Jagannath

Karin Tidbeckin Jagannath-kokoelmaa piti odotella kirjastosta tovi. Saapuessaan se oli ohut ja jotenkin hieman anteeksipyytävän oloinen. Tiedättehän, sellainen kirja, josta tulee olo, että fontin ja marginaalin koko on valittu, jotta paperia ei tuhlaantuisi järkyttävää määrää. Että oikeastaan olisi parempi säästää vähän ja eihän kannen painatukseen sentään kovin monta väriä tarvita?

Kauheata vääryyttä. Jagannath pitäisi luovuttaa lukijoilleen kovakantisena opuksena, jonka paperi on lähes syntisen painavaa ja pehmeää ja tehty kestämään tuhat vuotta, ja jonka marginaalit ovat tuhlailevia. Kannessa voisi lukea joku mumina siitä, miten novelleja hyödyttöminä pitävät ihmiset eivät vain ole sattuneet lukemaan Jagannathia, terveisin, Sivukirjasto-blogi tai Nobel-komitea tai muu arvovaltainen taho.

Okei, liioittelen ehkä ihan vähän, tuossa Nobel-komitean kohdalla, eiväthän he mitenkään voisi maannaistaan näin suosia, mutta en kuitenkaan kovin paljon. Tidbeck kirjoittaa hienosti ja hänen tarinansa - joita on vaikea sulloa mihinkään tiettyyn genreen, mistä syystä tuntuu hieman rikolliselta, että ne ehkä jäävät laajemmalta yleisöltä huomaamatta spefigenreen jouduttuaan - ovat maagisia sanan erilaisissa merkityksissä.

Tidbeckin teksti on tosi kaunista, ja helvetti vieköön, hän on kääntänyt hengentuotteensa englanniksi itse. Kateuteni olisi rajatonta, mutten mitenkään kykene olemaan kateellinen tällaisen edessä. Kiitollinen vain.

The Burning Sky

Sherry Thomasin The Burning Sky oli sillä tavalla hauska perusfantasia, että sen päähenkilöt olivat himpun verran epäpuupäisempiä kuin noin tavallisesti.

Sillä tavalla kirja oli epähauska, että siinä oli tyttö-pukeutuu-pojaksi -juonikuvio, joka yleensä minusta haisee, mutta Thomas selviytyy tästäkin ihan tyylillä.

Ai juoni? No on maaginen valtakunta, jonka on ikävä naapurimaa vallannut. Sitten otetaan tyttö(-joka-on-pukeutuva-pojaksi), joka on keskinkertainen velho, ja prinssi, joka yrittää käärmeillä valtionsa itsenäiseksi jälleen, ja sekoitetaan. Helppoa ei ole, ja yhtäkkiä ikävä valloittaja on keskinkertaisen velhotytön kintereillä, ja tässä vaiheessa ehkä arvaattekin, ettei hän ole aivan niin keskinkertainen, ja sitten matkustetaan meidän Maahamme Etoniin ja sen sellaista.

Mutta kuten sanoin, kaiken hassuttelupuolen korvaa se, että päähenkilöt eivät raivostuta. Saatanpa lukea jatko-osankin!

Lips Touch

Laini Taylorin Lips Touch: Three Times sisältää kolme maagista tarinaa - no, kaksi pitkähköä novellia ja yhden pienoisromaanin - jotka on osaksi kuvittanut Jim Di Bartolo.

Kaksi ensimmäistä tarinaa, Goblin Fruit ja Spicy Little Curses jäävät minusta vähän sellaiselle pätevälle tasolle: jotenkin omituisesti mekaanisesti ihan toimivia mutta kuitenkin hieman sieluttomia.

Pienoisromaanin mittaan kasvava Hatchling sen sijaan on kiinnostava. Siinä ei Taylor nojaa olemassaolevaan mytologiaan (tai Christina Rossettin runouteen) vaan pyrkii luomaan jotain ihan uutta ja omaa - ja onnistuukin siinä. Vaikka tätäkin tarinaa vaivaa hieman se sama etäisyys, joka pitää kirjan käsivarren mitan päässä, onnistuu Taylor kuitenkin kerrassaan mainiosti luomaan jotain, joka tuntuu uudelta. Sielunsa hukanneet drujt eivät varsinaisesti tunne minkään olevan pielessä ... elleivät sitten sen, ettei kukaan oikein muista, mistä he ovat tulleet.

