Daniel Abrahamin The Tyrant's Law on kolmas osa The Dagger and the Coin -sarjaa.
En mene juoneen sen kummemmin; tuskin tässä kuitenkaan perässä pysyy, jos ei ole aiempia osia lukenut. Hyppään suoraan jakelemaan risuja ja ruusuja. Kummat ensin?
Risut:
No, ei tässä toki paljon maristavaa ole. Monella tavalla The Tyrant's Law on taattua Abrahamia - laadukas, inhimillisten hahmojen eteenpäin kuljettama kirja. Kerran vain lukiessani tulin verranneeksi tätä Scott Lynchin uusimpaan, eikä vertaus ollut kaikilta osin mairitteleva. Jotenkin Abrahamin maailmasta puuttuu sellainen ihmeen tunne, jota huomaan fantasiamaailmoilta hakevani. Vaikka Abrahamin maailmassa on lohikäärmeiden tekemiä teitä, jotka vievät minne lievät (oooh, riimi), jonkinlainen syvyysvaikutelma jää pois. Kun henkilöt ovat elossa, on miljöö puolestaan aika paperinen.
Ruusut:
No ne henkilöt. Ja se, miten Abraham kuvaa karmivalla tavalla maailmansa mullistavia tapahtumia. Tässä osassa rakennetaan siltaa oikein kunnon holokaustiin ja voi kuulkaa, miten hirveältä se lukijastakin tuntui! Miten pieni ja onneton ihmisenä on pääpahis ja miten helppoa vihaa onkaan lietsoa. Silloin Abraham on ihan onnen omiaan, kun pitää kuvata, miten pahat asiat tapahtuvat ja miten vaikea on tietää, mikä on oikein silloin, kun maailma on jatkuvan muutoksen kourissa.
Odotan jatkoa suuremmalla kiinnostuksella kuin ikinä.
En mene juoneen sen kummemmin; tuskin tässä kuitenkaan perässä pysyy, jos ei ole aiempia osia lukenut. Hyppään suoraan jakelemaan risuja ja ruusuja. Kummat ensin?
Risut:
No, ei tässä toki paljon maristavaa ole. Monella tavalla The Tyrant's Law on taattua Abrahamia - laadukas, inhimillisten hahmojen eteenpäin kuljettama kirja. Kerran vain lukiessani tulin verranneeksi tätä Scott Lynchin uusimpaan, eikä vertaus ollut kaikilta osin mairitteleva. Jotenkin Abrahamin maailmasta puuttuu sellainen ihmeen tunne, jota huomaan fantasiamaailmoilta hakevani. Vaikka Abrahamin maailmassa on lohikäärmeiden tekemiä teitä, jotka vievät minne lievät (oooh, riimi), jonkinlainen syvyysvaikutelma jää pois. Kun henkilöt ovat elossa, on miljöö puolestaan aika paperinen.
Ruusut:
No ne henkilöt. Ja se, miten Abraham kuvaa karmivalla tavalla maailmansa mullistavia tapahtumia. Tässä osassa rakennetaan siltaa oikein kunnon holokaustiin ja voi kuulkaa, miten hirveältä se lukijastakin tuntui! Miten pieni ja onneton ihmisenä on pääpahis ja miten helppoa vihaa onkaan lietsoa. Silloin Abraham on ihan onnen omiaan, kun pitää kuvata, miten pahat asiat tapahtuvat ja miten vaikea on tietää, mikä on oikein silloin, kun maailma on jatkuvan muutoksen kourissa.
Odotan jatkoa suuremmalla kiinnostuksella kuin ikinä.
2 comments:
Voi räkä. Mää jo aattelin tokan osan jälkeen että en lue kolmatta, en lue. Ja nyt mietin, että jos sitä lukis kuitenkin. Huokaus.
;)
Niin en nyt osaa sanoa sitten :D Onhan sitä paljon muutakin hyvää, että jos sarjan pituus alkaa jo painaa, jätä väliin vain :D
Post a Comment