Prophecies, Libels & Dreams: Stories

Ensikosketukseni, mutta ei taatusti kuitenkaan viimeinen kosketukseni Ysabeau S. Wilcen tuotantoon oli riemastuttavaksi äänikirjaksi luettu tarinakokoelma Prophecies, Libels & Dreams.

(Olen marinoinut hyllyssäni yhtä toista Wilceä, ja nythän siihen pitää siis tarttua pikimmiten.)

Prophecies, Libels & Dreams on sarja tarinoita, jotka sijoittuvat Califan valtakuntaan - ilmeisesti tämän valtakunnan pitäisi muistuttaa kultakuumeen aikaista Kaliforniaa, mutta teille voin kertoa, että minut "Califa" ohjasi vain ajattelemaan Tuhannen ja yhden yön tarinoita. No, onpahan nyt varmistettu, että toisesta kuuntelukerrasta tulee ihan erilainen kuin ensimmäisestä.

Niin tai näin, kirja on, kuten jo sanoin enkä parempaa sanaa keksi, riemastuttava! Ihana! Siinä löyhänä kehystarinana on kuivia kommentteja historioitsijalta, joka järjestään kiistää kaiken, mitä tarinoissa kerrotaan, mutta kun kyse on kirjasta, jossa teksti, hahmot ja juoni kilpailevat keskenään sillä, kuka on leikkisin, lukija tietää tasan, ketä uskoa.

Mahtava teos.

The Mirror Empire

Odotin Kameron Hurleyn The Mirror Empiren olevan jotenkin paljon raskaampi kuin se sitten lopulta oli.

Alun perin luin The Mirror Empiren oikeastaan vain julmistuttuani siitä, ettei kirjaston e-kirjastossa yhtäkkiä ollutkaan monisivuisen toivelistani tärkeimpiä opuksia vapaana. Mutta voihan sitä aikansa huonomminkin käyttää. Vaikka tunkemalla tikkuja kynsien alle. Tai syömällä karkkeja, joista ei pidä.

No, öööö.

Hurley kirjoittaa kirjassaan vähän jotenkin lähes post-ihmisistä, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Kulttuuri ja kaikki on niin vierasta, ettei tunnu aivan luontevalta yhdistää niitä evoluution tähän pisteeseen. Tai, no, kulttuurit, sillä Hurleyn luomassa maailmassa niitä on useita - ja samalla kyseessä on kaksi rinnakkaismaailmaa.

Lukeminen ei silti ole mitään suossa kahlaamista, vaan aivan sujuvaa. Tosin kirja on niin häkellyttävän, viston ja tarkoituksettoman väkivaltainen, että ajoittain etoi. Moraalinen epämääräisyys kirjan hahmoilta on sinänsä vielä ihan hyväksyttävissä, mutta Hurleytä lukiessa on ennenkin tullut sellainen olo, että kirjailija on päättänyt, että nyt ei kellekään pidä tuleman hyvä mieli.

En siis oikeastaan tunne saaneeni teoksesta irti muuta kuin keveyden irtautua Hurleyn tuotannosta - huomaatte ehkä, että blogin makrotrendi on ollut opetella, ettei kaikkea Locuksen listalle nousevaa tarvitse lukea - mutta jotain se on sekin. Se keveys siis. Heippa, Hurley, sanon minä nyt kevyesti.

Cibola Burn

Nythän on niin, että voisi ehkä kysyä, miksi ylipäänsä luen James S. A. Corey -kollektiivin teoksia, jos ensimmäinen reaktioni uuteen kirjaan on "ei kai taas". Mutta se on sanottava, että vasta tässä neljännessä osassa, Cibola Burnissa, päästään ikään kuin asiaan. Niin, että eipäs esitetä ikäviä kysymyksiä siellä takarivissä.

