Broken Homes

Kuvittelin, syystä tai toisesta, että Ben Aaronovitchin Broken Homes olisi Peter Grant -sarjan viimeinen osa. Tunsin etukäteen ärtymystä sarjan loppumisen vuoksi.

Kun lukiessa selvisi, että kyseessä oli kaikkea muuta kuin viimeinen osa, tunsin ärtymystä jälleen. Eikö se nyt lopukaan? Miten tässä voi mihinkään suhtautua kun sarjat eivät lopu silloin, kun sanotaan?

Tällä kertaa en höröttänyt ääneen Peterin kanssa. Sääli. Toisaalta pidän Peterin Lontoosta edelleen kovasti. Ei tämä kuitenkaan ollut minusta parasta Aaronovitchia, jos kohta tulen takuuvarmasti lukemaan seuraavankin osan. Pitäähän minun tietää, miten Lesleyn kasvoille käy.

Luin muuten keskustelua, jossa Aaronovitchia kovin paheksuttiin siksi, että Peter on kovin epäkypsä sankari, sellainen, joka ei pysty katsomaan ihastuksensa (ollen Lesley) kauhean kasvovamman ohi. Minä siinä ajattelin, että Peter on jotenkin niin inhimillinen ja epäkypsä. Eihän hän paha ihminen ole, hyvä ihminen on, kovin nuori vain. Kyllä minusta otettaisiin loikka urbaanista fantasiasta jonnekin eeppisen tuolle puolelle, jos Peter kykenisi katsomaan ihastuksensa kauhean kasvovamman ohi (etenkin kun ihastuksen turhuus käytiin alleviivaten läpi jo osassa yksi. Lesleytä ei kiinnostanut.) Aloinkin miettiä, eikö moinen paheksunta kerro lähinnä siitä, että kirjallisuuden haluttaisiin esittävän vain idealisoituja sankareita? Mutta onko sellaisesta hauska lukea? Minä nautin nykyään mieluummin sankarini ihmisinä.

Lesleylle kyllä toivon hyvää. Vaan saapa nähdä.

Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen

Hyvää joulunjälkeistä aikaa kaikille vaan. Yritän olla ajattelematta edessä olevaa tammikuuta. Onneksi aina voi keskittyä ajattelemaan kirjoja. Esimerkiksi Matt Ridleyn kirjaa Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen olen ajatellut tosi paljon.

Jos Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen jotenkin tulisi tiivistää, voisi ajatella sen aluksi esittävän suositun kysymyksen siitä, vaikuttavatko ihmiseen enemmän geenit vai ympäristö - ja sitten vastaavan kysymykseensä "Kyllä."

Harmillisinta kirjassa oli ehkä se, että sen kaikkia mahtavia esimerkkejä ja tutkimusasetelmia ja tutkimustuloksia ei mitenkään voi muistaa.

Perusviesti käy kuitenkin selväksi. Ridley käy läpi monia erilaisia tutkimuksia osoittaakseen, että alun kysymys on väärin aseteltu. Geenit ja ympäristö vaikuttavat ihmiseen yhdessä - hämmästyttävän erilaisilla tavoilla. Geenit ohjaavat yksilöä tiettyyn ympäristöön, ympäristö ohjaa geenejä toimimaan tietyllä tavalla, ja tämä tanssi on loputon. Kehitys ei suinkaan myöskään pysähdy aikuisuuden kynnykselle.

Yksittäisiä esimerkkejä jäi mieleeni joitakin, enkä ollenkaan epäile, ettenkö tulevaisuudessa tulisi kiusaamaan ystäviäni, tuttaviani ja lähikaupan kassaa (väärinmuistetuilla) anekdooteilla kirjasta. Tähän loppuun valitsen kuitenkin lohdun - tai tuskan - sanoja vanhemmille. Ridleyn mukaan näyttää nimittäin epätodennäköiseltä, että vanhemmilla olisi paljonkaan mahdollisuuksia vaikuttaa lastensa persoonallisuuksiin kasvatuksen kautta. Vahvin vaikutus tulee hedelmöittymishetkellä geenien kautta. Minusta tämä oli jollain tavalla suloista - on hyvä tiedostaa, että kaikkeen ei mitenkään voi vaikuttaa, mutta kaiken tukensa voi lapselleen antaa silti. (Eikä nyt pidä kuvitella, että Ridleynkään mukaan vanhemmuudella ei olisi väliä. On sillä, on kauheasti, ja hyvä perhe on jokaiselle tärkeä. Kasvatustoimenpiteet yksinään eivät kuitenkaan ole vastaus kaikkeen.)

Tämä pitäisi nyt ostaa välittömästi omaan hyllyyn.

A Place of Greater Safety

Jos ihminen kaipaa konkreettista muistutusta siitä, että elämäntilanne on muuttunut, sen saa esimerkiksi ottamalla lomalle mukaan tosipaksun kirjan ja huomaamalla, ettei saa sitä luettua loppuun vajaassa viikossa vaikka mitä tekisi. Ei vaikka matkaan kuuluu 2 x 10 h lentokoneessa istuskelua.

Voihan siinä sitten myös selitellä itselleen, että Hilary Mantelin A Place of Greater Safety ei ole kermavaahdon kepeä ja väljästi taitettu, isolla fontilla kirjoitettu danbrown-henkinen trilleri, vaan keskittymistä vaativa hieno kirja, mutta selittelyltähän se kuitenkin kuulostaa. Ei siitä kovin kauan ole, kun luin yhden Neal Stephensonin ihan vain lentokoneessa, eikä Stephenson takuulla häviä Mantelille mitä tulee paksuuteen ja fontin kokoon. Ja kyllä Stephensonkin on tosi hyvä, mutta IMAO Mantel on vielä parempi.

A Place of Greater Safety kuvaa Ranskan vallankumousta: miten tuohon sosiaalisten myllerrysten aikaan päädyttiin ja miten se eteni. Kirja oli kyllä koko lailla asiallista luettavaa sikälikin, että muistelen, ettei ala-asteemme (vai joko se oli yläastetta) historiankirjojen kahdella aukeamalla päästy aivan tällaiseen syy-seuraussuhteiden syvälliseen tarkasteluun. En ollut ihan suoraan sanottuna tätä ennen hahmottanut, ettei vallankumouksessa välttämättä lainkaan ollut kyse spontaanista kansannoususta vaan aateliston tarpeesta järjestää pelinappuloita uusiksi - ihan rahan avulla. Tasavaltalaisuusaate oli vallankumouksen alussa harvojen hourupäiden jutustelua.

Mantel käy vallankumousta kolmen keskeisen hahmon kautta läpi. Maximilien (de) Robespierre on tutuhko varmaankin kaikille, mutta hirmuhallinnon johtaja saa Mantelilta persoonan, ja miten uskottava se persoona onkaan. Sellainen, joka kompastuu omiin yleviin periaatteisiinsa (ja vainoharhaansa myös, se on sanottava.) Robespierren hirmuhallinnon jalkoihin lopulta jääneet Georges Danton ja Camille Desmoulins olivat itselleni niminä tuntemattomia kirjan alussa, mutta lopussa aivan tuttuja. Ihmisiä.

Inspiroiduin tämän lukemaan siksi että Booksykin, ja nyt haluaisin hieman uudelleen lausua jotain, jonka Booksy omaan tekstiinsä kirjoitti, mutta jota itsekin uima-altaan reunalla tapailin:

"Keskustelun seuraaminen vaatii keskittymistä mutta palkitsee vaivannäön."

... Minusta teksti kokonaisuudessaan vaati huimasti keskittymistä, mutta voi minkä palkinnon siitä saa.

Kirjan lopussa järsin pöytää silkasta harmistuksesta: A Place of Greater Safety on Mantelin esikoisteos (tämäkin vielä), joka oli jäänyt hyllylle vuosiksi rouvan siirryttyä kirjoittamaan epähistoriallista fiktiota. Mutta minä haluan lisää tällaista! Lisää! Lisää! Lisää!

Ubik

Minä haluaisin kirjoittaa Hilary Mantelista, mutta tässä on nyt Philip K. Dick välissä. Menköön. On minulla tästäkin sanottavaa.

Ensinnä haluan sanoa, että Ubik on tyyppiesimerkki tavasta, jolla pahimmillani ostan kirjoja. Kas, kirja, halpa, minne voin antaa rahani.

Toiseksi Ubik on tyyppiesimerkki siitä, että joskus tämäkin typäre valintamalli tuottaa hyviä tuloksia.

Kolmanneksi Ubik on omiaan aiheuttamaan todellisuudentajun järkkymistä. Kuuntelin sitä tuossa tovi sitten juoksulenkillä, ja palatessani tulin ajatelleeksi, haha, että olisipas hassua jos olisinkin ollut lenkillä viisi vuotta mutta itse luulisin olleeni juoksemassa vain 45 minuuttia.

Sitten käänsin avainta lukossa ja mietin, että toisaalta, mistäänhän en tiedä, etteikö näin olisi käynytkin. Yhtäkkiä ei ollut enää yhtään haha.

Suosittelen Ubikia kovasti kyllä. Mutta varovaisesti ja omalla vastuulla.

The Troupe

Robert Jackson Bennett on minulle uudehko tuttavuus. Tutustuimme lentokoneessa ja Kap Verdellä hänen The Troupe -kirjansa merkeissä.

The Troupe kertoo nuoresta jantterista, joka liittyy vaudeville-ryhmään, koskapa on nuuskinut erään lähisukulaisensa esiintyvän siinä. Ryhmä ei vaan olekaan mikään tavallinen vaudeville-posse. Ehei. He ovat yksikätisesti, tai aika monikätisesti mutta kuitenkin, vastuussa siitä, että maailma ei lopu. Yllätyittekö? Kyllä yllätyitte! En kuuntele mutinoita.

The Troupe oli ihan jees lomakirja. Sellainen sopivan merkityksellisen oloinen, pintapuolisesti, ja sopivasti jännittäväkin. Syvemmällä tarkastelulla opus oli kuitenkin jokseenkin tyhjänpäiväinen. Sitäpaitsi lukujonossa odotteli Hilary Mantel. Niin että.

Niin, että kävi kuten usein käy: pelottava on pelottavaa kunnes siihen luodaan tarkempi silmäys ja teini-ikäinen päähenkilö on juuri niin raivostuttava kuin vain voi olla tyyppi, jonka ikä on 50% tai alle omastanne.

Joten valitkaa kuitenkin mieluummin suoralta kädeltä Mantel.

Maelstrom

Tämä kirjabloggaaminen ei nyt oikein ota onnistuakseen. Taas mennään jossain ties missä, sillä tavalla, että muistan kyllä Peter Wattsin Maelstromin lukeneeni, mutta.

