Afterparty

Afterparty oli ensitutustumiseni Daryl Gregoryyn, mutta ei viimeinen (kuten tulette huomaamaan.) Äänikirjana kuuntelemani opus oli vauhdikas, napakka ja sopivasti kirpeä tarina Lydasta, joka juuri vapautettiin mielisairaalasta.

Lydalla kun on jotain tietoa uudesta, kaduilla leviävästä designerhuumeesta, Numinousista, jonka käyttäjät löytävät jumalan. Tiedon lisäksi Lydalla on myös henkilökohtainen suhde jumalaan. Tai paha setti skitsofreniaa, mistä näistä tietää.

Afterparty oli ihan mahtava. Se oli yllättävä, hätkähdyttävä, hauska ja synkkä. Pääosin ehkä synkkä, mutta kirjan lukeminen - tai kuuntelu - ei ollut tippaakaan synkeää. Teksti ja värikäs henkilögalleria imaisivat mukaansa. Teemat ovat vaikeita, usko tuppaa olemaan henkilökohtainen asia, mutta Gregory hanskaa homman.

Pääosa henkilöistä on jotenkin vähän sekaisin, ja Gregoryn voitoksi voi ehkä laskea sen, miten nämä tyypit sekavuudestaan huolimatta tulevat lähelle, ymmärrettäviksi ja uskottavasti raapivat itsensä elämässään ... johonkin suuntaan, kuka sen sanoo, että aina pitäisi mennä eteenpäin.

Young Woman in a Garden

Loppuvuodesta käsille on sattunut useampi novellikokoelma. Delia Shermanin Young Woman in a Garden löytyy muuten e-kirjastosta, ja on novellikasana oikein mainio - fantastinen, mutta ei sokerinen.

Sokerisuuden sijaan kirja on satunnaisesti oikein pureva, ja ajoittain jälkimaku ei ole mitään muuta kuin hyytävä.

Parhaiten mieleen jäi niminovelli, Young Woman in a Garden, jossa taiteentutkija löytää jotain satumaisen onnekasta - ja samalla löydössä on kuitenkin jotain hieman erikoista. Miten kukaan ei ole löytänyt mitään näin mahtavaa aikaisemmin?

Kaikki eivät novelleista välitä, mutta Shermanin tarinoista moni toimi mainiosti tilassaan. Enempää ei kaivannut ja lyhyt muoto riitti hienosti. Jos siis novellit uppoavat, suosittelen kokeilemaan.

Touch

Claire Northin Touch oli pätevä spekulatiivinen trilleri, jota voin epäröimättä suositella pätevien spekulatiivisten trillerien ystäville.

Kepler elää toisten kehoissa. Hän voi siirtyä kehen tahansa, kunhan hän koskettaa. Toisten kehoissa eläessään hän pyrkii toimimaan ihan kohtuullisen siedettävästi: osa vanhoista kehoista on suhtautunut hommaan kuin bisnesdiiliin. Osa ei.

Eikä etenkään osa niistä, joiden kehoja pitkin Kepler pakenee murhayritystä.

Kirjassa pidetään koko ajan melkoisen tiukka vauhti, ja se toimii - opuksen ahmaisee sekunneissa. Kiinnostavampia kuin vauhti ovat silti Keplerin - ja kollegoiden - kohtaamat moraaliset kysymykset, jos kohta moni heistä (kuten moni meistäkin tekisi) - sivuuttaa moiset trivialiteetit varsin ikävinä. Kiinnostavaa on myös se, miten Kepler kehonsa näkee, ja kuka rakastaa ketä kun kehon kiintopistettä ei ole.

Syysmaasta päivää

Minulla oli tavoite, jossa luen Syysmaa-sarjan loppuun ja bloggaan sitten siitä kerralla, koska pitkien sarjojen yksittäisten osien ruotiminen on vähän tympeää, mutta niin vain viimeinen osa makaa yhä kirjastossa.

Onpahan joku syy sinnekin mennä. Muutenhan en koskaan.

No, Viinikauppias, Yölaakso ja Varjoja jatkavat Welman tyttöjen ja Punatertun kylän tarinaa synkkenevin sävyin. Minusta sarja on parantunut vanhetessaan kuin paremman laatuinen viini, sillä Holopaisen ihmisiä ja yhteisöjä kuvaavat taidot terävöityvät koko ajan.