Kolmannesta osasta muistamme avaimet maailmankaikkeuteen, ja sitä sentään emme muista, että joku pieni aurinkokunnan ulko-osien posse olisi ottanut ja asuttanut yhden madonreiän päässä olevan planeetan, mutta näin nyt kuitenkin kävi, ehkä sitä ei kolmososassa edes kuvattu, niin sen täytyy olla.

Ja sitten tämän madonreiän päässä olevan yhdyskunnan perään lähtee Inha Megakorporaatio™. Ja James Holden, tiätty.

No, vaikka Cibola Burn pääsikin asiaan, ja on nähdäkseni näistä sarjan opuksista jollain tasolla parhain ja innostavin (tähän asti), on tässä sitä masentavaakin puolta. Nimittäin siirtokunnan ja Inhan Megakorporaatio™:n turvallisuusjohtajan, silkka natsi, tietäähän sen, välinen sota. Ja Holdenin yritys huutaa, että riita poikki ja voita väliin.

Ahem. Niin sitä vain siis, että kun ollaan vieraalla planeetalla, jossa on merkkejä vieraasta sivilisaatiosta, niin kyllä minä sen uskon, että ihmiset siellä vain keskenään tappelevat, mutta miksi James S. A. Corey -kollektiivin pitää keskittyä kuvailemaan tätä tappelua, sitä en ymmärrä. Kun olisi se planeetta. Sivilisaation jämineen.

Että vaikka tavallaan on sarjassaan toistaiseksi paras, en voi täysiä pisteitä antaa.

P. S. Holden on minusta rasittava.

Trigger Warning

Alkuintrossaan Neil Gaiman selittää kokoelmansa nimen alkuperää: trigger warning on varoituslätkä asioille, jotka saattavat laukaista näkijässään esimerkiksi posttraumaattisen stressireaktion aiemman traumaattisen kokemuksen vuoksi.

NO. Koska Gaiman kirjoittaa synkähköä fantasiaa, hän oli päättänyt antaa kokoelmalleen nimeksi Trigger Warning ennen kuin joku muu tägää tyypin fiktion tällä tavoin.

En tiedä teistä, mutta minä koin tämän luotaantyöntävän itsetietoisena. Toisaalta taas Ursula K. LeGuin, joka kokoelmaansa esitellessään iloisesti myöntää pitävänsä monista novelleistaan edelleen ihan todella paljon, ei herätä ollenkaan tällaista reaktiota. En osaa sanoa, onko kyseessä joku aito ero tekstien sävyissä vai se, että konstruktioni siitä, millainen tyyppi Neil Gaiman on, värittää havaintojani.

Tähän nähden Trigger Warning ei ole ollenkaan huono kokoelma, jos kohta se ei - minusta - nimensä antamaa lupausta pidä. Paikoin se on ihan todella hyvä kokoelma, ja vaikka välillä se on ihan todella raivostuttavan kikkaileva (A Calendar of Tales pohjautuu fanien twiitteihin, voi hyvän tähden) senkin voi antaa anteeksi, sillä kikkailun seuraukset ovat usein todella mainiot (millä tarkoitan, että A Calendar of Tales jäi mieleeni erityisen myönteisenä elämyksenä). Gaiman on edelleen mielestäni parhaimmillaan lyhyessä muodossa, ja siksi on toki iloista, että häneltä novelleja julkaistaan.

Kokoelma olisi ollut vielä parempi, jos en olisi juuri hieman aiemmin lukenut itkettävän hyvää LeGuinin kokoelmaa, joka oli Gaimanille armoton mittatikku.

Something Coming Through

Olin varmaan jo kertaalleen hyvästellyt Paul McAuleyn, mutta sitten hänen uusi kirjansa kuulosti kiinnostavalta ... no niin, ja ajattelin myös, että ehkä hänelle tulee paha mieli. Toisaalta, tuskin tulee.

Something Coming Through oli paljon helpommin lähestyttävissä kuin se edellinen sarja, jota en jaksaisi muistellakaan, eikä sinänsä ollenkaan pöllömpi, vaikka ei mitenkään hiuksianostattavan yllätyksellinenkään.

