Annihilation

Lupaukset on tehty rikottaviksi, kerroin itselleni kun varasin Jeff VanderMeerin Annihilationin kirjastosta - pyhästi olin siis luvannut, että VanderMeeriin en koske enää pitkällä tikullakaan.

Älkää kysykö. Meillä oli vain yhteensopivuusongelma.

Mutta nyt se on historiaa. Olin iloinen voidessani äänestää Annihilationia Goodreadsin vuosittaisissa äänestelykarkeloissa - se oli ainoa lukemani ehdokas, mutta ainahan voi myös jättää äänestämättä.

Annihilation aloittaa Southern Reach -trilogian, joka kertoo erikoisesta alueesta. Sellaisesta, jossa todellisuus on omanlaisensa. Alueelle lähetetään retkikunta tutkimaan tilannetta. Kirja kertoo siitä retkikunnasta.

Annihilation oli ihan erinomaisen outo, mutta vaikka sen outous ei ollut lempeää ja paijaavaa, se ei kuitenkaan ollut luotaantyöntävää. Jossain kohdin mietin, että näinköhän saan tämän(kään) juonesta mitenkään kiinni, mutta hahaa, sainpa kuitenkin.

Pieni ja tehokas kirja on siis kyseessä. Lukekaa, lukekaa!

Lagoon

Nnedi Okoraforin Lagoon sijoittuu Nigeriaan, Lagosiin, jonka muukalaiset päättävät valita laskeutumispaikakseen. Paikalle sattuu - tai kutsutaan - kolme ihmistä: meribiologi, jolla on ongelmia uskonnon hiljattain löytäneen aviomiehensä kanssa, rap-artisti ja sotilas, jolla on ongelmia komppaniansa kanssa.

Lagoon oli oikein virkistävä monella tavalla. Tykkäsin hirveästi sijoittumisesta Nigeriaan - tuntuu, kuin jo sillä olisi päässyt toiselle planeetalle. Kulttuurin kaikki aspektit ovat niin toisenlaisia ja kuitenkin ihmiset niin samanlaisia. Ja miten erilaiselta maailma tuntuikaan - oli kuin olisi itsekin katsellut palloa toisesta perspektiivistä.

Muukalaiset ovat arvoituksellisia, eivät hyviä, eivät pahoja, kuitenkin selvästi toisia. He haluavat käydä taloksi, ja tilaahan pitäisi riittää.

Kuten arvata saattaa, maa ajautuu kaaokseen.

Kirjan juonesta voisi sanoa yhtä sun toista, mutta ei tämä ole minusta kauhean juonivetoinen kirja. Asioita tapahtuu, ja niinhän niitä oikeastikin tuppaa tapahtumaan, vaikka ei ehkä tämänkaltaisia asioita.

Loppuun oli lisätty kirjasta poistettu kohta. Se sijoittui johonkin Jenkkeihin. Tai ehkä Kanadaan, en muista enää. Se oli ihan turha kohtaus, sillä vaikka se sinänsä herkullisesti heijasteli sitä, miten toisella puolella maailmaa tapahtuva muukalaisten laskeutuminen ei toisaalla ole mikään juttu. En olisi kuitenkaan kaivannut sitä edes kirjan loppuun, niin virkistävää oli lukea Afrikkaan sijoittuvaa scifiä.

No Harm Can Come to a Good Man

Mainion The Machinen jälkeen tartuin tähän James Smythen uudempaan kirjaan innoissani. No Harm Can Come to a Good Man -kirjassa on siinäkin mahtava premissi: entäs, jos olisi algoritmi, joka voisi ennustaa ... no, kaikkea.

Ja jos olisi algoritmi, joka voisi ennustaa kaikkea, sillähän voisi ennustella vaalituloksia, eikö niin? Ja sen kokevat - valitettavan karvaasti - Lawrence ja Deanna Walker. Lawrence on karvan päässä presidentinvaaliehdokkuudesta Jenkeissä, kun hänen mahdollisuuksiaan päätetään arvioida algoritmin avulla.

Ja sitten kaikki alkaa murentua. Ja kun murennutaan, murennutaan sillä tavalla, että lukijallakin vähän sydän käpristyy. (Mutta enemmän se käpristyy jo siinä kirjan alkupuolella, kun Walkerien perhettä koettelee toisenkinlainen tragedia.)

Lukukokemus muistutti hieman Lauren Beukesin Säkenöiviä tyttöjä, osin ulkoisten tekijöidensä vuoksi: oli kiehtova aiempi teos, ja nyt uusi, selvästi isommalle yleisölle markkinoitu opus. Ja valitettavasti jotain oli menetettykin, vaikka Beukes kyllä menetti selvästi enemmän.

Smythe pitää siis pakettinsa kasassa ja kirja on enimmäkseen vetävä. Osa jännitteestä tulee tosin siitä, että Smythe pitää paljon piilossa näennäisen päähenkilönsä luonteesta, enkä ole ihan varma, onko se nyt hyvä ratkaisu vai ei. Loppua kohden kaikki alkaa hieman murentua: väistämättä jäi vähän sellainen fiilis, että kirjoittaja ei itsekään ihan tiennyt, mitä tästä kaikesta nyt pitäisi ajatella ja miten kaiken pitäisi päättyä.

Kun The Machine voimisti otettaan lukijasta loppuaan kohden, No Harm Can Come to a Good Man ei todellakaan valitettavasti yllä samaan. Keskivertoa parempi kokemus silti, jos ei muuta, niin tiukan alkupuolikkaansa ansiosta.

