Blood of Ambrose

Kas, meinasi Morlock the Maker jäädä välistä.

James Engen Blood of Ambrose oli joskus varmaan Locuksen mielestä hyvä, joten ostin sen äänikirjana, enkä suuria odotellut. Katsokaa nyt tuota kanttakin.

Mutta sitten hieman yllättäen kävi niin, että kirja olikin oikein hyvä. Ehkä kyse on jälleen siitä odotusten ja todellisuuden kohtaamisesta, mutta tämä tummahko fantasiapläjäys onnistui pitämään otteessaan ja välillä jopa naurattamaankin. Naurattamisen lisäksi Enge on onnistunut luomaan kiinnostavia hahmoja ja oikeasti ihan järjettömän pelottavan pahiksen sinne kirjan loppupuolelle.

Alkuasetelmahan on puolestaan sellainen, että nuori kuningas taistelee hengestään ja kruunustaan vallananastajaa vastaan. Isoäiti ja sijaishallitsija on viiden minuutin päässä roviosta kun apuun tulee isosetä, vanha velho, Morlock.

Kaikkinensa toimiva paketti: hankin seuraavankin osan, vaikka siitä olen kyllä jokseenkin pahoillani, ettei sitä saa äänikirjana. Tässä kun oli lukijakin mainio.

Sharps

No niin, se olisi sitten jälleen K. J. Parkerin vuoro.

Pidän tyypin kirjoista enemmän koko ajan: tässä Sharpsissa joukko miekkailijoita matkustaa naapurimaahan kisaturneelle. On nimittäin vihdoin solmittu rauha, ja sitä olisi tarkoitus juhlia ystävyysturnauksella. Harmillista kyllä, joku tuntuu sabotoivan hommaa, ja harjoitusmiekatkin on keljusti vaihdettu oikeisiin.

Sharps toimi hyvin. Juoni oli rakennettu aika fiksusti ja jännitystä luotiin melkoisen toimivasti (vaikka se on kyllä sanottava, että jälkeenpäin tiettyjen juonenkäänteiden olemassaolo tuntui edelleen hieman epäselvältä ja poliittinen kuvio taustalla oli liian monimutkainen minulle). Henkilöhahmot olivat kiinnostavia ja dialogi viihdytti. Välillä nauratti ääneen.

Sharpsissa oli jotenkin vallan pratchettiaaninen fiilis. Oletteko lukeneet? Huomasitteko saman? Vertausta ei pidä ottaa liian kirjaimellisesti, sillä Parkerin kirja on todellisemman oloinen, ei lainkaan sellainen, johon edesmennyt Josh Kirby voisi piirtää kannen. Silti. Lukujen puute on vain pinnallisin yhtäläisyys, jotain samaa on huumorissa (joka Parkerilla on vähemmän suoriin vitseihin perustuvaa kuin Pratchetilla), juonen rakentelussa ja henkilöhahmoissa.

Koska K. J. Parkerin oikea henkilöllisyys on varjeltu tiukasti kuin valtionsalaisuus, leikittelin jo hetken idealla, jonka mukaan Parker on yhtä kuin Pratchettin tytär, Rhianna Pratchett. Mutta ehkä yhtäläisyys, jonka olin havaitsevinani oli vain jokin peribrittiläinen piirre? Tai merkki epäilyttävästi Kiekkomaailmassa vietetyistä teinivuosista? Ehkä vain hallusinoin? Niin, luultavasti vain hallusinoin.

Niin tai näin, pidin Sharpsista melko tavalla.

Edit. Olen kurkkuani täynnä tämän postauksen osakseen saamaa spämmitulvaa. Siksipä suljen kommentit.

A Conspiracy of Alchemists

Myönnetään, minusta on tullut liian vanha. Liesel Schwartzin A Conspiracy of Alchemists ei ollut yhtään niin kutkuttava kuin se olisi ollut teini-iässä.

Kirjassa ollaan 1900-luvun alkupuoliskolla seikkailemassa kaikenlaisissa kriittisissä paikoissa. Seikkailun hoitaa reipas ja itsenäinen naisihminen, erm, pitää luntata, Elle, ja romanttinen sankari, ylimystön jäsen, mahtisuvun vesa ja ensinäkemältä tietenkin kauhean ärsyttävä herra Marsh. Meneillään on jonkinlainen taistelu taikuuden ja tieteen välillä.