Viinikauppias on vielä osin kepoisa, mutta alkaa jo tunnustaa sitä, mitä lukija on miettinyt sarjan alusta asti: kulttuurin muutos on iso ja vaikea asia. Yölaakso kurkkaa sarjassa aikaisemminkin vilahtaneeseen kuun maahan, ja Varjoja jatkaa Yölaakson henkilöiden ja tapahtumien parissa aika kuristavalla tapahtumien kirjolla.

Viimeisen sivun kohdalla olin kovin pahoillani siitä, että viimeinen osa makasi yhä kirjastossa. Holopainen kirjoittaa hienosti pohdittavaa kaikille, joilla on joskus tekemistä tunteiden - omiensa tai muiden - kanssa.

The Swan Book

Alexis Wrightin The Swan Book on sekä dystopia että kertomus aboriginaaliudesta ... ja jonkinlainen fantasiakin.

Ja varmaan virallisesti tämän vuoden se kirja, johon oli vaikeinta päästä sisälle. Itse asiassa puolet ajasta en ollut aivan varma, mitä helvettiä tapahtuu. Kaikki helpotti, kun päätin suhtautua kirjaan myyttinä. Myyteissä kun ei nähdäkseni voi olla tarkoituskaan pysyä koko ajan kärryillä. Tai siis kauniimmin sanottuna ne ymmärretään eri tasolla.

Keskiössä on nuori tyttö, Oblivion, jonka vanha nainen pelastaa puun uumenista. Vanha nainen pakenee itse ilmastosotia, ja on ainoa, jota tytön pelastaminen jollain tavalla kiinnostaa - tytön oma suku ei siihen pysty. Heidän kansansa elää armeijan nurkkaan ajamana jossain Australian takamailla.

Niin, vaikka tulevaisuudessa mennään, ei aboriginaalien kohtelussa mitään kovin kaunista ole tapahtunut. Poliittinen sanoma on kirpeä ja sentään, sellaisena, jotenkin lähestyttävissä. Ehkä ymmärrettävissäkin.

Kirjan lukeminen vitutti kohtalaisesti. Ei siksi, että se oli niin raskas, vaan siksi, että ... ensimmäisen kerran aikoihin tuli sellainen olo, että kielen ja kulttuurinymmärtämykseni EI VAIN RIITÄ. En tajua. Että tässä olisi mahdollisesti vaikka mitä ja miten hienoa (ja ihan hurjan myönteisesti kirjaa on arvioitukin) mutta minä en saa siitä kiinni.

Vieläkin harmittaa.

The Last Policeman / Countdown City / World of Trouble

Jos - hypoteettisesti - planeettamme olisi tuhoutumassa kohtapuoliin asteroidi-iskun takia, ja tietäisimme siitä, mitä tekisimme?

Ja ehkä hieman vähemmän epäolennaisesti, kannattaisiko murhia selvitellä?

The Last Policeman kysyy justiinsa tätä. On poliisi, aika nuori ja varsin kirkasotsainen, ja on hieman epäselvä itsemurha - mutta miksi sotkeutua? Eihän tässä ole enää kuin joitakin höpsöjä kuukausia. Mutta Hank sotkeutuu silti, sillä lopulta kai miksi ei.

Ben H. Wintersin yhteiskunta ei jakaudu katastrofin edessä saalistajiin ja uhreihin. Yhteiskunta hoippuu vielä eteenpäin, osa on luistanut kaikista velvoitteistaan ja lähtenyt kekkeröimään, osa tehnyt itsemurhan.

Seuraava osa, Countdown City kertoo, kuinka Hank etsii kadonnutta - ja siitä, miten yhteiskunta pikkuhiljaa ropisee ympäriltä. Asteroidin iskupaikka on selvillä, ja kuin nykytapahtumia kauhistuttavasti ennakoiden pakolaisvirtaan suhtaudutaan lievästi sanottuna nuivasti Amerikan itärannikolla.

Viimeisessä osassa, World of Troublessa Hank etsii siskoaan. Sisar on vakuuttunut siitä, että kaikki on yhtä suurta salaliittoa.

