The God's War (ja viisisataa kirjajorinaa)

Kameron Hurleyn The God's War kertoo planeetasta, jolla on sodittu jo parituhatta vuotta tai sinnepäin. Kuka niitä sotavuosia laskemaan.

Planeetalla käydään siis uskonsotaa jonkin pienen teologisen erimielisyyden vuoksi. Nuoret miehet ja vanhemmatkin miehet järjestään kuolevat rintamalla ja yhteiskunta on naisten. Yksi näistä naisista on palkkionmetsästäjä Nyx, joka saa duunia itse kuningattarelta. Nyx kasaa sakkinsa ja lähtee metsästämään harvinaisuutta: toiselta planeetalta saapunutta naista, joka on tehnyt katoamistempun.

Nyxin sakkiin kuuluu myös Rhys, rintamakarkuri, jota kohtaa Nyxillä on selvästi herkkiä tunteita. Vaikeaa on kuitenkin, kun Rhysin mielestä Nyx on inha vääräuskoinen, alkoholisti ja öykkäri (vääräuskoisuuteen en ota kantaa, muutoin Rhys on oikeassa) ja Nyx puolestaan ei voi myöntää itselleenkään, että herkkä ja uskonnollinen Rhys olisi joku, johon voisi rakastua.

Hurleyn vahvuudet ovat maailman rakentamisessa, eivät juonen. Juoni oli minusta tylsä ja hieman kaavamainen. Maailma sen sijaan oli oikeasti aika vinkeä, siitä olisin mielelläni ymmärtänyt enemmänkin. Hahmoista yksikään ei ollut minusta kovin sympaattinen, mutta ehkä ei ollut tarkoituskaan. Sukupuolirooleilla leikittely toimii puolestaan aika hyvin.

TGW aloittaa sarjan, jonka toisen osan luen, jos käy kuten Grailin kanssa - luultavasti en muuten.

Edit. Herra isä, tämä oli Sivukirjaston viidessadas postaus! Viidessadas! En tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia. Katsotaan tonnin kohdalla.

Grail

Sacrebleu, sitä voisi ajatella, että tässä iässä osaa jo hyväksyä sen, minkä tosiasiaksi sisimmissään tietää: tämä blogi ei pysy ajan tasalla kuin muutamia hupenevia hetkiä. Vaan kun ei.

Ja sitten muutenkin. Kuuntelin viime vuonna tähän aikaan Elizabeth Bearin Chillin enkä suuremmin välittänyt, ja koska se oli toinen osa sarjaa, jonka ykkösosaa en lukenut, ajattelin toki kolmannen osan väistämisen olevan helppo nakki.

Sitten kävi niin, että joku vuodenajassa tai jossain vaati minua kaivamaan sarjan kolmannen osan, Grailin, Audiblesta. Ehkä kaipasin lukija Alma Cuervoa (josta en edes tiennyt pitäneeni), ehkä Jacob's Ladderin erikoista miehistöä - en tiedä. Epäilen, että pimenevä joulukuu ja Cuervon ääni olivat saaneet aikaan muiston, joka oli vahva jo ihan fyysisellä tasolla.

Kuuntelin Grailia enimmäkseen tahkotessani behemoth-kokoluokan neuleprojektin parissa. Koska projekti oli mutkikas, tavallisen kirjan lukeminen siinä samalla oli hankalaa. Koska projektilla oli kiire, tuli Grailia kuunneltua hyvinkin pari tuntia illassa. Intensiivisyys auttoi ja Grail toimi kohdallani Chillia paremmin. (Huomasin myös, että aina, kun kuuntelin Grailia kävellessä, ajatus alkoi harhata.)

Grail on siis jatkoa Chillille. Jacob's Ladderin miehistö löytää vihdoin Graalin maljansa, planeetan, jota kohti on suunnistettu - mutta se on asutettu, ja vieläpä hyvin eri arvot omaavien ihmisten toimesta. Alkuperä on yhteinen, mutta eriytyminen valtavaa. Miten toimia? Entäpä, kun ne ikävämmät Connin perheen jäsenet järjestävät taas epätasapainoa aluksen sisällä?

Kuten sanottua, intensiivinen kuuntelukokemus toimi mainiosti, mutta Grail ei silti noussut aivan täysosumaksi. Ehkä ongelma oli siinä, että samaan aikaan aloittelemani Miéville (josta lisää myöhemmin) käsitteli joitakin Grailin teemoja osuvammin (tai siltä se tuolloin tuntui); tai siinä, että hahmot olivat edelleen vaikeita sympattaviksi. Eniten ehkä kuitenkin siitä, että päättymätön matka avaruusaluksella tuntui paljon hauskemmalta kuin uusi planeetta.

Loppu oli kyllä hieno. Niin, että lopulta olen ihan iloinen siitä, että jokin minussa vaati tämän kuuntelua.

Kuin jokin päättyisi

Niin, tiedän, en minäkään tiedä miksi ajauduin lukemaan Julian Barnesin uutuuden Kuin jokin päättyisi. Kai se oli joku kirjablogijuttu, yhtäkkiä sitä oli epähuomiossa varannut kirjan ja seuraavaksi se oli jo saapunut kirjastoon. Siellä kävi ilmi, että kirja oli aika lyhyt, joten ajattelin, että tuskin tässä mitään menettääkään.

Kansi: WSOY

Kuin jokin päättyisi kertoo ajasta, perspektiivin muuttumisesta, ystävyydestä ja sen sellaisesta.

Lukiessani minä ihan pidin tästä, vaikka loppuratkaisu oli minusta tylsä: ajatus tuntui hukkuvan jonkin muun alle. Sellaisen, josta en niin välittänyt. Viikko lukemisesta kirja tuntui yhtä kaukaiselta kuin nuo voikukan hahtuvat kannessa. (Kaksi päivää sen jälkeen keksin lisämotiiveja yhdelle henkilöistä, ja mietin, että ehkä se ei niin kauas jäänytkään.)

Tämä realismi tuntuu jotenkin niin kovin köykäiseltä juuri nyt, mutta eihän se Barnesin vika ollut! Hieno kirja, vaikkei ehkä juuri minun kirjani.

Herääminen

Risto Isomäen Herääminen oli a) ensimmäinen lukemani Isomäki (vaikka hyllyssä kyllä hengaavat Sarasvatin hiekat) ja b) osa sekä 101 spefin helmen että scifimaratonin suorittamista. Että hahaa, sanoisin.

Herääminen kertoo siitä, miten ihmiskunta herää ympäristökatastrofiin, ja mitä siitä sitten seurasi.

Kirjan alkupuoli oli ihan karmea. Siis kertakaikkiaan, kävi aivan kauhukirjallisuudesta - paitsi, että kauhussahan on usein joku kiva etäännyttävä tekijä, jota tässä nyt ei millään löytynyt. Ei ollut kovin vaikea kuvitella kirjan tapahtumien olevan pian totisinta totta.

Loppupuolella Isomäki raahasi mukaan sen etäännyttävän tekijänsä, joka teki kirjasta enemmänkin scifitrillerin - varsin mainion ja vauhdikkaan sellaisen, kyllä. Loppupuolesta ei oikein muuta voi sanoa kuin että jos alkupuoli toteutuu, pliis, ottaisimme sen lopunkin. Silti, kirja on minusta vahvempi niiden vähemmän spekulatiivisten elementtien kohdalla.

Tässä tuli taas mieleen, etten oikeastaan aivan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät tieteiskirjallisuuteen koske edes valomiekalla.* Herääminen olisi terveellistä luettavaa suurimmalle osalle - ja vaikka lopussa mentiin ehkä hieman överiksi, toimi sekin, alleviivaten sitä, miten kusessa olemme, jos Heräämisen kuvaamat katastrofit joskus ovat edessä.

Sitä en kyllä (masentuneesti) oikein usko, että yksityisautoilua missään kukaan suostuisi koskaan rajoittamaan vaikka olisi mikä. Voi ihmiskunta.

* Onneksi olen sen ymmärtänyt, ettei minun kaikkea tarvitse ymmärtääkään.

Kirjabloggaajien joulukalenteri: 14. luukku

Kirjabloggaajien joulukalenterin 14. luukku avataan täällä Sivukirjastossa. Eilen joulufiilikset tarjosi Eniten minua kiinnostaa tie ja huomenna on vuorossa Tarinoiden taikaa.

Mainitsin aiemmin, etten lue kirjoja kovin usein uudestaan, mutta yksi harvoista poikkeuksista on Susan Cooperin Pimeä nousee, jonka jälleen luin tässä joulun alla. Sillä tosin pääsee joulufiilikseen vaikka kesäkuussa, Stantonin perheen joulutraditiot ovat sen verran tunnelmallista luettavaa.

Klassikoksi väittämässäni nuortenkirjassa 11-vuotias Will Stanton pääsee syntymäpäivänään osaksi Ikivanhoja, jotka taistelevat Valon puolella Pimeää vastaan. Kirjan tapahtumat kulkevat talvipäivänseisauksesta loppiaiseen.

Tänä jouluna, kun lunta on tullut aivan valtavasti, kirja on erityisen osuva: lunta sataa Thamesin laaksossakin, mutta siellä päästään joulun jälkeen jo katastrofitunnelmiin.

Vaan olipa joulunaika sitten valkea tai musta, en muutenkaan osaa nähdä kirjassa kerrassaan mitään vikaa. Cooper on minusta onnistunut joka tasolla, ja vaikka nyt luin kirjaa hieman toisin kuin nuorempana, tavoitin silti maagisen fiiliksen.

Yksi erityisen onnistunut kohta kirjassa on minusta muuten se, kun Stantonin lapset kiertävät laulamassa joululauluja:

Ilma oli purevan kylmä ja heidän hengityksensä höyrysi paksuna valkoisena pilvenä. Silloin tällöin taivaalta leijui lumihiutaleita. Barbara ja Mary jatkoivat lörpöttelyään aivan kuin istuisivat edelleen kotosalla, heidän jutteluaan säesti vain koko joukon askelten narina kovaksi paakkuuntuneessa lumessa. Will oli onnellinen ja hyrisi tyytyväisenä joulusta ja siitä ilosta että sai laulaa joululauluja.
(s. 107)

Niinpä lopuksi vielä joku kuoro* esittää yhden suosikkijoululauluistani Once in Royal David's City, jonka Stantonin sisarukset lauloivat rouva Pettigrewille, leskeksi jääneelle postinhoitajalle.)

* Olisin halunnut, että se joku kuoro olisi ollut Cambridgen King's Collegen kuoro, mutta siinä oli kauhea äänitys.

Lightbreaker

Mark Teppon Lightbreaker meni vähän kuin matikan välikokeet fuksivuonna: ohi.

Niin että mitäpä siitä sen kummempia. Sen aikaa kun muistin keskittyä, totesin, että ihan kelvollinen urbaanin fantasian pläjäys on kyseessä, keskivertoa hieman synkempi.

Omaa mielialaani tosin synkensi se, että lukijana oli ilmeisesti sen Maikkarilla formulamainoksia kähisevän tyypin amerikanserkku. En jaksa sellaista kähinää (tiedoksi vaan sinne Maikkarillekin, vaikka samapa tuo sinänsä on. En minä ikinä kanavaanne muutenkaan katso, saan siitä ihottumaa.)

