The Golden City

Luin John Twelve Hawksin uusimman tuotoksen, The Golden Cityn, koska olin lukenut Fourth Realm -sarjan aiemmatkin osat. Olen ehkä vähän yksinkertainen, ja todennäköisesti myös järisyttävä masokisti, mutten oikein osaa jättää kirjoja kesken ja sarjojenkin kanssa sinnittelen usein katkeraan loppuun saakka.

The Golden City jatkaa tarinaa kahdesta veljeksestä, Gabrielista ja Michaelista, Gabrielia suojelevasta harlekiini Mayasta, ja muutamasta sivuhenkilöstä. Gabriel taistelee vastarinnan puolella pahaa Veljeskuntaa vastaan, kun taas Veljeskunnan riveissä Michael yrittää tehdä maailmasta kontrolloidun dystopian.

Nyt, kuulkaa, ärsyttää. TGC on tosi kökkö. Todella kökkö. Itse asiassa koko sarja on ihan käsittämättömän huonosti kirjoitettu, ja kaikki henkilöhahmot ohuita ja kiinnostavia kuin vessapaperi, johon on painettu rakkausrunoja. Ja se on ihan kauhea sääli, sillä Twelve Hawksilla on paljon ja tärkeää sanottavaa siitä, miten yhteiskunta on jossain määrin koko ajan luisumassa kohti kontrolloitua vankilaa, jossa vapaudesta luovutaan turvallisuuden nimissä. Ja jos Twelve Hawks olisi sattumalta erityisen hyvä kirjailija, näillä kirjoilla voisi olla laajempaakin painoarvoa - mutta Twelve Hawksin tapa käsitellä aihetta on hienovarainen vähän samaan tapaan kuin megafonilla korvaan huudettu komento on.

Arvokysymys, tiedän, mutta minusta aiheista, joista Twelve Hawks kirjoittaa, pitäisi puhua paljon enemmän. En itse usko, että turvallisuuden tulisi olla se johtotähti jonka mukaan elämä muutoin rakennetaan, ja pelkään, että jos sen annetaan sellaisena toimia, elämme kaikki kohta vankilassa jossa "viattomilla ei ole mitään salattavaa" tai jossa lasten liikkeiden jatkuva seuranta (luottamuksen sijaan) on ihan normaalia ja hyvän vanhemman piirre, sillä mitä tahansahan voi tapahtua ja joka puskassa vaanii vaara.

Ärh.

The Alchemy of Stone

Jostain syystä kuvittelin - minä ja kuvitelmani - että Ekaterina Sedian The Alchemy of Stone on jatkoa aiemmin ilmestyneelle The Secret History of Moscow:lle, mutta ei se tietenkään ollut. TAoS olisi ollut viime vuoden paras äänikirja, jos olisin saanut sen kuunneltua viime vuonna, ja nyt se taistelee tämän vuoden parhaan äänikirjan tittelistä toistaiseksi vain Mira Grantin Feedin kanssa, josta lisää myöhemmin.

 

The Alchemy of Stone kertoo Mattiesta, joka on elävä kone - automaatti, joka on itsenäistynyt elämään ilman tekijäänsä ja isäntäänsä mekaanikko Loharria, ja harjoittaa alkemistin ammattia. Mattie suostuu auttamaan kaupungin gargoyleja, jotka ovat kuolemassa, mutta tempautuu mukaan mekaanikkojen ja alkemistien väliseen valtataisteluun. Samalla Mattiella on oma kamppailunsa käytävänä; hän haluaa löytää paikkansa maailmasta, paikkansa naisena ja päästä lopullisesti irti kontrolloivasta Loharrista.

TAoS oli ... en tiedä. Miten sen nyt sanoisi. Koskettava. Huikea. Rakastin steampunk-otetta, joka kirjassa oli, rakastin levotonta ilmapiiriä joka Mattien kotikaupungissa vallitsi, rakastin sitä, miten Sedia ei selittänyt tai kertonut kaikkea, minkä kaupungista tai Mattien elämästä tiesi. Mattie oli päähenkilönä todella onnistunut; viileä robotti, mutta tarpeeksi inhimillinen, oman identiteettinsä kanssa kamppaileva. Minulle TAoS onnistui olemaan silkkaa taikaa.

Sitäpaitsi äänikirjana TAoS oli todella hyvä; lukija Eileen Stevens sopi kirjan tunnelmaan täydellisesti - tai saattoi jopa omalta osaltaan luoda synkkää, hieman pahaenteistä tunnelmaa. Olisikin oikeastaan hauska tietää, onko TAoS ihan yhtä vaikuttava itse luettuna.

Palimpsest

Eka Catherynne M. Valentelta lukemani kirja, The Labyrinth, oli jotenkin hankala, koska - suoraan sanottuna - en jaksanut keskittyä niin surrealistiseen kirjaan. Se vaikutti hieman huuruiselta unelta (ja kun sanon "huuruiselta", ajattelen jotain happopäätä) - mutta se oli kyllä erittäin kaunis huuruinen uni. Labyrinthista ei kuitenkaan jäänyt sellainen olo, että tätä lisää ja vähän äkkiä. Siksipä kirjastosta roudaamani Palimpsestin lukeminen hieman jänskätti.

Jänskätti kyllä ihan suotta. Palimpsest oli selkeämpi, mutta silti surrealistinen. Kaunis, ja vähän likainenkin. Palimpsest on kaupunki, johon pääsee vain unissaan, ja vain harrastettuaan seksiä jonkun kanssa, joka voi sinne viedä. Kuka tahansa kerran Palimpsestissa käynyt voi viedä sinne jonkun toisen, mutta omituista kaupunkiaan kiihkeästi rakastavat ihmiset haluavat sinne itse eivätkä juuri tee palveluksia noviiseille. Vaan miten neljä matkalaista, eri puolilta maata, voisivat muuttaa Palimpsestiin pysyvästi?

Palimpsest oli hieno. Kirjan vaikuttavuus tuli jotenkin juuri siitä, että siinä näyttäytyi niin monta puolta elämästä; kuvatessaan ihmisten epätoivoa se oli rohkeasti ruma, mutta välillä se oli myös henkeäsalpaavan kaunis ja fantastinen. Olen todella iloinen siitä, että kirjahyllyssä odottaa hieman lisää Valentea, ja sitä tulee varmaan vielä lisääkin hankittua.

Muuten; jos elättelisin jotain kirjallisia haavekuvia, olisin ehkä hieman katkera siitä, että ikäiseni Valente kirjoittaa tällaisia kirjoja. Onneksi en elättele, ja voin nauttia Valenten tuotannosta täysillä.

Hunting Ground

Odotellessani Patricia Briggsin uutta Mercy-kirjaa kirjaston valikoimiin olin tarpeeksi epätoivoinen tarttuakseni Alpha and Omega -sarjan seuraavaan osaan, Hunting Groundiin joka laskutavasta riippuen on toinen tai kolmas (sarjan ensimmäinen tarina oli ilmeisesti pienoisromaani ja osa jotain kokoelmaa.)

Anna matkustaa miehensä kanssa Seattleen, kokoukseen muiden kansojen (suomalaiset mainittu whoo! Hyvin epäimartelevasti mutta silti whoo!*) ihmissusien kanssa aiheesta "kaapistatulo". Ranskalaisten pomo on varsinainen ylipahis, joka hieman odottamatta päätyy heittämään henkensä epäilyttävällä tavalla kesken konffan. Anna joutuu avustamaan murhan selvitystöissä.

Lukukokemus oli sekä odotettu että odottamaton. Odotettu siksi, että se oli tavallaan hyvin tuttua Briggsiä hyvässä ja pahassa: erityisen viihdyttävä, kyllä, päähenkilön kaikki edellisessä osassa otetut kehitysaskeleet nollattu, kyllä, romantiikkaa ja miehistä pullistelua, kyllä. Odottamaton siksi, että kirjan takakansitekstin kirjoittaja ei ollut ilmeisesti lukenut teosta. Onneksi, sillä takakannen mukaan pääaiheena on Annan viaton mutta murhasta syytetty mies. Inhoan viaton syytetty -tarinoita yli kaiken, ja olen todella iloinen siitä, että HG:issa oli oikeasti melko lailla muutakin sisältöä.

Vaikka Anna reipastui kirjassa melko lailla, en silti diggaa tästä sarjasta ihan yhtä paljon kuin Briggsin Mercy Thompson -sarjasta.

* Otaksun tämän täyttävän patriotismin minimivaatimukset.

Helliconia Spring

Olin ajatellut kirjoittaa Brian Aldissin koko Helliconia-trilogiasta kerralla, mutta sitten kävi niin, että päätinkin siirtää yhteisniteen siihen pinoon, joka kiikutetaan kirjastoon ensi tilassa. Ai oliko ykkösosa, Helliconia Spring, niin huono muka? No ei ollut. Mutku.

Aldissin Helliconia-trilogia kuuluu siis scifin klassikoihin, ja kertoo planeetasta, jolla on kaksinkertainen vuodenkierto. Lyhyt kierto toimii vähän kuin Maassa, muttei juuri vaikuta planeetan lämpötilanvaihteluihin. Pitkä kierto sen sijaan kestää 3000 Maan vuotta, ja sinä aikana planeetan varsinaiset vuodenajat vaihtelevat ja kulttuurit syntyvät - ja kuolevat.

Helliconia Spring kertoo siis useiden sukupolvien matkan talvesta kevääseen. Kun ilmasto muuttuu keväisemmäksi, muutostahti kiihtyy niin, että vanhat paikalliset ihmiset jupisevat kiihtyneinä siitä, miten heidän nuoruudessaan tuossakin oli kyllä jäätä eikä mitään vettä. Samalla juuri ja juuri hengissä sinnitellyt kyläpahanen vaurastuu, ja alkaa hapuilla kohti muita hallintorakenteita kuin vahvimman laki.

HS oli tosi hyvä, ja huikean visionäärinen, mutta melkoisen raskasta luettavaa. Lopputrilogia matkustaa lukemattomana takaisin kirjastoon, kun useamman kuukauden* eteisen pöydällä odotellut nide (josta seuraavaa osaa oli jopa vähän aloitettu ja sitten jätetty kesken - harvinaista minulle) aiheutti lähinnä epätoivon, ei innostuksen, fiiliksiä. Ehkä sitten joskus toiste - nyt päätin olla itselleni armollinen. Ja kuka tietää, ehkä se sieltä kirjastosta lähtee jonkun arvostavamman tahon matkaan?

Myönnetään. Pitäisi lukea enemmänkin genren klassikoita. Olkaa te fiksumpia?


* Olen kyllä uusinut sitä. Eikä siitä ollut varauksia. Ettette nyt ymmärrä väärin.

Audrey's Door

Sarah Langanin Audrey's Door on - kai - kauhua.

