The Alchemists of Kush

Sarjassa Kirjoja, joiden yhteydessä en aio käyttää sanaa "voimaannuttava", jotten joudu lyömään itseäni: Minister Faustin The Alchemists of Kush.

TAoK kertoo Pohjois-Amerikan mantereelle muuttaneista afrikkalaispakolaisista, kahdesta pojasta, jotka väkivaltaisen sattuman kautta löytävät suunnan, yhteisön ja voimaa. Samalla se kertoo myös legendan kahdesta pojasta, jotka taistelevat Tuhoajaa vastaan. Tarinat, joista toinen on silkkaa fantasiaa ja toinen vähän kuin joku nuorille suunnattu leffa, sekoittuvat toisiinsa.

Tätä lukiessa tuli vähän sellainen tunne, että on ihonväriltään väärä. Ei vain kuulu joukkoon. Ei pidä ymmärtää väärin, se oli terve tunne ja hyvä tunne ja kertoi ehkä siitä, että Faust on onnistunut siinä, mitä luullakseni halusi tehdäkin: antaa afrikkalaistaustaisille nuorille juuret, joista olla ylpeä. Ja syystä.

Kirja käsittelee yllättävän vaikeita ja ikäviä asioita; sitä, millaista on lapsilla pakolaisleirillä (ne avustusjärjestöt eivät ehkä olekaan pelkästään iloinen asia) tai kotimaassaan sodan keskellä. Millaista on olla maahanmuuttaja ja osa yhteisöä, jota ei käytännössä pidetä minään. Ihan terveellinen muistutus siitä, että tuskin kukaan kotimaastaan ihan huvikseen lähtee, jos nyt oikeasti joku sellaista kuvittelee.

Kirjalliset ansiot sitten ... TAoK oli paikoin toimiva, paikoin ei niin kauheasti. Legenda taistelusta Tuhoajaa vastaan oli hieno, mutta se kerrataan kirjan viimeisenä osana eräänlaisen uskonnollisen tekstin muodossa. Faust huomauttaa itsekin, että kirjan eri osia kannattaisi ehkä sekoitella, eikä ole aivan väärässä, sillä viimeisenä osana luettuna tuo loppukappale oli lähinnä rasittava. Faust ei luo uutta uskontoa, sillä tekstin tarkoitus on opettaa lukijansa löytämään voimaa, tahtoa ja rehellisyyttä itsestään, ja tämäntyyppinen tematiikka (jos nyt sinänsä kiinnostavaa) tuntui ehkä hieman julistukselta. Mutta, okei, ehkä Faust ei yritäkään olla erityisen hienovarainen. Nykyhetkeen sijoittuva kirjan osa oli minusta ehkä epätasaisin - välillä liikuttiin niissä nuorisoleffasfääreissä, vaikkei teksti suinkaan ihan niin kovin siloiteltua ollut.

Kirjassa musiikilla on iso rooli; tulin usein ajatelleeksi, että esimerkiksi Spotify-soittolista per luku olisi voinut toimia kuin häkä.

Beauty Queens

Libba Brayn Beauty Queens on merkittävä opus kahdella tapaa. Ensinnäkin se oli ensikosketukseni kaupunginkirjaston uuteen e-kirjapalveluun (mahtava), ja toiseksi siinä on universumin paras lähtöasetelma: se kertoo autiolle saarelle haaksirikkoutuvista teini-ikäisistä missikisaajista.

Myönnän ihan heti, että odotin Kärpästen herraa tyttöversiona, mutta ei Beauty Queens ollut mitään sinne päinkään. Ellen vihaisi sanaa "voimaannuttava", luultavasti käyttäisin sitä tässä yhteydessä.

Brayn kirja tapahtuu tulevaisuudessa aikana, jolloin koko Jenkkilää hallitsee käytännössä yksi siviilihallintoakin kuristava korporaatio ja missikisat tyrkyttävät edelleen ahdasta mallia nuorille naisille. Kun mimmien lentokone parhaassa Lost-hengessä tippuu saarelle, tytöt joutuvat toimimaan yhdessä selvitäkseen koettelemuksesta.

Bray kirjoittaa mukaan hyvin erilaisia tyttöjä, ja vähän poikiakin, ja onnistuu olemaan paikoin ihan hillittömän hauska. Ehdoton suosikkini oli kauneuskilpailun säännöt sydämeensä kirjoittanut teksasilainen Taylor, joka ehdottaa haaksirikon toisena päivänä, että kaikkien olisi syytä pitää itsensä kuosissa kisaa varten - Taylor on tietenkin se ärsyttävä tyyppi, mutta sellaisena paras ikinä tapaamani.

Jos BQ ei olisi ollut kuin jonkinlainen tyttökliseiden ja nykymedian läpi huristeleva vuoristorata, olisin ehkä hieman rasittunut siitä, miten jokaisen vähemmistöryhmän edustaja löytää saarelta itsensä ja paikkansa ryhmästä. Kyse ei ole suinkaan siitä, että olisin eri mieltä Brayn kanssa vaan siitä, että perinpohjaisuus asiassa saa kirjan paikoin tuntumaan hieman listamaiselta. Epäilen, että viesti olisi mennyt perille vähemmälläkin. Brayn henkilögalleria on kuitenkin ihan oikeasti aika laaja ja mimmien toimintaa seurasi ihan ilokseen.

Bray lukee käsittääkseni kirjansa itse, ja hyvin lukeekin. Etenkin Taylorin aksentti on tiivistynyttä parhautta.

Home Fires

Gene Wolfe ja minä emme kyllä oikein mitenkään löydä yhteistä säveltä. Home Fires oli periaatteessa oikein mainio, ja sitten siinä oli joku wolfelainen sivumaku, jota en oikein voi sietää.

Premissi on se, että jonkinlaisessa avioliitonkaltaisessa suhteessa eläneet Skip ja Chelle tapaavat uudestaan Chellen pitkän sotakomennuksen jälkeen: Chelle on ollut ulkoavaruudessa ampumassa pyssyllä ja pysymässä nuorena, kun taas Maan pinnalla Skip on luonut uraa asianajajana dystooppisessa Jenkkilässä ja vanhentunut viisikymppiseksi.

Pariskunta lähtee Karibianristeilylle tutustumaan toisiinsa uudestaan, missä vaiheessa koko hommasta tulee vakoilun, vastavakoilun, merirosmouksen ja ammuskelun soppa.

Hyvältä kuulostaa, mutta Skip on täsmälleen samanlainen päähenkilö kuin kaikki muutkin Wolfen päähenkilöt, joihin olen tutustunut, jos kohta hieman vanhempi ja surumielisempi. Skip on yleispätevä ihan kaikessa: rauhallisesta asianajajasta tulee pätevä etsivä-soturi-rakastaja, jonka kimppuun naiset parvin iskevät. En jaksaisi. Sitäpaitsi Wolfen dialogi on minusta jotenkin sekä vähän kökköä että päähenkilön erinomaisuutta alleviivaavaa.

HF:in lukeminen ei ole huonoin tapa tuhlata elämästään joitakin tunteja, mutta arvovaltainen raati esittää, ettei se myöskään ole paras.

Futebol

"MIKSI sä luet kirjaa jalkapallosta?" oli ehkä yleisin kesällä kuulemani kysymys. Tämä yleensä vastauksena siihen, kun selitin innoissani Alex Bellosin Futebol - brasilialainen elämäntapa -kirjan pohjalta, että Brasilian liigassa pelaa useita pelaajia samalla taiteilijanimellä, mutta onneksi ongelma voidaan ratkaista kokomääritteillä: kolmen Ronaldon sijaan liigasta löytyvätkin Ronaldao, Ronaldinho ja Ronaldo - eli iso-, pieni- ja normaalikokoinen Ronaldo.

Lakatkaa oitis paheksumasta rumaa kantta. Tällä luonnoksella on nimittäin voitettu skaba maajoukkueen peliasusta, ja tätä on siten kiittäminen niistä pirteän keltaisista brassipelaajista, joiden taidoista saamme nauttia joka neljäs vuosi.

Jos nyt jätetään lohikäärmeet ja avaruusalukset laskuista pois, voiko parempaa olla? Ei minustakaan. Tiesin, että ymmärtäisitte. Futebol oli muutenkin kiehtova kirja, paikoin ihan hykerryttävän hauska, paikoin surullinenkin kuvaus Brasiliasta ja potkupallosta, joka jotenkin itsestäänselvästi tuntuu kytkeytyvän brasilialaisen elämän kaikkiin puoliin. Bellos kertoo Färsaarille matkustaneista brassipelaajista, lajin monista muodoista ja sen ympärille kytkeytyvästä korruptiosta ja rikollisuudesta. Brasiliasta hän maalaa eloisan kuvan, jos kohta ei missään nimessä esitä kohdemaataan täydellisenä.

Mikä parasta, kirja on täynnä potkupalloaiheista knoppitietoa, joka tuli todella tarpeeseen EM-futiksen jättämän tyhjiön jälkeen. Suosittelen.

Ragnarok

Olen yleisesti ottaen tosi kiinnostunut lukemaan kirjallisuutta, jossa seikkailee koiramme Loki, joten sen kummemmin kyselemättä varasin kirjaston uutuusluettelosta A. S. Byattiin Ragnarokin. (Ja sitten vähän siksi, että ajattelin Byattista irtoavan Oikean Kirjallisuuden Lukija -pisteitä, joita allekirjoittaneella ei todellakaan ole lampaille syöttää.)

No, Byatt siis kertoo Ragnarökin uudestaan lukemansa aineiston pohjalta ja sitoo sen varsin lyhyessä kirjassaan nuoren englantilaistytön kokemuksiin toisen maailmansodan ajalta, ja onnistuu koko hommassa yllättävän hyvin. Että ei ole turhaan Byattille palkintoja sadellut.

Etenkin maailmanloppua norjalaisittain kuvatessaan Byatt onnistuu minusta ihan loistavasti: myytit ovat juuri sellaisia kuin pitääkin, vaikuttavia ja sotkuisia ja eivätkä ollenkaan tästä elämästä mutta silti hyvin relevantteja.

Joku voisi sanoa, että Sivukirjastokoira Loki ei Ragnarokin tapahtumissa esittäydy kovin erinomaisessa valossa, mutta väliäkös tuolla. Meillä kotona Loki on yleensä ihan mukava, karvainen ja possuallergikko. Postinkantaja tosin pelkää Lokia, mutta jollain se on mainekin ylläpidettävä.

In Other Worlds

Olen satunnaisesti osunut lukemaan Margaret Atwood vs. spefi-genre -sähinää siitä, miksei Atwood myönnä kirjoittavansa scifiä, vaikka ihan selkeesti kirjoittaakin scifiä, halveksiiko se jotenkin scifiä mitähäh. Ja ilmeisesti osin tähän keskusteluun tympääntyneenä Atwood kirjoitti kirjan scifistä. Minusta In Other Worlds oli kerrassaan mainio lukukokemus, vaikka välillä tulikin sellainen olo, että tieteiskirjallisuuden ydin on Atwoodin mielestä ehkä hieman banaali: miten niin kyse on vain vaatteista ja seksistä? (Eikä se sittenkään ole ihan niin banaali, niitähän Atwoodin huikean hyvässä Orjattaresi-teoksessakin puidaan.)