Jim Di Bartolon kuvitus toimii kirjassa hienosti - mustavalkokuvat liittyvät jokaisen tarinan kohdalla pikemminkin taustatarinaan. Kuvat tarjoillaan ennen jokaista tarinaa, mutta niiden täysi merkitys selviää usein vasta myöhemmin tarinan kuluessa. Ilmaisuvoimaista settiä, kuitenkin.

Passelia fantasiaa kaikkinensa.

Doll Bones

Holly Blackin Doll Bonesia kuunnellessani tulin ajatelleeksi, että näköjään sitä voi kuitenkin olla vähän liian vanha.

Locus markkinoi tämän minulle nuortenkirjana, mutta kyllä kyseessä taitaa olla lasten kirja - ja vaikka yleensä luen lasten kirjoja ongelmitta, tällä kertaa ei aivan osunut. Esiteinien kasvukipujen ja pienimuotoisen seikkailun seuraaminen ei jaksanut tempaista mukaansa, eikä tilannetta parantanut se, että Overdriven media-applikaatiolla äänikirjaa ei voi nopeuttaa.

Juoni menee suunnilleen niin, että kolme teini-iän kynnyksellä horjuvaa tenavaa pohtii, kuinka kauan on vielä ok jatkaa monimutkaista, pitkää leikkiä (jonka kuvaukset kyllä muuten olivat mahtavia), kun kaveruksista yksi keksii seikkailun, jolle kaikkien olisi lähdettävä.

Hommassa on myös kummitusjuttu, jota en paljasta. Se oli lievästi kaamea, mutta mikäli mitään omasta lapsuudestani muistan, todelliseen vaikuttavuuteen päästäkseen kaameuden olisi pitänyt vaihtaa isommalle vaihteelle.

Pääpaino kirjassa on seikkailun sijasta kasvussa, muutoksessa ja kaverusten välisissä suhteissa - kaikki asioita, joita Black tuntuu ymmärtävän. Seikkailu sen sijaan on masentavankin realistinen.

Parasite

Tein sellaisen virheen, että menin olettamaan Mira Grantin Parasite-kirjaa yksittäiskappaleeksi. Ajattelin, ettei loismadoista kertovasta kauhuhkosta tarinasta mitenkään riittäisi sarjaksi.

Mutta Grant tekee Wowbaggerit* ja - sen ohella, että saa Parasitenkin kestämään viissataa sivua - toden totta aikoo ilmeisesti vääntää aiheesta trilogian.

Lukijahan siitä kärsii. Harvoin olen nääääääääin hidasta etenemistä kohdannut. Näääääääääääin typäreestä päähenkilöstä puhumattakaan.

En erityisemmin suosittele kellekään, paitsi heille, jotka tuntevat vetoa loismatoihin ja tyhjänpäiväisiin opuksiin.

* Douglas Adamsin ikiomassa trilogiassa fiittaa tyyppi nimeltä Wowbagger, "loputtomasti venytetty", joka usein tulee tällaisissa tilanteissa mieleen.

Suvi Kinos ja puuttuva rengas

Äh, tässä kävi nyt sillä tavalla, että Suvi Kinos ja puuttuva rengas oli muistaakseni kyllä oikein hauska, mutta muuta en siitä juuri muistakaan. Paitsi, että tässäkin on ruma kansi.

Joku näissä Jukka Parkkisen nuortenkirjoissa minua vähän vaivaa: huumorin tyyli on sellaista, että on tyhmiä ihmisiä ja sitten on fiksuja ihmisiä ja tyhmille ihmisille käy vähän kuin Kelju K. Kojootille ja sitten kaikilla oli niin hauskaa kun päälle naurettiin. Joissakin kohtauksissa moinen yksiuloitteisuus tuntuu tympeämmältä kuin toisissa, ja varmaan toisina aikoina tai toisina ikäkausina olisin repinyt asiasta enemmänkin riemua. Nyt se on vähän kiusallista.

Mutta parhaimmillaan Parkkisen huumori on oikeasti hauskaa - minä löydän sitä lempeämpää ja iloisempaa huumoria enemmän uudemmista Karhumäki-kirjoista.

The Brides of Rollrock Island

Margo Lanaganin The Brides of Rollrock Island on selkie-tarina, ja ihan taattua Lanagania.

Selkiethän ovat hylkeistä naisiksi (tai miksei miehiksi) muuttuvat olennot, jotka ensi tilassa haluavat juosta takaisin mereen. Ja sellaisia on Rollrockin saarella koko liuta.