 

Nuori, köyhä ja epävakaa arkkitehti Audrey muuttaa halpaan vuokra-asuntoon loistosijainnilla - New Yorkissa. Vuokra-asunto sijaitsee talossa, jossa on tapahtunut kaikenlaisia kamaluuksia jo yli sata vuotta ja edustaa arkkitehtuurisuuntausta jonka kaikki muut tuotokset ovat romahtaneet spektaakkelinomaisesti. Siinä, missä fiksummalla hälytyskellot soisivat tässä kohtaa, normaalin kauhuromskun tai -leffan sankari siunaa hyvää onneaan matkalaukut pakattuna, eikä Audrey ole lainkaan poikkeus.

Kauheat asiat ovat aika usein kauheita vain kunnes niitä ei näe.* Langan kuitenkin paljastaa talosta ja sen kauheuksista aika paljon, ja useat kauhuelementit ovat ehkä ... hieman höperöitä kirkkaassa päivänvalossa. Paljon kauheampaa kuin itse talo on Audreyn mielenterveydellinen tilanne, jota kirjassa myös setvitään. Sankarittarena Audrey on muuten reipas kuin märkä rätti, mutta se nyt on sentään jotenkin perusteltua.

Lisäksi Langan osaa pitkittä kirjaa aivan tavattomasti; mukana mm. pitkähkö sivujuonne, jossa kerrotaan Audreyn pomon perhetilanteesta. Mainittava toki on, että pomon rooli kirjassa on jotakuinkin minimaalinen. Tai olisi. Ellei siihen käytettäisi kauheasti aikaa. Mutta ... no, viihdyttihän AD, ja sitäpaitsi arkkitehdin tyttärenä diggasin kovasti arkkitehtuuripätkistä, joita kirjassa oli siroteltu sinne tänne. Ihan oikeasti pelottavia kirjoja aikaansaadakseen Langanin tulee kyllä ehkä vielä hieman harjoitella.


* Poikkeuksena tietysti lempihirviöni alienit à la H. R. Giger, jotka ovat kammottavia myös kirkkaassa keinovalossa (avaruudessa harvoin on päivänvaloa), paitsi se nelosleffan harvinaisen epäonnistunut hybridi, joka myötähävettää vieläkin.

The January Dancer

Yllätyin hieman, kun Michael Flynnin The January Dancer paljastui täysiveriseksi avaruusoopperaksi. Flynniltä aiemmin (ennen Sivukirjastoa) lukemani teos, Eifelheim, oli nimittäin tosi eri tyyppinen. Molemmat lukemisen arvoisia, mutta itseäni TJD miellytti enemmän.

The January Dancerissa kaukaiselta planeetalta löytyy muinaisten jälkeensä jättämiä esineitä, joista planeetalle korjaustoimenpiteisiin laskeutunut kapteeni January miehistöineen pitää yhden. Tämä esine, Dancer, vaihtaa omistajaa oikullisesti ja kulkee kädestä toiseen, samalla kun huhut sen ilmaantumisesta kulkevat universumin halki ja kiinnostuneet osapuolet alkavat jahdata sitä.

Vaikka TJD ei ollut välttämättä kovin helposti mukaansatempaavaa tekstiä, kun siihen pääsi sisälle, kirja todella alkoi kiehtoa. Sitäpaitsi, jälleen hieman yllättäen, se oli aika hauska - muistikuvani Eifelheimista olivat suunnilleen luokkaa "erinomainen joskin kuivahko". Huonoina - tai vähemmän hyvinä - puolina mainittakoon perusteellinen pohjustaminen. Flynn käyttää paljon tilaa kuvaillakseen tapahtumia tai miljöitä joilla ei ole suoraa vaikutusta tarinan lopputulokseen. Pätkät saattavat olla kiinnostavia, mutta suoraviivaista seikkailua kaipaavia moinen saattaa ärsyttää. Kirjan ainoahko naishahmo on sitäpaitsi yhtä kiinnostava kuin jäädytetty lahna. Itse kuitenkin viihdyin TJD:in parissa ongelmitta.

Diana Wynne Jones 1934-2011

Lempikirjailijani Diana Wynne Jones on kuollut viime yönä, kamppailtuaan pitkään syöpää vastaan. Uutinen ei ole aivan odottamaton, mutta surulliseksi se tietenkin silti vetää.

Jones onnistui kirjoissaan tuomaan monien elämään sellaista taikaa, jota on vaikea edes kuvailla. Vaikka tietenkin toivoisin vielä useita uusia DWJoneseja kansoittamaan kirjahyllyäni, olen myös ihan käsittämättömän onnellinen siitä, että aikuisiällä löysin rouvan laajan tuotannon niiden muutamien suomennettujen lapsuuden suosikkien ohella.

Soulless

Tämän vuoden eka kirja oli Gail Carrigerin Alexia Tarabotti -sarjaan kuuluva Soulless, joka onkin hengästyttävä reissu viktoriaaniseen Lontooseen.

Alexia asuu äitinsä, isäpuolensa ja sisarpuoltensa kanssa varsin mukavasti Lontoossa eikä paljon odota loppuelämältään, koska voimakastahtoisena ja fiksuna naisena on jäämässä vanhaksipiiaksi. Sitten vampyyri käy Alexian kimppuun eräillä kutsuilla huonoin seurauksin. Huonoin seurauksin vampyyrille, sillä Alexialla ei ole sielua, ja tämä nyt jotenkin liittyi jonkinlaiseen immuniteettiin yliluonnollisilta olennoilta. Tai ehkä Alexia vaan hermostui - en oikein muista enää, koska luin tätä aika kuumeessa. No, asioiden kehittyessä sankaritar tempaistaan mukaan tutkimukseen oudoista vampyyrikatoamisista, joita johtaa eräs aivan kaamea lordi Maccon. Käsi ylös ne, jotka eivät näe, mihin tämä johtaa.

Pidin ja en pitänyt Soullessista. Tarinassa ja tekstissä oli muutamia omituisuuksia, jotka kävivät hieman nyppimään. Toisaalta melko vauhdikas tahti ja kaikkea muuta kuin viktoriaaniset kohtaukset Alexian ja lordi Macconin välillä pitivät huolta siitä, että tylsää ei ehtinyt tulla. Niinpä epähuomiossa, ja koska tunsin tarvetta ostaa kirjan, ostin myös sarjan seuraavan osan - tulkitsen itseäni siten, etten ainakaan kehota ketään välttämään Soullessia. Päinvastoin, jos haluaa viihtyä, Soulless on mainio valinta.

Vuoden 2010 parhaat

Kuka vielä muistaa vuoden 2010? En minäkään, mutta aion silti listata parhaat lukukokemukset tuolta muinaishistorian kaudelta. Kuten ennenkin, joka kuukaudelle on valittu paras kirja, paitsi niille, joilla on kaksi parasta, ja niille, joilla ei ole yhtään.* Kuten ennenkään, nytkään viime vuoden parhaita ei mitenkään välttämättä ole julkaistu viime vuonna.


Alastair Reynolds: Jäänpuskijat (tammikuu)
Nick Harkaway: The Gone-Away World (helmikuu)
Jeff Long: Helvetin piirit (maaliskuu)
Kage Baker: Rude Mechanicals (huhtikuu)
Caitlín R. Kiernan: The Red Tree (toukokuu)
Jo Walton: Ha'penny (heinäkuu)
Scott Lynch: Red Seas Under Red Skies (heinäkuu)
Jonathan Lethem: Chronic City (elokuu)
Guy Gavriel Kay: Under Heaven (syyskuu)
Walter M. Miller: A Canticle for Leibowitz (lokakuu)
Justin Cronin: The Passage (lokakuu)
Umberto Eco: Foucaultin heiluri (joulukuu)

Pinnan alla kuplivat: Seanan McGuire: An Artificial Night; Tanya Huff: The Enchantment Emporium; Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go; Paul Auster: Näkymätön; Michael Pollan: Oikean ruoan puolesta; kaikki viime vuonna Carrie Vaughnilta ja Sharon Shinnilta luettu; Scott Westerfeld: Leviathan; Neil Gaiman: The Graveyard Book; Kristin Cashore: Fire; Robert Holdstock: Avilion; Marie Brennan: Midnight Never Come.

Erikoismaininta - Vuoden Löytö 2010: Äänikirjat!
Mahtavinta hetkeen, kuulkaa - ja kuunnelkaa, sillä äänikirjat tekevät kirjallisuudesta nauttimisen mahdolliseksi siellä, missä kuvitteli sen ennen olevan mahdotonta.


* Että pidänkin copy-paste -toiminnosta. Ettekö tekin?

The Enchantment Emporium

Tässä se on! Viimeinen viime vuoden puolella päätökseen saatu kirja. Äänikirja, jopa: Tanya Huffin The Enchantment Emporium.

 

Ekat asiat ekaksi, kuten anglosaksit sanoisivat. Tanya Huff on mainio. Okei, jotkut Huffit ovat mainiompia kuin toiset Huffit, mutta keskiarvo on mainio. Todettakoon kuitenkin, että angstinen päähenkilö ei ole Huffin vahvimpia alueita...

...ja siksipä onkin tosi kiva, ettei TEE:n päähenkilö Allie ole lainkaan angstinen, vaikka yrittää sellaista vähän esittää. Allie matkustaa Calgaryyn (lisää plussaa! Huffin kirjat sijoittuvat usein Kanadaan! Oi onnea!*) ottamaan haltuun isoäitinsä romukaupan isoäidin kuoltua tahi kadottua mystisesti. Koska Allie on surun murtama kun paras ystävä ja rakas - Michael - osoittautuu homoksi, Allien laaja, laaja perhe ja lähisuku (velhoja joka sorkka) on sitä mieltä, että maisemanvaihdos tekee hyvää. Lisäksi väkirikas isotätien ja tätien lauma on erityisen kiinnostunut kadonneen mummon kohtalosta ja Allie haluaa mahdollisimman kauas isotädeistään ja tädeistään. Vaikka tilanne vaikuttaisi miten voitokkaalta tahansa, Calgaryssa kaikki ei tietenkään ole ihan niin kuin odottaisi.

Allien perhe on sanalla sanoen huikea. Perheestä tulee paljon voimaa, mutta myös paljon painetta - kyse ei ole missään nimessä vanhoillisesta poppoosta, vaan melko suoraviivaisesti ajattelevasta, piirakoihin intohimoisesti suhtautuvasta vahvojen naisten (ja vähän miestenkin) laumasta, josta on suorastaan herkullista lukea. Tai kuunnella. Kirjassa on myös paljon seksiä - Huff on tyypilliseen tyyliinsä vapaan ja rajattoman rakkauden asialla, mutta (edelleen tutusti) niin sympaattisesti, etten oikein keksi, kuka tästä voisi närkästyä.** Päähenkilöt ovat ilahduttavia ja dialogista jaksaa nauttia. Juoni tuntui kaiken tämän rinnalla vähän toisarvoiselta - varmaan sellainen pitää olla, mutta ... tai siis pitääkö sellainen olla? Kuka niin sanoo? Emmekö voisi vain lukea Alliesta ja Allien perheestä?