Kirja sisältää pohdintaa scifistä ja muutamia tekstinpätkiä. Tekstinpätkät olivat ihan ok, mutta itse viihdyin parhaiten pohdintojen äärellä. Oli kiehtovaa lukea esimerkiksi Atwoodin näkemyksiä dystopioista ja utopioista (jotka, toden totta, eivät ole kaukana dystopioista nekään); vielä asteen verran kiehtovampaa oli upota miettimään sitä, miten lähellä Orjattaresi-kirjan maailma toteutumistaan on. Atwoodkin sanoo, että oli hetken aikaa jo ollut melko varma siitä, että hänen kuvaamansa dystopia olisi vältetty ... mutta se tunne meni valitettavasti ohi.

Kirja tarjoaa myös vastauksen siihen, miksi Atwoodin kirja The Year of the Flood on suomennettu nimellä Herran tarhurit (tätä asiaa on pohdittu kerran jos toisenkin viinilasillisen äärellä); ja mikä vielä olennaisempaa, viimeistään vakuutti minut siitä, että Herran tarhurit pitäisi lukea pikimmiten.

Tätä uskaltaa kyllä suositella kaikille scifistä kiinnostuneille, sillä Atwood kirjoittaa ihan älyttömän sympaattisesti.

Kirjaston henget

Lukeminen on pahimmillaan yhtä oman napanöyhdän ihastunutta tutkailua: sitä se on etenkin silloin, kun lukee lukemisesta. Kustantaja Jacques Bonnet on kirjoittanut aiheesta kirjankin, joka ... jää minusta kyllä sisältönsä puolesta kovin köykäiseksi, jos kohta tarjoaa mahdollisuuden edellämainittuun tutkailuun.

Okei, Kirjaston henget oli muistaakseni paikoin ihan hauskakin, mutta enimmäkseen se a) tarjoaa kovin vähän uutta etenkään pesunkestävälle kirjatoukalle (ellei lasketa lievää närkästystä siitä, että toisilla on Pariisin keskustassa varaa kämppään, johon mahtuu kymmeniätuhansia kirjoja) ja b) nojaa kovin vahvasti Georges Perecin tekstiin Lyhyitä huomioita kirjojen järjestelystä, joka on sekä hauskempi että ytimekkäämpi kuin (valitettavasti) mikään, mitä Bonnet aiheesta saa irti.

Itse asiassa, unohdetaan Bonnet ja keskitytään Pereciin. Minulla on nimittäin onni omistaa paperikopiona edellämainittu teksti, joskaan en osaa lainkaan sanoa, mistä aviisista kopio on otettu. Suomentaja on joka tapauksessa Ville Keynäs. 

Perec kirjoittaa kirjojen järjestelystä esimerkiksi seuraavaa:

"Tätä sympaattisen epäjärjestyksen puolustuspuhetta vastustamaan nousee viheliäinen pyrkimys yksilölliseen byrokratiaan: jokaisella esineellä on oltava oma paikkansa ja jokaisella paikalla oma esineensä ja päinvastoin; näiden kahden jännitteen välillä, joista yksi asettaa etusijalle välinpitämättömyyden ja anarkisoivan hyväluontoisuuden, ja toinen ylistää tabula rasan hyveitä sekä ankaran järjestyksen tehokasta viileyttä, päätyy aina laittamaan kirjansa järjestykseen: se on koetteleva ja masentava operaatio, joka kuitenkin saattaa tuottaa miellyttäviä yllätyksiä kuten silloin, kun löytää kirjan jonka on unohtanut koska se on ollut poissa silmistä ja lykäten huomiseksi sen mitä ei teekään tänään ahmii sen samantien sängyssä mahallaan maaten." - Georges Perec, Lyhyitä huomioita kirjojen järjestelystä

Perec myös kertoo, millainen kohtalo oli ystävällä, joka päätti rajoittaa kirjastonsa koon 361 kirjaan. (Ei aivan niin onneton kuin voisi kuvitella.)

Jos siis tiellenne osuu valintatilanne Bonnet vs. Perec, valitkaa Perec. Mikäli vaihtoehtona ei ole Perec, tehkää kuten parhaaksi näette - ei Bonnet:n lukeminen mitään ota, jos nyt ei annakaan.

Tunnustus & Generosity

Sain kahdelta suunnalta, Kujerruksista ja Elämää ja aspartaamia -blogista keltaiselle lapulle präntätyn tunnustuksen (keltaiset laput! My favorite!) ja ilahduin hommasta kovasti. Tällainen se on:

Hommaan liittyvät vielä ohjeetkin:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Nyt on niin, että tunnustus on kiertänyt useissa blogeissa, joten aion rikkoa sääntöjä hieman. Tunnustus lähtee eteenpäin tyypeille, jotka ovat auttaneet allekirjoittanutta tuntemaan olonsa kotoisaksi kirjabloggaajien moniäänisessä kentässä. Olkoonkin, että kaksi heistä ovat juuri samoja tyyppejä, joilta tunnustuksen sain.

Kiitos ja rakkautta siis Linnea, Artsi, Raija, Booksy ja Marjis! En odota, että jakelette tätä enää eteenpäin. Ellette kovasti halua.

Sitten asiaan. Richard Powersin Generosity on kirja, jonka olen kirjastosta lainannut pariinkin otteeseen. Ensimmäisellä kerralla ei vaan huvittanut, joten kirja koki harvinaisen kohtalon ja palautui avaamattomana. Toisella kerralla luin - ja tykkäsin.

Vaikka nyt on sanottava, että kansi lupaa jotain kiehtovaa ekokatastrofihenkistä, ja sitähän ei tarjolla ole.

Kai tämä on scifiksi laskettava: epäonnistunut kirjailija päätyy opettamaan kirjoittamista, ja kurssille päätyy nuori pakolaisnainen. Sellainen, jonka elämän ei missään nimessä odottaisi olevan onnellista, ei niiden kaikkien kauheiden kokemusten jälkeen - mutta joka kuitenkin pursuaa onnea. Mimmi on taianomainen ja lumoaa välittömästi koko luokan opettajaansa myöten. Samaan aikaan toisaalla geenitutkija metsästää onnellisuuden salaisuutta: jos on niin, että lievästä taipumuksesta pessimismiin on ollut evolutionaarisesti hyötyä, eikö moisesta taakasta olisi vihdoin jo syytä päästä eroon? Mikseivät kaikki voisi olla onnellisia? KOKO AJAN? Ja sitten käy niin, että pakolaisnainen kohtaa tutkijan ja mediahelvetti pääsee valloilleen.

Tämä scifimpi puoli oli ihan kiinnostavaa, vaikkei asiaa lopulta minusta ihan kauhean pitkälle päästy tutkimaan. Lukijassa, jolla viittaan itseeni, heräsi lähinnä kiukku ihmiskuntaa ja etenkin sen "amerikkalaisiksi" nimettyä osaa kohtaan. Kirjassa on kuitenkin toinenkin taso, metataso, johon kirjailija kirjoittaa itsensä tarinaa kuljettamaan. Se taso oli minusta suunnilleen yhtä tarpeellinen kuin yhteiset leikit firman virkistyspäivässä.

Loppujen lopuksi Generosity kyllä kannatti lukea, vaikkei se minusta aivan täysosuma ollutkaan. Mukaansatempaava ja paikoin hyvinkin fiksu sentään kyllä.

Seed

Rob Zieglerin Seed (haluaisin kovasti kirjoittaa "Zeed") on sellainen spefikentässä just nyt uuttakin uudempaa mustaa oleva tapaus: kuvaus maailmasta ekokatastrofin jälkeen. Nälkäiset nomadit vaeltavat pitkin Amerikan mannerta ja etsivät ruokaa. Arvossa arvaamattomassa on etenkin Satori-nimisen yhtiö bioteknisen kehittelyn tuotos, siemen, joka kestää karuissakin oloissa. Taudit - etenkin jäykkäkouristukseksi nimetty lihassairaus - jylläävät, eikä laista ja järjestyksestä ole tietoakaan.

Tässä sopassa ruokaa hakevat myös veljekset Brood ja autistinen Pollo, joiden polku ikävällä tavalla kohtaa biotekniikkayhtiö Satorin. Satori nimittäin maksaa rahaa jäykistyneistä taudinkantajista, ja rosvojengi luulee Pollon olevan alkuvaiheen tapaus. Samalla Yhdysvaltain rampa hallitus yrittää saada joukkoihinsa erään Satorin ykköstutkijoista, joka on itsekin melkoisen modattu ihmisolento.

Seed, kuten monet kaltaisensa, saa lukijansa (no, minut ainakin) miettimään, olisiko järkevää esimerkiksi uusien kenkien sijaan investoida säilykeruokiin ja vedenpuhdistimeen ja mitkä, mahdollisesti, ovat omat käyttökelpoiset taidot yhteiskunnan romahdettua (voin kertoa, että omalla kohdallani ei ole hurraamista, ellei villasukkia neulomalla ole mahdollista elättää perhettään sitten joskus.)

Muuten ... niin, muuten Seed oli minusta vähän tylsä. Juoni laahasi, enkä kokenut, että Ziegler olisi tuonut mitään kovin uutta ja jännittävää postapokalyptiseen kenttään. (Voi myös olla, että kaikki uusi ja ihmeellinen meni minulta hieman ohi, kiitos äänikirjan lukijan, Anitassa loistavasti onnistuneen Nicola Barberin, joka ei tälle teokselle tehnyt ihmeitä.)

The King's Blood

The King's Blood jatkaa Daniel Abrahamin uusinta eeppisen fantasian tuotosta, ja meno ei kun paranee. Se on tietenkin hyvä uutinen, sillä Kuten Kaikki Tietävät, sarjojen kakkososat ovat mitä kehnointa antia. (Ei, en minäkään oikeasti niin ajattele.)

Abraham vie tarinaansa eteenpäin usean hahmon näkökulmasta - ja on henkilögallerialleen suunnilleen yhtä säälimätön kuin eräs monsieur Martin. Ei kai tuo mikään ihmekään ole, kun miehet käsittääkseni välillä yhteistyötäkin tekevät.

Sarjan hahmoista yksi on kasvamassa selvästi eeppisiin pahismittoihin, vaikka ei tätä selvästi itse tiedostakaan. Käsi pystyyn ne, joita yllättää se, että on hauska seurata tapahtumia ja toimia nimenomaan eri näkökulmista. Ei käsiä?

Abraham on taitava, tosi taitava … mutta ihan samanlaista sielua en tästä sarjasta ole vielä löytänyt kuin aiemmasta tuotannosta. Silti, ajateltua ja ajatuksia herättävää fantasiaa ei ole koskaan liikaa.

