Kenen kirjasuosituksia seuraan

Tein hiljattain periaatepäätöksen, joka ehkä jonkinasteisessa banaaliudessaan on kaikista sen verran vitsikäs, että ajattelin jakaa sen kanssanne. Päätin nimittäin, että jos en halua lukea jotain kirjaa, en lue sitä, vaikka Locus Magazine tai muu arvovaltainen lähde (lista tahi palkintoraati) miten suosittelisi.

Naurakaa te vain, mutta täten tässä blogissa sanotaan jäähyväiset mm. Greg Eganin ja Paul McAuleyn kirjoille, joista edelliset ovat oikein hyviä, mutta kauhean uuvuttavia, ja jälkimmäiset vain eivät minun kirjojani, vaikka miten muuta toivoisin.

Tämä ei varsinaisesti kuitenkaan selitä, miksi juuri äsken menin katsomaan, joko Locus Magazinen lista viime vuoden hyvistä kirjoista on julki, ja jos ei ole, miksikä ei ole, ja missäs helvetissä noiden toimitus sijaitsee ja eikö kello siellä vielä muka ole helmikuu. (Eihän se ole sitä tosin täälläkään, nyt kun tarkemmin ajattelen.)

-

Lähetyksessämme kerromme vielä, että olin tänään elämäni ensimmäistä kertaa lukupiirissä. Se oli hieno kokemus! Puhuin tosin taukoamatta, joten en voi olla aivan varma siitä, oliko kokemus kenestäkään muusta hieno. Toisaalta on ihanaa puhua kirjoista ihmisten kanssa, jotka vispaavat innoissaan käsiään saadakseen suunvuoron. Tai siis jotka eivät naura, kun minä vispaan.

Kyllä kirjallisuus vain on ihanaa!

Beauty

Lisää Sarah Pinborough:n synkeitä satuja: vuorossa on Beauty. No, vuorossa oli Beauty joskus kolmisen viikkoa sitten, eikä aika ole ollut muistikuvilleni aivan ystävällinen.

Beautyssa ruodittavaksi otetaan prinsessa Ruusunen ja kuutisensataa pari, kolme muutakin satua. Omalla tavallaan Beautykin on karmiva, mutta Poisoniin verrattuna kuitenkin vähän höppänä, sillä Poisonin karmivuus ei liity murhanhimoisiin henkilöhahmoihin.

Se, että tarinaan on punottu muitakin satuja (Punahilkka ja Tittelintuure muistini mukaan ainakin) ei oikeastaan palvele teosta. Käy nimittäin niin, että juoni tuntuu kovin täydeltä, jopa vähän tukkoiselta, ja pitkin matkaa huomaa miettivänsä, onko lisäsadut otettu mukaan vain, jotta kirjailija voi näyttää, kuinka nokkela hän on. (Se on tosin oikein ymmärrettävä tarve.)

Beauty on kuitenkin a) kohtuullisen viihdyttävä ja b) väljällä fontilla ja isolla kuvituksella siunattu teos, joten muuta tekemällä aikaansa voisi käyttää sekä huonommin että paljon enemmän.

(Jos ei vieläkään ole aivan varma, kannattaako Beauty lukea vai ei, voi myös tsekata, mitä Norkku asiasta on mieltä. Päätöksen joutuu silti tekemään itse.)

Kysymyksiä, vastauksia

Siina lähetti kysymyksiä ja minä vastaan! Sillä nämä ovat mahtavuuskysymyksiä!

1. Montako hyllymetriä kodissasi on kirjoja?

Odotas, onkohan tuo metrin tuo Lundia ... hetki, mittaan ... No niin, karkeasti arvioituna 31,25 m. Tosin saatoin unohtaa, että joissakin pokkarihyllyissä on kirjoja kahdessa rivissä ja täällä olohuoneessa on tuo yksi, jossa on noita sarjakuvia, ja sitten keittokirjat vielä.

Mutta sovitaan, että 31,25 m.

2. Mitkä ovat mielestäsi parhaita kirjannimiä, noin esimerkiksi?

Olemisen sietämätön keveys on minusta ollut aina aika viekoitteleva. En voi lukea sitä, ettei mene hyvä nimi vahingossakaan pilalle (enhän minä välttämättä pitäisi kirjasta). Joskus olen ostanut kirjoja, koska niiden nimi on minusta erityisen höperö. Tällaisia ovat esimerkiksi The Go-Go Girls of the Apocalypse (ei luettu) ja The Mall of Cthulhu (niin ikään ei luettu.)

3. Voiko kirjoja olla liikaa?

Ei. Ei meillä ainakaan. Teoriassa ehkä voisi, jos niitä olisi vaikka niin paljon, että niiden massan vuoksi syntyisi musta aukko. En tiedä, olisiko singulariteetissa kiva lukea. Tuskin.

