nähdään taas!

The Unreal and the Real vol. II

Ensin luin Ursula K. LeGuinin The Unreal and the Real vol. I:n ja siirryin siitä sujuvasti sitten vol. II:n pariin. Näin kai usein tehdään, etenkin kun molemmat ovat saatavilla kirjastosta - tämä jälkimmäinen e-kirjana.

Tämän kakkososan otsake oli Outer Space, Inner Lands, ja jos nyt haluaa karkeasti jakaa, ehkä tässä voisi ajatella olevan enemmän scifiä kuin ykkösessä, mutta näin tehty jako on toden totta hieman keinotekoinen ja karkea, eikä LeGuin missään nimessä ole kiltti ja ennustettava realisti. Jos kohta ei kiltti ja ennustettava fantasistikaan.

Tämä ei ollut se kansi, jonka minä näin, mutta pidän tästä niin valtavasti, että käytän sitä itsepäisesti kuvituskuvana.

Oletin tietenkin pitäväni tästä kakkososasta vielä enemmän kuin ykkösosasta, mutta yllättäen kävikin toisin. Ykkösosasta löytyi enemmän yllättäviä jalokiviä, ja kakkososan novelleista suurempi osa oli ennalta tuttuja.

En nyt tällä kuitenkaan sano, ettäkö kokoelma olisi ollut huono - LeGuin on parhaita kirjailijoita, joita koskaan olen lukenut, ikinä, ja tämä kokoelma on mahtava. Ehkä lopulta kyse on vain siitä, että ykkösosan jälkeen osasin odottaa tätä, kirjan erinomaisuus ei tullut kuin höyryjyrä nurkan takaa ja vetäissyt litteäksi ennen kuin ehtii edes hönkäistä "kiitos" kirjailijalle.

Tämä kokoelma sisälsi muuten tarinan "The Ones Who Walk Away from Omelas" - olin kuullut siitä paljon, mutta en aiemmin lukenut. Vaikka tiesin asetelman, onnistuin silti järkyttymään (ja voiko muu paremmin kirjoittajan taidoista kertoakaan?)

Get in Trouble

Kelly Linkin Get in Trouble oli tarinakokoelma, josta pidin koko lailla enemmän kuin edellisestä lukemastani Kelly Linkistä. Tämä johtuu nähdäkseni joko siitä, että

1. Odotukseni olivat paremmin linjassa sen kanssa, mitä saamani piti
2. Kelly Link on kehittynyt kirjoittajana
3. Minä olen kehittynyt lukijana (seikka, jota juuri lopettamani toisen teoksen valossa hieman epäilen)

...tai kaikista yllämainituista.

No oli mitä oli, tarinat olivat jotakuinkin synkkiä, vähän kieroja, sopivasti fantastisia, eivät yhtään eeppisiä vaan hyvin pienimuotoisia ja ihan ehdottoman suositeltavia. Mahdollisesti myös ns. opittu maku, vähän kuin alkoholi.

(Luin tämän kolme kuukautta sitten. Kolme kuukautta! Ilman ensimmäistäkään Sivukirjastopostausta. Thomas Mann oli ajastettu, en enää tiedä, miten kirjablogataan, olkaa armollisia.)