Snuff

En saanut joululahjaksi jokavuotuista Pratchettiani. Herra Sivukirjasto oli sen kyllä kirjakaupassa nähnyt, mutta jättänyt ostamatta kun en ollut erikseen pyytänyt. Joulun jälkeen jätin sen itsekin ostamatta. Tuntui siltä, että meidän perheen rahallinen kontribuutio Pratchettien eläkerahastoon on jo reippaasti tehty. Ja kirjastostahan tämänkin sai.

Snuff kertoo komentaja Vimesista, joka joutuu lomalle.

Koska Snuff kertoo komentaja Vimesista, joka joutuu lomalle, on selvää, ettei loma ole loma (paitsi siinä mielessä, että välillä on mahdollisuus saada pekonia.) Luvassa rikollisuutta ja pohdintaa ihmisyydestä. Ei siis juurikaan mitään uutta Kiekkomaailman auringon alla. Pratchett on edelleen humaani, mutta minä lukijana kaipasin jo jotain muuta (vaikka, okei, pohdintaa ihmisyydestä tuskin koskaan voi olla liikaa. Mutta luullakseni kaipasin jo irtiottoa komentaja Vimesista. Siitäkin huolimatta, että jaamme syvän rakkauden pekonia kohtaan.)

Okei, huijasin. Oli kirjassa jotain uuttakin. Alzheimerin tautinsa vuoksi Pratchett kirjoittaa käsittääkseni kirjansa nykyään avustajalleen sanellen. Tämä näkyi, vaikka ehkä olisi pitänyt kuulua - epäilen, että Snuff olisi toiminut todella hyvin äänikirjana.

Miss Peregrine's Home for Peculiar Children

Suunnilleen kaikki sanomisen arvoinen Random Riggsin opuksesta Miss Peregrine's Home for Peculiar Children liekin jo sanottu, joten hyppään suoraan omiin fiiliksiini.

• Ammattitaitoisen vastarannankiiskin - bloggaajanne - opuksen valokuvat jättivät jääkylmäksi. Juttu tuntui kuvataidekouluprojektilta, jota aloittelin lukioiässä. Enkä tällä tarkoita, että "kuka tahansa olisi voinut tehdä tuon" - varmasti ei olisi, ja kun sanoin "aloittelin", todella tarkoitan aloittelua (kesken jäi viikossa, vaikka minä sentään laskin rimaa maan tasalle ja kaivelin kirjaston valokuvauskirjoja.) Tarkoitan, että minusta teoksen valokuvasato oli täsmälleen yhtä epäkiinnostavaa, sulkasatoista ja sekavaa kuin omani. Itse asiassa, koska teos oli osittain kirjoitettu kuvien ympärille, niistä tuntui olevan jopa aktiivisesti haittaa. Valokuvien selostaminen oli sekä ärsyttävää että (epäilen) kahlitsevaa sekä itse tekstin että juonen kannalta.
• Kirja on ihan muuta kuin mitä kannen synkeä valokuva lupaa - itse asiassa kyseessä on aika iisi nuorten romsku, jossa on aikaparadoksi. Aikaparadoksista tietänette mielipiteeni, joten ei siitä sen enempää. Juoni, joka oli jotakuinkin peruskauraa, ei ollut se, jonka halusin lukea, joten seikkailun vetävyyttä vähensi kärttyisä pettymyksen tunne.
• Kirjan neiti Peregrine oli hyytävä eukko. Aivan hirveä. Jos tälle jatkoa piisaa, soisin, että jatko-osissa keskityttäisiin neiti Peregrinen kerrassaan epäilyttäviin toimiin.

Niin että tavallaan joo, mutta sitten kuitenkaan ei. Helppolukuinen, sopivan viihdyttävä ja asetettuihin* odotuksiin kompastuva.

* Kirjan tai allekirjoittaneen toimesta asetettuihin odotuksiin. Syytän molempia.

Leviathan Wakes

Kysyin joskus kevättalvella, kiinnostaako herra Sivukirjastoa Daniel Abrahamin ja Ty Franckin yhteisteos Leviathan Wakes. Ei vähäjääkään, sain kuulla, joten hankin teoksen vain itselleni kirjastosta ja kävin kimppuun. Vaikea on herra Sivukirjastoa tästä moittiakaan - kirja vaikuttaa ensivilkaisulta olevan tismalleen yhden nälkävuoden mittainen.

Ei se oikeasti ollut kuin puolikas nälkävuosi, ja muutenkin kyseessä oli ihan pätevä avaruusoperetti, vai mitä ne nyt ovat.

Vaikken sinänsä kannen blurbanneen George R. R.:n kanssa  olekaan eri mieltä, tulkoon lähdekritiikin nimissä huomautettua, että hän kehaisee kavereidensa kirjaa.

Kovin miehinen teos sijoittuu kolonisoidulle aurinkokunnalle. Tähtiä ei ole valloitettu, mutta asteroidivyöhyke sen sijaan on - vallan keskipisteinä toimivien Maan ja Marsin ollessa lähellä sotaa sekä ulompien planeettojen että toistensa kanssa. Sitten eräs alus kaapataan, ja hommaan sekoittuvat sekä jäänkuljetusaluksen upseeri Jim Holden (jota miehekkäästi sukunimellä kirjan läpi kutsutaan) että Ceresillä työskentelevä paikallisen poliisinkorvikkeen edustaja Miller (jonka sukunimi on niin miehekkäästi kirjassa edustettuna, etten toden totta muista, oliko hänellä etunimeä laisin). Sen jälkeen juttuun kietoutuu paljon henkilökemiaa, planeettojen välistä politiikka, avaruuslentelyä ja jopa alien goota, eli ihan hyvin menee (lukijalla, aurinkokunnalla sen sijaan uhkaa mennä kehnosti.) Naisia, noita kummallisia syvän avaruuden olentoja, kirjassa ei juuri näy (mutta arvatkaa vaan, kutsutaanko sitä yhtä naissivuosan esittäjää sukunimellä? Hah.)

Pidin miljööstä kovasti, ja juonikin menetteli. Henkilökaarti sen sijaan oli hieman kliseistä - etenkin kärsivän kytän roolin hoiteleva Miller tuntuu niin kovin, kovin tutulta. Holden ja Miller eivät tule ilmeisesti tippaakaan toimeen, syystä, joka lukijalle jää hieman hämäräksi. Hieman skarppausta henkilöhahmojen luomisessa olisi voinut tehdä ns. gutaa.

Erinomaisen epäselvää: miksi sarjan kirjoittajakaksikolla on taiteilijanimi James S. A. Corey, kun kaikki kuitenkin tietävät, kenestä on kyse?

Daybreak Zero

Koska en usko vähästä, kuuntelin kuin kuuntelinkin Daybreak Zeron, tuon keskinkertaisen Directive 51:n jatko-osan.

Yhdysvaltain (kyllä, edelleen Yhdysvaltain, ei maailman) jälleenrakennukseen keskittyvä D0 on sekä parempi että huonompi kuin D51.

Parempi se on siksi, että se keskittyy siihen jälleenrakennuspuoleen: on kiehtovaa lukea siitä, miten yhteiskunta pyristelee jälleen jaloilleen teknologian lahottua ja keskellä poliittista kriisiä. Selkäpiitä karmivan kiehtovaa oli myöskin Daybreak-meemin toiminnan pohtiminen ja seuraaminen - vaikka siinä piili selkeästi kirjan scifein osa. Haluaisin niin mielelläni nyhtää teidän fiiliksiänne aiheesta, mutten kuitenkaan halua spoilata siltä varata, että joku muukin näihin erehtyy tutustumaan. Meemi (vai virukseksiko sitä tulisi sanoa) on kuitenkin kirjan parasta antia.

D0 kuitenkin myös toistaa D51:n ongelmista kaikki. Päähenkilöt eivät ole kiinnostavia itsessään (ja tämä on paljon sanottu tuoreehkolta äidiltä, kun keskeinen henkilögallerian jäsen jopa saa kirjassa vauvan) vaan pelkkiä ikkunoita tapahtumien keskelle. Sitäpaitsi kirja on välillä aivan leuat venähdyttävän tylsä. Mietin parikin kertaa kuunnellessani, miten tällaisesta aiheesta voikin saada aikaan jotain näin tylsää, mutta taito kai se on sekin.

Jos vuoden päästä kuuntelen väistämättä edessä olevan sarjan päätösosan, voitte kalauttaa minua päähän nanoteknologialla.

Minä ja nuori voima Nuoren Voiman Liiton kirjabloggaajatapaamisessa

Tuli kyläluutaolo. Koska samalla oli myös hengaa tyttären kanssa -olo, otin perheen nuoren voiman mukaan kirjabloggaajailtaan, jossa Nuoren Voiman Liitto esittäytyi kirjabloggaajille. Lisäksi oli sivumennen sanoen vähän pollea olo - en saa ikinä kutsuja mihinkään kustantamotapahtumiin, mutta nyt sentään tuli kutsu ihan oikean kirjallisuusasian pariin.

Nuoren Voiman Liitto on minulle tuttu lähinnä Nuori Voima -lehdestä, jota isäpuoleni silloin tällöin lehteilee. Eräs kappale on meilläkin hyllyssä, koska mun piti kerran lukea sieltä jotain, en muista enää mitä enkä lukenut kun oli kiire lukea kirjaa. Jostain syystä sekä lehti että liitto yhdistyvät päässäni myös selkeästi aikuisten kirjallisuuteen. Siis siihen kirjallisuuden lajiin, joka epätoivoisella äänensävyllä puuskahdetaan kohta parikymppiselle, joka halusi joululahjaksi glitterkantista fantasiaa. (Esimerkkilause: "Milloin sä oikeen rupeat lukemaan aikuisten kirjallisuutta?")

Koska olen lukenut Odysseuksen, olen mielestäni suorittanut aikuisten kirjallisuuden tämän elämän osalta, mutta arvatkaa mitä? Kai siinä kuitenkin oli jotain pointtia. En juuri piittaa glitterkantisesta fantasiasta enää (en tosin edes aio teeskennellä hylänneeni sitä täysin, muutoin kuitenkin löydän itseni lukemasta jotain todella tyylittömällä kannella varustettua metrossa heti juhannuksen jälkeen) ja siksipä aikuisten kirjallisuuteen keskittyvä tilaisuus tuntuikin ihan hyvältä.

Ja näkihän siellä tietenkin muitakin kirjabloggaajia! Ennen varsinaista ohjelmaa ehdin vaihtaa yllättäen kirjablogimaailmasta bongatun toverini Liisan ja Marjiksen kanssa ensifiilikset uudesta Ulysses-suomennoksesta. Näkemyksiksini tarjosin seuraavaa:

1. Hen-pronomini, just say no
2. Alaviitteet vaikuttivat oikeasti kiinnostavilta
3. Nakertavatko alaviitteet pohjan kaunokirjalliselta kokemukselta?

Varsinainen ohjelmaosio koostui runoudesta ja runoilija Pauliina Haasjoelle esitetyistä kysymyksistä. Kotimatkalla harkitsin vakavasti runouteen tutustumista, sillä runoilijan itsensä lukema esitys oli vallan maaginen. (Harkitsen yhä.)

