The Book of Blood and Shadow

Locus suositteli luettavaksi jotain uudempaa Robin Wassermania, mutta koska sitä ei kirjastossa ollut, luin tämän vanhemman selvittääkseni, onko kirjailijattaresta mihinkään.

En tullut hullua hurskaammaksi. The Book of Blood and Shadow on toisaalta sympaattinen, toisaalta ihan pöhkö. Enimmäkseen se on seikkailutarina, jossa näkökulmasta riippuen on paljon tai vähän fantasiaa mukana.

Tässä käy siis niin, että Nora päätyy osana lukio-opintojaan suorittamaan käännöshommia läheisessä yliopistossa muutaman toverinsa kanssa. Paras ystävä seurustelee ihanan tytön kanssa, mutta Norakin löytää Maxin, joka on... no, Noran mielestä ihana. Lukija saattaa hieman kohotella kulmiaan. Sitten käy ilmi, että käännöstyössään opiskelijat ovat ehkä törmänneet johonkin jännittävään.

Ensin hyvät uutiset: parhaimmillaan The Book on käsitellessään myöhäisteini-ikäisten henkilöidensä ystävyyssuhteita, luottamusta ja petosta. Wasserman on jotenkin aika osuva (ei kuitenkaan yleistävä) myös kuvatessaan surun vaikutusta perheessä ja yksilössä. Amerikkalainen pikkukaupunki toimii miljöönä kivasti.

Sitten siirrytään Prahaan, joka tuntuu sitten jo enemmän teemapuistoversiolta eurooppalaisesta vanhasta kaupungista - vaikka mistäs minä mitään tiedän, en ole koskaan käynyt Prahassa. Seuraa juoksentelua ja seikkailua ja kaikenlaista, anteeksi vain, vähän pöljää. Ja niitä kevyitä fantastisia elementtejä.

Englannin kielessä on kätevä termi, suspension of disbelief, jossa lukija lakkaa piittaamasta kaikenlaisesta pöljästä ja heittäytyy tarinan vietäväksi. Parhaimmillaan se on ihana tunne, joka auttaa kyselemättä hyväksymään sen, että amerikkalainen teini saa käsiinsä jotain mystisiä kirjeitä, joita kukaan muu ei ole tullut kääntäneeksi latinasta englanniksi; sen, että joku murtautuu ikkunasta arvokkaaseen museokokoelmaan, mutta murtohälytys soi kätevästi vasta kun kohde on löydetty*; sen, että jokainen Prahan kaduilla tavattu vanha munkki tai muu sattuu olemaan jotenkin kauhealla tavalla sotkeutunut diaboliseen juoneen; ja niin edelleen. Valitettavasti Wassermanin kirja ei onnistunut auttamaan minua tuohon autuuden tilaan.

Niin että en nyt sitten tiedä. Tämä olisi ollut varmaan paljon parempi, jos olisin vain osannut heittäytyä mukaan.

* Ken ikinä on tullut ensimmäisenä töihin toimistolleen joku aamu ja yhtäkkiä tajunnut, että täällä on muuten murtohälytin, joka pitää oven avaamisen jälkeen kytkeä pois päältä, mutta minulle ei ole kerrottu koodia, tietää, että armonaika on parhaassakin tapauksessa HYVIN, HYVIN LYHYT - ja jos kyseessä on museon ikkuna, sitä tuskin on annettu sekuntiakaan.

The Lord of Opium

The Lord of Opium oli jatko-osa, mutta ei se mitään, Nancy Farmer otti ihan kivasti huomioon meidätkin, joille moinen tuli yllärinä. Mukaan sai tulla kuka tahansa.

Premissi on sen kaltainen, että iso osa Yhdysvaltain eteläosaa on muuttunut Huumetasavallaksi. Huumeparonit tuottavat kukin valitsemaansa substanssia ja pitävät kovalla kädellä huolta itsestään, valtakunnastaan ja työläisistään. Matt huomaa yhtäkkiä, melko nuorena, olevansa Opiumin herra - edellinen kun ottaa ja kuolee, ja elintenluovutusklooniksi kasvatettu Matt onkin lainopillisen tempun kautta virallisesti tyypin uusi inkarnaatio.

Vaan miten ottaa haltuun huumetila, puolustaa sitä ulkopuolisilta ja samalla yrittää pelastaa tilan mikrosirukontrolloidut työntekijät?

Mikrosirukontrolli kuulosti ihan älyttömältä ajatukselta. Pahimmillaan invasiivinen aivokirurgia oli mennyt sille tasolle, että ihmisparat ehdollistettiin toistamaan yhtä toimintosarjaa. Nämä onnettomat eivät osanneet syödä, juoda tai käydä vessassa ellei heitä siihen komennettu. Minusta moinen järjestely kuulosti ihan käsittämättömän epäkäytännölliseltä - kuka hemmetti niitä vessavuoroja jaksaa valvoa?

