Hiljaisuus soi h-mollissa

Koska bongasin Mari Strachanin Hiljaisuus soi h-mollissa -kirjan eräästä blogista, aion nyt ensi töikseni käydä katsomassa mitä itseäni huomattavasti parempia kirja-arvioita kirjoittava Raija sai aiheesta irti, ja sitten komppaan.

...no eikä. Kyllä taas joudutte lukemaan lähinnä omia fiiliksiäni.

Ihan vakavasti puhuen, tykkäsin kovasti Strachanin esikoisteoksesta, mutta koko lukukokemuksesta teki hieman surrealistisen se, etten oikein tajunnut, miksi se on suomennettu. Älkää ymmärtäkö väärin, Hshm on ehdottoman hyvä ja suomentamisen arvoinen kirja, mutta se on samalla myös sellainen kirja, jollaisia ei juuri koskaan suomenneta. (Etenkään Kariston toimesta, jonka yhä yhdistän teini-ikäni Ajan pyörä -käännöksiin ja niiden kimaltaviin kansiin. Ehkä juuri siksi oli niin ihanaa, että tämän yllättävän teoksen oli suomentanut juuri Karisto.) Ja Taikakirjaimet selittää suomennoksenkin.

Strachan kertoo walesiläiskylästä ja varhaisteini-ikäisestä Gwennistä ilmeisesti joskus 50-luvulla. Kylässä tapahtuu murha, ja tämä mysteeriä seurataan Gwennin silmien kautta. Gwenni myös lentää unissaan ja näkee joskus etiäisiä - tapahtumia, jotka osittain (mutta eivät aivan tarkasti) kuvaavat sitä, mitä tuleman pitää. Tämä jää kirjailijan taholta aika selittämättömäksi taidoksi, mikä lisää taianomaista tunnelmaa ja lukijan vapautta tulkita asian miten tahtoo. Sekä lentäminen että murha kalpenevat kuitenkin yhteisön ihmissuhteiden, yksilöiden välisen ja perheiden sisäisen dynamiikan kuvauksella, ja ainakin minusta kirjan parasta antia on juuri se, miten Gwenni alkaa ymmärtää sitä, miten menneisyys vaikuttaa väistämättä myös siihen, miten ihmiset nyt käyttäytyvät.

Kirjan ahdistavinta antia on kuvaus Gwennin ja Gwennin äidin suhteesta, ja mikäli Gwennin ympärillä ei olisi täyspäisiä aikuisia lopulta isoa liutaa, tuntuisi Hshm ehkä hieman itsetarkoitukselliselta kurjuudella mässäilyltä, mutta tämä ansa vältetään kuitenkin komeasti.

Toivottavasti Strachania suomennetaan vielä lisääkin.

Drowned Wednesday

En tiedä, miten aina onnistun päätymään tähän samaan suohon, mutta reippaan Sivukirjasto-backlogin putsauksen jälkeen (huhtikuussa) annoin itselleni hieman hengähdysaikaa, ja nyt se samainen backlog pullistelee taas yli äyräidensä. Luen nopeammin kuin viitsin blogata.

No, niin - sarjan loppuosan saatte luultavasti yhtenä tai kahtena könttäpostauksena, mutta tässä vielä oman postauksensa saava Garth Nixin Keys to the Kingdom -sarjan kolmas osa, Drowned Wednesday.

DW kertoo Arthurin seikkailuista keskiviikkona maagisessa kuningaskunnassa. Treffit Hukkuneen Keskiviikon kanssa menevät hieman mönkään, mutta kun tapaaminen vihdoin saadaan järjestymään, selviää, että tällä kertaa apua kaipaa periaatteessa yhteistyöhaluinen Keskiviikko. Arthur käärii hihat ja lähtee pelastamaan perintöään ja viikonpäivistä kolmatta.

DW on kovasti merellinen seikkailu, ja vaikka alku oli hieman tukkoinen tällä(kin) kertaa, loppu rullasi eteenpäin vauhdikkaasti. Luulen, että alan lukijana joko kasvaa tai taantua sille tasolle, jossa suoraviivainen mutta hieman surrealistinen seikkailu vetoaa. (Ajattelen tätä mieluummin kasvuprosessina.)

Sarjan neljä seuraavaa osaa odottavat jo lukuvuoroaan, kiitos kirjastolaitoksen. (Uskoakseni kirjastolaitosta ei voi liiaksi kiitellä. Tämän ehkä tiesittekin.)

River Marked

Briggs-kiintiö alkaa ehkä olla täydenpuoleinen tämän kevään osalta, mutta vielä sananen - ja tällä kertaa todella tarkoitan sitä, sananen - Mercy-sarjan uusimmasta osasta nimeltä River Marked.

River Markedin lukemalla saa nimittäin täsmälleen sitä, mitä tilaa - RM on osapuilleen yhtä viihdyttävä kuin sarja keskimäärin tähänkin asti (eli melkoisen, mutta ei aivan yllä edellisen osan, Silver Bornen tasolle.) Erikoisbonuksena Yhdysvaltain alkuperäiskansojen asiat, jotka saivat ainakin rouva Sivukirjaston miettimään puoli kirjaa, josko alkuperäiskansat ovat ihan oukkei sen kanssa, miten rouva Briggs heidän myyttejään käsittelee - täältä käsin kun on aika vaikea moista arvata.

Jos on jo Mercyn kanssa tuttavallisissa väleissä, ei takuulla menetä mitään sarjan uusimman parissa, ja jos ei vielä ole, kannattaa ehkä aloittaa sarjan alkupäästä.

Sitten tärkeämpiin asioihin: se, joka lainasi Kitty-kirjani (oletettavasti polttareissani) ilmoittautukoon oitis. Haluan tietää, missä ne ovat. (Jos olen itse jemmannut ne jonnekin kirjahyllyn taakse, unohtakaa tämä kohta.)

Terminal World

Ainoan Alastair Reynolds -kokemukseni on tähän asti tarjonnut Jäänpuskijat, josta pidin kohtuullisen paljon. Niinpä odotin Terminal Worldilta hieman samanlaista, mukaansatempaavaa elämystä. En ihan saanut sitä.

Ensinnäkin - tämä oli varmaankin lukijan moka - odotin, että kaikki Reynoldsit olisivat galaktista scifiä, mutta TW ei ollenkaan ole. Kyseessä on pikemminkin steampunk-kirja, joka sijoittuu kauas, kauas tulevaisuuteen (koska kirjassa viitataan kotiplaneettaan nimellä "Earth", oletin toki, että kyseessä on Maa, mutta Wikipedian neropatit tietävät kertoa, että kyseessä on oikeastaan Mars, mikä selittää aika paljon kirjan miljöön kohtuullisen ahdistavasta karuudesta). Genrevalinta yllätti, vaikka sinänsä kyllä höyrypunkista pidänkin.

Tarina alkaa Spearpointista, spiraalinmuotoisesta, ylempiin ilmakehän kerroksiin sijoittuvasta kaupungista, jossa teknologian toimiminen riippuu siitä, millä alueella kulloinkin satutaan olemaan. Alueet saattavat myös liikkua, eivätkä ihmiset täysin ongelmitta sopeudu aluemuutokseen - aina eivät sopeudu ollenkaan, kuten päähenkilö Quillon hyvin tietää. Quillon saa kuulla, että hänen vanhat liittolaisensa ja kansansa edustajat (nykyiset vihulaiset) ovat hänen kannoillaan, ja pakenee Spearpointista yhdessä Meroka-nimisen tytön kanssa. Spearpointin ulkopuolella avautuu maailma, joka on laajempi kuin Quillon tiesikään. Erinäisten, tyypillisen uskottavien sattumusten kautta Quillon ja Meroka päätyvät Swarm-nimisen zeppeliinilaivaston kynsiin, ja hyvinkin puolet kirjasta vietetään Swarmin sisäpolitiikkaan tutustuen.

Tykkäsin kirjassa eritoten niistä kohdista, joissa pureuduttiin planeetan historiaan ja selityksiin siitä, miksi teknologian toimintavarmuus vaihtelee niin rajusti - nämä kun eivät ihan lukiofysiikalla olleet mitään itsestäänselvyyksiä (tai ehkä ne nykylukiolaisille olisivat, mene tiedä.) En välittänyt juurikaan itse tarinasta - se oli ehkä hieman hidastempoinen, ja päähenkilönä Quillonista oli kyllä todella vaikea kiinnostua. Lisäksi koin kirjan ympäristön sen verran ahdistavana, etten oikein päässyt minkäänlaista lukemisen flow-elämystä lähellekään TW:n kanssa.

Pointsit kuitenkin niistä tarkkaan mietityistä fysiikan visioista. Tykkään. (Ja tämä on muuten käsittääkseni ilmestymässä suomeksi joskus syksyllä. Olisinpa tiennyt.)

Judge

Sain vihdoin luettua Karen Travissin The Wess'har Wars -sarjan loppuun. Tähän asti sarjan kiinnostavinta antia ovat olleet eettiset kysymykset, joita on näppärästi käsitelty eräänlaisen galaktisen yli-ihmismuukalaislajin (ite keksitty yhdyssana) kautta; näihin kysymyksiin kuuluu mm. lihansyönti (mikä oikeus meistä kellään on käyttää hyväkseen toista elävää ja tuntevaa olentoa, kun - ja tämä on tärkeää - meillä kerran on vaihtoehto) ja toisaalta kuolemattomuuden tuomat mahdollisuudet ja, eipäs unohdeta, riskit - onko yksilöllä tässä suhteessa jotain oikeuksia yli yhteisen hyvän?

Sarjan heikointa antia ovatkin sitten puolestaan olleet hieman toisteiset jaksot, joissa kerrataan aiemmin tapahtunutta ja päähenkilöiden melkoisen kaavamaiset sisäiset prosessit. Viimeisessä kirjassa, Judgessa päähenkilöitä kiinnostavammiksi nousivat oikeastaan sivuhahmot ... mutta ei mennä asioiden edelle, tässä lyhyt yhteenveto juonesta:

Judgessa galaktiset yli-ihmismuukalaiset saapuvat Maahan laittamaan ekologisen katastrofin partaalla hoippuvaa planeettaa kuntoon. Suostuvatko Maan asukkaat vähennystoimiin ja elämäntyylin muutoksiin helposti vai pitääkö mennä vaikeimman kautta? Entäpä saavatko Maan eri liittoumien ja valtioiden ahneet johtajat käsiinsä päähenkilökolmikon kantaman c'naatat-loisen, joka tekee tartunnan saaneesta käytännössä kuolemattoman?

...siinä, lupasinhan jotain lyhyttä, enkö luvannutkin? Kysymyksiin saatte vastaukset lukemalla kirjan itse, ja kyllä Judge kannattaakin lukea, jos ei muuta niin siksi, että se herättää ajatuksia. (Sitäpaitsi se on aika helppolukuinen.) Tällä kertaa heränneet ajatukset olivat hieman ristiriitaisia: päästääkö Traviss päähenkilönsä kuitenkin lopulta liian helpolla? (Ehkä, mutta miksi vastauksen tässäkään pitäisi olla jotain mustavalkoista, kun elämässä ja ihmisenä kasvussa tuntuu kuitenkin olevan kyse lähinnä harmaan sävyjen löytämisestä?) Löytyykö päähenkilöiden polyamoriseen suhdetilanteeseen sitten kuitenkin hieman liian siisti ratkaisu? (Ja eikö toisaalta ole hienoa, että kukin voi toimia kuten parhaaksi näkee?) Onko aiempien kirjojen antisankari Rayat sittenkin sarjan tiukimmalla selkärangalla varustettu, eniten henkilökohtaista kasvua osoittava tyyppi (ja silti kaamea limanuljaska)?