Annan tälle varmuuden vuoksi kolme tähteä, ettei kenellekään tule paha mieli.

Muita sähkökirjojen lukijoita?

Ystävät ja kylänhenkilöt, VTT:n tutkija Riitta Nieminen-Sundell etsii e-kirjojen käyttäjiä haastateltavaksi. Jos olet e-kirjatyyppi, ilmianna itsesi oitis! Tiedän, että teitä on tässä maassa muitakin, ainakin kolme.

Tutkimus koskee lukemisen käytäntöjen muutoksia osana KTK:n Rytmitaloushanketta. Haastattelut tehdään heti ensi vuoden alussa. Jos kiinnostuitte, pistäkää mailia: riitta piste nieminen-sundell ät vtt piste fi.

Minä tietenkin karjuin "Pick me! Pick me!" samalla, kun kirjoitin itseni-ilmiantosähköpostia (ajatus siitä, että pidän monologia kirjoista tieteen nimissä on vastustamaton, ja kyllä, tiedän, että on tavanomaista, että haastattelija sanoo jonkin sanan johonkin väliin, ja hän saakin toki aivan vapaasti yrittää.)

En ole siis itse vielä ollut haastateltavana: omani on aikataulutettu heti tammikuun alkuun enkä kuulkaa malta odottaa.

The Lake

Olen taas hieman jäljessä tässä blogihommassa, mutta uskottelen itselleni, että kyse on väliaikaisesta tilasta (huolimatta siitä, että "jäljessä" on ollut tämän blogin pääolotila jo nelisen vuotta. Kyllä on itselle valehtelu helppoa ja hauskaa.)

Yksi tapa selvittää, mitä mieltä oikeasti oli äsken luetusta kirjasta on lukea toinen, joten Wolf Hallin jälkeen kaivoin hyllystä Banana Yoshimoton The Laken. Se on joka tavalla ihan erilainen kirja kuin Wolf Hall, ulkoisesti ja sisäisesti, ja vaikka pidän melko lailla Yoshimotosta, The Lake kärsi - luullakseni - melko lailla siitä, että sen piti jotenkin pärjätä Wolf Hallille.

The Lake kertoo äitinsä menettäneestä nuoresta naisesta, Chihirosta, ja tämän rakastetusta, vaikeasta kokemuksesta toipumaan pyrkivästä nuoresta miehestä. Kirja on kevyt ja kuulas ja asiat sujuvat kuitenkin pääosin aika hyvin - oli oikeastaan vaikea asennoitua kriisitilanteiden kepeyteen Yoshimoton kirjassa, vaikka läheisen kuolemasta hän kohtuullisen liikuttavasti kirjoittaakin.

Minusta kiinnostavinta olivat päähenkilön ristiriitaiset tunteet sekä omia vanhempiaan että poikaystävää kohtaan. Ei niitä oikein sen kummemmin pysähdytty selittelemään, mutta kertojan näkemys omista tunteistaan vaihtelee matkan aikana kovastikin. Inhimillistä.

Chihiron poikaystävän vaikea kokemus paljastetaan loppukirjassa, ja vaikka löysin siihen jotain tarttumapintaa, en silti ihan osannut piitata.

Haluaisin sanoa, että tulen lukemaan tämän vielä uudestaan sopivampana ajankohtana, mutta luultavasti luen kyllä Wolf Hallin uudestaan, en tätä. Oikein raikas välipala kuitenkin kyseessä.

Wolf Hall

Tähtien asennot olivat sellaiset, että marraskuun puolella kävi selväksi Hilary Mantelin Wolf Hallin olevan seuraavana lukulistalla, halusin tai en. Kaikki osoitti kohti Wolf Hallia, ja vaikka voi olla liioittelua sanoa, että kohtalo määrää kun itse käy tonkimassa esiin sen, mitä Booksy aiheesta sanoi, väitän kuitenkin, että tässä kävi juuri niin.

Kansi: HarperCollins

Olin lumoutunut jossain sivulla 19, ja vaikka voin jossain määrin allekirjoittaa näkemykset siitä, että oli kohtia, joissa olisi voinut ehkä tiivistää, en toisaalta sitten kuitenkaan voi.

Juoni, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, käsittelee Henry VIII:n hallinnon aikakautta ja niitä vaimoja - Thomas Cromwellin näkökulmasta. Tudorit ja erityisesti tietenkin Henryn VIII:n vaimojen karmea kohtalo ovat olleet minusta jotenkin kauhealla tavalla kiehtovia, mutta vähälle on jäänyt niistä lueskelu - ehkä siksi, että homma tuntuu helposti sosiaalipornon historiavastineelta.

Mutta. Mantel on hurmaava. Cromwellin kautta tarkasteltuna kyse tuntuu olevan elämästä - ja siksi juuri tämän kirjan kohdalla tuntuu hassulta puhua juonesta. Siksi en kuitenkaan osaa allekirjoittaa huomioita siitä, että jostain olisi voinut tiivistää.

Cromwell on - minusta - yksi onnistuneimpia kohtaamiani henkilöitä. Ajattelutavaltaan moderni ja selvästi hyvin älykäs, muttei suinkaan kuitenkaan tunteeton - ja vaikka kuningaskunnan etu on vahvasti Cromwellin mielessä, hän ei ole täysin epäitsekäskään.

Wolf Hallia lukiessani itkin ja nauroin. Odottamattoman koskettava hetki oli se, kun Cromwell ensimmäistä kertaa näkee muotokuvansa - miten mahtavaan asemaan noussut mieskin haluaisi olla kaunis, edes jonkun silmissä.

Olen ihan järjettömän iloinen siitä, että luin teoksen nimenomaan englanniksi. En minä sillä, etteikö suomennos olisi varmasti niin hyvä kuin vain on mahdollista. En vain tiedä, kääntyykö tämä kovin hyvin - jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Mantelin kieli oli minusta kaunista, ja onnistuu korostamaan sitä, miten kieli on ajattelun väline. Ja kun kieli muuttuu, muuttuu ehkä ajatuksen luonnekin.

Jaksan harvoin ottaa lukunäytteitä ylös, mutta tämä tekstinpätkä on sieltä alkupuolelta kun Cromwell keskustelee kardinaali Wolseyn kanssa. Siitä rakastumisen ensihetkiltä.

The servants efface themselves, melting away towards the door. "What else would you like?" the cardinal says.
"The sun to come out?"
"So late? You tax my powers."
"Dawn would do."
The cardinal inclines his head to the servants. "I shall see to this request myself," he says gravely; and gravely they murmur, and withdraw.

Toiskohan joulupukki jatko-osan? Tai jos ei joulupukki, kaupunginkirjasto varmasti.

Brave New World

Aldous Huxleyn Brave New Worldia voidaan varmaan ihan hyvällä syyllä kutsua klassikoksi, mistä vahvimpana todisteena on, että kirja on päässyt sekä 101 spefin helmen että Helmet-kirjastojen scifimaratonin osaksi.

Scifimaraton alkoi muuten ärsyttävästi. Tiedättekin ehkä, etten ole lukenut kovinkaan laajasti scifin klassikkoteoksia, joten ilmaisin aikeeni osallistua scifimaratonille.

"Olen lukenut noista teoksista valmiiksi jo kahdeksan", keulin herra Sivukirjastolle.
Herra Sivukirjasto ilmoitti lukeneensa teoksista varmasti 10, luultavasti 13.

!!!

Sehän ei nyt sovi, että tässä häviämään ruvettaisiin, joten aion päästä maaliin ensimmäisenä. Herra Sivukirjasto tosin ei aio "osallistua lapselliseen kilvoitteluun" mutta kuitenkin voitti mielestään jo.

Onneksi Brave New World oli äänikirjana hommattu, joten aloitin savotan siitä. Alkupuolella mielessäni kummitteli se, miten Atwood kirjassaan In Other Worlds puhui Brave New Worldista utopiana, enkä voinut olla pohtimatta, millainen on se henkilö, joka uljaassa uudessa maailmassa haluaisi asua. Tyhjässä kulutuskeskeisessä ... eikun hetki.

Ihan rehellisesti sanottuna, nuorempien kansalaisten ehdollistamiskuvaukset olivat minusta niin hirveitä, että kirja meinasi jäädä kesken. Onneksi Huxley ei jää kieriskelemään julmuuksiin.

No, uljaassa uudessa maailmassa ei siis ole tilaa yksilöllisyydelle, ja se tulee kirjan edetessä tuskallisenkin selväksi. Yksilönvapauden ongelmia käsitellään etenkin Bernard Marxin ja reservaatissa kasvaneen Johnin kautta. Kirjan naispäähenkilö Lenina ei yksilöllisyyden rajoja juuri venytä, vaikka meneekin ihastumaan hieman epäilyttävästi.

Loppupuolen keskustelu siitä, mikä on yhteiskunnalliselta kannalta olennaista ja millä tavalla voidaan saavuttaa onnea yleisellä tasolla, oli minusta oikeinkin kiinnostavaa, samoin kuluttajuuden ja onnen suhde. Kirja on valitettavan osuva siinä, että nykyäänkin moni edelleen etsii onnea ostamisen kautta - koska jengiä ei kuitenkaan ehdollisteta aivan pavlovilaisittain, ostamalla löytää onnea käsittääkseni verrattain harva. Ja kuluttajuuden vaikutuksia ympäristön suhteen ei Huxleykaan tulevaisuusvisiossaan keksinyt ottaa huomioon.

Se muuten yllätti, miten reippaan suorasukaisesti seksiin tässä 30-luvulla kirjoitetussa kirjassa suhtaudutaan. Ja minä kun luulin, että seksi keksittiin vasta joskus 80-luvulla.

Final Days

Gary Gibsonin Final Days alkaa kutkuttavasti: on madonreikiä, joita pitkin parinsadan vuoden päässä asuva ihmiskunta pääsee kauas tulevaisuuteen. Niin kauas, ettei tähtiäkään enää näy universumin laajennettua valtavasti.

Kansi: Pan / MacMillan

Vaahtosin alun hienoudesta siellä täällä, täällä siellä. Pikkujouluissa ja puolisolle. Puoliso, jonka kirja oli kyseessä, kommentoi vaahtoamistani: "Niin, mutta sitten se muuttuu ihan tavalliseksi."

Ja niin se toden totta muuttui. Sääli.

Kirjassa siis elellään jossain 2200-luvulla, ja Maapalloa uhkaa katastrofi, kun niiden edellämainittujen madonreikien kautta on tuotu harkitsemattomasti alienien laitteistoa maan pinnalle. Kirjassa maailmanloppua tai ainakin omaa loppuaan väistelee kokonainen liuta päähenkilöitä, kaikki miehiä ja kaikki täysin persoonattomia ja epäkiinnostavia.

Juonikin ... äh. Tiedättekö, hetken ajan lopussa olin jo toiveikas: se ilmeinen pahistyyppi esitti havaintoja ja kysymyksiä, jotka minusta lukijana kuulostivat kiinnostavilta. Ajattelin, että josko se onkin oikeassa, voisiko tuo päähenkilö hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan? Ei voinut. Lopputulos oli sitä samaa ankeankankeaa kyllä-minä-tiedän-mistä-muukalaiskana-pissii -rymistelyä, joka oli kaikessa odotettavuudessaan lähes itkettävää.

