Nyt en enää muista, mistä bongasin Roz Chastin sarjakuvamuotoisen omaelämäkerrallisen teoksen Can't We Talk About Something More Pleasant? mutta odotin selkeästi saavani jotain järkyttävän hauskaa perheturinaa.
Oikeasti kyseessä oli pikemminkin vanhempien vanhenemisesta kertova karu tarina. Hauskakin, joo, mutta enimmäkseen karu.
Sillä kyllä vanheneminen nyky-yhteiskunnassa voikin olla aika karua.
Kirja on jotenkin todella rehellisen oloinen. Chast kertoo kaikki - tai ainakin niin paljon, että tuntuu kaikilta - tunteensa melko lailla peittelemättä. Eivätkä ne tunteet missään nimessä aina ole kauniita, tuskin missään perheessä ovat, mutta Chast ei (nähdäkseni jokseenkin karun lapsuutensa ajoilta periytyviä) tunteitaan juuri peittele, eikä ole syytäkään - hänen tunteensa eivät enää ketään satuta.
Niin, että vaikka välillä kirjaa lukiessa nauraa - kauhusta - fiilis, joka jäi, oli vähän surullinen. Ensinnä vanhuuden ongelmallisuuden vuoksi ja toiseksi, koska Chastin kokemukset nyt vain herättävät empaattiset fiilikseni.
Oikeasti kyseessä oli pikemminkin vanhempien vanhenemisesta kertova karu tarina. Hauskakin, joo, mutta enimmäkseen karu.
Sillä kyllä vanheneminen nyky-yhteiskunnassa voikin olla aika karua.
Kirja on jotenkin todella rehellisen oloinen. Chast kertoo kaikki - tai ainakin niin paljon, että tuntuu kaikilta - tunteensa melko lailla peittelemättä. Eivätkä ne tunteet missään nimessä aina ole kauniita, tuskin missään perheessä ovat, mutta Chast ei (nähdäkseni jokseenkin karun lapsuutensa ajoilta periytyviä) tunteitaan juuri peittele, eikä ole syytäkään - hänen tunteensa eivät enää ketään satuta.
Niin, että vaikka välillä kirjaa lukiessa nauraa - kauhusta - fiilis, joka jäi, oli vähän surullinen. Ensinnä vanhuuden ongelmallisuuden vuoksi ja toiseksi, koska Chastin kokemukset nyt vain herättävät empaattiset fiilikseni.
No comments:
Post a Comment