Koska kirja on ihan taattua Lanagania, se on sekä kaunis että julma. Kiehtovat ja vangitsevat hyljevaimot, miehensä vihaisina ja mustasukkaisina hylkäävät ihmisvaimot ja lapset, jotka eivät ymmärrä, miksi heidän äitinsä ovat niin kovin onnettomia - kaikkia kävi sääliksi. Lumoutuneita miehiä ehkä vähiten, vaikkeivät hekään mitään millekään tuntuneet voivan: he näkevät vaimojensa tuskan, mutteivät itsekkyydessään kuitenkaan sille mitään voi tai edes yritä tehdä.

Lanagan onnistuu kertomaan niin paljon ihmisyydestä, sen kauniimmista ja rumemmista puolista tarinansa sivussa, ollenkaan osoittelematta.

Hieno kirja.

Madness of Flowers

En tiedä, ansaitseeko mikään kirja tai kukaan lukija sitä, miten laukkasin Jay Laken Madness of Flowersin läpi: toivoen, että se jo pian, pian loppuisi.

Kyllä, olen kykenemätön jättämään kirjoja kesken. Ei, en aio tehdä asialle mitään. Kyllä, tiedän, että voisin tehdä elämästäni helpompaa.

En valitettavasti voi edes sanoa, oliko Madness of Flowersissa jotain vikaa. Ehkä ei. En vain saanut siitä minkäänlaista otetta. Kuuntelin kirjan, ja lukija oli ihan ok. En vain kyennyt keskittymään. Parhaat kuunteluhetket sain siivotessa, jolloin olin ilmeisesti tarpeeksi epätoivoinen kuuntelemaan jopa tätä. Kävelylenkillä kuunnellessa kirja tuntui vähän samalta kuin koiran peseminen: yrität napata kiinni jostain helvetin liukkaasta joka tappelee vastaan.

Silloin, kun jotain kuulin, tulin päätelleeksi, että tässä on kaupunki sisäisen konfliktin äärellä ja joku houkkien retkikunta matkalla pohjoiseen. No, sen voi lukea myös kuvaustekstistä.

Silloin, kun jotain kuulin, muistin myös aiemmat lukemani Laket ja sen, mikä minua on hänen kirjoissaan aina hieman vaivannut. Väkivallan ja seksin kuvaus vaikuttaa nimittäin Lakella aina ... tirkistelevältä. Siltä, että se on kirjoitettu kirjaan, koska kirjailija jotenkin diggaa sellaisten asioiden kirjoittamisesta. Siitä tulee vähän likainen olo. En aivan tiedä, miksi näin on, sillä kaikkien kirjailijoiden kohdalla moista ilmiötä ei suinkaan esiinny, vaikka väkivallassa ja seksissä löytyisikin.

Kirjan kaunein lause oli joka tapauksessa kahden viimeisen sekunnin aikana kuultu "Audible hopes you've enjoyed this program."

Teemestarin kirja

Emmi Itärannan Teemestarin kirja oli mahtava. Ja myös lukupiirimme toinen luettava - KIITOS lukupiiri, tiedä, kuinka kauan olisin tätäkin hyllyssäni lukematta jemmannut.

Minun on nyt vaikea päästä yli Kirjasfäärin Taikan sanoista: kun hän käyttää sanaa kokonaistaideteos, se jää päähän. Ja juuri sellaisesta tosiaan on kyse, sillä Itärannan teksti soljuu kuin vesi, josta hänen kuvaamassaan maailmassa on huutava pula.

Pidin tästä ihan todella. Verrattuna moniin lukemiini dystopioihin kirja ei sorru väsyneisiin typeryyksiin. Itäranta liikkuu ihmisen tasolla ja kuvaa uskottavan yhteisönkin - kovaa on, mutta ei pelkästään kovaa. Juhliakin voidaan. Ja Itärannan maailma on pelottavuutensa ohella myös huikea.

Tekstikin on hienoa, jotenkin pakotonta. Sitä voisi ajatella, että kun äidinkielellään kirjoittaa, tulos olisi aina noin elegantti, mutta silloin olisi väärässä. Lukeminen oli harvinainen nautinto ihan tekstin tasolla. Toivottavasti tuleva käännös englanniksi on yhtä sulava.

Oustaan tässä saman tien Taikan ohella muitakin lukupiirin jäseniä kirjakaapista: Teemestarista ovat kirjoittaneet myös Linnea, Siina ja Norkku. Hyvässä seurassa olen, huomaatteko?