Muukalaislaji, jackaroot (voimme tästä ehkä päätellä, että alienimme näyttävät shakaalin ja kengurun risteymältä) ovat lahjoittaneet ihmiskunnalle madonreikäteknologiaa ja kaikenlaisia muita artefakteja, jotka ovat mullistaneet merkittävästi joitakin asioita, ja merkittävästi jättäneet mullistamatta ihmiskunnan perusluonnetta.

Maan päällä Chloe seuraa vaistoaan ja sotkeutuu ties mihin; Mangala-nimisellä planeetalla poliisi nimeltä Vic ... sotkeutuu ties mihin.

Oikeastaan kirjan voisi summata sillä tavalla, että kahden henkilön konvergoituvat aikajanat kohtaavat jotain kolmannen asteen yhteyden henkistä, ja todeta lopuksi, että juuri minun näkökulmastani McAuley ei edelleenkään ole planeettamme vetävin kirjoittaja. (Mutta ehkä hän on sitä juuri sinulle? Kokeile!)

Silti, universumissa piisaa laajuutta ja syvyyttä, joten jos tälle tulee jatkoa, voin siihen heikkona hetkenä tarttuakin.

2 x Genevieve Valentine

Koska olen kuullut paljon myönteistä Genevieve Valentinesta, luin ja kuuntelin pari hänen opustaan.

Ensimmäinen, e-kirjana kirjastosta mukaan tarttunut The Girls at the Kingfisher Club on 1920-luvulle sijoittuva uudelleenkerronta 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta. Toinen, Persona, oli äänikirjaksi luettu scifistinen trillerihkö politiikasta.

The Girls at the Kingfisher Club oli paikoin hyvä, mutta etenkin alussa niin kieroutuneen ahdistunut, että tuota noin. Kaksitoista sisarusta elää tiukan isänsä talossa hiipien öisin tanssimaan ja juomaan skumppaa - näistä lähtökohdista olisin suoraan sanottuna toivonut poreilevampaa tekstiä, mutta sitä ei tarjottu.

Ollakseni tosin reilu, kun alun ahdistusta tiukennetaan kuin jousta, puolivälin jälkeen tuleva toimintaan räjähtäminen (huom! Ei Hollywood-toimintaleffan tyyliin!) on varsin tyydyttävä hetki.

Kaikkinensa kuitenkin myönteinen lukukokemus - en malta odottaa, että Catherynne M. Valente saa valmiiksi oman 1920-luvulle sijoittuvan versionsa 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta, jotta voin sitten verrata niitä. (Kyllä. Tämmöinen yhteensattuma.)

Personakin oli ahdistunut. Ahdistuksen määrää kasvatti äänikirjan lukija, jonka tunnevalikoimasta etenkin ahdistus on hyvin edustettuna.

Personassa päähenkilö edustaa maataan jonkinlaisissa globaaleissa missikisoissa, jossa kukin maa lähettää kansainväliseen järjestykseen oman edustajansa. Edustajaa ei suinkaan valita vain poliittisen taidon vaan myös kauniin naamataulun vuoksi, eikä kukaan tai mikään ole sitä, miltä näyttää.

Sitten päähenkilöä päin ampuskellaan, ja hänet pelastaa nuori reportteri, ja tästä kaikesta seuraa nähdäkseni hieman triviaali trilleri, joka ei juuri pelota, mutta joka saa ainakin äänikirjaa kuuntelevan toivomaan, että voisi läpsiä molempia draaman kuninkaallisia ympäri korvia.

Fiilikseni Valentinesta ovat nyt siis hieman kaksijakoiset. Toisaalta hän selvästi osaa kirjoittaa, toisaalta tunneskaala on makuuni turhan yksipuolinen.

Metatropolis

Kuuntelin taannoin Metatropolis: Green Space -teoksen, josta diggasin sen verran, että palasin sarjan alkulähteille ja kuuntelin ykkösosankin. Sen nimi on puhtaasti Metatropolis.