Ja kun nyt hetken vielä ainakin aion vältellä Beukesia, seuraavaan Smytheeni voin kuitenkin tarttua vaikka ensi viikolla.

Erityispisteet muuten karmeaa asennetta heijastelevasta nimestä.

The Village Sang to the Sea

Bruce McAllisterin The Village Sang to the Sea oli sen kokoinen ja näköinen kirja, että siltä odotti jotenkin todella liihottelevaa, unenomaista tekstiä.

Vähän sitten yllätyin kun sisältä löytyikin 13-vuotiaan pojan kokemuksia pienestä italialaiskylästä 60-luvulta. Aika juurevia kokemuksia vieläpä, ehkä se liittyy ikään, 13-vuotiaista ei vaan saa liihottelevaa ja unenomaista irti, vaikka samalla ehdottomasti - kuten kansikin lupaa - taikuuteen liittyviä.

Mutta yllätys oli kuitenkin vain myönteinen. Kirjassa on tarinoita, joista suuri osa on ilmeisesti julkaistu irrallisina, mutta jotenkin se vain toimii hienosti kokonaisuutena. Päähenkilö Brad kokee asioita, jotka jotenkin solahtavat osaksi arkea, vaikkeivät selvästi arkisia olekaan. McAllisterin taikuus ei ole toisaalta myöskään harmitonta. Ei se nyt pahansuopaakaan ole, mutta ei vain hyväntahtoista. Bradiltakin se vaatii jotain.

Pidin kirjasta hirveästi. Pidin sen tarinoista ja vielä enemmän pidin joistakin erityisen tarkkanäköisistä havainnoista, joita McAllister tarinoidensa yhteydessä tekee.

Jostain syystä minulla oli kova kiusaus lukea tarinasta omaelämäkerrallisuutta (etenkin kun McAllister, kuten kirjansa päähenkilö, on kai laivastoupseerin lapsena elänyt Italiassa skidinä), mutta siinä taitaa olla kyse vain toiveajattelusta. Haluaisin niin kovin elää maailmassa, jossa McAllisterin kuvaamat tarinat ovat totta.

Homeland

Homeland ei alkanut kovin lupaavissa merkeissä. Ensinnäkin se oli jatkoa Little Brotherille, josta pidin ihan hurjasti, ja toisaalta olin vähän aiemmin lukenut Cory Doctorow:lta myös Pirate Cineman, josta en pitänyt niin hurjasti. Eikä alku ollut ihan kovin hyvä.

Mutta sitten kirja jotenkin asettui. Se oli yhtäkkiä ihan just sitä, mistä pidin niin hurjasti Little Brotherissa.

Homeland alkaa Burning Man -festareilta, jotka ihan oikeasti ovat olemassa, vaikka kuulostavat just siltä, että tosimaailmassa moinen ei onnistuisi. (Piti tämäkin googlata.) Homma vaikuttaa homeiselta namedroppailulta, vaikka Doctorow varmasti on vain aidon innoissaan asiastaan (ja kylmähaudutetusta kahvista, johon tässä vaiheessa suhtauduin jo avoimen vihamielisesti, vaikka se kyllä muuttui sittemmin.) Sitten vanha tuttu ilmestyy paikalle, tökkää päähenkilö Marcuksen käteen muistitikun, korvaan ohjeita ja tulee kidnapatuksi.

Tässä vaiheessa olin että hohhoijaa ja kirosana. Katsokaa kun Little Brotherissa kyse ei ollut tällaisista jutuista, salaperäisistä kohtaamisista ja sen sellaisesta. Se oli elämänmakuisempi.

Mutta onneksi Homeland parantaa menoaan kuin sika juoksuaan. Yhtäkkiä sekin on elämänmakuisempi. Takakannen nuljusta esittelystä poiketen Marcus poimii sellaisten ongelmien kanssa, jotka eivät ole kovin selvärajaisia. Vastoinkäymiset eivät ole kaunokirjallisen dramaattisia tai jotenkin ... juonenkuljetuksellisia. Tykkäsin siitä ihan hirveästi; Doctorow esittelee jälleen yhteiskunnan, joka ei - luojan kiitos - ole ihan vielä omamme, mutta ei valitettavasti kovin kaukanakaan. Ja siinä yhteiskunnassa kirjan henkilöt elävät, ja juoni toimii mainiosti arkisemmalla tasolla. Vaikka tietenkin tässäkin on tosi isoista jutuista kyse ja sitä rataa.

Doctorow jättää monta juonen kuviota ihan auki kirjan lopussa, mutta hyvä niin. Sellaistahan elämä on.

Infodumppeja Doctorow jakelee myös aivan ilman ainuttakaan anteeksipyyntöä. Se on hyvä: ne toimivat. Ja siinä, missä Pirate Cinema oli jotenkin pikemminkin lannistava kuin innostava, Homeland on nimenomaan innostava.

Niin ja nyt kyllä aion kokeilla sitä kylmähaudutettua kahviakin.

Death and the Flower

EN TIEDÄ, MITÄ ODOTIN!

Koji Suzuki on tyyppi, joka on kirjoittanut Ring-kirjat. Ne, jotka minä tiedän länkkärileffaversioina, sellaisina pelottavanpuoleisina.

Suzukin Death and the Flower piti sisällään kuusi tarinaa. Koska tiesin Ring-jutusta, puristin ensimmäisen tarinan kohdalla penkkiä rystyset valkeina. Siinä nimittäin päähenkilöllä oli pieni lapsi, ja kauhu, jossa on lapsia, on minusta ihan kamalaa kauhua.