Sen jälkeen NVL esitteli toimintaansa. Kesken toimintaesittelyn äitiyden velvollisuudet huomauttivat, että jos nyt lähdemme, emme myöhästy ihan tuntia lapsen nukkumaanmenoajasta. Kyläluuta murjotti.

Läksiäislahjaksi sain pari Nuori Voima -lehteä lisää. Pakettiin kuului myös Kritiikki-lehti viime syksyltä - sen kimppuun syöksyin ensimmäisenä, luvattiinhan kannessa sentään ruotia inhokkini Stephenie Meyerin teos. En ole vielä päässyt Meyeriin asti (jumituin hirnumaan Joan Frances Turnerin zomppiromsku Dustin arviolle) mutta selväksi kävi, että Kritiikki on hankkimisen arvoinen aviisi. Kirjoittajat tuntuvat todella tietävän, mistä kirjoittavat, ja se tekee lukemisesta eri kiehtovaa. (Tulkoon nyt mainittua, että alun kritiikkiä käsittelevässä kirjoituksessa upotaan syviin vesiin jo sivulla kolme, kun kuviin kiskotaan Emmanuel Levinasin filosofia. Myönsin itselleni irtopisteen siitä, että tiesin, kuka on Levinas, ja sata irtomiinusta siitä, etten vieläkään ole tutustunut tyypin ajatuksiin tarkemmin vaikka kymmenen vuoden ajan on ollut tarkoitus.)

Tähdet kuin tomua

Kirjastossa käyskentely on vaarallista, sieltä löytää liikaa kiinnostavaa luettavaa. Keväällä törmäsin Hämeenlinnan kirjastossa Isaac Asimov -käännökseen Tähdet kuin tomua ja päätin lukaista ensimmäisen Asimovini. Miksi aloittaa juuri tästä kirjasta? Sattumaa. Mutta ei ehkä täysin onnellista sattumaa, sillä nykylukijan (tahtoo sanoa minun) oli ehkä vaikea asettua kontekstin vaatimaan kunnioittavaan fiilikseen.

Kansikuva on kontekstiin sijoitettuna just sopiva.

Tähdet kuin tomua on täysiverinen avaruusseikkailu, jossa päähenkilö Biron Farrill yrittää selvittää, miten kostaa isänsä viheliäisille murhaajille - planeetta Tyrannian hallinnolle.

Luultavasti tämä ei tule olemaan viimeinenkään Asimovini, mutta en ollut kovin vaikuttunut. Kirjan juonikuvio ei tuntunut tuoreelta (tietenkään; epäilemättä sitä on toistettu ja taas toistettu ilmestymisen jälkeisinä vuosikymmeninä, eikä sitä varmaan Asimovkaan aivan itse kehittänyt), mutta sen kanssa olisi vielä ehkä voinut elää. Biron sen sijaan oli kyllä minusta melkoisen rasittava päähenkilöksi: itsekeskeinen ja itserakas, mutta kovin empatiakyvytön mulkku. Pardon my Klatchian. Aikansa tuote, epäilemättä, mutta ei minun silti tarvitse hänestä pitää.

Niin, ja sitten oli vielä se romanttinen kuvio, joka sai ainakin minut lähestulkoon repimään hiuksia päästäni. Naishahmo on käsittämätön suttura, joka todella sanoo ei kun tarkoittaa kyllä ja käyttäytyy muutenkin kuin eräät lapsuuteni Barbie-nukeista.

Kirjan ikä näkyykin minusta parhaiten juuri hahmoissa; avaruusajan vanhentunut teknologia ei minua niin häirinnyt. Koin Asimovin teknologiset ajatukset osin jopa yllättävänkin kiinnostavina. Sen sijaan yhteiskunnallinen asetelma ja eritoten sukupuoliroolien väkevyys huusivat silkkaa kampakeraamista kulttuuria.

The Hidden Goddess

Nykyään käy aika usein niin, että sarjan X aloitusosa, kirja A, päätyy Locuksen suosituksien listalle, joten luen sen. Jatko-osa, kirja B, ei päädy, joten sitä en muista lukea. Aikomuksenani murtautua tästä noidankehästä luin päättäväisesti M. K. Hobsonin The Hidden Goddessin, joka päättää The Native Starissa aloitetun tarinan.

Jatko-osassa valmistellaan sankaritar Emilyn ja Dreadnoughtin häitä New Yorkista käsin. Emilyä yritetään tunkea pikkuvaimon rooliin kiukulla joka suunnalta; tuleva puoliso johtaa instituuttia melkoisen poissaolevalla asenteella. Ykkösosan juonittelut jatkuvat kakkososassa, ja kauhea kohtalo odottaa Emilyä henkilökohtaisesti ja koko maailmaa yleisesti, mutta mikä vielä pahempaa, Emily alkaa epäillä kihlattunsa luonteen olevan koko lailla toisenlainen kuin tuohon asti oli kuvitellut.

Tämä oli selkeästi jatko-osa. Ei ihan yhtä raikas ja uusi kuin ykkösosa, ja Emilyn kirjan alun alistuminen yhteisön odotuksiin suorastaan hieman vitutti. Tykkäsin kuitenkin siitä, että Hobson saa kuin saakin homman järjelliseen pakettiin.

Yhteenvetona voisi ehkä sanoa, että tulipahan luettua.

The Dragon's Path

Daniel Abraham on takuulla (myöntää täytyy) viime vuosien kiinnostavimpia fantasiakirjailijoita. Vaikka uusin sarja kääntyy hieman perinteisemmille urille kuin edellinen, ei tämä The Dragon's Path missään nimessä ole mitä tyypillisin fantasiaromsku - sillä vaikka siinä onkin kauhea hämähäkkijumalatar, siinä on myös pankkiirityttö.

Olisitteko ikinä uskoneet, edes tässä eurokriisin tiimellyksessä, että pankkitoiminta voisi olla a) mielenkiintoista ja b) toimia fantasiakirjassa? En minäkään, enkä kaikilta osin pysynyt edes kärryillä, mutta Abraham onnistuu punomaan tämänkin osaksi kirjaansa.

Tarinaa käydään läpi useamman hahmon silmien läpi. On nuori, orpo Cithrin, jonka pitää viedä isohko aarre turvaan - ja joka päättää hoitaa homman ryöstämällä pankin. Tavallaan. Cithrinin karavaania pestautuu vartioimaan Marcus, legendojen sankari, joka on miehistöä vajaa - mutta onneksi kohdalle osuu näyttelijäseurue. Ja Geder, nuori aristokraatti, on filosofiasta kiinnostunut sotilaan irvikuva, jolta Cithrinin pitää paeta.

Ja jotenkin Abraham saa osittain näennäisen tylsistä aineksista (PANKKITOIMINTA!) melkoisen toimivan keitoksen. Toivottavasti tästä sarjasta tulee sen verran mainetta ja kunniaa, että Abraham saa jatkossa kirjoittaa just mitä huvittaa.

By Light Alone

Aikoinaan kehräsin riemusta Adam Robertsin Yellow Blue Tibian ääressä, mutta sittemmin meillä ei ole mennyt ihan kauhean hyvin. New Model Army ei tuottanut juurikaan spontaania iloa, enkä rrrrakstanut kauheasti tätä uusintakaan tuttavuutta. Mutta kyllä Robertsilla visioita piisaa!

By Light Alone kertoo siis yhteiskunnasta, jossa geenimodauksen ansiosta suurin osa ihmisistä saa energiansa auringon valosta hiuksiensa kautta. Ökyrikkaat sen sijaan ajelevat päänsä kaljuksi, nauttivat aitoa ruokaa ja irvailevat huonompiosaisille. Ja sitten rikkaan perheen tytär kidnapataan - mutta miksi, ja missä hän on, ja miksei kukaan tunnu auttavan hänen löytämisessään?

BLA on visionäärinen. Yhteiskunta, johon Roberts teoksensa sijoittaa, on uskottava - eivätkä auringosta energiaa poimivat kuontalot liiaksi venytä uskontaitoja nekään. Kirja on paikoin hyytävä, etenkin yhteiskunnallisen kuvauksen osalta...

...mutta myös henkilöhahmojen osalta. Kirja käy läpi osittain tyttärensä menettäneiden rikkaiden vanhempien fiiliksiä, osittain kadonneen tyttären tarinaa. Vanhemmat vaikuttavat olevan asenteineen jotakuinkin todella itsekkäitä kuusivuotiaita; tytär sen sijaan on kokemustensa vuoksi kylmä ja kova. On varmaan makuasia, onko kirjan päähenkilökaartista millään muotoa pakko pitää lukukokemuksen onnistumiseksi, mutta olen silti valmis väittämään, että pikaisen kuoleman toivominen jokaisen hahmon kohdalle ei paranna tilannetta.

Roberts kikkailee kielellä - eri näkökulmasta kirjoitetut tekstit on kirjoitettu hieman eri tavalla. Tämä ei minusta tuonut hommaan mitään lisää, mutta tuntuu pitkittävän kirjan viimeistä kolmannesta kohtuuttomasti.

Dancing with Bears

Olen lukenut taannoin Michael Swanwickia, enkä ollut aivan vaikuttunut. Suomennettu Rautalohikäärmeen tytär oli kai vähän liian outo, ja vähän liian sitä sun tätä, mutta nyt, nyt ... olen itse muuttunut tai aika on muuttunut. Outo miellyttää.

Dancing with Bears toimiikin ihan mainiosti, vaikka epäilen hieman, että itse luettuna se olisi toiminut paremmin kuin itse kuunneltuna. No, niin tai näin, DwB on Darger and Surplus -sarjan jatkumoa. Tässä kohdassa lienee aiheellista tunnustaa, ettei ainakaan minulla ollut hajuakaan, keitä ovat Surplus ja Darger, mutta piankos se selvisi: tyypit ovat huijareita, jotka ovat tulevaisuuden maailmassa matkalla kohti Moskovaa mukanaan karavaani Bagdadin kalifilta. Vastaan sattuu muutama murhanhimoinen robotti, useampi salajuoni, seitsemän Bysantin helmeä ja sitä rataa. Surplus on sitäpaitsi geenimodattu koira, joka kävelee kuin ihminen.

Kirja sijoittuu siis kauas kauniin tulevaisuuden tuolle puolen, ja miljöö on kiehtova monestakin syystä. Ensinnäkin Swanwickin tulevaisuusvisio on herkullinen. Toiseksi tulevaisuuden Venäjä on muikeaa vaihtelua anglosaksisen fantasian kentässä. Suosikkikohtani olikin se, jossa Darger löytää Moskovasta kaksikon salaisen kohteen: maailman parhaaksi sanotun kirjaston. Hykerryttävää, mutta myös tuskallista. Miksen minä ole siellä?

Nyt vain pitäisi päättää, haaliako käsiinsä vanhemmat Darger and Surplus -kirjat vai jäädä vain paatuneesti odottamaan uusia.

Huntress

Ymmärrätte varmasti, että seuraava ehdotukseni on epätoivoisten tekosyidenkin sarjassa omaa luokkaansa, mutta ehkä kirjan kelvollisuuden mittarin pitäisikin olla se, mitä siitä muistaa kuuden viikon päästä.

Tällä mittarilla Malinda Lon Huntress ei ole juuri mistään kotoisin (jos kohta toisilla mittareilla se oli, muistaakseni, ihan viihdyttävä). Siinä pelastetaan kuolevaa luontoa ja maailmaa, joka on ottanut vaikutteita vähän sieltä sun täältä - nimistö on kovin aasialaista, mutta mikään muu ei niinkään. Lisäksi oli tyttörakkautta.

