Descent

Ken MacLeodin Descent pelaa ufosieppauksilla ja salaliitoilla, valvontayhteiskunnalla ja vaikka millä.

Ryan kokee kaverinsa kanssa teini-iässä jotain, joka vaikuttaa hänen elämäänsä melko pitkän aikaa jälkikäteenkin: mahdollisen ufosieppauksen. Ehkä. Koska Ryan ei kuitenkaan ole kovin herkkäuskoinen, hän ei niele ilmeisintä selitystä tästä eikä oikeastaan mistään muustakaan asiasta.

Ja kaikki tapahtuu Skotlannissa. Megalomaaninen plussa.

Minulle Descent oli kerrassaan mainio kokemus. MacLeod kirjoittaa hyvin, ja kirjan juoni on mahtavalla tavalla sekä kasassa että toisaalta tarpeeksi sotkuinen - harvaan asiaan tulee lopullista vastausta. Lukija jätetään tutkimaan viimeisintä versiota totuudesta, ja onko sekään toisaalta totuus vai vain päähenkilö Ryanin näkemys?

Ryan on myös henkilönä etenkin moraaliselta kannalta aika vaikea, vaikka lukijana hänestä kyllä pidinkin. Tyyppi tekee asioita, joista ei tietenkään voi olla ylpeä, mutta tekee silti.

Hyvä teos. Lisää MacLeodia mulle.

Unquenchable Fire

Rachel Pollackin Unquenchable Fire oli ihan hulvaton.

Siinä maailma on jotenkin todella myyttinen paikka. Enteitä siellä, ihmeitä täällä, outoja tapahtumia joka puolella. Ja sitten päähenkilö Jennifer huomaa olevansa raskaana, noin vain, eikä voi tehdä aborttia, sillä vaikka hän mitä yrittää, se ei vain onnistu. On voimia, jotka haluavat Jenniferin vauvan syntyvän, ja siinä ei paljon äpöstellä.

Alku oli takkuista, mutta sitten kun pääsin kirjan kanssa vauhtiin, se oli yllättävän ja riemastuttavan hieno kokemus. Jennifer, joka ei halua olla mikään neitsyt Maria eikä kenenkään sätkynukke, ei kohtalon toteuttaja, eikä etenkään hoidella mitään rituaaleja vain siksi, että yhteisö sellaista vaatii, onnistuu jollain tavalla vapauttamaan vähän lukijaansakin.

Osa kokemuksen riemusta johtui ehkä siitä, että vaikka oma taannoinen raskauteni oli toki täysin maallinen, Jenniferin kokemukset olivat silti tunnistettavissa: raskaana olevan keho ei ole enää hänen omansa. En ole yhtään varma, olisinko digannut kirjasta näin paljon jos en olisi puskenut maailmaan yhtä lasta.

Mutta ehkä olisinkin, sillä Jenniferistä oli vaikea olla pitämättä.

The Bones of the Old Ones

Otin Howard Andrew Jonesin The Bones of the Old Ones -opuksen kuunteluun pestessäni taannoin ikkunoita.

Anteeksi, en voi olla käyttämättä tätä(kin) tilaisuutta rehentelyyn. Minä. Olen. Pessyt. Ikkunat. Ihan itse.

No mutta asiaan. The Bones of the Old Ones on jatkoa The Desert of Souls -kirjalle, josta pidin, ja tästä pidin ehkä vielä vähän enemmän, tässä oli romanttinen kuvio, joka nähdäkseni päättyi ihan eri tavalla kuin tällaisissa yleensä romanttiset kuviot päättyvät, kyllä en voinut olla tykkäämättä.

Ja oli juonikin, ei sillä, ja lentävä matto, ja naisten oikeuksia ja mahdollisuuksia sivuttiin ohimennen, ja sama hyvä lukija kuin edellisessä kirjassa ja kaikkea.

Toiveikkaana täällä odottelen kolmatta osaa äänikirjaksi luettuna, sillä kyllä ihmisen on joskus sallittua viihtyä, vaikka sitten vähän epäilyttävästi jonkun länkkärin tuhat ja yksi yötä -henkisen tarinan parissa.

The Mechanical

The Mechanical kertoo Jaxista, joka on mekaaninen tyyppi, ja ranskalaisesta markiisitar Berenicesta,  joka ei ole, ja pastori Luuk Visseristä, ja maailmasta, jossa mekaanisia tyyppejä surutta hyödyntävä Hollanti on maailmanvalta ja Englannista ei puhuta sanallakaan, kuinka virkistävää, ja Hollannin vastapoolina on Atlantin toiselle puolelle paennut Ranskan hallinto, joka (kieltämättä vähän oma lehmä ojassa -henkisesti) vastustaa mekaanisten tyyppien hyväksikäyttöä, ainakin yksipuolista, vain Hollannin harjoittamaa hyväksikäyttöä. Ja kaikki tämä kunnon höyrypunk-aikakautena.