Ensin olin ajatellut lukea koko sarjan, sitten päätin olla ajattelematta moista. Ja kauheasti toivon, että tämän kirjan olisi kirjoittanut Joku Muu - aineksia olisi ollut vaikka mihin. Tämä olisi ollut tiukasti kahden tähden kirja ilman sitä alkukohtausta, jossa seistiin tähdettömän taivaan alla.

Mistä lukuvinkkejä?

En nyt kuollaksenikaan muista, olenko jorissut tästä jo aiemmin, mutta silloin tällöin joku teistä seitsemästä lukijastani kysyy, mistä oikein kaivan ne kummalliset opukset, joihin tartun. Satunnaisesti, esimerkiksi lukiessani potkupallosta, myös toverini irl kysyvät asiasta.

Olennaisin lähde on Locus-lehden edellisvuoden suositukset: tsekkaa esim. vuoden 2011 lista. Näistä koostan sitten yhden hallitsijalistan (one list to rule them all), johon päätyvät alalistoilta kaikki, mikä kiinnostaa. Käytännössä kaikki scifi, fantasia, ya, esikoiskirjat ja novellikokoelmat. Muuta harkinnan mukaan. Sitten poistan kaikki Stephen Kingit ja Stephen Kingit lampaiden vaatteissa (ja joitakin muita lukemieni arvioiden tai aiempien kokemusten perusteella.)

Sen jälkeen otan listan käteen - tai selaimen välilehdelle - ja varaan kirjastosta kaiken, mikä varattavissa on. Varaukset tulevat tietenkin suurinpiirtein yhtäaikaa, ja kirjastovirkailija tai kirjastonhoitaja kysyy järkyttyneenä, aionko ottaa kaikki 21 kerralla. (Pidän lääkärin alustavaa diagnoosia välilevyongelmista tietyllä tavalla uskottavana.)

Lopulta päädyn tekemään excelin siitä, missä järjestyksessä kirjat luen. Tiedättehän: ne, joita ei voi uusia, koska niistä on varauksia; ne, joita ei voi uusia, koska ne on uusittu jo kolme kertaa; ne, jotka on uusittu vasta kahdesti ja niin edelleen. Niin niin, naurakaa te vain.

Kaiken tämän lisäksi saan suosituksia erilaisilta tahoilta: isäpuoleltani, äidiltäkin, tämän blogin lukijoilta ja ennen kaikkea muista kirjablogeista. Erinomainen lähde spefiin kallellaan oleville on myös Strange Horizons kirja-arvioineen. Näiden suositusten hanskaaminen on huomattavan paljon epätieteellisempi ja vähemmän lizlemon-henkinen projekti: jos suositus tulee isäpuolelta, lainaan kirjan häneltä suoraan (etenkin, jos hän on sen jo lukenut tai on muutoin antautunut realiteeteille eli sille faktalle, ettei kirja minulta ihan huomenna ole palautumassa). Muut varaan kirjastosta.

Satunnaisesti saan myös päähäni lukea esimerkiksi jonkin klassikon, mutta siitä en voi yleensä syyttää ketään muuta.

Välillä kaiken tämän kiinnostavan luettavan äärellä iskee epätoivo. Herra Sivukirjasto on pari kertaa ehdottanut, että minun olisi ehkä syytä opetella kuuntelemaan äänikirjaa samalla kun luen jotain perinteisempää opusta; minustakin alkaa tuntua siltä, että se olisi kyllä kerrassaan hyvä temppu osata.

In War Times

Kathleen Ann Goonanin In War Times oli Locuksen suosittelema. Jäin jälleen miettimään, pitäisikö esikarsintani suositusten suhteen olla tiukempi vai menettäisinkö sillä yllärihyviä kirjoja?

Kansi: Tor

In War Times ei ollut huono kirja, se nyt vain ei ollut minun kirjani: jazz ja toinen maailmansota ovat molemmat aiheita, jotka eivät suuresti puhuttele, ja niihin kirja juuri liittyi. Oli siinä myös ihan massiivisen hieno idea, mutta loppu meni niin sekavaksi aikavirtojen kanssa puljaamiseksi, etten oikein tiennyt, etenikö se hieno idea mihinkään. Minusta ei.

Kirja kertoo siis Sam Dancesta, joka on sotilas toisessa maailmansodassa. Lahjakas nuori fyysikko päätyy tekemään kaikenlaista varsinaisen rintaman takana, etenkin tavattuaan tutkijan, jolta saa prototyyppilaitteen - laitteen, joka on huippusalainen ja jonka tarkoitus on tehdä ihmisistä empaattisempia. Vähentää sotia. Hieno, iso ajatus! Mutta ei se oikein toimi, kun Goonan uppoaa syvälle rinnakkaisten aikajanojen suohon, eikä Dance ole kovinkaan aktiivinen toimija kirjan edetessä. (Tässä vaiheessa voisin huomauttaa, että vaikka päähenkilön virran mukana lillunta on inhimillistä ja uskottavaa, juuri tästä kirjasta se teki hieman tylsän.)

Kirjassa on ihan käsittämättömiä mikrometrin mittaisia pätkiä, joissa yhtäkkiä siirrytään kolmannen persoonan kuvauksesta ensimmäiseen persoonaan. Nämä ovat pätkiä, joita Sam muka kirjoittaa veljelleen sodasta, eikä niistä saa mitään irti - lyhyitä, irrallisia ja epäkiinnostavia. Käsittämätön kirjallinen ratkaisu saa valaistusta kirjan lopussa: nuo pätkät ovat ilmeisesti Goonanin isän oikeasti sodasta rustaamia muistiinpanoja, jotka Goonan on päättänyt integroida tekstiin varmaankin aitouden nimissä. Pakko sanoa, että tämä olisi ollut jokseenkin kiinnostavampi idea, jos se olisi voitu paljastaa vaikkapa esipuheessa: voipi olla, että nuo tavanomaisuudessaan omituiset katkelmat olisivat oikeassa kontekstissa olleet kaikkea muuta kuin tylsiä.

Kirjalliset tunnustukseni

Sain tunnustuksen! Sekä Aamuvirkun yksisarvisen berliiniläistyneeltä Tessalta että Sannabananalta uudesta suosikistani, Pinon päällimmäinen -blogista. Ilahduin tietenkin kovasti. Iso kiitos ihanat!

Tunnustus väittää, että pidän substanssipitoista blogia. Ei se aina siltä tunnu, mutta olen silti kauhean otettu. Näin pitäisi nyt toimia:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa - kettu kuittaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle - en osaa. Tai siis osaan. Mutta en haluaisi aina olla vaivaamassa teitä samoja lempi-ihmisiäni, ja kyllähän te muutekin tiedätte, keitä olette - eikö niin?
3. Ilmoita heille tunnustuksesta - nyt jää siis väliin.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi - okei, mutta satunnaisiksi näitä ei voi hyvällä tahdollakaan väittää, sillä ...

... nyt puhutaan lukemisesta.

1. Kun olin pieni, minulle piti lukea uudestaan ja uudestaan Tiina tonttutytöstä. Osasin kirjan ulkoa, kuten lapset usein, ja protestoin äänekkäästi jos lukija yritti oikaista.
2. Opin lukemaan viiden vanhana. Koska olin kuulemma ollut oppimisen kynnyksellä jo useamman viikon, löivät äiti ja isä eräänä iltana viskipullosta vetoa, oppisinko tuona iltana. Opin. Tikkukirjaimista siirryin sujuvasti ja välittömästi lukemaan Vaarallista juhannusta. Yhtäkkiä maailma oli täynnä mahdollisuuksia. (Siitä, maksoiko äiti sitä viskipulloa ikinä, en tiedä mitään.)
3. Äiti kertoi myöhemmin, ettei ymmärtänyt, miksei minua 6-7 -vuotiaana valittu vuoden lainaajaksi paikkakuntamme kirjastossa. Olin aktiivisehko. 
4. Isompana autoin satunnaisesti kirjastonhoitajia identifioimaan kysyttyjä kirjoja: kerran eräs tiskille minua ennen osunut tyttö etsi jotain kirjaa jossa oli isosisko ja pikkuveli ja noitia. Minä hain hänelle hyllystä Diana Wynne Jonesin Noidan veljen. En ole vieläkään varma, oliko siistiä vai todella omituista, että tiesin, mitä kirjaa etsitään.
5. Yläasteella opettelin lukemaan englanniksi. Eddingsiä ei suomennettu tarpeeksi nopeasti.
6. Lukioiässä huomasin, etten saanut kirjoja luettua loppuun asti. Aloitin kaikenlaista, mutta lopetin vain niitä samoja David Eddingsejä. (Tämä voitaneen laskea ihan oikeaksi tunnustukseksi.) Haastoin itseni lukemaan vuoden aikana sata kirjaa loppuun; tästä on seurannut, että yhä vielä listaan vuoden aikana lukemani kirjat ja pyrin siihen sataan. Odottamaton seuraus oli, etten nykyäänkään lue enää mitään uudestaan - vaikka varmasti muutama kirja sen ansaitsisi.
7. Lukiossa kuulin myös, että pienenä lempikirjani oli ollut Tiina tonttutyttö. Oli päässyt unohtumaan. Kaivoin Tiina tonttutytön heti esille isovanhempieni lelukaapista, jossa se yhä oli (vaikka paappani vakuuttikin polttaneensa kyseisen kirjan juhlallisin menoin heti, kun olin lakannut sitä kaipaamasta.) Olin tyystin unohtanut myös noita-akka Pomperipossan! Kuinka saatoinkaan?
8. Opiskelut aloitettuani kaipasin hieman rahaa ja tekemistäkin ... fuksimatematiikka ei oikein innostanut. Niinpä marssin Tapiolan kirjastoon ja kysyin, oisko töitä. Töitä löytyi; vaikka lauantaivuorot olivat välillä raskaitakin (etenkin siksi, että ne usein osuivat perjantai-illan jälkeisiin aamuihin), muistelen yhä melko haikeasti kirjastotyön ihanuutta.

Some Kind of Fairy Tale

Jostain arviosta jäi päähäni sellainen lause, että Graham Joycen Some Kind of Fairy Tale on hyvä kirja, mutta Joycelle väärä.

Kansi: Orion

Ei Some Kind of Fairy Tale minustakaan ihan täysosuma ollut. Hyvä kuitenkin - sujuva ja kerrassaan ahmaistava kokemus mutta ei sillä tavalla koskettava kuin How to Make Friends with Demons, joka löi suoraan palleaan.

Asiaan: Peter saa jouluna puhelun vanhemmiltaan. Kaksikymmentä vuotta kadoksissa ollut Tara-sisko on nimittäin tullut kotiin. Vaan kun muut ovat vanhentuneet sen parikymmentä vuotta, Tara ei ole - ja vaikka Taran tarina pian tuleekin selväksi (hän on mielestään ollut kadoksissa puoli vuotta) on koko perheellä vaikeuksia suhtautua siihen. Kuolleista palaaminen on kaikkea muuta kuin helppoa.