Huntress liittyy löyhästi Ashiin, jota luin Naistenklinikalla harvinaisen epävaikuttuneena, ja kärsii samasta perusongelmasta: päähenkilöt ovat kiinnostavia kuin keltainen post-it -lappu. Herätkää siellä Locuksella! Tyttörakkaus ei ole riittävä syy kirjan päätymiseksi suositellaan suositellaan -listalle. Vaadin kirjallisempia ambitioita.

In other news: Sivukirjastossa ollaan pahoillaan Ray Bradburyn kuoleman johdosta. Kevyet mullat, herra Bradbury.

Twilight Robbery

Ensimmäinen lukemani Frances Hardingen kirja oli minusta kaikkea muuta kuin kiva kokemus, jos kohta Fly by Nightia kovasti kehuttiin siellä täällä, täällä siellä. Päähenkilö Mosca Myella meni yksinkertaisesti ihan liian huonosti - olisin toivonut vähän valonpilkahduksia johonkin.

Twilight Robbery alkoi kuten edeltäjänsä: Mosca Mye seisoo sateessa, lentää puskaan, jossa on piikkejä ja hukkaa kenkänsä mutaan. Mutaa on ihan hirveästi, eikä edes hanhi Saracen onnistu piristämään lukijaa.

Sitten kuitenkin käy niin, että Mosca matkakumppaneidensa kanssa päätyy hieman kummalliseen kaupunkiin, jossa tiettyinä kellonaikoina syntyneet saavat luvan elää vain öisin; muina aikoina syntyneet saavat elää päivisin. Ja eikös vain pormestarin rakastettua ottotytärtä olla kaappaamassa yön puolelle, ja Mosca sekaantuu juoneen tytön pelastamiseksi.

Tässä välissä tapahtui jotain. Hanhi oli riemastuttava, mutta lisäksi mudan määrän väheneminen ja ihmiset, jotka osasivat olla kilttejä myös huonot kortit elämässään saaneelle Mosca-tytölle antoivat tarinalle tilaa kasvaa melko vetäväksi seikkailuksi. Ei ollut temppu eikä mikään hotkaista kirja onnellisena loppuun.

Fire and Thorns

Olen ihan liiaksi jäljessä tässä kirjoitusurakassa - muistan suurimmasta osasta kirjoja enää sen, pidinkö vai enkö pitänyt. Ja se on toki tosi kiusallista jos blogin yksi tärkeimmistä funktioista on toimia edes jonkinlaisena muistin tukena ... blogin huonomuistiselle pitäjälle.

Rae Carsonin Fire and Thorns on sarjan aloitusosa; se näyttää ensialkuun höpsöltä romanttiselta fantasialta, mutta ei sitten kuitenkaan olekaan sitä. Sankaritar Elisa on nuorempi prinsessa, joka naitetaan naapurivaltion kuninkaalle hätäisessä seremoniassa. Kyseessä on jonkinlainen poliittinen keikaus (eikä esimerkiksi yllätysraskaus) - mutta Elisa ihastuu nopeasti itseään vanhempaan, komeaan aviomieheensä. Naapurimaa, jonka kuningattarena Elisan nyt tulisi toimia, on jokseenkin pulassa - sota uhkaa, ja osa kansasta on jäämässä oman onnensa nojaan sotaisan naapurin ja aavikon väliin. Sitten tuo osa kansasta sieppaa Elisan siinä toivossa, että tämä jollakin tavalla voisi taivuttaa kuninkaan auttamaan myös heitä - ja arka Elisa löytääkin yhtäkkiä oman äänensä ja oman voimansa.

Kyseessä ei siis ole mikään tavanomainen romanttinen fantasia. Elisa kyllä rakastuu, mutta kokee myös menetyksiä - ja huomaa lisäksi nopeasti, ettei komea kuningas ole kovin rohkea tai älykäs ihminen. Alun epävarmasta tytöstä tulee päättäväinen nuori nainen. Tästä pidin kovin.

Sitten oli se toinen asia, mistä en vieläkään ole ihan varma: kirjan alussa Elisa on lihava ja kilojensa vuoksi kokee useita nöyryyttäviä tilanteita. Vaikka Carson selvästi tekee kaikkensa ollakseen tuomitsematta, käy niin kuin niin usein käy: tarinan edetessä Elisa menettää suuren osan kiloistaan (vaikkei omien sanojensa mukaan tulekaan ikinä olemaan laiha) eikä - löytäessään roolinsa yhteisössä ja yhteiskunnassa - enää saa lohtua syömisestä. Kivaa sinänsä: sankarittaren lohtusyöpöttely on kuvattu melko uskottavasti, kertoo entinen lohtusyöjä, mutta jokin silti jäi kaivelemaan. Ikään kuin kaikki liikakilot lopulta olisivat seurausta mielekkään tekemisen puutteesta tai huonosta itsetunnosta, ja nämä asiat korjaamalla kilotkin häviävät - ja ennen kaikkea, ikään kuin niiden häviäminen olisi paras lopputulos, paras osoitus siitä, että tässä on nyt kasvettu ihmisenä. Okei, sankaritar nauttii kadonneita kilojaan enemmän siitä, että fyysinen toimintakyky kasvaa - ja sehän on siistiä, painosta huolimatta, eikö? Ja kuitenkin, kuitenkin. Jokin tässä vaivasi - ehkä se, ettei kukaan Elisan ympärillä tuntunut korjaavan asenteitaan ylipainon suhteen.

33

Sain 11 kysymyksen haasteen ensin Tarinauttisen Elma Ilonalta (ja siinäpä kyllä muuten blogilla mainio nimi), sitten Booksy ei erikseen osoittanut minua sormella, ja lopulta taas onni potkaisi, kun Aamuvirkun yksisarvisen Tessa kysyi 11 kysymystä. Anteeksi, että olen hieman hidas! Syytän kaikkia muita. Ja sitäkin syytän, että kysymyksenne olivat niin haastavia.

Elma Ilona kysyi:

1. Mikä sää (tai muu luonnonilmiö) sinä olisit?
Kahden säätilan äkillinen vaihdos. Esimerkiksi ukkosmyrskystä rauhalliseen auringonlaskuun.

2. Minkä väristä vaatetta ei vaatekaapistasi löydy?
Lienenkö ikinä maininnut, että mieheni mielestä olen gootti-Liina? Montaakaan siis ei löydy, mutta ruskeat ovat lähes kategorisesti pannassa. Näytän ihan hirveältä ruskeassa.

3. Mitä sellaista haluaisit oppia, mitä et vielä osaa?
Päälläseisonnan. Oikeastaan haluaisin osata kaikkea, mitä en vielä osaa, mutta päälläseisonnasta on hyvä aloittaa. Tai olisi, jos tulisin joskus harjoitelleeksi.

4. Kerro jokin kokemasi Felix Culpa (= onnekas vahinko).
Tämäpä meni hankalaksi! Niin tai näin, olen usein pohtinut sitä hieman monimutkaista tapahtumaketjua, joka lopulta johti siihen, että tapasin herra Sivukirjaston eräänä iltana Tavastiaklubilla. Sitä pidän onnekkaana, ja kaikki sai kuitenkin alkunsa sattumasta.

5. Nimeä yhdestä kolmeen sarjakuvahahmoa, joista pidät.
Niilo Pielinen, Wolverine ja Kuolema.

6. Rakkain musiikkimuistosi?
Vaikeampi homma, sillä niitä on useita, mutta muotoillaan tämä vaikka näin: oikein hyvän keikan jälkeen iskevä endorfiinihumala (olkoonkin, että siitä toipuminen johtaa kahden viikon harmauteen.)

7. Millä kulkuneuvolla tekisit unelmalomasi? (Juna, laiva, lentokone, kuumailmapallo, jalat... muu, mikä?)
Avaruusalus - sellainen, jota eivät harmilliset fysiikan lainalaisuudet kuten valonnopeus turhaan rajoita.

8. Katso ympärillesi huoneessa, jossa olet. Jos saisit pitää vain yhden siellä olevista tavaroista, mikä se olisi?
Valokuva-albumi. Tosin joutuisin järjestelemään kuvia ensin hieman.

9. Jos tietäisit kuolevasi huomenna, mitä nauttisit viimeiseksi ateriaksi?
Hieman tilanteesta riippuen epäilen kyllä, että siitä ateriasta olisi nautinto kaukana - vaan mistäs sitä koskaan tietää. Ehkä joskus ajatus seuraavana päivänä edessä olevasta kuolemasta olisi lempeä ja rauhoittava. Haluaisin äidin tekemää italiaista pinaatti-vasikanpaistiruokaa, jonka nauttiminen muutoin alkaa tuntua huikean epätodennäköiseltä. Luulen saaneeni sitä viimeksi joskus 7-vuotiaana.

10. Onko lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?
Puoliksi täynnä, mutta äkkiäkös mä sen tyhjennän jos lisää kuohuviiniä tarjoillaan.

11. Mieleenpainuvin paikka, jossa olet lukenut kirjan? 
Kerran eräänä ikimuistoisena kesänä mökillä riippumatto oli viritetty rantakallioille kahden männyn väliin. Paikassa kohdistuivat uskomaton näköala (jos viitsi kohottaa katseensa kirjasta), auringonpaiste (jolta oli kuitenkin vähän suojassa) ja leppoisa kesätuuli. Bonuksena sisältä sai Safari-keksejä.
Hallinnon mielestä riippumatto pilasi näköalan, mutta se nimenomainen paikka tulee mieleeni, kun ajattelen lukutoukan paratiisia. Aina.


Booksy kysyi:

1. Uskottavin dystopia, johon olet sukeltanut?
Juuri tällä hetkellä lukemani Will McIntoshin Soft Apocalypse tuntuu pelottavan uskottavalta. Kuka sen sanoo, etteikö työttömyys kohta täälläkin voisi huidella kuudessakymmenessä prosentissa?

2. Kummallisin vieras planeetta, jolla olet vieraillut?
Satunnaisesti paikasta toiseen liikkuva Hypsis.

3. Seksikkäin tapaamasi alien?
Aito ja alkuperäinen alien vie jalat alta joka kerta. Emme ole kohdanneet IRL, mutta ... tuota ... voin elää sen kanssa.

4. Paras aikamatkustustarina ikinä?
Kage Bakerin Company-sarja on PARAS! Säästelen osaa kirjoista hädissäni yhä.

5. Hienoin robotti?
Hiljentyneeseen siirtokuntaan matkaavan retkueen robo Bishop, joka taistelee urheasti möpöjä vastaan, on varastanut sydämeni. Tällä hetkellä iltasatukirjana luettavan Linnunradan käsikirjan Marvin on aika mainio myös, ei sille mitään voi.

6. Mihin vuoteen matkustaisit jos lainaisin aikakonettani?
Älä lainaa! Kiusaus yrittää muuttaa menneisyyttä olisi liian suuri. Eikä siitä varmasti seuraisi mitään hyvää. (Mutta jos siinä olisi sellainen asetus, että tulevaisuuteen ja sitten takaisin ... kokeilisin ensin vuotta 2112 ja sitten miettisin, palautanko heti vai tutkinko lisää.)