No, muistan minä muutakin. Maelstrom on jatkoa Starfishille, mitä pidin merkittävänä suosituksena seistessäni Finnconin kirjastobussissa, mutta ei se sitten ehkä ollutkaan. Maelstrom sinänsä ei nimittäin viittaa veden muodostamaan superpyörteeseen vaan täysin käsistä lähteneeseen nettiin ... ja kylläpä niitä tietoliikennekuvauksia olikin tylsä lukea.

Mutta tokihan Maelstrom seuraa myös Starfishin päähenkilöä Lenie Clarkea, joka hoipertelee halki Amerikan mantereen ehkä tartuttaen jotain jänskää, kuten edellisestä kirjasta muistamme. Ne kohdat olivat vetävämpiä, vaikka nyt on Douglas Adamsia mukaillen huomautettava, että kuivalle maalle nousu oli minusta lähtökohtainen virhe tämän trilogian osalta.

Nyt en tiedä, lukeako (ilmeisesti kahtia jaettu) seuraava osa. Maelstrom oli lukukokemuksena sen verran Starfishia heikompi, että vähän on sellainen mnääh-olo - toisaalta sisäinen perfektionistini itkee, ja sisäinen utelias kissani (se, joka vielä pääsee hengestään kiitos uteliaisuutensa) haluaa ehdottomasti tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ehkä vain pyrin unohtamaan koko jutun (toisin sanoen varaan jatko-osan heti huomenna.)

Sanctum

Sarah Finen Sanctum oli aika täydellinen esimerkki tietyllä tavalla kaavamaisesta nuorten fantasiakirjasta, mutta toisaalta siinä oli oikein raikkaitakin puolia.

Kas, Lelan paras ystävä tappaa itsensä ja joutuu jonkinlaiseen helvettiin. Lela seuraa perässä, koska kokee suurta syyllisyyttä. Ystäväänsä etsiessään Lela a) rakastuu kohtalokkaan toivottomasti, b) epäonnistuu viestinnässä kaikkien muiden hahmojen ohella ja c) osoittaa sellaista sankarillista ja lievästi ärsyttävää itsepintaisuutta ja puupäisyyttä, joka lukijaa ehkä hieman nyppii, mutta joka sitten yleensä loppupuolella osoittautuu kuitenkin oikeaksi valinnaksi. Ja tästä syystä sankaritar on sankaritar ja minä vain lukijatar.

Finen todellinen neronleimaus on tämä eräänlainen helvetti, kaupunki, johon itsemurhan tehneet joutuvat. Siellä on kaikkea yllin kyllin, mutta mikään ei sen asukkaita tyydytä. Pois on mahdollista päästä, mutta oivallus on saatava itse. Kaupunki oli huikea ja koska loppu vaikuttaa siltä, että jatkossa Lela pääsee seikkailemaan myös kaupungin ulkopuolella, saatanpa hyvinkin kuunnella seuraavankin osan. Ehkä Finen muukin universumi on yhtä jänskä.

Nedut

Finnconin kirjastobussin saalis oli myös J. Pekka Mäkelän Nedut, johon olin kiinnittänyt huomiota joskus aiemminkin, mutta jättänyt välistä, koska neandertalilaiset eivät silloin kiinnostaneet.

Kirjamaun suhteen tuntuu välillä, että kasvoin aikuiseksi joskus viime vuonna tai jotain - tai ehkä senkin osalta vain kuvittelen. Neandertalilaiset eivät kiinnostaneet aiemmin, koska niissä ei ollut mitään erityisen sähäkkää. Onneksi olen sittemmin tajunnut, että tämänkaltaisella asenteella missaa vaikka mitä siistiä. Onneksi luin Nedut, joka oli rauhallinen mutta mukaansatempaava kirja maasta, jonne neandertalin ihmiset ovat jostain ulkoavaruudesta paenneet. Jolle on entinen muusikko, nykyinen graafikko, joka taistelee pitääkseen päänsä pinnan puolella kun velkojat hengittävät niskaan. Yksinäinen mies suostuu auttamaan erästä neduista ja tulee samalla oppineeksi jotain itsestään ja toisista.

Olen lukenut Mäkelältä pari kirjaa, joista ensimmäinen hämmästytti (koskapa en ollut odottanut mitään niin hyvää). Tämä toinen ei enää hämmästyttänyt, ilahdutti vain - ja aivan varmasti tulen ottamaan ohjelmaani lisää Mäkelää. Ensin luultavasti Alshain - Alas -kaksikon, jotka käsittääkseni liittyvät toisiinsa jotenkin.

The Chaos

Nalo Hopkinsonin kanssa on käynyt nyt vähän sillä tavalla, että The New Moon's Armsin jälkeen olen ollut lievästi pettynyt kaikkiin muihin rouvan tuotoksiin. Sääli.

Uusin, The Chaos, on todella kummallinen ja sellaisena mahtava, mutta ottaa myös askeleen Tyynenmeren saarilta kotiinpäin, eli Kanadaan - ja nuoriin aikuisiin. Päähenkilö on teini-ikäinen Scotch, joka haluaa elämältä kaiken ja mieluummin heti. Vanhemmat vain ovat tiukkana.

The Chaos on paitsi outo, myös syvällisesti rotukysymyksiä pohdiskeleva. Scotch kohtaa rotukysymykset Torontossa aivan toiselta kantilta kuin veljensä, tummempi-ihoiseksi syntynyt nuori mies (joka katoaa kun järveen ilmestyy tulivuori ja alkaa tapahtua niitä outoja asioita.) Rotukysymykset olivat minusta kiinnostavia, mutta Scotch oli niin kovin nuori, että taisin sympata enemmän hänen (enimmäkseen kirjasta poissaolevaa) äitiparkaansa.

Huokaus. Voi, kunpa Hopkinson kirjoittaisi seuraavaksi taas vanhenevista naisista.

The Crown of Embers

I aten't dead.

Eikä vainaana voi pitää myöskään Rae Carsonin nuorille aikuisille tarkoitettua sarjaa. Kakkososa The Crown of Embers on juuri yhtä mainio kuin ykkösosakin.

Elisa harjoittaa nyt kuningattaren tointa, mutta tilanne on huono. Maalla menee huonosti, eikä kuningatar suinkaan ole mikään yksinvaltias - sisäpolitiikka on vaikeaa, eikä aikaisempi heikko kuningas ole ainakaan tasoittanut tietä. Lisäksi ovat sydämen asiat asialistalla, kun kuningattarelle pitäisi jostain kaivaa kuningas, ja homman pitäisi toki olla jotensakin poliittisesti järkevä.

Minusta kiehtovinta kirjassa olivat nimenomaan Elisan vaikeudet kuningattarena. Mieleeni on jäänyt erityisesti kohtaus, jossa Elisan pitää miettiä sopiva rangaistus palvelijoilleen - ja tietynlainen helpotus siksi, etten ole minkään sortin kuninkaallinen.

Kiinnostavan politikoinnin lisäksi Carson on kirjoittanut kirjaansa kyllä oikein menevän seikkailun, sopivasti huumoria ja hieman epätoivoista, sielukasta romantiikkaakin, joten eipä tästä oikeastaan mitään puuttunut. Suosittelen.

Yellowcake

Margo Lanagan hanskaa oikein hyvin novellimuotoisen tarinan, mistä Yellowcake on parhaimmillaan oikein hyvä todiste.

Minä sen sijaan en hanskaa novellimuotoista tarinaa ollenkaan hyvin: muistan vain vaivoin tarinat tai sen, miksi pidin niistä niin paljon. Tämä taitaa nyt vaatia toista lukukertaa. (Ja tällä kertaa eri painoksen kanssa, sillä tästä aussiversiosta puuttuu ilmeisesti se tarina, josta kaikki muut kirjan lukeneet vaahtoavat. Toisaalta onneksi, sillä muuten luulisin tulleeni hulluksi.)

Ironskin

Tina Connollyn Ironskin oli oikein mainio.

Paitsi, että juuri unohdin, mitä siinä lopussa tapahtui, piru vie, mutta oikein mainio oli kyllä. Sillä tavalla brontëlaisittain, luultavasti tarkoituksella. Ehkä jopa niin tarkoituksella, että nimiä ja olemuksia oli menty lainaamaan, mutta siitä en tiedä mitään, sillä viimeksi luin ketään Brontën sisaruksista lukiossa ja rajansa ovat minunkin muistillani. Oikeastaan, kuten ehkä huomaatte, ne rajat tulevat vastaan hyvin nopeasti.

No, Ironskin oli silti tosi hyvä. Ollaan Englannissa ja takana on ihan kauhea sota, todella musertava. Keijujen kanssa. Ja tässä sodassa on sankarittaremme Jane ottanut hieman osumaa: hän sattui sivullisena uhrina kirouksen tielle, muttei kuollut. Nyt hänen kasvojensa toinen puoli hehkuu raivoa, ja Jane joutuu käyttämään rautanaamiota tukahduttaakseen vaikutuksen.

Sitten hän lähtee kotiopettajattareksi vaikeasti keijukirouksesta kärsivälle pienelle tytölle. Tytön isä on tumma, komea ja leski, dear me.

Romantiikkaahan siitä seuraa, mutta se ei ole oikeastaan kiinnostavinta Connollyn luomassa maailmassa. Kiinnostavinta on sodanjälkeinen todellisuus ja se, miten kauhea tällainenkin sota on lopulta osapuolilleen ollut. Silti, romanssikin toimii ja siitä kiitos ehkä vaikutteille. Päähenkilönä Jane on oikein fiksu ja mainio.

Kirja nostaa myös tiettyjä kiinnostavia kauneuteen liittyviä seikkoja pohdittavaksi. Vaikka kirjassa ongelmat ovat meidän todellisuuteemme nähden omalaatuisia, ajatuksia herää arkitodellisuudenkin puolella.

Jatkoa odotellessa.

Aseenkantajan kunnia

J. S. Meresmaan Aseenkantajan kunnia otti ja herätti kiinnostukseni, joten ostin sen Elisa Kirjasta.

Tähän väliin sellainen antimainos, että voi herran tähden miten voin vihata Elisa Kirjaa ja sen typeriä maksusysteemejä. Voisin kirjoittaa aiheesta ylioppilasaineen, ja lähestulkoon kirjoitinkin, mutta J. S. Meresmaa ei ansaitse moista kaappausta, kun kirjasta piti puhua.

Siis Aseenkantajan kunnia - joka ei vaikuta niinkään kirjalta kuin ensimmäiseltä luvulta johonkin, joka voisi paisua valtaviin mittasuhteisiin. Ja hyvä niin. Vaivuin jo uneksimaan sitä, miten sähkökirja voisi muuttaa kirjallisuutta: pois romaanimuodon pakollisuudesta! Novellin ja episodityyppisen romaanin paluu on tosiasia! Jossain, missä maksaminen on helppoa!