Huumetasavallatkin oli konseptina jotenkin vähän pölö, anteeksi vain. Että tässä nyt on tehty sellainen sopimus, että minä täällä kasvatan vain oopiumia, enkä koske kannabikseen, saati tomaatteihin, sillä mikäs nyt vainoharhaiselle huumeparonille paremmin sopisi kuin kaiken ruoan toimittaminen ulkopuolelta? Eipä juuri mikään.

Mutta kaikesta huolimatta, kuitenkin, välillä vähän pölö The Lord of Opium toimii hienosti. Matt on kovan tehtävän edessä: miten hän voi säilyttää asemansa ja auttaa muita? Jos hän murentaa Opiumin, kohta on tilalla joku pahempi, eikä kukaan tilan orjista ainakaan hyödy - nyt on tasapainoiltava varovaisesti.

Kirja myös etenee sujuvasti. Tapahtumia riittää, enkä tällä tarkoita taistelukohtauksia, vaan kohtauksia ihmisten elämässä. Sellaisia, jotka saavat Mattin - ja lukijankin, siis minut - pohtimaan asioita.

Tykkäsin, siis. Tykkäsin kovasti.

EDIT. Spämmisateen vuoksi suljin kommentit.

Akata Witch

En ole tullut tutustuneeksi Nnedi Okoraforin tuotantoon aiemmin lähinnä siksi, että olen reippaasti ostanut hänen kirjansa, enkä tietenkään lue mitään, mitä ostan, höpsö ajatuskin! Kirjaston kirjoilla on eräpäivät!

Mutta nyt luin nuorille suunnatun Akata Witchin e-kirjana. Siinä nuori Sunny on palannut perheensä kanssa Amerikasta Nigeriaan. Albinona Sunny ei vain tunnu olevan kotonaan oikein missään - kunnes törmää paikalliseen taikuuteen. Ja huomaa olevansa osa sitä.

Pidin kovasti Sunnysta ja pidin myös nigerialaisen taikuuden kuvauksesta - siitä, miten nämä leopardi-ihmiset elävät, olevat ja juhlivat. Pidin muustakin; Sunnyn perhedynamiikan kuvauksesta; siitä, miten teoilla on seurauksia eivätkä kaikki aikuiset, edes opettajat, ole kilttejä, ylimaallisen viisaita ja kaiken anteeksi antavia sekä Sunnyn ystäväpossesta, jossa oli jotain kovin aitoa. Lisäksi pidin potkupallosta.

Kirjassa tulee kohta, jossa Okorafor pistää nuorisolaisensa yksin jahtaamaan pelottavaa rikollista. Olen tullut lievästi allergiseksi sille, että lasten pitää syystä tai toisesta lähteä yksin kohtaamaan pahiksia, siitäkin huolimatta (tai juuri siksi), että kyseessä on lasten- ja nuorten spefikirjallisuuden luullakseni käytetyin kuvio. Kulmakarvat koholla odottelen, millainen syy tällä kertaa esitetään sille, että aikuiset nyt vain eivät voi auttaa. Okoraforin syy tuntuu olevan luokkaa "siks kun sika sano niks" - voin myöntää, etten ollut aivan vaikuttunut, vaikka pitkin hampain myönnän, että kirjan kontekstissa kyllä toimi. Akata Witchin maailmassa aikuisilla ei selvästi ole mitään erityistä tarvetta selitellä syitään lapsille.

Vaikka kirja oli enimmäkseen mahtava tapa upottautua vallan harvoin armaassa genressäni nähtyyn kulttuuriin, en saavuttanut aivan odottamaani immersion astetta. Katsellaan sitten seuraavissa Okoraforeissa, miltä tuntuvat.

The Grand Sophy

Joskus muinoin, kun Internetkin oli vielä höyrykäyttöinen, sain Diana Wynne Jones -sähköpostilistalta tiedon, että Georgette Heyerin kirjoja kannattaa lukea. Päällimmäisenä jäi mieleeni The Grand Sophy, josta moni piti ja jolla on mainio nimi.

Niinpä, kun kirja julkaistiin äänikirjana, lähdin suurin odotuksin mahtavan Sophyn matkaan.

The Grand Sophy eli Sophia muuttaa tätinsä perheen luokse Lontooseen diplomaatti-isän matkustaessa Brasiliaan. Sophylle pitäisi erinäisistä syistä löytää pikimmiten aviomies - mutta hän ei ole aivan aikakautensa sievistelevä neitokainen. Reipasotteinen ja eläväinen Sophy pistääkin kirjan aikana tätinsä perheen kaikki asiat parempaan järjestykseen.