Ollakseen reipasotteinen ilmalaivan kapteenitar Elle oli minusta kyllä melkoisen pelastettava tipunen. Herra Marshkaan ei ollut minusta kovin kiinnostava edes sellaisena sankarina, jonka pääfunktio on pelastella sankaritarta ja kietoa tämä murskaavaan syleilyynsä.

Lisäksi kirja oli täynnä virheitä - ei pelkästään kirjoitusvirheitä vaan myös ihan hutiloitua toimitusta. (Tai kirjoitusta.)

Mutta miljööt sentään olivat etäisesti kiinnostavia. Samoin kuin Ellen ilmalaiva.

Tulipa luettua.

This Is the Way

Gavin Corbettin This Is the Way on taas yksi niistä kirjoista, joiden kohdalla en alkuunkaan ymmärrä, miksi ne kirjastosta varasin. Lukiko uutuusluettelossa joku avainsana, jonka vuoksi en voinut jättää varaamattakaan? Varailenko kirjoja unissani? En tiedä.

Tätä mysteeriä pohtiessa meni suurin osa kirjastakin hieman ohi. Corbett kertoo, käsittääkseni, jonkinlaisista nykyajan kiertolaisista Irlannista - erään suvun nuoresta vesasta, joka joutuu piilottelemaan Dublinissa, kun oma suku ja toinen suku ottavat vähän väliä yhteen.

"Käsittääkseni" siksi, että Corbettin kieli on erikoista. Kovastihan sitä kannessa kehutaan, mutta tässä tulivat ehkä natiiviuden rajat vastaan. En nauttinut kielestä juurikaan; sen lukeminen tuntui ajoin yhtä raskaalta kuin lukiokemian oppikirjojen.

En tiedä, kelle suosittelisin tätä. Ilmeisesti kuitenkin angosaksisessa kulttuurissa toimivien lehtien mukaan kyseessä on hieno kirja, joten ehkä sitten kaltaisilleni kirjasto-ongelmaisille moukille.

Marina

Teen taas aikahypyn nykyhetkeä lähemmäs syistä, jotka selvinnevät kohta, ellette nukahda. (Niin, nyt sitten seuraa sitä bloggaajan omaan persoonaan keskittymistä asiallisen kritiikin sijaan, mutta siihen olettekin jo tottuneet.) 

Kun näin Carlos Ruiz Zafónin juuri suomennetun Marinan kirjakaupassa, ensimmäinen ajatukseni oli, myönnän, "Kylläpäs sitä nyt suolletaan." Tämä siitä huolimatta, että koko lailla pidin Tuulen varjosta ja olen mielihyvällä odotellut sopivaa hetkeä lukea sen jatko-osatkin.

Kuva kietaistu Internetistä.*

Sitten herra Sivukirjasto osti Marinan (onnistuimme käymään yhden kirjakauppareissun aikana kassalla kolme tai neljä kertaa, olemme kovan luokan haahuilijoita), ja kun kirja on ostettu, se toki liitetään osaksi niiden kirjojen pinoa, jotka tullaan lukemaan heti sopivan hetken koittaessa tällä tai ensi vuosisadalla.

Sopivan hetken sijaan koitti herra Sivukirjasto, joka Marinan luettuaan vaati, että minunkin on se luettava pikimmiten, jotta hän voi blogistani lukea siitä vielä, kun muistaa kirjasta mitään. Aikahyppy on siis suoraa seurausta siitä, että jos jotain olen niin kuuliainen vaimo. Ja nyt se Marina.

Ensinnäkin ennakko-odotukseni kirjaan paranivat melkoisesti luettuani alkusanat: Marinaa ei ole suollettu Tuulen varjon sukseen jälkeen vaan sitä ennen, vuonna 1999.