Erm, ihan vakavasti siis: kirjassa aseenkantaja Konno saa lenkkaria ritari Jehremiltä. Tästä epäoikeudenmukaisesta tapahtumasta kehkeytyy melkoinen soppa, kun Jehremin viholliset saavat kättä pidempää juonittelupuuhiinsa. Konnon puolestaan pitää kerätä itsensä ja itsetuntonsa palaset.

Pidin Aseenkantajan kunniasta kovasti: juoni vetää ja teksti on sujuvaa. Niin kovasti, että ostanen seuraavankin osan. Mieluummin tosin jostain muualta.

The Edge of Reason

Joskus esiteininä mummolavisiitillä paikallinen kirjastonhoitaja tyrkytti minulle jotain kirjaa. Tiesi kai, että luen paljon.

Kävi ilmi, että kirja tuputti kristillistä maailmankuvaa. En ollut haltioissani.

Nyt huomaan, luettuani Melinda Snodgrassin The Edge of Reasonin, etten edelleenkään ole haltioissani maailmankuvan tuputuksesta. Snodgrass heiluttaa lippua ateismin puolesta, mutta minusta romaanin muotoon puettu pamfletti uskonnon kamaluudesta on aika väsyttävää luettavaa. Täsmälleen yhtä väsyttävää, itse asiassa, kuin romaanin muotoon puettu yritys käännyttää esiteinejä kristinuskon taakse.

Lisäksi menetän nykyisin hermoni aivan valon nopeudella, jos kirjailija erehtyy selittämään jotain, mitään, yhtään mitään ihmislajin ainutlaatuisuudesta. Meillä on kyky tuntea syvästi! Teemme hienoa musiikkia! Olemme niin ihmeellisiä!

Joopa. Valitettavasti ainutlaatuisuuden julistaminen yhdistettynä piinkovaan ateismiin yhdistyy jännittävästi melkoiseksi arroganssiksi, jollaiseen minusta meillä ihmisillä ihan kollektiivisesti ei oikein ole varaa. No, ei Snodgrass sellaiseen sorru, vaikka alkumetreillä näyttää tosi huolestuttavalta.

Ja onhan siinä sitten sekin puoli, että ateismi ja fantasia taikuudella hieman hihityttävät, mutta onneksi sentään vain hihityttävät. Ei ole mitään meidän yläpuolellamme - paitsi nuo jumalia leikkivät toisesta ulottuvuudesta tulleet hirviöt.

No, onneksi tässä oli muutakin, juonentynkää ja sellaista, joka toimi oikein kohtuullisesti aina, kun Snodgrass ei äitynyt paasaamaan dialogimuodossa. Päähenkilö Richard on poliisi, joka on kokenut kovia lapsena ja aikuisena. Tästä syystä hänestä on kasvanut ihmisyyden kaunein kukka. Mitä nyt hieman lyhytkasvuinen, mutta se on ihmisessä sympaattista. Sitten hän törmää niihin jumalia leikkiviin hirviöihin toisesta ulottuvuudesta. Osa niistä on puolellamme, tahtoo sanoa, tieteen puolella. Vähän jäi epäselväksi, miksi näin on. Tämän jälkeen seuraa seikkailua. Meno paranee jonkin verran.

The Edge of Reason aloitti sarjan, tietenkin, mutta minä en taida lukea sitä loppuun. Agenda kävi jo selväksi.

Goblin Secrets

Ursula K. LeGuin sanoo William Alexanderin Goblin Secretsin kannessa seuraavaa: "I didn't want the book to end! Subtle, tricky, funny, beautiful."

Tuijotin tekstiä metrossa lähtöasemalla ja ajattelin, että no joo, onhan tämä ihan kiva, mutta tuota ööh. Pääteasemalla olin ihan samaa mieltä LeGuinin kanssa. Alexander on kirjoittanut muutamaan sataan sivuun paljon, paljon - ja tämä on siis nuortenkirja. Pamautan jokaista nuortenkirjallisuutta dissaavaa Goblin Secretsillä päähän. Kirjasta löytyy täydellinen pieni maailma, sellainen joka on laajempi kuin ne sivut, joihin se on vangittu. Tarinan, jonka ensin kuvitteli ja sitten toivoi olevan sarjan aloitus. Lämpöä, joka hehkuu lukijaan asti.

Rownie on nuori poika suuressa Zombayn kaupungissa. Kasvattiäidin kanssa tulee hieman erimielisyyksiä, joten Rownie päätyy teatteriseurueeseen. Valitettavasti on niin, että teatterihommat on Zombayssa kielletty, mikä tietää huolta ja murhetta - kadonnut isovelikin nähtiin viimeksi komeljanttarin puuhissa.

Jossain tätä verrattiin Gaimanin tuotantoon, mutta olen vähän eri mieltä. Tämä oli parempi. Nyt on pikimmiten selvitettävä, onko Alexanderin aiempikin tuotanto näin mainiota.

Messut messuttu

Kirjamessut taitavat tältä vuodelta olla osaltani tässä, vaikka hauskaa piisasikin.

Olimme Siinan kanssa paikalla eilen kahden maissa ja vältimme ammattimaiseen tyyliin kaikenlaisen ohjelman. Ensin kiertelimme messualueella ja teimme täsmähankintoja, millä haluan sanoa, että ostin kaksi Asterixia ja olin itseeni erinomaisen tyytyväinen (kunnes muistin, että tänäkään vuonna minulla ei ole henkilökohtaista kantajaa.)

Sitten piipahdimme hyvän mielen viinimessuilla (hyvän mielen siksi, että meiltä kysyttiin paperit, ai että oli hieno hetki, niille järjestysihmisille on varmaan käsketty kysyä joka viidenneltä, mutta hyvä mieli tuli silti) ja nautimme hieman skumppaa, jonka ansiosta loppumessut olivat vielä hauskemmat. Kirjapuolella löytyi muitakin kanssabloggaajia! Spekulaatiot Hesarin esikoiskirjalistasta pyörivät kiihkeinä. Aiempina vuosina en toki moiselle listalle olisi korviani lotkauttanut, mutta nyt oli tämä Kukkia Birgitalle, joka (kuten tänä aamuna selvisi) ei päässyt mukaan. Tässä nyt viimeistään nähtiin, että maailmassa on virhe.

Ainoa näkemäni varsinainen ohjelmanumero oli tässä:

Siinä siis viehättävä Jenni Linturi on haastateltavana uudesta kirjastaan Malmi, 1917. Voin tässä heti tunnustaa, että ennen näitä kirjamessuja ei mielessäkään olisi käynyt lukea jotain maamme sotiin liittyvää teosta, mutta nyt lienee pakko. Haastattelija ei ylisanoja säästellyt, ja tänään ilmestynyt Hesarinkin juttu oli mitä positiivisin. Kirjailija Linturi antoi itsestään oikein sympaattisen ja fiksun kuvan lavalla. Lopullisesti homman päätti kuitenkin mahtava herrasmies, joka Teoksen pisteellä ilmoitti allekirjoittaneelle (ja muutamalle muulle), että Linturi kyllä voittaa uutuuskirjallaan Finlandian - edellinen oli niin kova. Kuulitte sen ensinnä täältä, tyypit.

Sitten join hieman lisää kuohuviiniä hyvässä seurassa ja tulin kotiin nukkumaan. Loppu.

This Shared Dream

Joku käsittämätön torvi tässä blogissa lukee kirjoja nopeammin kuin ehtii niistä kirjoittaa. Häntä pitäisi kovistella. Onneksi se torvi oli kirjoittanut joitakin muistiinpanoja Kathleen Ann Goonanin kirjasta This Shared Dream, joka jatkaa jotakuinkin siitä, mihin In War Times jäi.

Mutta unohdetaan In War Times. Siitähän minä en niin välittänyt. Ja tavallaan tämä This Shared Dreamkin jätti kummallisen kaksijakoisen fiiliksen. Toisaalta en niin välittänyt, toisaalta rakastin ihan koko sydämestäni.

This Shared Dream on luullakseni lähimpänä utopiaa kaikista lukemistani kirjoista. Eikä sen utopia ole tylsä, lattea paratiisi. Sen utopia on vasta kehittymässä, pikku hiljaa, enkä minä osaa nähdä sen kääntöpuolella kauheaa dystopiaa huolimatta siitä, miten dystopian ja utopian sanotaan olevan saman kolikon eri puolia. (Vaikka ehkä joku osaisi? Ei kai?)

Goonan visioi kirjassaan Hadntzin laitteen, joka toimii q:lla ja joka muuttaa ihmisiä perusteellisesti - empaattisempaan suuntaan. Tätä osaa rakastin koko sydämeni voimalla.

Tätä ajatusta vasten Dancen perheen aikuisten lasten elämän seuraaminen samalla, kun q muuttaa maailmaa, on vain jonkinlainen väline vision esiintuomiseksi. Ehkä osin jälleen hieman tylsä väline. Mutta tällä kertaa en voi Goonanille siitä motkottaa.

Lopussa itketti. Voi jos jostain saada voisin yhden Hadntzin laitteen, kyllä kääntäisin päälle sen. Mutta koska en voi, yritän olla empaattisempi ilman apuvälineitä. Ehkä joku muukin siitä innostuu. Koulutuksen merkitystäkin intouduin pohtimaan - Goonan arvostaa selvästi Montessori-pedagogiikkaa yli kaiken, mutta minä jäin pohtimaan enemmän sitä, miten osaisin aikanaan lapselleni välittää ymmärryksen siitä, millainen etuoikeus koulutus oikeastaan on. Kun sen ymmärtäminen tuntuu olevan välillä niin hukassa sekä yhteiskunnallisella että yksilön tasolla (niinpä niin, kuinka monesta yliopistokoulutuskin tuntuu vain loputtomalta suolta, jonka läpi on tarvottava? Ahem.)

Muutakin oli, erilaisia aikajanoja ja sellaista, mutta niistä en niin perusta, kaiken maailman ajassa matkustelua pah. Menevät vielä aivot solmuun.

(Ja jos kenkään ikinä kysyy, miksi luen kirjoja loppuun vaikka alussa eivät tuntuisi sen arvoisilta, kiskon tämän esille. Tämän takia luen. Tällaisten visioiden.)

Team Human

Justine Larbalestierin ja Sarah Rees Brennanin Team Human oli mainio. Monella tavalla.

Kirjan päähenkilö Mel asuu vampyyreiden rakentamassa kaupungissa, muttei koe mitään tarvetta olla epäkuolleiden kanssa missään tekemisissä. Sitten kouluun saapuu torahammas ja paras kaveri Cathy on mennyttä naista. Vampyyri ja Cathy tuijottavat huokaillen toisiaan silmiin ja Melin on ilmiselvästi tehtävä jotain, sillä friends don't let friends date vampires. Samaan aikaan toisen ystävän, Annan, isä on mystisesti ottanut hatkat vampyyrisnaikkoisen kanssa, mutta jokin vaikuttaa vähän oudolta.