7. Millä planeetalla haluaisit asua?
Tätä piti miettiä, ja sitten en voinut uskoa, että piti miettiä. Rakas ja paras on Shora, jonne itsekin haluaisin uiskentelemaan. Etenkin jos jotenkin ratkaisevat kirjallisuuden ja veden epäsopivuuden.

8. Missä spefi-yhteiskunnassa et haluaisi edes käväistä?
Kiekkomaailmassa. Pelkään ihan tosissani, että siellä näyttäisi samalta kuin Josh Kirbyn piirroksissa.

9. Jos voisit saada minkä vain mutaation, mikä se olisi?
Ooh. Lentokyky vai kyky hengittää veden alla? Valintoja, valintoja. Lentokyky, okei. Kunnes keksin, miten paketoin kaikki kaipaamani taidot saman mutaation alle.

10. Ottaisitko mieluummin trikorderin, huispausluudan vai valomiekan?
Huispausluudan - mutta vielä mieluummin ottaisin hoverboardin, se on jotenkin särmikkäämpi.

11. Kohtaisitko mieluummin vampyyrin, zombien vai ihmissuden?
Zombin kohtaaminen ei tietäisi mitään hyvää, vampyyri tikahduttaa vaaralliseen romantiikkaan ... mutta ihmissuden kohtaamisesta voisi selvitä hengissä - jos nyt ehkä jäisi tarve nuuskia samoja puskia kuin koira Sivukirjasto - joten eiköhän valinta ole selvä. Ihmissuden.


Ja Tessa kysyi:

1. Jos jostain käsittämättömästä syystä joutuisit tilanteeseen, jonka takia saisit lukea ensi vuonna vain viittä eri kirjaa (saisit lukea ne uudelleen ja uudelleen), mitkä kirjat valitsisit?
1) J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta, 2) Diana Wynne Jonesin Kootut teokset, 3) Kage Bakerin Kootut teokset, 3) antologia, joka kulkee nimellä 101 spefin helmeä, 4) Fantasy Masterworks -kokoomanide ja 5) Scott Lynchin The Gentlemen Bastards -sarjan yhteislaitos. Kirjoja 2-5 ei teknisesti ottaen ole olemassa, mutta uskon niiden ilmestymisen olevan vain ajan kysymys. Ennen sitä suostun pitkin hampain lukemaan kirjat erillisinä niteinä.

2. Minkä kielen haluaisit oppia?
Japanin, tai ehkä kiinan - fiktiivisten kielien oppiminen tuntuu resurssien hassaamiselta.

3. Kenet kuolleen kirjailijan haluaisit tavata?
En ketään. Jos kyseessä olisi a) joku merkityksellinen kirjailija, en tietäisi mitä sanoa - ja entä, jos emme pitäisikään toisistamme? Toisaalta jos kyseessä olisi b) joku merkityksetön kirjailija, miksi vaivautua?

4. Kenet elävän kirjailijan haluaisit tavata?
Vastaavasti, en ketään.

5. Kohdassa 3: Mitä kysyisit häneltä?
No, jos nyt pakko olisi, luultavasti a) "eötöwwrf?" joka suomeksi tarkoittaa suunnilleen "olen tämän kylän idiootti, voidaanko olla parhaita ystäviä ikuisesti?" ja b) "eikö kirjastolaitos olekin mahtava juttu?"

6. Kohdassa 4: Mitä kysyisit häneltä? (hah, sainpa kikkailtua itseni jo kysymykseen kuusi...)
Ks. kohta 5. (Hah, osaa täällä muutkin kikkailla.)

7. Mikä oli haaveammattisi kun päätit peruskoulun?
Lääkäri.

8. Jos sinun olisi jäätävä terveenä eläkkeelle 50 -vuotiaana (eläkkeesi olisi suomalaisen keskipalkan suuruinen eli noin 2900 e/kk), mitä tekisit ensimmäisen vuoden aikana?
Lukisin, juoksisin, lukisin ja ... silläkin uhalla, että kyllästytte, lukisin. Vihdoinkin olisi aikaa.

9. Mikä on lempieläimesi?
Lemmikkimielessä koira, villieläimistä olen aina diggaillut haikaloista.

10. Mikä oli lempiaineesi koulussa?
Väitän, ettei mulla ollut sellaista. Pärjäsin kohtuullisen hyvin kaikessa - matikka oli kivaa, koska se oli jotenkin rauhoittavan yksiselitteistä, mutten missään nimessä tanssahdellut millekään tunnille.

11. Minkä ohjeen antaisit 25-vuotiaalle itsellesi?
Stressaa vähemmän.
Ai niin, ja parin vuoden päästä ostat Kindlen, joten ota iisisti niiden pokkarialennusmyyntien kanssa.


...annoin kaikkeni, joten minusta ei juuri nyt ole näpyttelemään omia kysymyksiä. Kiitos kuitenkin näistä - vastaaminen oli älyttömän hauskaa!

The Straight Razor Cure

Daniel Polanskyn The Straight Razor Cure rikkoo genrensä tapoja vain yhdellä tavalla: se on fantasiaa. Muutoin kyseessä on melko tavanomainen ensimmäisessä persoonassa kerrottu poliisitarina. Tiedätte varmaan mistä puhun: poliisi tahi etsivä on omien sanojensa mukaan hirvittävä, ruma lurjus (mutta yhteisönsä silmissä komea, sydämellinen yksilö), joka juo unohtaakseen karmean menneisyyden (yksi moka). Sitten mahdollisimman viattomille alkaa käydä huonosti, ja niinpä päähenkilömme Warden siirtyy päivätyöstään huumediilauksesta selvittämään, miksi joku tappaa lapsia. Muuten tietenkään ei olisi liikuttanut, mutta kun ne lapset.

Eipäs nyt siellä kuvitella, ettei TSRC viihdyttäisi tietystä kaavamaisuudestaan huolimatta. Minulla oli sen parissa kovasti hauskaa: kertojan ääni oli viihdyttävä ja se tapa, jolla loppuratkaisuun päädyttiin toimi myös (vaikka itse ratkaisu tuskin on yllätys kellekään kirjaa sata sivua lukeneelle.)

Esikoisteokseksi TSRC on suorastaan mainio, ja muutenkin sen verran toimiva paketti, etten pahastu vaikka loppu on lievä cliffhanger ja jatkoa on tulossa.

The Fallen Blade

Rakkaat. Allekirjoittanut käy jälleen töissä. Arvatkaa, mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että päivään on yhtäkkiä ilmaantunut 40 minuuttia lukemiseen varattua aikaa: työmatkat. Näin kesällä passaa lukea kävellessäkin (talvella voi sormia paleltaa tuulisessa Ruoholahdessa.)

Jon Courtenay Grimwoodin The Fallen Blade sen sijaan tuli luettua enimmäkseen lastenhoidon ohessa. Venetsiaan sijoittuva juonittelu olisi kelvannut minulle sellaisenaan, mutta mukaan on sotkettu vielä vampyyrejakin.

Nyt tuli sellainen tunne, että juonesta pitäisi ehkä selostaa vielä jotain, mutta eiköhän tuo ylläoleva asian summaa aika hyvin - kirjassa on monta henkilöä ja juonessa monta mutkaa. Poliittiset vaikuttimet käyvät selvästi esille - ja ovat kerrankin jotenkin ymmärrettäviä. Vampyyrijuonenkäänne ei sen sijaan lupaavasta alusta huolimatta sitten kuitenkaan ihan toiminut, mutta koska TFB on sarjan ensimmäinen osa, paljon voi vielä muuttua.

Kohtuullisen pätevä perusfantasia siis, ja itselläni oli sen parissa vallan hauskaa.

Matter

Iain M. Banksin Matter soljui oikein kivasti ohi korvien.

Aloin jo epäillä, että ehkä nää äänikirjat ei sittenkään ole mun juttu, kun pangalaktinen kurlauspommi, eikun avaruusooppera, oli näin huomiotaherättämätön. Sitten taas muistin, että vika ei tietenkään ole minussa lukijana. Tietenkään. Hah.

Matter kertoo pseudo-feudaalisen yhteiskunnan vallanperimysongelmista. Yhteiskunta sijaitsee yhdellä harvoista maailmankaikkeuden maailmoista, joissa asutaan ikään kuin planeetan sisäpinnalla. Planeetta on toki konstruktio eikä sattuman tuote; mystinen konstruktio, jonka olemassaolon tarkoitusta ei enää tiedetä. Vallanperimysongelmien keskiössä on prinssi Ferbin, jonka isän on surmannut julma suurvisiiri. (Tai siis kuninkaan kakkosmies, mutta minusta on kiva sanoa suurvisiiri - ja sitäpaitsi homma on juuri niin arvattavissa. Kas kun ei hovimestari. Kirjan henkilöt joutuvat käyttämään melkoisesti mielikuvitusta vakuuttaakseen itselleen, että epäilyttävä suurvisiiri on ihan viaton - jotta juoni etenisi.) Prinssin sisar on aikanaan lähtenyt Kulttuurin pariin ja, nyt, Kulttuurin agenttikunnan jäsenenä, palaa auttamaan veljeään.

Se juonesta, josta en oikein osannut kiinnostua. Banks kirjoittaa niin monesta perspektiivistä - primitiivisehkön yhteiskunnan sisältä ja Kulttuurin kaukoputken kautta - että lukijana oli vaikea olla omaksumatta Kulttuurin näkemystä, jossa epävalistuneet muurahaisraukat puuhastelevat vielä hierarkkisen yhteiskuntansa parissa. Iso osa juonesta kuitenkin nojaa siihen, että Ferbin yrittää saada a) isälleen oikeutta ja b) itselleen kruunua, ja täten tuntuu hieman kummalliselta, että Banks samaan aikaan ikään kuin vetää juonen tältä osalta maton alta - mitä sillä lopultakaan on universumin kannalta väliä, kenen päässä Ferbinin kruunu istuu? Vaikka taustalla on isompi juoni, siihen käsiksi pääseminen tuntui hieman vaikealta.

No, ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Banks punoo juonia ja tapahtumia sujuvasti - ja on viihdyttävä, ainakin silloin kun muistin keskittyä. Alkaa kuitenkin tuntua siltä, että Banksista ei tule minulle mitään lovemost-kirjailijaa ja tässä mielessä istunkin ihan eri veneessä kuin suurin osa spefiä lukevista lajitovereistani.

The Magicians

Olin ollut aikeissa lukea Lev Grossmanin trilogian toisen osan heti tämän ykkösosan perään, mutta tuolla se yhä vuoroaan odottelee. Niinpä The Magicians saa nyt enemmän tilaa.

Kirja kertoo nuoresta velhosta, Quentinista, joka tavallaan horjahtaa velhojen yliopistoon ja päättää opetella taikuutta taloustieteen sijaan. Kaikki ei kuitenkaan maagisessa maailmassa ole aivan hyvin: sankareita on liikaa, hirviöitä liian vähän. Tarkoituksettomuus vaivaa siitäkin huolimatta, että Quentinin ryhmä joutuu opinahjossaan jonkinlaisen pedon hyökkäyksen kohteeksi. Quentin haaveileekin pääsystä Filloryyn, melko ohuelti verhottuun Narnian vastineeseen, sillä Filloryssa on takuulla seikkailuja - sieltä löytyy elämälle tarkoitus.