4. Ovelliset kirjakaapit, uhka vai mahdollisuus?

Kallistun kyllä vähän uhkakuvan puolelle. Silloin ei toki ehkä tarvitsisi kirjoja tomuttaa, mutta toisaalta kirjojen taakse olisi vaikea kätkeä lankaa (oletan tässä, että ovien läsnäolo viittaa myös siihen, että kirjahyllyjen sivut ovat umpinaiset. Vaikka ei kai sekään mikään pakko ole. Tomutuksen välttämisen kannalta tosin vähän epäkäytännöllistä ehkä.)

5. Lempikirjasi ahmintaiässä?

Margaret Mahyn Noitavaellus voisi olla aika kovaa valuuttaa.

6. Mistä kirjasta olet nähnyt painajaisia?

Manaajasta. Tai oikeastaan kyse oli pikemminkin siitä, etten uskaltanut nukahtaa. Tuijotin vain kattoon ja takerruin peittooni.

7. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpein ja miksi?

Odysseuksen! TIETTY! Voinhan painattaa teepparin, jossa lukee, että "Olen lukenut Joycen Odysseuksen". Eikä siinä kaikki, se oli myös tosi hyvä kirja.

8. Mitä sellaiset ihmiset tekevät, jotka eivät lue?

Minä olen usein pohtinut tätä. Toivon, että joku sellainen tulee joskus kertomaan minulle, mitä hän tekee, mutta olen yksityisissä pohdinnoissani päätynyt kolmeen otaksumaan. Joko he a) tuijottavat haaveillen kaukaisuuteen tai b) tekevät puutarhatöitä tai c) siivoavat. 

Minun korviini moinen kuulostaa erityiseltä helvetin muodolta, mutta ehkä heillä on muutakin puuhaa kuin kaukaisuuten tuijottelu, puutarhatyöt tai - brrrr - siivoaminen.

9. Mikä kirjaan perustuva elokuva kannattaisi katsoa?

Eeeh. Oletko ihan varma, että sellaisia on?

10. Jos olisit kirja, millainen kirja olisit?

Sellainen, joka jättää lukijansa huutamaan LISÄÄ! Tai siis sellainen haluaisin olla. Siitä, millainen oikeasti olisin, en tiedä mitään. Tuskin ainakaan Puutarhanhoidon opaskirja tai Tekniikkaharjoituksia maastohiihtäjälle. Saattaisin ehkä olla Viisastelijan käsikirja.

En kykene keksimään enää tätä parempia kysymyksiä, joten suosittelen kaikille tarttumista näihin Siinan esittämiin. Erityisesti haluaisin muutaman ei-kirjabloggaajan näkemyksen. (Tarkoitan tällä sinua, Täti-ihminen.)

The Rise of Ransom City

Höh. Luulin kirjoittaneeni tästä jo luonnoksen. En ollut.

Minä pidin tästä eräänlaisesta jatko-osasta The Half-Made Worldille koko lailla ykkösosaa enemmän. Felix Gilman on melko ässä kirjailija, ja vaikka tässä keksijä Harry Ransomin vaiheita seuraavassa tarinassa ei ollut aivan aloitusosan seikkailun tuntua ainakaan alkuun, se on lopulta vielä kutkuttavampi.

Olenko sekava? Niin minustakin. Siis: The Half-Made Worldin Liv ja John käyvät tässä jatko-osassa vähän fiittaamassa, mutta enimmäkseen seurataan sitä, mitä intomielinen keksijä Harry Ransom saa aikaan maassa, jossa Line ja Gun edelleen käyvät musertavaa sotaa. Ehkä hän saa aikaan paljonkin, kuten kirjan nimestä voidaan päätellä?

Alkuun, myönnän, pyörittelin hieman silmiäni ja ajattelin, etten ikinä kiinnostu tästä, mutta lopulta kiinnostus heräsi aika lyhyessäkin ajassa. Nyt Harryn ajatteleminen tuo edelleen hymyn huulille, sillä minäkertoja-Ransom on onnistunut hahmo. Hyvin inhimillinen.

En enää tiedä, mitä toivoa, jatkoa vaiko ei? Jatkoa, sillä haluaisin mielelläni vielä tietää, miten kaikki lopulta päättyi - ja ei jatkoa, sillä haluaisin jättää kaiken yhtä ihanasti avoimeksi kuin elämän ainakin.

The Rise of Ransom City oli siis kerrassaan riemastuttava ja jollakin tavalla hyvin ainutlaatuinen.

Wool Omnibus

No niin, nyt sitten tämä Hugh Howeyn-jolla-on-helposti-väärinkirjoitettava-sukunimi maailmanmenestysteos Wool. Eli Siilo, suomeksi.

Haluaisin sanoa, että rrrrakstin tätä kirjaa ihan kauheasti, koska jos aivan rehellinen olen, halusin rrrrakstaa sitä kauheasti. Mutta suuret odotukset, pienet fiilikset, niin on ollut ennenkin ja niin on nytkin.

