The Peripheral

Teistä en tiedä, mutta mulla on silleen, että aina kun avaan uuden William Gibsonin, koen harteillani sen taakan, jota uskon Gibsonin roudaavan mukanaan jatkuvasti: että kun kerran on ollut cyberpunkin profeetta, jokaisen uuden opuksen pitäisi olla samalla tavalla tajunnanräjäyttävä.

(Ehkä Gibson ei koe tällaisia paineita. Missä tapauksessa en ymmärrä, miksi minun pitää niiden kanssa jatkuvasti painiskella. MINÄ OLEN VAIN LUKIJA, VOI HYVÄN TÄHDEN.)

The Peripheral kertoo kahden aikajanan kohtaamisesta, tavallaan. Toisaalla olemisesta virtuaalisesti ja kuilusta, jota ei voi ylittää, vaikka ehkä haluaisi, vai haluaisiko sittenkään (jossakin kohdassa vähän ajattelin, että yksi tyyppi olisi ehkä halunnut, mutta Gibsonin tyyli on ajoittain niin vähäeleinen, että hänen henkilöhahmojaan on vaikeampi lukea kuin oikeita ihmisiä. Ja väliäkö silläkään sitten, juuri tästä syystä en kiintynyt heihin ollenkaan.)

Se, mikä alkoi turhauttavan rasittavana - Gibson jos kuka tuntuu nauttivan siitä tunteesta, jossa ihmiselle syntyy kun hän kirjan alkuun ei tiedä mistään mitään eikä ole välineitä, joilla ottaa selvää - päätyy yllättävän vauhdikkaaksi seikkailuksi.

Fiilikseni kirjan lopulla oli jotakuinkin näin:

- alun kauheat paineet

- kirjan alkupuolen sumussa kuljeskelu

+ vinkeä perusajatus

- hahmot, joista ei ota selvää

+ oikeasti toimiva juoni, kun se vauhtiin pääsee

+ muutama ihan loistava hahmo

------------------------------------------------------------

= plussan puolella, ei uutta profetiaa

Näin. Ja seuraavan Gibsonini haluan vailla stressiä.