Nyt täytyy sanoa, että tämä ykkönen oli ihan kultaa, ja tätä vasten katsoessa oli selvää, että kolmososaan oli sekoitettu sitten melko lailla hiekkaa. Kirjoittajakaartikin on ykkösosassa suppeahko: mukana ovat Elizabeth Bear, Tobias Buckell, Jay Lake, Karl Schroeder ja John Scalzi.

Metatropolis on parhaimmillaan jonkinlainen manifesti tulevaisuudelle: kauhea ja innostava. Se herättää toivoa, pelkoa ja halun hommata pikaisesti fillari.

Oikeastaan haluaisin, että kaikki uuden hallituksemme ministerit ottaisivat ja lukisivat opuksen oitis ja tarkkaavaisesti. Tulevaisuus tulee varmasti olemaan toisenlainen kuin nykyisyys, ja meistä on paljolti kiinni, minkälainen.

Lukekaa. Kuunnelkaa.

The Iron Trial

Holly Blackin (jota vähän fanitan) ja Cassandra Claren (jota en niinkään fanita) yhteistuotos The Iron Trial on vähän kuin Harry Potter, mutta...

...tietyllä kiepahduksella, joka tekee koko hommasta melkoisen tyydyttävän tavalla, johon pelkkä pastissi ei olisi ikinä yltänyt.

Silti on pakko sanoa, että ilman H. Potteria tämä Callum Huntin matkasta velhokoulun ekaluokkalaisena kertova teos ei toimisi niin hyvin kuin se lopulta toimii; siihenhän tässä tavallaan luotetaankin, luulen, että yleisö on Potterinsa tavannut alusta loppuu, lopusta alkuun ja pari kertaa sivuttainkin.

Tekstiltään opus on menevää ja sujuvalukuista nuorten fantsua. Rouva Blackin kontribuutio on selvästikin ollut ainakin hillitä rouva Claren taipumusta draamaan - niin, että teos on oikeastaan enemmän hauska kuin melodramaattinen (teini-ikäisistä päähenkilöistään huolimatta, OMG, onko tämä edes mahdollista) ja muutenkin aika kirpakka välipala. Vähän kuin ne happamat karkit, joita en saa syödä, koska ne mädättävät hampaani.

Ja jatkoakin piisaa. Saatan hyvinkin lukea.

Foxglove Summer

Foxglove Summerissa Ben Aaronovitch päästää Peterin pois Lontoosta. Tai käskee, sillä eihän kaupunkilaispoliisimme ole tietenkään onnesta aivan litteä maaseudulle joutuessaan.

Ne meistä, jotka jostain omituisesta syystä diggaavat Brittein saarista kaikissa niiden olomuodoissa sen sijaan ovat iloisia. Kuten minä.

Foxglove Summer on aika perusvarma Aaronovitch. Suuri juoni ei ihan järkyttävästi etene, mutta kirjan juoni on sujuva ja Aaronovitchin teksti mainiota. Vähän päästään käsittelemään Peterin fiiliksiä ystävän ja toveripoliisi Lesleyn vahingoittumisen vuoksi; tässä en voinut olla miettimättä, kuinka paljon (minusta osin turhakin) kritiikki Peter-Lesley -suhteesta on hommaan vaikuttanut. Jotenkin olen silti aina kokenut, että Aaronovitch ei turhaan kaunistele kenenkään fiiliksiä, ja se on hyvä se.

Jos näistä tykkää, tykkää varmaan tästäkin, ja mä tykkäsin tästä muistaakseni enemmän kuin edellisestä.

Cold Steel

Cold Steel on viimeinen osa Kate Elliottin trilogiaa, jonka nimeä en jaksa selvittää, ja se sai minut melkein vieraantumaan lukuharrastuksesta.

Voimallinen opus, siis.