Wool kertoo siilosta ja siellä asuvista ihmisistä. Tunnelma on klaustrofobinen, joskaan ei ehkä sitäkään aivan siinä määrin kuin aluksi odotin: siilo on kerta toisensa jälkeen isompi kuin kuvittelisi. Silti, ajatus siitä, ettei koskaan näkisi tähtiä, saa vähän tärisemään.

Oikeasti tässä kävi sillä lailla, että kirjan alku oli niin helkkarin hieno, että loppu ei voinut olla olematta vähän antikliimaksi, vaikkei sekään ollut huono. Ja oli siinä lopussakin hienoja hetkiä, sellaisia, joiden kohdalla tuli ahmimistarve. Mutta mikään ei aivan yltänyt sen alun tasolle.

Minä, kuten Booksykin, luen usein e-kirjoja puhelimesta aina ehtiessäni, mutta minä - toisin kuin Booksy - en tainnut löytää aikaa tai tarvetta tempaista kirjan loppua missään vaiheessa kerralla. Tällainen paloissa lueskelu toki vaikuttaa lukukokemukseen, mutta parhaat kirjat voittavat sellaisetkin esteet. Wool ei ihan siihen pystynyt.

Con rit

Ei mennyt puoltakaan vuotta siihen, että Finncon-bussista lainaamani teokset oli vihdoin luettu. Viimeisen kunnian sai Risto Isomäen Con rit, josta pidin jotenkin ihan kauheasti - yllättävän paljon, ottaen huomioon, että se on käytännössä seikkailukirja. Josta osa on jälkisanojen mukaan kirjoitettu Seura-lehteen jatkikseksi.

Of all things.

En ole ihan varma, mitä tapahtui, mutta Isomäen argumentaatio, jonka mukaan jättimäisiä merikäärmeitä, con ritejä, olisi voinut olla olemassa - tai ehkä niitä yhä on? - upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin. Ja merikäärmeksen etsiskely tropiikissa on toki paljon kiehtovampaa kuin jonkin kulta-aarteen. Ja kaiken huipuksi se etsiskely seikkailuvaiheineen onnistui olemaan jotenkin kauhean jännittävää. Minä, joka yleensä dramaattisissa hengenvaarakohtauksissa puhisen ja pyörittelen silmiäni, raavin metron penkkejä lukiessani.

No, jotain huonoakin: romanssista en niin välittänyt. Mutta siinähän se meni sivussa.

Isomäki on minusta sikälikin jotenkin harvinainen kirjailija, että jotenkin hänen kirjoissaan on aina (tai siis niissä kaikissa kahdessa lukemassani) vähän toivoa - ympäristöteemat vaikuttavat ensivilkaisulta lähinnä epätoivoisilta, mutta sitten kirjan luettuaan on jotenkin täynnä uskoa siihen, että kyllä tämä tästä ja vielä voidaan jotain tehdä.

Toivottavasti se ei ole väärää uskoa.

Bullettime

Kaikki tässä maailmassa ovat pitäneet kovasti Nick Mamatasin kirjasta Bullettime.

Paitsi minä.

No, voi myös olla, että kirjasta ovat pitäneet vain he, jotka ovat sen lukeneet (pl. minä) ja se on ehkä suhteellisen pieni osa väestöstä, sillä me muut emme vain tajua.

Minä tulin kirjasta surulliseksi ja tylsistyneeksi vuoron perään. Selitän: on poika, jolla menee huonosti kotona ja koulussa. On kreikkalainen kaaoksen jumalatar, Eris, joka tulee pojan kouluun ja käyttäytyy kuin teinityttö. Mitä nyt sitten ojentaa pojalle pari pyssyä. Ja on monta aikajanaa, joista kaikilla pojan käy ihan helvetin huonosti ja joissakin käy huonosti myös sivullisille.

Tässä miettiessäni, mitä helvettiä voin sanoa kirjasta, josta tulin vain surulliseksi ja tylsistyneeksi (surullisuus on kai ilmeistä, kun kyse on kouluampumisista, mutta tylsistyminen?) tulin ajatelleeksi, että tuo Eris-juonikuvio, josta todellakaan en kummemmin välittänyt lukiessani kirjaa, oli ehkä sittenkin ihan paikallaan. Kai kreikkalainen kaaoksen jumalatar on yhtä huono syy kuin mikä tahansa muukin, kun päättää ruveta ampuskelemaan kanssaihmisiään. Ainakin se on jotenkin tosi inhimillistä, minusta, että mitään syytä ei ole. Ei ainakaan mitään hyvää, siistiä ja lööppeihin paketoitavaa syytä.

Että joo. Mamatas on varmasti oikein hyvä, mutta ei hän kyllä minun kirjailijani ole.

You're All Just Jealous of My Jetpack

Tom Gauldin You're All Just Jealous of My Jetpack on pullollaan oivaltavia, pieniä sarjakuvia.

Lainasin sen kun kert Maijakin, ja sitä paitsi olen pitänyt nimisarjakuvasta aina, sehän löytyy netistäkin. Ehkä nämä muutkin. Tai löytyvät, kyllä taitelijan töitä voi ihailla vaikka täällä: http://myjetpack.tumblr.com/.