No jo oli pitkä ensimmäinen lause ja kappale. Enkä silti saanut edes kirjoittajaa mahdutetuksi mukaan: hän on Ian Tregillis. Ja The Mechanical on ensimmäinen osa oletettavasti kolmiosaista sarjaa.

Minulle The Mechanical oli konseptuaalisesti parempi kuin lukukokemuksellisesti, en tiedä, onko tuossa edes mitään järkeä, mutta näin kävi. Siinä on tosi paljon hyvää: uudenlainen maailmanjärjestys, pohdintaa vapaasta tahdosta, paljon erilaisia harmaan sävyjä ja vain hyvin vähän helppoja ratkaisuja, ja, ehkä tärkeimpänä, kutimoiva kersantti.

Valitettavasti (lukuunottamatta niitä kohtia, joissa fiittasi neulova kersantti, ja ne kohdat eivät prosentuaalisesti paljon tekstiä rasita) itse lukemisen prosessi ei jotenkin sujunut. Laskin kirjan käsistäni lähinnä helpottuneena siitä, että se vihdoin loppui.

Jatko-osaan mennessä pitää käydä itsensä kanssa tiukka keskustelu siitä, oliko konseptuaalinen niin hyvää, että se peittoaa lukukokemuksellisen raskauden. Se on nyt jo selvää, että jos jatko-osassa ei esiinny kersantteja neuletöidensä kanssa, tapahtuu kamalia.

The Peripheral

Teistä en tiedä, mutta mulla on silleen, että aina kun avaan uuden William Gibsonin, koen harteillani sen taakan, jota uskon Gibsonin roudaavan mukanaan jatkuvasti: että kun kerran on ollut cyberpunkin profeetta, jokaisen uuden opuksen pitäisi olla samalla tavalla tajunnanräjäyttävä.

(Ehkä Gibson ei koe tällaisia paineita. Missä tapauksessa en ymmärrä, miksi minun pitää niiden kanssa jatkuvasti painiskella. MINÄ OLEN VAIN LUKIJA, VOI HYVÄN TÄHDEN.)

The Peripheral kertoo kahden aikajanan kohtaamisesta, tavallaan. Toisaalla olemisesta virtuaalisesti ja kuilusta, jota ei voi ylittää, vaikka ehkä haluaisi, vai haluaisiko sittenkään (jossakin kohdassa vähän ajattelin, että yksi tyyppi olisi ehkä halunnut, mutta Gibsonin tyyli on ajoittain niin vähäeleinen, että hänen henkilöhahmojaan on vaikeampi lukea kuin oikeita ihmisiä. Ja väliäkö silläkään sitten, juuri tästä syystä en kiintynyt heihin ollenkaan.)

Se, mikä alkoi turhauttavan rasittavana - Gibson jos kuka tuntuu nauttivan siitä tunteesta, jossa ihmiselle syntyy kun hän kirjan alkuun ei tiedä mistään mitään eikä ole välineitä, joilla ottaa selvää - päätyy yllättävän vauhdikkaaksi seikkailuksi.

Fiilikseni kirjan lopulla oli jotakuinkin näin:

- alun kauheat paineet

- kirjan alkupuolen sumussa kuljeskelu

+ vinkeä perusajatus

- hahmot, joista ei ota selvää

+ oikeasti toimiva juoni, kun se vauhtiin pääsee

+ muutama ihan loistava hahmo

------------------------------------------------------------

= plussan puolella, ei uutta profetiaa

Näin. Ja seuraavan Gibsonini haluan vailla stressiä.
 

Can't We Talk About Something More Pleasant?

Nyt en enää muista, mistä bongasin Roz Chastin sarjakuvamuotoisen omaelämäkerrallisen teoksen Can't We Talk About Something More Pleasant? mutta odotin selkeästi saavani jotain järkyttävän hauskaa perheturinaa.

Oikeasti kyseessä oli pikemminkin vanhempien vanhenemisesta kertova karu tarina. Hauskakin, joo, mutta enimmäkseen karu.

Sillä kyllä vanheneminen nyky-yhteiskunnassa voikin olla aika karua.

Kirja on jotenkin todella rehellisen oloinen. Chast kertoo kaikki - tai ainakin niin paljon, että tuntuu kaikilta - tunteensa melko lailla peittelemättä. Eivätkä ne tunteet missään nimessä aina ole kauniita, tuskin missään perheessä ovat, mutta Chast ei (nähdäkseni jokseenkin karun lapsuutensa ajoilta periytyviä) tunteitaan juuri peittele, eikä ole syytäkään - hänen tunteensa eivät enää ketään satuta.

Niin, että vaikka välillä kirjaa lukiessa nauraa - kauhusta - fiilis, joka jäi, oli vähän surullinen. Ensinnä vanhuuden ongelmallisuuden vuoksi ja toiseksi, koska Chastin kokemukset nyt vain herättävät empaattiset fiilikseni.

Shades of Earth

Beth Revisin Shades of Earth päättää trilogian, jossa Amy matkustaa avaruudessa, Amy matkustaa lisää avaruudessa ja Amy laskeutuu planeetalle.