Kuten sanoin, kirja on sujuva lukuelämys - Joyce kirjoittaa vauhdikkaasti ja etenkin dialogi on niin ... aitoa, että välillä olisin jopa kaivannut hieman strukturoidumpaa lähestymistapaa. Mutta minä olenkin tällainen hienostelija. (Okei, en ole aivan tosissani, hahmot olivat kerrassaan eläviä, ja siitä iso kiitos dialogille.)

SKoFT nojaa hirveän vahvasti brittiläiseen kansanperinteeseen. Tiedättehän, siihen, jossa haltiat keijut no ne tyypit (miksei meillä ole kunnollista vastinetta sanalle faerie? Onko meillä? Mikä se on?) varastavat kuolevaisia, jotka pääsevät kotiin ajan yhtäkkiä hurahdettua ja maailman muututtua. Taran kokemuksia ei sivuuteta, mutta Joyce vaikuttaa kiinnostuneemmalta siitä, miten moiseen tarinaan suhtaudutaan etenkin tässä hyvin rationaalisessa yhteiskunnassa. Ihan hyvä valinta: osaa tarinasta kuljettaa psykoterapeutin analyysi Tarasta, jota on kiinnostava lukea - vaikkei lukijalla silti ole todellisia vaihtoehtoja. Taran tarina on yksinkertaisempi ja uskottavampi kuin terapeutin monimutkaiset koukerot.

Perhedynamiikat Joyce saa kohdalleen, etenkin Peterin, Taran ja näiden vanhempien osalta. Peterin perheen osalta etenkin vaimo Genevieve ja tyttäret jäävät vähän etäisiksi. Genevieve ihan erityisesti on aivan ihmenainen: kadehdin sitä tapaa, jolla neljä lasta ja talo hoituvat tuosta noin vaan käden käänteessä ja hermoja riittää vielä perhekriiseillekin. (Epäilen, että äitihommat ovat Joycellekin hieman mysteeri, tai Geestä olisi ehkä tehty hieman uskottavampi hahmo.)

Lopulta kirjan parasta antia, minusta, oli Peterin poikaa Jackia koskeva juonen osa. Jack mokaa ja yrittää hyvittää tekonsa naapurin vanhalle rouvalle; kirjan Jack-jaksot olivat sydäntäsärkeviä ja antoivat paljon. Niillä vain ei ollut kauheasti tekemistä maagisten elementtien kanssa.

Ashes of Honor

Voi October Daye. Meidän tiemme taitavat nyt erota.

Kansi: Penguin

Vika ei ole sinussa, vaan minussa. En jaksa sinua enää. Kirjoittajasi Seanan McGuire tekee kaikesta niin toisteista: en halua enää kuunnella yhtäkään äänikirjaa siitä, miten laukkaat halki milloin minkäkin satumaan etsimässä kaapattuja lapsia (tämä oli nyt kolmas kerta tällä juonella). En ole kiinnostunut siitä, miten moukaroituna jaksat yhä lähteä sankaroimaan pahiksia vastaan, vain kupillinen kahvia vahvistuksenasi. En halua tietää, miten lopulta pökerryt, odottaen kuolevasi - vain herätäksesi täysin yllättyneenä seuraavassa luvussa. Olen lopen kyllästynyt siihen, miten jokainen vastoinkäyminen, vaikka sitten kuinkakin pieni, kirvoittaa suustasi lauseen "Oh, oak and ash!" - ja sekin minua tympii, miten ne vastoinkäymiset (vaikka kuinkakin pienet) merkitsevät aina jotain ihan kamalaa.

Nyt, kun uuden kirjasi Ashes of Honor myötä (en muuten ymmärrä kirjan nimeä, ellen sitten siinä sinulle niin tyypillisessä ylidramaattisessa hengessä) sinulla ovat parisuhdeasiatkin ihan hyvällä, jos kohta ehdottoman antiklimaattisella tolalla, et varmaan tarvitsekaan minua enää.

Onnea tulevien lapsikaappausjuttujen selvittelyyn! Toivottavasti maailma ei ensi kerrallakaan lopu, vaikka varmasti siltä aluksi näyttää monimutkaisista syistä, jotka lukijalle on selvitettävä juurta jaksain, muuten hän ei ehkä ymmärtäisi tilanteen vakavuutta. Olen itse asiassa melko vakuuttunut siitä, että maailma ei lopu, joten voit sinäkin lopettaa spennaamisen.

Luidaegin kuulumisia kuulisin kyllä mielelläni joskus. Laittakaa postikortti.

The Silver Bough

Lisa Tuttlen The Silver Bough oli selvästi minulle kirjoitettu. Siinä hengataan paljon skotlantilaisen pikkukylän kirjastossa. (Innostuin tästä niin, että ehdottelin kesälomareissua Skotlantiin.)

Kansi: Jo Fletcher Books

TSB kertoo näennäisesti siitä, kuinka amerikkalainen teinityttö Ashley lähtee etsimään isoäitinsä juuria Skotlannista, Appletonin pikkukylästä. Kylä on omalaatuinen, unelias mesta, jolla on väitteiden mukaan mennyt huonommin ja huonommin siitä asti, kun eräs nuori nainen pakeni maailmalle eikä jakanut - kylän perinteiden mukaan - taianomaista omenaa rakastettunsa kanssa.

Oikeasti kirja kertoo muutaman muunkin kylään saapuneen tarinan: ääneen pääsevät kirjastonhoitaja Kathleen, nuori leski Nell ja italialaisnuorukainen Mario. Neljän päähenkilön kautta seurataan sitä, miten vanhat perinteet ja tarinat heräävät kylässä yhtäkkiä eloon jo kadonneksi kuvitellun omenapuun yhtäkkiä kantaessa hedelmää. Kylä tuntuu irtoavan todellisuudesta ja lipuvan hiljalleen kohti jotakin muuta.

Pidin hirveästi kirjan tunnelmasta. Kuten sanottua, kirjasto on keskeinen mesta, ja minä hyrisin tyytyväisyydestä aina, kun tarina johdatti kirjaston hyllyjen väliin. Pidin monesta muustakin asiasta: siitä, miten juonen kulku ei ollut aivan itsestäänselvää ja odotettavaa; siitä, miten rakkaus ja kaipaus toisen ihmisen luo ei pelkistynyt typeräksi romanssiksi (ainakaan enimmäkseen); pidin Kathleenin surumielisestä mutta päättäväisesti uutta elämää aloittavasta hahmosta. Ja siitä, miten maaginen tunnelma pikkuhiljaa valtaa kylän, pidin ihan erityisesti.

Yksi huikeimmista, pöljimmistä ja hauskimmista pitkään aikaan lukemistani kohtauksista löytyy muuten TSB:ista - Kathleen käy moikkaamassa entistä kirjastonhoitajaa ja törmää saman tien koko tämän sukuun. Melko erikoiseen sukuun. Tuttle osaa yhdistää hauskan, kammottavan ja hieman inhottavankin nerokkaasti.

Ihan kaikesta en kuitenkaan pitänyt. Marion henkilöhahmo ihan noin erityisesti oli aivan turha: kolme naista, jotka kaikki olivat melko erilaisia, olisivat kertojiksi riittäneet. Marion pienet osuudet eivät oikeastaan tuoneet kirjaan mitään lisää. En suuremmin välittänyt myöskään Ashleysta, jos kohta se voi kertoa enemmän kirjoittajan taidoista kuin muusta - Ashley oli oikeastaan ihan uskottava hahmo. Kirjan loppu sen sijaan ... no, se oli minusta hieman turhankin sokerinen ja helppo.

Jäin myös hieman miettimään sitä, miksi Tuttle halusi kertoa tarinansa nimenomaan kylään hiljattain saapuneiden kautta. Paikalliset asukkaat olivat selvästi tarinassa vain tuomassa hieman väriä, ja se valitettavasti vie hieman kylän uskottavuutta. Eräänlainen vierailija, hiljattain saapunut vieläpä, Appletonissa on toki lukijakin, joten ehkä muualta muuttaneiden fiiliksiä on helpompi ymmärtää. Ja voihan kyse olla siitäkin, että Ashleyn tavoin Tuttle on ilmeisesti kotoisin Texasista - ja Kathleenin tavoin, hän on asunut Englannissa jo useamman vuoden.

Kirottu

Chuck Palahniukin Kirottu kertoo 13-vuotiaana kuolleesta ja Helvettiin päätyneestä Madisonista. Minä olin päättänyt vihata Kirottua syvästi johonkin sivulle 25 päästyäni.

Kansi: Like

Joka aukeamalla oli nimittäin vähintään yksi seuraavanlainen pätkä:

Ja kyllä, minä tiedän mitä "sukupuoleen kohdistuvat rooliodotukset" tarkoittaa. Saatan olla turpea, lattarintainen, likinäköinen ja kuollut, mutta en todellakaan ole mikään idiootti. (s. 18)

Minä kiristelin hampaitani Madisonin kertojaäänelle ja mietin happamia vertauksia Hal Duncanin teoksen Pako helvetistä! kanssa - ja syystä tai toisesta luin Kirotun kuitenkin loppuun. Kuvittelin varmaan, että Palahniukilla olisi Helvetistä erityisesti ja elämästä ylipäänsä jotain tosi oivaltavaa sanottavaa. Tai oikeastaan kyse oli varmaankin siitä, että tietyn pisteen jälkeen kirjaan on uhrannut liikaa aikaa ja vaivaa viitsiäkseen keskeyttää. (Minulle tämä piste tulee vastaan sivulla kaksi, mutta myöntää täytyy, että kirja todella sai pohtimaan elämän lyhyyttä ja sitä, miksi luen loppuun kirjoja joista en juuri välitä.)

Madisonin ääni muuttuu loppua kohden vähemmän raivostuttavaksi, mutta mitään kovin jännittävää tai syvällistä en kirjasta löytänyt. En tosin kovasti sellaista kaivellutkaan loppua kohden: välillä toivoin, että kirja herättäisi edes jotakin tunteita, kuten leimahtavaa tai edes laimeaa vihaa ihmiskuntaa kohtaan, mutta ei. Ei vaikka Palahniuk kuinka yrittää löytää helvettiä länsimaisesta elämäntyylistä (kulunutta, paitsi ne kohdat, joissa Palahniuk yrittää löytää helvettiä länsimaisesta superrikkaiden elämäntyylistä, joka on niin kaukaista, ettei kosketa.) Loppukäänne on puolestaan niin rasittavan niinpätietenkiä, että olisin hermostunut jos se ei samalla olisi tarkoittanut ... loppua. Sitäpaitsi koko homma oli melko haljua jo tuossa vaiheessa, mitä sellaisesta hermostumaan.

Tätä herkkua on muuten tulossa vielä pari kirjaa lisää. En tule esiintymään kirjaston varausjonoissa.


Edit. Spämmisateen vuoksi kommenttihana väännetty kiinni.