Luin kirjan useammassa osassa, sillä suurin ongelma opuksessa on tämä: näistä oivaltavista pikku helmistä saa hyvin nopeasti ähkyn. Ovat itse asiassa vähän kuin sipsejä, vaikea jättää vain yhteen, mutta ensimmäinen oli kuitenkin paras.

Tulinkin siihen tulokseen, että optimaalisin tapa nauttia Gauldin sarjiksia olisi sellainen päivyri, josta joka päivä saisi uuden kuvan. Nyt sitten vain kustantaja hommiin.

Alice B. Toklasin omaelämäkerta

[Takaisin menneisyyteen.]

Alice B. Toklasin omaelämäkerta hyppäsi kirjahyllyyni mainiosta Eeva Luotosen kirjahistoria -radio-ohjelmasta. Tai siis kirjastokäynti oli välissä, valitettavasti Yleisradio ei tarjoa print-on-demand -palvelua. (Edelleen valitettavasti tekijänoikeussyistä näitä ohjelmiakaan ei saa aivan mielin määrin kuunnella. Se on sääli, sillä ovat kyllä parasta radiota ikinä, jos kohta saattavat aiheuttaa vakavaa klassikoidenlukukuumetta ja harhauttaa pois spefistä. Hmmm. Saisimmekohan Eeva Luotosen pitämään kirjavaihtoehtohistoriaohjelmaa radiossa?)

Niin tai näin, harkitsin oikeastaan palauttavani tämän Gertrude Steinin hieman ilkikurisen omaelämäkerran lukematta sitä, kun muutakin oli, mutta em. radio-ohjelmassa oli joitakin lukunäytteitä, jotka olivat muistaakseni hauskoja. Ja minä olen aina hauskan perään.

Lukiessani nautin kyllä melkoisesti Alice B.:n suuhun laitetuista jutuista, joiden aiheena on siis lähinnä Gertrude Stein, mutta välillä kyllä tulin miettineeksi, onko kirja kuitenkin vähän epäreilu Alicelle. Varmasti hänelläkin oli elämässään muutakin kuin Gertrude Stein ja hengailua nerojen vaimoväen kanssa.

Oli tai ei, vaikken yleensä nauti namedroppailusta, asia kummasti kääntyy kun on hengattu vaikkapa Pablo Picasson kanssa. Tunnelma oli niin erikoinen, kaiken kaikkiaan, että lopulta täytyy olla tosi tyytyväinen, että tuli luettua. Kirja taisi kaiken lisäksi olla oikeastikin ihan hauska. Ei ihan ääneennauratushauska kuitenkaan.

SITÄ PAITSI tämä laskettaisiin yhdeksi lukusuoritukseksi, jos haluaisi kahlata läpi 1001 books you must read before you die -listaa, mitä en aio. En missään nimessä. Enkä kerro, miksi tiedän, että laskettaisiin. Siksi en ainakaan tiedä, että olisin tarkistanut, montako olen lukenut ja entäs jos kahlaisinkin. En kahlaa. Menkääpäs siitä jo.

The Republic of Thieves

[Aikahyppy. Ollaan kerrankin ikään kuin ajoissa paikalla.]

Kun sain jouluaatona käsiini  Scott Lynchin uuden teoksen, The Republic of Thieves, kaikki muu tippui tassuista.
Kun sain tänään loppuun Scott Lynchin uuden teoksen, The Republic of Thieves, huusin lisää. (With a rebel yell, etc. etc.)

Listaan alkuun kolme asiaa, joista haluan natkuttaa.

1. Sana "stories" oli kautta kirjan väärinkirjoitettu muotoon "storeys". Hyvä, etten silmiä raapinut päästä.
2. Kirjassa on kaksi tarinaa, toisiinsa punoutuneena. Joka toinen luku liittyy toiseen tarinaan, joka ensimmäinen sitten siihen ensimmäiseen tarinaan. Molemmat tarinat olivat tosi vetäviä, ainakin ensimmäisten lukujen jälkeen, ja se on hyvä ja kaunis asia. Valitettavasti se tarkoitti myös, että petyin hieman aina, kun luku vaihtui.
3. Kirjan keskiosalla on juonenkäänteellinen homma, joka pamahtaa lukijan kasvoille tyylillä ja hienovaraisesti kuin porsliinkauppaan putoava meteoriitti. Toisaalta on sanottava, että jatkokäsittely hoidetaan oikein hienosti.

Sitten haluan sanoa, että Scott Lynch on loistava ja pidin tästä lopulta niin, että henki meinaa mennä, ettette jää väärään ymmärrykseen.