Mutta ei se sitten ollutkaan kovin pelottava tarina. Itse asiassa se ei ollut yhtään pelottava. Se kertoi pikemminkin jotain siitä, millaista ehkä on olla mies ja isä: millaisia rooleja siihen liittyy. Millaisia rooleja siihen liittyy etenkin Japanissa.

Kokoelma jatkoi samaa sarjaa, ja jälkisanat tekivät selväksi, että siitä oli kysekin: Suzuki oli valinnut nimenomaan tarinoita, jotka kertovat vanhemmuuden miehisestä puolesta. Sitä me naiset emme kovin usein näe. Suzuki oli itse nuorena kirjailijana hoitanut lapsiaan kotona, pessyt vaippoja ja lusikoinut puuroa suuhun. Tai mitä siellä Japanissa nyt lapsille aamuisin suuhun lusikoidaan.

(Kauhusta siis ei tietoakaan. Vähän jotain maagista realismia oli välillä löydettävissä.)

Kaikella tällä oli joitakin (ehkä kulttuurisia) vaikutuksia. Kuudesta tarinasta viidessä naishahmo oli inspiroiva ja ryhdikäs kuin tiskirätti ja parisuhteet - no, mitä ne nyt sitten ovat, kun vain toinen on toimija. Se yksi reipas naisihminen oli yksinhuoltaja.

Toisaalta miehen rooliin ja isyyteen liittyi näissä tarinoissa yllättävän paljon valmiutta heretä väkivaltaiseksi perheensä puolesta.

Jos sanon, ettei tarinoiden naiskuva lainkaan minua ärsyttänyt, en oikeastaan edes valehtele. Enemmänkin se sai minut mietteliääksi. Mietin sitä, miten täkäläiset miehet kokevat parisuhteensa, puolisonsa, isyytensä - missä määrin Suzukin kuvaama aktiivisen toimijan ja passiivisen odottelijan suhde on totta täälläkin, tänäkin päivänä. Vai onko kyse kulttuurista ja ajankuvasta (yksi tarinoista nojasi vahvasti filmirulliin ja lankapuhelimiin, joten ihan tätä päivää ei aina eletty.)

Vaikka jossain määrin oli tylsää lukea tarinoita, joissa vaimot ja äidit ovat näin passiivisia, samalla tuli sellainen tunne, että tuli nähneeksi jotain, mitä ei hetkeen olekaan nähnyt. Ja että miten ihanaa on, kun ei tarvitse itse olla sellainen vaimo ja äiti.

Kurkistuksena Japaniin kirja oli myös ihan jees.

Itse tarinoista sen sijaan en niin välittänyt. Eikö olekin ristiriitaista! Paljon oli kiinnostavaa, mutta tarinat eivät jotenkin juuri minulle toimineet. Erikoinen lukukokemus siis.

Dead Set

Richard Kadreyn Dead Set oli vähän sellainen välipalan kaltainen juttu. Zoen isä on kuollut, ja äiti taistelee kaikenlaisten vakuutusasioiden ja työnhaun kanssa, ja Zoe murjottaa koulussa.

Sitten Zoe tapaa erikoisen levykauppiaan. Peruskokoelman lisäksi tarjolla on myös mahdollisuus kuunnella sieluja halpaan hintaan. Ja kas, sattuu olemaan niin, että rakkaan isän sielukin siellä levylaarissa olla möllöttää. Tämä kaikki johtaa sellaiseen hieman pöljään mutta joiltakin osin myös oikein virkistävään seikkailuun. (Ai miten niin virkistävään? Tässä ei ollut kuulkaa väkisin väännettyä romanttista kuviota.)

Kirja oli oikein opettavainen. Minä löysin siitä selkeän sanoman: Naiset! Älkää koskaan jättäkö omaa uraanne hyllylle viideksitoista vuodeksi vain siksi, että menitte lisääntymään! Pitäkää ammattitaidostanne huolta ja jakakaa hoitovastuu puolisonne kanssa!

Niinpä niin. Minua kyllä vitutti Zoen äitiparan puolesta.

No, sinä nyt oletkin tuollainen äiti-ihminen, te ajattelette. Et vaan tajua. Ja voihan se niinkin olla, mutta parhaat nuorten (ja lasten ja nuorten aikuisten) kirjat koskettavat kaikenikäisiä. Jos Zoe oli minusta pölö NYT, on vaikea kuvitella, ettenkö 14-vuotiaana olisi huutanut kotoaan livistävälle, ihan-kohta-takaisin-tulevalle romaanihenkilölle, että "Jätä nyt edes joku lappu!"

Ja sitten vielä sekin, että jos nyt sattuu kohtaamaan levykauppiaan, jolla - YLLÄRI - on juuri sinun lähimmäisesi sielu levyllä, ja hän haluaa siitä vain jotain pientä vastineeksi, hampaan vaikka - kuka nyt ei juokse toiseen suuntaan? No Zoe ei juokse. Magiahan ei ole todellista eikä outo heppu sillä hampaalla varmaankaan mitään tärkeää tee. Sieluja sillä on tosin äänilevyillä, mutta taikuus? Pfffft.

More Than This

Patrick Ness on pikku hiljaa hivuttanut itsensä elämässäni sellaiseen asemaan, jossa ostan vaikka tyypin kootut ostoslistat, jossa hän sellaiset päättää julkaista. Tai vähintäänkin lainaan ne kirjastosta. Kuten nyt nuortenkirjan More Than This.