Suvi Kinoksen seitsemän enoa

Jukka Parkkisen teosta Suvi Kinoksen seitsemän enoa suositeltiin hiljattain kahden arvostamani tahon toimesta (arvostetut tahot suosittelijajärjestyksessä Siina ja Booksy), joten pakkohan se oli lukea. Menin kirjakauppaan: varmasti näin arvostettujen tahojen suosittelema kirja löytyy jopa Suomalaisen, jos nyt ei tänään jostain kumman syystä Akateemisen, kirjakaupan valikoimista. Seuraavaksi menin kirjastoon: toki näin tunnettu ja yleisesti pidetty lastenkirjaklassikko seisoo jokaisen pääkaupunkiseudun kirjaston toimipisteen hyllyssä seitsemänä kappaleena.

Ymmärrettyäni kärsiväni vakavista kustannus- ja kirjastotoimintaan liittyvistä harhoista tein kuten aina ennenkin ja varasin kirjan kirjastokymppiin.

Olin syystä tai toisesta ohittanut koko opuksen herkässä nuoruusiässä (kirja on ilmestynyt alunperin vuonna 1995, joten teoriassa olisin voinut sen jonain välipalana hotkaista, olettaen että olisin ollut kirjastovisiitillä yksin enkä kenenkään kaverini kanssa). Lähempi tarkastelu osoitti, että syy oli kannessa: muistan, ettei Suvi Kinoksen kansi tippaakaan puhutellut allekirjoittanutta teini-iässä. Ei se juuri puhuttele vieläkään, vaikka syy kannelle selviää ensi sivuilla.

Kansi: WSOY

Ja olihan Suvi Kinoksen seitsemän enoa ihan hillittömän hauskaa luettavaa! Se kertoo pienestä, enojensa hoiviin joutunesta tytöstä. Kaikki enot ovat tohtoreita ja dosentteja ihan vähintäänkin, eri tutkimusaloja edustavia. Ja juoppoja. Tässä kohdassa onkin pakko yhtyä siihen kirjabloggaajakinkereissä ääneenlausuttuun havaintoon, ettei kukaan oikein tiedä, mille kohderyhmälle kirja oikein tarkalleen ottaen on suunnattu. Ehkä maailma on muuttunu 17 vuodessa niin paljon, etteivät tuolloin lapsetkaan olisi hymähdelleet Turakaisen enokatraan touhuille; ehkä kyse onkin siitä, että minusta on äitiyden myötä tullut tyyppi, jonka pitäisi sovitella kukkahattua päähänsä ... mutta tätä en olisi tyrkkäämässä aivan juuri lukemaan oppineen käteen. (Vaikka jos joku juuri lukemaan oppinut sen hyllystä itse onkisi ja lukisi, tuskin olisin poiskaan repimässä. Lapseni, tulet vielä iloitsemaan siitä, että äitisi on laiska ja vapaamielinen. Tai ehkä siitä tuleekin terapiassa keskusteltava juttu.)

Nyt vain jatko-osien kimppuun. Parkkisesta on aika nopeasti tullut yksi lempparilastenkirjailijoistani.

Kiduttajan varjo

Gene Wolfen Kiduttajan varjo on ensimmäinen Sivukirjastossa näkemänne arvostelukappale. Kun näin tiedotteen kirjan ilmestymisestä, hautasin periaatteeni arvostelukappaleiden kinuamisesta syvälle suohon: tuli vähän sellainen olo, kuin uusi Potter olisi ilmestynyt seuraavana päivänä. En todellakaan osaa selittää miksi, mutta Kiduttajan varjo oli luettava heti.

Kansi: Gummerus / Sanna-Reeta Meilahti

Käytännössä "heti" tarkoitti seuraavaa viikkoa, mutta itselleni epätyypillisesti raivasin Kiduttajalle tilaa lukujonosta välittömästi sen saatuani. Kiduttajan varjo onkin todella hyvä - takuulla kevyesti paras koskaan lukemani Wolfe. Tänä vuonna kannattaa siis olla erityisen kiltti, ehkä joulupukki tuo tämän teillekin!

Kiduttajan varjo on siis tieteisfantasiaklassikko, joka on alunperin julkaistu ilmeisesti 1980. Se kertoo vanhasta, kuolevasta maailmasta, jonka aurinkokin on pikku hiljaa hiipumassa. (Maailma voisi olla oma planeettamme niin kaukana tulevaisuudessa, että on helppo kuvitella miten sivilisaatiot ovat nousseet, tuhoutuneet ja nousseet taas.) Kiduttajien tornissa oppipoika Severian tekee jotain, mitä ei olisi pitänyt. Tästä seuraa lenkkaria ja käsky siirtyä hoitelemaan pyövelin pestiä toisaalle.

Nyt onkin tavallista enemmän sanottavaa, ottakaa mukava asento.

Kirjan tunnelma ja miljöö ovat mahtavia. Ikivanha ympäristö ja synkeä fiilis toimivat kuin häkä erityisesti noin kirjan puoliväliin asti, jonka jälkeen Severian lähtee linnoituksesta ja kirjan atmosfääri hieman muuttuu. En itse ilahtunut muutoksesta ihan kauheasti - alun hitaampi tempo, yksinäisyys ja vuosituhansien paino istuivat synkeään syysmielialaani koko lailla paremmin kuin loppupuolen jalkautuminen kansan pariin. Silti, kaupunkikuvauksessakin on omat mahtavat hetkensä - ja koko kirjan ajan Wolfe onnistuu välittämään tunteen siitä, että sivilisaatio on vanha ja parhaat päivänsä jo nähnyt. Jatkuvaan kasvuun kannustavassa yhteiskunnassa on ihana lukea hiljaisesta rappiosta, suosittelen kaikille.

Tunnelmoinnista seuraa kuitenkin, että juoni alkaa hitaahkosti ja jää kirjassa melko lailla kesken. Tämä ei minua haitannut lainkaan, koska a) en ole kovin juonivetoinen lukija ja b) jatkoa piisaa, jos Gummeruksen sivuja oikein tulkitsen, heti. Hieno juttu - muistan kyllä sellaisiakin sarjoja, joiden suomentaminen on ilmeisesti lopetettu osaan yksi. Toisaalta nyt olisi järjestettävä aikaa kirjakauppavisiittiin, pikimmiten.

Severian on minusta päähenkilönä ja kertojana melkoisen onnistunut - paikoin hyvinkin uskottava, millä tarkoitan, että sekoitus itsekeskeisyyttä ja ulospäinsuuntautuneisuutta on minusta oikein hyvä. Esimerkiksi argumentit, joilla tyyppi perustelee itselleen osan moraalisista valinnoistaan ovat kerrassaan inhimillisiä, eivätkä - onneksi - paukapäistä sankarillisuutta osoittavia. Vaikka Severian on toistaiseksi suosikkini Wolfen päähenkilöistä, onnistuin kuitenkin vihdoin kiteyttämään sen, mistä en Wolfessa pidä: siinä sitä ollaan, keskellä dialogia, ja yhtäkkiä sankarimme lyö kanssakeskustelijaa, avokämmenellä vain. Että mitä että? (Olen alkanut epäillä, että lukijana olen jotenkin sokea sellaisille nyansseille, jotka tekevät näistä läiskimisistä ilmeisiä valintoja.) Koska kyseessä on kuitenkin varhaiskauden Wolfea, tämä kummallinen tendenssi heretä väkivaltaiseksi on silti hyvin lieassa eikä pääse liiaksi ärsyttämään.

Mitäs vielä ... Juu, se on vielä itse kirjasta sanottava, että vaikka Severian on kiduttaja, väkivallalla ei mässäillä. Onkin itse asiassa aikamoinen taidonnäyte Wolfelta, että kiduttajien kammioihin joutuneiden kohtalo on aidosti hirveä vaikkei kidutuskohtauksia varsinaisesti kuvata.

Sitten muutama kustannustekniseksi luokiteltava kehu, koskapa Kiduttajan varjo on epäammattimaisin silmini tarkasteltuna laatutyötä. Uuden idolini Johanna Vainikainen-Uusitalon suomennos oli ihan valtaisan hyvä: luin kirjaa tavoilleni uskottomana hitaasti, sillä tekstistä todella nautti. Usein huomaan hieman harmittelevani käännökseen tarttumista, mutta nyt niin ei käynyt kertaakaan. Kirja on myös todella kaunis: ihanaa, että kirjan ulkoasuun on tällä tavalla panostettu. Ja vielä lopuksi: Wolfen klassikkoscifin julkaiseminen on minusta silkka kulttuuriteko.

A Fisherman of the Inland Sea

Synttärilahjana tuli yllätys: Ursula K. Le Guinin novellikokoelma A Fisherman of the Inland Sea. Isäpuoli osti sen luullakseni siksi, että olimme jutelleet Le Guinin novellista The Ones Who Walk Away from Omelas - novellia ei lopulta kokoelmasta löytynyt, mutta mainio kokoelma on silti kyseessä.

(Ja koska The Ones... kertoo käsittääkseni kaupungista, jonka kaikki asukkaat ovat onnellisia, jos yksi pieni lapsi kärsii, en ollut kovin pahoillani siitä, etten vielä saanut novellia luettavakseni. Sen verran raa'alta aihe tuntuu.)

Le Guinin lukeminen pelottaa aina ennakolta. Jostain syystä kuvittelen yhä, että rouva on vaikeaselkoinen ja raskassoutuinen - vaikka ihan hyvin tiedän, ettei näin ole. Kokoelma sitäpaitsi alkaa ihan mahtavalla science fictionin puolustuspuheenvuorolla, joka lähtökohtaisesti pitäisi jokaisen tieteiskirjallisuutta kovasti vierastavan lukea.

Kokoelman novellit vaihtelevat: osa novelleista esittelee Le Guinia humoristina (joskaan ei sellaisena ääneennaurattavana). Mukana on kolme hainilaistarinaa, jotka olivat kaikki aivan poskettoman hyviä: näistä suosikikseni nousi ... jaa, enpäs tiedä. Varmaan tasapeli Dancing to Ganam -tarinan ja niminovellin välillä. Ensiksimainittu käsittelee todellisuuden tulkintaa omista lähtökohdista käsin (voi te epäluotettavat kertojat! Mihin tässä enää voi uskoa!) ja toinen on surumielinen tarina kotoaan fyysikoksi lähtevästä pojasta. Paras aikaparadoksi, joka on koskaan kirjoitettu.

Muista novelleista mieleen jäi erityisesti Newton's Sleep, joka kertoo Maasta lähtevästä avaruusaluksesta ja siitä, miten alkuperänsä taakse jättäminen ei ole kovin helppoa. Esipuheessaan Le Guin sanoo Newton's Sleepin päähenkilön tulleen usein tulkituksi feministisen miesvihan manifestaationa; minä en näe novellissa miesvihaa, näen vain hahmon joka on niin rationaalinen, ettei muulle jää tilaa.

Jälkikäteen ajateltuna olen oikeastaan aika tyytyväinen, etten lukenut Le Guinin "aikuisten kirjoja" teini-iässä, vaikka kovasti niitä kirjastossa tutkinkin. Le Guin oli tuttu Maameri-trilogiansa vuoksi, mutta scifipuolen skippasin, ja hyvä niin - epäilen, että teininä olisin saanut näistä vain näppylöitä enkä nautintoa, kuten nyt. Aikuisena on hauska olla!