Juonensa puolesta Judge ei ole kovin konventionaalinen, mutta se ei ehkä ole lainkaan huono asia. Elämä ei oikeasti aina muistuta draaman kaarta.

Dragon in Chains

Luin Daniel Foxin Dragon in Chainsin kokeellisesti Androidin Kindle-applikaatiolla, mikä lukunautinnon kannalta saattoi olla virhe - ei niinkään siksi, että applikaatiossa olisi jotain vikaa, vaan siksi, että luetut pätkät jäivät selkeästi lyhyemmiksi ja kirjan pariin palasi huomattavasti harvemmin kuin muutoin ehkä olisi käynyt*. Niinpä lohikäärme oli työn alla lähes koko kevään, kunnes taannoisena toukokuisena viikonloppuna Tukholmassa sain sen vihdoin luettua.

DiC kertoo kuvitteellisesta itämaisesta valtakunnasta, jossa keisari pakenee kapinaa kaukaiselle saarelle, ja saaren asukkaat, muut päähenkilöt, sotkeutuvat kuka mitenkin valtakunnan tapahtumiin, jotka yhtäkkiä liippaavatkin läheltä. Samaan aikaan lauma merirosvoja ryöstää luostarin, jonka tärkein tehtävä on ollut pitää meren alle kahlittu lohikäärme jatkossakin vangittuna. Kuolleet munkit eivät voi tehtäväänsä täyttää, joten laivapojaksi shanghaiattu Han joutuu kovan paikan eteen jatkaessaan munkkien työtä.

Ensin en innostunut DiC:ista juurikaan. Se tuntui kylmältä ja sateiselta, huumorintajuttomalta ja vakavalta, ja mietin monta hetkeä miksi länsimaiset kirjailijat eivät tunnu saavan pseudo-aasialaisiin romaaneihinsa yhtään lämpöä tai iloa (esimerkiksi Lian Hearnin kirjat ovat olleet minusta hieman luotaantyöntäviä juuri tästä syystä.) Vai voiko kyse olla siitä, että kulttuurit todella ovat niin kaukana toisistaan? Sitäpaitsi ärsyynnyin siitä, että lohikäärmeparka piti kahlita meren alle. Mutta pikku hiljaa - sattumalta, samoihin aikoihin, kun kirjalle tarjottavissa ollut lukuaika kasvoi - huomasin, että aloin lämmetä tarinalle. Lopussa kirjaa suorastaan hotki. En ole varma, piristyikö tahti, alkoiko kirjan eri tarinalinjoissa nähdä yhtäkkiä järkeä, vai oliko kyse lopulta siitä, että mitä enemmän (mille tahansa) kirjalle antaa, sitä enemmän siltä saa.

Ja lopusta pidin kovasti - vaikken nyt ole lainkaan varma, haluanko lukea sarjaa loppuun asti. Entäs jos myöhemmät osat vesittävät erinomaisen lopun? Eihän sellaista kestä edes ajatella.

* Luin applikaatiolla lähinnä siis äärimmäisen tylsyyden täytehetkinä, jollaisia en oikein voi sietää. Tiedättehän, esimerkiksi kun odottelin Sivukirjastokoiran kanssa ulkona, että herra Sivukirjasto tulee ulos ravintolasta noutoruoan kanssa ja voimme lähteä kotiin syömään - mitä muutakaan siinä voisi tehdä? Katsella ihmisiä? Ei käy.

Luonto pakastimessa

Olen hieman pelännyt tämän postauksen kirjoittamista, koska pidin Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -kirjasta ihan kauheasti, enkä oikein uskalla sanoa siitä mitään, ettei se vaikka mene pilalle jonkun silmissä. Tai sanottakoon nyt kaiken uhallakin*, että pidän Anu Silfverbergin kirjoituksista yleensä ihan kauheasti - viikon paras päivä on tähän asti ollut joka toinen perjantai, jolloin Silvferbergin kolumni ilmestyy Nyt-liitteessä (kuten kaikki Facebook-ystäväni kyllä tietävät), paitsi että ei enää ilmesty. Kaiken lisäksi ihailen Silfverbergiä esim. siksi, että hän on vienyt ajatuksensa käytäntöön asti (toisin kuin tekopyhä minä) ja on vegaani - itse en ole edes kasvissyöjä, vaikka lihansyönnin vähentäminen on jatkuva ja loppumaton pyrkimys.

No, Luonto pakastimessa on osaksi (muttei häiritsevässä määrin) samaa tekstiä kuin Nytin kolumnit ja se on jaettu useampaan osaan jotka käsittelevät eläimiä, ihmisiä, naisia, työtä, elämää ja uskontoa, noin muutaman esimerkin mainitakseni. Luonto pakastimessa sekä itketti että nauratti - etenkin Eläin-osio riipaisi Sivukirjastossa syvältä samalla kun puolet ajasta hihitytti ihan kauheasti: Silfverberg käsittelee osuvasti ja (koiranomistajan kohdalla) kipeästikin sitä, miten jakomielisen lempeästi ja julmasti ihmiset eläimiin suhtautuvat, ja sitä, miten esimerkiksi koirien kohdalla nämä käyttäytymismallit koskevat samaa eläintä - asia, jota jossain määrin olen itsekin miettinyt (ja tätä kautta surrut myös sitä, onko koiran hankkiminen ylipäänsä ollut ... no, oikein. Vaikken kyllä piskistä enää millään luopuisikaan, ja olisiko sekään sitten sille parempi, että tässä sitä ollaan.) No siis mutta että laittoi ajattelemaan. Eikä vain eläimiä.

Luin Luonnon pakastimessa kirjaston kappaleena, mutta haluaisin ostaa sen omaankin hyllyyni. Koin nimittäin jossain määrin, että se kirkkaus jolla Eläin-osio kirjan avasi hieman himmeni loppua kohden, mutta en ole varma, oliko kyse kirjasta sinänsä vai pikemminkin siitä, että luin sen sairaslomalla päivässä - eikä mitään paljon ajatuksia herättävää pitäisi tällä tavalla hotkaista. Luonto pakastimessa on luullakseni parhaimmillaan teoksena, johon voi palata ja palata uudestaan, lukea hieman silloin tällöin ja siitä nautiskellen.

* Siis sen uhalla, että saan kaikki Suomen miesasiamiehet kimppuuni. Vai mitä ne nyt on. No, kyllä te tiedätte.

Espoon kaupunginkirjaston fantasiaryhmä, sydän tähän

Jos maailmassa on jotain, jonka fani voin sanoa olevani, on se jotain luultavasti kirjasto.

Ette ehkä usko tätä, joten kerron pikku anekdootin, jonka äitini kertoi häissäni. Kymmenisen vuotta sitten perhettämme nimittäin kohtasi iso kriisi, ja tuon kriisin alkutaipaleella murtunut äitini kysyi minulta kerran onko maailmassa enää mitään hyvää. On, olin minä sanonut hetken mietittyäni. Julkinen kirjastolaitos on aika hiton hyvä juttu.

Tähän fanitustunnustukseen on syynsä. Menin nimittäin ihan fanitytöksi noin kaksikymmentä minuuttia sitten kun vihdoin ehdin istahtaa koneelle ja kävi ilmi, että Espoon kaupunginkirjasto on tehnyt huikeita juttuja - kuten kirjastot yleensäkin, voisin heretä runolliseksi siitä, miten käsittämättömän hienoa työtä kirjastoissa ylipäänsä tehdään, mutta keskitytään nyt hetki ensin.

Espoon kaupunginkirjasto on mennyt ja perustanut fantasiatyöryhmän, jonka tarkoituksena on hankkia keskitetysti kirjoja genrestä - eikä vain fantasiasta, vaan myös scifin ja kauhun alueelta. Tämä palvelee kaikkia meitä, jotka ovat koukussa lohikäärmekirjoihinsa, joten hurraa Espoo!

Mutta ei siinä vielä kaikki. (Kohta luulette, että tämä on maksettu mainos, mutta kyllä ei ole maksettu. Olen myös entinen kirjastontäti.) Fantasiatyöryhmällä on nimittäin oma blogi osoitteessa http://fantasiaespoo.fi/, ja kirjaston ihanat fantasiaryhmäläiset valottavat työtään siellä enemmänkin. Oletan, että Espoon Fantasiassa keskustelemalla voi omia hankintatoiveitaan ujuttaa läpi, mutta ainakin näin alkuun työryhmä toivoo myös suoraa apua, joten jos aihe kiinnostaa, vastaa kyselyyn.

Haluaisin sanoa, ettei ole ikinä ollut näin hienoa olla espoolainen, mutta valitettavasti en ole espoolainen. Silti, kiitos briljantin pääkaupunkiseudun yhteisen kirjastojärjestelmän, tämä hyödyttää myös meitä pääkaupungin asukkaita (aivan samoin kuin esim. vantaalaisia) joten nyt on varmaan ihan sopiva hetki juosta pari kertaa ympyrää silkasta riemusta.

PS. Sini, yksi Espoon Fantasian kirjoittajista, kysyi minulta joskus taannoin, saisiko blogiini linkittää tuolta työryhmän blogista. Arvatkaa sanoinko KYLLÄ? Mikä voisi olla siistimpää kuin saada blogiinsa linkkauksia kirjastolaitokselta? Ei niin mikään. Kirjastot ovat maagisia paikkoja.

Zendegi

Pysytään Lähi-Idässä. Minulla ei ollut minkäänlaista hajua siitä, mistä Greg Eganin uutuusteos Zendegi kertoo - edellinen lukemani, Incandescence, oli kaikkea muuta kuin mitä odotin mutta sellaisena huikea. Zendegin kanssa yritin pitää samaa yllätysmomenttia yllä, mutta ihan vastaavaan huikaisevuuteen ei päästy.

Jostain syystä Eganin kirjojen ulkoasu ei vetoa. Katsokaa nyt, miten ankea kansi, ja miten ankea typografia kirjailijan nimen kohdalla.

Zendegi kertoo Martinista, australialaistoimittajasta, joka päätyy lähitulevaisuuden Iraniin, rakastuu ja jää maahan, sekä paluumuuttaja ja aivotutkija Nasimista, joka keksii, miten luoda tekoälyjä, jotka mallintavat kohdettaan hyvin tarkasti. Näitä proxyja istutetaan Iranin suosituimpaan - mutta muualla horjuvaan - virtuaalimaailma Zendegiin. Sitten Martin kuulee, ettei hän ehkä elä nähdäkseen poikansa kasvavan aikuiseksi, ja kohtaa vaikean kysymyksen: miten varmistaa, että pojalla kaikesta huolimatta olisi isän tuki aikuistumisen vaikean tehtävän aikana?

Zendegi oli hieman surumielinen eikä kovinkaan toiveikas kuvaus virtuaalimaailmoista ja tekoälystä. Se kysyy, aiheellisesti, mitä on olla ihminen, ja lasketaanko ihmiseksi myös tekoäly, jolle on annettu ihmisen ominaisuudet. Entäs mitä tapahtuu tekoälylle, joka on virheellinen, tai sellaiselle joka ymmärtää olevansa lopulta ihmisten armoilla oleva virtuaalikonstruktio?