Winters kirjoittaa surumielisesti, rauhallisesti ja tuskallisesti. Hankin maailmassa on yhä onnea, on uskallusta rakastaa ja uskollisia koiria. On ihmisiä, jotka auttavat toisiaan, mutta myös ihmisiä, jotka ottavat toisilta.

Tykkäsin koko sarjasta aivan hurjasti, vaikka se paikoin särki sydämeni. Ehkä kokonaisuutena vahvin teos oli ensimmäinen, mutta Winters on hyvä kirjoittaja eikä sorru kikkailuihin jatko-osissakaan.

Susanin vaikutus

Herra Sivukirjasto luki Peter Høegin uutuusteoksen Susanin vaikutus ja tuntui pitävän siitä. Herra Sivukirjastosta on välillä hieman vaikea ottaa selvää, pitääkö hän vaiko ei, mutta nyt olin melko varma siitä, että fiilis oli paitsi myönteinen myös suositteleva, joten päätin lyödä kaksi lukijaa yhdellä laina-ajalla ja tartuin Susaniin heti kun herra Sivukirjasto irroitti siitä näppinsä.

Sitä paitsi on sietämätön ajatus, että hän lukisi jotain hyvää, jota minä en lukisi.

No niin. Olen aiemmin lukenut pari Høegia, mutta edelliset joskus pronssikaudella: Lumen tajusta pidin kuin hullu puurosta, mutta samaa kipakkaa ja purevan hauskaa otetta ei ollut niissä myöhemmissä.

No, pronssikaudesta on jo tovi, mutta tunnistin Susanin vaikutuksessa jotain siitä lukukokemuksesta, josta hurjasti pidin, joten rohkenen väittää, että se oli justiinsa se kipakkuus ja pureva hauskuus myös täysin sopimattomista asioista.

Susan on fyysikko, joka perheineen on vangittu Intiassa - kuka mistäkin syystä. Ja sitten käy, kuten joskus romaaneissa käy, että pääsee tutkimaan jotain asiaa, jotta perhe ei päätyisi takaisin vankilaan. Tarkalleen ottaen Susan päätyy tutkimaan jo toimintansa lopettaneen tulevaisuuskomission juttuja.

Joten: Susanin vaikutus on dystopia, trilleri ja fantasia. Fantastiset elementit ovat aika minimalistisia eikä niitä kenenkään pidä pelästymän (vaikka Susanin vaikutus on päässyt kirjan nimeen asti.) Dystopiaa sen sijaan pitää pelästymän, sillä tulevaisuuteen kannattaisi ehkä jonkinasteisella kunnioituksella suhtautua. Ja pelottavahan se on.

Trilleriosiokin vetää, Høeg kirjoittaa napakasti ja sanoinko jo, että hauskasti? Tai ehkä huumorintajuni on vain kummallinen eikä kukaan muu tirskunut kirjan äärellä?

Suosittelen ihan ehdottomasti kaikille ja etenkin sinulle, Valeäiti. Älä kysy miksi, en osaa selittää.

P. S. Jos sinä, kuten minä, mietit miten ø-merkki saadaan näppikseltä, suosittelen, että vain googlaat nimen ja kopioit merkin Wikipediasta.

The Girl in the Road

Monica Byrnen The Girl in the Road oli ajoittain ihan hengästyttävän ihmeellinen ja hieno, ja ajoittain liian yhteensattumainen ja vähän epäilyttävä, mutta enimmäkseen suositeltava.

Juonen alkupiste on sellainen, että Meena herää Mumbaissa (tulevaisuudessa) ja päättää kävellä Intiasta meren yli Etiopiaan - ei sentään vetten päällä, vaan aaltoenergiaa keräävää siltaa pitkin. Mariama puolestaan kulkee yli Afrikan mantereen.

Byrnen kirjassa häkellyttävää on se, miten käsitellään traumaattisen kokemuksen aiheuttamaa muistijälkeä. Olin ihan hurjan vaikuttunut.

Siinä on häkellyttävää myös Meenan matka valtameren yli. Parhaimmillaan kokemus näillä hetkillä on hypnoottinen.