Siinä eräs nuorisolainen, Seth, hyppää hyiseen mereen ja kuolee. Ja herää sitten vähän myöhemmin jostain, joka hyvin todennäköisesti ei ole taivas tahi helvetti, eikä myöskään yrittäjän kokemus taivaasta tai helvetistä, anteeksi, pakko oli ruveta veistelemään puujalkavitsejä. Ja siellä jossain on muitakin. Ei kovin monia, mutta joitakin.

Ja siitä sitten vaan mysteeriä selvittelemään, eikö? Oliko kaikki tässä? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Saako elämässä vain yhden mahdollisuuden?

Sanon nyt ihan suoraan, että kaikilta osin lukukokemus ei minusta ollut aivan täysosuma. Kyse taisi olla siitä, että kuvittelin lukevani yhdenlaista kirjaa, mutta Ness ovelana poikana kirjoittikin aivan toisenlaista kirjaa.

Kuitenkin aina, kun minä ja kirja olimme samalla sivulla, ja usein silloinkin kun emme olleet - ja eikö toisaalta ole hyvä, että kirja saa lukijansa aidosti ihmettelemään, mitä hittoa on tekeillä - kyseessä oli ihan täysosuma. Seth oli mainio päähenkilö, teini-iän angsteissaan jotenkin niin oikein, ja sitten herättyään niin, no, itsekeskeinen, että siinäkin jotenkin niin oikein. Eikä häntä voi itsekeskeisyydestä syyttääkään: kuinka moni meistä ei ajattelisi, mikäli sattuisi heräämään kuoltuaan, että tässä kaikessa nyt on jollain tavalla kyse juuri minusta?

Ja kuinka monelle meistä ei tee hyvää silloin tällöin nähdä, että kyse ei ole ollenkaan minusta? Seth saa tilaisuuden tarkastella mennyttä eri tavoin ja - ehkä - päästää irti myös turhasta syyllisyydestä ja menneisyyden kipukohdista.

Ja ollakseen niinkin fiksu kirja kuin on, More Than This myös rullaa eteenpäin kuin juna. Luettavuudeltaan tämä on kuin erityisen hyvin kirjoitettu trilleri: tuskin malttaa laskea käsistään.

The Inferior

Peadar Ó Guilínin The Inferior on joku muinainen Locus-suositelma, jonka luin vihdoin, kun se saatiin sähköisenä lisänä kirjaston kokoelmiin.

En voi väittää mainittavasti pitäneeni teoksesta. Se tuntuu jollakin tavalla olevan jonkinlainen tosi-tv -ilmiön tummapintainen peili: Stopmouth edustaa ihmislajia, jolla ei mene kovin hyvin. Joka puolella on petoja, joita pitää metsästää ennen kuin ne metsästävät takaisin. Heimo on ensisijainen, eikä yksilöllä ole niin väliä: heidät, joilla ei enää jalka nouse, vaihdetaan empimättä jonkun petojen heimon kanssa. Joka puolella suhisee jotain satelliitteja, joista käy selväksi noin ensisekunnilla, että kameroitahan ne.

Sitten maahan syöksyy yksi satelliitti ja sen sisältä löytyy nainen.

Koska tosi-tv -väännös taustalla on niin ilmeinen, menee hetki, ennen kuin tajuaa, että kirjoittaja on myös siirtänyt teoksensa aika kauas tulevaisuuteen. Pelkällä lihalla pärjäävät ihmiset eivät toden totta ole ihan nykymenon mukaisia - mietin pitkän tovin, miksei kellään ole keripukkia. Taustatarina jää kuitenkin kauhean monimutkaiseksi ja epäselväksi. Ó Guilín ei tunnu edes yrittävän kertoa, mitä on tapahtunut ja miksi, enkä minäkään enää jossain vaiheessa halunnut siitä sen enempää tietää. Näin eritoten siksi, että tosi-tv -viihde (kuten sentään selviää) on kehitetty nimenomaan sirkushuveiksi kansalle, jolla ei itselläänkään mene kovin hyvin. Ankeutta siellä, ankeutta täällä, ja kaikki tämä yleinen ankeus oli aika raskasta luettavaa.

Suosittelen kaikille, jotka pitävät ylenpalttisesta ankeudesta.

Ai kamala, tulipa syyllinen olo, kun kirjoitin näin negatiivisesti tästä.

Remember Why You Fear Me

Aina, kun kirjoitan kauhugenreen kuuluvasta kirjallisuudesta, törmään ongelmaan kauhusta; mitä se ylipäänsä on ja miksi se aika usein on jotenkin kamalan epäpelottavaa kaikessa kaavamaisuudessaan.

Aluksi siis kohottelin kulmakarvojani Robert Shearmanin novellikokoelman luokittelulle kauhukirjallisuudeksi - siis kirjastossa. Englanniksi Remember Why You Fear Men on katsottu olevan tummasävyistä fiktiota.

Mutta kuulkaa, tämähän on jumaliste pelottava kirja.

Ei sillä tavalla kovin konventionaalisesti pelottava, sillä Shearmanin tarinoissa pelottavinta ovat usein ihmiset - tai tunteet, rakkauden kääntyminen vihaksi tai välinpitämättömyydeksi tai etäisyydeksi, nekin, mutta silti useammin ihmiset.

Kiskaisen esiin esimerkin: yhdessäkin tarinassa oli jättiläishämähäkki. Se oli toki sinänsä jo vähän raskasta entiselle hämähäkkikammoiselle, mutta giganttinen hämiäinen ei suinkaan ole tarinan pelottavin hahmo.