Oman kiinnostavan mausteensa Zendegiin tulee miljööstä, mutta siinä missä The Dervish Housen Istanbul oli suorastaan viettelevä, on Zendegin Iran kylmä ja pölyinen eikä houkuttele vierailulle. En myöskään varsinaisesti ihastunut päähenkilöihin, mutta Zendegin pohdinta ihmisyydestä oli paikoin niin kylmäävän hienoa, että lopulta tuomitsin kirjan neljän tähden arvoiseksi.

Zendegi on muuten persiaa ja tarkoittaa elämää. Kaunis sana.

The Dervish House

Ian McDonaldin The Dervish Housesta on vaikeahko kirjoittaa, koska se jostain syystä on niitä kirjoja, joiden kohdalla jää epäilemään, että jotain tosi hienoa jäi ymmärtämättä - vaikka pidin siitä TDH:sta kyllä todella paljon, joten ehkä voin kirjoittaa siitä hienosta, jonka ymmärsin.

Nythän on niin, että tulevaisuuden Istanbuliin sijoittuva TDH - ehdokas lukuisissa genren vuoden parhaat -kilpailuissa - punoo yhteen monta tarinaa, joiden yhteys toisiinsa ei aluksi ole ilmeinen, mutta lukija aika alusta asti olettaa, että yhteys on, koska tämäntyyppiset kirjat nyt vain toimivat niin. Yhteys löytyykin, välillä nopeammin ja välillä hitaammin, ja paikoin tarinat punoutuvat toisiinsa melkoisen kekseliäästi. TDH nimittäin kertoo nanoteknologiasta, mutta samalla se puhuu hieman yhteiskunnasta ja ihmisyydestä. Teknologiapuolella sitä jotenkin jää vain odottamaan, että kirjan visiot viitsisivät toteutua - haluan ainakin sellaisen apinarobotin - mutta se hieno, jonka minä parhaiten ymmärsin, oli Istanbul.

Täältä Sivukirjastosta ei ole koskaan tehty visiittiä Turkkiin*, mutta jos joku herää kirjassa eloon, on se Istanbulin kaupunki. Halusin niin kulkemaan hikisenä Istanbulin kaduille, juomaan kahvia jonkin pikku aukion kahvilaan ja heräämään vanhasta dervissien talosta (vaikka viimeksimainittu, ja luultavasti toiseksikin mainittu, eivät ole tavalliselle turistille mahdollisia aktiviteetteja.)

En kuitenkaan täysin rakastunut TDH:en, sillä henkilöhahmot eivät muodostuneet itselleni aivan yhtä olennaisiksi kirjan kannalta kuin miljöö.

Olen aiemmin lukenut McDonaldilta suomennetun teoksen Kivi-Paperi-Sakset, ja olin löytävinäni TDH:sta hieman samaa, ihmismielen saloihin liittyvää tematiikkaa. Jostain syystä olen kuitenkin epäröinyt tarttua McDonaldin muihin teoksiin - mutta se loppui nyt.

* Voi olla, että puijasin, ehkä herra Sivukirjasto on joskus käynyt Turkissa. Pitääpä kysyä.

The Loving Dead

Amelia Beamerin The Loving Dead on ehdolla Locus-palkinnon saajaksi kategoriassa esikoisteokset. Palkintoraati näki siinä ilmeisesti jotain, mitä minä en nähnyt, mutta äänikirjana kuuntelemani TLD oli aika ankea zombitarina verrattuna esimerkiksi ja etenkin Mira Grantin Feediin. (On toki mahdollista, että ennen Feediä olisin pitänyt TLD:ista kovastikin.)

The Loving Dead alkaa kun tanssitunnilta kotiin suuntaava Kate pelastaa tanssinopettajansa hiipparilta, joka käy maikan kimppuun. Kate vie tanssinopettajan kotiinsa, jossa kämppis Michael on järkännyt yhdet legendaarisista bileistään. Lukijalle tulee täytenä yllätyksenä (toivottavasti aistitte sarkasmini), että hiippari oli zombie, joka tartuttaa tanssinopettajan, ja niin edelleen. Hieman omituisten juonenkäänteiden jälkeen Kate ja Michael sopivat tapaavansa Alcatrazin saarella, jossa varmasti ollaan turvassa, ja kaikkien zombikirjojen saariklisheekin tulee näin käytettyä.

Beamerin tarina zombit olivat sanalla sanoen melko tylsiä, vaikka jonkun mielestä varmaan hommaan tuo jotain jännitystä zombiruttoon kuuluva himojen lisääntyminen tai se, että zombirutto on -ooh- ilmeisesti sukupuolitauti. Kun juoni ja päähenkilöt olivat kaikenlisäksi suunnilleen yhtä päättömiä kuin keskivertokauhuleffassa, ei käteen jäänyt paljoakaan. Zombirutto ei sitäpaitsi tunnu noudattavan minkäänlaista logiikkaa, ja vaikka ihmishahmoilta sinänsä on vähän turha odottaa loogista toimintaa, jonkinlainen uskottavuus olisi kuitenkin paikallaan. Esimerkiksi päähenkilöiden välillä orastava romanssi oli lähes yhtä koskettava kuin Lambi-vessapaperirulliin hiljattain painetut runot*. Ei lainkaan. Beamer käyttää kyllä kivasti hyväkseen zombimytologiaa ja erityisesti sitä, miten zombit näkyvät populaarikulttuurissa, mutta kun kirjoitustyyli ei ainakaan itseeni purrut - vai oliko se se lukija? - ei muutamilla populaarikulttuuriviittauksilla vielä pitkälle pötkitä. Ei ainakaan Sivukirjastossa.

* Herra Sivukirjasto osti, vahingossa. Ei voitu hetkeen kutsua ketään kylään.

Silver Borne

Harva asia on viime aikoina saanut mut niin tietoteknis-kärttyisäksi kuin Bloggerin toimimattomuus viime viikolla, mutta nyt menetetty sisältö palautti itse itsensä ja pienen tappelun jälkeen sain rikkimenneet tägitkin korjattua, joten ehkä elämä jatkuu. (Blogger, sinua on varoitettu.)

Kirjastoon tuli vihdoin - vihdoin! - Patricia Briggsin uusi Mercy Thompson, Silver Borne, joka saattoi olla tähänastisista sarjansa paras, ja erinomaisen viihdyttävä. Kirjassa Mercy yrittää palauttaa lainaamaansa teosta, haltioista kertovaa, opuksen oikealle omistajalle, mutta omistaja katoaa ja joku vainoaa Mercyä. Lisäksi Mercyn vanha hoito Sam alkaa tuntea pitkän ihmissusielämän taakan harteillaan ja pyrkii ihmispuolensa kautta laittamaan asialle pisteen.

Silver Borne oli vauhdikas ja viihdyttävä, eikä siinä ollut sellaisia kiusallisia juonenkuljetuksellisia seikkoja (kuten vääryydellä syytetyksi joutuminen), jotka saavat rouva Sivukirjaston kärttyisäksi. Lisäksi SB oli oikeastaan aika hauska - etenkin hetket, jotka Sam viettää susimuodossa, toiva allekirjoittaneelle iloa. (Vaikka tapa, jolla Samin ongelmia käsitellään, tuntuukin täysin höperöltä, on oikeastaan ihan kivaakin, että fiktiossa sentään kaiken ei aina tarvitse olla vaikeaa.) Mercyn ja Adamin suhde kehittyy, mutta on yhä myrskyisä - kuten kunnon romantiikassa tietenkin pitääkin (eikä tule unohtaa sitä, että Briggsin kirjat luokiteltaneen useimmissa kirjakaupoissa hyllyyn "paranormal romance".)

Seuraavaksi lukuvuorossa on niinikään ihanan, ihanan kirjastolaitoksemme tarjoamana Briggsin River Marked. Sitä odotellessa.

Lamentation & Canticle

Seuraa kädenojennus eeppisen fantasian ystäville. Ken Scholesin Psalms of Isaak -sarjan avausosat Lamentation ja Canticle ovat nimittäin sitä itseään, puhdasta (joskin steampunk-vivahtein maustettua) eeppistä fantsua. Mikä vielä parempaa, sellaista, josta minäkin vaihteeksi nautin - mikään eeppiseen fantasiaan vivahtavakaan ei ole oikein jaksanut innostaa viime aikoina, ja aloin jo ajatella olevani viallinen. (Mikä ei vieläkään ole poissuljettu vaihtoehto.)

No, sarjahan alkaa siten, että joku ottaa ja tuhoaa suuren Windwirin kaupungin ja samalla tunnetun maailman tärkeimmän kirjaston (törkeää!) tyystin. Paikalle ratsastaa kuninkaansa Rudolfon johdolla mustalaisarmeija, joka löytää raunioista yksinäisen robotin - ainoan olennon, jonka voi edes etäisesti sanoa selvinneen tuhosta. Lähellä pitää majaa myös ylipäällikkö Sethbert, jonka kumppani, vakoojatar ja yleinen yli-ihminen Jin Li Tam alkaa epäillä päälliköllä olevan jotain tekemistä Windwirin tuhon kanssa. Sitten seuraa kahden kirjan verran juonittelua ja eriskummallisia käänteitä tahdilla, johon teidän on varmaankin paras tutustua itse.

Pidin enemmän aloitusosasta, joka jollain tavalla toimi itsekseenkin - jos nyt se kuitenkin kärsi samoista ongelmista kuin kakkososa, joista yhtenä mainittakoon ääristereotyyppiset ja paperinohuet naisihmiset huokaus. Aloitusosa oli kuitenkin juonellisesti sen verran paljon ehjempi kokonaisuus, että pitkiin sarjoihin kyllästyneet voisivat olla tyytyväisiä luultavasti ihan vain Lamentationin lukemalla. Kakkososa toimii kuin Heroes-telkkarisarjan kakkoskausi, repimällä auki lähes kaiken, mihin ykkösosassa päästiin. Lisäksi Canticlen juonenkäänteet upposivat ainakin minuun hieman huonommin, kun vihulaiset piti hakea jo aika kaukaa näyttämön ulkopuolelta, ja puolet kirjasta nojasi johonkin kryptiseen ennustusjoukkoon (en oikein kestä ennustuksia enää.)

Niin siitä fantasiapuolesta. Joku voisi sanoa, ettei sarja oikeastaan ole niinkään fantasiaa kuin vuosituhansien päähän sijoittuvaa scifiä, mutta Clarken kolmannen lain mukaan sillä ei oikeastaan ole mitään väliä.

The Thousand Autumns of Jacob de Zoet ja vähän muutakin

Seuraa Sivukirjastolle harvinainen telkkarivinkki, eikä tämä nyt koske viime viikolla alkanutta Game of Thronesia (josta kyllä pidin). Yle Teema nimittäin esittää neliosaisen dokumenttisarjan Virtuaalivallankumous, josta ainakin ensimmäisen osan perusteella pidin kovasti; jos mahdollista, vielä enemmän kuin Game of Thronesista. Ensimmäinen osa pureutui netin syntyvaiheisiin, mutta ei niinkään tekniseltä vaan ideologiselta kannalta, ja sepäs vasta olikin mielenkiintoista. Löysin tietenkin itsestäni pienen, barrikadeille vapauden puolesta nousevan hippiaktivistin, jopa siinä määrin, että hieman hävettää tuutata nettiin kaikkea tuubaa epämääräisten mielipiteiden (vapaassa jakelussa etenkin Facebookissa) ja blogien muodossa samalla kun Keniassa blogosfääri toimii nyt jo kuin zombikirja Feed lähitulevaisuutta spekuloi, antaen äänen sille, mitä perinteinen media ei käsittele. Kannattaa siis katsoa - vaikka ensimmäinen osa meni jo, niin onhan meillä Yle Areena. Sinne vain klik. Ja jatkossa, kuulkaa, selviää mm. se, miten Google oikeasti tekee rahaa (no, minä toivotan myös spekulaation tervetulleeksi.)