Team Human oli sekä hauska että aika humaani kirja. Mel ei tietenkään ole ennakkoluuloinen - no, ei oikeasti, eihän hänellä mitään vampyyreita vastaan ole, kunhan pysyvät kauempana - mutta kirjan kuluessa hänkin huomaa, ettei erilaisissa arvoissa ole välttämättä mitään väärää. Cathy haluaa elämältään asioita, joita Mel ei Cathylle halua. Oppimistilaisuuksia kyllä piisaa, mutta aivan luontevasti. Mel ei ole rasittavan härkäpäinen sankaritar vaan aika inhimillinen.

Myös Mel ihastuu kirjan aikana - mutta virkistävästi ei sillä teini-ikäisen dramaattisella tavalla, että kuolema vain on meidät erottava.

Tämän lisäksi Team Human oli sujuvaa luettavaa ja hauskakin vielä. Vampyyriromanssille nauraminen oli ihanaa.

Henki kurkkuun heti aamusta

Feedlyssä odotti aamulla tällainen:

Voi hitto, voi hitto! Kädet tärisivät. Ja niin kun minä tuota joululahjaksi pyysin, vaan nyt se olisi jo varattavissa ja jouluun vielä kaksi kuukautta, KAKSI kuukautta. Ja kaksi päivää.

Vaan ei, kyllä pysyn lujana. Rakas joulupukki, muistathan toiveeni. Olen ollut äärimmäisen kiltti ja lukenut paljon lapsellekin.

Ja nyt hipsin teekupin kanssa tekemään selvää kirjaston kirjoista. Siis lukemalla ne. Ei millään muulla tavalla. Kamalia ajattelette.

Häpeämätöntä kirjamessumainontaa

Kirjamessut ovat tulossa ja minä olen menossa.

Myönnän tässä ensialkuun, että postauksen vastineeksi olen menossa messuille ilmaiseksi.

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa havaitsen, että kirjamessut eivät ole vain tilaisuus roikkua skumppabaarissa ja hamstrata kirjoja itselleen ja lapselle - siellä on myös jonkinlaista ohjelmaa. Who knew?

Tämä ohjelma-asia on minusta osin jännittävä ja osin epäkiinnostava havainto. Toisaalta iso osa ohjelmasta vaikutti oikeasti kiinnostavalta, etenkin Tiedetori, jossa voisi luultavasti istua kuin tatti koko messujen ajan ja olla valintaansa tyytyväinen. Toisaalta taas kirjailijoiden henkilöt ovat minusta hyvin harvoin mielenkiintoisia. Itse asiassa usein tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta antaa kirjojen puhua puolestaan.

Ajattelin suunnata paikalle perjantaina. Tärkein ohjelmanumeroni on roikkua kirjailija Tiuraniemen seurassa ja vaatia omistuskirjoitus hänen teokseensa Kukkia Birgitalle. Kirjailija Tiuraniemi ei ole osana virallista messuohjelmaa, joten pidän itseäni etuoikeutettuna.

Tämän lisäksi voisin käydä kuuntelemassa seuraavia:

11:30 Antti Nylén (ei kyllä tapahdu, ellen muista siirtää kampaaja-aikaa, joka on tässä kohtalokkaasti päällä. Te voitte ajatella, että prioriteettini eivät ole kunnossa, mutta ette toisaalta ole nähneet kuontaloanikaan.)
12:00 Johanna Sinisalon uutuuskirja. Noin muutoin ajattelen, että kirja kyllä piisaa tässäkin, mutta saatatte muistaa, että fanitan Anu Silfverbergiä? No hän on tässä haastattelijana.
(Kyllä se kampaaja-aika nyt pitää siirtää.)
13:00 alkaa dystopiakeskustelu jossain nuorten nurkkauksessa. Jos laitan jotain nuorekasta ylleni, tuskin kukaan huomaa minua. Kaikki tuijottavat Matti Vanhasta miettien, miksi hän on puhumassa dystopioista.
15:00 alkaen loppupäivän voisikin viettää tiukasti Tiedetorilla.

No, saahan sitä ihminen kuvitella. Luultavasti roikun koko perjantain skumppabaarissa turisemassa aina, kun en tuhlaa omaisuuttani (ja kiitos yhteistalouden, myös herra Sivukirjaston omaisuutta) kirjoihin. Onneksi se kuulostaa oikein hyvältä ajatukselta myös.

Lauantaina menisin kuuntelemaan Taina Kinnusta klo 13:00 Vahvat yksin, heikot sylityksin -kirjasta, joka vaikuttaa kiinnostavalta. Enkä kyllä sitten muuta, mikä on onni, koska lauantaina en ajatellut mennä paikalle ollenkaan. Sunnuntaikin on vielä epävarma, mutta jos menen, saatan vilkaista Siilon kirjoittanutta Hugh Howeyta klo 12:00. Etenkin, jos saan Siilon luettua sitä ennen. Tuskin saan, kun en ole vielä edes aloittanut.

Turing & Burroughs: A Beatnik SF Novel

Luin Rudy Ruckerin Turing & Burroughs: A Beatnik SF Novel -opuksen, koska Locus suositteli.

Minun on välittömästi 

1. Lakattava uskomasta Locuksen suosituksiin sokeasti
2. Opeteltava keskeyttämään kirjoja.

Moranthology

Koska pidin koko lailla Caitlin Moranin How to Be a Womanista, ajattelin kuunnella hänen muitakin ajatuksiaan, kun Audible niitä sopuhintaan tarjosi. Moranthology on kokoelma kolumneja ja niihin kirjoitettuja välispiikkejä. Lukijana toimii Moran itse, ja se vasta on hieno asia.

Kirja käsittää yleisesti ottaen hauskoja juttuja, joitakin vakavampia ja sellaisina oikein hyviä juttuja, aika paljon televisioaiheisia juttuja ja joitakin julkkisjuttuja. Unohdinko jotain? Ehkä, sillä kirjan punainen lanka on lähinnä Moranin ääni (kirjoittajan ääni, ei vain lukijan ääni).

Parhaimmillaan Moranthology oli niin hauska, että meinasin juosta ojaan lenkillä, tai niin hauska, että kun yritin hihittää lenkin jälkeen hiljaa eteisessä (hiljaa, jottei lapsi herää), herra Sivukirjasto tuli katsomaan, miksi itken.

Toisenlaisia parhaushetkiä ovat ne terävät ja vakavat - esimerkiksi ne, joissa sosiaalituilla kasvanut Moran muistuttaa, että lapsena hän ei ollut vastuussa vanhempiensa valinnoista (kuten valinnasta synnyttää kahdeksaa lasta ja elättää heidät sosiaalituilla) ja että hyvinvointivaltion koko idea on se, ettei hänen tarvinnutkaan olla. Että heidän elantonsa ei riippunut kenenkään hyvästä tahdosta vaan siitä, että heillekin kuului oikeus ruokaan ja vaatteisiin. Kiitos Moranthologyn, saatan liittyä Iloisiin veronmaksajiin. Ainakin olen hyvin iloinen veronmaksaja.

Myös televisiopätkät olivat mainioita. Yllämainitun eteisessä hihittelyn aiheutti Moranin näkemys Downton Abbeystä. En voi enää ikinä katsoa Downtonia samoin silmin. Ikinä. Katsottavaksi on kuitenkin näemmä otettava BBC:n uusi Sherlock -sarja. Ottakaa huomioon, että edellisessä lauseessa käytin sanaa "uusi" sen "minulle uusi, kaikille muille aivan tuttu".

Jos kirjasta pitäisi keksimällä keksiä jotain, mistä en niin välittänyt, sekin olisi onneksi aika helppoa. Ne julkkisjutut. En keksi mitään yhtä haukotuttavaa kuin Lady Gagan, jonkun rokkihepun tai Paul McCartneyn ajatukset. En vaikka mikä olisi. Edes Moran ei saa jutuista lopulta kovin kiinnostavia, vaikka paikoin nekin ovat toki ihan hauskoja.

Nyt sitten vain selvittämään, onko Moran kirjoittanut jotain muuta.

Wide Open

Hallie palaa Afganistanista hautaamaan sisartaan, mutta näkeekin sisarensa haamun ja nohevana mimminä päättelee, että sisaren kuolemaa on hieman avustettu. (En minä tiedä, miten sen siitä voi päätellä, älkää kysykö.)

Siinä oli juonisynopsis Deborah Coatesin kirjalle Wide Open. Alkukuvioiden jälkeen seuraa etsivätoimintaa ja romantiikankaltaista - kun sanon "kaltaista", todella tarkoitan sitä, romantiikannälkäisten lienee turha vaivautua elleivät vieroitusoireet ole todella pahat.

Hyvää kirjassa oli sen sujuvuus - ja miljöö, ranchit Etelä-Dakotassa viehättivät paranormaalin ... erm ... no tällaisen paranormaalin ... tekstinkappaleen ... tapahtumapaikkana. En voi sanoa tätä paranormaaliksi romantiikaksi ylläolevista syistä enkä paranormaaliksi dekkariksi syistä, jotka kuvataan alla.

Miinuspuolelle jäätiin sen sijaan Hallien persoonan ja etsivätyön ohella. Ruoditaan ensin persoona. Hallie on nimittäin vihainen, ja vaikka ymmärrän vihan merkityksen suruprosessin osana, lukijana hieman väsyin siihen, että Hallien ensireaktio kaikkeen oli tarve lyödä sitä. KAIKKEEN.

Toiseksi koin ärtymystä Hallien selvitystöiden etenemisen vuoksi. Sheriffin putiikkia edustava romantillinen kiinnostuksenkohde Boyd osaa lähestulkoon vain yhden repliikin, joka liittyy siihen, että hän ei voi sanoa mitään, tutkimukset ovat kesken. Pääkonnan kätyri sen sijaan noin sivulla kaksi (no, ehkä sentään kaksikymmentä) tulee kertomaan sankarittarellemme, että lopeta kyselyt tai muuten. Haloo siellä pääkonnien kätyreiden koulutuslaitoksella! Oletteko tulleet ajatelleeksi, että tuo on paras tapa saada raivokkaat sankarittaret ravistelemaan tapausta kuin kettuterrieri pehmolelua? Oletteko? Ettepä tietenkään ole.

Tämän jälkeen Hallie saakin kaikenlaisia asioita selville lyömällä päätään seinään ja odottamalla, että pääkonnan kätyri oksentaa hänelle lisätietoa.