The Outcast Blade

Jon Courtenay Grimwoodin The Outcast Blade on jatko-osa The Fallen Bladelle, ja juuri kun luulin upottaneeni tassuni jälleen yhteen trilogiaan, sarja päättyykin käsittääkseni tähän. Ainakin juoni saatiin kirjan lopussa jotensakin kasaan.

Jos piti ykkösosan juonitteluista ja veitsellä tuikkaamisista ja vampyyreista ja Venetsiasta, pitää tästäkin. Pätee käänteisesti myös. Jos ei ole lukenut ykkösosaa, suosittelen aloittamaan siitä, vaikka tässä kieltämättä on tyylikkäämpi kansi.

Goliath

Tämä kirjabloggaaminen ei oikein meinaa onnistua. En muista enää mitään kirjoista siinä vaiheessa, kun ne pääsevät Sivukirjastoon asti; tämän valitusvirren osaan sen sijaan ulkoa, ja veikkaan, että tekin osaisitte, ellette luultavasti olisi jo sulkeneet selaintanne tympääntyneenä.

Scott Westerfeld kirjoitti jossain vaiheessa nuortenkirjallisuutta, joka oli niin huiman kiehtovaa, että odotukset tätä Leviathan-sarjaa kohtaan kasvoivat turhan suuriksi. Ensimmäinen osa, Leviathan, olikin siis jokseenkin pettymys: steampunk ei toiminut, eikä oikein mikään muukaan tuntunut toimivan. Toinen osa oli jo selvästi parempi, ja sarja on parantanut menoaan kuin kana lentoaan kun päästiin kolmanteen osaan, Goliathiin.

Pidin kovasti maailmasta Leviathanilla; ilma-alus parani kirja kirjalta. Niin paranivat kaikki muutkin öttiäiset, etenkin hieman arvoitukselliset, puhetta hanskaavat lorit - jotka olivat aivan käsittämättömän riemastuttavia muutenkin, saaden aikaan vilpittömiä hörähdyksiä.

Koska sarja ainakin tämän tarinan osalta paketoitiin kirjassa, en mene juoneen sen syvemmin. Henkilöt olivat päässeet ykkösosassa vaivaavasta kulmikkuudestaan. Tästäkään huolimatta en oikein osannut paeta tunnetta siitä, että Deryn ja Alex ovat kymmenen kieppeillä eivätkä ensimmäisiä rakastumisiaan läpikäyviä teinejä, niin lapsisankareiden oloisia olivat. Tai ehkä minä olen jo ikivanha. Okei, on todennäköistä, että olen jo ikivanha, mutta väitän silti, että Westerfeldin aiemman tuotannon teinit ovat olleet uskottavammin aikuisuuden kynnyksellä.

Going Out

Mahtavan Our Tragic Universen jälkeen ei ollut kahta puhettakaan siitä, lukisinko lisää Scarlett Thomasia jos sitä vaikka kirjaston uutuusluettelosta sattuisi vastaan kävelemään. Kuten sattuikin. Going Out on tosin kirjoitettu jo vuosituhannen alkupuolella, ja nyt siitä on otettu ilmeisesti vain uusi painos. Vessapaperille; arvon kustantamo, jos paperiin ei ole varaa sijoittaa senttiäkään, pitääkö ottaa uusintapainos?

Going Out kertoo Lukesta, joka on allerginen kaikelle, ja Luken parhaasta ystävästä Juliesta - joka pelkää kaikkea. Siinä missä parikymppinen Luke haluaisi mennä ulos, muttei pääse, Julie ei oikeastaan edes haluaisi mennä (vaan pakko on.)

Ja siinäpä tämä vuosituhannen alkupuolelle keskittyvän romskun juoni pääpiirteissään on. GO on hieman vinksahtanut - kirjan nuorista kukaan ei ole löytänyt oikein paikkaansa mistään, ja Luken allergian epämääräisyys saa kaiken tuntumaan hieman kuumehoureelta - mutta ei se silti niin kiehtova ole kuin jo mainittu Our Tragic Universe. Mukava huomata, että kirjailijat kasvavat!

Teknologinen havainto: vaikka kirja olisi sinänsä voinut sijoittua myös nykyhetkeen, ajankohta käy selväksi, kun lankapuhelimella ei pääse kuuntelemaan muuta kuin modeemin ääntä. Muutama muukin teknologinen yksityiskohta aiheutti kulmien kohottelua, enkä voinut jälkikäteen olla miettimättä, voiko moinen ajankuva olla kirjan selviämiselle jopa haitaksi? Vuosikymmenen päästä kyseessä olisi varmaan nostalgiatrippi; tällä hetkellä kännyköiden laatu kirjan henkilöillä lähinnä puistatti. (Jäin miettimään samaa, kun Gibson uusimmissa kirjoissaan käytti sanaa "iphone" yleisemmän, brändiin liittymättömän sanan tilalla - jos iPhone ei olekaan se standardilaite, joka kaikilla kymmenen vuoden päästä on (kuten nyt vähän näyttää), kuinka paljon Gibsonia harmittaa moinen pikkutarkka, pieleen mennyt ennustus?)

The Magician King

...eli Quentin Coldwaterin jatkuva eksistentiaalinen kriisi. Lev Grossmanin The Magician King toimi minusta paremmin kuin edeltäjänsä, vaikka päähenkilöä teki edelleen mieli läimiä korville.

Nyt on siis niin, että Quentinista on tullut Filloryn maagisen valtakunnan hallitsijoista yksi. Levottomat jalat vaivaavat silti: Quentinilla on kaikkea, mutta seikkailemaan pitäisi päästä, ja seikkailu keksitään. Valitettavasti seikkailun tuoksinnassa Quentin viskataan Fillorysta pois - ja arvaatte, hän on jälleen tyytymätön. Paluulippua hankittaessa samaan syssyyn pitäisi jotenkin estää magian täydellinen katoaminen.

Olen varma, että Grossman kirjoitti päähenkilöstään onnettoman vinkujan ihan tarkoituksella, mutta vannon - useammin kuin kerran olisin halunnut ojentaa entiselle ihmelapsi Coldwaterille Michael Foleyn kirjan The Age of Absurdity. Okei, se oli varmasti tarkoituskin - Grossman tuntuu vaativan eskapismia tilille. Mutta onko pieni määrä eskapismia silloin tällöin niin kovin vaarallista? Jos antaa valkoisen miehen ongelmiensa tehdä elämästään onnetonta, pitääkö meidän muidenkin kärsiä siitä?

TMK oli minulle hankala kirja. Siinä oli paljon kiinnostavia teemoja, joihin oli vaikea tarttua, kun oikeasti halusi tarttua päähenkilöä kauluksesta.

After the Apocalypse

Maureen F. McHugh on erikoistunut kirjoittamaan siitä, mitä tapahtuu kun yhteiskuntarakenne romahtaa. Kyllä minäkin tiedän, mitä silloin tapahtuu: silloin me kaikki kadumme ostamiamme sähköisiä kirjoja.

After the Apocalypsessa tapahtuu muutakin, sillä yhteiskunta voi romahtaa lukemattomin eri tavoin. McHughin tarinoissa se käy kyllä usein hitaasti. On zombialue, jolla on rangaistussiirtola; teini-ikäinen, jonka äiti on sairastunut uuteen prionitautiin; likaisia pommeja, jotka aiheuttavat nuorelle pojalle erikoisen muistiongelman ja vaikka mitä muuta.

Useissa tarinoista katastrofi on siis hiljainen, hidas ja juuri käynnistynyt; toisaalla nähdään pakolaisvirtoja ja selviämään pyrkiviä perheitä. Suosikkitarinani olivat sydäntäsärkevä niminovelli After the Apocalypse ja unenomainen Going to France, jossa ihmisillä on yhtäkkinen tarve lähteä Ranskaan.

AtA on yksi tasapainoisimmista ja kiinnostavimmista novellikokoelmista, joita olen lukenut. Se on hyvä juttu; toivo novellien suhteen oli jo lähes menetetty.

Brain Plague

Ilmeisesti kirjastoaineiston selailu onnistuu virtuaalisestikin - hain jotakin kirjaa kirjaston webisivuilta, ja vaikka hakemaani kirjaa ei löytynyt, löytyi Joan Slonczewskin Brain Plague ikään kuin siitä vierestä. Häkellyin moisesta sattumasta niin, että varasin kirjan toki saman tien.

Jollain tavalla Brain Plaguen väitetään kytkeytyvän huikeaan A Door into Oceaniin, jonka viime kesänä kuuntelin, mutta itse en kytköstä huomannut. No, välissä on toki useita teoksia.

Brain Plague käsittelee ihmisyyttä ja oikeuksia jännällä tavalla: on mikrobeja, jotka muodostavat yhteisöjä, ja jotka hengaavat ihmisen kallossa. Isäntä voi näiden mikrobien kanssa kommunikoida - ymmärtäen toki, että muutama ihmisen kuukausi on pienelle mikrobille elinkaari, ja suhde luodaankin pikemminkin yhteisöön kuin yksilöön. Toimivina yhdyskuntina mikrobeista on hyötyä, kuten uransa alussa takkuava taiteilija Chrysoberyl saa huomata - mutta jos yhdyskunta ei toimi, se muuttaa ihmisen tahdottomaksi endorfiinivasteen orjaksi virittämällä hieman hormonituotantoa. Väärin toimivien yhdyskuntien orjia on Chrysoberylin kaupungissa yhä enemmän ja enemmän; rutoksi asti.

BP oli mainio opus, vaikka päähenkilön ajoittainen vatuloiva ote elämään hermostuttikin hieman. Onneksi Chrysoberyl on enimmän aikaa ihan reipasotteinen nainen, joka joutuu miettimään oikein tosissaan sitä, miten kohdella pään sisällä asuvaa yhteisöä, joka pitää häntä jumalanaan. Onko heitä oikeus rankaista esimerkiksi juurikin endorfiinivasteen käpistelystä, ja jos on, miten? Entäs se yksi siirtolainen, joka ei lainkaan pidä sankaritartamme jumalana - mitä hänelle tulisi tehdä?

Ihan yhtä paljon en Brain Plagueen rakastunut kuin aiempaan lukemaan Slonczewskiin, mutta tässäpä silti selvästi kirjailija, jonka teoksiin kannattaa perehtyä laajemmaltikin. Hyvä; yksi odottaakin jo hyllyssä.

Niskaan putoava taivas

Laura Lähteenmäen Niskaan putoava taivas herätti kiinnostukseni Marjiksen tontilla. Kirja kertoo 14-vuotiaasta Teklasta, joka perheineen muuttaa North Endin kylään keskelle kylmintä talvea. (Meinasin kirjoittaa, että "keskelle hyytävää pakkasta", mutta arvatkaa vaan löysinkö melkein samat sanat tuosta Marjiksen tekstistä. Kyllä löysin. Omaperäisyys, sitä ei täältä löydy.)