Sitten pikainen tervehdys Tukholmasta, jossa Sivukirjaston edustajisto miinus koira piipahtivat kuuntelemassa rokkia ja tutustumassa Gamla staniksi kutsutun turistirysän nähdäkseni ainoaan vierailun arvoiseen paikkaan, SF Bokhandeliin. Oli lämmintä ja Kindle osoitti voimansa sekä laitteena että Android-applikaationa.

Ja lopuksi vielä tiedottaisin, että suhtaudun David Mitchelliin huomattavasti myötämielisemmin luettuani herran uusimman teoksen The Thousand Autumns of Jacob de Zoet.
 

TTAoJdZ kertoo Jacobista, joka Hollannin kauppakomppanian mukana päätyy 1700-luvun viime vuosina Japanin rannikolle ylläpitämään kauppasuhteita kahden valtion välillä. Asia on helpommin sanottu kuin tehty, sillä Japani on valtiona laittanut rajat kiinni tuosta noin vaan, ja homma tietysti vielä mutkistuu kun Jacob iskee silmänsä hollantilaislääkärin paikalliseen oppi...tyttäreen, Oritoon. Orito kuitenkin joutuu kyseenalaisia riittejä harjoittavan luostarin nunnapuolelle vastoin tahtoaan, ja tästä kaikesta seuraa jotain, mikä ei ole ollenkaan perinteinen seikkailu, vaan tarina joka kaikessa epäloogisuudessaan ja, samalla, jatkuvuudessaan, muistuttaa kovasti elämää ja sitä, miten asiat yleensä järjestyvät, jos nyt hyvin harvoin kuten niiden toivoisi järjestyvän.

Kirjassa oli paljon hyvää; alun jälkeen se tempaisi mukaansa, oli jotenkin aito, ja hauskakin vielä. Jos nyt jotain natkuttamista pitää löytää - ja pitäähän minun, koska en kuitenkaan rakastunut kirjaan, ja koska paremmasta tiedostani huolimatta luulen olevani looginen otus, jonka tulee perustella tunteensa (saatte nauraa) - oli se paikoin hieman raskassoutuinen. Silti, jos haluaa käyttää sanaa "kudelma", se sopii minusta jopa paremmin TTAoJdZ:iin kuin aiemmin lukemaani Pilvikartastoon - vaikutelma kudelmasta on kypsempi, vähemmän pakotettu. Suosittelen.

The Sorcerer's House

Luin ensimmäisen Wolfeni joskus Sivukirjaston alkuaikoina*, enkä tuolloin osannut sanoa aiheesta mitään järjellistä; en edes sitä, minkä yhä muistan: en pitänyt The Wizard Knightin päähenkilöstä juuri lainkaan. Enää en ole edes sitä mieltä, että Neil Gaiman ei voi olla väärässä (vaikka hänkin pitää äänikirjoista), mutta kun kirjastosta valitettavasti löytyi Locuksen suosittelema The Sorcerer's House, Wolfelle piti antaa toinen mahdollisuus.

 

Ei se sitten ollutkaan ihan niin valitettavasti. Ensinnäkin, tärkeimpänä, TSH on kolmisensataa sivua pitkä, mikä on mielestäni hyväksyttävä mitta Gene Wolfelle ja aika monelle muullekin kirjailijalle. Toiseksi, TSH oli urbaania fantasiaa, joka esitettiin kirjeenvaihdon muodossa, mikä oli virkistävää.

TSH:ssa päähenkilö Baxter vapautuu vankilasta ja päättää muuttaa autioon taloon. Eriskummallisten sattumusten kautta hän pian huomaa omistavansa erikoisen talon, jolla on seudulla hyvin outo maine. Rahaton ja nälkäinen Baxter kohtaa talossa nuoren pojan - tai kaksi, sillä pojat ovat identtiset kaksoset - ja onnikin alkaa pikku hiljaa potkia. Kaikesta kokemastaan Baxter kertoo kirjeissä entiselle sellitoverilleen, kylmälle veljelleen ja veljensä vaimolle.

Wolfen kirjoitustyyli on armollisen kevyttä, ja vaikken juuri ihastunut Baxteriinkaan päähenkilönä, pidin kuitenkin kirjeenvaihtoajatuksesta: kirjeen kautta kerrottu tarina jättää aina epäilyksen päähenkilön luotettavuudesta, ja tämä onkin kirjan paras puoli. Kirjan juoni osoittautui hyvin erilaiseksi kuin alun perusteella kuvittelin, enkä valitettavasti voinut kuitenkaan täysin välttyä tunteelta siitä, että olisin mieluummin lukenut sen toisen kirjan - sen, jonka kuvittelin. Mainittakoon vielä, että loppu on niin kiero, että jos olisin viitseliäämpi, lukisin kirjan saman tien uudelleen - jos luette tämän, ajatus kannattaa pitää mukana.

* Nämä ovat niitä hetkiä kun tekisi mieli tuhota, sanotaanko, satakunta ensimmäistä postausta, mutta jos välttämättä haluatte tutustua Sivukirjaston aika noloihin alkuhetkiin: The Wizard Knight. Antakaa anteeksi, olin nuori ja ymmärtämätön enkä uskaltanut sanoa mitään, millä olisi merkitystä.

A Dark Matter

Siltä osin kuin Peter Straubin teoksen A Dark Matter voi sanoa olevan kauhua - ja kansikuvansa perusteella se yrittää kovasti olla kauhua - epäilen kauhugenren olevan aika huonossa jamassa ja toivon H. P. Lovecraftin pikaista uudelleensyntymää. ADM ei nimittäin ole tippaakaan pelottava.

Mutta ehkä puhdas genrejaottelu on liian ahdas tapa katsoa asiaa?

ADM kertoo kirjailijasta, joka teiniaikoinaan viittasi kintaalla kaupunkiinsa saapuneelle karismaattiselle, vaeltelevalle henkiselle gurulle - ja missasi täten rituaalin, jossa kaikki hänen ystävänsä (tuleva vaimo mukaanlukien) olivat osallisena. Rituaalin, joka keskeytyi yhden nuoren kauheaan kuolemaan. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, kun yksi kaveriporukan jäsenistä on vankilassa, toinen mielisairaalassa ja niin edelleen, ei päähenkilö enää kestä - hänen on saatava tietää, mitä tuolloin kultaisella 60-luvulla kesäisellä niityllä oikein tapahtui, ja kun vankilassa kupannut vapautuu ja muuttaa päähenkilön luokse keräämään rohkeutta uuden elämän aloittamiseen, aika on koittanut.

Niinpä Straub kertoo saman, lopulta kohtuullisen tylsän ja epäkiinnostavan tarinan viidestä eri näkökulmasta. Kirjan loppupuolella alkaa jo toivoa, että koko homma jätettäisiin hieman vähemmälle huomiolle ja keskityttäisiin siihen, mikä on kiinnostavaa: ystävyyssuhteet, avioliitto ja se, miten menneisyys oikeasti vaikuttaa tähän päivään. Näitäkin kyllä käsitellään, mutta ainakin minusta väärin painotuksin. ADM on myös paikoin hieman epäuskottava etenkin siinä, millaisella vauhdilla kaveriporukan jäsenet alkavat toipua, kokoontua yhteen ja tukea toisiaan. Mutta ... kyllä tämän parissa muutaman hetken viihtyy, etenkin jos on jo huijannut itsensä lainaamaan sen kirjastosta.

Varoituksen sana: jostain syystä ADM:ia lukiessa alkaa tehdä kovasti mieli hampurilaisateriaa (ravintolassa, ei pikaruokapaikassa) ja puolta pulloa punaviiniä.

Red Plenty

Francis Spuffordin Red Plenty hämmensi aluksi hieman; kirjastojärjestelmän mielestä kyseessä on fiktio, Akateemisesta bongasin kirjan ohimennen historiaosastolta. Nopeasti käy ilmi, että Red Plenty on historiaan pohjaavaa fiktiota - historiankuvauksella maustettuna.

'That's it?' he said. 'That's it? The dream of ages, and it comes down to mashed potatoes, woolly socks and shared use of a trombone?'

RP kertoo Neuvostoliitosta ja neuvostoaikojen unelmasta, jossa kommunismi yrittää ohittaa kapitalismin kansalaisille tarjotun materialistisen hyvän määrässä. Tätä unelmaa Spufford käy läpi useiden vuosikymmenien ajalta ja useista eri perspektiiveistä alkaen kommunistisen puolueen pääsihteeri Hruštšovin näkökulmasta ja päättyen tavallisten neuvostokansalaisten elämään, vilkaisten välillä taloustieteilijöiden ja tehtaanjohtajien kamppailua keskushallinnon kanssa. Kirja on jaettu useampaan osioon, jotka esittelevät elämää Neuvostoliitossa fiktion kautta; osioiden alkuun on kuitenkin kirjoitettu (ilmeisesti) puhtaammin faktoihin perustuvat jaksot siitä, millaista Neuvostoelämä on objektiivisemmin tarkasteltuna ollut. Spufford on perehtynyt aiheeseensa tarkasti; kirjan viimeiset 30 sivua käsittävät lähdeluettelon.

Minusta Neuvostoliitto on jokseenkin kiehtova aihe, ja pidin Red Plentystä kovasti - sen lisäksi, että RP oli mukavaa luettavaa, se myös tarjosi kiinnostavan näkökulman entisen naapurivaltiomme vaiheisiin.

Spufford tuntuu myös kirjoittaneen RP:n kohtuullisen objektiivisesti - vaikka mukana on toki länsimaalaisittain odotettavaakin kritiikkiä, välillä Spufford tuntuu miettivän, olisiko järjestelmälle käynyt toisin mikäli päätöksiä olisi ollut tekemässä erilainen sakki. Suhtaudun kuitenkin väistämättä hieman skeptisesti länsikirjailijoiden yrityksiin kuvata venäläistä mentaliteettia ja etenkin historiantulkinta ihmiseltä, joka oman tunnustuksensa mukaan ei osaa venäjää, tuntuu - kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta - siltä, että lukijan on hyvä pitää mukana kriittinen mieli ja muistaa, että jos kaikki internetistä luettavissa oleva ei välttämättä ole totta, päätyy kirjan kansienkin väliin korkeintaan yksi versio totuudesta.

Silti, suosittelen Red Plentyä oikeastaan ihan kaikille, joita historia lainkaan kiinnostaa.

A Matter of Blood

Koska myöhäistä nukkumaanmenoa on hyvä kompensoida aikaisella heräämisellä, voin varmaan ihan hyvin jatkaa Sivukirjaston backlogin tyhjäämistä Sarah Pinborough:n kirjasta A Matter of Blood, jonka kansikuva on minusta lievästi inha, mutta sisältö ihan vetävä.