Toiseksi kirja oli mitä mainioimmin goottilainen tanssi halki Barcelonan. Tai no, ehkä se oli melkoisen suorasukainen hatunnosto Shelleyn Frankensteinille. Zafon on tunkenut juoneensa takuulla kaiken mahdollisen kauhean ja romanttisen ja saanut aikaan melkoisen vauhdikkaan ja minusta myös kohtuullisen toimivan keitoksen. En tarkoita, että kaikki tarinan elementit kestäisivät välttämättä kriittisempää silmäilyä, vaan sitä, että jos heittää kriittiset lähilukulasinsa roskikseen ja keskittyy nauttimaan täysin rinnoin rapistuvista katalonialaisista kartanoista ja hunnutetuista salaperäisistä naisista, tulee huomaamattaan viettäneeksi joitakin tunteja oikein mukavasti. Parissa kohdassa Zafon onnistui myös olemaan aidosti pelottava. No, minusta. On tärkeää huomata, ettei minun pelotteluni kaikkien tahojen mielestä ole lainkaan vaikeaa.

Se on kyllä sanottava, että kirjan kaksi tarinaa eivät minusta aivan saumattomasti toimi yhdessä - tai no, toimivathan ne kun pakko on, mutta lukijan on kyllä hylättävä epäusko tyystin päästäkseen sinuiksi niiden yhteensattumien kanssa, joista koko seikkailu lopulta alkaa.

Ne, jotka lukevat Zafonia lähinnä päästäkseen Barcelonaan, eivät pettyne Marinankaan kanssa. Itse huomasin kyllä jo surukseni unohtaneeni kaupungin lähestulkoon tyystin.

* ...Otavan oman verkko-osaamisen petettyä pahemman kerran: mitään sivua ei Otavan sivustolta voida löytää. Toivottavasti edes IT-tuki löytyy pian siellä Otskulla!

Ystäväni Owen Meany

Onneksi menin siellä Finncon-paneelissa tunnustamaan avoimesti, etten kirjoita kritiikkiä, sillä ajatuskin siitä, että tässä näpyttelisin jotain kritiikiksi luonnehdittavaa John Irvingin kirjasta on aika hassu. Tsihi.

Mutta omia fiiliksiäni voin näpytellä.

Tässä kävi niin, että lainasin Ystäväni Owen Meanyn ollessani visiitillä Lauttasaaren kirjastossa (harrastan toden totta kirjastoturismia, mutta tässä tapauksessa odottelin toveriani) kostona universumille (by proxy). Herra Sivukirjasto esitti aikoinaan toiveen ystävä Meanysta joulupukille, mutta tuolloin suomennosta ei ollut tarjolla, joten hän joutui tarpomaan kirjan läpi englanniksi. Koska suomennos nyt oli tarjolla, ... äää ... no tämä ei nyt ehkä ole kauhean loogista, mutta päädyin lukemaan sen kuitenkin.

Tykkäsin ihan kauheasti. En ollut ikinä tiennyt Irvingin olevan niin hauska - nauroin vedet silmissä useammin kuin kerran. Loppupuolella meni sitten vissiin roska silmään tai jotain sellaista, yhtään ei naurattanut mutta silti silmäkulmat olivat kosteat.

Sitä kuvittelisi, että Owen Meany kävisi jotenkin hermoille kapiteeleilla puhuessaan, mutta ei. Ihastuin tyyppiin täysin. Kirjan oli lumoavimmillaan jotenkin alkupuolellaan kertoessaan kertoja-Johnin ja Owenin kouluvuosista - luulen, ettei ole ehkä kirjan vika, että minulle jännitteestä hävisi jotain sen jälkeen, sillä olen havainnut saman ilmiön monessa kirjassa joka sijoittuu osaksi kouluaikoihin.

Saatatte jatkossa nähdä täällä lisääkin Irvingia - Siina ehkä tietää, mistä kannattaisi jatkaa?

7th Sigma

Steven Gould on minusta 7th Sigma -kirjansa kanssa nyt hukannut niin hyvän tilaisuuden, että ansaitsisi keppiä, ruoskaa ja kahleet jalkaan ja järveen.

Kas, on alue osassa Amerikan Yhdysvaltoja, jossa on ötököitä. Nämä ötökät syövät metallia ja ovat kaikin puolin helkkarin vaarallisia. Alueelle ei siis ole asiaa, jos kantaa mukanaan jotain metallista, korvakoruja, linkkuveistä tai vaikka sydämentahdistinta. Kukaan ei tiedä, mistä ötökkäinvaasio on saapunut.

Ja nämä kiehtovat möppiäiset ovat silkkaa taustamelua, kun Gould kertoo tarinan nuoresta Kimblestä, joka kaikesta päätellen on jonkin sortin ihmelapsi. Kimble päätyy alueelle senseinsä Ruthin kanssa ja kasvaa päteväksi ja ihmisenä erinomaiseksi kirjan kuluessa - vaikeahan häntä on tietenkään inhotakaan, mutta jotain rosoa kaipaisi.