No, Niskaan putoava taivas oli viihdyttävä nuortenromsku. Ilmastonmuutos oli kirjoitettu uskottavasti, mutta miljöö ei ollut aivan kuvittelemani kaltainen katastrofi: ihmisillä oli varaa ja mahdollisuuksia jopa luksustuotteisiin, jos kohta esimerkiksi liiallinen lihansyönti oli Lähteenmäen luomassa tulevaisuudessa melkoisen paheksuttua. Tykkäsin sekä ympäristön että yhteisön kuvauksesta.

Tekla oli uskottava teini-ikäinen, mutta kyllä tässä huomaa kuulkaa näkökulmansa muuttuneen. En saanut enää teini-ikäisestä kiukusta tarttumapintaa. Teklan äitiparan huolet koin sen sijaan hyvinkin koskettaviksi, vaikkeivät ne todellakaan kirjan keskiössä olleet. Jutussa on myös traaginen romanttinen kuvio, jonka lukija tietenkin tajuaa heti ja päähenkilö vasta kirjan lopussa - ei se nyt tietysti suuri synti ole, mutta itse kyllä muistelen teininä olleeni niin epävarma, että olisin luultavasti käynyt läpi kaikki pahimmat vaihtoehdot aiheesta "poikaystävä jäi kauas" ja Lähteenmäen juonenkäänne olisi ollut vasta sen listan alussa. Siksipä päähenkilöiden hitaus tällaisissa tapauksissa jaksaa aina vähän yllättää.

Kirjan sydäntäsärkevin puoli on Teklan pikkuveli - väänsin melkein itkua huonosti uuteen ympäristöön sopeutuneen laihan pienen pojan vierellä. En tiedä, oliko kuvaus oikeasti niin koskettava (enkä tarkalleen ottaen muista, oliko Kauri laiha ja pieni), mutta tämä nyt osui isosiskonvaistoihini melkoisen kipeästi.

Kaiken kaikkiaan vallan onnistunut teos, vaikken - nyyh - näköjään enää olekaan teini.

The Long Look

I aten't dead. Olen mökillä, enkä jaksa useinkaan hankkiutua koneelle (joita täällä toki piisaa, olemme moderni internetajan perhe) mutta nyt, nyt ... vihdoin voi urheilukisojen varjolla paeta hellettä ja blogata.

Richard Parksin esikoisteoksella The Long Look on ehkä maailman ankein kansi. Katsokaa nyt:

Ankeus.

Kannesta huolimatta sisältö on oikein toimiva, yllättävää sinänsä. Kirja on fantasiaa, mutta jostain syystä fantastinen elementti ei lyö liiaksi naamalle (ehkä olen lukenut genreä jo niin paljon, että velhojen läsnäolo on minusta paatunutta realismia.)

Kirjassa velho nimeltä Tymon the Black järjestelee maailman asioita: heppu näkee välähdyksiä tulevaisuudesta, ja katastrofit estääkseen toimii välillä tavoilla, jotka muun maailman silmissä näyttävät helposti ikään kuin epäeettisiltä. Niin nytkin, kun pitää siepata prinsessa ja sen sellaista.

Lopputulema on siis se, että TLL on viihdyttävän seikkailun lisäksi myös katsaus erikoisen pahiksen sielunmaisemaan, ja vaikka kieltäydyn uskomasta, että esimerkiksi Sauron olisi ollut salaa vain sosiaalinen uudistaja, olihan tämä oikein virkistävä näkökanta. Muistaakseni myös ihan hauska.

Journeys

Ian R. MacLeodin tarinakokoelma Journeys tuli vihdoin, vihdoin kirjastoon. Ja oli kaiken sen eri laimean odotuksen arvoinen, tai ehkä vähän parempikin.

Kuten ehkä tunnettua, en rakasta novellikokoelmia aivan varauksetta, mutta Journeys toimi monin paikoin yllättävän hyvin. Tykkäsin unenomaisesta aloitustarinasta, joka kertoi mylläristä ja tuulista. En tykännyt tarinasta, jossa Englanti oli Mongolian keisarikunnan vallan alla; juttu oli yksinkertaisesti tylsä. Kokoelman pari lyhyempää tarinaa eivät olleet niin ytimekkäitä, että olisivat toimineet muutaman sivunsa varassa, mutta pitkähkö ja hyytävä The Camping Wainwrights jäi kalvamaan mieleen pidemmäksikin aikaa.

Kehtaa tätä siis punastumatta suositella.

Vaan nyt takaisin kesäkirjapinon luo. Lomareissulle intoa ja melkoista uhoa puhkuen ottamastani pinosta on luettu häkellyttävät 12,5% (eli yksi kirja), joten nyt on skarpattava. Etenkin, jos ikinä haluan palauttaa ne loputkin kirjastoon.

Anita

Anita on scifikirjailija Keith Robertsin 70-luvulla julkaisema kokoelma tarinoita Anita-nimisestä teini-ikäisestä noidasta. Kirja tuli tietoisuuteeni Audiblen kautta, jossa siitä oli tehty äänikirjaversio Neil Gaiman Presents -sarjassa.

Tämä kansi ei ole äänikirjan kansi, mutta tykkäsin tästä enemmän, eikä tässä lue missään Neil Gaiman.

Olen (tai ehkä en) tuonut täälläkin julki angstiani aiheesta Neil Gaiman, joten NGP-sarja ei suinkaan ollut mikään välitön suositus. Sanomattakin oli selvää, että kirja alkoi Gaimanin jorinalla äänikirjantekoprosessista - hermoni kiristyivät.

Sitten puikkoihin astui varsinainen lukija, Nicola Barber, joka (ärsytti myöntää) todella oli juuri niin hyvä kuin Gaiman oli luvannutkin.

Okei, itse kirja. Kyseessä on tosiaan setti löyhästi yhteenliittyviä tarinoita Anitasta ja hänen isoäidistään, joka toki on myös noita. Isoäidin hahmo on mainio, ja ajankuva 60- ja 70-lukujen Englannista on ihan huikea. Kirjaa kuunteli siksi eri mielellään. Anita hahmona oli myös ihan sympaattinen.

Kaikkiin tarinoihin en jaksanut keskittyä aivan täysillä ja muutamassa Anita teki jotain niin hiuksianostattavan kauheaa*, etten noina hetkinä oikein osannut nauttia kuuntelukokemuksesta, mutta muutoin kirja kyllä oli vallan mainio. Gaiman oli oikeassa. Taas ärsyttää.

* Ihmisten lähettäminen keskiajalle toimivien antibioottikuurien ulottumattomiin koska heillä on "keskiaikaiset kasvot" - WTF?

Emperor

Stephen Baxterin Emperor käsittelee Rooman vallan aikaista Britanniaa ja sitä, miten paikalliset ja roomalaiset asukkaat pyrkivät etenemään yhteiskunnassa - ja edistämään mystisen ennustuksen toteutumista.

Kirjassa rakennetaan Hadrianuksen muuria ja yritetään useampaan otteeseen surmata visiitillä oleva caesar. Kolmessasadassa sivussa käydään läpi noin neljänsadan vuoden ajanjakso ja useamman henkilön näkökulma.

Tykkäsin kirjassa Rooman valtakunnan kuvauksesta (olletikin, että lähinnä pysyttiin Brittein saarilla) ja sikäli lukemani oli oikein kiehtovaa. Valitettavasti käsitykseni alueen historiasta etenkin Rooman vallan ajalta on siksi hutera, etten juurikaan pystynyt arvailemaan, missä vaihtoehtoinen historia korvasi todellisen. Wikipediahan sen tietenkin olisi kertonut, mutta kyllä menee kaunokirjallinen kokemus moisessa pilalle.

Wikipedia kuitenkin kertoi sen verran, kun jälkikäteen asiaa tutkiskelin, että sarja pohtii sitä, miten vaihtoehtoisesta menneisyydestä päästään tulevaisuudesta käsin tapahtuvien interventioiden (eli sen ennustuksen) kautta nykyhetkeen. Yritän olla ajattelematta tuota liiaksi, sillä a) kuolen kohta nauruun ja b) voihan olla, että Baxterilla on tähän kaikkeen jokin syy. Tirsk.

Teksti ei ollut mukaansatempaavinta mahdollista, mutta ei missään nimessä myöskään lukukelvotonta. Aion lukea jatko-osatkin siinä toivossa, että tunnistan jostain edes yhden kohdan, joka on historiana sitä vaihtoehtoa.

Kuolemattomien kaarti

Aamuvirkun yksisarvisen tontilla tulin jo todenneeksi, ettei Steph Swainstonin Kuolemattomien kaarti ollut minusta yhtään niin vaikuttava kuin Tähtivaeltajan Jerrmanista.

Kokemus jäi silti kintsusti plussan puolelle, sillä edellinen (jo ennen sivukirjastoaikoja) lukemani Swainston (Kk:n jatko-osa, tietty) jätti herkkään mieleeni pysyväisluonteisen epäluulon joka aktivoituu, kun näen nimen "Swainston". Kuolemattomien kaarti oli parempi, onneksi.

Juonesta sen verran, että päähenkilö Jant taistelee addiktionsa kanssa uskottavasti ja (muiden keisarikunnan lahjakkaiden kuolemattomien kanssa) valtakunnan vallanneita turilaita vastaan epäkiinnostavasti.

Jälkikäteen pohdittuna juuri addiktion kuvaukset olivat kirjan parasta ja kiinnostavinta antia, mutta Jantin tripit ja kaikenlaisen sinänsä ihan toimivan ja kiinnostavan henkilöiden välisen vuorovaikutuksen katkaisi milloin mikäkin taistelu. En jaksa sotakuvauksia juurikaan; jos tekään että jaksa, tässä Kuolemattomien kaartin taistelut tiivistettynä: joku joukko hyökkää johonkin, toinen joukko linnoittautuu muurin taakse, jossain pettää valli ja joltakulta purraan jalka irti. Krooh, yäk, pyyh.

Swainstonin proosassa on myös joku elementti, josta en oikein saa otetta - tai innostuttua. Jatkamme Stephin kanssa tästedes elämää erillämme; hän kirjoittaa muille lukijoille, ja se on ihan ok.

Kustantajan kanssa minulla sen sijaan on turilas kynittävänä: onko kirjan nimi "Kuolemattomien kaarti" vai "Sotamme vuosi"? PÄÄTTÄKÄÄ.

Soft Apocalypse

Artsi kaipaili paranormaalia mutuhuttua (ilmeisesti ei kuitenkaan paranormaalia romantiikkaa) eikä vieläkään saa haluamaansa, sillä nyt siitä Will McIntoshin tulevaisuusvisiosta Soft Apocalypse, josta jo aiemmin mainitsin.