Cold Steel ei kuitenkaan ole mitenkään älyttömän huono. Itse asiassa, paikoin - ja etenkin dialogipaikoin - se on briljantti.

Mutta se on yli 700 sivua pitkä. Juonenkäänteitä piisaa niin, että niillä ruokkisi koko lammasfarmin. Jos olisin jaksanut, olisin piirtänyt kaavion siitä, mitkä kaikki juonenkäänteistä olivat erityisen turhia, mutta kun olin tämän kahlannut läpi, keksin paljon parempiakin tapoja käyttää aikaani, kuten esimerkiksi keittiökaakeleiden puhdistaminen hammasharjalla. Kaiken lisäksi epäilen, että kirjaan olisi jäänyt 200 sivua, kun siitä olisi poistanut kaiken turhan.

Nyt, jos teos olisi sisältänyt 700+ sivua sitä mahtavaa dialogia, ja hieman laukkaa paikasta toiseen, en ehkä olisi valittanut, mutta tällaisenaan, kun kirjan lukeminen kävi työstä muuten, paitsi etten saanut liksaa, koen oikeudekseni hieman narista ja huudella kunnollisten kustannustoimittajien perään. Kunnollisella tarkoitan sellaista, jolla on kirves ja tahtoa käyttää sitä.

The Bees

Laline Paullin The Bees tuntui jotenkin suorastaan väijyvän lukulistalleni pääsyä. Lopulta annoin periksi ja varasin opuksen kirjastosta.

Alun alkaen en siis ollut kovin kiinnostunut. En juuri välitä antropomorfismista (ja nyt, kun tämän sanon, varmasti muistan heti kohta kuusitoista kirjallista esimerkkiä, joita rakastan juuri antropomorfismin vuoksi) enkä täten tippaakaan innostunut kirjan kuvauksesta, jossa ensivaikutelmani mukaan rohkea ja itsenäinen mehiläinen jotain jotain jotain. (Ja nytpä saitte siis jonkinlaisen käsityksen myös siitä, millä tarkkuudella täällä kirjan kuvauksia luetaan.)

No mutta mitenkäs Paull sitten inhimillistää mehiläisensä?

Vastaus omalla kohdallani oli: siedettävästi. Vaikka kirjassa on muutama aidosti veretseisauttavan kiusallinen kohta (etenkin Isä meidän -rukous mehiläiseksi väännettynä sai jälleen hapuilemaan suomennosta sanalle cringeworthy), Paullin pörryköissä on inhimillistyksen ohella myös jotain aidosti vierasta. Flora 717:n, pääsiivekkäämme, tarina onnistuu etenkin parviälyn ja feromonien vaikutuksen kuvaamisessa.

Ja nämä vierauden hetket olivat juuri se, mikä hommaa kannatteli.

Kirjan rakenteesta tuli ajoittain sellainen olo, että Paull halusi huolellisesti käydä läpi kaiken sen jänskän, mitä mehiläispesässä ikinä voi tapahtua. Koska Flora 717 oli lähes millä tahansa mittapuulla hyönteismaailman supersankari, häntä voitiin näppärästi käyttää kuvaamaan kaikkea alkaen pesän lattioiden kuuraamisesta kuningatartreffien kautta ruoanhakureissuille. Yksilökeskeisen kuvaamistavan heikkoudet olivatkin ehkä nimenomaan tässä - vaikka voi toki olla, että sankarikeskeisessä maailmassamme useamman pölyttäjän seuraaminen ei olisi ollut ollenkaan sellainen suksee kuin The Bees käsittääkseni on ollut.

Kirjan luettuani aloin pohtia suhdettani antropomorfismiin - no, oikeastaan aloin pohtia sitä luettuani Guardianin arvion Paullin kirjasta, sen, jossa huomautettiin parhaiden eläinfantasioiden olevan tarinoita ihmisyydestä. Ja ehkä näin, mutta entäs jos siinä käy sitten niin, että ei tee oikeutta eläimelle tai ihmiselle? Voisiko vieras ja vaikeasti ymmärrettävä kertoa ihmisyydestä heijastelematta itse inhimillisiä piirteitä? (Voisiko sellaista ylipäänsä kirjoittaa tai lukea?)