Etenkin kirjan alkupuolta lukee vähän kuin novellikokoelmaa, joiden päähenkilöt pysyvät samoina. Loppupuolella mukaan alkaa tulla tiettyä laajempaa juonen kaarta. Ratkaisu ei ole ollenkaan huono, sillä Gould säästyy selittämästä tapahtumia ja juonta puhki.

Toisaalta Gould säästää samalla ötökkänsä johonkin jatko-osaan - oli suorastaan turhauttavaa se, miten mahtava elementti tyypillä voi olla käsissään, ja miten vähän siitä saadaan irti.

Ilmeinen kysymys siis kuuluukin: lukeako jatko-osa lisäselvitysten toivossa vai mielenosoituksellisesti jättää se väliin?

Jack Glass

Adam Roberts on minusta vähän vaikea kirjailija; pidin Yellow Blue Tibiasta niin paljon, että kaikki sen jälkeen on ollut melkoinen sarja pettymyksiä.

No, Jack Glass oli kuitenkin mainio, vaikkei tietenkään niin hyvä kuin Yellow Blue Tibia, mutta mikäpä olisi. Jack Glass on pahamaineinen murhamies ja kirja kertoo murhasta kolmella tavalla, kuten heti alussa selvitetään.

Kirjassa ihmiskunta on levittäytynyt toisille planeetoille ja asteroidivyöhykkeille - rangaistusvangit louhivat asteroideja ontoiksi, ja näistä sitten tehdään kivoja koteja keskiluokalle. Köyhät asuvat kuplissa avaruudessa; onnettomuuksia sattuu paljon, eikä köyhyydestä ole helppoa päästä eroon. Ja sitten on Jack, joka tappaa, ja jota ei saada kiinni ... mutta miksi hän tappaa?

Robertsin kirjoitustyyli ei nyt aivan suoranaisesti edelleenkään vetoa minuun - tätä ei tullut ahmineeksi. Juonensakin puolesta kirja oli paikoin outo ja vähän ärsyttävä, vaikka epäilen, että juonellisesti outo ja vähän ärsyttävä tekisi hyvää itse kullekin. On nimittäin sanottava, että on myös kovin virkistävää lukea teosta, joka ei ole juonensa puolesta kuin sileä pallo.

Huikeaa sen sijaan oli Robertsin yhteiskuntakuvausten ohella se hetki, jolloin mysteerin ratkaisu paljastui. Ai ai. (Olen ottanut erivapauksia niiden ystävieni suhteen, joiden epäilen jättävän kirjan joka tapauksessa lukematta ja surutta spoilannut lopun saadakseni huitoa käsilläni ja sanoa "Mieti! MIETI!")

Downbelow Station

Spefin 101 helmen kanssa on näemmä käynyt hieman niin, että - mikään listahan tuskin koskaan sopii absoluuttiseen makuuni täysin, ellen tee sitä itse - menin lukemaan heti kaiken, mistä arvelin pitäväni. Tämän jälkeen olen edennyt listalla alenevassa pitämisarvelujärjestyksessä.

Nyt oli lukuvuorossa C. J. Cherryhin Downbelow Station, jonka kuuntelin äänikirjana.

Cherryhin osalta pääkokemukseni ovat olleet tähän asti, että teini-iässä hän oli minusta hieman tylsä, mutta minkäs teit, rajalliset olivat Hämeenlinnan kaupunginkirjaston tieteis- ja fantasiakirjojen kokoelmat tuohon aikaan jolloin dinosaurukset vielä kävelivät maan päällä. Olen kuitenkin usein tupannut ajattelemaan, että ikävuosien karttuessa ja maun kultivoituessa "hieman tylsä" muuttuu mahtavaksi.

En ole vieläkään tarpeeksi vanha ja kultivoitunut Cherryhille. Downbelow Station, joka kertoo eräällä avaruusasemalla sattuvista käänteistä sodan aikana (siis ihmiskunnan henkilökohtaisen sodan; ainoa löydetty muukalaislaji on pasifistinen) oli minusta juurikin hieman tylsä, vaikka sillä oli kyllä ansioita, joita ei käy kiistäminen.