McIntoshin kirja alkaa pehmeästi: työttömyys Jenkkilässä huitelee useissa kymmenissä prosenteissa ja akateeminen uustyötön ja kertojamme Jasper yrittää osallistua pienen modernin heimonsa ylläpitoon. Vaikeaa se on, kun ei ole työtä tahi asuntoa ja yhteiskuntarakenne murenee ympäriltä. Myöhemmin kirjassa homma menee scifimmäksi ekoterroristien kasvattaman superbambun ja kummallisten räätälöityjen virusten myötä - ja siinä vaiheessa kirja menettää valitettavasti osan hohdostaan.

Alku oli nimittäin hyytävä kaikessa uskottavuudessaan. SA oli pelottavan osuva - oli helppoa nähdä, miten nopeasti tuollaiseen tilaan voisi luisua. (Bloggaajanne alkoi jopa miettiä, josko tässä vaiheessa olisi fiksua pyrkiä lääkikseen noin niinku oman yhteiskunnallisen tarpeellisuutensa turvaamisen nimissä.) Vettä keräävät ja ruokaa ja töitä kerjäävät tai tuulella generoituun sähköön vaihtavat heimon jäsenet tulivat lähelle.

Kun kirja siirtyy kauemmaksi tulevaisuuteen, homma hieman lätistyy - ehkä väistämättäkin. Alku on niin lähellä ja niin mahdollinen, että siirtyminen siitä kauemmaksi lähes väistämättä vie jännitteestä jotain pois. Lisäksi kirjan vahvuus on ehkä juuri siinä, että - toisin kuin monissa dystopiakuvauksissa - se kuvaa siirtymäkautta. Tässä mielessä on ehkä hieman sääli, että McIntosh kiihdyttää vauhdilla myös kohti siirtymän lopputulosta.

Ei kirjan loppu kuitenkaan toivoton ole, onpahan vain scifimpi ja kaukaisempi. Kehtaan siis hyvinkin suositella.

The Tiger's Wife

Argh, argh, argh. Kirja, josta en millään osaa kirjoittaa mitään - en, ja jos yritän, siitä tulee vain sitä kirjablogeissa pikavauhtia kuuluisaksi muuttunutta mutuhuttua ... vaan mitäpä tuosta. Mutuhuttua teille on täällä ylpeänä tarjoiltu jo hieman yli neljä vuotta, joten samalla saralla jatketaan.

Téa Obrehtin The Tiger's Wife (tämä on muuten suomennettukin) oli juuri sellainen raivostuttavan onnistunut romsku, jonka kirjoittajan ei missään nimessä tulisi olla lukijaa nuorempi, mutta kun tässä näitä ikävuosia kertyy, tämä vaatimus täyttynee harvemmin ja harvemmin. Ja olkoon, jos kerran tällaisia kirjoja kirjoittavat, samperin teinit.

Obrehtin kirjassa liikutaan Balkanilla ja kuullaan kuinka nuori lääkärinainen kertoo hiljattain kuolleen isoisänsä tarinan monen mutkan kautta polveillen. Ja lämpimästi kertookin. En tiennyt, mitä kirjalta odottaa, joten se, miten lumoavia ja maagisia Obrehtin kertomukset ja harvakseltaan (ainakin allekirjoittaneen lukemassa) kirjallisuudessa fiittaavan seudun kuvaus olivat, pääsi oikeastaan hieman yllättämään. Obreht kuljettaa tarinaa vaivattomasti entisen Jugoslavian alueen sodasta vanhoihin taruihin, ja saa kaiken tuntumaan yhtä vaivattomalta.

En oikeastaan halua antaa mitään juoniyhteenvetoa, koska jollakin tavalla sellainen tuntuu erityisen turhalta juuri tämän kirjan kohdalla. Juoni on muutenkin minusta yliarvostettu piirre kirjassa, ja Obrehtin teos ei ollut niinkään juonivetoinen kuin heittäytymään kutsuva. Ainakin minulle.

The Hound of the D'Urbervilles

The Hound of the D'Urbervilles oli ensitutustumiseni Kim Newmaniin ja myös - koska Doylenkin tuotanto on tuttua vain kuulopuheiden perusteella - professori James Moriartyyn.

THofD'U:issa kertojana toimii Sebastian Moran, joka (sen lisäksi siis, että on myös Doylen luomus) kertoo seikkailuistaan Lontoon alamaailmassa professori Moriartyn kanssa. Eräänlainen käänteinen Sherlock Holmes -tarina siis. Kirja koostuu useammasta lyhyestä tarinasta ... joista harmikseni noin puolet soljui oikein nätisti ohi korvien. En tiedä, olinko tässä keväällä tavallistakin hajamielisempi, vai eikö tämä Newmanin opus oikein kääntynyt äänikirjaksi, mutta kun kirja loppui, olin oikeastaan hieman pahoillani omasta huonosta keskittymisestäni.

Se, mitä kirjasta kuulin, oli hauskaa ja toimi paikoin erinomaisesti - paikoin oli kuitenkin ehkä jopa hieman tylsää. Epäilen kuitenkin, että kirjaan olisi ollut helpompi keskittyä, jos sen olisi lukenut kuuntelemisen sijaan, enkä nyt oikein tiedä, pitäisikö tässä ottaa ja hankkia kirja vielä paperisenakin versiona ... entäs, jos se ei parane? Vaihtoehto 2: luen tämän uudestaan kunhan olen ensin tehnyt taustatyön, ie. lukenut Sherlock Holmes -tarinat. Niin, se voisi olla ehkä vielä parempi ratkaisu.

Epämääräisestä fiiliksestä johtuen jätän numeerisen arvion antamatta.

Otin riskin: The Age of Absurdity

Teen taas pienen aikahypyn ja kirjoitan teoksesta, jonka sain päätökseen noin minuutti sitten: Michael Foleyn The Age of Absurdity: Why Modern Life Makes It Hard to Be Happy. (Ei tässä mitään ajatteluaikaa tarvita!)

Kirja päätyi lukupinooni Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen kautta Booksylta, jota kohta muistan vastahaasteella (kunhan nyt vain ensin keksisin, mikä se on. Tämän jälkeen rima on korkealla, toden totta.)

Booksy oli oikeassa: The Age of Absurdity on sekä sairaan hauska että sairaan fiksu. Se saattoi sekä pilata että pelastaa elämäni, katsotaan nyt.

Foley kirjoittaa intohimoisesti nykyajasta ja siitä, miten tämä aika, jossa elämme, johtaa - ehkä kaikkia menneitä aikoja enemmän - tilanteeseen, jossa kaikkea on tarjolla, mutta mikään ei tee onnelliseksi. Kirja on täynnä asiaa ollakseen aika lyhyt, ja etenkin alkupuolella sitä asiaa tarjoillaan melkoisen henkeäsalpaavalla vauhdilla - joitakin juttuja olisi mielellään pohtinut jo alussa hieman hitaammin.

Keskeinen teema kirjassa on odotuksessa eläminen: se, miten ihan kohta tulossa oleva asia on parempi kuin mikään, mitä tähän asti on nähty. Ehkäpä täydellinen, sillä kun odotuksen kohde ei ole realisoitunut, se voi olla mitä vain ja kaikkea. Todellisuus ei tietenkään ikinä ole mitä vain ja kaikkea, joten yleisesti ottaen odotuksessa jatkuvasti elävälle kaikki on pettymystä: ostoksista saa iloa täsmälleen siihen asti, että ne on maksanut; lomallakin pitää huolehtia kotitöistä ja mukana kuvioissa on luultavasti paarmoja; uusi projekti, työ tai puolisokin paljastuvat vain maallisiksi ja niin edelleen. Potentiaali on siis pahimmillaan ansa, jossa mikään todellinen ei pärjää vertailussa mahdollisuuksia vasten.

Odotuksessa elämisellä on paljon kerrannaisvaikutuksia, joihin suosittelen kaikkia perehtymään itse kirjan parissa.

Itseäni kosketti erityisesti Foleyn pohdinta siitä, miten ... no, miten olla elossa aikuisten maailmassa. Foley puhuu paljon siitä, miten (sen lisäksi, että luopuu jatkuvasta odotuksessa elämisestä) on syytä kääntää tarkka vikoja etsivä katseensa sisäänpäin ja tunnistaa (tai edes yrittää tunnistaa, vaikeaahan se tietenkin on) ne impulssit, joiden kontrolloimattomuus tuppaa johtamaan onnettomaan oloon. Tällaisia impulsseja ovat esimerkiksi oletukset siitä, että lähtökohtaisesti on ansainnut jotain (loman, huomiota, parempia työtehtäviä, enemmän liksaa) tai siitä, että kaiken tulisi olla helppoa.

Helppous onkin Foleyn mielestä varsinainen ansa: kaikki arvokas on vaikeaa. Työ ja ponnistelu ovat oma palkintonsa ja täyttymys voidaan löytää vain niiden kautta - lahjana syliin tipahtaneita asioita on vaikea arvostaa. Onnellisen elämän salaisuus on löydettävä itse (ja kuten Foley huomauttaa, jos oman elämänsä suuntaa ei valitse itse, luultavasti sen valitsee joku muu - ja mikä pahinta, silloin tulee luultavasti omaksuneeksi kaikkein keskiarvoisimman aikalaisvision.)

Itse kiinnostuin valtavasti, se on myönnettävä, kirjassa läpikäydyistä Buddhan ajatuksista, mutta ilahduin myös siitä että ilmeisesti ev.lut. -seurakuntamme nokkahenkilö (jota olen aina pitänyt melkoisen hyvänä tyyppinä) on myös antanut tiukkoja ohjeita siitä, miten maailmassa olisi hyvä elää. Eivätkä Buddhan ja Jeesuksen ohjeet ole lopulta kovinkaan kaukana toisistaan. Foley puhuu myös stoalaisista, joiden elämänohjeet kuulostavat ainakin omiin korviini viisailta:

The key Stoic virtue is detachment - if it is not possible to influence the world, it is at least possible to moderate the world's influence on the self - but the purpose of this detachment is understanding rather than contempt. (s. 43)

Foley tarjoaa myös ihan konkreettisia ohjeita siitä, miten voi elää onnellisemmin. En toista niitä tässä, koska epäilen, etteivät ohjeet itsessään ole aivan niin tärkeitä kuin ne ajatukset, joiden nojalla ohjeisiin on päädytty, mutta eräs avainelementti onnellisempaan elämään ei suinkaan Foleyn mukaan ole vaihtoehtojen runsaus tai niiden lisääminen. Tämän ovat muutkin ajattelijat huomanneet: muistelkaa vain uivan teatterin puvustamossa masentuvaa Niiskuneitiä Janssonin kirjassa Vaarallinen juhannus - Niiskuneiti ei osaa valita sopivaa mekkoa, koska vaihtoehtoja on aivan liikaa.)

Kerron nyt vielä kuitenkin siitä, miten kirja saattoi joko pilata tai pelastaa elämäni. Eräänä päivänä juhannuksen jälkeen lähdin melkoisen kärttyisissä fiiliksissä kävelylle koiran kanssa ilman puhelinta. Ei nyt mennä siihen, miksi olin kärttyisä; se oli typerää.