En riemastunut taikureista aivan niin paljon kuin olin odottanut. Valinta voi Grossmanin osalta olla tarkoituksellinen, mutta Quentin on todella rasittava päähenkilö - elämänsä tarkoituksen muille ulkoistanut nuori mies, joka ei ole koskaan mihinkään tyytyväinen, koska ei mistään ota myöskään vastuuta. Ehkä Grossman haluaa käyttää Fillorya pohtiakseen sitä, missä määrin on ok haaveilla elämän tarkoituksen löytyvän taianomaisesti joko Tylypahkasta tai Narniasta tai vaikkapa vain toisesta kaupungista - Quentin uskoo onnensa löytyvän Fillorysta siinä määrin sitkeästi, että hitaammallekin käy ilmi Grossmanin kanta. En kuitenkaan itse koe saavani mitään irti siitä, että satu - kuten vaikkapa Narnian tarinat - revitään väkisin kohti realismia (tiedän, hupsua sanoa tällaista fantasiaa realismiksi, mutta näin nyt kuitenkin on - Grossmanin kautta Quentin päätyy pohtimaan Fillorynsa politiikkaa tavalla, josta sadunomaisuus on kaukana.)

En ole aivan varma, pidinkö siitäkään, miten alleviivattuja kirjalliset viitteet kirjassa olivat. Kyseessä ei varmastikaan ole vahinko, mutta kirjailijan perimmäinen tarkoitus jäi ainakin itselleni (ykköosan perusteella) hieman hämäräksi; toisaalta naamalle väkisin hyppivä intertekstuaalisuus esti jossain määrin kirjasta nauttimisen puhtaasti tarinan tasolla. Okei, intertekstuaalisuus olisi estänyt jos Quentinin persoona ei olisi tehnyt tarinasta riipivää - harvoin olen kohdannut kirjaa, joka on tällä tavoin suorastaan pakottanut lukijansa miettimään tekstin eri tasoja.

Bone Dance

Luin Emma Bullin Bone Dancea kännykän Kindlellä pitkään ja hartaasti.

BD kertoo Sparrowsta, joka elää jonkinlaisen apokalypsin jälkeisessä suurkaupungissa. Sähköstä on pulaa, ja teknologian kanssa on vähän niin ja näin - ajalta ennen mullistusta peräisin olevat videot ja kasetit (!!! ilmeisesti BD on kirjoitettu joskus 1600-luvulla) ovat suurta huutoa keräilijöiden keskuudessa. Sparrow ansaitsee leipänsä tekkihommilla ja toimittamalla näitä nauhoitteita esimerkiksi kaupunginjohtajalle, joka kovasti diggaa leffoista. Sankariamme kuitenkin vaivaavat kummalliset muistikatkot ja kaupunkiin saapuvat muukalaiset, jotka laittavat kaiken sekaisin.

En ihan hirveästi pitänyt Sparrow:sta henkilönä. Tyyppi oli erakoitumisessaan hieman rasittavanpuoleinen, jos nyt sitten syystä - ja syy käy ilmeiseksi kirjan edetessä. Bull on siis saanut aikaiseksi melkoisen johdonmukaisen pahvisen päähenkilön, ja siitä kai pitää nostaa hattua. Kirjassa on myös paljon voodoota ja muuta hipahtavaa fantasiakamaa, ja vaikka videokasetit tuntuvat tästä näkökulmasta yhtä lailla steampunkilta kuin höyryveturi, jollain tavalla teknologian ja fantasian yhdistelmä kuitenkin toimii. Silti, syystä tai toisesta odotin kirjalta kuitenkin hieman enemmän. Nyt kävi välillä aika pitkäksi.

Mr. Fox

Nyt oikeastaan tekisi mieli kertoa, että mainion Mr. Foxin kirjoittanut Helen Oyeyemi on viisi vuotta mua nuorempi, ja mennä sitten nurkkaan murjottamaan.

Mr. Fox nimittäin oli mainio. Kirja kertoo kirjailija St. John Foxista, tämän vaimosta Daphnesta ja muusasta, Mary Foxesta - mutta näennäinen juoni on vain pintaa. Kirjan kolmikko leikittelee tekstillä eräänlaisen kolmiodraaman keskellä, sillä vaikka Mary alunperin yrittää rankaista herra Foxiaan tämän naisia kohtaan osoittamasta välinpitämättömyydestä (ja vaikka välinpitämättömyys on kirjallista ja ilmenee helppona julmuutena aitojen konfliktien välttämiseksi, mikä mahtava tapa tuoda myytti Siniparrasta mukaan kirjaan), kirjallinen peli muuntuu edetessään. Oyeyemi leikkii kettumyyteillä halki maailman samalla, kun herra Foxin pitää löytää tiensä muusansa luota takaisin kotiin vaimonsa luo.

Mr. Foxia on suoraan sanottuna kauhean vaikea selittää - siksi ennätyksiä lyhyydessä hipova juttu - mutta lukukokemus oli erinomainen, vaivattomasti taianomainen. Suosittelen lämmöllä.

Rule 34

Rule 34 kuuluu seuraavasti: If it exists, there is porn of it.

Strossin sääntö kolmenelosen mukaan nimetyssä kirjassa päähenkilö, poliisitar Liz Cavanagh, vetää yksikköä, joka selvittää nettirikollisuutta - eritoten meemejä ja niihin liittyviä ongelmia Skotlannissa parinkymmenen vuoden päässä tulevaisuudessa. Maailma näyttää aika lailla erilaiselta, ja pikkurikolliset ovat löytäneet uusia tapoja ansaita ... ja sitten Liz törmää johonkin hieman epäilyttävään: ihmisiä alkaa kuolla tavoilla, joka saa koko homman muistuttamaan eräänlaista meemiä.

Stross käy tapahtumia läpi useamman henkilön perspektiivistä, joten vaikka ylläolevassa juonikuvauksessa on mainittu lähinnä poliisin kulma, henkilöitä on useampia. Juoni on kumminkin niin kirotun monimutkainen, että sen yhteenveto tässä olisi ajanhukkaa - nopeammin luette kirjan itse - ja sitäpaitsi koko hommaa oli hieman vaikea hahmottaakin. Kun takakansi laskeutui viimeisen sivun jälkeen kiinni, en ollut aivan varma, olinko tajunnut homman oikein, mutten myöskään piitannut asiasta aivan tarpeeksi pohtiakseni sitä enempää.

En kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi viihtynyt. Strossin tulevaisuudenkuva on kiinnostava ja teksti toimii, joten tämän lukee ongelmitta lähitulevaisuuteen sijoittuvana vauhdikkaana .. trillerinä? En ole varma, voiko sanaa trilleri tässä yhteydessä käyttää, mutta saatte varmaan ajatuksesta kiinni.

The Cloud Roads

Martha Wells on ollut yksi lemppareitani, mihin nähden uutuusteos The Cloud Roads oli suoraan sanottuna pettymys.

TCR kertoo maailmasta, jota asuttavat jotakuinkin humanoidit rodut - toisistaan kovastikin eroavat rodut elävät enemmän tai vähemmän rauhanomaisesti rinnakkain. Päähenkilö Moon ei kuitenkaan tunnu kuuluvan näistä roduista mihinkään, sillä hänellä on kaksi muotoa, joista toinen, siivekäs, näyttää tottumattoman silmään liiaksi paikalliselta pahisrodulta. Niinpä elämä sujuu lähinnä ihmishahmoiseksi tekeytymällä muiden rotujen keskellä - ja sitten Moon tapaa toisen oman rotunsa edustajan ja epäluuloistaan huolimatta päättää palata kansansa pariin.

Wells onnistuu kiinnostavasti kuvaamaan Moonin yhteisön, joka muistuttaa enemmän mehiläispesää kuin ihmisyhteisöä, ja saa muutenkin kirjaansa aitoa erilaisuuden tunnetta - planeetan asukkaat eivät ole vain ihmisiä, joilla on vihreät hiukset tai suipot korvat. Jotain kuitenkin jäi puuttumaan, enkä oikein osaa edes nimetä mitä. Moon sankarina oli rasittava eikä sympaattinen, eikä Wellsin yleisenä vahvuutena ollut ryhmädynamiikka oikein pääse esille - kaikki tapahtumat kuvataan Moonin silmien kautta, ja tuntuu kuin tämän interaktiot tapahtuisivat pahvimallien kanssa. (Mmmm, pahvimallit, muistaako kukaan Buffy the Vampire Slayerin neloskauden Rileyta? Tuli vain mieleen.)

Kiehtova miljöö, kaikki muu aiheutti lievän pettymyksen - voi Martha. Viitsinkö sarjan seuraavaakaan osaa lukea?

Chime

Päättelin jo ennakolta, että Franny Billingsleyn Chime on takuulla melkoista höttöä. Ihan itse, kansikuvaa katsomalla. Ei sillä, ettenkö olisi ilahtunut väärässä olemisesta, mutta - miksi kannen typykän pitää olla tuollainen passiivinen makoilija, kun kirjan kertoja on kaikkea muuta?

Olen muistaakseni lukenut Billingsleyltä jotain aiemminkin, mutten kuollakseenikaan muista kirjasta muuta kuin että se oli ehkä ihan hyvä. Hyvä kun nimen. Onneksi nykyään on tämä blogi, niin voi myöhemmin kätevästi tarkistaa, mitä on ollut jostain mieltä.

Chime oli siis oikeasti vallan mainio tarina nuorista kaksostytöistä, joiden isä on etäinen ja rakastettu äitipuoli on kuollut. Kaksosista toinen, Briony, tietää olevansa noita (kiitos äitipuolen) ja syyttää itseään äitipuolensa kuoleman lisäksi myös siitä, että sisar Rose on hieman outo. Pikkukaupungissa, jossa tytöt asuvat, rakennetaan rautatietä Lontooseen, kuivataan soita ja otetaan vastaan nuori miesvieras Eldric, jonka kanssa Briony ystävystyy (tietenkin.) Soilla tapahtuvista muutoksista eivät kuitenkaan pidä metsissä ja soilla asustavat olennot, jotka vaativat Brionyltä tiukkoja toimia.

Se juonesta. Minusta Chime oli ihana, koska kertojaminä Briony oli ihana - sarkastinen etenkin itseään kohtaan, hurmaava ja läheisiään kovasti rakastava. Erityisplussa siitä, että Brionyn ja Eldricin hiljalleen syttyvä rakkaus kasvaa uskottavasti ystävyydestä - kovin usein etenkin nuorille suunnatussa fantasiassa rakkaus on suorastaan käsky kohtalon, ja jos jotain ystävyyttä mukana onkin, lukijalla on usein asiasta vain kirjailijan sana. Billingsley saa kuitenkin nuoret nauramaan uskottavasti yhdessä - ja lukijan siinä sivussa myös.

Monster Blood Tattoo: Lamplighter

En muistaakseni riemastunut taannoin aivan kauheasti Monster Blood Tattoo -sarjan osasta yksi, ja tartuin jatko-osaan hieman epäröiden. Turhaan, D. M. Cornish on kirjoittanut mainion seikkailun nuorille ja mieleltään ikinuorille, minulle siis. Köh.