Pääkonnakin on ihan tyhmä: sen sijaan, että ampuisi Hallieta heti kun voi, hän haluaa ymmärrystä. Voi yhden kerran. Minä kyllä olisin ampunut hänen sijassaan enkä jäänyt vatuloimaan. Tai no oikeastaan en olisi, koska olen kauhean pehmo, eikä minusta täten ikinä tulisi uskottavaa pääkonnaa, mutta ei tullut kyllä tästä ymmärryksenjanoajastakaan.

Päätin juuri, että jatko-osaan on tarpeetonta käyttää aikaa.

En myöskään tiedä, miksi kirjan nimi oli Wide Open.

Ystävät hämärän jälkeen

Takaisin Spefin sataan ja yhteen helmeen: John Ajvide Lindqvist on ollut itselleni jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille. Tähän asti.

Ystävät hämärän jälkeen kertoo vampyyreista, mutta he eivät toden totta kimalla päivänvalossa. Itse asiassa Ystävät on aika synkeä, karu ja ankeakin kirja. Lähiö, jossa kaikki tapahtuu, vaikuttaa tutulta - jos sitä ei suoraan omaan lapsuuteen voi jäljittää, ainakin lukuisiin kirjoihin ja televisio-ohjelmiin kyllä. Lukiessa tuli lähes kylmä.

Kirjassa siis Oskar, jota kiusataan koulussa, tapaa Elin, josta tulee hänen ainoa ystävänsä. Valitettavasti samaan aikaan ihmisiä aletaan murhata ikävällä tavalla.

Näin. No. Läheisimmäksi kirjassa koin luullakseni miljöön, joka tosiaan tuli ihan iholle. Hahmot jäivät etäisemmiksi - ehkä siksi, että olin kuullut ikäviä asioita Oskarin koulukokemuksista enkä todellakaan aikonut päästää tyyppiä niin lähelle, että järkyttyisin. En sitten järkyttynytkään, vaikka vähän surulliseksi tulin kyllä.

Sujuvaa luettavaa kirja oli pituudestaan huolimatta. Saatan joskus uskaltautua lukemaan toisenkin Linqvistin, vaikka ensin pitää vähän lämmitellä kyllä.

(Hassua muuten, että suomennoksesta, joka sinänsä on kyllä oikein sujuva, vaivatta näkee alkukielen olleen englannin sijaan ruotsi. Ajatustapa on jotenkin toinen. Kyllä on monikielisyys hieno asia.)

Blueprints of the Afterlife

Ryan Boudinot on kirjoittanut mainion kirjan nimeltä Blueprints of the Afterlife, jota on vaikea kuvailla, paitsi sanomalla, että se on hieman surrealistinen, mutta ei sellaisella ärsyttävällä "WTF, en tiedä yhtään, mitä tässä tapahtuu" -tavalla. Blueprints on surrealistinen sellaisella "tiedän täsmälleen mitä tapahtuu ja se on riemastuttavan omituista" -tavalla, joka on paljon parempi tapa. En aio laittaa tähän mitään lievennystä, että tämä paremmuusasia on nyt vain minun mielipiteeni. Onhan se toki minun mielipiteeni, mutta mielestäni olen myös täysin oikeassa. Edellisen kerran muistan tavanneeni tämän luokan surrealistisuutta Jonathan Lethemin Chronic Cityn kanssa, ja siinäpä kirja, jota edelleen muistan lämmöllä.

Hauskakin tämä Blueprints on. Ja vähän karmiva.

En aio jaaritella kirjasta sen enempää, koska vaikka lukukokemuksenne siitä tuskin kärsiikään (epäilen, ettei tätä kirjaa voi jaaritella puhki), ei siitä mitään hyötyäkään ole. Suosittelen kokeilemaan, etenkin heidän, jotka pitivät Chronic Citystä.

Lukukynnyksenne madaltamiseksi huomautan, että tätä (kuten Chronic Cityä) saa kirjastosta, ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Sieltä minäkin omani hain, ja sinne palautin seuraavien iloksi.

Bowl of Heaven

Palataanpa päiväjärjestykseen eli yhtäältä spekulatiiviseen fiktioon ja toisaalta siihen, että kirjoitan jostain, minkä luin useita päiviä / viikkoja sitten. Tässä tapauksessa päiväjärjestykseen kuuluu siis Larry Nivenin ja Gregory Benfordin Bowl of Heaven.

Bowl of Heavenin jälkeen vitutti. Juoni menee jotakuinkin sillä tavalla, että eräs avaruusalus lähtee asuttamaan erästä planeettaa, mutta törmääkin matkallaan tällaiseen keinotekoiseen ... eeeh ... taivaan kulhoon, valtavaan rakennelmaan joka matkustaa tähtienvälisessä avaruudessa. Avaruusalukselta lähtee retkue tutustumaan tähän kulhoon, ja siinä sitä sitten ollaan, kaikki menee vähän huonosti, retkue joutuu toisistaan eroon ja toiset jäävät muukalaislajin vangeiksi ja sitä rataa.

Voisi ajatella, että tällaisista lähtökohdista kirja ei olisi tylsä, mutta Bowl of Heaven onnistui olemaan juuri sitä. Kaikki jännitys pakkautui alkupuolen niihin osiin, kun rakennelmaa kuvattiin. Sankarillisen retkikunnan lähtiessä liikkeelle kiinnostus lopahti - tapahtumia kuvattiin, kuten siihenkin asti, retkikunnan kahden puoliskon johtajien näkökulmasta, ja lisäksi täysin aneemisen konnamaisen muukalaistyypin näkökulmasta. En välittänyt yhdestäkään henkilökaartin jäsenestä, mutta toisaalta, enpä heitä juuri inhonnutkaan, hehän olivat paikalla vain kuljettaakseen tarinaa eteenpäin.

Puolet kirjasta Niven ja Benford vihjailevat millä ties suurella salaisuudella, jota ihmiset eivät saa saada selville, mikä lähestulkoon herätti kiinnostukseni, kunnes noin kaksikymmentä sivua ennen loppua aloin tajuta karmealla tavalla, että Bowl of Heaven on sarjan ensimmäinen osa - ja vielä sitä sorttia ensimmäinen osa, joka todellakaan ei toimi yksinään luettuna.

Jos herrat Benford ja Niven kuvittelevat, että tämä saa minut tuhlaamaan aikaani kakkososaankin, ovat he väärässä.

Kukkia Birgitalle

"Koko sänky tutisee" ilmoitti herra Sivukirjasto hieman moittivaan äänensävyyn eräänä iltana kun olimme jo asettuneet levolle ja luimme kumpikin omia kirjojamme omien lukulamppujemme valossa, kuten ihmiset tapaavat tehdä.

Emme ole hankkineet uutta, sähköistä ja hierovaa sänkyä vaan Siina Tiuraniemen kirjan Kukkia Birgitalle, jota lukiessani nauroin niin, että koko sänky tutisi.

Tässä vaiheessa pitää ehkä tunnustaa, että tunnen Siinan. Itse asiassa olen niin onnekas, että pidän häntä ystävänäni. Tämän tekstin lukijoille se saattaa tarkoittaa sitä, että lienen tavallistakin epäluotettavammalla päällä. Minulle se tarkoitti sitä, että oli jännittävää ja vaikeaa tarttua Birgitan kukkiin - entäs, jos en pitäisikään kirjasta?

Jälkikäteen en ymmärrä, miksi sellaista pelkäsin. Minusta kaikki, mitä Siina kirjoittaa, on valtavan hauskaa, ja niin oli Kukkia Birgitallekin.

"Kyllä se vielä suruksi muuttuu", lupasi kirjailijatar, kun raportoin ensivaikutelmistani hänelle. Ja tavallaan oli oikeassa, sillä vaikka kirja oli hauska, se oli myös koskettava. (Toisaalta hän oli tosi väärässä, sillä kirja oli hauska loppuun asti.) Päähenkilö Miska (hän, joka vie kukkia ja kannabista Birgitalle hoitokotiin) on omien sanojensa mukaan puoli-autistinen, yksinäinen, menettämässä parhaan ystävänsä elämälle yleensä ja peloissaan. Haasteiden edessä toimettomaksi valahtava. Ja hahmona sekä koskettava että samastuttava (jos kohta tiettyihin siisteysasioihin olen tavannut suhtautua Miskaa suuremmalla tarmolla.) Ehkä siksi, että olen itsekin (etenkin skidinä) pelännyt muita ihmisiä - ainakin omien muistikuvieni mukaan - tuntui Miska jotenkin tutulta.

No, minä taidan kyllä olla puolueellinen. Kirjan ovat lukeneet muutkin: Ilselän Minna, joka oli omien sanojensa mukaan väärä lukija kirjalle ja Kirjasfäärin Taika, joka puolestaan taisi olla oikea. (Minä olin ihan ehdottomasti oikea. Mikäli minulta kysytään, kirja oli kirjoitettu juuri minulle.)

Haluan tässä lopuksi nostaa esiin yhden kirjoihin ja lukemiseen liittyvän, itseni kannalta olennaisen seikan. Minusta sekä teema että juoni ovat kaunokirjallisuudessa hieman yliarvostettuja, enkä välttämättä koe lukukokemusta puutteelliseksi vain siksi, ettei niistä jää sellaista tunnetta, että kirjailija nyt halusi jotain teemaa käsitellä - saati nyt sitten siksi, että juonen kaari jäisi litteäksi. Tämän alustuksen jälkeen, jonka koin välttämättömäksi kirjoittaa, haluan kuitenkin huomauttaa, että minusta Kukilla oli sekä teema että juoni - vaikka selkeämpää teemaa käsittääkseni esimerkiksi Ilselässä kaipailtiin. Juonta en aio selostaa tämän enempää, lukekaa itse, se on vinha, mutta se teema, jonka minä kirjasta luin käsitteli (kiitos, Taika, sanoistasi - lainaan niitä hieman) toisen ihmisen kohtaamista ja sen vaikeutta. En mene vannomaan, että se olisi se teema, jonka Siina oli ajatellut kirjaan kirjoittaa, mutta koskas tässä olisi kirjailijoita muutenkaan kuunneltu.

Mutta, niin, pidin. Kovasti pidin.

PS. Jos perjantaina näitte Ruoholahdessa ihmisen, joka luki kävellessään ja nauroi lukiessaan, se olin minä.

PPS. Spämmibotitkin rrrakstavat Birgitan kukkalähetyksiä, joten suljen kommentit. Lukekaa, vaikkette voikaan kommentoida.

The Mirage

Olen lukenut jotain Matt Ruffilta aiemminkin, muistaakseni kirjan nimeltä Bad Monkeys, ja muistaakseni pidin siitä. Ennakko-odotukseni uutuusteokselle The Mirage olivat siis verrattain korkealla, mutta ne nyt perustuivat suurinpiirtein siihen, että "Hei, uusi kirja Matt Ruffilta! Onpa sievä kansi!"