Ja sekin, että pitääkö kaiken kertoa ihmisyydestä, voi hyvän tähden sentään?

Kaiken tämän jälkeen päällimmäinen ajatus kirjan suljettuani oli, että nyt pitäisi aloittaa tarhaushommat.

Elysium

Jennifer Marie Brissetin Elysium on hieno, jos kohta hämmentävä lukukokemus. Se kertoo kahden ihmisen tarinan nimettömäksi jäävässä kaupungissa.

Mutta keitä nämä kaksi ovat, ja millainen suhde heillä on? Ja onko sillä väliä, ovatko kyseessä Adrianne ja Antoine vai Adrian ja Antoinette? Mikä todella on olennaista minuudessa ja mikä toisaalta kahden ihmisen välisessä suhteessa?

Kun Brissetin henkilöhahmot ovat ikään kuin eri instansseja itsestään, jatkuvasti muuttuvia ja liikkeessä olevia, vähitellen avautuva tarina ja sen henkilöt kaiken alla ovat silti pysyviä, tunnistettavia ja toimivia.

Hämmentävä, ajattelemaan kutsuva ja hieno teos.

The Kingdom Under the Sea

The Kingdom Under the Sea on tipahtanut bloggausjonosta jossain välissä pois. Se on kasa Joan Aikenin satuja, joita koristaa Jan Pienkowskin kuvitus.

Ja kun sanon satuja, voi pojat. Ne ovat satuja. Juuri niin karmeita ja verisiä kuin olin unohtanut satujen olleen. Käsitykseni lapsista on tätä nykyä, että he ovat kauheaa ja paatunutta sakkia, joka kylmäverisesti voi lukea vaikka mistä epäilyttävistä, alamaisiaan teloituttavista kuninkaallisista, eikä heillä värähdä hiuskaan.

Muistelen itse olleeni sellainen. Nyt en ole. Niinpä tämä kirja sopii ehkä erinomaisesti lapsille, mutta en voi kuitenkaan aivan varmaksi sanoa, sillä vaikka tarinat ovat hienoja, ne ovat myös hurjia.

Pienkowskin kuvitus on hyvä - mutta omaan makuuni silti vähän huti. Siluetit ovat hienoja, ja saavat toisaalta monet hahmoista näyttämään ilkeiltä - mikä jo sinänsä riittää lähes viemään yöuneni. Olen niin herkkä.

Suosittelen silti. Etenkin kaikille alle 6-vuotiaille.

Orfeo

Richard Powersin uusin, Orfeo, on kai jotenkin dystopiaksi laskettavissa - mutta vain sikäli, että elämme siellä jo. Tai ehkä ihan naapurissa.

On eläkkeellä oleva säveltäjä, Peter Els nimeltään, tämä ei teitä kiinnosta, mutta minä haluan viitata päähenkilöön etunimellä myöhemmin tekstissä, joka kemistinharrastuksistaan narahtaa valtiollisesta turvallisuudesta vastaaville tahoille ja syystä tai toisesta ei jää selittelemään tekosiaan vaan ottaa hatkat.

Juoni on rakennettu sillä tavalla ei-yllättävästi, että yksi säie käsittelee Peterin elämää tähän asti ja toinen Peterin elämän nykytapahtumia. Kunnes tapahtuu konvergenssi.

Opus on kyllästetty musiikilla, ja se todella sai minut pohtimaan musiikin luonnetta yleensä ja taidemusiikin luonnetta erityisesti. Tai ylipäänsä ilmiötä, jonka voisi englanniksi tuntea nimellä acquired taste, mutta jonka suomennokseksi keksin vain kökköjä termejä.