All the Lives He Led

Ensimmäinen Frederik Pohlilta lukemani teos on All the Lives He Led. Sovitaanko saman tien, etten ole ainoa, jonka päässä kirjan nimi alkaa heti soida edesmenneen tyttöduo t.A.T.u.:n biisin sävelin: all the lives he led all the lives he led running through my head running through my heeeeeeaad - no, nyt viimeistään toivon, etten ole yksin. Misery loves company, sanovat kai jenkit, selvästi itsekin venäläistä tyttöpoppia liikaa kuulleena.

All the Lives He Led all the lives he ...okei okei... sijoittuu jonnekin kuluvan vuosisadan jälkipuoliskolle. Erilaisista terrorismioperaatioista on tullut koko kansan huvia ja USA on tuusannuuskana Yellowstonen tulivuoren pamahdettua. Sankarimme Brad Sheridan työskentelee Euroopan puolella Pompeijin jubileumissa eräänlaisena velkaorjana, ja kohtaa elämänsä rakkauden lisäksi todisteita siitä, että jotain mätää saapasmaassa.

Ei mennä juoneen sen syvemmin. Se on kohtuullisen nokkela, enkä halua pilata keltään löytämisen fiilistä. AtLHL ei nokkelasta juonestaan huolimatta kuitenkaan ollut ihan minun kirjani: päähenkilö ja kertoja Brad oli suoraan sanottuna aika torvi. Säälittävä torvi, mikä ei tehnyt asiasta aivan suunnattoman paljon parempaa, ja vaikka tyyppi satunnaisesti osoitti yllättäviä selkärangan merkkejä, minusta Bradin seura 350 sivun ajan oli jokseenkin rasittavaa. Lisäksi kirja käynnistyy minusta verrattain hitaasti.

Pohl käsittelee silti aihetta, jota varmaan kaikki meistä ovat silloin tällöin pohtineet: miten toimii ihminen, joka lopullisesti menettää uskonsa ihmiskunnan kykyyn tehdä myös hyvää ja joka keskittyy vain siihen kaikkeen pahaan, jota olemme lajina saaneet aikaan? Tämän kysymyksen suhteen kirjan loppu on oikeastaan aika tyydyttävä, uskottava ja inhimillinen, joten ei tämän lukeminen suinkaan hukkaan heitettyä aikaa ollut.

Deadline

Tässä sitä taas ollaan, zombiapokalypsin äärellä.

Deadline jatkaa sanoista kauneimmalla nimettynä Mira Grantin Newsflesh-sarjaa, ja minä jatkan sillä jo hieman kuluneella aiheella, että tunkekaa ne nimenvaihdot jne. (Grant on minusta kyllä paljon parempi kirjailija kuin käsittääkseni ensimmäinen minänsä Seanan McGuire.)

Shaun Mason jatkaa raportointia siitä, mihin edellisessä kirjassa jäätiin. Ykkösosan menetykset kaihertavat mieltä kovin, ja Shaun onkin väkivaltainen ääliösurussaan kieriskelevä, mielenterveydeltään horjahteleva nuori mies. Sitten CDC (eli tartuntatautiviranomainen) lähettää Shaunin tiimin syliin yhden nuoren tutkijansa, jolla on skuuppi: jengiä kuolee epämääräisistä, ei-zombihenkisistä syistä, ja sitten tempaudutaankin mukaan kieroiluun ja salaliittoihin ja vaaran tunteeseen.

Tuntuu, ettei tästä pitäisi millään muotoa pitää niin paljon kuin pidin, sillä teknisesti ottaen kirjassa on aika paljonkin ärsyttävää. Shaun on päähenkilö, jonka kuolemaa en jäisi itkemään, eikä minulla toden totta ole sekuntiakaan aikaa kuolleille sisaruksille, jotka jäävät hengaamaan lepakoiksi päähenkilön tapuliin. Kirjassa on ykkösosan tapaan hieman toisteisuutta ja höpöhöpökynnys ylitetään etenkin lopussa komealla loikalla.

Ja kuitenkin. Kuitenkin. Grant onnistuu luomaan paikoin todella hyytävän tunnelman - sellaisen, ettei kirjaa voi käsistään laskea. Teksti on sujuvaa ja viihdyttävää, eikä kaikkia juonenkäänteitä voinut ennalta arvata (ei sillä, että olisin kovasti yrittänytkään.) Zombiapokalypsin jälkeinen mediaa pursuava yhteiskunta on kiehtova kuin mikä, ja bloggaajineen todella aikamme kuva (vaikka näennäisesti sijoittuukin nelisenkymmentä vuotta tulevaisuuteen.) Zombit ovat tarpeeksi pelottavia, mistä huolimatta kirja ei itse asiassa ole edes kovin väkivaltainen (vaikka kauheat kuolemat ovatkin usein genrelle ominaisia.)

Tässä puhuttiin sellaisesta viiden tähden rajamailla hiipivästä lukukokemuksesta, ystävät, enkä oikein osaa edes selittää, miksi. Vain mainitsemani hypähdys höperyyden puolelle lopussa häiritsi sen verran, että kokonaisarvio rojahti vaatimattomaan neljään tähteen.

Onneksi seuraava osa istuu jo kirjahyllyssä.

Zeuglodon

James P. Blaylockin lyhyehkö romsku Zeuglodon ilmestyi hiljattain äänikirjana, ja se piti tietenkin heti kuunnella.

Poikkeuksellisesti äänikirjan kansi: äänikirjan ja tekstiversion kannet eroavat melkoisesti.

Epäselväksi jäi, mille yleisölle Z oli suunnattu. Se oli kelpo tarina lapsista, ja kohtuullisen verettömänä (kukaan ei tainnut päästä hengestään) kävisi myös luullakseni lastenkirjasta. Vaan toimi se aikuisellekin: kirjassa kolme isosetänsä hoivissa olevaa lasta tempautuvat mukaan seikkailuun, jossa arkkipahis varastaa kartan ja merenneidon arkusta löytyy vanha avain. Muksut jahtaavat pahista maalla ja merellä ja vielä siinä maassa, joka maapallon keskipisteestä löytyy. Kertojana toimii nuori Kathleen Perkins, joukon ainoa tyttö.

Arvaatte varmaan, että Z oli täynnä kaikkea älyttömän siistiä: luurankoja, tunneleita, sukellusveneitä, salaisia seuroja ja sitä rataa. Pikaisen tutkiskelun jälkeen selvisi, että Z kytkeytyy Blaylockin aiempaan tuotantoon, johon siihenkin on siis tutustuttava tuota pikaa.

Ihan koko kirjaa ei jännitys jaksanut kantaa, ja vaikka loppupuoli sinänsä oli yhtä vauhdikas kuin alkupuolikin, keskittymiseni hieman herpaantui. Tämä huolimatta lukijasta, Jennifer Woodwardista, joka on aivan loistava herättäen kertojan oikeasti henkiin; tietenkin elävään fiilikseen vaikuttaa myös Blaylockin teksti, jossa on jotenkin saatu kuvattua nuoren seikkailijattaren fiilikset ja kieli niin, että voi aivan kuvitella kuuntelevansa, kuinka tyyppi kertoilee seikkailustaan sattumalta juuri minulle. Huolimatta siis hienoisesta jännityksen laskusta kohti loppua Zeuglodon on oikeasti mainio opus, jonka kuunteleminen nimenomaan äänikirjana on oikein hyvä valinta.

Whispers Under Ground

Odottelin koko tovin Whispers Under Groundia kirjastoon, ja nyt se on täällä! Täällä! Muahaha! Sori kaikki te ... viisi ihmistä, jotka olette jättäneet kirjasta varauksen: piti palauttaa se tänään, mutten ehtinyt. Yritän pikimmiten.

(Vaikka nyt, kun huomasin, että teitä on vain viisi, asia ei tunnu aivan niin kiireiseltä.)

No mutta niin. Kolmas osa Ben Aaronovitchin poliisimies Peter Grantista kertovassa sarjassa jatkaa tutulla ja hyväksihavaitulla linjalla: Peter opettelee taikuutta, jahtaa rikollisia ja Lontoo on toinen päähenkilö. Tällä kertaa selvitettäväksi tulee murhamysteeri, jonka tiimoilta Peter pääsee maan alle - metroon ja viemäreihin.

Juoni oli ihan höperö, taas. Mutta ei sillä ole mitään väliä - juoni tuntuu Aaronovitchin teoksissa aivan toissijaiselta. En toisaalta edes kirjan luettuani tiedä, mikä on ensisijaista - kielenkäyttö ehkä? Herra Sivukirjasto vaikutti tyytymättömältä, kun kirjan sivulla kolme (tai jotain) nauroin ensimmäisen kerran ääneen - ilmeisesti on hermostuttavaa, kun vaimo hihittää itsekseen sohvalla.

Pidän kauheasti Aaronovitchin huumorista, mutta pidän myös hänen hahmoistaan. Esimerkiksi tapa, jolla Peter suhtautuu työkaverinsa Lesleyn vammoihin on jotenkin kovin inhimillinen - Peter haluaa olla (ja onkin) Lesleyn tukena, muttei voi mitään sille, että etenkin alkuun ystävän vammat ovat kovin kauhistuttavia. Ei yli-inhimillistä sankaruutta, vaan fantasiapuolesta huolimatta täysin inhimillistä.

En muuten lukenut kirjan takakantta, sillä luin jostain, kuinka joku närkästynyt jenkkibloggaaja oli sen virheen tehnyt ja antanut takakannen asiaan juuri liittymättömän käänteen vaikuttaa lukukokemukseensa liiaksi. WUG:in uskaltaa kyllä lukea ilman kustantajan yhteenvetoakin: jos Lontoo kiinnostaa, Aaronovitchiin kannattaa tutustua.

Humble eBook Bundle

Herra Sivukirjasto lähetti linkin. Linkin takaa löytyi HumbleBundle-diili, ja se tiedoksi myös niille teistä, jotka olette esimerkiksi e-kirjoja halunneet kokeilla mutta ette ole vielä uskaltaneet (tai niille, jotka olette halunneet lukea maagista realismia, mutta olette ujostelleet.)

Maksa, mitä jaksat -periaatteella toimivasta HumbleBundle-diilistä saa kuusi DRM-vapaata e-kirjaa: messissä mm. Cory Doctorow, Kelly Link, Lauren Beukes ja niin edelleen. (Jotkut olin jo lukenut, mutta väliäkö sillä, sillä osa riihikuivasta menee hyväntekeväisyyteen. Halutessaan voi myös määritellä, miten iso osa menee kirjailijoille, hyväntekeväisyyteen ja organisaattorille.)

Itse maksoin 15 taalaa eli hieman yli keskiarvon ja sain pari lisäkirjaa, mutta erityisen innoissani olen tuosta Doctorowista, joka kuuluu perussettiin.

Diili on voimassa vielä 14 päivää, 3 tuntia, 41 minuuttia ja 58 sekuntia, joten reippaina käykäämme rekkain alle kaikki yhdessä!

Debris

Jo Andertonin Debris käsketään kustantajan toimesta pistää scifihyllyyn, mutta jos nyt genrejaottelua ruvetaan harrastamaan, ihan silkkaa fantasiaa tämä minusta on.