AMoB aloittaa sarjan nimeltä The Dog-Faced Gods, ja sijoittuu lähitulevaisuuteen, maailmanlaajuisen pankkikriisin jälkeiseen dystopiaan, jossa koko palloa kontrolloi käytännössä yksi pankki, The Bank. Kirjan päähenkilö Cass Jones on rikosetsivä joka puurtaa niska limassa saadakseen jotain rotia valtoimenaan rehottavaan rikollisuuteen - päätyönään Cassin pitäisi ratkaista kahden pikkupojan kuolemaan johtanut ammuskelu, ja bonustapauksena selvittää sarjamurhaajan tapaus. Sitten Cassin veli tekee itsemurhan ja murhaa siinä sivussa perheensä, jolloin Cassin on sukellettava myös perheen arkistoihin ja omiin muistoihinsa selvittääkseen syyn.

Hyvää AMoB:issa oli nopea tahti, juoni joka ei tuntunut aivan itsestäänselvältä ainakaan minusta, sujuva kirjoitustyyli ja yleinen vetävyys. Kunnon trillerit pitäisi kirjoittaa jotenkin näin. Jotta emme herkeäisi liian ylistäviksi, haluan kuitenkin huomauttaa, että omalla tavallaan kärsivän etsivän brittiläistä arkkityyppiä ilmentävän Cassin täydellinen puupäisyys omien toimintamalliensa suhteen (lähinnä juonenkuljetuksellisista syistä) oli aivan käsittämättömän raivostuttavaa, enkä vieläkään ole aivan varma, tarvitsiko kirja oikeasti Pinborough:n juoneen tuomaa yliluonnollista twistia - se tuntui hieman päälleliimatulta, mutta siinä piillee kuitenkin koko sarjan kantava ajatus. Yliluonnollisesta huolimatta otaksun, että seuraavakin osa päätyy ilmestyessään lukulistalleni - välillä sitä vain kaipaa jotain näin viihdyttävää.

The House of Discarded Dreams

Rupesin miettimään nimien enteellisyyttä. Tänään on nimittäin Sivukirjaston 3-vuotispäivä, jeee! Koen kuitenkin hieman masentavaksi, että juuri tämän postauksen otsikoksi osui Ekaterina Sedian uusimman kirjan nimi. Onneksi The House of Discarded Dreams käsittelee hylättyjä unelmia aika lempeästi, jopa surrealistisesti.

Vimbai, afrikkalaisten vanhempien amerikkalaistunut tytär muuttaa pois kotoaan asumaan kahden kämppiksen kanssa vanhaan taloon dyyneille. Talon tunnelma on erikoinen, unenomainen ja sähköinen, ja pian Vimbai huomaa, ettei oikeastaan malta enää lähteä luennoille. Taloon ilmestyy Vimbain kuolleen isoäidin haamu sekä - esimerkiksi - psychic energy baby, eivätkä Vimbain kämppiksetkään ole aivan tyypillisimmästä päästä. Ja sitten yhtäkkiä koko talo suuntaa merelle, ja kaikkien asukkaiden on kaivettava unistaan mitä voivat, jotta talo saadaan suuntaamaan takaisin New Jerseyn rannikolle ja taloa asuttavat pahat unet saadaan karkotettua.

Kuuntelin tämän äänikirjana, mikä saattoi olla sekä hyvä että huono valinta. Huono siksi, että kärsin ehkä hieman huonosta keskittymiskyvystä puolivälin jälkeen (enkä ole varma, onko vika minun vai kirjan.) Suunnilleen puoliväliin asti kirja oli hurmaava; tunnelma oli kuin aamuinen, hidas auringonpaiste. Puolivälin jälkeen tapahtui jotain: ajelehtivan talon sisäisen universumin valtavuus tai henkilöhahmojen lisääntyminen alkoivat hieman turruttaa. Suuri osa kirjasta käsitteli lisäksi Vimbain suhdetta äitiinsä ja sitä kautta sekä äidin että Vimbain suhdetta maahanmuuttajuuteen; vaikka nämä osat osittain olivat kirjan kiinnostavinta antia, ne eivät jostain syystä kuitenkaan osanneet uskottavasti välittää ainakaan minulle sitä, miksi Vimbai yhtäkkiä - talossa kokemansa vuoksi - ymmärsi äitiään paremmin kuin aiemmin. Kasvuprosessithan ovat kiinnostavia, mutta tätä nimenomaista en oikein ostanut.

Ehdottoman hurmaavia sen sijaan olivat Vimbain ja Vimbain isoäidin kertomat afrikkalaiset kansantarinat. Lisäksi lukija onnistui tehtävässään ainakin minun ymmärrykseni mukaan mainiosti: olisin voinut kuunnella Vimbain äidin aksenttia* vaikka kuinka ja pitkään.

* Okei, se on varmaan oikeasti tosi virheellinen, mutta minähän en sitä tietäisi - keskityn nauttimaan.

The Girl with Glass Feet

Ali Shaw:n The Girl with Glass Feet on ainakin kantensa mukaan ollut palkintoehdokkaiden listalla siellä sun täällä, muttei ikinä voittanut mitään kovin merkittävää. Eikä se kovin merkittävää sijaa voittanut minunkaan (kylmässä) sydämessäni.

TGwGF kertoo Idasta, joka etsii parannuskeinoa jalkoihinsa, jotka pikkuhiljaa muuttuvat lasiksi. Hän palaa aiemmalle lomakohteelleen, saarelle, jossa muistaa erään Henryn kerran maininneen lasiksi muuttuneita ihmisiä. Saarella Ida törmää ujoon valokuvaajaan Midakseen, joka alun vastahakoisuuden jälkeen tekee Idan parantumisesta oman tavoitteensa. Nuoret rakastuvat, mutta ison osan ajasta kirja tutkii myös menneiden sukupolvien tilannetta.

TGwGF on surumielinen ja paikoin tosi koskettava. Monet kohdat kirjassa tuntuivat surumielisyydessään kuitenkin lähes osoittelevilta: kukaan ei ole onnellinen, eikä kellään ole mitään mahdollisuutta kasvaa onnelliseksi; kaikki ovat käpertyneet oman tuskansa sisään. Vaikka selitys tilanteelle löytyy, tuntuu kirjan rikkinäisten ihmishahmojen kavalkadi hieman epäuskottavalta ja paikoin jopa rasittavalta. Kirjasta löytyy myös yksi hahmo, jolle tunnutaan istuttavan pahiksen manttelia - ei se oikein kuitenkaan sovi, siitäkään huolimatta että hahmon yksiulotteisuus olisi ihan perinteistä pahiskamaa. Vaikka Shaw yrittää löytää hahmojensa teoille ymmärrettäviä motiiveja, en itse oikein onnistunut saamaan niistä kiinni.

Kuten aiemmin mainitsin, kirjassa on kuitenkin pari aidosti koskettavaa kohtaa; kun lasisista ihmisistä tiennyt Henry suree pienen otuksen kuolemaa, olin ihan aidosti surullinen - osaan olla tarvittaessa melkoinen nyyhky. (Kylmäsydäminen nyyhky. Hah.) Pidin myös siitä, ettei Shaw turhaan yritä selittää kirjan maagista puolta: se vain on osa elämää kaukaisella saarella.

The Best of Kim Stanley Robinson

Joku saattaa muistaa, että takkusin viime vuonna läpi ensimmäisen Kim Stanley Robinsonini, Galileo's Dreamin. Okei, ehkä on julmaa sanoa "takkusin" mutta teksti ei varsinaisesti imaissut mukaansa. Tutustuin Robinsonin muuhun tuotantoon hieman epätyypillisesti novellikokoelman kautta - yleisesti herra tunnetaan käsittääkseni mammuttimaisista scifikirjoistaan.

No, jos sanon, että pidin The Best of Kim Stanley Robinsonista enemmän kuin pidin esimerkiksi hiljattain lukemastani Laird Barronista, saatan syyllistyä damned with faint praise -tyyppiseen arvioon, mutta päällimmäisenä tämä nyt kuitenkin oli fiilis. Pidin enemmän, en kuitenkaan rakastunut: teksti oli edelleen hieman kuivakkaa ja vaikka osa novelleista oli erinomaisia, osa oli ihan harvinaisen keskinkertaista kamaa.

Kokoelman tähtihetkinä minulle jäivät mieleen Escape from Kathmandu, joka kertoo kohtaamisesta lumimiehen kanssa, Zurich, joka on lempeän surrealistinen ja The Blind Geometer, joka sokean matemaatikon perspektiivissään oli kauhistuttava mutta toiveikas.

Aurorarama

Jean-Christophe Valtat on ranskalainen, joka on nyt siirtynyt kirjoittamaan englanniksi; Aurorarama (jossa on liikaa ra-tavuja, jos minulta kysytte) on ensimmäinen kielenvaihdoin jälkeinen kirja.

Bonusta ja plussapisteitä kansikuvasta.

Aurorarama on paikoin huikea, sillä tavalla, että kirjan kuvaamaan New Venicen kaupunkiin olisi mielellään uppoutunut vaikka kuinka pitkäksi aikaa.

New Venice on nimittäin rakennettu Pohjoismantereelle joskus vuoden 1900-luvun alkupuoliskon tienoille. Siitä on pyritty rakentamaan eräänlaista utopiaa oikein kunnon steampunk-hengessä, mutta nyt on paratiisissa ongelmia: lähiseudun inuitit (joihin suhtaudutaan oikein kunnon kolonialistisessa hengessä) ovat levottomia, sisäpolitiikassa otetaan käyttöön sisäiset poliisivoimat, jotka pyrkivät rajoittamaan kunnollisten kansalaisten harrasteellista päihtymistä, ja kaiken lisäksi kaupungin yllä leijuu musta zeppeliini, jonka tarkoitusperistä kukaan ei tiedä mitään. Kirjan päähenkilöt, Brentford ja Gabriel, työskentelevät hieman toisistaan tietämättä ja pakotettuna nykyhallintoa vastaan.

Juoni on suoraan sanottuna välillä vähän köykäinen ja kirjan naishahmot aika rasittavan tyhjänpäiväisiä (vihasin suurella intohimolla Brentfordin kihlattua, nti Stereotypiaa) mutta se tunnelma. Jos asunnossa on tärkeintä sijainti, sijainti, sijainti, niin höyrypunkopuksessa ykkössijalle nousee tunnelma, tunnelma, tunnelma - Auroramassa sitä piisaa. Voi tosin olla, että pitää olla tällainen synkeämielinen pohjoisen kasvatti saadakseen siitä oikeasti kaiken irti, mutta synkkä, kylmä ja pimeä jaksoivat Valtatin tulkitsemina kiehtoa vielä maaliskuun lopullakin (ja voitte uskoa, että ... köh ... reaalitodellisuuden puolella olin kurkkuani myöten täynnä kaikkea kolmea siinä vaiheessa.)

Kaikesta muusta plussaa mutta naishahmot, Valtat, naishahmot. Nekin saavat olla ihmisiä.

Shades of Grey

Seuraavaksi hieman uutta Jasper Ffordea: Shades of Grey, olkaa niin hyvät.

Ffordea on tyypillisesti kauhean vaikea kuvata, mutta aion yrittää. SoG sijoittuu Englantiin, josta on tullut eräänlainen dystopia. Aiemmin on tapahtunut jotain, jonka tuloksena ihmisen sosiaalisen statuksen määrää hänen kykynsä nähdä värejä: useimmat ihmiset erottavat vain yhtä värisävyä, ja mitä korkeampi oma värinäkökyvyn aste on, sitä paremman aseman ihminen voi saada. Kaikki ihmiset näkevät synteettisiä värejä, jotka ovat kuitenkin kalliita eivätkä missään mielessä kestäviä. Ne, jotka eivät näe värejä lainkaan, ovat Harmaita ja valtakunnan virallista maaorjasakkia. Sosiaalista nousua voi jokainen yrittää: varhaisessa aikuisuudessa käydään värinäkötesti, jonka tulos määrittää kohtalon lopullisesti.