Mahtavaa, jos kohta hieman epäilyttävää, on sekin, ettei kirjan kannalta länsimaita ole olemassakaan. (Hieman epäilyttävää siksi, että Byrne jenkki, eikä kaikesta päätellen intialais- tai afrikkalaistaustainen jenkki. Perspektiivi on hyvä, mutta koen vähän ongelmalliseksi aina nämä kirjat, joissa vieraasta kulttuurista kirjoitetaan ulkoa käsin.)

Kirjan yhteensattumissa on liikaa pureksittavaa, enkä myöskään digannut - tähän tarvitsin hieman kirjasmugglaajien tukea - väkivallasta, joka niin ikään esitetään jotenkin vähän ulkopuolelta. Vaikka, ja kuten itseäni paremmat arvioitsijat ansiokkaasti sanoivat, jos kulttuurissa kaikki on muutostilassa, miksi ei väkivalta? Miksi se ei muutu?

Clariel

Garth Nix palaa vanhaan kuningaskuntaan kera Clarielin. Tapahtumat tosin sijoittuvat huomattavasti aiemmas ajassa kuin Sabrielin aloittamassa trilogiassa.

(Sabriel on näemmä luettu hyvissä ajoin ennen Sivukirjaston syntymää - no, menkää kirjastoonne ja lukekaa kirjat, hyviä ovat.)

Koin jotain kummallista vastentahtoisuutta Clarielin aloittamisen kanssa, mutta turhaan. Ainakin äänikirjana Clariel toimi kuin häkä. Hyvin vihainen nuori nainen, jonka tulevaisuuden suunnitelmat lyövät pahasti korville vanhepien tulevaisuusnäkymien kanssa kuulostaa raskaalta, mutta Nix ei anna päähenkilönsä jäädä yksiulotteiseksi. Clariel ei ole dorka, vaikka onkin intohimoinen - ja toisaalta hän on uskottavasti pakkomielteinen. Nix onnistuu luomaan Clarielista niin hienon hahmon, että jollain tavalla se suurempi juonikuvio - johon päähenkilö pikemminkin kompastuu, ja jonka kannalta hän ei ehkä ole niin merkityksellinen kuin traditio vaatisi - toimii vähän kuin toimii elämä, jonka tapahtumat voivat yllättää.

Tai on sekin mahdollista, että jos kirjan lukisi eikä äänikirjana kuuntelisi, juonikuvion kokisi aivan toisin, ja että oikeasti vain huomioni harhautui kriittisissä kohdissa, mutta oli miten oli, Clarielia kuunteli riemukseen.

The Clockwork Dagger / Crown

Beth Caton The Clockwork Dagger oli Locuksen suosittelema, joten kun se kirjaston sähkökirjapalveluun putkahti, luin sen toki.

Siinä nuori parantajatar tekee matkaa ilmalaivalla sodan runtelemassa, höyrypunkilla ja asenteella toimivassa valtiossa. Tavallisesta toimipaikan vaihdoksesta tulee kuitenkin seikkailu, koska 1) komea ja salaperäinen ilmalaivastuertti 2) inha ja salaperäinen ulkovallan agentti 3) sankarittaren parantajan voimat, jotka ovat valtavammat kuin kukaan kuvitteli.

Kuulostan sarkastiselta, mutta tämä ensimmäinen osa, The Clockwork Dagger oli oikein mukiinmenevä seikkailu. Romanttinen mukiinmenevä seikkailu, ei täydellinen, mutta jollain tavalla aika raikas. Kirjassa on vahvasti yhteiskunnallinen ote, ja sankaritar on empaattinen tyyppi.

Mutta ensimmäinen kirja oli vain osa tarinaa; ja yhtäkkiä, kuten jatko-osa The Clockwork Crownin alussa kerrotaan, Caton piti kirjoittaa myös toinen osa.

Toinen osa on sitten vähän nääh ja plääh, ainakin minulle. Seikkailu jotenkin menettää teränsä, vaikka yhteiskunnallinen ote on yhä vahvasti tallella. En jaksa välittää päähenkilöstä enkä hänen romantillisesta kiinnostuksestaan (joka yltää puisevimpien lukemieni romanssien tasolle). Loppu tuntuu loputtomalta.

Mutta loppui sekin, sitten. Ja ensi kerralla mietin toisenkin kerran, haluanko varmasti lukea myös jatko-osan.