No nyt tässä tulee sellainen olo, että pelkkää synkkyyttä on elämä Shearmanin kirjoissa. Ei ole, tarinat ovat mainioita, vaikka tunneskaala ehkä jää sinne negatiivisen puolelle.

Jos jotain naristavaa on naristava, vähän pitkältä kirja tuntui. Tekstit ovat kyllä sillä tavalla helppolukuisia, osa lähes jutustelevia, ettei niissä nyt sinänsä nokka kauan tuhissut, mutta jonkinlaista välipuutumista oli havaittavissa. Joitakin tarinoita olisi hyvinkin voinut karsia ytimekkäämmän paketin aikaansaamiseksi.

Silti, mitään en kadu, tämän lukemista nyt ainakaan.

Strange Bodies

Jos sattuu pitämään sellaisista kirjoista kuin James Smythen teoksesta The Machine, joissa on hieman vainoharhainen maailma-murenee-ympäriltäni -fiilis, Marcel Therouxin Strange Bodies kandee ilman muuta ottaa lukulistalle.

Siinä nimittäin Nicholas Slopen saapuu eräänä päivänä, vuosien jälkeen, entisen tyttöystävänsä Susannan ovelle. Juttutuokion jälkeen mimmistä on selvää, että kyseessä tosiaan on Nicholas - vaikka jotain outoa tyypissä on. Mies jättää jälkeensä muistitikun, jossa on vielä oudompi tarina, ja kun Susanna yrittää selvittää Nicholasin tilannetta yhteisten ystävien kautta, hän saa kuulla tämän kuolleen joitakin kuukausia aiemmin.

Ja Nicholasin tarina, se se vasta onkin outo: vaikuttava ja kylmäävä. Theroux käsittelee karmivalla tavalla sitä, mikä meistä tekee meidät. Karmivalla, ja myös hyvin luettavalla tavalla - vaikka jostain syystä odotin kirjan olevan raskas ja vaikealukuinen, se on kaikkea muuta. Teksti melkein lukee itse itsensä.

En spoilaa enempää: spoilatkaa itse itsenne ja lukekaa Strange Bodies.

The Desert of Souls

Aion nyt unohtaa sen syvän epäluulon, jota tunnen, kun joku jenkki (tai sellaiseksi epäilemäni) kirjoittaa seikkailua Tuhannen ja yhden yön hengessä ja tyytyä toteamaan, että Howard Andrew Jonesin The Desert of Souls on joka tapauksessa mahtava tarina.

Ensi alkuun kuitenkin vielä sellainen varoitus, että olen ihan ostettavissa, jos sarjan nimessä on jotain sen tyylistä kuin "Nimi ja Toinenkin nimi -seikkailu". Tässä tapauksessa siis kyseessä oli Dabir ja Asim -tarina, kertojanaan kapteeni Asim, joka toimii muuten eräänlaisena Watsonina Dabirin Sherlockille. Tuttua siis kirjallisuuden konventioista ja lapsuudesta, josta iso osa on kulutettu Tuhannen ja yhden yön tarinoiden parissa, ja ehkä juuri siksi niin oikein.

Dabir ja Asim seikkailevat Bagdadissa noin 700-luvulla tai jotain sellaista (lunttasin tämän) ja magia on toki voimissaan. Kun salaperäinen muukalainen syöksyy Asimin ja Dabirin ja näiden herran jalkojen juureen ja uskoo näiden haltuun tabletin juuri ennen kuin kätevästi heittää henkensä, selvää on, että vauhtia on tiedossa.

Jotenkin koko homma oli miellyttävän maaginen ja kaikkinensa kelpo seikkailu. Asim ja Dabir laukkaavat läpi kartan ja päätyvät kirjan nimenkin kuvaamaan sielujen autiomaahan, jossa oli skaalaa sen verran, että olisin itsekin voinut piipahtaa - no, jos muutama vaara olisi saatu eliminoitua.

Vähän toki näin naisena harmittaa aina se, miten vähän oikeuksia naisväellä tämäntyyppisissä tarinoissa on, mutta onneksi Jones venyttää aikoja ja tapoja sen verran (tai mistä minä tiedän, voihan olla, että ankea rajoittaminen on vasta myöhempien aikojen idea), että mukaan mahtuu yksi itsepäinen mimmikin. Mitään sen kummempaa emansipaatiota on kuitenkin turha odottaa.

Mutta nyt ei sellaisista välitetä: The Desert of Souls oli juuri se kirja, jota tähän syksyyn kaipasinkin. Kelpo hupia.

Lost Everything

Pidin joskus kovasti Brian Francis Slatteryn Avaruusbluesista (vaikka tätä muinaista blogitekstiä lukemalla ei voi alkuunkaan päätellä, miksi näin oli. Haluaisin ajatella, että olen vuosien saatossa petrannut, mutta koen itselleni valehtelun vaikeaksi.)

Lost Everything siis kiinnosti lähtökohtaisesti.

Kirja kertoo kahdesta miehestä, jotka matkaavat joella. Ympärillä on käynnissä jonkinlainen apokalypsi, kaikkialla soditaan, vastarintaliike toimii, kukaan ei tiedä miksi. Kaikki ovat menettäneet kaiken. Ja takaa tulee kaikkien aikojen myrsky. Sellainen, jonka jälkeen maailma ei ole enää entisensä, jos on ollenkaan.

Ja nyt olisi syytä löytää toisen miehen poika.