Äänikirjaksi TEE on vähän haastava. Koska kirjassa kertojan näkökulma vaihtelee luvun sisällä ilman sen kummempia fanfaareja, on äänikirjaa kuunnellessaan vaan totuttava siihen, että välillä pitää kelata taaksepäin tajutakseen, mistä nyt on kyse.

Suosittelen jotakuinkin kaikille, jotka haluavat tulla iloisiksi lukiessaan.


* En tiedä, miksi se on plussaa, mutta se on. Uskokaa pois vain.
** Varmaan joku silti osaa. Huokaus.

Näkymätön

Maailma meinasi loppua kun luin joulukuussa Paul Austerin Näkymättömän. Kehuskelin tällä isäpuolelleni ("Luin kerrankin aikuisten kirjan") mutta hän ei vaikuttanut lainkaan niin imponoidulta kuin eittämättä olisi pitänyt. Totesi vain, että heidän (ts. hänen ja äitini) suosittelemansa kirjat yleensä ovat lukemisen arvoisia. Minä odotin vähintään fanfaaria ja liikutuksen värinää äänessä.

Kokemus oli sinänsä oikein myönteinen. Auster on varmasti maineensa veroinen kirjailija. Näkymättömässä päähenkilö Adam kirjoittaa romaania nuoruudestaan (tarkemmin sanottuna vuodesta 1967) jolloin hänen maailmankuvansa järkkyy erään kohtaamisen vuoksi. Tämä kohtaaminen, jonka seurauksia Adam jahtaa Pariisiin asti, ei lopulta jätä Adamia koskaan rauhaan.

Kirja oli paikoin - etenkin juonenkäänteiden puolesta - tosi hämmentävä. Ihan tosissaan ei oikein tiennyt, mitä siitä olisi pitänyt ajatella. Kirjassa on kuitenkin monia kertojia, ja on ihan selvää, että päähenkilö Adam voi olla rehellinen, epärehellinen tai huonomuistinen - lukijallekin jää siis lopulta epäselväksi, mikä on totuus. Tässä piili iso osa kirjan viehätyksestä - ainakin minulle. Kirja oli oikein mukavaa luettavaa sikälikin, että siihen oli helppo uppoutua. Suosittelen muillekin, jotka haluavat välillä vilkaista, mitä genren ulkopuolella tapahtuu.

The Last Dragonslayer

Voi kuulkaa tyypit. Olemme aivan loppusuoralla viime vuonna luettujen kirjojen raportoinnissa. Tästä innostuneena saatan rysäyttää tänään kehiin toisenkin postauksen (tosin, luultavasti en, nyt kun asialla uhkasin.)

Minusta uusi kirja Jasper Ffordelta on aina jonkinasteinen tapaus, ja tällä kertaa se uusi kirja oli nuorille aikuisille tarkoitettu The Last Dragonslayer. Jos ei aikaisemmin ole tutustunut Ffordeen, nyt kannattaa aloittaa, sillä Fforde kirjoíttaa jotenkin hurmaavan sekopäisiä ja valtaisalla mielikuvituksella varustettuja tarinoita, ja sitäpaitsi. Tyypin nimi alkaa kahdella f-kirjaimella - voiko siitä olla pitämättä? Kyllä ei voi, mielensäpahoittajaa lainatakseni.

TLD:issa orpo, teini-ikäinen Jennifer manageeraa taika-asioihin keskittynyttä agentuuria valtakunnassa, josta taika on katoamassa ja velhoille, maagikoille ja muille taikureille on jatkuvasti vähemmän ja vähemmän kysyntää. Sitten Jennifer saa kuulla olevansa viimeinen lohikäärmeensurmaaja, hän, jonka tehtävä on tehdä sylttyä valtakunnan viimeisestä lohikäärmeestä. Hommasta tulee melkoinen mediasirkus.

Mahdollisesti markkinoidensa vuoksi TLD on melkoisen nopealukuinen mutta äärimmäisen viihdyttävä ja täynnä Ffordelle ominaista huumoria. Päähenkilö Jennifer on myös Ffordelle ominainen naishahmo; kadehdittavan itsevarma ja reipas nuori nainen (mutta tämän lievän epärealistisuuden ei tule antaa häiritä; onhan meillä kaikilla oltava esikuvia, joita kohti pyrkiä, ja fiktiivinen teini käy sellaiseksi varmasti ihan yhtä hyvin kuin kuka tahansa.)

Ooo, tätä kirjoittaessani ilahduin uudelleen siitä, että hain eilen kirjastosta vielä uudemman Jasper Fforden. Siitä lisää myöhemmin, sitten kun olen esim. lukenut sen.

Bar None

Kirjaston uutuusluettelon ilmestyminen kahdesti kuussa on ehdottomasti olennaisimpia kuukausirytmiini kuuluvia tapauksia. Menen tolaltani, jos se on päivän tunteja myöhässä. Sanomattakin varmaan on selvää, että jos kuun loppu tai puoliväli osuvat viikonvaihteelle ja uutusluettelon päivittyminen sen vuoksi saattaa viivästyä kolmekin päivää, järsin pöytää. Kun uutuusluettelo sitten vihdoin ilmestyy, tutkin sieltä yleensä englanninkielisen fiktion ja englanninkielisen lastenkirjallisuuden (joskus kelpo genrekirjallisuus menee ya-puolelle) sekä - nykyään - aikuisten äänikirjat, ja joskus jotain muutakin.

Joulun alla kaivoin uutuusluettelosta täysin sattumalta Tim Lebbonin kirjan Bar None, jonka piti olla jännittävä tarina maailmanlopusta ja hyvästä oluesta, tai jotain sellaista. No ... okei.

Bar None oli minusta melkoisen yhdentekevä. Siinä kertoja maailmanlopun jälkeen kertoo elelystään pienen ryhmän kanssa kartanossa, jonka viini- ja olutvarastot valitettavasti ovat hupenemassa, muistellen välillä mennyttä elämää ja tietenkin niitä oluita. Sitten on kummallinen juonenpätkä, joka tekee kertomuksesta road tripin. Kirja ei kuitenkaan onnistunut koskettamaan juuri millään tasolla, paitsi ehkä intohimoisella suhtautumisellaan olueen. Mutta - ja tämä on tärkeää - se oli tosi ohut.

Tunnustus

Sain mahtavaa Elämää ja aspartaamia -blogia pitävältä Artolta Gorgeous Blogger -plakaatin, joka ilahdutti enemmän kuin laki sallii, tai vähintään enemmän kuin viileästä tyylistään kiinni pitävän kirjabloggaajan pitäisi ikinä mistään ilahtua. Tässä piti myös vastata kysymyksiin.

1. Milloin aloitit blogisi?
Pitää luntata, hetki vain. 24. huhtikuuta 2008. Sivukirjasto on nykymuodossaan ollut pystyssä siis kohta kolme vuotta - sitä ennen muutaman vuoden pystyssä suunnitelmissa, ja lisäksi Sivukirjasto on aloitettu kerran aikaisemminkin, mutta sitä kesti kaksi postausta tai jotain.

2.Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Kirjoja. Ja jos nyt jostain muusta haluan kirjoittaa, kirjoitan. Mutta koska aiheen rajaus on pääosin se, mitä olen viime aikoina lukenut, kirjoittaminen on kohtuullisen helppoa (ts. ei tarvitse olla mitään sen kummempaa sanottavaa haha.) Kirjoitan kaikesta, mitä luen, mutta en lue mitään vain, jotta saisin postattua blogiin. Ainakaan kovin usein. Viimeksimainittu seikka takaa sen, että uutuuskirja-arvostelut saattavat tulla tänne 5 vuotta myöhässä ja nyt on siis hyvä aika alkaa odotella näkemyksiäni kirjoista, jotka ovat ilmestyneet joskus 2006. *

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
En tiedä, tekeekö seuraava blogista mitenkään erityistä, mutta koska satun kirjoittamaan suomeksi englanninkielisistä kirjoista, jotka pääosin kuuluvat genreen, joka (hieman surullisesti) kiinnostaa vain pientä murto-osaa lukijoista, blogini kansansuosio on taatusti jotakuinkin olematon. Riemastuin kovasti, kun löysin (tämän palkinnon kautta, kiitos Artsi) Raijan pitämän Taikakirjaimet-blogin - tuntui ihanalta, ettei ole ryhmässään ihan yksin. Sitäpaitsi Taikakirjaimet on ihan huippu, kokeilkaa vain.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Halusin muistijälkiä siitä, mitä luen.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Enpä kai varsinaisesti mitään. Toivon, että blogista on iloa jollekulle muullekin kuin itselleni, mutta aion jatkaa vaikkei olisikaan. Haluaisin ehtiä lukea enemmän, myös muuta kuin fiktiota. Haluaisin muistaa kirjoittaa useammin niin, ettei to-post -listalla olisi yli kymmentä kirjaa minä tahansa ajanhetkenä. Muutoin olen tasapainossa blogini kanssa.

* Case in point: Taikakirjaimet-blogissa kehutaan jo suomennettua Tuulen nimi -teosta, joka odottaa alkukielellä ja lukemattomana kirjahyllyssäni. Huokaus.

Ihan kakaroita

Sain joululahjaksi Patti Smithin kirjan Ihan kakaroita, jossa rouva Smith kertoo rakkaus- ja ystävyyssuhteestaan valokuvaaja Robert Mapplethorpeen. Luin sen heti, sillä juuri mikään ei ole mukavampaa kuin uppoutua joululahjakirjaan heti aattona, ja Ihan kakaroita oli tämän kategorian erinomainen edustaja.

Voin varmaan samantien ilmoittautua sivistymättömien laajoihin ja alati kasvaviin joukkoihin, mutta kumpikaan, Smith tai Mapplethorpe, eivät olleet vilahtaneetkaan kulttuurisella kartallani ennen kirjaa. Okei, Patti Smithistä olin sentään kuullut, mutta käsittänyt lähinnä muusikoksi. Yllätyin siitä, että ennen musiikkia Smith oli puuhastellut kaikkea muutakin.

Ihan kakaroita oli kiinnostava monella tasolla. Ensinnäkin oli huippua lukea ajankuvasta: 60-70 -lukujen New York ja tietenkin se kuuluisa Chelsea Hotel jaksavat kiehtoa (vaikkei Leonard Cohen tainnut käydä kirjassa edes kääntymässä pyh). Toisaalta Pattin ja Robertin suhde on kaunis - ja vaikka se kuvataan tässä ilmeisistä syistä vain Pattin näkökulmasta, ei se tarinan kauneudesta vie mitään.

Tykkäsin kirjassa myös siitä, miten Smith välillä - omien muistojensa vuoksi toki - kertoo elämästään yksityiskohtia, joilla ehkä ei ole kovin suurta merkitystä, mutta jotka juuri ovat sitä, mikä tuo kirjaan eletyn elämän tuntua.

Ja mukaan valitut valokuvat ovat ihania.

A Dance with Dragons!

George R. R. Martinin mammuttisarjan seuraava osa näkee kuin näkeekin päivänvalon, piipöl. Olen jotakuinkin kiihdyksissä ja erityisen toiveikas.