Tai no, en tietenkään mieti. Eihän elämässä voi pettymyksiltä suojautua.

The Lie Tree

The Lie Tree on ihan kipeä, ja ihan kipeän hyvä. Kirpeää jatkoa Frances Hardingen mainioille nuortenkirjoille.

Kuten muukaan Hardingen tuotanto, The Lie Tree ei ole mitenkään valoisa ja kevyt, mutta se on fantastinen ja ihmeellinen.

Faith muuttaa perheensä kanssa pakoon saarelle. Luonnontieteilijä-isän hommiin liittyy nimittäin jonkin sortin skandaali, jota lienee parempi vältellä vähän aikaa. Faith on turhautunut - tyttönä hänellä ei tunnu olevan mitään saumaa harjoittaa luonnontiedettä tai saada isänsä hyväksyntää. Tarjolla olevat roolit tuntuvat kuristavilta ja ahtailta.

Sitten isä yhtäkkiä kaipaakin nuorta kätyriä, sillä hänellä on salaisuus: valheiden puu. Puu, joka syö valheita ja tarjoaa vastineeksi salaisia totuuksia. Ja ihan pian niillä totuuksilla on kysyntää, sillä Faithin isä löydetään kuolleena.

Faith on mainio sankaritar, ei millään muotoa kiltti vaan aika vihainen, mutta oman äänensä ja oman moraalinsa löytävä. Faithin perhe ja koko ympäröivä yhteisö on tuntuu kamppailevan sosiaalisten normien kurimuksessa niin, että lukijallakin on välillä pala kurkussa.

Ja kirja on niin täynnä asioita, joista melkein minkä vain mukaansa poimiminen ja pohtiminen tekisi hyvää kelle tahansa meistä, että vain yhtä ei voi nostaa ylitse muiden. Eikä Hardinge toisaalta ikinä saarnaa.

Olen onnellinen siitä, että näin hienoja kirjoja kirjoitetaan.

The House of War and Witness

Taannoin kävi niin, että Mike Carey, josta pidän, kirjoitti kirjan ystäviensä/perheenjäsentensä/rikoskumppaneidensa (ympyröi oikea vastaus) Linda ja Louise Careyn kanssa. Ostin sen pikavauhtia ja jätin lukematta.

Sitten kolmikko kirjoitti uuden kirjan. Lainasin sen kirjastosta pikavauhtia, ja luin. Pidettäköön tätä todisteena siitä, että oppimista voi tapahtua.

The House of War and Witness on yllättävän koherentti teos ollakseen kolmen tekijän rustaama. Tai ehkä en vain pysähtynyt miettimään moisia. Siinä eräälle rajalle saapuu armeijan komppania ja leirin seuraajat. Vaan se, mitä tapahtui edelliselle komppanialle, on arvoitus.

Se on tavallaan myös tosi hyvä teos, sillä huolimatta siitä, että siinä oli kaksi asiaa, joita eniten inhoan, en silti heittänyt kirjaa seinään.

Ensimmäinen asia on voimattomuus valta-asetelmien edessä. Kun mausteeksi lisätään sota, ahdistus voi ylittää kaunokirjallisuudesta saadun nautinnon määrän.

Toinen asia on "en voi kertoa sinulle vielä" -mekanismi juonen eteen päin kuljettamiseksi. Se ei ahdista, mutta saa ihmisen epäilemään, että jos ei juoni muuten etene, ei ehkä ansaitsisikaan edetä.

Mutta näiden esteidenkin yli The House of War and Witness kömpii, ja on lopulta sydäntäsärkevä. Ehkä myös toiveikas.

Liisa Ihmemaassa

Joku ääliö (niin, minä) ilmoitti minut jonkun ääliön (taas minun) keksimään haasteeseen, jossa marraskuun ajan kirjoitan joka päivä jotain johonkin blogeistani, joten tässä minä nyt kerron sitten teille Liisan seikkailut Ihmemaassa -teoksesta*, jonka jätin lukematta spekulatiivisen lukupiirin vielä ollessa hengissä.

Lukupiirin kaatuminen ei kuitenkaan varmasti liittynyt mitenkään sen jäsenien moraalittomaan toimintaan. Ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja tässä lukemassani painoksessa on oikein kaunis Tove Janssonin kuvitus, josta nautin yhtä paljon tai enemmän kuin tekstistä.