Tanyana on arkkitehti, joka muovaa maailmaa hallitsemalla mielellään pioneita (pii-mesoneita, ei niitä kukkia), joista kaikkeus koostuu. Jumalattoman patsashankkeen valmistuminen kuitenkin tyssää, kun joku virittää Tanyanalle ansan, ja mimmistä tulee yksi kaupungin alhaisemmista työläisistä: yksi niistä, jotka keräävät rakennushankkeista syntynyttä jätettä, joka on hävitettävä tai muuten. Ja sitten käy tietenkin ilmi, että näillä jätöksillä on asiaan jokin kanta myös ja katastrofeja pukkaa oikealta ja vasemmalta.

Voi olla, että mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia vaikuttaa taikuudelta, mutta minusta kirjan scifielementiksi ei riitä se, että voimana on hadroneiden suoramanipulointi eikä "taikuus". En osta premissiä, jossa ihmisaivoille tuosta noin vain on kehittynyt taito manipuloida hadroneita; geenimanipulaatio kai tulisi kysymykseen, ellei kirjassa pionitaituruutta edeltänyt teknologia vaikuttaisi periytyvän ihan suoraan höyrykoneajalta.

Ei Andertonin opus muutoinkaan minusta ole kovin tulevaisuuteen suuntautuva: yhteisö, jossa Tanyana elää, on ihan outo vanhoillinen aatelis-työläisyhteistö, jossa esimerkiksi valo tuotetaan pionitehtaassa käsipelillä. No, ehkä yhteiskuntarakenne ehtii romahtaa ja nousee jaloilleen useampaankin kertaan ennen kuin kehitämme taidon suoramanipuloida pioneita ... mutta pääosin Andertonin romsku toimii vain, jos sen lukee fantasiana.

Magiagenren edustajana Debris onkin itse asiassa ihan viihdyttävä: Tanyanan ylenmäärin mahtavat lahjat käsitellä sekä pioneja että roskaa hieman rasittavat, mutta esimerkiksi sankarittaren suhde kummallisen teknikon Devichin kanssa on aidostikin hieman ... inha, ja sellaisena varsin onnistunut.

Kirja on kuitenkin osa pidempää sarjaa, eikä oikeastaan tunnu niinkään loppuvan kuin lässähtävän seuraavaa osaa odotellessa, joten paljon viihdyttävyyttä parempaan Anderton ei ainakaan minun kirjoissani yllä.

The Clockwork Rocket

The Clockwork Rocket ei ole uutta Cassandra Clarea, vaan Greg Eganin yritys välttää bestsellerlistat tyystin.

TCR on niin kovaa scifiä, ettei tästä varmaan enää kovemmaksi pääse. Egan on kehitellyt universumin, jonka fysiikan lait ovat täysin erilaiset kuin omamme - ja perusteellisena miehenä Egan vieläpä selittää nuo lait. Tarkasti. Kaavakuvien kera. Esimerkiksi: Eganin maailmankaikkeudessa (jota joku jossain sanoi Riemannin universumiksi, mutta minä en tajunnut äsken googlatessani Riemannista hölkäsen pöläystä, joten en osaa sanoa) valon nopeus riippuu sen aallonpituudesta.

Jos diggaa fysiikasta, vaikkakin vaihtoehtoisesta, TCR on ihan must-juttu. Itse luin sitä kiinnostuneena, vaikka fysiikan teoriat lähinnä lipuivat silmieni editse (en edes yrittänyt ymmärtää: fysiikka on minun näkökulmastani jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille, eli koululaisille) ja kaavakuvatkin tarkoittivat lähinnä sitä, että yhdellä sivulla oli vähemmän luettavaa.

No, mitä siellä maailmankaikkeudessa sitten tapahtuu?

Siellä on Yalda, nuori nainen ja fyysikko, joka havaitsee, että planeettaa uhkaa tuho. Valitettavasti tiede ei ole kovin edistyksellistä, eikä ole lainkaan selvää, miten tuho vältetään. Niinpä tyypit päättävät rakentaa raketin: siellä ongelmat ratkaistaan monen sukupolven aikana, ja palataan planeetalle neljän vuoden päästä lähtöhetkestä. (Niinpä niin, ei vastaa meidän suhteellisuusteoriaamme.) Planeetan pinnalla taas on lauma aidosti vieraanoloisia humanoideja: Egan ei viisaasti selittele, mutta lukijalle valkenee pikku hiljaa silti, että yhteiskunta on jokseenkin patriarkaalinen ja syystä. Lisääntyminen tapahtuu nimittäin niin, että nainen jakautuu neljään osaan ja kuolee itse prosessissa. Yösyötöt jäävät isien hommaksi väistämättä. Yalda ja muut nuoret naiset yrittävät ajaa eteenpäin niinkin pientä asiaa kuin naisen oikeutta tehdä itse päätös siitä, milloin huvittaisi jakautua.

Jep. Kaikuja omasta maailmastamme, mutta perin kauhistuttavina.

Jos on kuten minä, kirjaa lukee ensisijaisesti yhteisökuvausten vuoksi, toissijaisesti vieraan fysiikan ja avaruusmatkailun vuoksi, ja vasta viimeisenä juonen takia (se kun on sekä melkoisen ennalta-arvattava että hidastempoinen.)

Tykkäsin TCR:ista kyllä, vaikken todellakaan voi väittää ymmärtäneeni siitä kaikkea. Lukiessa mietin myös useampaan kertaan, että jos todella haluaa varmistaa kirjalleen pienen lukijakunnan, tämä on varmaan aika hyvä tapa.

The Boneshaker, vol. 2

Kate Milfordin The Boneshaker (jota ei pidä sekoittaa Cherie Priestin Boneshakeriin) oli yllättävän sympaattinen ja mainio. Älkää kysykö, miksi luen kirjoja, joiden en välttämättä oleta olevan sympaattisia ja mainioita. Tai itse asiassa, kysykää pois vaan - se johtuu siitä, että haluan antaa niille tilaisuuden yllättää.

1910-luvulle sijoittuva The Boneshaker kertoo 13-vuotiaasta Nataliesta, joka tykkää mekaanisista asioista ja auttelee isänsä korjauspajalla. Sitten kaupunkiin saapuu kiertelevä lääkeshow, jossa kaikki ei todellakaan ole ihan niin kuin pitäisi - tätä eivät tietenkään kaikki kaupungin asukkaat näe, joten katastrofin estämiseksi Natalien pitää toimia. Tietty.

Ihan yksin ei Natalie ole, millä saralla The Boneshaker eroaa hieman ya-genren käytännöistä: kirjassa on myös avuliaita, tilanteen ymmärtäviä aikuisia. Aika paljon hekin silti laskevat sankarittaren harteille, mikä ehkä aikuislukijaa hieman sieppasi.

Milford on kirjoittanut kirjaansa kaikkea siistiä, kuten risteyksissä tehtyjä diilejä paholaisen kanssa ja itsestäänliikkuvia mekaanisia nukkeja ja polkupyörän, jolla ajaminen on yhtä helvettiä (kirjan nimi viittaakin siihen.) Kaikkea ei myöskään selitetä aivan auki tai lopussa punota aivan nätisti kiinni, ja siitä pisteet. Milford ei lupaa ihmeitä, vaikka fantasiaa kirjoittaakin. Pelottavat kohdat olivat lisäksi oikeasti aika jänskiä.

Lukijalle tietyt Natalien perhekuviot selviävät aika paljon nopeammin kuin sankarittarelle itselleen, mutta kerrankin se ei haitannut. Se, miten Natalie tajuaa, mitä perheessä on tapahtumassa, on luontevan ja luonnollisen oloista.

The Golden Age

Olen taas päättänyt ottaa lukutahdin kiinni blogissa - huomaatteko? Se olen minä, joka floodaan. Onneksi lapsi menee nykyään nukkumaan suhteellisen aikaisin, ja onneksi keuhkoputkentulehdus estää kaikenlaiset pois koneen ääreltä vievät harrastukset, kuten juoksemisen. Yhä. No, siitä olen jokseenkin katkera.

Locuksen suosituksesta lukuun päätyy kaikenlaista kummallista, kuten tsekkiläisen Michal Ajvazin opus The Golden Age. Hankin sen e-kirjana, vaikka vähän meinasi mennä pissa sukkaan kun verkkokaupassa joku rinnasti tämän sanallisen labyrintin esmes erääseen Joyceen.

The Golden Age kertoo niin kummallisesta saaresta, että lievätkö sen asukkaat ihmisiä lainkaan. Ajvaz punoo saaren rauhallisen tunnelman verkoksi, johon lukija uppoaa - ja siirtyy sitten kertomaan saarella luetusta ja kirjoitetusta kummallisesta kirjasta, joka on tekstuaalinen labyrintti ihan oikeasti. Rauhallinen fiilis rikkoutuu kun lukija uppoaa Ajvazin labyrinttiin.

Jätän vertailut muille. Minä pidin TGA:sta lopulta kovasti, vaikka aivan ensialkuun meinasin hermostua kummalliseen verkkaiseen tahtiin ja ärsyttävyyteen asti omituisiin saaren asukkaisiin. Ajvaz todella onnistuu luomaan erikoisen ja erityisen tunnelman, josta on helppo nauttia. Etenkin sitten, kun tajuaa säätää kännykän lukuohjelman fonttia pienemmäksi: kaikkien kirjojen kohdalla näin ei ehkä ole, mutta TGA vaatii isompia tekstipintoja (toivottavasti ymmärrätte, mitä tarkoitan. Itse kuvittelen ymmärtäväni, mutta ei sekään ole ihan varmaa.)

En tosin uskalla suositella tätä kellekään. Joyceen vertaaminen pelotti pois varmasti ne harvatkin kiinnostuneet, vaikka minusta tämä on kyllä helpompi - tai sitten en vain ymmärtänyt puoliakaan, en saanut viittauksista kiinni ja olin pihalla. Vaan vähät minä siitä. Sitä ottaa mukaansa, mitä saa - tästäkin. En ole kovin analyyttinen lukija, enkä edes osaa pitää sitä erityisen pahana.

The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making

Catherynne M. Valente kirjoitti nuortenkirjan, jonka nimeä en todella aio kirjoittaa kahdesti. Hetki ... copy ... paste ... The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making on mainio satu.

September on melkoisen kyllästynyt elämäänsä, eikä juuri aikaile, kun vihreä tuuli käy kylässä ja ehdottaa reissua Satumaahan. Tästä alkaa seikkailu, jossa on kaikkea siistiä: taruolentojen byrokratiaa, kirjaston ja lohikäärmeen jälkeläinen, syksyn maa, oikeasti pelottavia käänteitä ja - viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä - loppuratkaisu, joka on ihan hirveän monella tasolla hyvä ja tyydyttävä. Ei lainkaan noita liiskaksi -tasoa. En ajatellut mennä juoneen sen syvemmin, sillä tämä jos mikä on "matka, ei päämäärä" -tyyppinen kirja.

Toivoisin tätä oitis suomennettavaksi, mutta muistelen, että tässä oli jokseenkin paljon kielellistä kikkailua, enkä tiedä, toivonko tätä kohtaloksi yhdellekään kääntäjälle.

Suosittelen.