Lost Everything oli itselleni vähän vaikea. Tavallaan kirja on unenomaisuudessaan mainio, enkä voi olla rakastamatta sitä tunnetta, jossa jokin valtava on ottamassa ohjat. Toisaalta kaiken tämän unenomaisuuden kääntöpuoli oli jonkinlainen vaikeus saada itse tarinasta otetta. Slattery kertoo kaikista ja kaikesta, ja pikku hiljaa lyhyen romaanin aikana jonkinlainen kuva rakentuukin. Se vain on hyvin häilyvä kuva.

Jokin tässä toi mieleen etäisesti McCarthyn The Road -kirjan, vaikka Lost Everything on toisaalta paljon valoisampi. Ja miksipä ei olisi, sillä jollain tasolla kirjan houkutus on se helpotus, jonka tuntee kun päästää irti kaikesta. Lentää myrskyn mukana.

Vaikea siis, mutta hyvä. Lopulta.

Charm

Hehehihihoo! Sarah Pinborough:n satutrilogian jokin osa Tuhkimoineen tuli vihdoinkin kirjastoon (jo aikaa sitten, olen taas jäljessä, katsokaas): ja kuinka käy! Charm tarjoaa Pinborough:n päähenkilöille hyviäkin uutisia!

Jos nyt muistelen trilogiaa, sanoisin, että Poison oli mainio, Beauty lievästi pettymyksellinen ja Charm taas mainio. Siinä Tuhkimomme ei ole mikään siveellinen ja kaltoinkohdeltu immyt vaan sellainen oikea ihminen. Yhtäältä kunnon pyrkyri (mutta ehkä enemmän nuoruuttaan ja pöljyyttään) ja toisaalta sisältäen mahdollisuuksia kasvaa aistilliseksi naisihmiseksi.

Samalla kierroksella vieraillaan entistenkin päähenkilöiden luona.

Kaiken kaikkiaan viihdyin ja viihtymisen ohella pidin siitä, etteivät asiat ole niin kovin satumaisen mustavalkoisia.

Ainoa narinan aihe on tuo kansi - miksi, miksi! Kun näille on ne ässät satuaiheisetkin olemassa! Pois kannesta, sinä geneerinen kaunotar!

MaddAddam

Margaret Atwoodin MaddAddamista olin kuullut vähän sellaista "ei sarjassaan parasta" -mutinaa. Minä en moista kuunnellut, vaan kun sain tämän käsiini, olin ihan että shut up and take my money. (Mutta ei kirjasto sitten kuitenkaan halunnut rahaa. Mukava laitos se on.)

Siinä lukiessanikin olin vielä, että shut up jne. Ja kirjan lopetettuanikin olin ihan sillä tavalla, että kuulkaa minua ei nyt mikään analyyttinen kiinnosta. Jossain vaiheessa, kesken sarjan, tulin näemmä siihen tulokseen, että Atwood on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua, ja vaikka, okei, MaddAddam ei ollut aivan yhtä puhdaslaatuista kirjallista kokaiinia kuin The Year of the Flood, väitän kuitenkin, että ero on hiuksenhieno, enkä todellakaan aio valittaa.

Haluan tätä vain lisää.

MaddAddam kertoo aiemmissa teoksissa fiitanneen Zebin tarinan jatkaen hieman eteenpäin suuresta tulvasta selvinneiden kanssa. Toisena päähenkilönä on Toby, lempparisankarittareni, jonka kanssa kärsin suurta epävarmuutta ja iloitsin aina, kun siihen oli aihetta.

Nämä voisin ostaa omaankin hyllyyni. Kovakantisina. Hyvälle paperille painettuna. Tiedättehän. Sitten voisin lukea niitä uudestaan ja uudestaan ja kun en lukisi, voisin ihailla niitä.

One-Eyed Jack

Elizabeth Bearin One-Eyed Jack oli jotenkin vähän kummallinen kokemus. Luulin lukevani kirjaa, joka sijoittuu nykyhetkeen, mutta oikeasti se sijoittuu vuoteen 2002 (jolloin se oli kai kirjoitettukin, vaikka julkaisu tapahtui aivan vastikään). Ja tässä sitä taas huomaa, miten lähimenneisyyteen sijoittuminen ja etenkin lähimenneisyyden teknologia jotenkin oudosti vanhentaa teosta.

Ei sillä, että kirja muutoin olisi erityisen tomuinen. One-Eyed Jack sijoittuu Las Vegasiin, jonne kokoontuu melkoinen kavalkadi myyttisiä henkilöitymiä taistelemaan kaupungin herruudesta. Tämä osa toimii hyvin.

Mutta mutta. Bear on kirjoittanut jotain, joka on lähinnä pitkitetty sisäpiirin vitsi. Kirja on täynnä viittauksia esimerkiksi tv-sarjoihin, joiden henkilöitä en tunnistanut alkuunkaan. Tarina sinänsä toimii erinomaisesti meille daijummillekin, mutta vähän käy tökkimään kun koko ajan tuntuu siltä, että tajuaa vitsistä korkeintaan 30 prosenttia. (Tietenkin, jos olisin tajunnut viittaukset, tämä olisi minusta epäilemättä hauskinta ikinä.)

No, ehkä se on kasvattavaa. Osaan nyt mahdollisesti asettua paremmin tyttäreni asemaan. Hänestä, 3-vuotiaasta, saattaa tuntua koko ajan siltä kuin tajuaisi vitsistä korkeintaan 30 prosenttia.

Suosittelen heille, jotka pitävät urbaanista fantasiasta ja tykkäävät bongailla viittauksia.

Starbound / Earthbound

Starbound ja Earthbound ovat jatkoa Marsbound-kirjalle. Ja nyt tämä Joe Haldemanin sarja on tulkintani mukaan luettu.