SoG:n päähenkilö Eddie Russett on Punainen, joka odottaa omaa värinäkötestiään. Hän lähtee lääkäri-isänsä seuraksi maakuntaan sovittamaan pienehköä rikettä merkityksettömän tehtävän kimppuun (tuolien väestönlaskentaa oh my). Pienessä East Carminen kylässä kaikki on kuitenkin toisin; Eddie ihastuu - täysin omien etujensa vastaisesti - Harmaaseen Janeen ja alkaa pikkuhiljaa nähdä maailmassaan sävyjä mustan ja valkoisen välillä.

SoG on selkeä dystopia: hallinto on ottanut ja vääristynyt kauas alkuperäisestä tavoitteestaan, ihmisten elämä on täynnä satunnaisia rajoitteita, ja vallankäyttö kohtelee kansalaisiaan paikoin silmittömän julmasti. (Ei kuitenkaan täysin kohtuuttomasti: myös Harmailla on oikeus pekoniin.) Yleistunnelma olisi varmaan apeahko, ellei Fforde olisi tyypilliseen tapaansa hauska - huumori tuntui SoG:ssä vaivattomalta, ja kirjaan oli helppo uppoutua (etenkään viimeksimainittu ei aina pidä Fforden kohdalla paikkaansa, joten sikäli yllätys oli iloinen.) Pakko kuitenkin tunnustaa, että kirjan keskeisen asetelman ymmärtämiseen meni hetki: Fforde ei avaa kaikkea lukijalle heti; toisaalta se jos mikä teki lukukokemuksesta palkitsevan - oli ihanaa yhtäkkiä ymmärtää, että aijaaaaa tätä se-ja-se kryptinen viittaus 153 sivua sitten tarkoitti. Fforde on humoristina jotenkin ainutkertainen: sen lisäksi, että dialogi on aidosti hauskaa - joskin hieman absurdia - on tekstissä paljon älykkäitä oivalluksia. Se nitinä, joka minulla tästä ainoana mieleen jäi, on se, että päähenkilö ja kertoja Eddie oli hieman liian persoonaton jaksaakseen olla kovin kiinnostava.

En muuten pidättelisi henkeä odotellessani, että Ffordea ikinä suomennettaisiin, siksi paljon herran kirjoissa on sanaleikkejä. Jos englanti ei pelota, suosittelen ehdottomasti.

Marsbound

Ensimmäinen tutustumiseni scifikirjailija Joe Haldemaniin oli (äänikirjan muodossa) Marsbound.

Marsbound kertoo - ylläri - Marsia perheensä kanssa asuttamaan matkustavasta Carmenista. 18-vuotias Carmen ei pitkän valmistautumisen jälkeen enää olekaan lähdössä Marsiin kovin innoissaan, mutta pitkällä lennolla elämä asettuu uomiinsa. Marsissa Carmen joutuu yhdyskuntaa vetävän naisen silmätikuksi välittömästi - kiitos eräiden matkan aikana sattuneiden seksikohtausten - ja lähtee lopulta raivoissaan pikku kävelylle vain törmätäkseen vieraaseen elämänmuotoon. Loppu on diplomatiaa.

Marsboundin alienit ovat hyvin ihmismäisiä, kuten kai tämäntyyppisessä avaruusseikkailussa on lähes väistämätöntä. Se jos mikä tekee hyvin selväksi, että kirja on kevyehkö eikä varsinaisesti kauhean vakavasti otettavaa kovaa scifiä. Vaikka Marsboundin parissa viihtyy hyvin, ja esimerkiksi sukkulalento punaiselle planeetalle ja avaruushissi ovat molemmat kiinnostavia, pari pikkuasiaa jäi vaivaamaan. Ensinnäkin, Carmen päähenkilönä oli hivenen outo sekoitus teiniä ja erittäin kypsää nuorta naista: kiukkuinen ja typerä Marskävely ei oikein sovi samaan kuvaan mimmin kanssa, joka on alle parikymppisenä kykenevä aloittamaan suhteen 15 vuotta itseään vanhemman miehen kanssa. Tai ehkä aikuistuminen onkin kummallinen sekoitus kypsää ja epäkypsää; tästä huolimatta koko suhde tuntui minusta hieman kiusalliselta. Jäin myös miettimään, vaivasiko asia minua enemmän siksi, että Carmenin ratkaisut olivat lähtöisin seitsemänkymppisen miehen kynästä vai olisinko kokenut samaa epämukavuutta jos Carmenin ratkaisut olisi paperille (ja nauhalle) saattanut joku nainen. Toiseksi, kirjan juoni oli hieman omituinen: siinä, missä aluksi Marslentoa ja avaruushissiä kuvailtiin hyvinkin yksityiskohtaisesti, käsiteltiin lopussa pitkiäkin ajanjaksoja aika ylimalkaisesti. Kolmanneksi, siirtokunnan johtaja on pahis sellaiseen jenkkien perheleffojen lähes karikatyyrimaiseen tyyliin, vailla ainuttakaan hyvää puolta.

Muutamasta pikku ongelmasta huolimatta Marsbound on varsin viihdyttävä; lähden nyt hieman tutkimaan itseäni ja miettimään, miksi pienen Carmenin ihmissuhde häiritsi minua lukijana näinkin paljon.

C

Diudiu. Tom McCarthyn C meni vähän niinku toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Ei sillä, että se olisi ollut huono, kun ei ollut, muttei se nyt ollut erityisen huikeakaan, ainakaan siinä mielessä kuin sen käsittääkseni kaikkien muiden Guardianin arvostelijan mielestä on. Ehkä - luultavasti - todennäköisesti - olen vain keskittymiskyvytön.

Jonkinlainen vaihtoehtoinen historia tai historiallinen fantasia C (jonka eduksi on luettava, ettei sen nimeä ainakaan tarvitse lyhentää) kertoo Serge Carrefaxista ja tämän vaiheista aina lapsuudesta ensimmäisen maailmansodan kautta 20-luvun Egyptiin. Tiukasti tarinan tasolla se on paikoin kiehtova ja mukaansatempaava, paikoin hidas kuin mikä. Symbolinen taso olisi ehkä vaatinut enemmän pohdintaa kuin minulta irtosi: omasta näkökulmastani homma käsitteli usein viestintää sekä teknologian että puhtaammin yhteyden näkökulmasta. Päähenkilö Serge oli kummallisen tunteeton, eikä siksi herättänyt ainakaan minussa lukijana tunteita - ja kun tapahtumia kuvattiin hieman etäisen Sergen kautta, ne myös tuppasivat jäämään sekä etäisiksi että osin selittämättömiksi.

Koska C on käytännössä vailla sen kummempaa juonta (siitäkin huolimatta, että Guardianin mielestä koko kirjassa on valtaisa ylätason rakenne, jonka ilmeisesti pitäisi kiinnittää lukijan intohimoinen huomio juonen puutteessakin), loppu tuntui melkoiselta antikliimaksilta - vaikeammat ja raskaammat kappaleet olivat nimenomaan kirjan lopussa. Sitäpaitsi itse haluaisin tuntea jotain kirjaa lukiessani - lähes täysin kylmäksi jättävä opus vaan .. no. Tuntuu turhalta.

The Ring of Solomon

Jos minulta kysytte, Jonathan Stroudin Bartimaeus-trilogian ehdottomasti parasta antia oli djinni Bartimaeus - kaikki muu oli toissijaista. Bartimaeus on kerrassaan valloittava hahmo. Itserakas kuin mikä, nopea leukimaan saavutuksillaan (sekä lukijalle että kulloisellekin herralleen) ja sopivasti pelkuri. Joten kun selvisi, että The Ring of Solomon tarjoaa lisää Bartimaeusta, olin tietysti ensimmäisenä (kirjaston) jonossa.

TRoS sijoittuu virkistävästi Jerusalemiin jotakuinkin vuoteen 950 eKr. Jerusalemia hallitsee taikasormuksensa avulla Solomon, joka on kasannut ympärilleen koko kasan djinnejä ja muita henkiä hallitsevia maageja. Näistä julmimman kynsiin joutuu tietenkin urhea sankarimme Bartimaeus yhdessä arkkivihollisensa Faquarlin kanssa. Djinnit komennetaan valvomaan maanteitä, ja yhdellä Jerusalemiin vievällä tiellä Bartimaeus kohtaa Asmiran, jonka Sheban kuningatar on lähettänyt salamurhaamaan tyrannimaisen Solomonin.

Bartimaeus on yhä kirjan vahvuus, mutta se jotenkin tuo huonommat puolet selvemmin esiin. Bartimaeusta koskevat luvut ovat sekä vauhdikkaita että hauskoja, mutta ihmisistä - TRoS:issa tyypillisesti Asmirasta - kertovat luvut eivät yleensä onnistu olemaan kumpaakaan. Itse asiassa Asmira muistuttaa Bartimaeus-trilogian ihmissankari Nathanielia lähinnä täydellisen huumorintajuttomuutensa puolesta. Kirja kuitenkin käsittelee vallankäytön ja orjuuden tematiikkaa kiinnostavasti, ja Asmirakin jossain välissä hieman relaa.

Tykkään Bartimaeuksesta niin kauheasti, etten ole ihan varma, haluaisinko ikinä lukea Stroudilta mitään, missä Sivukirjaston suosikkidjinni ei fiittaa.

Spell Games

Pidin T. A. Prattin toises neljännestä Marla Mason -kirjasta, Spell Gamesista, enemmän kuin ensimmäisestä. Se saattoi kyllä johtua äänikirjan lukijasta, jonka ääni oli sitä sorttia, jollaista voisi (no, minä voisin) kuunnella vaikka kuinka pitkään. Se, että minulta on jäänyt kaksi osaa sarjasta välistä, selvisi vasta nyt - ei se mitään. Olinkin jo hieman huolissani alkavasta varhaisiän dementiasta ykkösosan juonenkäänteiden suhteen, mutta tämähän selittää kaiken.

Marla Mason on palannut San Franciscosta kotikaupunkiinsa, ilmeisesti niiden kahden väliin jääneen osan aikana. Länsirannikolta Marlan perässä muuttaa ykkösosassakin tavattu Bradley, josta Marla tekee oppipoikansa. Samaan aikaan kuvioihin ilmestyy Marlan veli, Jason, joka aikoo huijata suurinumeroisen summan rahaa kaupungin rikkaimmalta velho-wannabelta. Marla taipuu nostalgian puuskassa auttamaan Jasonia, mutta näyttää myös mahdolliselta, ettei Jason ole aivan rehellinen Marlallekaan. Jotta soppa olisi lisäksi täydellinen, huijausyritys houkuttelee paikalle sen tosissaan ottavia, vaarallisia maageja muualta maasta.

Tehdäänpäs näin:

Hyvää:

• Reipas ja nopeasti etenevä juoni
• Kiinnostava ja ykkösosasta selvästi kehittynyt henkilökaarti
• Erinomainen lukija äänikirjalle

Huonoa:

• En vieläkään kauheasti rakasta Marlaa
• Kirjailija kertoo kirjan alussa olevansa aina ollut kiinnostunut huijauksista. Se näkyy, sillä juoni selostaa pari vanhaa temppua turhankin yksityiskohtaisesti - haukotus.
• Kansi on, jos mahdollista, vielä rumempi kuin ykkösosan kansi - huomatkaa, että Audiblen softassa se kyllä näkyy joka kerta kun nauhan käynnistää. (Itse asiassa se näkyy siellä yhä, grrrr.)