Sitä paitsi, kuten huomaatte, lukuunottamatta kohtaa #1 natkutuksenaiheeni sisältävät myös kehun. Ansaitun kehun. Kummatkin kirjan tarinoista toimivat hienosti, ja Locken päästessä vauhtiin lukija oli vähintään yhtä riemastunut. Etenkin loppupuoli imaisi ongelmitta mukaansa. Nauroin ääneen useita kertoja. Rakastuin uudestaan Locke Lamoraan ja Jean Tanneniin. Diggasin jopa kirjassa vihdoin entreen tekevästä Sabethasta, vaikka alkuun hän olikin minusta vähän rasittava ja lopussa taas vähän pelkuri.

Siitä vielä vähän, että Lynchin fantasiamaailma tuntuu upealta. Isolta ja arvoitukselliselta ja kiehtovalta - koin pitkästä aikaa sen fiiliksen, jonka vuoksi joskus aikoinaan fantasiakirjallisuuteen rakastuin. Tämän takia, tällaisten kirjojen vuoksi.

Haluaisin sanoa, että The Republic of Thieves oli kaiken odotuksen arvoinen, mutta en todellakaan halua odottaa näin pitkään seuraavaa osaa. Hikikarpalot kihoavat otsalle pelkästä ajatuksesta.

Voi Scott Lynch. Lisää tällaista, pretty please.

The Hydrogen Sonata

Iain M. Banksin The Hydrogen Sonata oli sellainen eeppisen kokoluokan avaruusooppera, joka jätti allekirjoittaneen hieman kylmäksi.

Tässä on eräs muukalaislaji sublimoitumassa (anteeksi vain, jos pahoinpitelen termejä) eli … eeeh … jättämässä maalliset tomumajansa taakseen, muttei kuitenkaan kuolemassa. Hankaluutena on vain pienen pieni poliittinen ongelma, joka silmille räjähtäessään voi estää koko seuraavan askelen lajin kehityksessä. Ja niinpä joukkio Kulttuurin aluksia ja yksi nelikätinen naisihminen sotkeutuvat asian selvittelyyn.

Hyvää oli se, että seikkailu kulki aika vetävästi ja Kulttuurin alukset olivat oikein viihdyttävää sakkia, ja asiat, joita kirjassa soitettavasta vetysonaatista (re: teoksen nimi) sanotaan, naurattivat.

Huonompaa oli se, etten mitenkään pysynyt perillä siitä, kuka Kulttuurin aluksista nyt oli kuka.

Se, mikä kuitenkin eniten vaivasi, oli tietynlainen tarkoituksen puute. Kun lauma em. aluksia yhteen ääneen myöntää, että no joo, eihän tällä tiedolla nyt sinänsä oikeasti ole väliä, alkaa väkisinkin haukotuttaa. Lisäksi Banks onnistuu kyllä vetämään viimeisenkin ihmetyksen tunteen vessasta alas, sen verran banaalilta koko sublimoitumishomma kuulosti. Vaan ehkä tässä pitäisi ihmetys kohdistaa itse Kulttuuriin, tuohon iloisen naapurustokyttääjän innolla nenänsä muiden asioihin pistävään lajien yhteenliittymään. Melkoista.

Tyydyn asemaani maailmankaikkeuden ainoana scifinördenä, joka ei saa Kulttuurista otetta. Kaikki on menetetty.

Broken Homes

Kuvittelin, syystä tai toisesta, että Ben Aaronovitchin Broken Homes olisi Peter Grant -sarjan viimeinen osa. Tunsin etukäteen ärtymystä sarjan loppumisen vuoksi.

Kun lukiessa selvisi, että kyseessä oli kaikkea muuta kuin viimeinen osa, tunsin ärtymystä jälleen. Eikö se nyt lopukaan? Miten tässä voi mihinkään suhtautua kun sarjat eivät lopu silloin, kun sanotaan?

Tällä kertaa en höröttänyt ääneen Peterin kanssa. Sääli. Toisaalta pidän Peterin Lontoosta edelleen kovasti. Ei tämä kuitenkaan ollut minusta parasta Aaronovitchia, jos kohta tulen takuuvarmasti lukemaan seuraavankin osan. Pitäähän minun tietää, miten Lesleyn kasvoille käy.

Luin muuten keskustelua, jossa Aaronovitchia kovin paheksuttiin siksi, että Peter on kovin epäkypsä sankari, sellainen, joka ei pysty katsomaan ihastuksensa (ollen Lesley) kauhean kasvovamman ohi. Minä siinä ajattelin, että Peter on jotenkin niin inhimillinen ja epäkypsä. Eihän hän paha ihminen ole, hyvä ihminen on, kovin nuori vain. Kyllä minusta otettaisiin loikka urbaanista fantasiasta jonnekin eeppisen tuolle puolelle, jos Peter kykenisi katsomaan ihastuksensa kauhean kasvovamman ohi (etenkin kun ihastuksen turhuus käytiin alleviivaten läpi jo osassa yksi. Lesleytä ei kiinnostanut.) Aloinkin miettiä, eikö moinen paheksunta kerro lähinnä siitä, että kirjallisuuden haluttaisiin esittävän vain idealisoituja sankareita? Mutta onko sellaisesta hauska lukea? Minä nautin nykyään mieluummin sankarini ihmisinä.