 

Tarkemmin kun tutkii, tajuaa, että kirja on vaihtoehtoinen historia, jossa Yhdysvaltojen sijaan kovassa kurssissa ovat olleet Arabivaltiot. Kristityt terroristit ovat tehneet ikävän terrori-iskun Bagdadiin (lensivät lentokoneilla korkeisiin torneihin, ajatella) ja nyt ollaan sitten sodassa.

Ensi alkuun vitutti parikin asiaa: 1) Ruff on peilannut historiaa turhankin uskollisesti. Arabiversio CSI-sarjasta tuntui suunnilleen yhtä hauskalta kuin kompastuminen: rytmi katoaa ja menettää uskon tekstiin tai omiin jalkoihinsa. 2) Olen kurkkuani myöten täynnä vuoden 2001 terrori-iskujen terapiakirjallisuutta. Kurkkuani myöten.

Vaan sitten kävi niin, että lukija huomasi Ruffilla olleen taustalla jotain muuta kuin pelkkää historian peilausta. Ehkä kaikki ei olekaan aivan niin suoraviivaista kuin miltä näyttää, sillä pidätetty kristillinen terroristi tuntuu muistavan toisen todellisuuden. Ja kolmen poliisin kautta kerrottu tarina saakin aivan uutta potkua.

Lopulta pidinkin kirjasta siis kovasti. Islamilaisen kulttuurin kuvaus kiinnostaa yhä, vaikkei se jenkkikirjailijan kynästä ikinä aivan autenttiselta vaikuta, ja toisaalta juoni oli juuri sopivan muikea, sellainen, joka tarjosi hyvän syyn alun kompasteluille.

Ja sievä kansikin on! Mutta saattoi The Mirage se silti olla 2001-terapiakirjallisuutta, siitä en mene takuuseen.

Poison

Sarah Pinborough on kirjoittanut sarjan romaaneja, jotka perustuvat satuihin. Käteeni osui Poison, tarkoitan, että se osui käteeni kun hain sen varauksena kirjastosta, ja sitten ojensin 50 snt kirjastolle vastineeksi, mutta ei siinä sen erityisempää ollut. Poison kertoo Lumikista, tietenkin.

Poison etenee aika näppärästi, taisin lukea tämän yhden sairaslomapäivän aikana. Siinä seurataan Lumikin äitipuolen tuntemuksia ja Lumikin myös. Ja lopulta erään prinssin.

Nythän on niin, että Lumikki on hyväsydäminen ja kaunis, mutta myös reipas ja rempseä nuori nainen. Kiskoo olutta kääpiöiden kanssa kuin minä opiskeluvuosinani. Itselläni ei tosin ollut kääpiöseuraa. No, asiaan. Lumikin äitipuoli ja prinssi ovat molemmat järkyttyneitä naisesta, joka näin julkeasti käyttäytyy. Lukijalle tulee väkisinkin sellainen olo, että Lumikin äitipuoltakin ehkä hieman vituttavat ne korsetit, joihin hän yrittää tytärpuoltaan sulloa, mutta äitipuoliparka on jo murrettu kapoisten vyötäröiden ikeen alla.

Pinborough on ottanut satuunsa jokseenkin feministisen kulman, ja siitä kulmasta katsottuna loppu oli pelottavinta, mitä olen hetkeen lukenut.

Saatan tutustua sarjan muihinkin osiin sikäli, kun niitä kirjastoon tulee.

Saga vol. 1-2

Alkusyksystä tapahtunutta:

Herra Sivukirjasto: "Luin tosi hyvän sarjiksen just, tilasin sen meille ihan omaksi, säkin voisit lukea sen sitten."
Rouva Sivukirjasto: "Mmm-hm."

Joitakin päiviä myöhemmin:

Herra Sivukirjasto: "Nyt se sarjakuva tuli, se on tämä Saga, sä voisit lukea sen nyt kanssa."
Rouva Sivukirjasto: "Ehdottomasti otan ohjelmaan pikimmiten."

Tässä kohdassa ilmeisesti herra Sivukirjastolle heräsi epäilys siitä, että rouva Sivukirjaston vilpitön aikomus ottaa Saga luettavakseen realisoitunee viimeistään ensimmäisten eläkevuosien aikana.

Päivää myöhemmin:

Herra Sivukirjasto: "Ootko sä nyt niin kipeä, että jäät kotiin huomenna?"
Rouva Sivukirjasto: "Oled."
Herra Sivukirjasto: "Mä nostan sen Sagan tuohon pöydälle, niin voit sitten lukea sen huomenna! Tuossa keittiön pöydällä on se sitten! Muista lukea!"

Rouva Sivukirjasto - siis minä - nauroi kunnes meinasi tikahtua yskäänsä ja lupasi lukea.

Onneksi luin, sillä Saga oli mahtava. Se kertoo interplanetaarisesta konfliktista kahden lajin välillä. Sota on levinnyt kauas muille planeetoille, kun kaksi sotilasta eri leireistä tapaavat ja rakastuvat.

Eikä siinä vielä kaikki: he saavat vauvan.

Ja sitten nämä kaksi pelotonta, pelokasta vanhempaa lähtevät etsimään paikkaa, jossa antaa tyttärelleen mahdollisimman hyvä tulevaisuus. Sellainen sotaa vailla oleva. Mutta siitä ei tietenkään pidetä isän leirissä tai äidin leirissä, sillä mitä siitäkin nyt tulisi jos sotilaat sotimisen sijaan alkaisivat pupsia ja tehdä vauvoja? Rauha voisi tulla.

Sagaa kirjoittaa Brian K. Vaughan ja piirtää Fiona Staples, jonka kynänjälkeen rakastuin kertaheitolla. Saga ei näytä oikeastaan miltään muulta sarjakuvalta, johon olen viime aikoina törmännyt.

Mutta piirrosjälkeäkin parempaa on teksti. Vanhemmuutta ja lapsia monella tasolla, mikä mahtava ajatus. Päähenkilöinä pariskunta, joka roudaa vauvaansa kantoliinassa vuorotellen eikä halua tehdä mitään suureellista lopettaakseen galaktisen sodan. Saga naurattaa ja itkettää ja on niin kovin inhimillinen.

Luettuani ykkösosan luin välittömästi kakkososankin, ja sitten menin chatissa murjottamaan herra Sivukirjastolle, kun hyllystä ei löytynyt kolmatta osaa.

Herra Sivukirjasto selitti kärsivällisesti, että ei löydy kun ei ole vielä ilmestynytkään, mikä voi olla ihan pätevä syy, mutta kyllä olin silti pettynyt.

Charlotte Markham and the House of Darkling

Michael Boccacci... hetki, yksi kaksi kolme ceetä... Boccacinon Charlotte Markham and the House of Darkling oli mainio ja nopeasti mukaansa tempaiseva ja näemmä nopeasti myös unhoon painuva lukukokemus.

Mutta älkää antako tuon viimeisen kohdan estää teitä, jos lainkaan koette vetoa kirjaan. Charlotte Markham on minusta päähenkilönä oikein mainio, jos kohta ehkä hieman turhankin moderni kotiopettajatar, jonka leppoisa työ kahden pojan opettajana muuttuu vähemmän leppoisaksi, kun suojattien lastenhoitaja murhataan ja muutenkin läheisessä kylässä alkaa tapahtua kummia.

Kotiopettajatar-teema tulee tässä ihan miellyttävästi ravistelluksi. Boccacino ei kirjoita selkeitä hyviksiä eikä pahiksia, eikä mikään (etenkään lopussa) ole aivan itsestäänselvää, mutta sehän on vain hyvä asia.

Välillä kyllä tuntui siltä, että kaikki päähenkilöä myöten olivat hieman liian tietoisia kotiopettajattariin liittyvistä kliseistä, mutta ei se suuremmin päässyt häiritsemään, sillä Charlotten dilemma oli kirjan aikana melkoinen: miten auttaa parhaiten poikia pääsemään yli äitinsä kuolemasta johtuvasta surusta? Pojat ovat löytäneet kätevän oman tavan, mutta se tuntuu sekä lukijasta että Charlottesta nopeasti hieman epäilyttävältä tavalta.

Kerjäläisprinsessa

Lainasin Kerjäläisprinsessan Finnconin kirjastobussista, koska sen kirjoittajalla oli niin käsittämättömän päheä hattu.

Vaikka olin kuullut myönteisiä asioita Gigi ja Henry -sarjasta, en silti enimmäkseen tiennyt, mitä odottaa. Seuraavalta kirjalta tiedänkin sitten odottaa hyvää. Magdalena Hain kelpaa patsastella käsittämättömän päheä hattu päässään, kun kirjoittaa näin mainiota seikkailua.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Gigin kotiin lentää pommi. Joku on epäilemättä saanut selville, että Gigin perhe on pakosalla kuninkaallisten hommista vallankaappauksen jälkeen. Ja kun tapahtumat kerran käynnistyvät, ne eivät juuri pysähdy.

Tykkäsin. Kerjäläisprinsessa oli jotenkin juuri sitä lukemisen iloa, jota pohjimmiltaan aina hakee. Teksti soljui mukavan vaivattomasti ja dialogi toimi kamalan hyvin. Lopussa vähän järkytyinkin - Hai ei päästä meitä seikkailijoitaan aivan helpolla. Okei, itse otin lukijan roolissani vähiten osumaa, mutta kuitenkin.

The Drowning Girl

Huomaan, että Caitlín R. Kiernanin uusimmasta on hieman hankala kirjoittaa (puhumattakaan siitä, että hänen nimensä on hankala kirjoittaa.)

Pidin The Drowning Girlistä aivan tavattomasti - se oli paras toistaiseksi lukemani Kiernan, ja esimerkiksi taannoinen The Red Tree oli jo tosi mainio.

The Drowning Girl liikkuu totuuden ja faktan välisellä rajalla ja käsittelee kertojaäänensä kautta mielen ja muistin haurautta: päähenkilö, kertoja Imp on skitsofreenikko, joka kertoo tarinansa selvittääkseen sen, mitä tapahtui. On nimittäin niin, että hänellä on yhdestä tapahtumasta kahdet ristiriitaiset muistot. Kuulostaa vaikealta, mutta Kiernan tietää mitä tekee ja pitää lukijaansa kädestä ihan loppuun asti. Se, mikä kuulostaa aluksi hankalalta ja sekavalta tuntuu lopussa rauhalliselta ja inhimilliseltä.

Aivan kirjan alussa Imp pohtii faktan ja toden eroa:

"Which is not to say every word will be factual. Only that every word will be true."

...ja vaikka tämä kirja on fiktiota, se tuntuu silti jollain erityisellä tavalla aivan todelta.