(Saattaa sisältää lieviä ja väistämättömiä spoilereita sekä Marsboundin että Starboundin osalta.)

Starbound alkaa, kun Carmen lähtee miehensä ja muutaman muun kanssa lennolle kohti mystisiä toisia - heitä, jotka ovat aikanaan istuttaneet Marsiin muukalaislajin tarkkailemaan ihmiskunnan kehitystä. Lennon tarkoitus on diplomatia, sillä on selvää, että toisilla on pikkusormessaan tarpeeksi vääntöä pistää ihmiskunnalle piste. Sapelin kalistelu ei siis ole vastaus.

Kirjasta iso osa lennettään avaruudessa peltipurkissa. Se oli minusta oikeastaan kirjan parasta antia, ja jollain tavalla kovin leppoisaakin. Haldeman ei lähde ylilyöntien tielle kuvatessaan yhteen tilaan ahdettua joukkoaan.

Lopulta sitten tavataan toiset ja tullaan takaisin kotiin. Muukalaislajin (edustajan) tapaaminen on suoraan sanottuna jokseenkin antiklimaattista. Siksi vissiin Haldeman lähteekin trilogiansa kolmannessa osassa ihan eri tielle ...

...kun Earthboundissa toiset ovat sammuttaneet sähköt vastauksena ihmislajin parantumattomalle tavalle isotella.

Niin että Earthbound onkin sitten Haldeman kirjoittamassa jonkinlaista dystooppista apokalypsia, jossa äkkiä romahtavista resursseista taistellaan veitset hampaissa. Auringon alla on hyvin vähän uutta heille, jotka ovat lukeneet viime aikoina esimerkiksi John Barnesia tai vaikkapa John Varleyta. (Itse asiassa Barnes on jälleenrakennuspyrkimyksineen paljon kiinnostavampi.)

Carmenin ja kumppanusten osalta systeemin romahdus tarkoittaa laukkaamista ympäri karttaa, kunnes kirja loppuu tavalla, joka sai erään Herttoniemessä asustavan kirjabloggaajan sanomaan "jaaha".

En aio mennä niin pitkälle, että marisisin näiden parissa menettämiäni tunteja, mutta eivät nämä lukuhistoriaani minään erityisenä kohokohtanakaan tule jäämään.

Mistification

Kaaron Warrenin Mistification kertoo Marvosta, josta tulee taikuri - mutta joka hallitsee myös sellaisen taikuuden, jota lavoilla ei käytetä.

Samalla Marvon tarina on jonkinlainen kehys, ehkä, sillä ennen kaikkea Marvo metsästää tarinoita. Tarinoita, joita Warren kirjassaan kertoo lähes jatkuvasti. Lukukokemuksesta en osaa sinänsä sanoa mitään, mutta kuuntelukokemus oli erikoinen: välillä lähes unohti, mitä kirjaa ja mitä tarinaa oli kuuntelemassa.

Saattaapi olla sellainen väärin kuunneltu -juttu käsillä nyt, mutta vaikka oikeastaan pidin rosoisista pikkuisista tarinoista isomman tarinan sisällä, siitä isommasta en niin välittänyt. Marvo ei tullut kovin lähelle; seikka, jota ei kyllä kähisevä lukijakaan yhtään auttanut.

Gngngngngn. Anteeksi, nyt ei irtoa enempää. Epäilen, että Warrenilla oli kirjassaan isompi tarkoitus, mutta se hukkui äänikirjaformaattiin. Seuraavaksi voisin kokeilla Warrenin Walking the Tree -kirjaa. Se voittaa kansikuvavertailunkin perusteella Mistificationin.

A Million Suns

A Million Suns on jatko-osa Across the Universelle. Ajattelin lukaista sen ehtiessäni, ettei jää sarja kiusallisesti kesken.

Ehdottomana bonuksena sanottakoon, että tämä on aika nopealukuinen ja ihan viihdyttäväkin.

Miinuspuolena lukijan (siis itseni) kannalta pidän silti sitä, että jännitteestä aika turhan iso - ja teoksen pituudesta aivan liian iso - osa syntyy kommunikaation puutteesta ja ihmeellisestä jäkittämisestä. En jaksa sellaista.

Sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä sarjan aiottu kohdeyleisökin lyö päätään seinään ja päättää, että heistä ei ikinä tule tyyppejä, jotka eivät voi vaan saatana avata suutaan kun sen aika on. Ja jos näin on, Beth Revis tekee tärkeää työtä.

Kirja loppui kelpo cliffhangeriin, joten otaksun lukevani vielä viimeisenkin osan tietääkseni, millaisiin itsesäälin, itsesyytösten ja kommunikaatiokatkosten huippuhetkiin päähenkilömme seuraavaksi yltävät.

Unwrapped Sky

Rjurik Davidsonin Unwrapped Sky päätyi lukulistalleni ehkä Finnconin vuoksi, tai ehkä jostain muusta syystä; jostain tarkemmin määrittelemättömästä syystä siitä on myös kovin vaikea kirjoittaa mitään.

Kirja kertoo Caeli-Amurin rappeutuneesta kaupungista, jossa työväestö raataa muutaman hallitsevan huoneen alaisuudessa, kurjissa oloissa. Kurjuudesta ovat ponnistaneet myös päähenkilöt, Kata (salamurhaaja), Boris (korkeaan asemaan päätynyt työläinen) ja Maximilian (vallankumouksellinen, kuten eräs ranskalainen kaimansakin.)