Sitä paitsi juuri tämä painos on se, jota lapsena luin. Kun luin. Lapsi-Liina ei ollut mitenkään bestiksiä Liisan kanssa. Skidinä mua ei vaivannut kirjan outous vaan tietynlainen kylmyys: Liisa on niin kauhean yksin koko ajan.

Vasta aikuisena tajuan, että se ei Liisaa paljon hätkähdytä.

Muutenkin ehkä sain kirjasta enemmän irti aikuisiällä. Se johtui varmaan siitä, että nappasin kiinni edes osasta niistä viittauksista, jotka lapsena viuhuivat ohi korvieni kuin ilma Liisan pudotessa kaninkoloon.

Pohdin myös, josko lukisin kirjasta jonkin toisen suomennoksen tahi jopa alkukielisen. Tässä on vain vakavanpuoleinen pulma: missään toisessa suomennoksessa, alkuteoksesta puhumattakaan, ei ole Janssonin kuvitusta.** Ja vaikka bloggaajaa nyt voidaan aiheellisestikin syyttää tietystä jäykkyydestä, totean silti ykskantaan, että mikään muu kuvitus ei nyt vaan sovi.

Mutta mainio teos tämä Lewis Carrollin klassikko, kyllä. Olit oikeassa Siina, tykkäsin.

* Jonka osalta koen merkittävää kognitiivista dissonanssia huomatessani, että opuksen nimi ei olekaan Liisa Ihmemaassa, kuten olen aina kuvitellut.
** Tämäkään ei itse asiassa ole aivan totta, Google löysi selviä todisteita alkukielisestä teoksesta, jossa on Janssonin kuvitus.

The Darkest Part of the Forest

Äänestelin tuossa huvikseni Goodreadsin vuoden kirjapalkintoja. Nuorten fantsukategoriassa oli Holly Blackin The Darkest Part of the Forest. Olin, että hetki! Oonko mä lukenut tuon? Lähempi tarkastelu osoitti, että olen.

En vain ollut blogannut siitä vielä. Mutta että nyt suunnilleen tiedätte, millä muistin tasolla liikutaan.

The Darkest Part of the Forest oli hyvä ja varma Holly Blackin teos. Teiniangstinsa ohella hauska. Sopivasti fantastinen. Olisin varmaan tykännyt ihan hirveästi teininä:

Sisarukset Hazel ja Ben asuvat pikkukaupungissa, jonka metsissä asuu ... kaikenlaista tarunomaista. Hazel ikävöi aikaa, jolloin hän seikkaili veljensä kanssa metsässä - veljen, jonka kanssa aito yhteys katosi jo jonkin aikaa sitten. Ja metsässä on prinssi, nukkumassa lasiarkussa. Kunnes ei enää ole.

The Darkest Part ei kumminkaan ollut sellainen "nyt pitää vähän kiekua ihastuksesta" -teos, joita joskus Blackilta on tullut. Ei ainakaan minulle. Ja vaikka olen aikuinen, pidätän oikeuden kiekua ihastuksesta teinikirjoille, jos siltä tuntuu - ja ne sen ansaitsevat.

Ehkä tässä oli taas vähän liikaa teiniangstia ja vähän liikaa sitä, että ei puhuta edes niille lähimmille ja rakkaimmille, jotta teos olisi yltänyt oikeasti hienoksi.

Toisaalta koin yhtäkkiä tarvetta juoda kahvini ns. mason jarista, joten kai tällä jonkinlainen vaikutus elämääni oli.

The Book of Strange New Things

Michel Faberin The Book of Strange New Things on niin mahtavasti nimetty, että melkein pelotti ottaa se luettavaksi.

Mutta otin kuitenkin, en vain ihaillut hyllyssäni, ja onneksi näin.

Peter on pastori, joka lähtee - ilmeisesti jonkinlaisen madonreiän kautta - toiselle planeetalle. Paikallisasukkaiden keskuuteen, lähetystyötä tekemään. Mutta lähetystyö on aivan toisenlaista, kuin voisi kuvitella, paikallisten suorastaan vaatiessa sanaa kuultavakseen.