Vähän Goldsteinia

Olen jostain muodostanut Lisa Goldsteinista kaksi mielikuvaa:

1. Rouva on arvostettu ... eeeh ... urbaanihkon fantasian kirjoittaja ja edelläkävijä
2. Booksy ei niin välittänyt Goldsteinin uusimmasta.

Nyt kun tarkistin, kävi ilmi, ettei Booksy ollenkaan lytännyt uusinta Goldsteinia vaikka minä muuta muistin (kyllä taas nähdään, miten hutera on ihmisen muisti.) Mielikuva #1 saattaa pitää paikkaansa, vaikka kahden lukunäytteen perusteella en olekaan aivan varma, miksi.

Ensimmäiseksi Goldsteinikseni luin Dark Cities Undergroundin, joka on kirjoitettu luullakseni joskus vuonna miekka, kirves ja sulkakynä. Siinä seikkaillaan metroissa, joissa myytit tulevat todeksi: nuori toimittajanainen yrittää tehdä elämäkertaa lastenkirjoilla suosioon nousseesta naisesta, ja törmää tämän poikaan ... joka kokee äitinsä käyttäneen pojan unia hyväkseen julmalla tavalla kirjat rustatakseen.

Toisena luin Booksynkin lukeman The Uncertain Places -kirjan, jossa nuori Will tapaa Livvyn ja Livvyn maagiselta vaikuttavan perheen. Perhettä ei juuri epäonni rasita, mutta onnekkuudesta pitää maksaa hinta, joka tuntuu Willistä kovalta. Sitten seikkaillaankin satumaailmassa.

Molempia kirjoja yhdisti kaksi asiaa: en välittänyt henkilöhahmoista enkä siitä, että iso osa juonesta pelkistyi kummalliseksi ympärijuoksenteluksi; todistuskappale A sisältää juoksentelua metrotunneleissa, todistuskappale B kiitää kuin hullu jonkinlaisen satumaan halki sinne tänne, tänne sinne. Henkilöhahmot puolestaan jäävät vähän elottomiksi. The Uncertain Places -kirjan Will on minusta erityisen rasittava tyyppi tehdessään miehekkäästi päätöksiä kaikkien puolesta muita kuuntelematta.

Eloton päähenkilö on vähän vaikea konsepti, joten yritän selittää: lukijana minulle ei ollut missään vaiheessa kovin selvää tai ymmärrettävää, miksi joku henkilöistä teki jotain - kummassakaan kirjassa. Miksi tuohon sivuhenkilöön luotetaan tai ei luoteta? Miksi mennään tuonne eikä tänne? Miksi Livvy muka on niin ihana, kun minusta hän vaikuttaa zombien ja aaveen ristisiitokselta?

Vaikka etenkin jälkimmäisessä kirjassa asetelma on ovela, vaikutelma jäi kuitenkin molemmista vähän latteaksi. Sitä odottaisi (jos nyt sattuu löytämään metrotunneleista Egyptin jumalia tai kukkulan sisältä pääsyn satumaahan) jonkinlaista ihmetyksen tuntua - mutta se jäi kyllä valitettavasti uupumaan.

Nyt - jos olen aivan rehellinen - hieman masentaa. Kun ei vaan ymmärrä, vaikka kuinka olisi arvostettu kirjailija, alkaa helposti epäillä, että vika on itsessä.

The Digging Leviathan

James P. Blaylockin The Digging Leviathan oli hämmentävä kuuntelukokemus, sillä jossain välissä, joltain listalta (olen pakko-oireinen listaaja) selvisi, että olen lukenut sen joskus.

Siis aivan todellako? En muista opuksesta mitään.

Ja jotain siitä kyllä pitäisi muistaa, sillä siinä on yksi universumin parhaista vitsienkerrontakohtauksista (vitsi ei ole erityisen hyvä, mutta kerrontaan kuuluu esimerkiksi vitsinkertojan ennakoiva nauru, jonka kohdalla juoksulenkillä oleva kuulija, eli minä, meinasi juosta ojaan silkasta riemusta.)

Sitten kirja eteni hieman, ja huomasin ajatuksieni harhailevan. En aivan jaksanut keskittyä joka sanaan, ja joitakin kohtia jouduin jopa kelaamaan taaksepäin pysyäkseni edes jotenkin kärryillä.

Ehkä tässä tuli vastaan se, jonka joskus olen aiemminkin ollut Blaylockin (ja hänen ilmeisesti jossain määrin sielunveljensä Tim Powersin) kirjoista huomaavinani - ne ovat paikoin hätkähdyttävän riemastuttavia, mutta väliajat voivat olla raskassoutuisempia.

Tässä 60-luvulle sijoittuvassa steampunkahtavassa seikkailussa kaksi possea yrittää rakentaa laitteen, jolla päästään onton maapallon keskipisteeseen. Rakennushommien keskiössä pyörii nuori nero, jonka erityinen nerokkuus tuntuu olevan siinä, että mahdoton toimii vain hänen käsissään.

Vaikka kirjassa oli siis jonkinasteisia ongelmiakin, ehkä, tai ehkä minulla oli vaikeuksia kiinnittyä tekstiin, en tiedä miksi, nautin kuitenkin kuuntelukokemuksesta parhaimmillaan hurjasti. Blaylockin hullut tiedemiehet ovat parhaita - kelle muulle tulisi edes mieleen yrittää sivistää hiiriä ja aksolotleja pukemalla niille pieniä vaatteita? Niin, sitä minäkin, joten aion nyt mennä hankkimaan lisää Blaylockia äänikirjastooni.

Redshirts

John Scalzin Redshirts muistuttaa kovasti yhtä Charles Yun novelleista: ollaan avaruusaluksella, tutkitaan planeettoja, ja eikö piru vie joka reissulla joku punapaitaan puettu alemman tason upseeri ota ja kuole. Hauskaa, ellei satu olemaan yksi niistä punapaidoista, kuten Andrew Dahl on.

No, tämä vertautuu kauhuleffaan, vaikka nyt ei pidä ymmärtää väärin, Redshirts ei ole yhtään pelottava. Silti, tiedätte varmaan sen tilanteen, jossa kauhuleffa on herkullisen pelottava, kunnes hirviö marssii kulisseista nähtäväksi, jonka jälkeen kyseessä on tavanomainen rymistely ja hyvä syy käydä jääkaapilla? Tässä kävi vähän samoin: niin kauan oli hauskaa kun Dahl ystävineen tutustuu uuteen alukseensa ja huomaa, että jotain mätää Tanskanmaalla, tarkoitan, avaruusalus Intrepidillä, mutta annas olla kun ruvetaan esittämään syitä sille, miksi joka reissulla on jonkun onnettoman kuoltava - jahas, muistelen, että jääkaapissa oli Aurajuustoa. Tai ainakin valo.

Nopealukuinen ja viihdyttävä tämä Redshirts oli, enkä hetkeäkään epäile, etteikö Scalzilla itsellään olisi ollut hauskaa tätä kirjoittaessaan, mutta ongelmapa on (eikä Yu tätä sen paremmin selättänyt) tässä: hemmetin siististä lähtötilanteesta ei päästä kuin hemmetinmoiseen kasaan spagettia, kun kirjailija yrittää kiemurrella jotenkin tilanteesta ulos ja kirjan markkinoille. Kylmää, kiinniliimautunutta spagettia.

Kliseebongareille Redshirts on silti kiva kenttäretki. Sopii myös kevyttä lukemistoa kaipaaville; pakko on myöntää, että Vingen jälkeen tämä tuli kaikista ongelmistaan huolimatta ihan tarpeeseen.

The Children of the Sky

Vernor Vingen The Children of the Skyssä oli 675 sivua ja minä olen nyt kahlannut niistä läpi jo-ka-i-ki-sen.

Käsitelläänpä ensin lyhyesti se, miksen jätä kirjoja kesken, vaikka ne eivät toimisi luonteeni kanssa yhteen. Kärsin kroonisesta pelosta, jossa kirjan viimeiset 5% oikeuttavat kaiken aiemman kärsimyksen. Olen myös kuullut, että näin todella on tapahtunut ihmisille. Lisäksi se on minusta vähintä, mitä voin tehdä, kirjailijaa kohtaan ikään kuin. Tuskin hän tahallaan on tylsä, vai mitä luulette?

No, Vingen kanssa keskeyttäminen oli kyllä aika lähellä silti. Onneksi jo noin sivulla 200 tuli reipas kohta, jossa vähän piristyin. Ajattelin että no niin, tästä se lähtee. Vaan ei. Siitä lähdettiin vain kiertämään maaseutua.

En minä sitä sano, etteikö kirjassa olisi ollut hienoja ajatuksia, oli siellä aina 150 sivun välein jotain siistiä. Oli kiinnostavia hahmojakin ... mutta se kaikki oli niin tuskallisen, itkettävän, pitkitetyn matelevaa. Ja kun sanon "kiinnostavia hahmojakin", tarkoitan sillä tavalla etäämpää kiinnostavia, en sellaisia, joihin jotenkin olisi vaikka kiintynyt.

Tuota, tässä ollaan siis romututtu vieraalle planeetalle, siellä on jännittäviä alieneita ja sen sellaista, ihmisyhteisön sisäistä juonittelua. Tämän tarkempaa juonikuvausta en voi antaa, sillä aivoni nukahtivat juuri.

The Diviners

Libba Bray parantaa kirjojaan kuin sika juoksuaan, vai miten se sanonta nyt meni, liittyikö siihen sittenkin joku pyy? Niin tai näin, sisäoppilaitoksesta pääsy on tehnyt hyvää.

The Diviners sijoittuu 1920-luvun New York Cityyn, jossa salakapakoissa jazzia kuuntelee nuori Evie. Evie on lähetetty setänsä luo rangaistuksena huonosta käytöksestä. Salakapakoiden ulkopuolella joku murhaa ihmisiä, mutta onneksi Eviellä - ja muutamalla muulla - on joitakin yliluonnollisia kykyjä.

Minusta The Diviners oli aika hurmaava, kupliva, iloinen ja täysillä elävä. Evie, joka jenkkiläiselle nuortenkirjalle yllättävästi käyttää alkoholia kuin suomalainen teini, on lämminsydäminen mutta ei kuitenkaan kliseinen - hän haluaa mielellään hieman huomiota. Miljöö on mahtava. Pitkästä aikaa tuli sellainen olo, että lukee hieman erilaista fantasiaa.

Koska kirjaan on kirjoitettu koko liuta nuoria päähenkilöitä, tunnepuolella risteillään loppupuolella pahemmin. Bray ei tee turhan söpösteleviä ratkaisuja, mutta toisaalta lopusta on pääteltävissä, että jatkoa seuraa. Ehkä siis söpöt loputkin seuraavat.

Erityisbonus siitä, että tulin vihdoin selvittäneeksi sanan "speakeasy" merkityksen.