Jos elämässäni olisi ihan oikeasti joku Sophy pomottamassa ja tietämässä paremmin, antaisin sille ympäri korvia. Mutta tällä tavalla fiktiivisesti nautin melko lailla Sophyn kyydistä huomattavasti - se oli hauskaa vähän samalla tavalla kuin hyvä vuoristorata on. Ja koska kyseessä on fiktio, saan nauttia piirteistä, joita en välttämättä pidä oikeissa ihmisissä suotavina.

Muutama asia kyllä himmensi iloani. Ensinnäkin kirjan keskivaiheilla on kuvaus roistosta rahan lainaajasta. Äänikirjaa kuunnellessani jotain taisi mennä ohi - muistan toivoneeni kovasti, että kyse ei olisi tympeämmänpuoleisista juutalaisstereotypioista. Jälkikäteen selvisi, että oli kai kuitenkin.

Lisäksi roistohkoon asemaan kirjassa ajettu neiti Eugenia Wraxton, joka on Sophyn serkun kihlattu, oli minusta ajoittain melko väärin kohdeltu naisparka. Ei hänellekään kuitenkaan lopussa huonosti käy, joten ehkäpä Heyerkin symppasi tyyppiä. Toivoa saattaa.

Loppu oli sitten sellainen soppa, että hengästytti - mutta ei vain hyvällä tavalla. Huomasin hieman ahdistuvani sfääreistä, joihin Sophy näppärän manipulaationsa ulotti. Hetken aikaa teki jopa mieli jättää kirja kesken. Onneksi ihan lopussa hieman rauhoituttiin, siliteltiin ankanpoikasia ja pussattiin niin, että kirjasta jäi enimmäkseen mukava maku.

Mutta ei nyt varsinaisesti kuitenkaan sellainen maku, että heti tätä lisää.

Edit. Kommentit kiinni spämmin vuoksi.

London Falling

Paul Cornellin London Falling oli sellainen keskitasoinen paranormaali poliisihomma.

Paranormaalit poliisihommat erottaa paranormaalista romantiikasta sillä tavalla, että poliisihommissa kaikki ovat masentuneita eikä kellään ole kivaa. Kukaan ei myöskään rakastu.

Noin, nyt kun se ero on tehty selväksi, tehdäänpä selväksi sekin, että tällaisista ihankiva-kirjoista on välillä vähän vaikea kirjoittaa. Kun oli ihan kiva, ja varmasti aikansa olisi voinut käyttää huonomminkin, vaikkapa pesemällä ikkunoita, mutta ei siitä sitten sen enempää jäänyt käteen.

Tästä varmaan tykkää, jos suhtautuu suopeasti Lontooseen ja jos ei kovasti vierasta jalkapalloa. Jos sen sijaan kovasti vierastaa lapsia, joille käy kovin huonosti, suosittelen ehkä pysymään aika kaukana London Fallingista - vaikka itselleni armollisesti Cornell etäännyttää lapsiuhrit lukijastaankin aika kauas.

Kirjassa on muuten karmaisevin ja vaikuttavin muistiin liittyvä temppu ikinä. Että jos sellaisesta pitää, suosittelen. Minä pidin siitä.

The Disestablishment of Paradise

Phillip Mannin The Disestablishment of Paradise olisi voinut olla viisisataa sivua kiehtovaa kuvausta siitä, miten ihminen kohtaa jotain täysin vierasta.

Mais non. Se oli viisisataa sivua tylsää kuvausta siitä, miten ihminen kohtaa jotain täysin vierasta.

Voi että mua masentaa, että käytin tähän monta tuntia elämästäni. Mutta ainakaan en aio käyttää enää sekuntiakaan tästä kirjoittamiseen.

Boneland

Joskus kymmenen vuotta sitten luin Alan Garnerin lastenkirjaklassikot The Weirdstone of Brisingamen ja The Moon of Gomrath ja pidin niistä ihan hirveästi. Garner on hieno kirjailija, jolta on suomennettukin pari nuorten kirjaa.

Niin, että kun noille edellämainituille kerrottiin tulevan jatkoa, olin tietenkin hieman seota ilosta. Ei sillä niin väliä, etten enää aivan muistanut, mitä niissä tapahtui.

Boneland ei ole enää lastenkirja. Eipä tietenkään, sillä kirjoitushetkien välillä on kulunut vuosikymmeniä ja kirjojen päähenkilöistä toinen, Colin, on kasvanut aikuiseksi. Toinen, Colinin sisko Susan, ei ole, hänhän ratsasti kohti tähtiä viimeksi, kun hänet näimme. Rohkeasta Colinista on tullut pelokas aikuinen. Hän haluaa löytää Susanin, mutta hän on unohtanut lapsuutensa seikkailut.