Lesleylle kyllä toivon hyvää. Vaan saapa nähdä.

Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen

Hyvää joulunjälkeistä aikaa kaikille vaan. Yritän olla ajattelematta edessä olevaa tammikuuta. Onneksi aina voi keskittyä ajattelemaan kirjoja. Esimerkiksi Matt Ridleyn kirjaa Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen olen ajatellut tosi paljon.

Jos Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen jotenkin tulisi tiivistää, voisi ajatella sen aluksi esittävän suositun kysymyksen siitä, vaikuttavatko ihmiseen enemmän geenit vai ympäristö - ja sitten vastaavan kysymykseensä "Kyllä."

Harmillisinta kirjassa oli ehkä se, että sen kaikkia mahtavia esimerkkejä ja tutkimusasetelmia ja tutkimustuloksia ei mitenkään voi muistaa.

Perusviesti käy kuitenkin selväksi. Ridley käy läpi monia erilaisia tutkimuksia osoittaakseen, että alun kysymys on väärin aseteltu. Geenit ja ympäristö vaikuttavat ihmiseen yhdessä - hämmästyttävän erilaisilla tavoilla. Geenit ohjaavat yksilöä tiettyyn ympäristöön, ympäristö ohjaa geenejä toimimaan tietyllä tavalla, ja tämä tanssi on loputon. Kehitys ei suinkaan myöskään pysähdy aikuisuuden kynnykselle.

Yksittäisiä esimerkkejä jäi mieleeni joitakin, enkä ollenkaan epäile, ettenkö tulevaisuudessa tulisi kiusaamaan ystäviäni, tuttaviani ja lähikaupan kassaa (väärinmuistetuilla) anekdooteilla kirjasta. Tähän loppuun valitsen kuitenkin lohdun - tai tuskan - sanoja vanhemmille. Ridleyn mukaan näyttää nimittäin epätodennäköiseltä, että vanhemmilla olisi paljonkaan mahdollisuuksia vaikuttaa lastensa persoonallisuuksiin kasvatuksen kautta. Vahvin vaikutus tulee hedelmöittymishetkellä geenien kautta. Minusta tämä oli jollain tavalla suloista - on hyvä tiedostaa, että kaikkeen ei mitenkään voi vaikuttaa, mutta kaiken tukensa voi lapselleen antaa silti. (Eikä nyt pidä kuvitella, että Ridleynkään mukaan vanhemmuudella ei olisi väliä. On sillä, on kauheasti, ja hyvä perhe on jokaiselle tärkeä. Kasvatustoimenpiteet yksinään eivät kuitenkaan ole vastaus kaikkeen.)

Tämä pitäisi nyt ostaa välittömästi omaan hyllyyn.

A Place of Greater Safety

Jos ihminen kaipaa konkreettista muistutusta siitä, että elämäntilanne on muuttunut, sen saa esimerkiksi ottamalla lomalle mukaan tosipaksun kirjan ja huomaamalla, ettei saa sitä luettua loppuun vajaassa viikossa vaikka mitä tekisi. Ei vaikka matkaan kuuluu 2 x 10 h lentokoneessa istuskelua.

Voihan siinä sitten myös selitellä itselleen, että Hilary Mantelin A Place of Greater Safety ei ole kermavaahdon kepeä ja väljästi taitettu, isolla fontilla kirjoitettu danbrown-henkinen trilleri, vaan keskittymistä vaativa hieno kirja, mutta selittelyltähän se kuitenkin kuulostaa. Ei siitä kovin kauan ole, kun luin yhden Neal Stephensonin ihan vain lentokoneessa, eikä Stephenson takuulla häviä Mantelille mitä tulee paksuuteen ja fontin kokoon. Ja kyllä Stephensonkin on tosi hyvä, mutta IMAO Mantel on vielä parempi.

A Place of Greater Safety kuvaa Ranskan vallankumousta: miten tuohon sosiaalisten myllerrysten aikaan päädyttiin ja miten se eteni. Kirja oli kyllä koko lailla asiallista luettavaa sikälikin, että muistelen, ettei ala-asteemme (vai joko se oli yläastetta) historiankirjojen kahdella aukeamalla päästy aivan tällaiseen syy-seuraussuhteiden syvälliseen tarkasteluun. En ollut ihan suoraan sanottuna tätä ennen hahmottanut, ettei vallankumouksessa välttämättä lainkaan ollut kyse spontaanista kansannoususta vaan aateliston tarpeesta järjestää pelinappuloita uusiksi - ihan rahan avulla. Tasavaltalaisuusaate oli vallankumouksen alussa harvojen hourupäiden jutustelua.