Glimmering

Glimmering lienee ensimmäinen lukemani Elizabeth Handin kirja - julkaistu alunperin joskus 90-luvulla ja nyt uutena versiona jälleen kaupassa.

Ai siis miksi jälleen kaupassa? No, kirjoitushetkellä kirja ainakin esipuheiden mukaan vaikutti tieteiskirjallisuudelta, mutta vuosituhannen jälkeen vaihtoehtohistorialta tai jopa tarkkanäköiseltä profetialta. No, ehkä liioittelin hieman, mutta ainakin rouva kirjailijatar itse alkupuheessaan sanoo, ettei olisi millään osannut arvata, miten nopeasti asiat ovat muuttuneet kirjan suuntaan.

Suuntaan ehkä, mutta vielä ei siellä olla. Glimmering on oikein apokalyptinen, tanssii maailmanlopun liekeissä. Ja kun vielä esipuheessa mainitaan, että yhtenä innoittajana oli myöhemmin tv-sarjaksi kääntynyt näytelmä Angels in America, on sanottava, että koko homma on todella jotenkin kovin yhdeksänkymmentälukua.

Jotain on siis muuttunut sitten Glimmeringin epätoivoisesti kimaltavien päivien, mutten ehkä juuri tässä ajassa osaa sanoa, mitä.

Asiaan. Suomalaiset, nuo rotat, ovat kehittäneet ponnekaasun, joka ei vahingoita otsonikerrosta - mutta sitten käy niin, monimutkaisen ketjureaktion jälkeen, että taivas syttyykin yhtäkkiä kimaltamaan kuin olisi tulessa. Otsonikerroksen ohella mennyttä on muun muassa vakaa sähkön- ja ruoantuotanto ja kaikenlainen yhteiskuntajärjestys.

Kartanossaan New Yorkin jossain kolkassa elelee keski-ikäistyvä, AIDSiin sairastunut mies, jonka nimen olen nyt unohtanut, ja sitten toisaalla keskellä Amerikkaa yleisöä villitsee teinityttöjen idoli, joka saa jonkinlaisen eksistentiaalisen kriisin, olen unohtanut hänenkin nimensä, eikä se ehkä ole tärkeää. Tärkeää kai tässä on pikemminkin tunnelma, joka jää kirjasta voimakkaana mieleen, vaikka yksittäiset tapahtumat tai henkilöhahmot mielestä haipuisivatkin.

Voimakkaasta tunnelmastaan huolimatta Glimmering ei ole minusta aivan täysosuma. Kirja ei ainakaan minua imaissut mukaansa. Keski-ikäistyvä AIDS-potilas oli sympaattinen hahmo, mutta tyttöjen villitsijä ja laulaja oli enimmäkseen rasittava kloppi. Ymmärrettävä, mutta rasittava silti.

Harkitsin hetken kirjoittavani loppuun sepustuksen siitä, kannattiko Glimmering lukea, mutta sitten tajusin, etten ole tainnut koskaan oikeastaan katua minkään kirjan lukemista, poislukien Manaaja liian herkässä ja varhaisessa iässä. Jos nyt kuitenkin olisin tyyppi, joka kaduskelisi lukemista, en silti katuisi Glimmeringiä, sillä jälkimaku oli mainio vaikka lukiessa kokemus oli paikoin tavanomainen.

Arctic Rising

Kiintoisin huomio, joka minulla Tobias S. Buckellin kirjasta Arctic Rising on tarjota on tässä:

Kirjan äänikirjaversiossa lukija, jonka aksentit olivat sinänsä hienoja, jotenkin liu'utti repliikeissä kuullun murteen loppuvirkkeeseen, ja se oli vähän omituista.

Muutoin tämä oli sellainen ilmaston lämpeämisen jälkeiselle arktiselle alueelle sijoittuva ekologishenkinen jännäriseikkailu, joka ei erityisemmin nouse esille millään tasolla (ei tosin myöskään huonoudellaan.) Jäin kuitenkin miettimään, miksi mieskirjailijat aina kirjoittavat päähenkilöiksi lesboja - onko homoihin jotenkin vaikeampi suhtautua?

Kirjan parasta antia oli ehkä huomio teknologian pysyvyydestä - kun jotain kerran keksitään, siitä on hyvin hankala päästä eroon.

Ja nyt, kun olen vihdoin päässyt yli tästä kirjasta postaamisesta, saatatte saada jonkin asiallisenkin tekstin luettavaksenne ehkä vielä tämän vuoden puolella.

Caliban's War

James S. A. Coreyn Caliban's War oli minusta koko lailla menevämpi seikkailu kuin edeltäjänsä, joka sekään ei ollut huono. Ero oli kuitenkin havaittavissa siinä, millä innolla varasin jatko-osan - Caliban's War päätyi lukulistalle tahmeasti, mutta sen jälkeen varasinkin kolmososan saman tien.

Tämä nyt siis jatkaa siitä, mihin Leviathan Wakes jäi. Taas on tytär kadoksissa, mutta tällä kertaa kadonnut on 4-vuotias, ja lapsen koti- ja katoamispaikalla Ganymedella menee huonosti. Ganymedelle päätyvät myös Jim Holden miehistöineen, juuri ajoissa todistamaan katastrofia ja poimimaan mukaansa lastaan hädissään etsivän tutkijaisän.

Vaikka loppua kohden kirjaa vaivasi minusta jonkinlainen pöhötauti, joka sai kääntelemään sivuja enemmänkin sellaisen joojoo-vauhtia-nyt -tunteen kuin iiiih-mitähän-seuraavaksi-tapahtuu -jännityksen vallassa, iso osa kirjasta toimi. Eikä suinkaan vähiten siksi, että yksi hahmoista, joiden kautta tarinaa kuljetetaan, on viehättävä YK:n virkanainen, mummoikäinen ja suun saippuapesua kaipaava Chrisjen Avasarala, josta - HURRAA! - käytetään sukunimeä, ihan kuin pojista.

Ja hemmetti kuulkaa, tätä en odottanut, mutta hörähdin lukiessani ääneen useammin kuin kerran. Kirjan vitsit yllättivät vähän takavasemmalta, pakottomuudellaan ja tietynlaisella kuivuudellaan - etenkin Avasaralan ääni ja tämän Holdenista tekemät huomiot olivat mahtavia. Kaksikko Corey pääsee myös tutkiskelemaan (lyhyen seikkailullisesti) sitä, millainen oikeus kansalla on tietää.

Suosittelen kaikille, jotka nyt tällaisesta ylipäänsä pitävät.

Ja minusta tulee isona Avasarala, paitsi helpommissa hommissa.

The Best of All Possible Worlds

Karen Lordin esikoinen oli minusta ihan vavahduttavan hieno, joten arvaatte, että hieman jännitti lukea seuraava teos, tämä The Best of All Possible Worlds.

Yritin virittää odotuksiani alas, sitten ne hyppäsivät taas ylös ja sitä tahtia mentiin kunnes viimein tartuin kirjaan.

Luin kirjan, joka kertoo siis siitä, miten kotiplaneettansa menettänyt kansa saa turvapaikan Grace Delaruan kotiplaneetalta ja Grace saa ristikseen retkikunnan, joka ramppaa ympäri planeettaa etsimässä geneettisesti ja kulttuurisesti pakolaiskansan kaltaista sakkia - planeettaa vajaat ihmiset kun haluaisivat varmistaa kulttuurinsa jatkuvuuden.

Sitten menin lukemaan, mitä muualla on sanottu kirjasta, koska en osannut muodostaa siitä mielipidettä. Muualla sanottiin mm., että kirjaan on laitettu taitavasti monia scifin peruskalustoon kuuluvia juttuja, ja että peruslähtökohta, jossa kulttuuria yritetään ylläpitää hankkimalla morsiamia ja synnyttämällä tyttövauvoja, jotka voivat sitten taas synnyttää kauheasti vauvoja, on vähän outo, ja että kirja ei onnistu aivan täysin ... ja niin edelleen.

Siitä peruslähtökohdasta olin samaa mieltä, mutta aika laimeasti. Ei se kauheasti häirinnyt. Ei kirjassa muutenkaan mikään kauheasti häirinnyt - se oli sympaattinen. Mutta vain sympaattinen. Se ei ollut samalla tavalla ihmeellinen kuin Redemption in Indigo, ja vaikka sitä luki mielellään, sen myös laski käsistään suurempaa tuskaa tuntematta.

En voi sanoa, että olisin edes pettynyt: kirja kulki satunnaisesti raskaista asioista huolimatta eteenpäin kevyin sydämin, ja niin tein lukijana minäkin, eikä sellainen jätä tilaa pettymykselle.

Perhonen ja jaguaari

Kerjäsin Aliette de Bodardin novellikokoelman Perhonen ja jaguaari kustantamo Osuuskummalta arvostelukappaleena. Se vähän nolottaa; diggaan Osuuskummasta ja olisin ihan hyvin voinut tämän ostaakin. Vaan oli tässä kerjuukirjeessä yksi erityisen hyvä puoli: tulipa luettua tällä vuosisadalla.

Aliette de Bodard on minulle tuntematon kirjailija sikäli, etten ole hänen tuotantoaan aiemmin lukenut enkä kirjailijatarta Finnconissakaan nähnyt. Toisaalta olen lukenut de Bodardista, esimerkiksi Taikakirjaimista, joten tiesin kyllä jotakuinkin, mitä odottaa.

Kaikki novellit sijoittuvat vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa kiinalaiset ja latinot yhdessä ovat ottaneet haltuun Amerikan mantereet. Xuyan valtio on emä-Kiinasta itsenäistynyt, sen eteläpuolella sijaitsee Suur-Mexica. Itärannikolla on mikä lie Yhdysvallat.

Novellit ovat tieteiskirjallisuutta, lähitulevaisuudesta kauemmas. Minusta oli mainio ratkaisu valita vain näitä samaan vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuvia novelleja, sillä paikoin kirjaa lukee jopa kuin romaania, jossa päähenkilön sijasta onkin aikajana. (En tosin tiedä, miten paljon tässä on toimittajan vapauksia otettu, kun en tiedä onko de Bodardilla novelleja, jotka eivät sijoitu Xuyan ja Suur-Mexican aikaan.)

Alun novellit olivat minusta hyviä, ja lopun sitten puolestaan todella hyviä. Muistan, kuinka treffasin Kirjasfäärin Taikan Finnconissa - Taika oli vaikuttunut siitä, miten hienoa on, että avaruusaluksilla on veli, ja olihan siinä jotain aivan ainutlaatuista, myönnän. Minuun kuitenkin vetosi eniten kokoelman huikea päätös Kaksi siskoa maanpaossa, jonka jälkeen piti tovin ajan vain hengittää. Harvoin on mikään novelli herättänyt tällä tavalla tunteita.

Tätä passaa suositella - toimii lahjana ja lahjuksena.