Tavallaan Boneland on luonteva jatko-osa lastenkirjoille. Jollakin tavalla se onnistuu olemaan kuin aikuiseksi kasvaminen - tai ainakin se puoli, mikä siinä on surullisinta. Mutta samalla Bonelandista tietenkin puuttuu se, mikä aiemmista kirjoista jäi parhaiten mieleen - seikkailu aivan parhaimillaan.

Kyllä minä tästä kuitenkin pidin, mutta kun olisin niin halunnut rakastaa.

Between Two Thorns

Evvaantajuu, ajattelin aika usein Emma Newtonin Between Two Thornsin aikana. Syystä tai toisesta otin kannen hehkutukset tavallista vakavammin, eikä niille minusta tuntunut olevan mitään erityistä syytä.

Juoni menee pääosin sillä tavalla, että on jonkinlainen toinen valtakunta oman maailmamme alla. Tai jotain. Ja siellä on sellainen jäykkä viktoriaaninen yhteiskuntarakenne, aivan kamala, ja sieltä nuori Catherina ottaa ja karkaa Manchesteriin yliopistoon. Vaan nyt pitäisi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja palata naimisiinmenoa varten. Eikä tässä vielä kaikki! Samaan aikaan tapahtuu rikos, ja ... no niin. Ihan kauheasti kaikkea.

Pääongelma kirjassa on kai tämä: se on kirjoitettu sarjaksi. Nykyäänhän on muodikasta kirjoittaa sarjat niin, että jokainen osa on sekä juonen osalta että ikään kuin emotionaalisesti oma kokonaisuutensa niin, ettei yksin jäänyt sarjan osa aivan romahda omaan mahdottomuuteensa. Tällaiselle kirjoitustavalle Newman on ilmeisesti sanonut sod that, ja kirjoittanut kirjan, joka jää niin kesken kuin kesken voi jäädä. Kirjassa on sivujuonia, jotka tuntuvat kuuluvan vain vähän tai ei ollenkaan samaan tarinaan kuin pääjuonikuviot. Kirja jää emotionaalisestikin kamalan epätyydyttäväksi. Etenkin Catherine ottaa lähinnä turpaan (kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti) koko kirjan ajan, ja vaikka voinemme ehkä ennakoida, että joskus sarjan kuluessa oikeus on voittava, en näe mitään syytä lukea sinne asti vain kokeakseni tämän katarttisen hetken.

Ei, unohtakaa äskeinen. Pääongelma on tämä: Between Two Thorns ei ole hauska. Se rämpii tarinansa läpi ilottomasti kuin jääkiekkoilija suossa. Sellainen on lähes anteeksiantamatonta.

Oryx and Crake

Margaret Atwoodin Oryx and Crake on kirja, josta puhuttaessa useampi kuin yksi toverini on järkyttynyt: "Miten niin et ole lukenut! Lue se HETI! MIKSET OLE JO KIRJASTOSSA!!"

Niinpä jo herran vuonna 2014 luin. Tai siis kuuntelin. Ja todistin itselleni, että niin vain hyvä kirja on myös hyvä äänikirja, sillä Atwoodin Oryx and Crake on molempia.

Tarvitseeko kenkään juonikuvausta? Jimmy pitää huolta erikoisesta joukosta ihmisiä suurimman osan ihmiskunnasta nujerruttua vaaralliseen sairauteen ja muistelee, miten tähän kaikkeen oikein päädyttiin.

Atwoodin tulevaisuudenvisio - enkä tällä viittaa nyt tähän post-apokalyptiseen aikaan - on karmiva. Kanadalaiskirjailijattarella on muutenkin tarkkaavainen silmä ja taito nähdä erilaisten kehityssuuntien mahdolliset loppupisteet. Eriarvoistunut yhteiskunta, jossa rikkaat asuvat aidatuilla asuinalueillaan saaden työnantajiltaan kaiken vartioinnista työterveyspalveluihin ja vielä edemmäs (köyhien tuhertaessa eteenpäin miten parhaaksi taitavat) ei kuulosta mahdottomalta. Tai edes kovin kaukaiselta.

Mutta Atwood ei ole synkeä. Katse on tarkka, mutta ei masentunut. Oryx and Crake on sitäpaitsi kauhean hauska. Äänikirjaa kuunnellessa nauramisen kanssa on usein vähän niin ja näin - kanssakulkijat saattavat pitää hulluna - mutta juuri Oryx and Craken kanssa moiselle tuli tarvetta. Ajatteli nyt kuka tahansa mitä tahansa.

Atwood on hieno, hieno kirjailija. En useimpien tovereideni tapaan voi ymmärtää, että luin tämän vasta nyt.

Saga vol. 3

Sagan kolmas osa ottaa sellaisen taka-askeleen siihen nähden, mihin Sagan toinen osa jäi, mutta ei se mitään haittaa - Sagan toinen osa loppui sillä tavalla, että mielelläänhän sitä näki, miten sinne päädyttiin.