Hawksmoor

Lainasin Peter Ackroydin Hawksmoorin kun tovin leikittelin ajatuksella lukea kaikki ne 1001 kirjaa, jotka pitäisi lukea ennen kuin potkaisee tyhjää.

Kirjan synopsis [murhia, kahden aikakauden yhdistelyä (ei siis aikamatkailua, toim. huom.), kauheita salaisia palvontamenoja] kuulosti just omalta, eikä tuntunut yhtään tyhmältä ajatukselta aloittaa listan kampitusta omemmasta päästä.

Luin tämän talvella. Nyttemmin olen aika onnellisesti unohtanut, miksen kirjasta pitänyt, mutta päätin kuitenkin unohtaa älyttömät suunnitelmani lukea 1001 kirjaa, jotka jonkun toisen mielestä minun pitäisi lukea.

Fraktaaliruhtinas

Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinas oli lukupiirimme ensimmäiseksi kirjaksi valittu opus.

Seuraavaksi fiiliksiä ennen lukupiirin kokoontumista:

Yleistasolla kirjasta jäi hyvä mieli, mutta. Mutta välillä tuli sellainen olo, etten ole ihan fiksu.

Kirjasta kolmasosan luettuani päädyin siihen, että elämä on helpompaa, jos suhtaudun kirjaan surrealismina ja ymmärtämisen sijaan pyrin hyväksymään. Taktiikka toimi lähes loppuun asti, jolloin kyllä välillä tuntui, että jossain välissä saatoin tipahtaa kärryiltä ja raahautua loppumatkan kärryjen perälaudassa roikkuen.

Se, että päätin hyväksyä tapahtumat, toimi, koska päätin luottaa kirjailijaan - ja kun luotin, moni asia sai kuin saikin selityksensä. Pettikö hän minut siis siinä viime metreillä, vai herpaantuiko oma keskittymiseni? En ole aivan varma, mutta epäilen, että olisin riemastunut juonenkäänteistä enemmän, jos olisin ollut niissä paremmin sisällä.

Ja siitäpä päästään isoimpaan ongelmaani: juoni oli himpun verran mutkikas, ja kun aikajanatkin ristesivät kuin langat kirjoneuletyössä, huomasin olevani päästäni melko pyörällä.

Isoin ilahduksenaihekin löytyi: Rajaniemi käyttää mahtavalla tavalla tuhannen ja yhden yön satuja kirjassaan hyväkseen! Miten riemastuttavaa! Epäilen, että olemme olleet saman satukirjahyllyn äärellä skideinä.

Lukupiirin jälkeen huomasin, että uskalsin suhtautua opukseen himpun verran kriittisemmin. Aluksi kävi ehkä niin, että kun en aivan pysynyt kärryillä, ajattelin, että vika on minun, ei kirjan. Keskustelun jälkeen olo oli rohkeampi. Ehkä vika ei kuitenkaan ollut yksin minun.

The Year of the Ladybird

Haen kai Graham Joycelta koko ajan uutta How to Make Friends with Demonsia, mutta turhaan. The Year of the Ladybirdkään ei sellaista tarjoa.

On tämä leppäkertun vuosi kuitenkin hieno. Nuori jolppi matkustaa lomakylään kesätöihin, sattumalta samoille seuduille, joissa hänen isänsä aikanaan katosi. Kesä on kuuma ja leppäkerttuja joka paikassa; Brittein saarilla kuohuu. Ja päähenkilöjolppimme näkee hahmoja, jotka voisivat olla vaikka aaveita.

Vaikken päässyt samanlaiseen äkkirakastumisen tilaan kuin lemppari-Joyceni kanssa, oli The Year of the Ladybird kuitenkin mainio, aavemainen ja toiveikaskin kirja. Joycen kanssa kandee käyttää aikaa, keskimäärin se palkitsee aina.

Säkenöivät tytöt

Olen vahvasti sitä mieltä, että jos on lukenut yhden sarjamurhaajakirjan, on lukenut ne kaikki. (Ja minä olen lukenut sen yhden.)

Olen myös sitä mieltä, että aikamatkustus, pffft.

Silti, SILTI, luin Lauren Beukesilta suomennetun Säkenöivät tytöt, jossa oli aikamatkustava sarjamurhaaja.

Pffft.