Kotiin jää vaimo, Bea, jonka kanssa Peterin suhde on ollut lämmin, hyvä, erinomainen kaikin tavoin. Mutta jos lähetystyö osoittautuu aivan erilaiseksi kuin Peter ajatteli, ei etäsuhdekaan toimi aivan oletusten mukaisesti Bean kohdatessa Maan päällä kriisejä.

Minusta kirja oli ihan mahtava. Tarina on kiehtova, ja sen ihmiset uskottavia. Peter kasvaa, ei niinkään vain ihmisenä vaan etenkin ja myös uskossaan, joka alkuun on jopa naiivin puolella. Ja vaikea on olla kasvamatta, kun lopulta ymmärtää paikallisten syyt.

Erityisen hienosti tulee esiin etäisyys Maan ja Peterin uuden planeetan, Oasiksen, välillä. Peterin etääntyminen kaikesta on käsinkosketeltavaa ja samalla sekä surullista että ymmärrettävää. Etäisyys vaikuttaa myös Peterin ja Bean suhteeseen tavalla, joka - kuten ehkä ihmissuhteissa yleensä - saa lukijan toivomaan, että molemmilla olisi voimaa toimia toisin (ja ymmärtämään, että ei ole.)

Kirja on hyvä, mutta ei välttämättä helpolla tavalla: se on hieno kokemus, mutta myös ahdistava ja etenkin dystopiakuvaustensa kautta pelottavakin.

Onni on bonus-isä, joka ostaa tällaisia kirjoja joululahjaksi!

Girl on a Wire

Gwenda Bondin Girl on a Wire on kertomus nykysirkuksesta, sen taiasta ja synkistä perhesalaisuuksista - ja teini-ikäisten romantiikasta.

Päähenkilö on nuorallakävelijä Jules, joka painostaa sirkusperheensä liittymään suureen, Ameriikan manteretta kiertävään jengiin. Erillään pysyttäytyminen ei passaa sankarittarellemme, jolla on suurisuuntaisia suunnitelmia. Sitten käy ilmi, että erillään on pysytelty, koska menneisyydessä on vanhoja kaunoja, joita ei suinkaan ole unohdettu - ja joku alkaa sirotella kaikenlaisia epäonnenkaluja sinne tänne.

Hyvää siitä ei seuraa.

Ja kuten ehkä sankarittaremme nimestä voitte keksiä, (vaikka joiltakin jotka kuuntelivat tämän äänikirjana tämä nimijuttu meni ohi kovaa ja korkealta, köhhh) just siellä vihollisperheessä on kiva poika, Remy.

On vaikea sanoa, kuinka hyvin Jules on moderni Julia (koskapa en ole alkuperäistä näytelmää lukenut tai itse asiassa koskaan nähnyt missään esitettävän.) Jules on moderni mimmi, itsepäinen ja vähän itsekeskeinenkin - välillä ihan raivostuttavan härkäpäinen.

Kirja ei ollut huono, mutta itse en saanut kiinni useistakaan jännitteistä, joita sinne oli kirjoitettu. Lopun osalta mietin, onko se lussahdus vai tärkeä viesti anteeksiannosta, ja kallistun ehkä jälkimmäiselle puolelle.

We Were Liars

Bongasin E. Lockhartin We Were Liarsin Siinan blogista, jos kohta siinä vaiheessa, kun kirja kirjastosta tuli, mietin miksi olin tällaisenkin mennyt lainaamaan.

No, ainakin kirja olisi ohut, ajattelin.

Kirja kertoo serkuksista, jotka vallan hyväosaisina viettävät kesiään sukunsa yksityisellä saarella. Mukana on lisäksi yksi mukaan otettu kaveri, joka possen dynamiikassa on olennainen ... mutta joka ei ehkä aina tunne oloaan aivan kotoisaksi rikkaiden ihmisten keskellä, jonkinlaisena hyväntekeväisyysprojektina.

Kirjan minäkertoja on eräänä kesänä löytynyt rantavedestä lähes hukkuneena. Hän ei muista mitään, eikä kukaan tunnu halukkaalta kesän tapahtumia hänelle valottamaankaan. Mutta ehkä paluu saarelle auttaisi?