Sopii niille, jotka diggaavat urbaanista fantasiasta, kiukkuisista naisista (tämä on huono hetki tuttavieni vääntää vitsiä bloggaajan persoonasta) ja jotka haluavat viihtyä.

Sleepless

Charlie Hustonin Sleepless oli paikoin karmiva.

Kansikuva kilpailee selkeänä ennakkosuosikkina kategorioissa "Parhaiten tekstiin sopiva" ja "Silmiä särkevin". Tosielämässä tästä oli muuten paljon vaikeampi saada selvää.

En tiedä teistä, mutta minä satuin näkemään tuossa jokin aikaa sitten Ylen esittämän dokkarin prionitaudista nimeltä FFI (fatal familial insomnia.) Hyytävä sairaus, ihmiset - perinnöllinen aivoihin vaikuttava tauti, joka rappeuttaa ihmisen kyvyn nukkua. Oireiden puhkeamisesta seuraa kohtuullisen nopeasti kuolema, jota saattaa edeltää kooma. Hoitoa ei ole.

Charlie Huston saattoi nähdä saman dokumentin. Sleepless kertoo yhteiskunnasta, jossa iso osa ihmisistä kärsii taudista, joka kovasti muistuttaa FFI:a - mutta ei kuitenkaan aivan. Osa unettomista on muuttunut lähes zombeiksi, osa sinnittelee kiinni elämässä. Lääkettä tautiin ei ole, mutta elämänlaatua parantava troppi on löydetty, ja undercover-operaatiossa mukana oleva poliisi Parker Haas yrittää selvittää, mistä troppia voisi mahdollisesti vuotaa ns. mustaan pörssiin. Samaan aikaan Parkerin vaimo hoitaa kotona - unettomana - pariskunnan pientä tytärtä, jonka nukkumisesta kukaan ei oikein ole varma.

Hustonin teksti on osin ihan käsittämättömän toimivaa. Kuvaukset unettomuudesta ovat erinomaisia, ja Parkerin perheen tilanne sydäntäsärkevä. Pidin siitä, että loppu jäi kaikkineen hieman avoimeksi ja toisaalta kohtuullisen uskottavaksi - suurten ja vaikeiden asioiden keskellä myös pieniä hetkiä, jolloin käy hyvin. Hustonin kirjoitustyyli ei - minulle - ole sitä kaikista mukaansatempaavinta, mutta ei se missään mielessä lukuiloa tapakaan, joten ... suosittelen kaikille, jotka muistavat tai eivät muista arvostaa unessa vietettyjä tunteja.

Yellow Blue Tibia

Adam Roberts on kirjoittanut sellaiset klassikkokirjojat kuin (vain muutamia mainitakseni) The Va Dinci Cod ja Star Warped, enkä oikein tiennyt, mitä odottaa vuonna 2009 ilmestyneeltä Yellow Blue Tibialta, jonka nimi on vähintäänkin kummallinen, mutta joka noin muutoin vaikutti olevan pikemminkin omaa tuotantoa kuin parodia. Lähempi tarkastelu osoitti, että Roberts on kunnostautunut aiemminkin ihan ikioman scifin parissa.

Yellow Blue Tibia kertoo scifikirjailija Konstantin Skvoreckysta (annattehan anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet; en muista tarkkaa kirjoitusasua enää) joka Stalinin valtakaudella pääsee osana kirjoittajaryhmää luomaan tarinaa maahan hyökkäävistä avaruusolennoista: Stalin nimittäin katsoo pitkälle, ja ymmärtää, että sotien jälkeenkin kansakunta tarvitsee yhteisen vihollisen. No, kirjailijaposse luo tarinan ja Konstantin palaa takaisin oman elämänsä pariin - kunnes vuosikymmeniä myöhemmin avaruusolennot astuvat takaisin kuvaan, kummallisesti samankaltaisina kuin eräässä vanhassa kirjallisessa harjoituksessa...

YBT oli huippu. Ensinnäkin se on hauska - nauroin ääneen useammassakin kohdassa ja paikoin kirja tuntuu jopa hatunnostolta Bulgakovin suuntaan. Juoni, jonka edetessä on hieman epäselvää, ovatko avaruusolennot todellisia vai kaikkea muuta kuin todellisia, on vauhdikas. Suhtaudun hieman epäillen siihen, osaavatko britit tai jenkit oikeasti kirjoittaa Neuvostoliitosta - luen tällä hetkellä toista aiheeseen hyvin eri tavalla liittyvää kirjaa - mutta jos lopputulos on näin viihdyttävä ja jos huumorissa on mukana iso annos hyvää tahtoa, otan mielelläni vastaan lisääkin Neuvostoliittoon sijoittuvaa kirjallisuutta.

Ai niin, on sille nimellekin selitys.

Horns

Hornsin kirjoittaja Joe Hill on Stephen Kingin poika. Shelfarissa, tuossa kirjallisuuteen keskittyneessä yhteisöpalvelussa, yksi suosittuja tägejä Hornsille oli "Stephen King's son". Käy vähän sääliksi Hill-parkaa; yritä siinä nyt sitten luoda omaa kirjallista uraa.

Olen aikaisemmin lukenut Hilliltä Heart-Shaped Boxin, joka on suomennettukin; Hornsista jäi vähän sellainen fiilis, että sekin saattaisi nähdä päivänvalon suomeksi. Yhteenvetona sanoisin, että jos kauheasti diggasi H-SB:ista, pitänee Hornsistakin.

Horns kertoo nuoresta Ig Perrishistä, joka vuosi tyttöystävänsä raa'an murhan jälkeen herää ryyppyillan jälkeen päässään sarvet, jotka saavat ihmiset kertomaan hänelle, mitä todella ajattelevat. Eivätkä he tietenkään ajattele mitään kovin nättiä - mutta sarvien avulla Ig saa selville, kuka tyttöystävä Merrinin oikeasti tappoi.

Horns oli viihdyttävä mutta sarvien konseptista jäi vähän inha fiilis: tuntui siltä, että Hill käytti aika alhaista manipulointikeinoa saadakseen lukijan tunteet heräämään. Sarvet eivät nimittäin nähdäkseni saaneet jengiä kertomaan, mitä todella ajattelivat - ellei Hillin maailmankuva ole todella, todella karu - vaan pikemmin kertomaan pahimman, mitä ovat ikinä ajatelleet. Ja sehän on itsesäälissä piehtaroimisen koko riemu: kun hetken aikaa voi olla varma siitä, että koko maailma ja etenkin kaikki rakkaat salaa vihaavat juuri minua. Syvästi. Tämän koko lailla nautinnollisen itseinhon Hill tarjoilee hopeavadilla lukijalleen; ja pakkohan sitä on henkeä pidätellen lukea, millaisen iskun Ig-parka seuraavaksi saa.

Kirjan pahiksesta jäi kahtiajakoinen fiilis: vaikka tyyppi oli aika stereotyyppinen (ja lukija tietenkin näkee mailien päästä, kuka murhaaja on), on pahuudelle lopulta epätyypillinen ja aika koskettavakin selitys - itse asiassa tämä selitys oli kirjan mahdollisesti paras mutta myös surullisin kohta.

Minä lainasin Hornsin kirjastosta, ja haluaisin näin lopuksi syvästi paheksua niitä, tai häntä, joka sekä röökaa että ilmeisesti uppopaistaa jotain kirjaston kirja kädessään - niin tahmainen ja pahanhajuinen painos sattui tällä kertaa kohdalle, että esimerkiksi kirjan sängyssä lukemisesta ei ollut puhettakaan. Sinä, joka olet näin kaltoin kohdellut mitä tahansa kirjaa - tiedosta, että helvetissä on oma nurkkaus kaltaisillesi.

Feed

Mira Grant on ei-kovin-salainen-salanimi Seanan McGuirelle, jonka October Daye -sarjaa on Sivukirjastossakin luettu ja kuunneltu. Ilmeisesti nimen vaihto liittyy jotenkin genren vaihtoon, sillä Feed (ensimmäinen Grantin nimen alla ilmestynyt kirja) on mainio zombitarina, jonka kuuntelin äänikirjana. Feedille pitäisi tulla vielä kaksi jatko-osaa, sillä se aloittaa Newsflesh-nimisen trilogian.

Feed kertoo Georgia ja Shaun Masonista, sisaruksista jotka yhdessä teknikkonsa Buffyn kanssa muodostavat kolmen hengen bloggaajatiimin zombiapokalypsin jälkeisessä maailmassa. Zombivirus on puhjennut kahden lääkkeen yhteisvaikutuksesta, ja muuttaa kuolleet - ja elävät - ennen pitkää epäkuolleiksi. Tyypilliseen tapaan epäkuolleen surmaamalla zombista pääsee, mutta pieninkin verikosketus on vaarallinen ja yhteiskunta on muuttunut neljän seinän sisällä asuvien linnoituksiksi, jossa suuria kokoontumisia vältellään. Bloggaajat ovat vallanneet alaa perinteisen median rinnalta, ja kun republikaanien presidenttiehdokkaaksi pyrkivä senaattori Ryman ryhtyy kampanjoimaan, hän kutsuu mukaansa Georgian ja Shaunin blogipossen. Ilmeisesti joku yrittää kuitenkin sabotoida äärikarismaattisen Rymanin kiertuetta pikkuannoksilla zombivirusta. Katastrofeja seuraa.

Feed oli tosi hyvä. Se oli myös paikoin hieman toisteinen, ja kertojaäänenä suurimman osan kirjasta toiminut, omasta uutisbloggaajan objektiivisuudestaan (osin turhaan) vaikuttunut Georgia oli joskus hieman rasittavakin. Kirja oli myös hieman hämmentävä: Georgian suhde veljeensä Shauniin (joka keskittyi uutisbloggaamisen sijaan zomppien tökkimiseen kepillä, eli toisin sanoen viihteeseen) oli vaivaannuttavan läheinen. Strange Horizons tarjosi kuitenkin aiheesta kiinnostavan tulkinnan: jos Georgian ja Shaunin suhteen kuvauksen lukee uutisten ja viihteiden liiallisena läheisyytenä täysin kirjaimellisen tulkinnan sijaan, koko hommaan tulee uutta mieltä. (Tällaisina hetkinä toivoisin, että meidänkin koulujärjestelmässämme vaadittaisiin hieman tarkempaa teosten eri kerrosten pohdintaa; suoraan sanottuna tällainen ei olisi tullut ikinä mieleenikään ellen olisi törmännyt SH:n arvioon.) Se oli kuitenkin minullekin selvää, ettei Feed ole pelkkää zomppifiktiota vaan se kannattaa ilman muuta lukea myös tulkintana omasta yhteiskunnastamme ja siitä, mihin me olemme yhteiskuntana menossa.

Jäin myös miettimään äänikirjan eroja mediana perinteiseen paperiversioon: SH:n arvostelijan mielestä Feedin lopun vauhdikas tapahtumasarja ei rakenna tunnelmaa vaan pikemminkin latistaa sitä, mutta - mahdollisesti, koska itse kuuntelin kirjan - itse olin paikoin aika järkyttynytkin. Toivoisin, että voisin järjestää kokeen itseni kanssa ja verrata ensikuuntelukokemusta ensilukukokemukseen.