A Dance with Dragons ilmestyy 12.7. kuluvaa vuotta.*

Koska kirjailijakin on ilmeisesti iloinen, on hän virittänyt sivuilleen vallan laskurin. Sen voi vaikka laittaa selaimeen aloitussivuksi.


* Ei, se ei ilmeisesti ole vielä valmis.

Mockingjay

NONNI. Nyt, kun Suzanne Collinsin Mockingjay eli Matkijanärhi on ollut kaupoissa selvälle suomenkielelle* käännettynä vasta vajaat viisi kuukautta, voisin vihdoin rustata ajatukseni kirjasta.

Jälkikäteen en jaksa tajuta, miksi ennakkotilasin Mockingjayn eri rumalla kannella ja odotin tilaustani kuin kuuta nousevaa vain lukeakseni sen vasta (paljon nätimpikantisen) suomennoksen ilmestyttyä mm. kirjastoihin. Sivukirjastolaisilla varmaan viiraa päästä. Mutta sen voin sanoa, että kun ennen joulua selkä oli niin kipeä, että vietin päiväni lattialla maaten Panacod-huuruissa (oli kovaa, kylmää ja aika tokkuraista, kiitos vain kysymästä), toimi Mockingjay jonkinlaisena lohtukirjallisuutena. Paitsi, ettei se ole juuri lainkaan lohdullinen.

Kirjan alussa Katniss on hoidossa kapinallisella 13. alueella maan alla, ja fyysisten haavojensa nuolemisen lisäksi Katniss yrittää saada - osin ystävänsä Galen avustuksella - päänsäkin kuntoon. Kapinalliset haluavat leipoa päähenkilöstä vallankumouksen keulakuvaa, mutta Katnissilla on vaikeuksia hyväksyä rooliaan, etenkin kun Peeta, kanssakilpailija ja pelastaja, jäi loukkuun pääkaupunki Capitoliin. (Niin, oletan, että kahden ekan kirjan tapahtumat ovat tuttuja; jos eivät ole niin kipin kapin kirjastoon tai kirjakauppaan.)

Mockingjay oli hyvä. Tosi hyvä. Mainio lopetus trilogialle, ja vaikka kirjan sävy oli jotenkin odottamattoman synkkä, se toimi. Helppoja vastauksia ei vaikeissa tilanteissa ole, mutta joskus aikakin auttaa.

Toivottavasti Collins jatkaa kirjoittamista. Ja äkkiä sittenkin.


* En ole lukenut käännöstä, en tiedä tasosta mitään.

Never Let Me Go

Taidetaan saada aikaan joku ennätys Vuoden parhaat -postaukselle. Tätä menoa se tulee elokuussa.

Bongasin Kazuo Ishiguron kirjan Never Let Me Go kaikki mitä rakastin -blogista, jonka kirjoíttajaa fanitan salaisesti (no, en enää niin salaisesti.) Eeva suositteli heti alkuun kirjan lukemista alkukielellä, joten tein työtä käskettyä - tästä tosin päästiin tilanteeseen, jossa minulla ei ole aavistustakaan suomennoksen laadusta eikä Eevallakaan varmaan alkukielisestä. Otaksun kyllä, että Keltainen kirjasto -sarjassa julkaistun kirjan suomennos on ihan laadukas.

NLMG kertoo kolmesta nuoresta, jotka kasvavat englantilaisessa sisäoppilaitoksessa, periaatteessa kuin normaalit nuoret, mutta eivät sitten kuitenkaan ihan. Tunnelma on jokseenkin painostava, ja kirjan edetessä syykin tietysti selviää.

Ishiguron teos ei juonensa puolesta ole vuoden yllätystyrmäys, mutta juoniyllätyksillä hätkähdyttämisestä ei oikeastaan olekaan kyse, ja kirja kannattaa ihan ehdottomasti lukea - suomeksi tai englanniksi. Englanniksi kirjan tyyli oli omalaatuinen, ja kerronta tuntui jollain tapaa henkilökohtaiselta ja sikäli uskottavalta. Kertojana toimi kirjan päähenkilöistä yksi, Kathy.

Mieleen jäi kaksi asiaa, jotka haluaisin sanoa kirjasta. (Onneksi muistin ne vielä.) Ensinnäkin tykkäsin kauheasti siitä tavasta, jolla Ishiguro pyrkii esittämään kysymyksiä ja herättämään ajatuksia sanomatta mitään kuitenkaan kovin suoraan. Tällainen alleviivaavuuden puute on ihan hillittömän virkistävää - ja kaiken lisäksi se toimii, sillä jos kirjailija ei kerro, mitä ajatella, on pakko yrittää ihan itse. Toiseksi, toivon kauheasti, ettei kukaan jätä tätä kirjaa lukematta siksi, että se "haiskahtaa hieman tieteisfiktiolta",*** sillä jos niin sanotun aikuisten kirjallisuuden* piiristä suljetaan pois kaikki, mikä käsittelee tieteen hieman teoreettisempia saavutuksia**, suljetaan pois myös ihan mahtava väylä käydä yhteiskunnallista dialogia. Ilman mahdollisuutta miettiä tieteen etiikkaa jo ennalta, yhteiskunta voi löytää itsensä hyvinkin äkkiä tilanteesta, jossa peiliin katsominen ei ole enää kivaa, ja fiktio on asiakeskustelun ohella varsin toimiva väline moiseen.

* Käytän tässä termiä "aikuisten kirjallisuus" siinä merkityksessä, jossa vanhempani sen ovat tahattomasti esitelleet kymmenisen vuotta sitten (nyt jo periksiantaneina), yleensä kontekstissa "Vieläkö sä luet noita lohikäärme-/avaruusaluskirjoja, etkö voisi jo siirtyä lukemaan jotain Aikuisten Kirjallisuutta". Jos jollakulla on parempi sana kuvaamaan kirjakauppojen ja kirjastojen niitä hyllyjä, joíden yllä ehkä lukee kaunokirjallisuus, mutta joíhin - kuten välillä tuntuu - ei saa vahingossakaan tunkea mitään missä on noitia noitavainojen ja tiedettä apurahataisteluiden ulkopuolella, olen erityisen kiinnostunut kuulemaan siitä. Tässä on nimittäin selkeä riski siitä, että blogiin ilmaantuu vielä kategoria "aikuisten kirjallisuus" - luin joulun alla myös ensimmäisen Austerini. Siitä lisää myöhemmin, jos ikinä keksin, mitä sanoa.
** Eivätkä nekään "hieman teoreettiset saavutukset" ole oikeastaan kovin teoreettisia paitsi siinä mielessä, ettei moista ole - ainakaan julkisesti - vielä nähty.
*** OKEI, tajusin juuri, että varmaankaan kukaan TÄTÄ blogia lukeva ei jätä jotain kirjaa lukematta moisen syyn takia. Korkeintaan siksi, ettei se haiskahda tarpeeksi tieteisfiktiolta.

Wake

Heippa, täällä on ollut melkoista hiljaiseloa, koska netin yllättävän rikkoutumisen sijaan tietokone lakkasi käynnistymästä. (Raahasin kyllä työkonetta uskollisesti kotiin aikomuksenani kirjoittaa jotain, mutta repussa se silti vietti useimmat illat.) Mutta nyt on kone. PC, sillä herra Sivukirjasto suhtautuu Omppukoneisiin hieman nihkeästi. (Se ehkä selittänee osittain myös sitä, että työkone hengasi laukussa eikä pöydällä.)

Mutta takaisin osastolle "Viime vuonna luettua". Epäröin melko pitkään tarttua Robert J. Sawyerin kirjaan Wake, koska Robert J. Sawyer on se jamppa, jonka kynästä on syntynyt tekele nimeltä Fastforward, josta Nelonen aikanaan esitti televisioadaptaation, joka oli käypä ainoastaan viihdyttämämään aikaparadokseihin mieltyneitä onnettomia sieluja tai lääkkeeksi uniongelmaisille.*

Wake kertoo 15-vuotiaasta Caitlinista, joka on sokea (niin, tämä oli toinen Epäilyttävä Tekijä; kuten luultavasti kuka tahansa kirjatoukka, minäkin pelkään sokeutumista yli kaiken, enkä oikeastaan haluaisi aiheesta juuri lukeakaan) mutta saa kokeellisen teknologian avulla näkönsä takaisin. Caitlin, joka on avustusteknologian avulla surffaillut webissä kuin delfiinit laineilla kolmen vuoden herkästä iästä asti, näkee vaan laitteellaan jotain muutakin - tietoisuutta kehittävän interwebin. Miten tähän vieraaseen, herkkään älyyn pitäisi suhtautua - ja miten sen kanssa voisi kommunikoida?

Wake käsittelee tietoisuutta ja sen heräämistä moneltakin kantilta, ja on ihan kauhean kiehtovaa luettavaa, joskin omalla tavallaan melkoisen kevyt. Suosittelen ehdottomasti; Wake on trilogian aloitusosa, ja jossain vaiheessa lukulistalle tulevat ehdottomasti seuraavatkin osat.


* Kyllä, jaksoin katsoa kokonaista kaksi jaksoa, joten ottakaa tämä arvio sopivalla painokkuudella.

Arvonnan voittaja!

Hahaa, ajattelitte varmaan jo, että olin unohtanut arvonnan! Niin olinkin, koska tässä on nyt ollut kaikkea, mutta tänään muistin.

Arvonnan suoritti ketkuterrieri ja kirjastokoira Loki "Termiitti" Sivukirjasto, joka piti arvontalappujen kaivamista piposta erityisen suuressa arvossa.

Ja sitten asiaan. Arvonnan voitti nimimerkki NoobaX, onnea ja viihtyisiä hetkiä piraattien parissa! NoobaX, laita yhteystiedot vaikka osoitteeseen korianteria@gmail.com (ruokablogini osoite*) niin postitan kirjan.



* En jaksa tehdä kirjablogille omaa osoitetta koska se vaatisi gmailista uloskirjautumista. **
** Melkein jaksoinkin, mutta ilmeisin osoite oli jo varattu, pyh.

Zero History

William Gibson on siirtynyt cyberpunkin isänä hieman hämmentävään suuntaan, kirjoittamaan trillereitä jotka ... eivät ole jännittäviä. Zero History on monin paikoin kyllä erinomaisen mukavaa luettavaa, mutta ei se ainakaan juonensa puolesta kovin mukaansatempaava ole.

ZH jatkaa sarjaa, jossa aiemmin ovat ilmestyneet Pattern Recognition ja Spook Country, joista olen lukenut molemmat mutta hämärästi muistan vain Pattern Recognitionin. Tutustuin äsken Spook Countryn juoneen Wikipediassa selvittääkseni, miksen muista siitä mitään, mutta jotain olennaista kertonee sekin, että SC:n päähenkilöt ovat samat kuin ZH:n ja minä tajusin sen vasta nyt. Muistissani sijaitsee pelottava musta aukko Gibsonin teosten kohdalla. (Teknisesti ottaen on varmaan taattu, että tulen muistamaan ZH:sta enemmän kuin aiemmista osista, jos nyt ei muusta syystä niin siksi, että kirjoitan siitä tänne ja voin jostain tarkistaa asian.)