Auttaisi jos auttaisi. Kirja on taitavasti rakennettu, ja arvoitus on kiperä - en sitä ainakaan itse etukäteen arvannut. Lopulta kirja jätti paljon ajattelemista, perheestä, varakkuudesta, toisten huomioon ottamisesta ja sen sellaisesta - ja sehän on aina hyvä saavutus. Luulen kyllä, että tunnepuolen jännite olisi ollut äänikirjana parempi - tai näin ainakin Siinan kokemuksista päättelen.

The Widow's House

The Widow's House on neljäs osa Daniel Abrahamin vähän pitkäksi venähtävää sarjaa.

Laadukasta fantasiaa - luultavasti laadukkaampaa kuin keskimääräinen fantasia, päättelen tämän niistä yrityksistäni eeppisen fantasian kentille, joilta aina katuvaisena palaan - mutta ei mitään maata järisyttävää.

No, ellei maata järisyttäväksi sitten voida laskea lohikäärmettä, jollainen vihdoin onnistutaan löytämään - riemastuttavin hahmo toviin, koominen ja toisaalta traaginen.

Ja kun tälle linjalle lähdettiin, okei, lasketaan myös se hämähäkkijumalattaren todellinen luonne, joka on pelottavinta mitä olen hetkeen kohdannut. Ja osoittaa, että Abraham tietää, mistä puhuu.

Olen iloinen, että meillä oli tämä pikku tuokio, sinulla ja minulla, nyt muistan jälleen miksi odotan viidettä osaa innolla.

A Man Lies Dreaming

En tiedä teistä, mutta itse toivon, että silloin kun todellisuus ja fiktio tuntuvat sekoittuvan, fiktio ei käsittelisi natseja ... mutta niin vain oli vaikea ajoittan kesällä erottaa, sattuiko olemaan 1930-luvun Saksassa vai Suomessa vuonna 2015.

Lavie Tidharin A Man Lies Dreaming oli siis hätkähdyttävä lukukokemus ei vain kirjallisten ansioidensa vaan myös tilanteen vuoksi.

Ihan vain kirjana opus oli oikein mainio. Tidhar ei pelkää käsitellä kauheaa asiaa jotenkin vähän vinksahtaneesti, pulp-fiktion keinoin. Hommasta ei kuitenkaan - minusta - tule sittenkään mikään farssi, sillä kauheus, joka on ihmisten mielissä, vetää mielialan synkeämmäksi kuin sinänsä klassisen synkeä kattaus, jossa Lontoon kylmillä kaduilla eräs etsivä hakee kadonnutta naista.

Etsivä, jonka nimeä ei varsinaisesti sanota, mutta kyllä me hänet kaikki tunnistamme.

Ja se, mitä etsivälle sitten lopulta käy, onkin todellinen yllätys.

Hyvä kirja, mutta ei välttämättä mukava kirja.

Karen Memory

Yhdysvaltain länsirannikolle vaihtoehtoiseen historiaan, hieman keksittyyn kaupunkiin sijoittuva Karen Memory on Elizabeth Bearin runsasta tuotantoa.

Teos kertoo reippaasta prostituoidusta, joka ottaa sipulisäkin omiin käsiinsä ja mätkii sillä pahikset tiehensä pahistelemasta. Karen Memory ei ole huono, mutta vähän välityön makuinen se on: aika puhdas seikkailu ilman sen enempää.

Itse koin kirjassa parhaana ajan ja paikan kuvauksen: Karenin kokemukset bordellissa ovat oikeasti kiinnostavia - olisin lukenut vaikka miten paljon ruoanostoretkistä tai aamupalan syönnistä tai mistä nyt ikinä. Seksikohtauksia kirjassa ei muuten ole, eikä asiakastyötäkään sen kummemmin kuvata, ei kauhistellen eikä retostellen; asenne, joka ainakin minusta toimii. Muu ei Karenin suusta olisi uskottavaakaan.

Tylsimmäksi puoleksi teoksessa nousi nähdäkseni varsinainen juoni, joka ei jotenkin onnistunut kiinnostamaan pätkääkään. Etenkään toimintakohtausten osalta.

Saatavilla kuitenkin kirjaston sähkökirjojen kokoelmasta, ken haluaa Karenin tarinan lukea.