Ja toki yhteiskuntaakin tuli pohdittua, ja sen sellaista, vaikka siltä osin Powers ei ehkä jaksa niinkään asiaa miettiä vaan näyttää turvallisuusorientoituneen maailman suoralta kädeltä melko hupaisana. (Koen pakottavaa tarvetta kertoa, että tämä luenta voi edelleen kertoa lähinnä itsestäni, mutta kyllähän sen tietää.)

Lopulta kirja oli minusta ihan mainio, mutta myönnän, että alku- ja keskivaiheilla oli hetkiä, jolloin se ... no. Ei se ollut huono, milloinkaan, mutta enemmän ehkä taidokas konstruktio kuin jotain, joka olisi oikeasti koskettanut.

Mutta loppua kohden kosketti ihan oikeasti.

The Unreal and the Real vol. I

Kävi ilmi, että Ursula K. LeGuinin novellit ovat vaarallisenpuoleisia. Ne nostavat riman tosi korkealle muita kirjoja ajatellen. Ja nyt te ajattelette muita kirjoja, joilla on paha mieli, mutta lukijalla vasta onkin paha mieli, sillä mikään ei tunnu miltään.

MUTTA! Lukija saattaa muistaa, että LeGuin on tuottelias kirjailija. Loppuelämä on sittenkin turvattu.

The Unreal and the Real on LeGuinin itse kasaama novellikokoelma. Ykkösosasta, jonka alaotsakkeena on Where on Earth, löytyy ei-scifitarinoita. Koska olen tällainen scifistelijä, menin vähän, että äääääh, kun tämän luin - mutta sitten kävi ilmi, että tarinat ovat mielettömän hienoja. Ja sekin, ettei LeGuin koe mitään erityistä tarvetta pysytellä tylsässä realismissa, vaikka sellaista on hänen opiskeluajoistaan asti vakavasti otettavalta kirjailijalta vaadittu.

No, asiaan. The Unreal and the Real sisältää valikoiman novelleja, jotka jotenkin muistuttivat siitä, mitä kirjallisuus parhaimmillaan on: se on outoa ja vaarallista, ja juuri siksi niin ihanaa.

Suosittelen kaikille. Erityisesti kaikille lukutaitoisille.

Acceptance

Acceptance on viimeinen osa Jeff VanderMeerin Southern Reach -trilogiaa, ja sellaisena vihdoin se hetki, kun voisi odottaa kirjailijan näyttävän, millainen hirviö kaapissa lymyää.

No.

Mutta vaikka kaikkeen ei vastata, eikä hirviö ehkä ole niin kamala, tai ehkä se on paljon kamalampi, mitä nyt kukakin odotti, Acceptance on mainio kirja ja koko trilogia on hieno ... teos, eikä mikään sarja.

Kerronta on monitasoista: liikutaan eri aikajanoilla, monista eri perspektiiveistä, lähestytään sitä, mikä on tuntematonta. Välillä sydäntäsärkevästi, välillä väsyneenä mutta perääntymättä.

Maaginen kokemus. En osaa tarkemmin eritellä.

Homunculus

Menin taas lukemaan James P. Blaylockia äänikirjaksi tulkittuna. Virhe, jonka olen ennenkin tehnyt.

Nyt voinkin teille luottavaisesti kertoa, että Homunculus on kirja, jossa on monta sanaa. Sanat muodostavat keskenään lauseita. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen Englantiin. Jossain on joku ilmalaiva, mutta sen suhteen lunttasin:

No, oppia ikä kaikki ja jos ei hyvällä niin pahalla sitten.

Noin. Nyt muistan ensi kerralla jättää äänikirjaversion omaan arvoonsa ja tarrata paperikappaleeseen. (Ja eikös vain tuo Homunculus löytynyt omastakin hyllystä kuollut puu -painoksena, ei olisi tarvinnut edes Audiblen krediittiä siihen törsätä hmph.)

(Toisaalta nyt voin lukea sen ja se tulee olemaan aivan uusi kirja minulle.)