Kesken kävelylenkin alitajunnasta leijaili eräs kohta Foleyn tekstistä:

The beauty of taking offence is that the threats of the bully can be presented as the protests of the victim so that the ego can bask in virtue while the id exults in aggression. The arbitrariness is also appealing. Anyone can decide to take offence at anything and this ever-present potential creates a climate of fear satisfying to bullies. (s. 33) *

Kävi jotakuinkin kuten Foley oli ennustanut: oikeamielinen raivo lätsähti pikkumaiseksi kiukutteluksi kuin puhkaistu ilmapallo. Se tietysti turhautti. Niinkin hyvä kiukku kun oli ollut päällä! Kaikki on pilalla. Toisaalta se tietenkin vapautti, joten ehkä todella on niin, että kun luopuu (turhan kiukuttelun tarjoamasta) välittömästä tyydytyksestä voi ajan kanssa saada jotain enemmän.

Okei, eihän turhasta vihamielisyydestä pääseminen varmasti ainakaan pilaa elämää, vaikka lähin pikkumainen tyydytys pilalla olisikin. Pelastamisen puolella ollaan pitkälti.

Kirjassa on paljon ajattelemista, ja paljon aion ajatellakin. Ongelma on kuitenkin siinä, että työ on loputonta eikä laakereillaan ole varaa jäädä lepäilemään. Vaikka tunnistin itsessäni Foleyn avulla yhtä sun toista, lopulta mieleen jäi kaivelemaan fiilis siitä, että toistaiseksi (ja ehkä koko elämäni) vain rapsuttelen pintaa kuvitellen pohtivani asioita kovinkin syvällisesti. Vaan ei kai se auta kuin reippaasti muistaa haastaa itsensä silloin tällöin.

Kiitos, Booksy.

* Tästä loukkaantumisen hauskuudesta toimii muuten hyvänä esimerkkinä juhannustanssigate, joka onnistuu vääntämään sinänsä hyvän asian irvokkaaksi ajatuspoliisitoiminnaksi. Apua. 

Scrivener's Moon

Se, että luin Philip Reeven Scrivener's Moonin kertoo luultavasti ihan liikaa siitä, miten addikoitunut olen erilaisiin listoihin ja suosituksiin. Lisäksi havaitsin taas kerran olevani hieman hajamielinen - luulin lukevani jatko-osaa Fever Crumbille, mutta kyseessä olikin sarjan päätösosa. Välissä olisi ollut hyvinkin yksi osa - ellei enemmänkin.

Vaan mitäs tuosta, Reeve kyllä kertaa sarjan aiemmat tapahtumat ihailtavan yksityiskohtaisesti.

SM siis jatkaa Fever Crumbin tarinaa jossain hamassa tulevaisuudessa, paikassa jossa hienompien asuntojen lattiat ovat iPodeilla kivettyjä. Skippaan juonikuvauksen, koska se oli minusta vähän turhan säntäilypainotteinen, ja siirryn siihen, miksei Reeve oikein ikinä tunnu kolahtavan allekirjoittaneeseen täysillä. Sillä jos tyypillä on visio, jossa lattioita kivetään iPodeilla, pitäisihän siitä tulla kerrassaan mukaansatempaavaa kirjallisuutta, vai mitä?

Reeven tulevaisuus on aika synkkä ja tomuinen, ja kaikesta häneltä lukemastani välittyy väistämättä fiilis siitä, ettei herra juuri välitä ihmisistä. Hyvä on, ei kai meistä kukaan välitä ihmisistä aina, mutta Reeve (vaikka ehkä onkin lähinnä realisti) saa ainakin itseni enimmäkseen masentumaan synkällä näkemyksellään siitä, mihin ihmiskunta oikeastaan kelpaa. Kirja on dystopiakuvaus, jonka aito ahdistavuus kumpuaa ehkä siitä, että kirjassa kukaan ei ole vallassa - kukaan ei hanskaa yhtään mitään, vaan kaikki ovat yhtä peloissaan johtajista aina alimpiin duunareihin. Tiedon ja ymmärryksen rapautuminen ovat asioita, jotka Reeven yhteiskunnassa ovat arkipäivää, ja vaikka kirjailija sitä selvästi suree, hän myös tuntuu pitävän murenemista jollain tavalla väistämättömänä. 

Niin, no, ehkä Reeven tuotanto masentaa minua siksi, että paikoin se tuntuu aivan liian realistiselta.

Kaikkein eniten Reeven tuotannossa kuitenkin harmittaa se ihmeen tuntu, josta en ainakaan itse saa kiinni - mutta jonka pitäisi jotenkin olla siinä, ihan nurkan takana ... eikä kuitenkaan ole.

Snuff

En saanut joululahjaksi jokavuotuista Pratchettiani. Herra Sivukirjasto oli sen kyllä kirjakaupassa nähnyt, mutta jättänyt ostamatta kun en ollut erikseen pyytänyt. Joulun jälkeen jätin sen itsekin ostamatta. Tuntui siltä, että meidän perheen rahallinen kontribuutio Pratchettien eläkerahastoon on jo reippaasti tehty. Ja kirjastostahan tämänkin sai.

Snuff kertoo komentaja Vimesista, joka joutuu lomalle.

Koska Snuff kertoo komentaja Vimesista, joka joutuu lomalle, on selvää, ettei loma ole loma (paitsi siinä mielessä, että välillä on mahdollisuus saada pekonia.) Luvassa rikollisuutta ja pohdintaa ihmisyydestä. Ei siis juurikaan mitään uutta Kiekkomaailman auringon alla. Pratchett on edelleen humaani, mutta minä lukijana kaipasin jo jotain muuta (vaikka, okei, pohdintaa ihmisyydestä tuskin koskaan voi olla liikaa. Mutta luullakseni kaipasin jo irtiottoa komentaja Vimesista. Siitäkin huolimatta, että jaamme syvän rakkauden pekonia kohtaan.)

Okei, huijasin. Oli kirjassa jotain uuttakin. Alzheimerin tautinsa vuoksi Pratchett kirjoittaa käsittääkseni kirjansa nykyään avustajalleen sanellen. Tämä näkyi, vaikka ehkä olisi pitänyt kuulua - epäilen, että Snuff olisi toiminut todella hyvin äänikirjana.

Miss Peregrine's Home for Peculiar Children

Suunnilleen kaikki sanomisen arvoinen Random Riggsin opuksesta Miss Peregrine's Home for Peculiar Children liekin jo sanottu, joten hyppään suoraan omiin fiiliksiini.

• Ammattitaitoisen vastarannankiiskin - bloggaajanne - opuksen valokuvat jättivät jääkylmäksi. Juttu tuntui kuvataidekouluprojektilta, jota aloittelin lukioiässä. Enkä tällä tarkoita, että "kuka tahansa olisi voinut tehdä tuon" - varmasti ei olisi, ja kun sanoin "aloittelin", todella tarkoitan aloittelua (kesken jäi viikossa, vaikka minä sentään laskin rimaa maan tasalle ja kaivelin kirjaston valokuvauskirjoja.) Tarkoitan, että minusta teoksen valokuvasato oli täsmälleen yhtä epäkiinnostavaa, sulkasatoista ja sekavaa kuin omani. Itse asiassa, koska teos oli osittain kirjoitettu kuvien ympärille, niistä tuntui olevan jopa aktiivisesti haittaa. Valokuvien selostaminen oli sekä ärsyttävää että (epäilen) kahlitsevaa sekä itse tekstin että juonen kannalta.
• Kirja on ihan muuta kuin mitä kannen synkeä valokuva lupaa - itse asiassa kyseessä on aika iisi nuorten romsku, jossa on aikaparadoksi. Aikaparadoksista tietänette mielipiteeni, joten ei siitä sen enempää. Juoni, joka oli jotakuinkin peruskauraa, ei ollut se, jonka halusin lukea, joten seikkailun vetävyyttä vähensi kärttyisä pettymyksen tunne.
• Kirjan neiti Peregrine oli hyytävä eukko. Aivan hirveä. Jos tälle jatkoa piisaa, soisin, että jatko-osissa keskityttäisiin neiti Peregrinen kerrassaan epäilyttäviin toimiin.

Niin että tavallaan joo, mutta sitten kuitenkaan ei. Helppolukuinen, sopivan viihdyttävä ja asetettuihin* odotuksiin kompastuva.

* Kirjan tai allekirjoittaneen toimesta asetettuihin odotuksiin. Syytän molempia.

Leviathan Wakes

Kysyin joskus kevättalvella, kiinnostaako herra Sivukirjastoa Daniel Abrahamin ja Ty Franckin yhteisteos Leviathan Wakes. Ei vähäjääkään, sain kuulla, joten hankin teoksen vain itselleni kirjastosta ja kävin kimppuun. Vaikea on herra Sivukirjastoa tästä moittiakaan - kirja vaikuttaa ensivilkaisulta olevan tismalleen yhden nälkävuoden mittainen.

Ei se oikeasti ollut kuin puolikas nälkävuosi, ja muutenkin kyseessä oli ihan pätevä avaruusoperetti, vai mitä ne nyt ovat.

Vaikken sinänsä kannen blurbanneen George R. R.:n kanssa  olekaan eri mieltä, tulkoon lähdekritiikin nimissä huomautettua, että hän kehaisee kavereidensa kirjaa.

Kovin miehinen teos sijoittuu kolonisoidulle aurinkokunnalle. Tähtiä ei ole valloitettu, mutta asteroidivyöhyke sen sijaan on - vallan keskipisteinä toimivien Maan ja Marsin ollessa lähellä sotaa sekä ulompien planeettojen että toistensa kanssa. Sitten eräs alus kaapataan, ja hommaan sekoittuvat sekä jäänkuljetusaluksen upseeri Jim Holden (jota miehekkäästi sukunimellä kirjan läpi kutsutaan) että Ceresillä työskentelevä paikallisen poliisinkorvikkeen edustaja Miller (jonka sukunimi on niin miehekkäästi kirjassa edustettuna, etten toden totta muista, oliko hänellä etunimeä laisin). Sen jälkeen juttuun kietoutuu paljon henkilökemiaa, planeettojen välistä politiikka, avaruuslentelyä ja jopa alien goota, eli ihan hyvin menee (lukijalla, aurinkokunnalla sen sijaan uhkaa mennä kehnosti.) Naisia, noita kummallisia syvän avaruuden olentoja, kirjassa ei juuri näy (mutta arvatkaa vaan, kutsutaanko sitä yhtä naissivuosan esittäjää sukunimellä? Hah.)

Pidin miljööstä kovasti, ja juonikin menetteli. Henkilökaarti sen sijaan oli hieman kliseistä - etenkin kärsivän kytän roolin hoiteleva Miller tuntuu niin kovin, kovin tutulta. Holden ja Miller eivät tule ilmeisesti tippaakaan toimeen, syystä, joka lukijalle jää hieman hämäräksi. Hieman skarppausta henkilöhahmojen luomisessa olisi voinut tehdä ns. gutaa.