Nuoret vanhemmat Alana ja Marko ovat vauva kantoliinassa löytäneet etsimänsä kirjailijan. Ehkä mystinen kynäniekka voisi auttaa lopettamaan loputtomalta tuntuvan sodan? Mutta eihän mikään ole tietenkään aivan niin yksinkertaista. Näyttää siltä, että tyyppien pitäisi jaloista tavoitteistaan huolimatta ottaa ja ansaita elantonsa. Miten kiusallista.

Tarina ja piirrostyyli imaisivat edelleen mukaansa. Vaughanin ja Staplesin universumi on täynnä ihmeitä - kauniita ja kauheita ihmeitä, ja niiden lumovoima on melkoinen. Henkilökaarti ristiriitoineen on ihan huikea.

En paneudu tarinaan tämän enempää, sillä jos ei ole kahta ensimmäistä osaa lukenut, ei ole mitään asiaa roikkua netissä lukemassa blogeja. Ei, silloin pitää kipaista heti lähimpään palvelevaan kirjastoon tai kirjakauppaan ja hankkia ne kaksi ensimmäistä osaa. Myöhemmin saa tulla sanomaan "kiitos kaunis".

Blood Oranges

Kannessa kerrotaan, että Blood Orangesin kirjoittaja Kathleen Tierney on oikeasti Caitlín R. Kiernan. Huokaisin tosi syvään ja annoin periksi. Pitäkää typerät pseudonyyminne, typerät kirjailijat. Typerää.

Ainakaan Tierneyn nimessä ei ole hankalasti muistettavaa heittomerkkiä.

Blood Oranges on sellainen ... no ikään kuin paranormaali romanssi -tyyppinen kirja, mutta ehdottomasti ilman minkäänlaista romanssia, ja lisäksi todella kipeän tummasävyisesti. Tässä on vampyyri- ja ihmissusihommat sillä tavalla esitettyinä, että niissä ei ole tasan mitään hauskaa.

Siobhan Quinn on narkkari, joka tulee hankkineeksi itselleen ihmissuden ja vampyyrin puremat yhtä aikaa. Tämä ei tee hänestä alfahirviötä, vaan kujalla olevan väkivaltaisen narkkarin - jos kohta narkomanian kohde siirtyy välittömästi heroiinista vereen. Näyttää myös siltä, että joku haluaa Quinnin pään vadille tai ehkä Quinnin tarjoilemaan jonkun muun pään vadilla - pitää ottaa selvää!

Tämäntyyppiselle kirjallisuudelle on varmasti lukijakuntansa, joka ei niin välitä paranormaalin hömpötyksen tarjoamasta eskapismista. Itse jäin miettimään, miksi luin tämän. (No tietenkin siksi, etten vielä tiennyt tulevani pohtimaan tällaista.) Sikäli kun tällaisia vampyyrinmetsästysgenren kirjoja ylipäänsä luen, syynä on yleensä puhdas eskapismin kaipuu. Haluan viihtyä.

Ja kyllähän Quinnin seikkailut sinänsä mukaansa tempaisivatkin. En vain ehkä juuri silloin halunnut tempautua sinne, minne Tierney minut kuskasi.

Tämä on muuten kirjasarjan ensimmäinen osa, no niinpä tietenkin on, ja seuraavakin on jo kirjastossa, mutta minäpä kuulkaa jätän sen nyt väliin. Tiedän sitten jatkossa, että on jotain, mihin palata, jos haluan rypeä synkeydessä.

Sudenveri

Jenny Kangasvuon Sudenveri oli lukupiirikirjana, ja tosi hienona lukupiirikirjana olikin.

Sudenveressä on ihmissusia: on Varga, joka on jättänyt laumansa; Martta, joka on johtanut sitä ja Marraskuu, joka ei ole ihmissusi, mutta joka rakastaa Vargaa.

Kangasvuo saa Sudenvereen vaikka miten paljon, eikä kirja siltikään ole ähkyyn asti täynnä. Marraskuun ja Vargan suhde on kipuineen aito. Sudet eivät ole jenkkiläisittäin sliipattuja, vaan ... no, susia. Hyvin vahvasti susia, eikä ihmissuden elämä missään nimessä ole helppoa. Ihmisen pelko on kuvattu Sudenveressä paremmin kuin missään muussa ihmissusikirjassa.

Väkevin hahmo on minusta kirjassa henkilönä vaikein, Martta. Martta on etenkin Vargalle kipeä, ja syystä, kuten kirjaa lukiessaan ymmärtää. Mutta lukijana pääsee myös Martan pelkoon kiinni, eikä voi olla tuntematta myötätuntoa.