Juonesta sen verran, että SC:n päähenkilö (haha) Hollis Henry palkataan selvittämään erään hypersalaisen brändin tekijöitä ja lähtökohtia. Seuraa jännittäviksi tarkoitettuja juonenkäänteitä, jotka eivät jännitä.

Mikään tästä ei varsinaisesti varmaankaan ole vielä imarrellut Gibsonin uusinta? No, on siinä hyviäkin puolia. Osa tekstistä on ihan käsittämättömän hykerryttävää ja nautinnollista - muistaakseni - ja Gibsonin tässä sarjassa osoittama obsessio hyvin puhtaiden muotojen osalta on aidosti kiehtovaa.

Kaikesta huolimatta: Sivukirjasto suosittelee.

Eureka Street, Belfast

Ärrrr. Hukkasin juuri Robert McLiam Wilsonin kirjasta Eureka Street, Belfast kirjoittamani postauksen luonnoksen (sinne menivät, ainakin 300 sanaa, bittien taivaaseen) jollakin jännittävällä Mac-spesifillä näppäinyhdistelmällä, enkä todellakaan ole aikeissa näpytellä sitä uusiksi.

Eureka Street kertoo Belfastin elämästä nuorten, onneaan etsivien päähenkilöidensä kautta (meinasin tähän kirjoittaa, että joskus 90-luvulla, mutta kyllä olisi noloa jos puhe olisikin ollut jostain 70-luvusta ja muistini olisi vain seula. 1900-luvusta on varmasti kyse.) Kirja on mukaansatempaava ja jos nyt rakkautta etsivä päähenkilö Jake onkin vähän turhankin idealisoitu hahmo, mitä sillä on loppupeleissä väliä? Irlanti on kiehtova maa, eikä Pohjois-Irlanti kiehtovuudessa häviä sitä, minkä terrorin surullisuudessa voittaa. Tai häviää. Kuinka vain.

Niin, tämä ei ollut scifiä tai fantasiaa; äiti, jos luet tätä, huomaathan, että luen joskus myös Aikuisten Kirjoja.

Lainan päivä tänäkin vuonna

Hei nuput, kirjastot viettävät Lainan päivää tänäkin vuonna. Esimerkiksi Helsingin kirjastojen ohjelman voi vilkaista kirjastojen webisivuilta - pikaisesti osui silmään, että ainakin Kirjasto 10:ssa on tarjolla kahvia ja mehua iltapäivällä.

Sakkoja ei luvattu anteeksiannettavan, mutta kirjasto on kiva asia, joten piipahtakaa siellä.

Arvonta! Eka ikinä!

Päätin pistää pystyyn blogin ensimmäisen arvonnan ikinä.

Minulla sattuu nimittäin eräästä syystä* olemaan kaksi kappaletta Ann & Jeff VanderMeerin toimittamaa piraattiantologiaa Fast Ships, Black Sails, joka pitää sisällään tarinoita mm. Naomi Novikilta, Michael Moorcockilta JA Kage Bakerilta, ikisuosikiltani.

Tää näin.

Toisen kirjoista ajattelin pitää (ja lukeakin vielä joskus), mutta toisen arvon jollekulle lukijoista (laajan määritelmän mukaisesti - jos joku päätyy tänne googlettamalla "arvonta", hyväksyn senkin.) Kirja on englanninkielinen ja julkaistu vuonna 2008. Antologiat eivät ainakaan minuun aina iske, mutta VanderMeerin pariskuntaa pidetään käsittääkseni varsin etevinä kustannustoimittajina, joten omat odotukseni ovat kohtuullisen korkeat.

Voittoon riittää, että kommentoi tähän postaukseen jotain, sanotaan nyt vaikka helmikuun puoleenväliin mennessä. (Kommentoikaakin sitten, muuten tämä on tosi noloa. Saatte myydä kirjan eteenpäin jos haluatte, kunhan ette kerro siitä minulle.)


* Siksi, että olen ihan omin kätösin tilannut kirjan kahteen kertaan internetkirjakaupasta.

Mielensäpahoittaja

Luin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajasta ensimmäisen kerran luullakseni INAhduksesta [joka on näemmä muuttanut Lilyyn. Voi sentään. Lily tosin vaikuttaa kiinnostavalta, mutta olen ilmeisesti liian vanha ja käytettävyystietoinen hanskatakseni siellä navigointia (joojoo, koko design on selvästi suunniteltu tukemaan sisältövirran seuraamista eikä navigointia) ja lisäksi Lilyn RSS-feedeissä on jotain vikaa, mistä seikasta en tietenkään ole viitsinyt ilmoittaa Lilyn ylläpidolle.] (Huomatkaa edellisen virkkeen oikeaoppinen sulkeiden käyttö.)

No mutta asiaan. Ensin en lainkaan innostunut Mielensäpahoittajan koko konseptista. Sitten kuitenkin varasin sen kirjastosta, päästen varausjonossa suoraan jonnekin sijan 176 paikkeille. Kun kirja vihdoin saapui Kirjastokymppiin, havaitsin sen miellyttävän ohueksi ja suomenkieliseksi, ja päätin uhrata sille erään ... hieman valvotun ... yön jälkeisen aamun.

Mielensäpahoittaja olikin oikein hyvä. Hauska ja vähän surullinenkin. Tuli ikävä paappaa, jolle ei valitettavasti voi enää soittaa. Niinpä soitin mummolle. Mummoakin tuli ikävä. Herra Sivukirjasto kommentoi myöhemmin, että onneksi se loppui, ettet enää käkätä siinä sohvalla ja lue parhaita paloja ääneen (tirautin myös vähän kyyneleitä, joihin tässä taloudessa suhtaudutaan jo aika stoalaisesti halauksen kera, mutta varmaan niidenkin loppuminen otettiin kiitoksella vastaan.)

Ainoa, mikä jaksoi vähän ärsyttää, oli se jokaisen luvun aloituslause. Että kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun. Mietin asiaa pitkään, ja tulin siihen tulokseen, että oman kirjoituksensa toistosääntöjä saa rikkoa taiteellisen vaikutelman ja pienemmän ärsyttävyyskertoimen aikaansaamiseksi.

Muutoin suosittelen ehdottomasti.

Foucaultin heiluri [sic]

Tällä postaustahdilla en pääse ikinä nykyhetkeen, mutta yritetään nyt kuitenkin.

Aina silloin tällöin, noin kerran vuodessa, haluan kuvitella olevani hyvinkin intellektuelli ja Luen Klassikon. Se osoittautuu vääjäämättä erinomaiseksi valinnaksi, ja päätän tehdä saman uudestaan, ehkä jo seuraavana vuonna. Vuoden 2010 klassikko oli nuorehko: Umberto Econ Foucaultin heiluri* on ilmestynyt vuonna 1988, mutta julistan sen klassikoksi tästä ikäongelmasta huolimatta (teknisesti ottaen klassikoiden tulisi olla lukijoitaan vanhempia. Ainakin minusta.)

Oikeastaan olen halunnut lukea Fh:n jo vuosia, mutta jostain syystä halusin omistaa sen - etsin sopivaa laitosta kirjakaupoista ja divareista jokseenkin tuloksetta (englanninkielistä käännöstä kyllä olisi löytynyt, mutta koska en ollut kykenevä lukemaan alkukieltä kuitenkaan, halusin lukea vaihteeksi suomeksi.) Lopulta annoin periksi ja käännyin kirjaston puoleen - sieltä sen tietenkin sai noin vartissa. (Haluan kyllä yhä omistaa tämän. Kovakantinen painos tulemaan, silvuplee WSOY, jos luette tätä.)

Foucaultin heilurissa kolme kustantamossa työskentelevää kaverusta törmää temppeliherroista kertovaan käsikirjoitukseen, jota he pitävät täytenä roskana. Roska kuitenkin myy, joten päähenkilömme päättävät huvikseen konstruoida vuosisatojen kuluessa julkaistujen salaliittoteorioiden pohjalta temppeliherrojen todellisen suunnitelman. Yllättäen juttu menee kuitenkin hieman vakavaksi - mutta jos haluatte tietää, osuvatko tyypit oikeaan vai eivät, saatte lukea kirjan itse.

Foucaultin heiluri kannattaa ehdottomasti lukea. Hieman raskaan alun jälkeen kirja etenee hengästyttävää vauhtia ja käy riemukkaasti läpi temppeliherrojen historiaa ja salaisuuksia. Loppu on huikea ja herättää ajattelemaan. (Ja minusta tietenkin erilaiset ritarikunnat ja salaseurat ovat vähintäänkin yhtä kiehtovia kuin katolinen kirkko, johon ne väistämättä ovat aina kietoutuneet.)

* TAJUSIN VASTA NYT, ETTÄ KIRJAN SUOMENNETTU NIMI ON FOUCAULTIN HEILURI EIKÄ, KUTEN KIELIOPILLISESTI OIKEIN OLISI, FOUCAULT'N HEILURI. Arvannette, etten pääse tästä lähes alkukantaista raivoa herättävästä seikasta yli enää tänä vuonna. (Muutoin suomennos oli kyllä hyvä.)

Pari Sookieta vielä

Ihmiset, olen ollut eri laiska postaaja. (Ei tämä ole uutisblogi, sanotte te, mene asiaan. Selvä pyy.)

Kuuntelin syksyllä pari seuraavaa osaa Sookie Stackhouse -sarjasta. Voisi kuvitella, että se muodostaa jonkinlaisen ongelman jos samalla katsoo True Bloodia (vampyyri Eric!) mutta ei. Jollain tavalla sarja ja kirjasarja liittyvät toisiinsa koko ajan vähemmän päässäni.

Kuunnellut kirjat olivat siis Dead to the World ja Dead as a Doornail*.

(Joudun lunttaamaan Wikipediasta, hetki.) Aivan, DttW on kirja, jossa sattuu ja tapahtuu. Sookie on näyttänyt ovea poikaystävälleen vampyyri Billille (hienoa, sanon minä) ja törmää töistä palatessaan muistinsa menettäneeseen Ericiin. Ericiä suojellessaan Sookie sotkeutuu sotaan noitajoukkiota vastaan ja suhteeseen muistiongelmaisen suojattinsa kanssa.

DaaD:issa Sookien veli Jason ottaa ja muuttuu ihmispantteriksi. Muu ihmispantterilauma ottaa Jasonin avosylin vastaan, kunnes joku alkaa ammuskella muodonmuuttajia. Jason joutuu epäilyksenalaiseksi ja Sookien pitää selvittää oikea syyllinen. Juoni ei sinänsä ole kovin monimutkainen, mutta onneksi sivujuonia riittää. Osa näistä sivujuonteista on selvästi tarkoitettu jatkumoiksi sarjan juonessa, joten voinemme odottaa yhteenottoa tulevaisuudessa ainakin lähikaupunkin ihmissusilauman uuden johtajan kanssa. Siis jos jatkamme sarjan parissa.