Erinomaisen epäselvää: miksi sarjan kirjoittajakaksikolla on taiteilijanimi James S. A. Corey, kun kaikki kuitenkin tietävät, kenestä on kyse?

Daybreak Zero

Koska en usko vähästä, kuuntelin kuin kuuntelinkin Daybreak Zeron, tuon keskinkertaisen Directive 51:n jatko-osan.

Yhdysvaltain (kyllä, edelleen Yhdysvaltain, ei maailman) jälleenrakennukseen keskittyvä D0 on sekä parempi että huonompi kuin D51.

Parempi se on siksi, että se keskittyy siihen jälleenrakennuspuoleen: on kiehtovaa lukea siitä, miten yhteiskunta pyristelee jälleen jaloilleen teknologian lahottua ja keskellä poliittista kriisiä. Selkäpiitä karmivan kiehtovaa oli myöskin Daybreak-meemin toiminnan pohtiminen ja seuraaminen - vaikka siinä piili selkeästi kirjan scifein osa. Haluaisin niin mielelläni nyhtää teidän fiiliksiänne aiheesta, mutten kuitenkaan halua spoilata siltä varata, että joku muukin näihin erehtyy tutustumaan. Meemi (vai virukseksiko sitä tulisi sanoa) on kuitenkin kirjan parasta antia.

D0 kuitenkin myös toistaa D51:n ongelmista kaikki. Päähenkilöt eivät ole kiinnostavia itsessään (ja tämä on paljon sanottu tuoreehkolta äidiltä, kun keskeinen henkilögallerian jäsen jopa saa kirjassa vauvan) vaan pelkkiä ikkunoita tapahtumien keskelle. Sitäpaitsi kirja on välillä aivan leuat venähdyttävän tylsä. Mietin parikin kertaa kuunnellessani, miten tällaisesta aiheesta voikin saada aikaan jotain näin tylsää, mutta taito kai se on sekin.

Jos vuoden päästä kuuntelen väistämättä edessä olevan sarjan päätösosan, voitte kalauttaa minua päähän nanoteknologialla.

Minä ja nuori voima Nuoren Voiman Liiton kirjabloggaajatapaamisessa

Tuli kyläluutaolo. Koska samalla oli myös hengaa tyttären kanssa -olo, otin perheen nuoren voiman mukaan kirjabloggaajailtaan, jossa Nuoren Voiman Liitto esittäytyi kirjabloggaajille. Lisäksi oli sivumennen sanoen vähän pollea olo - en saa ikinä kutsuja mihinkään kustantamotapahtumiin, mutta nyt sentään tuli kutsu ihan oikean kirjallisuusasian pariin.

Nuoren Voiman Liitto on minulle tuttu lähinnä Nuori Voima -lehdestä, jota isäpuoleni silloin tällöin lehteilee. Eräs kappale on meilläkin hyllyssä, koska mun piti kerran lukea sieltä jotain, en muista enää mitä enkä lukenut kun oli kiire lukea kirjaa. Jostain syystä sekä lehti että liitto yhdistyvät päässäni myös selkeästi aikuisten kirjallisuuteen. Siis siihen kirjallisuuden lajiin, joka epätoivoisella äänensävyllä puuskahdetaan kohta parikymppiselle, joka halusi joululahjaksi glitterkantista fantasiaa. (Esimerkkilause: "Milloin sä oikeen rupeat lukemaan aikuisten kirjallisuutta?")

Koska olen lukenut Odysseuksen, olen mielestäni suorittanut aikuisten kirjallisuuden tämän elämän osalta, mutta arvatkaa mitä? Kai siinä kuitenkin oli jotain pointtia. En juuri piittaa glitterkantisesta fantasiasta enää (en tosin edes aio teeskennellä hylänneeni sitä täysin, muutoin kuitenkin löydän itseni lukemasta jotain todella tyylittömällä kannella varustettua metrossa heti juhannuksen jälkeen) ja siksipä aikuisten kirjallisuuteen keskittyvä tilaisuus tuntuikin ihan hyvältä.

Ja näkihän siellä tietenkin muitakin kirjabloggaajia! Ennen varsinaista ohjelmaa ehdin vaihtaa yllättäen kirjablogimaailmasta bongatun toverini Liisan ja Marjiksen kanssa ensifiilikset uudesta Ulysses-suomennoksesta. Näkemyksiksini tarjosin seuraavaa:

1. Hen-pronomini, just say no
2. Alaviitteet vaikuttivat oikeasti kiinnostavilta
3. Nakertavatko alaviitteet pohjan kaunokirjalliselta kokemukselta?

Varsinainen ohjelmaosio koostui runoudesta ja runoilija Pauliina Haasjoelle esitetyistä kysymyksistä. Kotimatkalla harkitsin vakavasti runouteen tutustumista, sillä runoilijan itsensä lukema esitys oli vallan maaginen. (Harkitsen yhä.)

Sen jälkeen NVL esitteli toimintaansa. Kesken toimintaesittelyn äitiyden velvollisuudet huomauttivat, että jos nyt lähdemme, emme myöhästy ihan tuntia lapsen nukkumaanmenoajasta. Kyläluuta murjotti.

Läksiäislahjaksi sain pari Nuori Voima -lehteä lisää. Pakettiin kuului myös Kritiikki-lehti viime syksyltä - sen kimppuun syöksyin ensimmäisenä, luvattiinhan kannessa sentään ruotia inhokkini Stephenie Meyerin teos. En ole vielä päässyt Meyeriin asti (jumituin hirnumaan Joan Frances Turnerin zomppiromsku Dustin arviolle) mutta selväksi kävi, että Kritiikki on hankkimisen arvoinen aviisi. Kirjoittajat tuntuvat todella tietävän, mistä kirjoittavat, ja se tekee lukemisesta eri kiehtovaa. (Tulkoon nyt mainittua, että alun kritiikkiä käsittelevässä kirjoituksessa upotaan syviin vesiin jo sivulla kolme, kun kuviin kiskotaan Emmanuel Levinasin filosofia. Myönsin itselleni irtopisteen siitä, että tiesin, kuka on Levinas, ja sata irtomiinusta siitä, etten vieläkään ole tutustunut tyypin ajatuksiin tarkemmin vaikka kymmenen vuoden ajan on ollut tarkoitus.)

Tähdet kuin tomua

Kirjastossa käyskentely on vaarallista, sieltä löytää liikaa kiinnostavaa luettavaa. Keväällä törmäsin Hämeenlinnan kirjastossa Isaac Asimov -käännökseen Tähdet kuin tomua ja päätin lukaista ensimmäisen Asimovini. Miksi aloittaa juuri tästä kirjasta? Sattumaa. Mutta ei ehkä täysin onnellista sattumaa, sillä nykylukijan (tahtoo sanoa minun) oli ehkä vaikea asettua kontekstin vaatimaan kunnioittavaan fiilikseen.

Kansikuva on kontekstiin sijoitettuna just sopiva.

Tähdet kuin tomua on täysiverinen avaruusseikkailu, jossa päähenkilö Biron Farrill yrittää selvittää, miten kostaa isänsä viheliäisille murhaajille - planeetta Tyrannian hallinnolle.

Luultavasti tämä ei tule olemaan viimeinenkään Asimovini, mutta en ollut kovin vaikuttunut. Kirjan juonikuvio ei tuntunut tuoreelta (tietenkään; epäilemättä sitä on toistettu ja taas toistettu ilmestymisen jälkeisinä vuosikymmeninä, eikä sitä varmaan Asimovkaan aivan itse kehittänyt), mutta sen kanssa olisi vielä ehkä voinut elää. Biron sen sijaan oli kyllä minusta melkoisen rasittava päähenkilöksi: itsekeskeinen ja itserakas, mutta kovin empatiakyvytön mulkku. Pardon my Klatchian. Aikansa tuote, epäilemättä, mutta ei minun silti tarvitse hänestä pitää.

Niin, ja sitten oli vielä se romanttinen kuvio, joka sai ainakin minut lähestulkoon repimään hiuksia päästäni. Naishahmo on käsittämätön suttura, joka todella sanoo ei kun tarkoittaa kyllä ja käyttäytyy muutenkin kuin eräät lapsuuteni Barbie-nukeista.

Kirjan ikä näkyykin minusta parhaiten juuri hahmoissa; avaruusajan vanhentunut teknologia ei minua niin häirinnyt. Koin Asimovin teknologiset ajatukset osin jopa yllättävänkin kiinnostavina. Sen sijaan yhteiskunnallinen asetelma ja eritoten sukupuoliroolien väkevyys huusivat silkkaa kampakeraamista kulttuuria.

The Hidden Goddess

Nykyään käy aika usein niin, että sarjan X aloitusosa, kirja A, päätyy Locuksen suosituksien listalle, joten luen sen. Jatko-osa, kirja B, ei päädy, joten sitä en muista lukea. Aikomuksenani murtautua tästä noidankehästä luin päättäväisesti M. K. Hobsonin The Hidden Goddessin, joka päättää The Native Starissa aloitetun tarinan.

Jatko-osassa valmistellaan sankaritar Emilyn ja Dreadnoughtin häitä New Yorkista käsin. Emilyä yritetään tunkea pikkuvaimon rooliin kiukulla joka suunnalta; tuleva puoliso johtaa instituuttia melkoisen poissaolevalla asenteella. Ykkösosan juonittelut jatkuvat kakkososassa, ja kauhea kohtalo odottaa Emilyä henkilökohtaisesti ja koko maailmaa yleisesti, mutta mikä vielä pahempaa, Emily alkaa epäillä kihlattunsa luonteen olevan koko lailla toisenlainen kuin tuohon asti oli kuvitellut.

Tämä oli selkeästi jatko-osa. Ei ihan yhtä raikas ja uusi kuin ykkösosa, ja Emilyn kirjan alun alistuminen yhteisön odotuksiin suorastaan hieman vitutti. Tykkäsin kuitenkin siitä, että Hobson saa kuin saakin homman järjelliseen pakettiin.

Yhteenvetona voisi ehkä sanoa, että tulipahan luettua.

The Dragon's Path

Daniel Abraham on takuulla (myöntää täytyy) viime vuosien kiinnostavimpia fantasiakirjailijoita. Vaikka uusin sarja kääntyy hieman perinteisemmille urille kuin edellinen, ei tämä The Dragon's Path missään nimessä ole mitä tyypillisin fantasiaromsku - sillä vaikka siinä onkin kauhea hämähäkkijumalatar, siinä on myös pankkiirityttö.

Olisitteko ikinä uskoneet, edes tässä eurokriisin tiimellyksessä, että pankkitoiminta voisi olla a) mielenkiintoista ja b) toimia fantasiakirjassa? En minäkään, enkä kaikilta osin pysynyt edes kärryillä, mutta Abraham onnistuu punomaan tämänkin osaksi kirjaansa.