Nuori Rossamünd Bookchild on liittynyt lampunsytyttäjien veljeskuntaan, ja oppipoikakautenaan törmää jo kaikenlaisiin hirviöihin. Cornishin luoma pseudoeurooppalainen imperiumi (luullakseni juuri tämä pseudoeurooppalaisuus tökki viimeksi ja pahasti. Saksankielisiä nimiä! Mitä seuraavaksi?) nimittäin kärsii hirviöhyökkäyksistä etenkin öiseen aikaan; lampunsytyttäjät partioivat imperiumin valtateillä ja ... niin, sytyttävät lamppuja.

Lampunsytyttäjien päämajassa ei kuitenkaan ole kaikki ihan niinkuin pitää - sankarimme törmää turvallisten seinien sisäpuolella sekä hirvöihin (joiden ei tietenkään pitäisi olla lähelläkään) että epäilyttävään hallintoon. Seinien ulkopuolella Rossamünd joutuu pohtimaan sitä, ovatko aivan kaikki hirviöt pahoja (teema, jota käsiteltiin myös ykkösosassa.)

Tuntuu siltä, että Cornish pääsi tarinansa kanssa vauhtiin vasta nyt, ja tuloksena on jollain tavalla häkellyttävän visuaalinen (ja sellaisena kaunis) seikkailu, jonka parissa viihtyi erinomaisesti. Välillä tuntui siltä, että nuoren Rossamündin vastavoimat ovat aivan liian suuria jopa tällaiseen seikkailuun, mutta väliäkö tuolla - Cornish saa homman toimimaan. Jään kiinnostuksella odottamaan kolmatta osaa.

Across the Universe

Beth Revisin Across the Universea on luettu siellä ja täällä; ensimmäisenä mieleen tulee Aamuvirkun yksisarvisen Tessa, joka kirjoitti kirjasta eri hyvän jutun.

Siitä on jo hetki, kun lukaisin AtU:n, ja pidin siitä enemmän kuin odotin. Kirjassa nuori Amy lähtee sukupolvialuksen kyydissä asuttamaan kaukaista planeettaa, mutta kesken matkan jokin menee pieleen ja Amy herää unestaan melko lailla ennen saapumista.

Kirjassa kertojana vuorottelevat Amy ja Elder, aluksen päälliköksi treenaava teini-ikäinen poika. Kuulette ehkä romanttisten rumpujen kuminaa? Jep? Jep. Nyt näiden kahden teinin pitäisi siis selvittää, kuka herätti Amyn ja miksi. Sitäpaitsi aluksella tuntuu muutoinkin olevan villakoira haudattuna ja siitä olisi pikku hiljaa syytä päästä selvyyteen.

Revisin opus oli minusta huomattava kahdesta syystä: 1) se herätti juoksukuumeeni (Amy harrastaa intohimoisesti juoksua) ja 2) kirjan fiilis on aidosti ja hyvin pelottavasti klaustrofobinen. Amya ei todellakaan käy kateeksi. (Tämä kohta kaksi on luultavasti yleisemmin merkittävä, joten voitte ehkä keskittyä siihen.) Aluksen oma pienoisdystopia on sen sijaan paikoin turhankin alleviivattu.

Kyllä kyllä, luen kakkososankin, sen verran kiinnostavaan paikkaan tarina keskeytyi.

The Heroes

The Heroes on Joe Abercrombien tuottama sotaisan fantasian yksittäisteos - ei siis osa mitään sarjaa - joka sijoittuu samaan maailmaan First Law -trilogian kanssa. Siinä pohjoisen miehet ottavat yhteen keisarikunnan kanssa. Vai olikos se kuningaskunta.

Oli mikä oli, TH on ihan taattua Abercrombieta. Paikoin hauska, usein brutaali. Abercrombie kuvaa tapahtumia useamman päähenkilön silmien kautta - molemmin puolin rintamalinjoja - ja taistelukohtauksissa sivuhenkilöiden näkökulmat usein ketjutetaan (tiedättehän, henkilö A kuolee rumasti kiitos henkilön B jonka seuraavassa kappaleessa päästää päiviltä henkilö C joka kohta heittää lusikan nurkkaan henkilön D avustamana joka... No, tajuatte varmaan idean.)

Kirjana TH oli minusta jotenkin tasapainoisempi kuin yksikään First Law -trilogian opuksista, joissa usein alkutoimiin oli panostettu neljä viidesosaa ja loppu juostiin läpi jäljellejäävässä viidesosassa. Tästä plussat. Se, miksi kirja on kirjoitettu (puhumattakaan siitä, miksi minä sen luin) on kuitenkin vähän epäselvää. Ehkä Abercrombie haluaa puhua sodan brutaaliudesta? Epäilen kyllä hieman, sillä vaikka etenkin hahmojen äänensävy sotaa kohtaan on hapan ja sotaintoilijoita kohtaan happamampi, viisisataa sivua sotakuvausta antaa kyllä vaikutelman siitä, ettei fiktiivinen väkivalta ole kirjailijan suurin inhon kohde. Toisaalta kirja on suuremman juonensa puolesta hieman irrallinen - ainakin minusta - joten ehkä se on vain kirjoitettu väkivaltaviihteestä ja fantasiasta pitäville.

Niin, kyllä The Heroesin parissa viihtyy, sillä strategiat ja niiden toteutuminen kuvataan melko kiinnostavasti - itse en niin välittänyt kaikesta väkivallasta. Se kyllä kävi ilmi, että keskiaikaistyyppinen sotiminen on mutaista puuhaa. Välillä odotin, että mutaa alkaa kohta tihkua kansien välistä.

Hyvää neljäsataavuotispäivää, Sivukirjasto!

Olisi varmaan ollut aikanaan runollista perustaa kirjablogi Kirjan ja ruusun päivänä, mutta kuten tunnettua, täällä pätee sanonta a day late and a dollar short. Sivukirjasto on tänään neljä vuotta vanha - ei siis neljääsataa, vaikka herra Sivukirjasto (joka tuntuu pitävän blogisynttäreitä hieman hupsuna konseptina) toisin uskookin. Ehkä hän toivoo, että vaihtaisin aihetta?

Joku nohevampi olisi tähän väliin järjestänyt jonkinlaisen hobittihenkisen synttäriarvonnan lukijoilleen, mutta tässä on nyt ollut vähän kaikkea. Lupaan järjestää sellaisen alkulukusynttärivuosina, ja sitten kun Sivukirjasto täyttää 144 vuotta.

Sen sijaan Sivukirjasto on kuin synttärilahjaksi ikään saanut Liebster-blogitunnustuksen peräti kolmelta ihanalta taholta: Raijalta Taikakirjaimista, Linnealta Kujerruksista ja Katinkalta Katinkan kirjastosta. Niisk! Kiitos valtavasti ihanat!

Haluan jakaa tunnustuksen oitis takaisin kaikille, joilta sen sain ja lisäksi Booksylle ja Marjikselle, joilta edellä mainittujen ohella bongaan ison osan lukulistani sisällöstä.

Sivukirjastossa ei muuten juhlittu eilistä Kirjan ja ruusun päivää muutoin kuin lukemalla (vastustan hieman päiviä, joina naiselle kirjan sijasta annetaan rehu) - tämänpäiväisiä synttäreitä sen sijaan on juhlistettu kirjastoreissulla, jonka tuloksena nuorelle neiti Sivukirjastolle löytyi hieman loruja äidillä luetuttavaksi.

The Shadow Year

Mikä hitto vaivaa, kun erehdyn aina ostamaan vähän kummallisia kirjoja äänikirjoina? Eikä Jeffrey Fordin The Shadow Year ole edes oudoimmasta päästä.

TSY kertoo ... hitto, unohdin, pieni googletushetkinen ... no niin, kas, kertojaminästä (jonka nimi ei käy ilmi), joka kuitenkin on nuori poika amerikkalaisessa pikkukaupungissa 1960-luvulla. Vuosi kuluu kesällä ja koulussa, isoveljen ja pikkusiskon kanssa ja lurjusta metsästäen. Kaupungista alkaa nimittäin kadota jengiä; ja hieman pelottavasti kertojan isoveljen rakentaman kaupungin pienoismallin pienoisasukkaiden liikehdintä yhtäkkiä alkaa vastata oikeiden asukkaiden liikkeitä. Liikuttelijana toimii kertojan pikkusisko, joka ei kuitenkaan sen tarkemmin osaa selittää yhtäkkistä kykyään.

Katoavien ihmisten mysteeri ei kuitenkaan ainakaan minusta ollut tarinassa pääosassa; olennaisempaa oli kertojan perheen huonosti toimiva (saanko käyttää sanaa dysfunktionaalinen, saanko? Kiitos!) - tai siis dysfunktionaalinen perhe, jossa isä raataa takapuolensa ruvelle ja äiti pitää huolta kodista ja viinivarastoista (tyhjennyspuolesta eritoten.) Kertojan koulukokemuksetkin ovat raadollisen puolella. Kirjasta tuli niin kiehtova kuva amerikkalaisesta pikkukaupungista, että lievästi yliluonnollinen mysteeri tuntui välillä hieman ärsyttävältä.

Ihan täysosuma kirja ei silti ollut - ei sitä varmaan ole mikään äänikirja, ainakaan minun asteikollani, jonka aikana ajatus näin paljon pääsee harhailemaan jossain aivan muualla kuin kirjan maisemissa.

The Islanders

Seuraa pieni aikahyppäys; tässä välissä olin lopetellut Odysseuksen, mutta siitä kirjoitin jo aiemmin. Christopher Priestin The Islanders oli oikeastaan täydellinen odysseuksestalaskeutumiskirja, mutta olisi ehkä päässyt paremmin oikeuksiinsa itsenäisenä teoksena joskus toiste luettuna. Odysseuksen jälkeen tuntui nimittäin hetken aikaa siltä, että lukeminen tämän jälkeen on ihan turhaa. Vähän kuin olisi kiivennyt Olympus Monsin huipulle ja tullut sitten takaisin valloittamaan Maan säälittäviä nyppylöitä.

Vaan onneksi oli The Islanders, joka oli hieman kiero, ei kovin itsestäänselvä mutta ei liian haastavakaan, tarpeeksi viihdyttävä ja sopivasti kirjallinen kelvatakseen seuraavasta valloituksesta.

Juonihan kirjassa on, sikäli kun on, erikoinen: kirja on näennäisesti matkaopas Dream Archipelagoon, jonka monet saaret saavat lukijan kaipaamaan kirjallista matkaa paikanpäälle (eikä vain Narniaan.) Matkaoppaan ohessa kulkee kuitenkin tarina murhasta ja muitakin, saaristoon liittyviä hieman synkeämpiä tarinanpätkiä.

Priest teki vaikutuksen! Ja pelasti lukuharrastukseni, luulen. Haluaisin tutustua Priestin tuotantoon nyt laajemminkin, mutten ole aivan varma, ovatko edeltävät teokset aivan samalla tavalla valloittavia - en voi olla uskomatta, etteikö The Islanders olisi sympaattinen kruunu mille tahansa kirjalliselle uralle. Seuraavaa odotellessa ainakin.

Darwinin radio

Hola. Jatkamme iloisemmilla aiheilla tässä potkupallo-ottelun tauolla, vai mikä lie puoliaika on kyseessä. Ei Greg Bearin scifiopus Darwinin radio tosin mikään vitsikirja ole.