Mantel käy vallankumousta kolmen keskeisen hahmon kautta läpi. Maximilien (de) Robespierre on tutuhko varmaankin kaikille, mutta hirmuhallinnon johtaja saa Mantelilta persoonan, ja miten uskottava se persoona onkaan. Sellainen, joka kompastuu omiin yleviin periaatteisiinsa (ja vainoharhaansa myös, se on sanottava.) Robespierren hirmuhallinnon jalkoihin lopulta jääneet Georges Danton ja Camille Desmoulins olivat itselleni niminä tuntemattomia kirjan alussa, mutta lopussa aivan tuttuja. Ihmisiä.

Inspiroiduin tämän lukemaan siksi että Booksykin, ja nyt haluaisin hieman uudelleen lausua jotain, jonka Booksy omaan tekstiinsä kirjoitti, mutta jota itsekin uima-altaan reunalla tapailin:

"Keskustelun seuraaminen vaatii keskittymistä mutta palkitsee vaivannäön."

... Minusta teksti kokonaisuudessaan vaati huimasti keskittymistä, mutta voi minkä palkinnon siitä saa.

Kirjan lopussa järsin pöytää silkasta harmistuksesta: A Place of Greater Safety on Mantelin esikoisteos (tämäkin vielä), joka oli jäänyt hyllylle vuosiksi rouvan siirryttyä kirjoittamaan epähistoriallista fiktiota. Mutta minä haluan lisää tällaista! Lisää! Lisää! Lisää!

Ubik

Minä haluaisin kirjoittaa Hilary Mantelista, mutta tässä on nyt Philip K. Dick välissä. Menköön. On minulla tästäkin sanottavaa.

Ensinnä haluan sanoa, että Ubik on tyyppiesimerkki tavasta, jolla pahimmillani ostan kirjoja. Kas, kirja, halpa, minne voin antaa rahani.

Toiseksi Ubik on tyyppiesimerkki siitä, että joskus tämäkin typäre valintamalli tuottaa hyviä tuloksia.

Kolmanneksi Ubik on omiaan aiheuttamaan todellisuudentajun järkkymistä. Kuuntelin sitä tuossa tovi sitten juoksulenkillä, ja palatessani tulin ajatelleeksi, haha, että olisipas hassua jos olisinkin ollut lenkillä viisi vuotta mutta itse luulisin olleeni juoksemassa vain 45 minuuttia.

Sitten käänsin avainta lukossa ja mietin, että toisaalta, mistäänhän en tiedä, etteikö näin olisi käynytkin. Yhtäkkiä ei ollut enää yhtään haha.

Suosittelen Ubikia kovasti kyllä. Mutta varovaisesti ja omalla vastuulla.

The Troupe

Robert Jackson Bennett on minulle uudehko tuttavuus. Tutustuimme lentokoneessa ja Kap Verdellä hänen The Troupe -kirjansa merkeissä.

The Troupe kertoo nuoresta jantterista, joka liittyy vaudeville-ryhmään, koskapa on nuuskinut erään lähisukulaisensa esiintyvän siinä. Ryhmä ei vaan olekaan mikään tavallinen vaudeville-posse. Ehei. He ovat yksikätisesti, tai aika monikätisesti mutta kuitenkin, vastuussa siitä, että maailma ei lopu. Yllätyittekö? Kyllä yllätyitte! En kuuntele mutinoita.

The Troupe oli ihan jees lomakirja. Sellainen sopivan merkityksellisen oloinen, pintapuolisesti, ja sopivasti jännittäväkin. Syvemmällä tarkastelulla opus oli kuitenkin jokseenkin tyhjänpäiväinen. Sitäpaitsi lukujonossa odotteli Hilary Mantel. Niin että.

Niin, että kävi kuten usein käy: pelottava on pelottavaa kunnes siihen luodaan tarkempi silmäys ja teini-ikäinen päähenkilö on juuri niin raivostuttava kuin vain voi olla tyyppi, jonka ikä on 50% tai alle omastanne.

Joten valitkaa kuitenkin mieluummin suoralta kädeltä Mantel.

Maelstrom

Tämä kirjabloggaaminen ei nyt oikein ota onnistuakseen. Taas mennään jossain ties missä, sillä tavalla, että muistan kyllä Peter Wattsin Maelstromin lukeneeni, mutta.

No, muistan minä muutakin. Maelstrom on jatkoa Starfishille, mitä pidin merkittävänä suosituksena seistessäni Finnconin kirjastobussissa, mutta ei se sitten ehkä ollutkaan. Maelstrom sinänsä ei nimittäin viittaa veden muodostamaan superpyörteeseen vaan täysin käsistä lähteneeseen nettiin ... ja kylläpä niitä tietoliikennekuvauksia olikin tylsä lukea.

Mutta tokihan Maelstrom seuraa myös Starfishin päähenkilöä Lenie Clarkea, joka hoipertelee halki Amerikan mantereen ehkä tartuttaen jotain jänskää, kuten edellisestä kirjasta muistamme. Ne kohdat olivat vetävämpiä, vaikka nyt on Douglas Adamsia mukaillen huomautettava, että kuivalle maalle nousu oli minusta lähtökohtainen virhe tämän trilogian osalta.