Tarinaa käydään läpi useamman hahmon silmien läpi. On nuori, orpo Cithrin, jonka pitää viedä isohko aarre turvaan - ja joka päättää hoitaa homman ryöstämällä pankin. Tavallaan. Cithrinin karavaania pestautuu vartioimaan Marcus, legendojen sankari, joka on miehistöä vajaa - mutta onneksi kohdalle osuu näyttelijäseurue. Ja Geder, nuori aristokraatti, on filosofiasta kiinnostunut sotilaan irvikuva, jolta Cithrinin pitää paeta.

Ja jotenkin Abraham saa osittain näennäisen tylsistä aineksista (PANKKITOIMINTA!) melkoisen toimivan keitoksen. Toivottavasti tästä sarjasta tulee sen verran mainetta ja kunniaa, että Abraham saa jatkossa kirjoittaa just mitä huvittaa.

By Light Alone

Aikoinaan kehräsin riemusta Adam Robertsin Yellow Blue Tibian ääressä, mutta sittemmin meillä ei ole mennyt ihan kauhean hyvin. New Model Army ei tuottanut juurikaan spontaania iloa, enkä rrrrakstanut kauheasti tätä uusintakaan tuttavuutta. Mutta kyllä Robertsilla visioita piisaa!

By Light Alone kertoo siis yhteiskunnasta, jossa geenimodauksen ansiosta suurin osa ihmisistä saa energiansa auringon valosta hiuksiensa kautta. Ökyrikkaat sen sijaan ajelevat päänsä kaljuksi, nauttivat aitoa ruokaa ja irvailevat huonompiosaisille. Ja sitten rikkaan perheen tytär kidnapataan - mutta miksi, ja missä hän on, ja miksei kukaan tunnu auttavan hänen löytämisessään?

BLA on visionäärinen. Yhteiskunta, johon Roberts teoksensa sijoittaa, on uskottava - eivätkä auringosta energiaa poimivat kuontalot liiaksi venytä uskontaitoja nekään. Kirja on paikoin hyytävä, etenkin yhteiskunnallisen kuvauksen osalta...

...mutta myös henkilöhahmojen osalta. Kirja käy läpi osittain tyttärensä menettäneiden rikkaiden vanhempien fiiliksiä, osittain kadonneen tyttären tarinaa. Vanhemmat vaikuttavat olevan asenteineen jotakuinkin todella itsekkäitä kuusivuotiaita; tytär sen sijaan on kokemustensa vuoksi kylmä ja kova. On varmaan makuasia, onko kirjan päähenkilökaartista millään muotoa pakko pitää lukukokemuksen onnistumiseksi, mutta olen silti valmis väittämään, että pikaisen kuoleman toivominen jokaisen hahmon kohdalle ei paranna tilannetta.

Roberts kikkailee kielellä - eri näkökulmasta kirjoitetut tekstit on kirjoitettu hieman eri tavalla. Tämä ei minusta tuonut hommaan mitään lisää, mutta tuntuu pitkittävän kirjan viimeistä kolmannesta kohtuuttomasti.

Dancing with Bears

Olen lukenut taannoin Michael Swanwickia, enkä ollut aivan vaikuttunut. Suomennettu Rautalohikäärmeen tytär oli kai vähän liian outo, ja vähän liian sitä sun tätä, mutta nyt, nyt ... olen itse muuttunut tai aika on muuttunut. Outo miellyttää.

Dancing with Bears toimiikin ihan mainiosti, vaikka epäilen hieman, että itse luettuna se olisi toiminut paremmin kuin itse kuunneltuna. No, niin tai näin, DwB on Darger and Surplus -sarjan jatkumoa. Tässä kohdassa lienee aiheellista tunnustaa, ettei ainakaan minulla ollut hajuakaan, keitä ovat Surplus ja Darger, mutta piankos se selvisi: tyypit ovat huijareita, jotka ovat tulevaisuuden maailmassa matkalla kohti Moskovaa mukanaan karavaani Bagdadin kalifilta. Vastaan sattuu muutama murhanhimoinen robotti, useampi salajuoni, seitsemän Bysantin helmeä ja sitä rataa. Surplus on sitäpaitsi geenimodattu koira, joka kävelee kuin ihminen.

Kirja sijoittuu siis kauas kauniin tulevaisuuden tuolle puolen, ja miljöö on kiehtova monestakin syystä. Ensinnäkin Swanwickin tulevaisuusvisio on herkullinen. Toiseksi tulevaisuuden Venäjä on muikeaa vaihtelua anglosaksisen fantasian kentässä. Suosikkikohtani olikin se, jossa Darger löytää Moskovasta kaksikon salaisen kohteen: maailman parhaaksi sanotun kirjaston. Hykerryttävää, mutta myös tuskallista. Miksen minä ole siellä?

Nyt vain pitäisi päättää, haaliako käsiinsä vanhemmat Darger and Surplus -kirjat vai jäädä vain paatuneesti odottamaan uusia.

Huntress

Ymmärrätte varmasti, että seuraava ehdotukseni on epätoivoisten tekosyidenkin sarjassa omaa luokkaansa, mutta ehkä kirjan kelvollisuuden mittarin pitäisikin olla se, mitä siitä muistaa kuuden viikon päästä.

Tällä mittarilla Malinda Lon Huntress ei ole juuri mistään kotoisin (jos kohta toisilla mittareilla se oli, muistaakseni, ihan viihdyttävä). Siinä pelastetaan kuolevaa luontoa ja maailmaa, joka on ottanut vaikutteita vähän sieltä sun täältä - nimistö on kovin aasialaista, mutta mikään muu ei niinkään. Lisäksi oli tyttörakkautta.

Huntress liittyy löyhästi Ashiin, jota luin Naistenklinikalla harvinaisen epävaikuttuneena, ja kärsii samasta perusongelmasta: päähenkilöt ovat kiinnostavia kuin keltainen post-it -lappu. Herätkää siellä Locuksella! Tyttörakkaus ei ole riittävä syy kirjan päätymiseksi suositellaan suositellaan -listalle. Vaadin kirjallisempia ambitioita.

In other news: Sivukirjastossa ollaan pahoillaan Ray Bradburyn kuoleman johdosta. Kevyet mullat, herra Bradbury.

Twilight Robbery

Ensimmäinen lukemani Frances Hardingen kirja oli minusta kaikkea muuta kuin kiva kokemus, jos kohta Fly by Nightia kovasti kehuttiin siellä täällä, täällä siellä. Päähenkilö Mosca Myella meni yksinkertaisesti ihan liian huonosti - olisin toivonut vähän valonpilkahduksia johonkin.

Twilight Robbery alkoi kuten edeltäjänsä: Mosca Mye seisoo sateessa, lentää puskaan, jossa on piikkejä ja hukkaa kenkänsä mutaan. Mutaa on ihan hirveästi, eikä edes hanhi Saracen onnistu piristämään lukijaa.

Sitten kuitenkin käy niin, että Mosca matkakumppaneidensa kanssa päätyy hieman kummalliseen kaupunkiin, jossa tiettyinä kellonaikoina syntyneet saavat luvan elää vain öisin; muina aikoina syntyneet saavat elää päivisin. Ja eikös vain pormestarin rakastettua ottotytärtä olla kaappaamassa yön puolelle, ja Mosca sekaantuu juoneen tytön pelastamiseksi.

Tässä välissä tapahtui jotain. Hanhi oli riemastuttava, mutta lisäksi mudan määrän väheneminen ja ihmiset, jotka osasivat olla kilttejä myös huonot kortit elämässään saaneelle Mosca-tytölle antoivat tarinalle tilaa kasvaa melko vetäväksi seikkailuksi. Ei ollut temppu eikä mikään hotkaista kirja onnellisena loppuun.

Fire and Thorns

Olen ihan liiaksi jäljessä tässä kirjoitusurakassa - muistan suurimmasta osasta kirjoja enää sen, pidinkö vai enkö pitänyt. Ja se on toki tosi kiusallista jos blogin yksi tärkeimmistä funktioista on toimia edes jonkinlaisena muistin tukena ... blogin huonomuistiselle pitäjälle.

Rae Carsonin Fire and Thorns on sarjan aloitusosa; se näyttää ensialkuun höpsöltä romanttiselta fantasialta, mutta ei sitten kuitenkaan olekaan sitä. Sankaritar Elisa on nuorempi prinsessa, joka naitetaan naapurivaltion kuninkaalle hätäisessä seremoniassa. Kyseessä on jonkinlainen poliittinen keikaus (eikä esimerkiksi yllätysraskaus) - mutta Elisa ihastuu nopeasti itseään vanhempaan, komeaan aviomieheensä. Naapurimaa, jonka kuningattarena Elisan nyt tulisi toimia, on jokseenkin pulassa - sota uhkaa, ja osa kansasta on jäämässä oman onnensa nojaan sotaisan naapurin ja aavikon väliin. Sitten tuo osa kansasta sieppaa Elisan siinä toivossa, että tämä jollakin tavalla voisi taivuttaa kuninkaan auttamaan myös heitä - ja arka Elisa löytääkin yhtäkkiä oman äänensä ja oman voimansa.

Kyseessä ei siis ole mikään tavanomainen romanttinen fantasia. Elisa kyllä rakastuu, mutta kokee myös menetyksiä - ja huomaa lisäksi nopeasti, ettei komea kuningas ole kovin rohkea tai älykäs ihminen. Alun epävarmasta tytöstä tulee päättäväinen nuori nainen. Tästä pidin kovin.

Sitten oli se toinen asia, mistä en vieläkään ole ihan varma: kirjan alussa Elisa on lihava ja kilojensa vuoksi kokee useita nöyryyttäviä tilanteita. Vaikka Carson selvästi tekee kaikkensa ollakseen tuomitsematta, käy niin kuin niin usein käy: tarinan edetessä Elisa menettää suuren osan kiloistaan (vaikkei omien sanojensa mukaan tulekaan ikinä olemaan laiha) eikä - löytäessään roolinsa yhteisössä ja yhteiskunnassa - enää saa lohtua syömisestä. Kivaa sinänsä: sankarittaren lohtusyöpöttely on kuvattu melko uskottavasti, kertoo entinen lohtusyöjä, mutta jokin silti jäi kaivelemaan. Ikään kuin kaikki liikakilot lopulta olisivat seurausta mielekkään tekemisen puutteesta tai huonosta itsetunnosta, ja nämä asiat korjaamalla kilotkin häviävät - ja ennen kaikkea, ikään kuin niiden häviäminen olisi paras lopputulos, paras osoitus siitä, että tässä on nyt kasvettu ihmisenä. Okei, sankaritar nauttii kadonneita kilojaan enemmän siitä, että fyysinen toimintakyky kasvaa - ja sehän on siistiä, painosta huolimatta, eikö? Ja kuitenkin, kuitenkin. Jokin tässä vaivasi - ehkä se, ettei kukaan Elisan ympärillä tuntunut korjaavan asenteitaan ylipainon suhteen.