Okei, yksi juttu vähän nauratti: kustantaja kehaisee jatko-osan suomennoksen olevan tuloillaan ihan hetikohta vuonna 2004. Kummasti ne vanhenee, kirjojen takakannetkin. (Ja itse asiassa tuli myös mieleen, että pitäisikö se jatko-osakin etsiä käsiinsä? Vai ilmestyikö sitä ikinä? Onko Bookstudio vielä olemassa?)

Darwinin radio käsittelee lähitulevaisuutta ja tilannetta, jossa evoluutio ottaa isomman loikan eteenpäin. Valitettavasti koko hoito tapahtuu siten, että suurin osa raskaaksi tulevista naisista kokee keskenmenon ja alkaa sitten odottaa jotain hieman muuta - ja sekä epidemiaksi yltyvät keskenmenoaallot että se hieman muu peloittavat kovastikin siviilihallintoja ja kansaa ympäri maailman. Jenkeissä hallinto osoittaa fiktiivisen totutusti kykynsä olla hirveä, takapajuisemmilla seuduilla (eli paikoissa, joilla ei ole käynyt tuuri siirtää kaikkea typeryyttä amerikkalaisviranomaisten yksinoikeudeksi) ihmisjoukot tarttuvat soihtuihin ja talikoihin. Ja muutama tiedemies yrittää saada äänensä kuuluviin jotta uuteen tilanteeseen suhtauduttaisiin rauhallisesti.

Darwinin radiossa siis sosiaalinen järjestys on mureta katastrofin edessä, mikä ei lajin kirjallisuudessa ole ehkä niinkään uutta. Tuoreena äitinä sain ehkä itse eniten irti siitä tunneskaalasta, jonka keskenmenoja läpi käyneet tai niitä pelkäävät naiset kävivät läpi - ihmisen lisääntymiseen liittyy paljon ristiriitaisia ja vaikeita tunteita, ja kirjan teemaa tuli pohtineeksi hieman eri tavoin kuin ehkä toisessa tilanteessa olisi.

Olen taas hieman jäljessä postaustahtini kanssa - muistelen, että Darwinin radio oli sekä melko toimiva romsku että isoja teemoja sisällään pitävä scifiopus, mutta tässä väsymyksen tilassa ja FC Barcelonan ollessa tappiolla en voi mennä mistään takuuseen. Suosittelen kuitenkin.

A Monster Calls

Patrick Ness kirjoitti itselleni tuntemattoman, syöpään menehtyneen nuortenkirjailija Siobhan Dowdin idean pohjalta kirjan A Monster Calls, joka on surullisimpia ja tärkeimpiä hetkeen lukemiani.

13-vuotias Conor näkee painajaista yö toisensa jälkeen. Ja eräänä yönä läheisen kirkon pihalta nousee puu, hirviö, joka kävelee Conorin luokse ja vaatii tätä kertomaan totuuden. Auttaakseen Conoria hirviö suostuu ensin kertomaan kolme tarinaa siitä, miten on rankaissut pahoja ihmisiä, mutta sitten on Conorin kerrottava oma tarinansa, oma totuutensa, tai käy huonosti. Ja huonosti voi käydä muutenkin, sillä Conorin yksinhuoltajaäiti on kemoterapiassa.

Luin kirjan loppuun alkuyöllä vessassa ja itkin.

Itse asiassa itkin melkein kirjan läpeensä. Ness on kahden lukemani kirjan perusteella huikea; tämä teki vielä suuremman vaikutuksen kuin aiemmin lukemani The Knife of Never Letting Go. Vaikka kirja on lyhyt, Ness sanoo paljon ja luo huikean tunnelman. Kirjassa on muuten kuvitus, joka sekin on käsittämättömän hieno.

Kirja kumosi lukijan odotukset niin monella tavalla, etten oikein osaa sitä edes kuvailla. Hirviön tarinoista jokainen antoi ajattelemisen aihetta, mutta tärkein tarinoista oli silti Conorin. Ja kirja sanoo jotain, jonka ainakin itse haluaisin muistaa aina: me ihmiset olemme hyvin ristiriitaisia olentoja, meillä on monenlaisia tunteita ja monenlaisia ajatuksia - eivätkä kaikki ajatuksista ole aina hyviä. Tärkeintä on kuitenkin lopulta se, mitä sanomme ääneen ja mitä teemme, ei se, mitä jätämme sanomatta. Pahat ajatukset saa antaa itselleen anteeksi.

The Cold Commands

Richard Morgan jatkaa sankarihahmo Ringilistä kertovaa sarjaansa kirjalla The Cold Commands, joka sai allekirjoittaneen suhtautumaan jälleen varovaisen suopeasti eeppishenkiseen fantasiaan.

Morgan tosin välttää etenkin eeppisen fantasian pahimmat kliseet: Ringil on kelpo päähenkilö, mutta tuskin saa valtakuntaa ja puolta prinsessaa, koskapa on homo maassa, jossa hommaan ei välttämättä suhtauduta myötämielisen avoimesti. Moneen muuhunkaan asiaan ei suhtauduta myötämielisen avoimesti, kuten karanneisiin orjiin, ja Ringil saakin hieman ongelmia niskaansa pyrkiessään vapauttamaan zorron yöstä kanssaihmisiään. Samaan aikaan toisaalla Ringilin kamu, jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut, yrittää potkia keisariaan parhaaksi katsomaansa suuntaan - ja samalla tulee kummallinen lähettiläs jo kauan kadoksissa olleelta muinaiselta rodulta. Ja niin palataankin niihin kliseisiin: lähettiläs käskee varustaa retkikunnan matkalle tai muuten. Ja jatkoa seuraa.

Morganin kirjoitustyyli on paikoin hieman raskasta, mutta kokonaisuutena kirja oli sen verran virkistävä, että nautin siitä melkoisesti. Ja jos jostain en nauttinut, sitä en enää muista. Paljon mukavampaa näin!

Total Oblivion, More or Less

Note to self: jos kirjaa kuvataan surrealistiseksi, se luultavasti ei sovellu äänikirjana kuunneltavaksi. Ei, vaikka joku olisi sen nauhalle lukenutkin.

Ja tällä nuotilla onkin hyvä kertoa teille, että Alan DeNiron Total Oblivion, More or Less oli kuuntelukokemuksena varmaan vähän samanlainen kuin jos olisi selaillut jonkun Salvador Dalin vähäisemmän oppipojan luonnoslehtiötä. Jotenkin epämääräinen.

Tarinaa on vaikea kuvata: teini-ikäinen Macy pakenee perheensä kanssa kotoaan jonkin epämääräisen valloituksen edestä, eikä Yhdysvaltoja kohta enää ole. Kaikki on sen sijaan hieman omituista: on rutto, jonka paiseissa näkyy hahmoja, kummallisia uusia keisarikuntia ja kaupunkeja, orjakauppaa... Ja Macyn perhe, jonka pitää löytää jonkinlainen tasapaino perheen nuorimman pojan kanssa.

TOMoL virtasi siis korvieni ohi, eikä siitä sen kummempaa muistijälkeä jäänyt. Mutta ehkä se ei haittaa - tavallaan virtaus sopiikin kirjaan, jossa suuri osa ajasta vietetään joella.

Ready Player One

Ernest Clinen Ready Player One on luultavasti nörttikirjojen nörttikirja, enkä sano tätä pahalla. Kirja on käytännössä videopeli (paitsi ettei se ole interaktiivinen), ja juoni on sen mukainen.

Damn. Tänä vuonna tuleekin tiukka kisa rumimmasta kannesta.

Tulevaisuuden yhteiskunta on synkkä, ja suurin osa jengistä hengaa virtuaalimaailmassa, jonka on perustanut nyttemmin edesmennyt nero. Nero, joka on jättänyt koko massiivisen perintönsä sille, joka ensinnä onnistuu selvittämään ... *drumroll* ... kolme haastetta. Esiin astuu sankarimme, osaton ja onneton nörde, jolle virtuaalitodellisuus on kaikki kaikessa, koska oikea elämä niinsanotusti imee golfpalloja puutarhaletkun läpi. Ja loppu on historiaa.

RPO on oikeasti aika viihdyttävä, vaikka juoni on ennalta-arvattava ja kaavamainen. Cline juoksee videopelien ja 80-luvun popkulttuurin läpi onnellisena, heittää viittauksia tuolla ja selittää juurta jaksain täällä, eikä mokaa suuremmin missään. Toisaalta on hyvä, että Cline vaivautuu paikoin selittämään asioita juurta jaksain, koska itse en muistaakseni ollut kaikista viittauksista kärryillä ... toisaalta voisin kuvitella, että eniten kiksejä tästä saavat juuri ne tyypit, jotka ovat lapsuudessaan etsineet kaikki Commodore64-konsolinsa pelien pääsiäismunat, eivätkä täten kaipaa minkäänlaisia selityksiä - ja muita ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos kirjan luette, huomaatte kyllä, että moni tunnettu scifikirjailija on saanut tästä ilmeisesti juuri suunnitellunkaltaiset voimaannuttavat sävähdykset ja antanut hommasta loistavan arvion. Ja jos kirjan luette, huomaatte senkin, että teoksena se on kuitenkin lähinnä vahvaa keskitasoa.

Suositellaan: meille nördeille. Hurraa me!

Watch

Heippa! Harmittaa pitkäksi venähtänyt blogitauko. Inspiraatio otti lopputilin enkä ole vielä löytänyt uutta, mutta onneksi pitkin talvea näivertäneeseen väsymykseen löytyi luullakseni helppo syy hemoglobiinin pikatestissä, ja epäzombioidun pikkuhiljaa.

Hoiperrellessani väsyneenä Herttoniemessä (jos näitte naisen, joka lykki kärryjä kuin ne olisivat puhdasta lyijyä, se olin minä) kuuntelin äänikirjoja. Esimerkiksi Robert J. Sawyerin WWW-trilogian toisen osan, Watchin.

Saanko ihan alkuun huomauttaa, että on vähän kiusallista kirjailijalta viitata kirjassa omaan teokseensa (tässä tapauksessa telkkarisarjaksikin käännettyyn Flashforwardiin)? Kiitos. Helpotti.

Ja sitten. Watch jatkaa siitä, mihin Wake* jäi - Caitlin on saanut näkönsä takaisin ja hengaa webissä spontaanisti syntynsä saaneen tekoälyn, Webmindin, kanssa. Tekoälylle pitää opettaa hieman ihmisyydestä, mutta on tietysti tiettyjä riskejäkin - erinäiset hallitukset tulevat pikkuhiljaa tietoisiksi Webmindista eivätkä ennakoitavasti ole hyvillään (etenkään, tietenkään, jenkit.)

Sawyer itse kehaisee kirjan alkupuheessa, ettei yllättyisi, vaikka Wake olisi trilogiansa paras kirja, eikä se tosiaan hullumpi olekaan. Tietoisuutta käsitellään monelta eri kantilta, ja erityisesti matematiikan fanittaminen on aika siistiä. Sawyer myös esittelee esimerkiksi peliteoriaa juurta jaksain (ja kylläpä se kuulostaakin kylmältä). Äänikirjassa Caitlin saa teinityttömäisemmän äänen kuin ehkä luettuna, mikä on oikein hauska ratkaisu. Toisaalta Caitlin on myös hieman liiaksi nörttipoikien wishfulfillmentia välttääkseen tietyn rasittavuuskertoimen, mutta kuka nyt ei silloin tällöin haluaisi kuvitella olevansa nörttijumalatar? Niinpä.