Päällimmäiseksi jäi kaksi tunnetta: vitutus siitä, että Beukesilta on suomennettu tämä keskinkertainen tekele, vaikka hän on kirjoittanut Zoo Cityn, ja ymmärrys siitä, että hän, joka suomensi kannen blurbit, ansaitsisi jälki-istuntoa käännettyään englannin sanan "novel" suoraan novelliksi.

Kootut selitykset (ja The Broken Lands)

Tämä kirjabloggaaminen tökkii juuri nyt. Se tökkii, koska luen liikaa, eikä minulla olisi millään aikaa ja energiaa kirjoittaa siitä kaikesta, mutta se, etten kirjoittaisi kaikesta, ei kuitenkaan ole mikään vaihtoehto, ja tässä sitä sitten ollaan.

Kävi siis niin, että vaihdoin duunia marraskuussa. Uuden työn pluspuolelle merkitsin, että ehdin lukea pidempään kulkuvälineessä aamuisin ja iltapäivisin. Ja kylläpä minä olenkin ehtinyt lukea - en osannut arvata, että ihan näin paljon. Vaan ihanaahan tämä on, en valita. Paitsi siitä valitan, että postaukset eivät kirjoita itse itseään.

Kate Milfordin The Broken Lands oli eräänlainen esiosa taannoin lukemalleni Boneshakerille. Se oli tosi hyvä! Uskokaa!

Kirja sijoittui New Yorkiin 1800-luvun loppupuolelle. Nuori korttihuijari törmää ikävään tyyppiin ja ilotulitteita valmistavaan nuoreen naiseen setineen. Näyttää siltä, että koko mesta on vähän vaarassa, ja kun sanon "mesta", tarkoitan sekä kaupunkia että maata.

Oikeasti, pidin kirjassa ihan kaikesta (paitsi illuusion rikkovista tietokonevitseistä). Kate Milford on mahtava kirjailija. Sivukirjasto suosittelee, vaikkei osaakaan mitään kovin koherenttia nyt sanoa.

The Giver -kvartetti

Seuraa pitkä ja ihastunut postaus.

Lois Lowryn The Giver aloitti sarjan ja särki sydämeni. Niin siinä kävi.

The Giver on dystopia ja fantasia, ja älyttömän hienosti kirjoitettu. En ymmärrä, miksei tätä ole suomennettu. En ymmärrä, miksen ole lukenut tätä aiemmin. En ymmärrä, miten kirjallisuus voi olla niin hienoa ja sydäntäsärkevää.

Jonas kasvaa yhteisössä, jossa on viety samanlaisuuden tavoittelu äärirajoille ja ehkä vähän ylikin. Ensin yhteisö vaikuttaa oikeastaan aika kauniilta. Niin, kyllä minä tiedän, että dystopian ja utopian sanotaan olevan saman kolikon kääntöpuolia, mutten ole ikinä nähnyt sitä kuten nyt näen, tässä Lowryn kirjassa. En ole ikinä ennen nähnyt dystopiaa joka yhdestä kulmasta tarkasteltuna oikeastikin on utopia.

Lukija kasvaa näkemään yhteisön nurjat puolet hiljalleen yhdessä päähenkilön kanssa. Vaikka osa kauheuksista on helppo arvata etukäteen, on silti vaikea valmistautua siihen, millaisen vaikutuksen ne tekevät.

Hurja kiitos Lopunajan lauseisiin, josta tähän inspiroiduin.

Luettuani The Giverin siirryin sujuvasti seuraaviin osiin.

Gathering Blue oli lähes yhtä sydäntäsärkevä, mutta eri tavalla. Kira kasvaa toisenlaisessa yhteisössä - alkukantaisemmassa, julmassa, heikkoutta vierastavassa. On siinä ja siinä, ettei Kiraa heitetä yhteisön ulkopuolelle selviämään omin voiminensa, sillä hänellä on kampurajalka. Hänellä on kuitenkin myös ihmeellinen taito käsitellä lankaa.

Gathering Blue liittyy The Giveriin, mutta se ei ole suora jatko-osa. Pikemminkin se on toinen kulma samaa tarinaa. Tämä jonkinlainen sivuttaisliike ja uuden näkökulman ottaminen onkin tyypillistä koko sarjalle, ja se toimii hienosti - lukija saa tietää, mitä rakkaiksi käyneille hahmoille tapahtuu, jos on kärsivällinen, mutta näihin henkilöihin ei suoraan enää palata. Jokainen oman tarinansa päähenkilö on toisen tarinassa sivuosassa, ja niin on hyvä.