Downbelow Station oli nimittäin minusta julkaisuajankohtaansa (1981) nähden hämmästyttävän moderni. Jos joku olisi väittänyt, että se kirjoitettiin viime vuonna, olisin niellyt väitteen kyselemättä; huolimatta jopa siitä, että seksuaalivähemmistöt taisivat loistaa poissaolollaan - nykyscifin yksi selkeä trendi näyttää olevan* perinteisen heteronormatiivisuuden tai ylipäänsä sukupuolisuuden mureneminen sitä selkeämmin, mitä kauemmas tulevaisuuteen katsotaan.

Toisaalta on kyllä sanottava, että äänikirjaksi teos ei jotenkin taipunut. Tai ehkä se olin jälleen vain minä, joka ei taipunut kuuntelemaan tätä. Ensimmäisen luvun jälkeen meinasin itkeä henkilögallerian laajuudelle - äänikirjassa ei edes voi kovin helposti selata taaksepäin mutisten itsekseen "kukas helvetti tämä nyt oli".

On myös myönnettävä, että tapahtumat jäivät jotenkin hieman pinnallisiksi minulle. Oli juonittelua ja pettureita ja sen sellaisia, mutten muista kovasti kiihtyneeni mistään juonenkäänteistä - kaikki vain soljui ohi korvien.

No, odottakaahan vain kun pääsen Anne Riceen asti, hänestä en muista ikinä välittäneeni.

* Ts. Olen ollut tällaista huomaavinani. Voin olla väärässäkin. Olen ennenkin ollut.

Sokeanäkö

No niin, nyt onkin hyvä tilanne heittää tähtisysteemi romukoppaan, sillä kyseessä on arvostelukappale, enkä tiedä, miten tälle nyt oikeudenmukaisesti tähtiä läiskisin.

Huomaatte muuten, että teen jälleen aikahypyn huolimatta siitä, että jonossa odottaa muitakin kirjoja. Viittaan kaikenlaiseen diskurssiin sielunsa myymisestä.

Peter Wattsin Sokeanäkö oli osapuilleen juuri sellaista tieteiskirjallisuutta, joka painelee henkilökohtaisia nappuloitani. Kylmää, kovaa, muukalaista ja pohdiskelevaa. Tällä kertaa pohdiskelun erityisaiheena on tietoisuus.

Juonisynopsis on, että tulee muukalaissignaali ja lähetetään retkikunta syvään avaruuteen.

No, olen kuullut Sokeanäöstä muunkinlaisia kommentteja. Tunnelma on kieltämättä kalsea, kuten edellisessäkin lukemassani Wattsissa. Päähenkilö on sosiaalisesti dysfunktionaalinen, potenssiin kuusi edelliseen lukemaani Wattsiin nähden. Nämä eivät allekirjoittanutta haitanneet. Pystyn kyllä hengaamaan dysfunktionaalisen päähenkilön kanssa, kunhan hän ei muuta meille. Päähenkilön esittelemät teoriat evoluutiosta miesten ja naisten välisen sodan perustana sen sijaan olivat minusta vähän väsyttäviä.

Pidin kovasti siitä, ettei Watts liiemmälti selittele auki sitä Maata, joka kirjasta on luettavissa. Lukija voi poimia olennaisen vihjeistä. Saman asian varjopuolena on sellainen pitkän päälle rasittavaksi käyvä cliffhanger-kirjoittelu, jossa mikään yksittäinen asia ei etene kerralla kauheasti ennen jotain takaumaa tai muuta näkökulmavaihdosta, mutta kirjan pituus toimi tässä lukijan eduksi - sadan sivun päästä piirre olisi alkanut todella kiukuttaa.

Tiedepuoli vaikuttaa maallikon silmiini uskottavalta, mikä piisaakin. Tosin olen tietenkin kuunnellut valtavasti tiedeohjelmia radiosta viime aikoina, että kohtahan olen ihan kvanttifyysikon tasoa näissä hommissa. Watts kaivaa tieteiskirjaansa esiin myös myyttisen otuksen, ja tekee sen aika taitavasti. Kävin kuuntelemassa Finnconissa Wattsin haastattelusta osan (huonossa akustiikassa ja yleisessä pörräysolotilassani olisin tarvinnut neuletyön rauhoittuakseni aloilleni*), ja lukukokemustani hieman buustasi Wattsin selitys - vaikea sanoa, kuinka uskottavana olisin Jukka Sarasti -nimellä aateloitua hirviötä muutoin pitänyt, mutta kirjan luettuani tyyppi kuului ehdottomasti listalle mahdottomia asioita, joihin olen valmis uskomaan ennen aamiaista tai jopa brunssia.