En voi varsinaisesti kehuskella jääneeni koukkuun. Harrisilla on jännä tapa rakentaa juonta, enkä ole ihan varma, pidänkö siitä vai en. Suhtaudun asiaan kuitenkin varovaisen positiivisesti, kunnes teen lopullisen päätöksen. Kuunteluun nämä sopivat sinänsä ihan mainiosti, ja viihdyttäviäkin ovat, mutta joku taas tökkii, ja se joku on mahdollisesti liika toisto - taidan pitää ainakin hetken taukoa Sookien kanssa.

* Sarjan kirjojen nimet ovat ihan sikakökköjä. Aaaargh! Kieriskelen myötähäpeästä.

The Fall

Joskus alkuvuodesta tykkäsin kohtuullisesti Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin yhteistuotoksesta Vitsaus. Nyt sille on ilmestynyt jatkoa ainakin englanniksi, nimellä The Fall.

Jos Vitsaus olikin ihan toimiva vampyyriapokalypsi, The Fall oli vain ankea ja rasittava jatko-osa. Yllätysmomentti on menetetty ja alta paljastuu melko lailla ei mitään. Tutut päähenkilöt jatkavat epätoivoista taistelua vampyyripomoja vastaan, mutta kirja on selkeästi trilogian väliteos, koska siinä ei tapahdu oikeastaan juuri mitään (lukuunottamatta sitä, että päähenkilöille tarjotaan lukuisia tilaisuuksia olla ärsyttävän typeriä ja lukijalle tarjotaan lukuisia tilaisuuksia toivoa vampyyreiden pikaista voittoa.) Kirjoitusteknisesti jäi vieläpä sellainen fiilis, että The Fall otti hieman takapakkia siitä, mihin Vitsaus (The Strain) loppui niin, että kun Vitsauksen lopussa kuvataan vampyyriapokalypsin lopputapahtumia, nyt The Fall onkin yhä keskellä  niitä.

En suosittele; jos vampyyriapokalypsit kiinnostavat, Justin Croninin The Passage on selkeästi parempi.

Oikean ruoan puolesta

Hop. Seuraa pikapostaus, koska muistoni eivät ole enää tarpeeksi tarkalla tasolla, jotta voisin sanoa mitään kovin kummoista.

Michael Pollanin Oikean ruoan puolesta on ehdottomasti lukemisen arvoinen manifesti siitä, miten syömme. Se on erityisen virkistävä, koska ei sen kummemmin pyöri minkään yksittäisen hirveyden ympärillä (natriumglutamaatti, muistaako kukaan?) vaan käsittelee aihetta laajemmin, ja saa kyllä varmaankin aikaan muutoksen itse kunkin toimintatavoissa.

Mainittakoon muuten vielä, että kirjan nimi jotenkin vesittyy suomennoksessa. Alkuperäinen, In Defense of Food, välittää viestin siitä, että suurin osa marketeissa tarjolla olevista tuotteista ei oikeastaan ole ruokaa kuin hyvin laajan määritelmän mukaisesti. Onneksi sieltä saa vielä verigreippejä.

Clockwork Angel

Höyrypunk nostaa ilmeisesti metallista ja tikittävää päätään, kun Cassandra Clarekin päätti sijoittaa uuden trilogiansa vanhaan universumiinsa, mutta 1800-luvun Lontooseen kellopelien, vietereiden ja höyrykoneiden keskelle. Clockwork Angel on trilogian ensimmäinen ja jokseenkin keskinkertainen osa.

Orpo Tessa matkustaa uudelta mantereelta Lontooseen isoveljensä perässä, mutta laivaa vastassa ei olekaan veli Nathaniel, vaan kaksi kummallista tätiä, jotka sieppaavat Tessan ja alkavat treenata tämän taikataitoja esille. Tessalle eivät tätien aikomukset selviä koko ankean koulutusohjelman aikana, mutta ennen pitkää pelastaa komea nuori varjojenmetsästäjä* Will. Will kuskaa Tessan paikallisten varjojenmetsästäjien eli nephilimin piilopaikkaan, josta tulee myös Tessan koti, muun nephilim-kaartin luvatessa auliisti auttaa kadonneen veljen arvoituksen selvittämisessä. Tessa tarvitsisi apua myös Willin rehellisesti sanottuna kohtuullisen teiniangstisen käytöksen selvittämisessä; draamaa piisaa.

CA ei ollut ihan yhtä mukaansatempaava kuin ensimmäinen Claren trilogia; en osaa sanoa tarkalleen miksi, ensimmäisessäkin trilogiassa teini-ikäiset draamakuningatar-puupäät olivat henkilögallerian molemmissa sukupuolissa yliedustettuina, joten ongelma ei varmastikaan ollut siinä, ja höyrypunk on genrenä yleensä suoraviivaisen fantastinen. Ehkä kyse on siitä, että tämäntyyppinen kidutettu nuori rakkaus on jossain määrin jo nähty, kiitos vain, eikä näin vanhana ja väsyneenä enää jaksa henkeään pidätellen odottaa sitä antiklimaattista hetkeä, jolloin romanttinen sankari A paljastaa kauhean salaisuutensa, lukija B alkaa nauraa, eikä romanttinen sankari A silti ymmärrä tehneensä kärpäsestä härkästä.

Toisaalta Claren uusin pitää sisällään erinomaisen nautinnollista dialogia, joten jos sattuu olemaan lukija, jonka viihtyminen ylipäänsä on mahdollista kohtuullisen romantillissävyisen höyrypunk-kirjan parissa**, CA on melko taattua viihdettä.


* Lue ykköstrilogia; Clare selittää ajatuksensa paremmin kuin minä ikinä. 
** Ymmärrän, että kaikki eivät tällaisia lukijoita ole.

The Windup Girl

Hyvää uutta vuotta kaikille Sivukirjaston lukijoille! Toivottavasti vuosi vaihtui mukavissa merkeissä. Sivukirjasto toivoo vuodelta 2011 enemmän aikaa lukea ja hieman rauhallisempaa meininkiä. Vuonna 2010 tapahtui ihan kauheasti hyvää ja huonoa ja aikaavievää; fakta, jota itsepintaisesti käytän tekosyynä sille, että Parhaat 2010 -listaukseni ilmestynee maaliskuussa, kun olen saanut sanailtua jotakin kaikista viime vuoden aikana lukemistani kirjoista (niitä odottaa jonossa ennätysmäärä, 17.)

Mutta te haluatte varmaankin tietää vieteritytöstä: Paolo Bacigalupin The Windup Girlia on kiitelty visionääriseksi scifiksi, ja sitä se olikin.

TWG tapahtuu Bangkokissa. Maailma lähitulevaisuudessa on kovin erinäköinen, ja vaikka isoja muutoksia on tapahtunut esimerkiksi energianlähteissä tai merenpinnan tasossa, suurin muutos on tapahtunut ruoassa. Ruoantuotantoa hallitsevat yritysjättiläiset, jotka luovat itselleen markkinat ja tuotteensa uudelleen ja uudelleen geenimanipulaatiota hyväksikäyttäen. Geenihakkerit yrittävät puolestaan luoda uudelleen makuja.

Kirjassa on melko liuta päähenkilöitä; Lake Anderson on länsimaisen ruokajätin agentti, mutta näennäisesti pyörittää tehdasta hikisessä Bangkokissa. Hän kiinnostuu Japanista tuodusta, nykyisin prostituoituna elantonsa ansaitsevasta Emikosta, joka on otsikon Windup Girl, geenejä manipuloimalla tuotettu ihminen, kaunis mutta liikkeidensä puolesta muista erottuva. Emiko saa enimmäkseen osakseen silkkaa syrjintää, sillä siinä missä japanilaiset rakastavat luomuksiaan, thaimaalaiset pelkäävät heitä. Henkilökaartin muista hahmoista voitte lukea itse; sanottakoon nyt kuitenkin, että juonittelun kiihtyessä omia etujaan ajavat henkilöt suistavat maan melkoiseen kaaokseen.

TWG oli tosiaan (Apua! Kustannustoimittajaa ja adjektiiviapulaista kaivataan!) visionäärinen ja monella tapaa erinomainen, mutta ... kuten visionääristä scifiä usein (vai kuvittelenko vain?), TWG:iakin vaivasi tietty etäisyys. Ainakaan minä en juuri kiintynyt kirjan hahmoihin. Ehkä se ei ole olennaistakaan, ja toiveeni tulla kosketetuksi kirjan toimesta on vain omaa höperehtimistäni, mutta luulen visioidenkin vaikuttavan syvemmin, jos kosketuspintaa on hieman enemmän.

Okei, TWG on voittanut sekä Hugo- että Nebulapalkinnon, joten unohtakaa höperehtimiseni ja lukekaa se. On nimittäin aina kylmäävää muistaa, etteivät esimerkiksi geenimanipulaation suurimmat ongelmat välttämättä ole biologisia vaan yhteiskunnallisia.

Ja sitten pari kirjaa October Dayen kanssa

Luin Seanan McGuiren October Daye -sarjan ykkösosan aiemmin tänä vuonna, enkä ollut mitenkään äärimmäisen vaikuttunut. Audible kuitenkin tarjosi kakkos- ja kolmososan kuunneltavassa muodossa, joten tartuin syöttiin.

A Local Habitation alkaa, kun päähenkilöttäremme, vaihdokkaan ja yksityisetsivä Octoberin eli Tobyn pomo lähettää Tobyn poliittisesti tulenaralle alueelle tutkimaan viestintäyhteydet katkaisseen sisarentyttärensä tilannetta. Sisarentytär vetää it-firmaa, jonka tarkoituksena on raahata potkivat ja kirkuvat haltiat 2000-luvulle. Toby, joka juuri ja juuri pärjää kännykän kanssa jos on pakko, huomaa, ettei firmassa kaikki ole kunnossa, mutta ongelmien selvittäminen on eri hankalaa, kun suurin osa henkilökunnastakin on ottanut hatkat ja turpiin tulee koko ajan.

An Artificial Nightissa lapsia alkaa katoilla. Kolme hävinneistä lapsista on Tobyn ystäväpariskunnan jälkikasvua; muitakin läheisiä keskenkasvuisia katoaa. Käy ilmi, että myyttinen esikoinen, Blind Michael, on kaapannut lapsia joka sadas vuosi toistuvassa rituaalissaan saadakseen jahtiinsa lisää jengiä. Toby käärii hihat ja lähtee muksujen perään pimeyteen.

ALH oli ihan hyvä, parempi kuin sarjan eka osa: Toby ottaa turpaan lähes yhtä paljon, mutta on lakannut olemasta rasittava. (Hyvä on, myönnän, että Tobylla olisi ehkä syytä olla rasittava, mutta ei sellaisesta koko sarjaa jaksa lukea.) AAN olikin sitten puolestaan kevyesti sarjan tähän asti paras osa, ja oikeastaan erinomainen ihan sellaisenaankin. McGuire oli onnistunut luomaan aidosti ahdistavan ja pelottavan maailman, johon Tobyn pitää astella vain kynttilä turvanaan. Ja kuitenkin taakse jääneessä todellisuudessa Tobylla on tukea; myös ystävät esiintyvät kirjassa. Frendeistä erikoismaininta Tybaltille, joka on eri ... kiehtova. Jään kiinnostuksella odottamaan jatkoa.