Nyt pitää varmaan lukaista se trilogian viimeinenkin osa.

* Kas, olen aloittanut myös Wake-postauksen sanalla heippa. Onpa kiusallista.

The Night Circus

Erin Morgensternin The Night Circus tuntuu olleen spefipuolella viime vuoden suuria tapauksia, jos nyt ensiksi bongasin sen ystäväni kirjahyllystä ja sitten vasta tajusin tämän olevan joku tapaus. Sitten se ilmaantui kirjastoonkin. Kirjan lähtökohta tuntuukin mainiolta: salaperäisesti ilmestyvä sirkus, joka on auki vain öisin.

Kirja ei kuitenkaan kerro vain sirkuksesta; oikeastaan se kertoo kilpailusta kahden taikurin välillä; kilpailusta, johon taikureiden opettajat ovat nuoret oppilaansa sitoneet. Sirkus on kilpailun näyttämö, ja sellaisena maaginen - osa sirkuksen vieraista menettääkin sille sydämensä. Samaan aikaan nuoret taikurit huomaavat kilpailun myötä kietoutuvansa yhä tiiviimmin toisiinsa, vaikka loppu näyttää pahaenteiseltä.

Pidin yön sirkuksesta kovasti, tietenkin - se oli unenomainen ja kaunis. Ja kuitenkin - vaikka pidin kovasti, en rakastanut, sillä kirja oli minun makuuni hieman liian särötön. Kiillotettu. Sirkuksen täydellisyys oli jo liikaa, ja vaikka olisin varmasti sirkuksessa mielelläni vieraillutkin, olisin kaivannut tähän vielä ... jonkinlaisen riitasoinnun.

...ja se loppu. Itselleni jäi vaikutelma siitä, että loppu oli yritetty kirjoittaa kauniiksi, mutta minusta se oli pysähtymisessään pikemminkin pelottava. Voi toki olla, että kirjailija halusi myös herättää miettimään sitä, mikä on lopussa onnellista ja mikä pelottavaa, mutta itselleni en kirjan nuorten taikureiden kohtaloa suin surminkaan haluaisi.

Odysseus

Keulin nyt hieman - tässä välissä on tullut luettua muutakin - mutta haluan kertoa tästä heti.

Luin siis James Joycen Odysseuksen vihdoin loppuun, ja tykkäsin siitä kuin hullu puurosta. Loppua kohden hämmästelin, miksei jengi lue sitä enempää - se on oikeasti mainio kirja. Mainioista kohdista piti kertomani jo aiemmin, mutta olikin kiire lukea Odysseusta, joten en malttanut koneelle.

Kansi: Tammi

Kuten ehkä tiedättekin, Joyce on käsitellyt kieltä hyvin kokeellisesti, ja kirjan jokainen jakso on kirjoitettu hieman eri tyylillä. Tajunnanvirtaa käytetään hyväksi muutamassa paikassa, mutta muutakin löytyy. Lisäksi jaksot (ja niiden kirjoitusasu) on löyhästi sidottu Homeroksen Odysseiaan. Haastetta sinänsä siis piisaa, mutta itse (kuten aiemminkin mainittua) luin Odysseusta Hannu Riikosen selitysteoksen kanssa. Se oli hyvä idea - Riikonen auttoi pahimpien karikoiden yli, ja itse sain keskittyä kieleen ja kirjaan.

Henkilökohtaisesti hihityttänyt tekstinäyte jostain kirjan alkupuolelta:

Duke lanella syöläs terrieri oksensi rystyisen möykyn mukulakiville ja ahmi sen suihinsa uudella innostuksella. Ylensyömistä. Palautetaan kiitoksin sen jälkeen kun sisältö on sulatettu täydellisesti. Ensin herkullista sitten maukasta. Bloom kiersi varovaisesti. Märehtijöitä.

Jostain syystä, ehkä siksi, että Odysseus on vaikea kirjan maineessa, oletin, että se olisi myös kuivakka ja varmaankin aika tylsä. Eipä ole. Odysseus on hauska, paikoin houreinen, paikoin realistinen, tunnelmallinen ja sanalla sanoen tosi hieno. Otetaan nyt esimerkki: loppupuolen ns. Kirke-jakson ja sitä seuraavan Eumaios-episodin (nämä kuuluvat kirjassa jo eri osiinkin) välinen kontrasti on sellainen, että toden totta lukijastakin tuntuu siltä, kuin vuoden parhaiden bileiden loputtua yhtäkkiä iskisi laskuhumala. Enkä tarkoita, että Eumaios-episodi olisi niin ankea - se on mainio episodi, ja ehkäpä yksi kirjan helppolukuisimmista - vaan sitä, että kielellä on Odysseuksessa aivan poikkeuksellinen voima. (Edellä mainittu Kirke-jakso oli muuten kirjan vaikeammin tulkittavia jaksoja, mutta otin ja suhtauduin siihen samalla tavalla kuin kuulemma jazziin tulisi: heittäydyin mukaan. Päätin, ettei sillä niin väliä ole, mitkä houreista tapahtuvat oikeasti.)

Moderni Odysseus, hieman ulkopuolinen pikkuporvarillinen Leopold Bloom on paikoin sydäntäsärkevä sankari (tai ehkä tässä tulisi käyttää termiä antisankari) mutta samalla hyväsydäminen ja omalla tavallaan vahva. Joyce esittää Bloomin useasta näkökulmasta, välillä aika koomisenakin hahmona, eikä kirjaa lukiessa päähenkilöön samaistu ainakaan minkäänlaisen fantasiaminän kautta. Toisaalta Bloomin ulkopuolisuus puhutteli ainakin minua - se oli jotain, minkä jollain tasolla tunnistin, ja jäin miettimään, onko tunne ehkä yleisempi kuin kuvittelisikaan.

Niin, jäikö jotain ymmärtämättä? Varmasti vaikka mitä, mutta koska lukijana olen minä enkä kukaan muu, otan Odysseuksesta tällä kertaa mukaani sen, mitä siitä irti nyt sain, ja se on paljon se. Luultavasti palaan vielä teoksen pariin myöhemmin - en aivan heti, mutta joskus, sillä uusikin suomennos hieman nyt polttelee. Eniten teoksesta ehkä saisi irti alkukielellä lukemalla*, mutta kehaisen silti vielä hieman Saarikosken käännöstä, joka on ainakin minusta ihan hillittömän hyvä (ja olikos peräti Akateemisessa alennuksessa? Vai joko se oli viime kuussa?) Vahinko, että Saarikoski on kuollut, kun olin neljä - nyt olisi lähtenyt fanipostia.

Jos nyt kenkään innostuu toukokuussa Marjiksen masinoimaan lukupiiriin osallistumaan, suosittelen jonkin Odysseus-selitysteoksen tai edes Wikipedian hyväksikäyttöä. Niin, ja sitä, että antaa itselleen tilaa nauttia, ymmärtää ja olla ymmärtämättäkin välillä.

* Kerran meinasin, ja olin jo Akateemisessa ostoksilla. Ulysses löytyi hyllystä, ja päätin muitta mutkitta ottaa pinon päällimmäisen teoksen. Kävi ilmi, että päällimmäinen teos oli pino. Masennuin hieman ja päätin kokeilla suomeksi.

Misspent Youth

Luullakseni ensimmäinen Peter Hamiltonini on peräisin 101 spefin helmeä -listalta: Misspent Youth.

MY tuntui visionääriseltä, mutta ehkä eri syistä kuin Hamilton vuosituhannen alkupuolella oli ajatellut. Lisäksi henkilökohtaisesti tärkeimmäksi asiaksi kirjassa muodostui Graham Joycen cameorooli. Graham Joyce!! Kirjan hahmona! Vähemmästäkin häkeltyy ja kokee oikeutetuksi käyttää useita huutomerkkejä lauseen lopussa.

MY kertoo siis miehestä, joka aikoinaan - tehtyään ihmiskunnalle valtaisan palveluksen - on päässyt edunsaajaksi ensimmäiseen täydelliseen nuorennusoperaation, ja siitä, mitä tämä operaatio aiheuttaa miehen suhteessa nuoreen vaimoonsa ja teini-ikäiseen poikaansa. Lisäksi siinä nähdään EU, joka on kovasti menossa kohti liittovaltiota - kaikkien maiden kansalaisten suureksi mieliharmiksi. Kirjoja (tai muuta mediaa) kuluttavien kauhuksi kirjassa lisäksi visioidaan tilanne, jossa kaikki sisältö on tarjolla vapaasti netissä, ja kaikenlainen kustannustoiminta on enemmän tai vähemmän pysähtynyt.

Itseäni kiinnosti enemmän tällä hetkellä profeetalliselta näyttävä EU-aspekti, vaikka jos ihan rehellisiä ollaan, olen jo unohtanut, miksi kaduilla mellakoitiin. Pakko myös sanoa, että olen ihan äärimmäisen helpottunut siitä, että ainakaan vielä visiot kustannustoiminnan kuolemasta eivät ole totta - toivottavasti eivät tule olemaankaan, vaikka muutoksia ansaintalogiikassa tapahtunee melko varmasti.

Sen sijaan kirja varsinaisen aiheensa puolesta ei minusta tällä kertaa osunut ihan maaliinsa. Tai ehkä osuikin, mutten pitänyt maalista; äkillisen nuoruuden saanut seitsemänkymppinen nimittäin aloittaa riemuisat seksiorgiat nuorten tyttösten kanssa, ja vaikka on täysin mahdollista, että kirja on tältä osin realismin riemuvoitto, koin seksiin keskittymisen ajoittain melko rasittavana.

A Dance with Dragons

Vihdoinkin.

Minulla oli ongelmia A Dance with Dragonsin kanssa: se painoi tonnin. Pelkäsin, että pudotan sen vauvan päähän kamalin seurauksin imettäessäni. Kun herra Sivukirjasto sitten tarpeeksi virnisteli hitaalle lukutahdilleni, tartuin kirjaan uudestaan. Hyvä niin.

Te tiedätte tästä varmasti kaiken, mitä tietää tuleekin, mutta lyhyenä yhteenvetona mainittakoon, että pitkään ja hartaasti luettu ja odotettu ADwD jatkaa A Song of Ice and Fire -sarjaa viemällä eteenpäin hahmojen tarinoita. Ja aika hyvin homma toimii tässäkin osassa, vaikka itse löysin aidon innon oikeastaan vasta sitten, kun kronologisesti päästiin eteenpäin siitä ajanjaksosta, jossa tämä ja edellinen osa pyörivät. En olisi millään jaksanut lukea uudestaan samasta ajasta, vaikka tapahtumia ei samojen henkilöiden silmien läpi nähdäkään.

Yllättäen kiinnostavimmaksi hahmoksi nousi Theon Greyjoyn surullisen hahmon ritari. Sen sijaan aiempi suosikkini, Jon Snow, ei suinkaan synkistellyt itseään sydämeeni - Jon-jaksoihin olisin kaivannut hieman enemmän pahaenteisyyttä ja hieman vähemmän huolta turnipsien riittävyydestä.

No, sitten kun innostuin, innostuin tietenkin kovasti - viimeiset viikot olenkin miettinyt, onko jo liian aikaista kysyä, milloin ilmestyy seuraava osa.