Jos nyt yhdellä sanalla pitäisi summata lukukokemus, en tekisi sitä, vaan vaatisin peräti 14 sanaa: pidin kovasti, mutta nyt tarvitsisin jonkun tämän lukeneen toverini kuohuviinille** jauhamaan siitä tietoisuusasiasta kanssani. Kommenttiboksiin saa ilmoittautua.

Suomennoksestakin pidin sen verran, että otin Finnconin mahtavasta kirjastobussista lainaan suomentajan, J. Pekka Mäkelän romskun Nedut. Siitä jorinaa joskus syksyllä sitten.

* Joku muu siellä neuloikin. Kateuteni määrä oli mittaamaton.
** Valitettavasti kuohuviini on oleva omakustanteista villeistä kirjabloggaajien saamia etuisuuksia koskevista huhuista huolimatta. Kylmää ja kuivaa se voi toki ongelmitta olla silti.

Käytäntöhommia

No, paneelikeskustelu on ohi, ja sen sysäämänä ajattelin toimeenpanna joitakin muutoksia, joita olen jo tovin hautonut:

1. Tähditys häviää
2. Kirjojen alkuperä tulee poikkeuksetta julki.

Vastalauseita saa esittää, mutta lähinnä minua kiinnostaa, kiinnostaako ketään esimerkiksi se, että joku täällä luettu on saatavilla kaupunginkirjastosta?

Tähtien jakelu sen sijaan luultavasti loppuu, sanoi kuka tahansa mitä tahansa, koska otaksun, ettei kellekään avaudu se, että olen omassa päässäni vääntänyt koko tähtirivistön kuvaamaan kirjan laadukkuuden sijasta lukukokemusta - tämä tapahtui joitakin vuosia sitten enkä tietenkään sanonut siitä kellekään.

Paneelissa tuli kysymys, johon haluaisin vielä palata hetkeksi, silläkin uhalla, ettei kysymyksen esittäjä tätä luultavasti lue. Kysymys kosketti sitä, kirjabloggaako kukaan nuori (ja jos, niin missä), sillä aikuisten blogeja on nuorison edustajan mielestä tylsä lukea.

Ymmärrän - ja huomautan, että on muuten ihan kasvattavaa välillä saada muistutus siitä, ettei olekaan universaalisti kiinnostava (vaikka kuinka kuvittelee olevansa realisti ja tiedostavansa, että omat jorinat kiinnostavat vain hyvin harvoja ihmisiä, ego ottaa joskus silti vallan.)

No, mutta itse asiaan. Vaikka on ilmeisesti totta, ettei mitään mediaa ole noin vain onnistuttu selättämään, sosiaalinen media ja sen eri muodot kehittyvät kuitenkin koko ajan melkoista vauhtia. Viisitoista vuotta sitten keskusteltiin lähinnä Usenetissä ja se nyt lienee jo lähinnä vainaa. Se, mitä en paneelissa tullut maininneeksi oli, että ehkä nyt teini-ikäiset tyypit eivät koskaan tule pitämään blogeja - ehkä bloggaaminen ei vain ole heidän tapansa tuottaa sosiaalista mediaa. Ehkä on tulossa jotain ihan muuta.

Jään jännityksellä odottamaan.

The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There

Catherynne M. Valenten nuortenkirjalle, jolla on mahdoton nimi, saatiin viime vuonna jatko-osa, jolla on yhtä mahdoton nimi. Pitäkää peukkua, etten typottanut postauksen otsikkoa, sillä aion taas kopioida kirjan nimen siitä. Yksi, kaksi, kolme, hiiop: The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There.

September pääsee takaisin Satumaahan, mutta suunniteltujen kivojen pikkuseikkailujen sijaan ohjelmassa on taas kunnon rytinää - Satumaan asukeilta katoavat varjot, mutta minne? Ja mihin kaikki taikuus näyttää hävinneen?