Gathering Blue korostaa myös sarjan fantasialuonnetta. Ei pidä ymmärtää väärin, olihan se ensimmäinenkin osa fantasiaa, mutta silloin pohdin enemmän sitä, löytyykö sarjan ilmiöille joku (pseudo)tieteellinen selitys. Fantasia-aspekti on ehkä ainoa, josta en sarjan osalta ole aivan varma - olisin halunnut nähdä nämä hahmot pärjäämässä ihan vain ihmisinä. Mutta otan mitä saan, sillä sarja on hieno.

Messenger on sarjan kolmas osa; sekin kietoutuu edellisiin, mutta sekään ei aivan suoraan. Ollaan yhteisössä, joka on rakentunut yhteistyön ja solidaarisuuden varaan. Nuori Matty toimii viestinviejänä - mutta huomaa yhtäkkiä, että yhteisössä jokin on muuttunut. Ennen niin vastaanottavaiset kyläläiset haluavat nyt sulkea muut yhteisönsä ulkopuolelle.

Messengerissä oli jotain minusta niin kovin tätä aikaa, että sen lukeminen tuntui yllättävän vaikealta. Osittain siksi, että ulkopuolelle sulkemisen suunta pelottaa minua, osittain siksi, ettei meillä ole mitään niin yksinkertaisesti parantavaa kuin kirjassa. Vaikka eivät ratkaisut kirjassakaan helppoja ole. Kaikkea muuta. Taas piti niiskuttaa.

Neljäs osa, Son, päättää sarjan. Siinä palataan Jonaksen perheessä kasvaneeseen vauvaan ja tämän äitiin, nuorena lapsensa synnyttäneeseen Claireen, joka tekee mitä tahansa saadakseen vielä nähdä poikansa. Clairen matka kohti poikaansa on sekin omalla tavallaan voimakas ja sydämen särkevä - millaisia valintoja Clairen on tehtävä voidakseen vielä nähdä lapsensa. Ja miten avoimeksi ja toiveikkaaksi Lowry joiltakin osin lopun jättääkään.

Näin jälkikäteenkin olen aivan ällistynyt siitä, miten elegantin vähäeleisesti Lowry saa niin paljon sanottua. Miten lyhyitä ja näennäisesti helppolukuisia kirjat ovat, ja miten vaikuttavia ne tästä huolimatta ovat.

Nyt ollaan hirveän hienon kirjallisuuden äärellä. Lukekaa.

EDIT. Mutta älkää kommentoiko tähän postaukseen enää: kommenttitulvan vuoksi suljin postauksen kommentit. Muualle saa yhä jorista.

The Folding Knife

Minua jänskätti kamalasti tarttua K. J. Parkerin The Folding Knife -kirjaan, sillä keskimäärin olen pitänyt Parkerin kirjoista sitä enemmän, mitä myöhemmälle ne sijoittuvat hänen bibliografiassaan. The Folding Knife oli jossain hieman vaikean The Hammerin ja paljon palkitsevamman Sharpsin välissä.

No tämä The Folding Knife oli paljon kiinnostavampi kuin The Hammer, koska tässä ei kykitty jollain tukkijätkän unelma -tyyppisellä siirtokunta-ankeussaarella, vaan kaupungissa, ja seurattiin yhden tyypin matkaa valtakunnan vaikutusvaltaisimmaksi. Ja sieltä pois. Tämä ei spoilaa mitään, koska lankeemuksesta kerrotaan takakannessa, ja ensimmäisillä sivuilla, ja koska sen Kaamean Virheen odottaminen on puolet riemusta. Tai ehkä 60%.

Tämän luettuaan saattaa myös ymmärtää jotain pankkisektorista. Ainakin esimerkiksi sen, ettei halua koskea pankkisektoriin edes sillä viiden metrin seipäällä, jolla oman valtakuntamme ykkösmies ei aio koskea itsestään tehtyä dokumenttia.

Päätin juuri, että joskus, kun on aikaa, luen Parkerin varhaisemmankin tuotannon ihan rauhassa läpi. Epäilen, että se on minut palkitseva.

Joskus, kun on aikaa. Tirsk.

Sillä välin kaikki, jotka ovat päästäneet irti David Eddingsistä, voinevat myös tarttua Parkeriin. (Epäilen, että ensimmäisiä Parkereitani lukiessani en itse ollut vielä päästänyt irti David Eddingsistä.)