McGuiren kirjat muuten tuntuvat toimivan äänikirjoina aika hyvin, ja lukija, Mary Robinette Kowalt, on mainio.

The Passage

Törmäsin ensimmäisen kerran viittauksiin Justin Croninin The Passage -kirjasta jotakuinkin yhteydessä "tässä meillä mainstream-kirjailija, joka tekee kaiken, jota genressä on tehty jo vuosia mutta joka saa siitä huomiota". Kirottu Justin Cronin.

Paitsi, että ei nyt ihan. Herra Cronin kirjoittaa vampyyriapokalypsista, jossa vampyyrit ovat jotakin tuntemiemme vampyyri Lestatien ja Billien sekä zombieiden välimaastossa. Ei se mitään - kirjan kiehtovuus ei oikeastaan ole siinä, miten kaikki alkaa mennä pieleen, vaan siinä, mitä sitten tapahtuu. Ollaanpa rehellisiä - tyypillisessä zombijuonessa, johon myös The Passage kovin nojautuu, kiinnostavinta on se hetki, jolloin kulissit alkavat kaatuilla ryminällä. Sen jälkeen tulee yleensä veri- ja aivokudosbalettia, jonka kuvottavuuden peittoaa vain sen ylenpalttinen tylsyys.

Mutta Justin Cronin, pitkähkön alkuosan jälkeen, kuvailee varsin elävästi vampyyreita vastaan puolustautuvaa pientä yhdyskuntaa, yhdyskuntaa, joka aluksi näyttää idylliseltä, ja sitten vähemmän idylliseltä. Yhdyskuntaan saapuu nuori tyttö, Amy, joka tuntuu olevan avain kaikkeen - mutta miten?

Ollaanpa rehellisiä. Kirjassa on ongelmansakin. Se ei ole oikein scifiä, eikä se ole juonenkuljetuksen kannalta kovin ehjää fantasiaakaan. Epäusko on laitettava päättäväisesti hyllylle pariin otteeseen, tyypillisesti etenkin Amyn ollessa mukana kuvioissa. The Passage on silti kiehtova ja mukaansatempaava, enimmäkseen henkilöhahmojensa takia, ja niiden takia se kannattaa myös lukea. 766 sivua menee rattoisasti. (Tähän uskoo myös WSOY, joka suomentaessaan The Passagen nimellä Ensimmäinen siirtokunta minusta kyllä valitsi fiksummin kuin del Toron ja Hoganin yhteistuotoksen julkaissut Tammi. Siinähän trilogian ensimmäinen kirja käsitteli juuri sitä kiinnostavaa hetkeä, kun korttitalo alkaa huojua, mutta kakkososa oli varsinainen rimanalitus. Siitä lisää myöhemmin.)

A Canticle for Leibowitz

Walter M. Miller juniorin A Canticle for Leibowitz on scifiklassikko, joka kertoo ydintuhon jälkeisestä maapallosta, ja ryhmästä munkkeja, jotka yrittävät säilyttää erään insinööri Leibowitzin esimerkin mukaan kirjoja ja tietämystä tuleville sukupolville.

Ensimmäisessä osassa keskiajalle taantuneen Pohjois-Amerikan mantereella nuori munkki törmää erikoiseen vanhukseen ja löytää hieman itsensä Leibowitzin tekstejä. Uuskatolinen kirkko harkitsee Leibowtzin julistamista pyhimykseksi, ja nuori munkki lähetetään pyhiinvaellukselle Uuteen Roomaan.

Toisessa osassa ollaan uuden renesanssin kynnyksellä, mutta laajentuvien valtioiden välinen politiikka muuttuu veriseksi. Kokeilumielialalla liikkellä olevat munkit Leibowitzin luostarissa tutustuvat sähkön ihmeisiin.

Kolmannessa osassa eletään kukoistavaa teollistumisen aikakautta. Teollistumisen, johon kuuluvat myös ydinaseet.

Kirjailija Miller sai inspiraationsa ilmeisesti pitkälti kokemuksistaan toisessa maailmansodassa, eikä ACfL varsinaisesti kuvaa ihmiskuntaa fiksuimmillaan. Kirja on kuitenkin hieno, ehdottomasti lukemisen arvoinen - ja sitäpaitsi iso osa siitä tapahtuu luostarissa, ja tehän tiedätte, mitä mieltä minä olen katolista kirkkoa käsittelevistä kirjoista.

Death Masks

Huomaan ei-ilokseni, että spämmääjät ovat löytäneet blogini viime aikoina. Kirottua. Onneksi Bloggerilla on hyvä spämmifiltteri; mutta jos ei-toivottua roinaa alkaa päästä läpi, saatan ottaa käyttöön sen typäreen* word verification -jutskan.

Sitä ennen tunnustan avoimesti, etten ole oikein tiennyt, mitä sanoa Jim Butcherin Death Masks -kirjasta.

 

DM, jonka kuuntelin äänikirjana, on osa Butcherin Dresden Files -sarjaa. Halusin kuunnella kirjan, koska sen luki James Marsters, joka myös (teidän kyllä pitäisi tämä tietää) Buffyn ihanana Spikenä tunnetaan, ja aloitin uhkarohkeasti sarjan viidennestä osasta, koska kirjastossa ei ollut osia 1-4. Uhkarohkeus ei kostautunut. Monien sarjoja kirjoittavien kirjailijoiden tapaan Butcherkin auliisti kertoo lukijalle - tai kuulijalle - sen, mitä sarjan edellisissä osissa on tapahtunut. Useaan kertaan ja sillä tarkkuudella, ettei välttämättä koe mitään tarvetta ikinä tarttua kirjoihin 1-4.**

DM kertoo siis velho Harry Dresdenistä, joka asustaa Chicagossa (kaupungissa, jota en ainakaan työmatkakohteeksi voi suositella) ja jonka elämää mutkistavat esimerkiksi alkamassa oleva sota vampyyrien ja velhojen välillä, kuvioihin ilmestyvä vanha heila ja Torinon pihistetty käärinliina, joka kaikista paikoista päätyy Chicagoon (niin kai). Tuleva sota voidaan välttää, jos H. Dresden suostuu häviämään erään kaksintaistelun vanhaa vampyyria vastaan, mutta kun kyse on taistelusta kuolemaan asti, Harry on vastahakoinen.

Kaikenlaista äksöniä siis piisaa. Ehkä vähän liikaakin; huomasin heti alussa, etten juuri jaksanut piitata Harryn niskaan kasautuvista ongelmista. Ongelmat kaiken lisäksi tuntuivat toisistaan niin irrallisilta, ettei juonikaan oikein imaissut mukaansa, enkä muuten vieläkään ole varma, miten kirjan nimi liittyi mihinkään. Sitäpaitsi Dresden Files -sarjan tv-versio on pilannut minut täysin: vaikka kuinka yritin, mielikuvani Harrysta ei näyttänyt yhtään James Marstersilta.

Mutta toisaalta. Olihan siinä kuitenkin lukijana James. Ja muutama juonenkäänne tuntui kohtuullisen elegantilta. Lisäksi Harry sai rutkasti pisteitä olemalla ensimmäinen paranormaalien tapahtumien parissa häärivä etsivä, joka suvaitsi ottaa rahaa vastaan joltakulta voidakseen maksaa sähkölaskunsa tai muita pakollisia kuluja. Moinen arkirealismin tunnustaminen oli varsin virkistävää. Voin kuvitella, että akuutissa viihdepulassa lukisin lisääkin.

* Typäreen, koska spämmääjien ja spämmintorjujien jatkuvassa kilpavarustelussa käy pian niin, että vain botit osaavat enää tulkita joitakin hankalammista kuva-arvoituksista, joihin on sana kätkeytyvinään.
** Äänikirjassa on muuten hankalampi jättää tällainen toisto huomiotta. -luk. huom.

Transition

Se, mitä aion kertoa seuraavaksi, tulee karkoittamaan jäljelle jääneet 3 lukijaani, joten päätin käyttää Sorsanpaistajan taktiikkaa. Osa teistä ei tietenkään ole koiraihmisiä, mutta jospa joku hämääntyisi.

Loki pentuna

No, sitten asiaan. Tässä se surullinen totuus: en ole lukenut juuri lainkaan Iain Banksia tahi Iain M. Banksia (M ollen ymmärtääkseni se kirjain joka erottaa scifikirjailija-Banksin mainstream-Banksista, mutta en muista kumpi on kumpi) enkä sen yhden lukemani kirjan (Pelaaja) perusteella ihan tajua, mistä kaikki se kohu.

Itse asiassa minä & Banks olemme sen verran harvinainen näky, että lukemaani Transitionia piti aviomiehenkin kommentoiman: "Mitä? Lueksä Banksia. Sillä vaan, kun minä olen meillä yleensä hoitanut Banksit." Niinpä niin.

Transition ilmeisesti yhdistää Banksin tuotantoa M-kirjaimen molemmin puolin - tämän luin arvostelusta Amazonista. Transition alkaa ilmoituksella siitä, että kertoja on epäluotettava, ja jatkaa sitten eteenpäin tarinaan, jota käydään monen eri päähenkilön silmien kautta.

Yksi päähenkilöistä on agentti, joka pystyy siirtymään kehosta toiseen rinnakkaisilla maapalloilla, ja näin siirtymällä täyttelee kaikkissa rinnakkaisversumeissa toimivan organisaation antamia tehtäviä. Toinen päähenkilöistä istuu mielisairaalassa, paossa jotain, jota on paras olla ajattelemattakaan - mutta joka ilmeisesti liittyy organisaatioon. Kolmas keplottelee itseään huipulle, ja törmää organisaatioon työnsä kautta. Ja niin edelleen.

Kaikesta tästä piirtyy tarina organisaatiosta, jossa kaksi puolta taistelevat toisiaan vastaan. Kiehtovaa? Ei niin äärimmäisen. Transition on hyvin kirjoitettu, mutta paikoin vähän tylsä. Suurempi ongelma on se, ettei kirja tunnu vievän juuri mihinkään; jossain vaiheessa lukukokemusta heräsi kysymys "entäs sitten?" eikä se ole omiaan tekemään lukukokemuksesta unohtumatonta.

Niin, en vieläkään ihan tajua Banksin giganttista suosiota.

Hänen varjonsa tarina

En lopettanut 200. postaukseen.

Audrey Niffenegger, hän jolla on vaikea sukunimi, kirjoitti joitakin vuosia sitten vallan suositun Aikamatkustajan vaimon, jonka itse luin syvän skeptisyyden vallassa vain joutuakseni myöntämään, että sehän oli oikeastaan aika hyvä. (Aika ei tosin ole kullannut muistoja, huomaan suhtautuvani kirjaan edelleen hieman skeptisesti, vaikka pidinkin siitä lukiessani - hieman kumma fiilis.) Nyt Niffeneggerin toinen romaani on suomennettu.