Mahdoton nimi 2 on vähintään yhtä sympaattinen ja ihana kuin ykkösosakin. Tätä lukiessani en voinut olla monta kertaa miettimättä, miksei tällaisia ollut, kun olin lapsi.

Jos tykkäsi ykkösestä, tykkää varmaan tästäkin, ja jos ei tykännyt ykkösestä, sitä ei vain ole tullut lukeneeksi.

Full disclosuren hengessä mainittakoon, että sain ykkösosan suomennoksesta hieman yllärinä arvostelukappaleen, jota silittelin iloisena, mutta jonka käännöksen onnistumista en uskaltanut vilkaista. Sanaleikittelevän Valenten kääntäminen on varmasti ollut haasteenpoikanen. Uskallan kuitenkin ehdollisesti suositella opusta lahjaideaksi jollekin lähipiirin tenavalle, jos ideoista sillä saralla on pulaa.

vN

No niin, von Neumannin koneita siis, en hyvistä yrityksistäni (ja siitä, että luen töihin kävellessäni ja epähuomiossa astun askelmille, joita ei ole) huolimatta ole saanut Peter "Finncon-vieras" Wattsin Sokeanäköä vielä luettua (se on arvostelukappale, olen myynyt sieluni, tai no, sen, mitä siitä nyt oli jäljellä.)

Mutta Madeline Ashbyn vN oli kirjastosta, ja se oli ihan mainio nuorten kirja, aion lukea toisenkin osan. Kas, Amy (en jostain syystä diggaa Amysta päähenkilön nimenä, mutta se on varmaankin vain henkilökohtainen ongelmani) on von Neumannin kone, siis itsereplikoituva robotti. Hän on suosittua sarjaa ja asuu ihmisisänsä ja vN-äitinsä kanssa ... kunnes sukupolvea vanhempi rouvashenkilö, jonka kutsuminen mummoksi tuntuu hieman irvokkaalta, astuu kuvaan ja osoittaa, että ihmiskunnan huolet ovat käyneet toteen: on kuin onkin robotteja, jotka voivat vahingoittaa ihmisiä. Amy hoitelee mummonsa ... mutta saakin tästä ei-toivotun kumppanin.

Edelläkuvatun seurauksena Amy joutuu tietenkin pakomatkalle, mutta kehen voi luottaa kun mummon (irvokkuudesta viis, ainakin "mummo" on lyhyt sana) replikoimat tädit jahtaavat Amya, ihmiskunnasta nyt puhumattakaan? Pitäähän nämä masiinat nyt äkkiä kerätä pois ärsyttämästä biologisempia entiteettejä.

Vauhti oli kova, mutta jotenkin Amysta on onnistuttu luomaan hahmo, joka on sekä täysin vieras että tarpeeksi tuttu. Hahmot ovat muutenkin kiinnostavia. Hahmojen erinomaisuus onkin kirjan vahvuus, sillä ympäristö jää hieman valjuksi, kuin pahvisiksi lavasteiksi.

Hieno kirja, tämä vN.

Finnconista muuten sen verran, että siellä on tilaisuus bongata allekirjoittanut sunnuntaina paneelikeskustelun osapuolena puoliltapäivin jossain tilassa, jota en muista. Ja koska pelkään, etten saa siellä sanaa suustani, en aio sitä myöskään selvittää. Toivon kai, ettei sinne tule ketään. Mysteeriksi jää, miksi ylipäänsä mainitsen tästä. Ehkä samalla toivon, että sali pullistelee yleisöä. Ristiriitainen on ihmisen mieli.

Nainen puntarissa

Minulla oli melkoiset odotukset Jaana-Mirjam Mustavuoren kirjaa Nainen puntarissa kohtaan, joten oli ehkä väistämätöntä, että petyin hieman.

Antakaa, kun selitän. Luin tästä alunperin Amman kirjablogista, jossa Aino-Maria tiivisti kirjan annin hienosti blogipostaukseen. Odotin siis ehkä jotain järisyttävän suuria oivalluksia.

Suurin oivallus taisi kuitenkin olla se, että viihdyn kehossani nykyisin aika mainiosti. En halua rankaista sitä mistään; päinvastoin, olen onnellinen ja kiitollinen siitä, miten alan löytää jonkinlaista tasapainoa ja yhteyttä kroppaani. Samassa veneessähän tässä ollaan. Tai oikeastaan sama vene.