Kirja oli jännästi jonkinlainen matka myös oman sukuni historiaan. Ei minun elämässäni ole Marttaa ollut koskaan, mutta jotain niin tuttua ja suomalaista kirjassa oli, että välillä kurkkua kuristi. Miten joku saa nämä hetket näin oikein kuvattua?

Niin, vaikka kirjassa on ihmissusia, ei se tietenkään niinkään ihmissusista kerro kuin ihmisistä.

Nyt harmittaa vain se, etten päässyt lukupiiriin tätä käsittelemään.

Life on the Preservation

Päättelyketjuni oli seuraava: Jack Skillingsteadin teoksia on usein Locuksessa suositeltu. Niinpä kun kirjastoon tulee mikä tahansa Jack Skillingsteadin teos, lainaan sen, vaikkei juuri sitä olisi suositeltu. Ergo, Life on the Preservation.

Tässä on käynyt niin, että avaruusolennot ovat kai hyökänneet, ja koko Maapallo on ihan paskana. Taivaalta tulee jotain, joka on saanut sateen myrkylliseksi, eikä kukaan elä pitkään tai onnellisena. Paitsi Seattlessa, jossa eletään kuvun alla sekä pitkään että onnellisena - mutta aina samaa päivää.

Otetaan sankari sisältä ja sankari ulkoa ja odotetaan kohtaamista, eikö?

Olin epävaikuttunut. Ajoittain tosin olin viihdyttynyt, mutta jossain välissä tuntui siltä, että Skillingstead kirjoitti itsensä nurkkaan, josta ei oikein enää päässyt pois.

Että katsotaan niiden muiden kirjojen kanssa sitten.

2001

Äyyy, vihaan klassikoista kirjoittamista. Väistämättä tulee tunne siitä, etten minä välttämättä ole niitä arvollinen edes lukemaan, saati sitten niistä puhumaan.

No, Arthur C. Clarken 2001 A Space Odyssey nyt sitten kuitenkin, ja äänikirjamuodossa vieläpä. Olen ilmeisesti nähnyt leffan joskus, ja äänikirja alkoikin kiinnostavalla esittelyllä elokuvan ja leffan suhteesta. Tämän pätkän taisi lukea Clarke itse, varsinainen ääni haudan takaa.

Itse kirja oli - no, toki se oli hyvä. Tietenkin. Eikä sillä tavalla edes kovin kiusallinen skenaario, toisin kuin ehkä olisi voinut odottaa joltain vuonna 1968 kirjoitetulta teokselta. Mitä nyt toki sukupuolten väliset suhteet olivat varsin viiskytlukulaiset. Kuunnellessani teosta huomasin yhtäkkiä, miten paljosta tieteiskirjallisuus ja tieteisleffat ovat Clarkelle velkaa - hyvin samaan tapaan kuin Tolkien määritti fantasiakirjallisuuden suunnan pitkälle tulevaisuuteen näyttää Clarke tehneen scifille.

Osittain on kuitenkin tunnustettava, että kirja lipui myös aika pehmeästi ohi. Koska olen nähnyt ja lukenut jo kauhean määrän siitä kaanonista, joka 2001:sta ammentaa, kirja ei ollut mullistava tai järisyttävä. Silmiä avaava sentään kuitenkin.

The Girl Who Soared Over Fairyland and Cut the Moon in Two

Jos piti kahdesta aiemmasta Catherynne M. Valenten kirjoittamasta seikkailusta, jossa September seikkailee Satumaassa, pitää varmasti uudestakin. Uuden nimi on The Girl Who Soared Over Fairyland and Cut the Moon in Two, mutta aika vähän siinä minusta oli sellaista liitelyä - vai unohdinko vain?

Meno on edelleen lähes surrealistista (mutta aina kuitenkin luontevaa) ja hauskaa. Joku silti vaivasi, en tiedä mikä, mutta aivan asteen verran kalpeammaksi tämä jäi kuin edeltäjänsä. Liityneekö kirjasarjojen yleiseen ongelmallisuuteen vai mihin, en tiedä.

Suositeltava silti, totta kai.

The Fourth Wall

Walter Jon Williamsin The Fourth Wall liittyy löyhästi This Is Not a Game -teokseen.

Päähenkilönä - meinasin kirjoittaa määhenkilönä, sekin olisi ollut osuva termi - on Sean Makin, hieman epäonnistunut näyttelijä, jota onnistaa isosti. Hän saa pääroolin Dagmar Shawn leffaprojektista. Sitten ympärillä alkaa tulla ruumiita.

Kirjassa oli joitakin tosi onnistuneita puolia. Ensinnäkin Sean Makin on mainio päähenkilö, käsittämättömän itsekeskeinen torvi. Hänestä on vaikea pitää, mutta voi miten virkistävää on lukea teosta, jonka päähenkilöstä ihan aidosti on vaikea pitää. Williams onnistuu tekemään Seanista kuitenkin hyvin uskottavan - ei hän ole paha, heikko vain, ja taitava valehtelemaan itselleen.