Grim Tuesday

Nyt tuntuu siltä, että juttu pitää aloittaa alusta, joten tässä sananen Garth Nixistä (ja vähän siitäkin, miten kohtelen erästä kirjaa epäkunnioittavasti.)

Kuulin Nixin Sabriel-kirjasta jostain, en muista enää mistä, ja ymmärsin, että tämä pitää lukea tai maailma todennäköisesti loppuu. Luin Sabrielin, pidin siitä (vaikka varmaan jokseenkin väistämättä en pitänyt siitä ihan niin paljon kuin kaiken hehkutuksen perusteella kuvittelin pitäväni), ja hankin myös sarjan seuraavat osat (joista pidin enemmän ja aidommin, koska en ollut pilannut itseäni ennakko-odotuksilla.) Kun Akateemiseen sitten tuli Nixin seuraavan sarjan ensimmäinen osa, Mister Monday, ostin sen tietenkin - tykkään lukea myös nuorten fiktiota. Sarjaa oli kaavailtu seitsenosaiseksi (osa per viikonpäivä) ja olin vakaasti päättänyt lukea koko sarjan. MM ei kuitenkaan aivan ollut yksi niistä huikaisevista nuortenseikkailuista jollaista olin odottanut, joten sarja jäi tauolle (niin, minähän itse asiassa en jätä kirjoja tai sarjoja kesken, ne vain menevät tauolle*) ja nykyään ...köhh... MM on aika usein toiminut kahvikupin alusena, kiitos paikkansa kirjahyllyssä (tämä hävettää. Mitään kirjaa ei tulisi kohdella näin.)

NO, Locus hiljattain listasi sarjan viimeisen osan yhdeksi viime vuoden parhaista kirjoista, ja koska en voi lukea sarjasta vain viimeistä ja ensimmäistä osaa, aloin tahkota** välissä olevaa viittä osaa läpi. Niistä ensimmäisenä Grim Tuesday.

Keys to the Kingdom -sarja kertoo Arthur Penhaligonista, joka saa kuulla, että hän on erään rinnakkaistodellisuuden - Talon - perillinen. Talon on Arthurille jättänyt Arkkitehti, mutta nykyisellään sitä hallitsevat seitsemän jääräpäistä viikonpäivää, jotka eivät halua antaa Arthurille sitä, mikä Arthurin on. Ensimmäisessä osassa Arthur taistelee Mister Mondayta vastaan ja voittaa oman perintöosansa; toisessa osassa vastassa on Grim Tuesday, joka tuo taistelun koko hommasta harvinaisen epäkiinnostuneen Arthurin luo. Arthur palaa taloon, ja seuraa seikkailu jossa nuoren pojan on ystävineen jälleen voitettava ylivoimaiselta tuntuva vihollinen. Osa seikkailusta oli huikaisevaa, osa ehkä hieman tylsää.

Kiitos kasvatukseni, olen usein ajatellut, että hyvästä lasten- tai nuortenkirjasta nauttii aikuinenkin, enkä nyt oikein voi olla miettimättä, että olenko kuitenkin jo liian aikuinen vai olisiko kuitenkin niin, ettei GT olisi jättänyt minuun lapsenakaan sen kummempaa muistijälkeä. Voi kun voisin jutella vaikka 12-vuotiaan itseni kanssa.


* Jolta ne eivät ehkä koskaan enää palaa.
** "Tahkota" on vähän epäoikeudenmukainen termi. Tämä meni noin päivässä.

Surface Detail

Innostuin lukemaan lisää Iain M. Banksia. Päätin, että jotain niissä on oltava, ja valitsin kohteeksi viime vuonna ilmestyneen Surface Detailin. Sehän olikin oikein viihdyttävä. Puhdasverinen avaruusooppera.

SD kertoo Lededjestä, entisestä orjasta, joka on joutunut isäntänsä pahoinpitelemäksi, kunnes käy jotain hieman odottamatonta. Lededjen janotessa - ja metsästäessä - kostoa Kulttuurin laivueista käsin, käydään universumissa myös virtuaalista sotaa virtuaalisten helvettin puolustajien ja vastustajien kesken. Kirjan luvut edistävät juonenpalasia - joilla toki on löyhähkö yhteys - aina yhden päähenkilön näkökulmasta.

Viihdyin, etten paremmin sano. Banks kirjoittaa mukaansatempaavaa scifiä, ja vaikka vendetta ei sinänsä motiivina jaksa ihan kauheasti kiehtoa - joskus epäilen, että henkilökohtainen kasvu johtaisi mielenkiintoisempaan lopputulokseen - oli Lededjen matka kohti viimeistä sanaa kuitenkin ... niin ... haluaisin sanoa viihdyttävä, mutta alkaa tuntua siltä, että kaipaan kustannustoimittajaa.

Vilkaisin muuten huvikseni, mitä kirjasta sanottiin Wikipediassa ja hämmennyin. Siellä nimittäin sanottiin, että yhden SD:n päähenkilön nimi on anagrammi siitä ja tästä sarjan alkupuolella tavatusta hahmosta - ja sitten oli hieman spekulaatiota siitä, mitä se sitten tarkoittaa. Kuka näitä jaksaa tarkistaa? Vaadin selitystä.

Selitystä odottaessa saatan lukea lisääkin Kulttuurista.

Occultation

Laird Barronin kauhunovellikokoelma Occultation oli Locuksen valikoimissa yksi viime vuoden parhaista kokoelmista. Päättelen tästä, että kokoelmien yleinen taso a) oli viime vuonna heikko tai b) on aina heikko.

Occultationia verrattiin takakannessa jossain määrin H. P. Lovecraftin tuotantoon ja tiettyjä yhtäläisyyksiä löytyykin - maailmankaikkeus on nälkäinen - mutta siinä, missä teini-ikäisenä onnistuin Lovecraftin vanhahtavan kielen ja karmeiden visioiden kanssa pelottelemaan itseni lähes järjiltä, Barronin juttujen parissa lähinnä haukotutti. Kieli oli jotenkin kömpelöä ja pahin, mitä Barron onnistui eteeni kantamaan, oli korkeintaan hieman inhottavaa, mutta juuri mikään ei ollut erityisen pelottavaa - ja pahimmillaan tarinat olivat vain kelvollista unilääkettä.

Hyvä tarkoitukseni oli nostaa esiin joku novelli, josta pidin erityisen paljon ("erityisen paljon" verrattuna muihin kirjan novelleihin) mutten oikein muista mitään yksittäistä enää: paitsi aloitustarina jonka nimi muistaakseni oli The Forest. Siinä ylivoimaisesti kauheinta - ja kiehtovinta - olivat ihmissuhteet. Yliluonnollinen sen sijaan ei tässäkään vakuuttanut.

Ps. Minä ja Amazon.comissa Occultationin arvioineet lukijat olemme jotakuinkin täysin päinvastaista mieltä kirjasta; Amazonissa Barronin kokoelma on 11 arvostelijaltaan saanut täydet viisi tähteä, joten jos olette kauhufiktioon päin kallellaan, Occultationin lukemalla tuskin menettää muuta kuin viiskyt senttiä varausmaksuun (jos asuu pääkaupunkiseudulla) ja muutaman tunnin elämästään, ja voihan siitä sattumalta vaikka tykätäkin. Jos tykkäätte, olkaa kilttejä ja tulkaa kertomaan, miksi olin väärässä.*


* Minusta olen kyllä oikeassa.

How to Live Safely in a Science Fictional Universe

Yritän kirjoittaa tämän todella nopeasti, koska minulla ei oikeasti ole aavistustakaan siitä, mitä sanoisin Charles Yun kirjasta How to Live Safely in a Science Fictional Universe (logiikkani on siis hieman samanlaista kuin piirretyissä, joissa rotkon yli ehkä pääsee jos vaan juoksee kovaa eikä katso alas. Katsotaan, mitä tästä seuraa.) HtLSiaSFU oli nimittäin todella ... omanlaisensa teos.

HtLSiaSFU (huh) kertoo Charles Yusta, joka elää Minor Universe 31:ssä aikakoneenkorjaajana. Aikakoneiden ongelma on siinä, että niitä käyttävät ihmiset yrittävät aina tehdä jotain, mitä ei voi tehdä: muuttaa menneisyyttä. Charles törmää lopulta ongelman itse ampuessaan tulevaisuuden minänsä ja yrittäen sitten muuttaa tekemänsä tekemättömäksi. Miten aikasilmukan voisi rikkoa? Aikaparadoksin lisäksi Yu kertoo sydäntäsärkevän tarinan isästä ja pojasta.

HtLSiaSFU oli mainio, mutta enemmän ehkä mainio matka kuin mainio päämäärä. Olen saattanut ennenkin mainita, etten juuri välitä aikaparadokseista, mutta olennaista tässä ei ollutkaan ymmärtää aikaparadoksin luomia mutkia sinänsä, vaan seurata mukana matkalla. Tarina oli hauska ja surullinen ja minusta sävyltään ehkä hieman masentunut - mutta ehdottoman inhimillinen, ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

(En vieläkään tiedä, ylitinkö tämän rotkon vai en, mutten aio katsoa alas.)

Fever Crumb

Luin joitakin vuosia sitten Philip Reeven Mortal Engines -sarjan ekan osan; nuorten fantasiaa, jota oli kovasti kehuttu. Itse en niin jaksanut innostua, joten onnistuin jotenkin unohtamaan koko kirjailijan nimen, ja vasta kun hain Fever Crumbin kirjastosta ja avasin sen, tajusin, miksi kirjailijan nimi tuntui niin epämääräisen tutulta.

Tässä vahva kilpailija vuoden 2011 karseimmasta kannesta.

Fever Crumb sijoittuu samaan maailmaan (jonkinlainen rinnakkaistodellisuus tai tulevaisuudenkuva meidän maailmallemme) kuin Mortal Engines, mutta aiempaan aikaan. Fever, kirjan päähenkilö, on insinöörien Lontoossa hyvin rationaaliseksi kasvattama tyttö, joka lähetetään auttamaan yhtä kantakaupungissa asuvista arkeologeista. Arkeologin hoteissa Feverin menneisyydestä alkaa paljastua yhtä sun toista. Samaan aikaan Lontoota lähestyy vaeltavan kaupungin armeija, ja Lontoon sisällä jahdataan entisiä vallanpitäjiä, jollaiseksi Feveriäkin luullaan.

FC oli minusta alkuun vauhdikkaampi ja kiinnostavampi kuin aiemmin lukemani Reeve, mutta jossain välissä tahti muuttui ja kiinnostukseni herpaantui: arkeologiset ominaisuudet kirjan puolivälissä olivat jotenkin tosi kiehtovia, ja kun meno muuttui enemmän ympäriinsä juoksenteluksi, kirja menetti paljon. Tai lukija menetti. Kirjan loppu jäi todella auki, ja voimme selvästi olettaa, että a) jatkoa seuraa tai b) nimi Fever Crumb on kaikille Mortal Enginensä lukeneille niin tuttu, että kummempia selityksiä ei kaivata.

Jotenkin sääli, etten vaan onnistu innostumaan näistä juurikaan. Ensinnäkin, Philip Reeve hymyilee jotenkin niin aseistariisuvasti Wikipedia-kuvassaan, että hänen kirjoistaan haluaisi pitää, ja toiseksi, konseptin tasolla pidänkin. Toivoisin vain, että ne olisivat mukaansatempaavampia.