Kaikkinensa kirjassa on hyvät lähtökohdat (no se vallankumous - ja rapistunut kaupunkikin) ja muutama oikein herkullinen juttu. Vallankumous vaan onnistuu jotenkin, en tiedä miten se on edes mahdollista, mutta näemmä on, jäämään jonkinlaiseksi taustaksi päähenkilöiden tuskaillessa etualalla.

Tuskailtavaa riittääkin, sillä kukaan päähenkilöistä ei ole erityisen sympaattinen hahmo: kaikki ovat emotionaalisesti kovia ja moraalisesti kovin päteviä selittämään ikävämmät tekonsa. Itselleen ainakin. Lukija saattaa nostaa kulmakarvaansa.

Kirjassa parasta on alku: kun yksi päähenkilöistä käy soutelemassa merellä, Caeli-Amurin uponneen sisarkaupungin yllä. Kun tapahtuu surullisia ja julmalta tuntuvia asioita.

Myöhemmin, kun tuohon uponneeseen sisarkaupunkiin sukelletaan, tämäkin hieman taianomainen hetki särkyy jotenkin turhalta tuntuvalla toimintakohtauksella.

Että en nyt tiedä. Pikaisen googletuksen perusteella tämä on ihan selvästi toiset-tykkää-toiset-ei -kamaa. Itse taisin kuulua jälkimmäiseen leiriin ainakin siinä määrin, että jatko-osia tuskin luen, ellei Internet saa mieltäni muuttumaan väkevillä argumenteilla.

iD

Jatko-osissa piisaa: iD tarjoaa jatkon Madeline Ashbyn vN:lle.

Nyt on näkökulma muuttunut: Amy vetää vN-paratiisia, mutta sinne luikertelee käärme. Ja käärme pakottaa iD:n päähenkilön, Amyyn kovasti rakastuneen Javierin tekemään jotain, mitä tämä ei suinkaan tahtoisi tehdä.

Vaikka kovasti pidin edellistä kirjaa nuorisolaisille sopivana, tämä iD on minusta kovin selkeästi aikuisten. Opus on nimittäin aika tummasävyinen ja synkkä, eikä kai se mikään ihmekään ole. Von Neumannin koneet ovat Ashbyn maailmassa orjia, vailla vapaata tahtoa - mutta eivät vailla tunteita.

Vaikka opus herättää paljon kiinnostavia ajatuksia (etenkin ihmiskunnasta), en nauttinut siitä ihan varauksetta. Välillä vähän pölö seikkailullinen juoni tuntuu istuvan huonosti synkkään yleistunnelmaan.

Mutta mitään en kadu. Tämäkin kirja jätti jälkeensä ajateltavaa, vaikka nyt sitten synkeänpuoleista ajateltavaa.

Slow Apocalypse

En voinut sille mitään: vertailin John Varleyn Slow Apocalypse -kirjaa koko ajan Will McIntoshin Soft Apocalypseen. Enimmäkseen siksi, että pitkään kuvittelin kirjojen olevan samannimisiä.

Aika on tehnyt tehtävänsä: kun joskus muinoin marisin Soft Apocalypsen lopusta, juuri nyt se tuntui minusta suunnattoman hehkeältä aseelta tässä vertailussa.

Vaikka, no, ei Soft Apocalypsekaan huono ole, mutta kuitenkin jotenkin ehkä vähän nähty. Käy nimittäin niin, että yhtäkkiä loppuu öljy - tällekin tarjotaan selitys, mutta sitä ei ikinä päähenkilöiden näkökulmasta vahvisteta. Kun öljy loppuu, keskushallinto tekee ensin kaikkensa salatakseen tilanteen, mutta kriisi on lopulta väistämätön.

Päähenkilö Dave saa kaikesta hieman ennakkovaroitusta ja toimii kuten kuka tahansa hyvintoimeentuleva valkoinen perheenisä: pyrkien varmistamaan oman perheensä selviämisen. Ja pikku hiljaa käy ilmi, että hyvää kannattaa odottaa, huonoa ehkä ei, sillä ympäristö (Los Angelesin vauraampi esikaupunkialue) alkaa murentua ympäriltä - muun maailman ohella.

Kun yhteiskunta ja sen tukirakenteet ropisevat ympäriltä, maailma kutistuu ja taantuu. Sen saavat kokea myös Dave perheineen ja ystävineen lähdettyään lopulta hieman epätoivoiselta tuntuvalle matkalle jonnekin, missä asiat olisivat paremmin. (Missä ne voisivat olla paremmin?)

Minua vaivasi koko kirjan halki suunnaton oikeutuksen tunne. Dave perheineen yrittää selviytyä, kuten kaikki muutkin: suurempi hyvä ei kiinnosta ketään. Valtiosta tulee vihollinen jokapäiväisessä selviytymiskamppailussa, ja kaikki pyrkivät vain pitämään omistaan huolta. Kirja tuntuukin puhuvan lähinnä pienen yhteisön merkityksestä vaikeina aikoina (minkä nyt toisaalta voisi lukea selvänä taantumuksena koko ihmiskunnalle: kun nälkää näkevistä on pakko tehdä niitä toisia.)

Lopussa en voinut aivan välttyä siltä fiilikseltä, että päähenkilön matka on hyväosaisuudesta vaikeuksien kautta hyväosaisuuteen. Se tuntui oikeastaan vähän raskaalta, ja vaikka kirja olikin ihan kiinnostava (ja masentava) tulevaisuuden visio, enkä tunne varsinaisesti hukanneeni aikaa sen kanssa, en sitä suuremmin rakastanutkaan.