Toisaalta kuvauksena leffateollisuudesta kirja on tosi tyly. Hautaisin kaikki haaveet näyttelijänurasta tässä vaiheessa, jos minulla olisi sellaisia yhtään.

Kolmanneksi kirjan kuvaus augmented reality -teknologiasta on ihan hirveän masentava, ja sellaisena varmasti täydellisesti toteen osoittautuva. Viimeistä huutoa olevia AR-laseja käytetään ensisijaisesti - tietenkin - mainontaan.

Pääjuoni oli sen sijaan minusta hivenen, no, tylsä. Vaikka jengiä kuolee kuin kärpäsiä, heistä ei jaksa kiinnostua. Eikä paljon muistakaan kirjan juonikuvioista. Vaikutusta voi toki olla silläkin, että luin kirjaa kännykältä milloin muistin - mutta parhaat opukset kestävät tämänkin.

Fiilis on siis vähän outo - kirjassa on hurjasti hyvää, mutta myös hurjasti heikompia pätkiä, jotka eivät oikein jaksa kantaa juonta. Eikä juonessa edes olisi kauheasti kannettavaa. Voi sentään.

The Coldest Girl in Coldtown

Holly Blackin kirjoja on noin lähtökohtaisesti kannattanut lukea, eikä The Coldest Girl in Coldtown tee poikkeusta - vaikka vähän muuta pelkäsinkin. Kirja nimittäin perustuu sellaiseen Blackin novelliin, josta en niin aikanani välittänyt.

Kas, on vampyyreita. Ja vampyyrit ja kaikki mahdollisesti tartunnan saaneet suljetaan loppuiäksi Coldtowneihin. Kylmäkylissä on käynnissä jatkuvat bileet, joista tulevat lifefeedit ovat saaneet vampirismin oikein mediaseksikkääksi ilmiöksi.

Ja kas, on tyttö, Tana, jonka äiti on mennyt ja kuollut vampyyrinpuremaan. Tana ei pidä koko hommaa mitenkään erityisen seksikkäänä, mutta eräänä aamuna hän herää kauheassa darrassa bileistä, joissa on ollut vampyyreja. Kylpyammeeseen sammuttuaan Tana on ollut turvassa - ehkä. Eräs toveri ei kuitenkaan ole, joten Tana roudaa tyypin lähimpään epäkuolleiden keskukseen. Ja siitä sitten seuraa kaikenlaista.

En useinkaan innostu vampyyriromantiikasta, mutta Black onnistuu tuomaan hommaan takaisin sitä kiehtovuutta, joka kimaltavien vampyyreiden myötä viimeistään kaikkosi. Loppupuolella olin jo valmis karjumaan Tanalla, että unohda järki ja seuraa vaistojasi. Mutta Black on parempi kirjailija kuin minä lukija - hän kysyy enemmän kuin kertoo. Se on hyvä valinta.

Olen myös jotenkin tosi iloinen siitä, että näin mainioita nuortenkirjoja kirjoitetaan. Sellaisia, joiden päähenkilöt eivät sievistele eivätkä käyttäydy kuten aikuiset tekopyhästi toivoisivat heidän käyttäytyvän, mutta jotka silti ovat todella inhimillisiä. Tana saattaa vetää lärvit tilaisuuden tullen, mutta ystäviään hän ei jätä pulaan.

The Forever War

Joe Haldemanin The Forever War on osa Spefin 101 helmeä. Siispä, äänikirjaelämys.

Scifiklassikoiden lukeminen on aina vähän jännittävää, sillä koskaan ei tiedä, mikä on mennyt kirjailijan ennustuksissa kauhealla tavalla pieleen. Tässä meni jotain. Mutta ensin hyvät uutiset: The Forever War oli todella kiinnostava - etenkin niiltä osin kun liikuttiin ulkoavaruudessa sotimassa. Ajan subjektiivinen kuluminen ja se, miten sotilaat loittonivat kaikesta tuttuna pitämästään, eivätkä suinkaan vain/lähinnä fyysisessä mielessä, oli hienosti kuvattu.