Hänen varjonsa tarina kertoo kaksista kaksosista: nuoret Julia ja Valentina kuulevat äitinsä kaksoissisaresta ensi kertaa kun tämä on kuollut ja jättänyt Lontoossa sijaitsevan asuntonsa perinnöksi neideille - sillä ehdolla, että nämä muuttavat Lontooseen. Lontoossa - jonne tytöt toki kiireen vilkkaa lähtevät - he tutustuvat Elspeth-tätinsä hieman omituisiin naapureihin ja nuoreen rakastajaan, Richardiin, ja lopulta myös Elspethin haamuun, joka tuonpuoleisen sijaan on siirtynyt piironginlaatikkoon. Lontoossa Valentina alkaa myös etsiä itsenäisyyttään sisarestaan.

Ihan ensinnä pitää sanoa, että Hänen varjonsa tarina kilpailee 2000-luvun pöljimmin suomennetun nimen tittelistä. Alkuteos on nimeltään Her Fearful Symmetry, joka kuvaa kirjaa paljon, paljon paremmin. "Varjo" tuntuu sopimattomalta, sillä tarinan naisista kukaan ei ole avuton, toisen varjoon jäävä hahmo - kaikki kaksosista ovat aktiivisia toimijoita. Okei, alkuteoksen nimi oli varmasti vaikea suomentaa, mutta jotain yritystä edes.

(Ja nyt kun tälle linjalle lähdettiin, on pakko huomauttaa lisäksi, että Gummeruksen valitsema kansikuva on tietenkin se mauttomampi vaihtoehto.)

HVT ei minusta ollut yhtä hyvä kuin Aikamatkustajan vaimo. Ensinnäkään en juuri pitänyt hahmoista; on hieman vaikea kiintyä kirjaan juurikaan jos ainoa teoksen hahmo, joka on jossain määrin miellyttävä, on sivuroolissa oleva kissanpentu. (Lievästi pakko-oireisiin taipuvana täytyy kyllä sanoa, että toinen sivuhahmo, raskaasti pakko-oireinen Martin, oli myös ihan symppis.) Kummankin sukupolven kaksoset olivat itsekeskeisiä torvia, ja Richard varsinainen vätys. Lisäksi juonikuvio alkoi paljastuessaan nostattaa aaaaargh-ei-ole-totta -reaktioita, eikä se ole ikinä hyvä juttu.

Mutta kun halusi tietää ensimmäisen sukupolven kaksosten omituisesta välirikosta, kirja tuli luettua kuin huomaamatta. Ihmissuhdekuvioissaan ja kirjoitustyylinsä puolesta HVT oli ihan mukaansatempaava; lisäksi se oli kevyt ja aika lyhyt (ei sillä, että kumpaakaan näistä ominaisuuksista voisi välttämättä pitää vain hyvänä; mutta ainakaan kirja ei ollut laahaava, ymmärrättehän? Hienoa.)

Uusi 200. postaus

Ilmeisesti 200. postaus on vasta tässä. Voin juhlia joka päivä!

Guy Gavriel Kay on kirjoittanut historiallisen ja eeppisen fantasian sekoitusta jo pitkään. Maagiset tai fantastiset elementit ovat Kayn kirjoissa - jotka muuten yhtä poikkeusta lukuunottamatta ovat siunatun yksiosaisia (joskin paksuja) - aika hienovaraisessa osassa. Historialliset osat ovat usein vaihtoehtoista historiaa. Hienovaraista, vaihtoehtoista ja paksua löytyy myös Kayn uusimmasta kirjasta Under Heaven.

Päähenkilö Shen Tai on hautaamassa kotimaansa ja naapurimaansa rajasodissa menehtyneitä, kun naapurimaan prinsessa tästä uroteosta vaikuttuneena lahjoittaa Taille 250 hevosta. Kyseessä eivät ole mitkä tahansa hevoset, vaan taivaalliset hevoset - juuri sellaiset, jotka ovat Tain kotimaassa arvossa arvaamattomassa. Turhankin ylenpalttinen lahja mutkistaa Tain elämää melko lailla, ja hän tempautuu tahtomattaan mukaan valtakunnanpoliittisiin kuvioihin.

UH oli taattua Kayta siinä, että se oli mukaansatempaava ja hyvä. Hahmot olivat aitoja, ja kuten Kayn kirjoissa usein, kukaan ei ollut yksiselitteisen paha tai hyvä. UH:issa Kayn satunnaisesti omaksuma kirjoitustyyli, jossa pahaenteisyyttä luotiin ikään kuin tulevien historiankirjoittajien silmien kautta (siis tyyliin "myöhemmin vallitsi suuri yksimielisyys siitä, että jos henkilö A olisi toiminut toisin, olisi tältä kaikelta ehkä vältytty") alkoi kyllä välillä hieman nyppiä, mutta jos sen ei liikaa antanut häiritä, kirja oli oikein mainio. Ja - sanoinko jo - paksu.

Niin ne äänikirjat

Blogger väittää, että tämä tässä näin on 200. postaus Sivukirjastoon, w00t! Nousen jalustalle. Nyt on siis varmaan hyvä hetki käsitellä ne äänikirjat. Tai, no, hyvä tai huono hetki - ensimmäiset äänikirjani sattuvat olemaan seuraavana listalla, joten ne käsitellään nyt.

Kerrottakoon taustaksi, että töissä väitettiin, että luen liikaa vampyyrikirjoja. Itse ajattelin, että kunhan vain en koske Sookie Stackhouse -sarjaan pitkällä vaarnallakaan, olen ihan turvassa. Ja, ööö, kuunteluhan on tosi immateriaalista, joten koskettamisesta ei kyllä voi puhua. Eihän?

Koiraa lenkittäessäni kuuntelin siis Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan osat 2 ja 3, Living Dead in Dallas ja Club Dead.

Living Dead in Dallas kertoo, kuinka Sookie lähtee poikaystävänsä, erään vampyyri Billin kanssa selvittämään Dallasiin kadonneen vampyyrin mysteeriä. Samaan aikaan Bontempsissa telkkariadaptaation helmi Lafayette päätyy lopullisen sivuosanesittäjän rooliin tulemalla murhatuksi tuosta noin vaan.

Club Deadissa Sookie lähtee puolestaan Jacksoniin selvittämään kadonneen vampyyrin mysteeriä. Tällä kertaa hävinneenä on edellämainittu vampyyri Bill, joka tunnetaan myös Sookien epäkuolleena poikaystävänä. Apuaan tarjoaa vampyyri Eric, jonka mainitsen tässä nyt ihan vain ja ainoastaan siksi, että vampyyri Eric on tv-inkarnaatiossaan ilo silmälle.

Tuota noin. Juonet olivat höttöä ja lukija rasittavanpuoleinen*, mutta Sookie oli ensimmäisen kirjan muistikuviini verrattuna suorastaan piristävä ilmestys. Pakko sanoa, että pidän kuitenkin telkkariversiosta enemmän, enkä vain silmänilon takia. Vampyyri Bill on kirjoissa kerrassaan rasittava, omistushaluinen ja vanhanaikainen urpo, ja Sookien ja Billin suhde on paikoin ihan kauheaa seurattavaa. Onneksi Sookiessa on enemmän luonnetta kuin sarjan ensimmäinen kirja antoi ymmärtää, ja vampyyri Eric piristää sarjaa myös kirjojen puolella eikä vain idioottilaatikossa.

Viihdyttäviähän nämä kuitenkin olivat, ei käy kieltäminen. Siitäkin huolimatta, että sarjan kirjojen nimet ovat kökköyden aatelistoa.


* En viittaa nyt itseeni, vaan kirjan nauhalle lukeneeseen Johanna Parkeriin, vaikken pidä lainkaan poissuljettuna sitä mahdollisuutta, että olen itsekin rasittavanpuoleinen lukija.

Implied Spaces

Hei pitkästä (mutta ei niin pitkästä) aikaa. Olen tänä syksynä löytänyt pari uutta syytä sille, miksi Sivukirjastossa on välillä hiljaista. Lisätään ne listan lopuksi kohdiksi d) ja e).

a) Listalla seuraavana olevasta kirjasta on vaikea kirjoittaa
b) Netti on taas poikki
c) Professori Laytonin uudet seikkailut DS Lite -konsolille tulivat postissa (tai jotain vastaavaa jollekin niistä kolmesta muusta konsolista jotka taloudestamme löytyvät)
d) On kiire neuloa ja lukea yhtäaikaa
e) Ahdistun siitä hypoteettisesta tilanteesta, jossa olen jo kirjoittanut kaikista Sivukirjaston olemassaoloaikana lukemistani kirjoista ja joudun siirtymään ajassa taaksepäin vuoteen 1984 tai niille main, jolloin äiti ja isä löivät viskipullosta vetoa siitä, oppiiko Liina lukemaan sinä kohtalokkaana iltana vai ei, ja Tove Janssonin kirjaan Vaarallinen juhannus, josta tuona iltana luin ihan itse hemuleiden vapaaehtoisesta torvisoittokunnasta (tai jotain sinnepäin), ja kirjoittamaan kaikesta ennen Sivukirjastoa lukemastani. Ja voitte uskoa, että sitä Neiti Etsivien määrää ei jaksa kukaan.

Walter Jon Williamsin Implied Spacesin kohdalla vetoan syihin a), c), d) ja e). Olen maininnut ennenkin, että pidin joistakin Williamsin kirjoista kuin hullu puurosta, mutta toisaalta viimeksi lukemani Williams (This Is Not a Game) ei innostanut.

Implied Spaces kertoo Aristidesta, seikkailijasta, joka tutkii eräänlaisia vahingossa syntyneitä (implikoituja) tiloja ja avaruuksia yhdessä kissansa kanssa. Tai, no, kissa on kyllä valtavan tietokoneen, Endoran, avatar, joka osaa puhua. Ja suuri osa tiloista sijaitsee täysin keinotekoisissa maailmankaikkeuksissa, joita ihmiskunta on iloisesti luonut ja joihin se on laajentunut. Tutkiessaan historiantutkijoiden ja fantasiaroolipelaajien (!!!) maailman implikoituja tiloja Aristide kohtaa jotain hieman huolestuttavaa ja palaa takaisin lähtöruutuun eli yhteen Endoran ylläpitämistä maailmoista tiedottamaan siitä lähes ainoasta asiasta, joka enää voi uhata lähes kuolemattomaksi muuttunutta ihmiskuntaa. Seuraa sota mystisen vihollisen kanssa.

IS oli ainakin minusta parempi kuin TINaG, mutta ei se silti yltänyt ihan aikaisempien lukemieni Williamsien tasolle. Aristide ja muut kirjan hahmot jäivät aika etäiseksi, joten tunneside jäi väkisinkin laimeaksi. Kirjoitustyyli oli toisaalta kevyt ja etenkin dialogi oli virkistävää. Lisäksi kirjassa oli hengästyttävän paljon villejä ideoita, ja loppu on huikea. Suosittelen.