Kolkko hiljaisuus

Bongasin Paul Daviesin SETI-projektin 50-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoittaman Kolkko hiljaisuus -opuksen Sellon kirjaston blogista, joka onkin oikein mainio kirjastoihmisten pitämä kirjablogi. Suosittelen. (Enimmäkseen sinne näyttää kirjoittavan Mikko, joka on myös työtoverini niiltä ajoilta, kun itsekin olin aika lähellä tuota ammattikunnista myyttisintä: kirjastonhoitajia. Tarkoitan etäisyyden puolesta lähellä, joka lauantai vuoden ajan lainaustiskin samalla puolella. Tuntiapulaisena.)

Kolkko hiljaisuus käsittelee Maan ulkopuolisen elämän, ja eritoten älyllisen elämän etsintää. Sen se tekee kiinnostavasti, vaikka myös hieman masentavasti: kirjaa lukemalla selviää aika nopeasti, että on tosi vaikea etsiä, kun emme ymmärrä elämästä juuri mitään. Esimerkiksi: jos elämän syntyminen sinänsä on ihme, voi olla, että mitään ei ihan lähitunteina löydetäkään. Toisaalta, jos elämän syntyminen on kohtuullisen triviaalia, on seuraavaksi selvitettävä, onko älyllisen elämän syntyminen lainkaan todennäköistä, ja niin edelleen. Vaan vaikea on vetää johtopäätöksiä, kun tutkimusaineistoa on toistaiseksi vähänlaisesti: yksi planeetta ja tiettävästi vain yhteen kertaan  kehittynyt elämä.

Davies käsittelee myös SETI-projektia itseään. Selväksi käy sekin, että SETI on sinänsä hieno ja kunnianhimoinen, mutta varsin kapea-alainen projekti. SETI tutkii radioaaltoja, mutta ei ole mitenkään selvää, että muukalaiset viestisivät juurikin radiotaajuuksien kautta. Kun SETI 60-luvun kieppeillä perustettiin, ihmisten radioviestintä oli kasvanut koko ajan - mutta sitä se ei suinkaan ole tehnyt viimeistä viittäkymmentä vuotta. Pikemminkin päin vastoin: tuottamamme radiometeli on vähentynyt viestintäteknologioiden kehittyessä.

Davies ei myöskään juuri liputa scifihenkisille viestintäteknologioille, eli unohtakaa ansiibelit. Jos jossain galaktisessa naapurustossa vaikkapa tuhannen valovuoden päässä joku vilkuilee tänne (ikään kuin minä tutkailisin Herttoniemestä käsin Roihuvuoren vesitornia) he toden totta eivät näe teknologisesti kovin edistynyttä jengiä.

Huokaus.

Lakkaan siis pidättämästä hengitystäni älykkään elämän löytymistä koskevaa ilmoitusta odotellessani (sinänsä viisasta, Daviesin visio siitä, mitä sellaisesta ilmoituksesta ehkä seuraisi ei sekään ole riemukas) ja keskityn fiktioon. Ja Risto Isomäen juttuun siitä, että ehkä Marsista on kuitenkin jo löydetty elämää. Ei ehkä teknologisesti kovin edistynyttä elämää, mutta hahaa jos on.

Ei Kolkko hiljaisuus ole kuitenkaan toivoton, vaikka se kylmät faktat tunnustaakin: hankalaa on. Davies on kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että yritystä kannattaa jatkaa, ja niin olen minäkin. Pitkää ikää SETI-projektille - tulkoon rinnallesi myös moninaisempia muotoja maanulkoisen elämän etsintään.

Discount Armageddon

Asia, jonka olen aina kuvitellut tapahtuvan vain muille ihmisille: jonkin kirjan lukeminen metrossa nolottaa.

Sitten kirjastosta tuli varausilmoitus: Seanan McGuiren uuden sarjan aloitusosa Discount Armageddon olisi noudettavissa. Ja yhtäkkiä kävi niin, että piilottelin kirjan kantta kanssamatkustajilta. Katsokaa nyt:

Huoh.

Kirja itsessään on ihan menevää paranormaalia romantiikka, mutta vähän liian höperö, jotta jaksaisin seuraavaa osaa henkeäni pidätellen odottaa. Lyhyesti: Verity Price on kilpatanssija (vakiotansseja ja lattareita! Please! Miksei edes katutansseja?) ja hirviönmetsästäjä, jonka perhe on ottanut ns. humaanimman linjan möpöjen kanssa: ensin varoitus ja sitten vasta henki pois. Mutta nyt Verityn reviirille saapuu komea Dominic, jonka edustama taho on enemmän tihulaisten suoraviivaisen torjunnan kannalla. Vaan äkkiäkös Verity opettaa italiaanon tavoille, etenkin kun samalla kaupungissa katoaa nuoria naisihmisiä yliluonnollisten olentojen vaalipiiristä.

Lajinsa edustajana DA oli varmaan ihan ookoo, mutta jos pysyvin muistijälki on kannen piilottelusta (äsken piti googlettaa Dominicin nimi, jota esimerkiksi kukaan Amazonin arvioija ei nähnyt tarpeelliseksi mainita), voidaan arvella, että Nobel-komiteakaan ei tule ihan toviin ehdottamaan palkintoa McGuirelle.

Ai, niin, päähenkilöä palvovista uskonnollisista hiiristä pidin kovasti.

EDIT. Suljen kommentoinnit tästä postauksesta, tänne sataa spämmiä.

Howards End Is on the Landing

Fiilis on ihan maksimaalisen ankea, ja typerä syyskuukin päätti loppua ennen kuin ehti edes kunnolla alkaa, mutta kirjojen ajattelu piristää aina. 

Ja tämän aasinsillan kautta (ei, älä tipu rotkoon, aasi!) jatkamme suoraan Susan Hillin kirjaan Howards End Is on the Landing, joka on vähän sitä samaa lukutoukan oman navan tutkailua kuin taannoinen Bonnet:kin, mutta paljon paremmin toteutettuna.

Susan Hillillä on nimittäin a) mielipiteitä, b) anekdootteja ja c) sietämätön ja ihastuttava tarve harjoittaa namedroppailua, joten kirjallista "tänä vuonna luen vain himasta löytyviä kirjoja" -matkaa seuraa kasvavalla mielenkiinnolla. Välillä voi olla samaa mieltä ja välillä eri mieltä, ja sehän on hauskaa vain.

Esimerkkejä:

Ihastuin: siihen, kun rouva Hill kertoo kerran tulleensa kotiin ja tarkastaneensa jo aikuistuneiden tytärtensä tilan - kätkytkuoleman varalta, ymmärrän täysin. Molemmat tyttäret olivat lukeneet sängyissään Harry Potteria (sarjan eri osia). Sitten Hill oli tarkistanut aviomiehensä tilan ja löytänyt tämänkin lukemasta Harry Potteria. Eri osaa kuin kumpikaan tyttäristä. Oikeastaan ihastuin siihen, että joku muukin on noin huolissaan kätkytkuolemasta, mutta osaa nauraa sille. Silti, tykkäsin myös Pottereiden suosiosta.

Tunsin syyllisyyttä: kun rouva Hill moittii pikalukijoita. Ymmärrän. Minä luen välillä ihan liian vauhdilla, ja mikä pahempaa, lasken vuosittain lukemani kirjat (lienee kirjablogistien helmasyntejä.) On siihen kyllä syynsäkin: teini-iässä oli vaihe, jolloin minkä tahansa uuden kirjan saattaminen loppuun tuntui mahdottomalta. Aloitin sitä, tätä ja vähän tuotakin, mutten lopettanut juuri muuta kuin niitä samoja David Eddingsejä. Päästäkseni tilanteesta haastoin itseni lukemaan 100 kirjaa vuodessa loppuun asti, ja tapa jäi ns. päälle. En voi sille mitään, että vieläkin ahmin usein - mutta olen pyrkinyt antamaan tilaa ja aikaa myös teksteille, joita ei voi ahmaista. Se on ollut hyvä valinta.

Olin eri mieltä: En muista. Ei kun muistanpas. Rouva Hill suhtautui penseästi Joyceen. Koska olen itse lukenut Odysseuksen (onhan nyt kaikille varmasti selvää, että olen?), paheksuin tietenkin Hillin "en ole lukenut Joycea enkä aio" -asennetta kulmat kurtussa.

Jupina: Minusta pitäisi kyllä olla Howard's eikä Howards. En halua kuulla, että apostrofittomuuteen on joku hyvä syy.

Vähän Valentea

Catherynne M. Valenten teosten lukeminen pelottaa aina. Pahimmillaan loppuun luettu kirja tuntuu nimittäin hieman työvoitolta, vaikka usein kyllä kokemuksen arvoiselta hyvinkin.

Tälläkin kertaa The Habitation of the Blessed alkoi vaikeasti, niin, että melkein itketti. Miksi pitää olla niin koukeroinen ja hankala? Jossain välissä kun pääsi hommaan sisään, tilanne kuitenkin muuttui, enkä ole vieläkään varma, antoiko Valente lukijalleen armoa vai opinko vain lukemaan juuri tätä kirjaa. Sarjan kakkososa, The Folded World, soljui sitten kuin vettä vain. Tai soljui ja soljui - vaikka molemmat kirjat ovat sinänsä aika lyhyitä, niitä ei kovin nopeasti laukata läpi. Minulle tämä teki hyvää: olen huono lukemaan hitaasti, mutta nyt se oli kerrassaan nautinto.

Ja olivathan nämä hienoja: ne kertovat myyttisestä maasta, johon Jerusalemista lähtee John-niminen pappi, aikeenaan käännyttää kansa. Vaan hankalaa on, kun vastassa on koko joukko myyttisiä kuolemattomia. Molemmissa kirjoissa tarinaa seurataan useamman kertojan kautta; molemmissa kirjoissa yksi kertojista on Johnin vaimo, blemmye Hagia.

Kirjapari perustuu ilmeisesti ihan oikeaan keskiaikaiseen legendaan, mutta vaikka tarinalla on epätotuuspohjansa, se on kuitenkin enimmäkseen osoitus Valenten kyvystä kirjoittaa huikaisevan kauniisti. Kauniisti ja keskiaikaisesti: pois se minusta, että olisin keskiajan tutkimusta harjoittanut, mutta näistä välittyy silti jotenkin hyvin aidosti keskiaikainen fiilis.

Valente käsittelee aiheitaan paikoin ihan sydäntäsärkevästi. Kuolemattomuus, äitiys, usko - etenkin jälkimmäinen kirja oli paikoin niin surullinen, että itketti - ja sitten vähän naurattikin, sillä yksi juurikin jälkimmäisen kirjan kertojista oli aivan poskettoman hilpeä ja hauska hahmo.

Tämän hehkutuksen jälkeen tuntuu siltä, että a) näille olisi pitänyt antaa viisi tähteä tai b) pitäisi luopua koko ankeasta tähtienjakelusysteemistä, mutta syystä tai toisesta en tee kumpaakaan. Vielä. Jos luovun tähtienjakelusysteemistä, voitte syyttää siitä Valentea, joka kirjoittaa näin hienosti ja sitten ehkä kuitenkin ... vähän etäisesti.

Tai ehkä se oli vain se äitiyden kipeys, joka vei yhden tähden.