Sitten oli se kohta, joka sai kaipailemaan kätevää käännöstä englannin mainiolle sanalle cringeworthy. (Onko kellään sellaista takataskussaan? Sellaista, joka kuvaisi osuvasti sekä piinaavaa kiusaantuneisuutta että sitä vetäytyvää ruumiinliikettä, joka moisesta fiiliksestä syntyy?) Se oli Haldemanin näkemys siitä, miten ihmiskunnan seksuaalisuus ja seksuaaliset tavat muuttuvat - hetki - 25 vuodessa. Sotilaat pupsivat keskenään kuin kanit, sillä sitä heiltä odotetaan - ja ylikansoittuneessa maassa jengi päättää hallitusten suosituksesta ruveta homoseksuaaleiksi. Ajan näkemys on siis ilmeisesti ollut, että seksuaalisuus on jotenkin ikään kuin ruvettavissa oleva asia niin maan päällä kuin taivaissa. Homoseksuaalisuuden suhteen on asenteissa tapahtunut melkoista edistymistä sitten vuoden 1974, joten en hirttäydy siihen; vieläkään en osaa kuitenkaan päättää, miksi avaruusarmeijan pakkopupsimiset - mieleeni jäi etenkin ohimenevä maininta erään tukikohdan kahdesta hyvin väsyneestä naissotilaasta - niin kylmäsivät. Ehkä siksi, että se kaikki vaikutti niin kauhean ... ilottomalta. Jotenkin pakotetulta. Vaikka jos tuolla tavalla pistetään menemään, homman pitäisi minusta olla riemukasta kuin bonoboilla.

Niin että. Nyt on luettu. Ja kyllä kannatti.

EDIT. Jaa hups, unohdin juonikuvauksen. Oh well.

EDIT2. Kommentit kiinni spämmin vuoksi. En jaksa enää.
 

The Crane Wife

Patrick Nessin The Crane Wife alkaa hienosti - olin koukussa ensimmäisestä kappaleesta. Harvoin kukaan yhdistää erilaisia tunnelmia näin kauniisti.

George herää eräänä yönä ja löytää takapihaltaan kurjen, jonka pelastaa. Ja hieman myöhemmin käy niin, että Georgen elämään kävelee Kumiko. Seuraa vaikeita hetkiä ja kauniita hetkiä, sillä vaikka George ja Kumiko rakastuvat, etenkin lempeä George kokee rakkauden Kumikoon ajoittain vaikeaksi. Samalla Georgen tytär Amanda kokee elämisen ylipäänsä vaikeaksi.

Olen pitänyt kaikesta (lukemastani) Nessin tuotannosta valtavasti, eikä The Crane Wife ole millään muotoa poikkeus. Ness osaa olla [tässä Liina hapuilee sanoja] sekä miltei eteerinen että hyvin --- maallinen, kehollinen; ja tämä kombinaatio toimii minusta hienosti. Ja kaikkeen kudotaan japanilainen kansantaru (tai no, voihan olla, että Ness on keksinyt tarinansa itse, en minä tiedä enkä välitä.)

Osa jännitteestä ja tehosta menetetään loppua kohti; ehkä siksi, että lukijallekin on selvää, ettei teos voi loppua kuin yhdellä tavalla. (Mutta millaisella yhdellä tavalla? Käy ilmi, että siihen yhteenkin sisältyy loputtomasti variaatioita, ja vaikka Ness käyttää todellisuuden epäselvää luonnetta osin tehokeinona, lukija osaa itsekin nähdä edessään ne lukemattomat polut, joilla yhteen lopputulokseen voitaisiin päätyä.)

Yhteenvetona sanoisin, että tämä ei ollut aivan yhtä maaginen lukukokemus kuin A Monster Calls, mutta ei se mitään, sillä ihan jokaisen kirjan ei tarvitse raastaa sydäntä rikki. Hieno kirja siitä huolimatta.

Wolfhound Century

Meh, oli fiilikseni Peter Higginsin Wolfhound Centurysta.

Ensinhän innostuin, että hahaa, tämä sijoittuu Neuvostoliittoon, onpas viihdyttävän erilaista. Sitten kävi ilmi, ettei se oikeasti sijoittunut Neuvostoliittoon vaan johonkin pseudokopioon. Menin pettymään.

Vissarion Lom on poliisi, joka lähetetään nappaamaan terroristia ja rikollispomoa pääkaupunki Mirgorodiin. Siellä sitten käy ilmi kaikennäköistä, ml., että maahan aikanaan rysähtäneellä enkelillä on pahat mielessä.

Kirjan tunnelma on ihan aktiivisesti masentunut. Sinänsä se toki mukailee yleistä käsitystä Neuvostoliiton ajoista hienosti, mutta toisaalta tuntuu, että tässä pelataan stereotypioilla vähän turhan innokkaasti. Ankeaan yleisfiilikseen vaikutti osaltaan sekin, että kirjan henkilöhahmot olivat vähemmän henkilöitä ja enemmän jonkinlaisia taustatapetin liikkuvia osia. Tarpeen, jotta juoni kulkee, mutta toisaalta, eivät missään nimessä ketään, joista piittaisin pidemmälle kuin jaksan kirjan heittää.

Wolfhound Century aloittaa muuten sarjan, mutta harvinaisen torsoksi jäävällä tavalla. Kirja tuntuu lähinnä esinäytökseltä, mutten kiinnostunut mistään tarpeeksi lukeakseni vielä toistakin osaa.