Vaikka etenkin kirjan alkupuolen ajatukset tuntuivat omilta, mitään aivan uutta en kirjasta ehkä siis saanut irti. Rypistelin myös välillä kulmiani sille, että Mustavuori tuntuu otaksuvan kaikkien juoksijoiden tai kuntosalilla kävijöiden jollain tavalla suorittavan liikettä - aidon nautinnon sijaan. Vaikka siitä olen samaa mieltä, että välillä on hyvä vain kuunnella itseään ja antaa kropalleen tilaa puhua, väittäisin kuitenkin että jokaisella voi olla oma tie keholliseen minuuteensa. Kaikille eivät sovi tanssiworkshopit, joita kirjassa kovasti hehkutetaan.

(Tiedostan, että tässä on nyt sellainenkin mahdollisuus, että olen sekä liian defensiivinen että aivan liian estoinen kyetäkseni ymmärtämään Mustavuoren näkemykset, mutta voin elää sen kanssa, sillä - kuten sanottua - olen vihdoin kokenut jonkinlaista ykseyttä kehoni kanssa. Ja okei, olen vähän epäreilu, kyllä Mustavuorikin myöntää, että jokaisella on oma tiensä.)

Etenkin kirjan alkupuolella Mustavuoren kipakka tyyli kyllä miellytti minua kauheasti. Pidin hänen tavastaan käyttää kehosta ilmaisua "päänkannatusteline" - satun itsekin uskomaan siihen, että jos kehollisuutta kauheasti vihaa tahi pelkää, pidemmän päälle siitä ei hyvä heilu.

Loppupuolella manasin luovan tanssin, jota viimeinen kolmannes lähes yksinomaan käsitteli, alimpaan helvettiin.

Kannattaako tämä nyt sitten lukea? No, jos ajatus mustekalan liikekielestä inspiraation lähteenä tuntuu omalta, ehdottomasti lukulistalle. Jos taas pelkkä ajatus ärsyttää, jätä suosiolla väliin.

Tämän kehollispropagandistisen jakson jälkeen - älkää huoliko - palaamme seuraavaksi ruotuun tieteiskirjallisuuden parissa. Tulee joko Finncon-vierailijan opus tahi von Neumannin koneita, riippuu vähän asioista ja sen sellaisesta.

Naisen juoksukirja

Kirsi Valastin Naisen juoksukirja oli ihan mahtava opus. Jos siis juokseminen kiinnostaa. Kaikkiahan se toki ei kiinnosta, ymmärtäähän sen. Minuakin on moni toveri pitänyt hieman tärähtäneenä, kun juoksentelen ympäri itäisehköä Helsinkiä. He eivät kuitenkaan huomioi, että juokseminen tukee hienosti spekulatiivisen fiktion harrastamista tarjoten hienoja mahdollisuuksia äänikirjojen kuunteluun. Parhaillaankin kuuntelen erinomaista teosta, mutta siitä lisää myöhemmin.

Jos nyt kuitenkin juokseminen kiinnostaa (ja sattuu olemaan nainen), Valastin kirjasta voi saada lisäpotkua harrastukseen. Ensinnäkin kirjassa on tukeva propagandaosasto, jonka luettuaan ymmärtää oitis, että juokseminen on paras harrastusvalinta jonka voi tehdä (spekulatiivisen fiktion ohella.) Hyvä, ettei lähde kirja kädessään juoksemaan.

Toiseksi kirjassa on harjoitusvinkkejä, jotka ovat saaneet allekirjoittaneen a) kokeilemaan nopeampia lenkkejä, b) kokeilemaan intervallitreeniä ja c) kuntosalille. Viimeinen kohta on ihme. Vaan ihmekös tuo, Valasti perustelee salitreenin varsin vakuuttavasti ja tarjoaa vielä saliohjelmankin. Kirjassa on myös juoksijan pilatesohjelma, mutta kaikkea ei ehdi. Jos vain vielä ehtisi venytellä, olisi elämä täydellistä, mutta hyvähän se on, että on jotain parannuskohteitakin, ettei liian itsetyytyväiseksi herkeä.

Kirjan ainoa huono puoli on, että se on myyty loppuun. Paitsi Otavan kaupasta, josta sitä saisi pystyryöstöhintaan. Uusintapainosta odotellessa, Otava!