Lock In

John Scalzin Lock In -trillerihkössä minusta ehkä hauskinta oli, että sain sen kirjastosta e-kirjana, mikä oli toki ihan tolkuttoman hauskaa ja vaikea sitä on toki lukukokemuksen ylittääkään...

...mutta jotenkin valjuksi jäi tämä tulevaisuudenkuva, jossa osa ihmiskunnasta makaa kehoihinsa lukittuina ja kokee ympäristönsä aina joko 1) robotillishenkisen laitteen tai 2) ihmis... erm... isännän kautta. Sitten sattuu murha, jota selvittämään tulee päähenkilömme, hän, joka on ensimmäistä päivää FBI:n leivissä uudessa hohtavassa robottikuoressaan.

Scalzi kirjoittaa melkoisen hyvin, kyllä, mutta jotain turhan siloiteltua koko tarinassa oli, kuin robotillishenkisen laitteen muovinen kuori. Ehkä tekstistä pitäisi käyttää termiä "sujuva", sillä sitä se oli, jos kohta ei sitten paljon muuta. Kontekstissaan Lock In on toki ihan toimiva trilleri, jonka erityislaatuinen asetelma vie whodunnit-teeman toiselle tasolle, mutta jotain rosoakin olisi voinut olla.

Kiinnostavinta opuksessa ovat ehkä yhteiskunnalliset ja vastuukysymykset, mutta voin varmaan olla itseni kanssa yhtä mieltä siitä, että ei niihin nyt kovin syvälle upottu.

Tämän on lukenut muuten myös Booksy.

Saga 4

Tuskin tältä pallolta enää löytyy ketään, joka ei tietäisi uuden Sagan ilmestyneen? Sitähän minäkin.

(Jos nyt kuitenkin saavuit juuri ulkoavaruudesta, saat anteeksi - kunhan otat oitis selvää tästä uudesta sarjakuvamahtavuudesta.)

No mutta asiaan. Saga 4 oli aika kipeä, siis hyvällä tavalla, mutta ei nyt kuitenkaan välttämättä mikään hyvän fiiliksen lukukokemus. Aika paljon tutkaillaan Alanan ja Markon parisuhteella, jolla on joskus mennyt paremminkin, esimerkiksi tämän sarjan osissa 1, 2 ja 3. Tässä sitä sitten ihan tosissaan tuli ihailleeksi kirjoittaja Vaughanin ja kuvittaja Staplesin taitoa: miten hienosti tunteet ja tunnelmat välittyvät, miten vähästä tietää, mistä on kyse.

Mutta on muutakin, tietysti. Galaktinen sota raivoaa yhä taka-alalla; eliitti ja työväestö (tai ainakin sen kapinallinen osa) joutuvat törmäyskurssille.

Hieno on, tämä sarjis.

The Galaxy Game

Karen Lordin uusin, The Galaxy Game, on jatkoa - tavallaan - The Best of All Possible Worldsille, josta olen näemmä ollut aika laimein fiiliksin.

Jälkikäteen on sanottava, että taisin olla turhan tyly The Best of All Possible Worldsille. Siinäpä kirja, jonka jälkimaku oli loistava - kun jossain (ts. jatko-osan kannessa mainoshenkisesti) sanottiin, että teos on "life-affirming", enpä olisi paremmin osannut itse sanoa. Tai siis tarkoitan, en osannut likimainkaan noin hyvin.

The Galaxy Game, josta olin aika innoissani jo etukäteen, vaikka vähän jännitti, oli samalla tavalla ... no niin, arvannette, "life-affirming", en voi selittää tätä mitenkään, en osaa edes tolkullisesti suomentaa koko sanaa, mutta sitä se nyt kuitenkin oli. IHANA.

Lukekaa niin ymmärrätte.

Koska kyllä minä tästä taas niin pidin. Jos ette huomanneet tuosta kapiteeleilla kirjoitetusta IHANAsta tuossa.