Nyt en tiedä, lukeako (ilmeisesti kahtia jaettu) seuraava osa. Maelstrom oli lukukokemuksena sen verran Starfishia heikompi, että vähän on sellainen mnääh-olo - toisaalta sisäinen perfektionistini itkee, ja sisäinen utelias kissani (se, joka vielä pääsee hengestään kiitos uteliaisuutensa) haluaa ehdottomasti tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ehkä vain pyrin unohtamaan koko jutun (toisin sanoen varaan jatko-osan heti huomenna.)

Sanctum

Sarah Finen Sanctum oli aika täydellinen esimerkki tietyllä tavalla kaavamaisesta nuorten fantasiakirjasta, mutta toisaalta siinä oli oikein raikkaitakin puolia.

Kas, Lelan paras ystävä tappaa itsensä ja joutuu jonkinlaiseen helvettiin. Lela seuraa perässä, koska kokee suurta syyllisyyttä. Ystäväänsä etsiessään Lela a) rakastuu kohtalokkaan toivottomasti, b) epäonnistuu viestinnässä kaikkien muiden hahmojen ohella ja c) osoittaa sellaista sankarillista ja lievästi ärsyttävää itsepintaisuutta ja puupäisyyttä, joka lukijaa ehkä hieman nyppii, mutta joka sitten yleensä loppupuolella osoittautuu kuitenkin oikeaksi valinnaksi. Ja tästä syystä sankaritar on sankaritar ja minä vain lukijatar.

Finen todellinen neronleimaus on tämä eräänlainen helvetti, kaupunki, johon itsemurhan tehneet joutuvat. Siellä on kaikkea yllin kyllin, mutta mikään ei sen asukkaita tyydytä. Pois on mahdollista päästä, mutta oivallus on saatava itse. Kaupunki oli huikea ja koska loppu vaikuttaa siltä, että jatkossa Lela pääsee seikkailemaan myös kaupungin ulkopuolella, saatanpa hyvinkin kuunnella seuraavankin osan. Ehkä Finen muukin universumi on yhtä jänskä.

Nedut

Finnconin kirjastobussin saalis oli myös J. Pekka Mäkelän Nedut, johon olin kiinnittänyt huomiota joskus aiemminkin, mutta jättänyt välistä, koska neandertalilaiset eivät silloin kiinnostaneet.

Kirjamaun suhteen tuntuu välillä, että kasvoin aikuiseksi joskus viime vuonna tai jotain - tai ehkä senkin osalta vain kuvittelen. Neandertalilaiset eivät kiinnostaneet aiemmin, koska niissä ei ollut mitään erityisen sähäkkää. Onneksi olen sittemmin tajunnut, että tämänkaltaisella asenteella missaa vaikka mitä siistiä. Onneksi luin Nedut, joka oli rauhallinen mutta mukaansatempaava kirja maasta, jonne neandertalin ihmiset ovat jostain ulkoavaruudesta paenneet. Jolle on entinen muusikko, nykyinen graafikko, joka taistelee pitääkseen päänsä pinnan puolella kun velkojat hengittävät niskaan. Yksinäinen mies suostuu auttamaan erästä neduista ja tulee samalla oppineeksi jotain itsestään ja toisista.

Olen lukenut Mäkelältä pari kirjaa, joista ensimmäinen hämmästytti (koskapa en ollut odottanut mitään niin hyvää). Tämä toinen ei enää hämmästyttänyt, ilahdutti vain - ja aivan varmasti tulen ottamaan ohjelmaani lisää Mäkelää. Ensin luultavasti Alshain - Alas -kaksikon, jotka käsittääkseni liittyvät toisiinsa jotenkin.

The Chaos

Nalo Hopkinsonin kanssa on käynyt nyt vähän sillä tavalla, että The New Moon's Armsin jälkeen olen ollut lievästi pettynyt kaikkiin muihin rouvan tuotoksiin. Sääli.

Uusin, The Chaos, on todella kummallinen ja sellaisena mahtava, mutta ottaa myös askeleen Tyynenmeren saarilta kotiinpäin, eli Kanadaan - ja nuoriin aikuisiin. Päähenkilö on teini-ikäinen Scotch, joka haluaa elämältä kaiken ja mieluummin heti. Vanhemmat vain ovat tiukkana.

The Chaos on paitsi outo, myös syvällisesti rotukysymyksiä pohdiskeleva. Scotch kohtaa rotukysymykset Torontossa aivan toiselta kantilta kuin veljensä, tummempi-ihoiseksi syntynyt nuori mies (joka katoaa kun järveen ilmestyy tulivuori ja alkaa tapahtua niitä outoja asioita.) Rotukysymykset olivat minusta kiinnostavia, mutta Scotch oli niin kovin nuori, että taisin sympata enemmän hänen (enimmäkseen kirjasta poissaolevaa) äitiparkaansa.

Huokaus. Voi, kunpa Hopkinson kirjoittaisi seuraavaksi taas vanhenevista naisista.