Tämä viimeinen osa planeettoineen oli selkeästi kiinnostavampi kuin melkoiseksi pannukakuksi jäänyt kakkonen. Tarjolla on silti tuttuun tyyliin varsin draamantäytteistä ja helposti alas surahtavaa tekstiä, että ei huolta tässä suhteessa.

Viihdyin kyllä, vaikka opuksen juoni marssii eteenpäin pöljien ihmistensä varassa ja etenkin osin kasvottomaksi jäävän pahispuolen kuvaus horjahteli himpun verran epäuskottavan puolella. Ja siitäkin huolimatta, että teini-ikäisen romanssin kuvauksena sarja on minusta edelleen vähän kiusallisen puolella.

The Just City

The Just City on Jo Waltonin kunnianosoitus Platonin Valtiolle, teokselle, jonka hän oli omien sanojensa mukaan lukenut liian aikaisin.

Minä en ole lukenut Valtiota ikinä, joten liityn ehkä kategoriaan "liian myöhään", mutta The Just City oli silti huikea teos. Siinä Apollo ja Pallas Athene ottavat osaa pikku kokeeseen: joukko filosofeja eri ajoilta päättää kokeilla, olisiko Platonin valtio mahdollista rakentaa.

Oikeudenmukaisen kaupungin kasvua seurataan kolmesta näkökulmasta: ääneen pääsevät yksi perustajista, yksi kaupunkiin tuoduista lapsista ja Apollo, joka muuttuu kuolevaiseksi oppiakseen jotain.

Olen ajatellut The Just Cityä enemmän kuin mitään muuta teosta hetkeen. Se tuo Platonin valtion ihan iholle, toisaalta sillä tavalla, että miksi emme voisi olla näin, miksi emme kaikki voisi pyrkiä olemaan parhaita itsejämme, ja toisaalta sillä tavalla, että Platon ei todella tiennyt mistään mitään, ei ainakaan ihmisistä.

Yllättävän inspiroiva teos, ja hauskakin, etenkin kun Sokrates pääsee vauhtiin. (Jos kohta seksuaalisen väkivallan runsaudesta haluaisin varoittaa niitä, jotka sellaisesta eivät halua lukea.) Ja nyt juuri luin, että jatkoakin on tulossa ja haluaisinkin nyt hetken juosta ympyrää ja huutaa ilosta.

JA AINIIN! Saatte tämän kirjastosta e-kirjana. Kyllä on elämä hyvä.

Europe in Autumn

Europe in Autumn oli teos, josta olin kuullut hyvää, ja jota innolla odotin. Dave Hutchinsonille haitaksi menin kuitenkin lukemaan tämän juuri uuden Kazuo Ishiguron jälkeen, ja, no niin, voi sentään.

Europe in Autumnissa on fragmentoituvassa Euroopassa toimiva kuriiriverkosto, joka on niin pölö, että siihen kirjassakin usein kiinnitetään huomiota. Verkostossa hommat satunnaistyöläisenä aloittaa Rudi, virolainen kokki, mistä muuten pisteet, oli tosi virkistävää lukea kirjaa, joka osin jopa sijoittui eteläiseen naapurimaahan. Lontoo oli ihan tylsä Viroon nähden.

No mutta kuitenkin. Tulee viitteitä siitä, että kaikki ei olekaan vaan harmitonta tavaran liikuttelua paikasta toiseen.

Lopulta kirja oli myönteinen ja palkitseva lukukokemus, vaikka vielä puolivälissä mietin, miksi luen näin tukkoista trilleriä. (No siksi, että ihanan Ishiguron jälkeen MIKÄ TAHANSA OLISI VARMAAN OLLUT TUKKOINEN TRILLERI. Paitsi ehkä joku LeGuin. Mikä taas olisi ollut vain ongelman siirtämistä eteenpäin.)

Lukekaa te tämä jossain paremmassa tilanteessa ja kertokaa, paraniko se.

The Buried Giant

Olen tähän asti ikinä lukenut Kazuo Ishigurolta vain Never Let Me Go:n, joten vähän jännitti tarttua tähän uuteen The Buried Giant -teokseen. Ja niin kai on jännittänyt monia muitakin, kun suosikkikirjailija on mennyt ja sortunut fantasiakirjallisuuteen.

Genrerajat ovat ihan kamalia, jos ne estävät ihmisiä tarttumasta tähän utuiseen muistia, muistoja ja - no, sotaa käsittelevään teokseen.

Vaikka näennäisesti kirjan voisi luokitella miekka ja magia -kirjallisuudeksi, se on lopulta kaikkea muuta. Päähenkilönä on vanha pariskunta; matka, jolle he lähtevät, ei ole karttaa halki laukkaava riehakas kulkue vaan hyvin ihmisen mittainen matka; eikä väkivallassa ole mitään kaunista tai jaloa. Henkilöt ovat menneiden valintojensa kyyryyn painamia.

Hieno kirja. Ihan siis kerta kaikkiaan.

Prophecies, Libels & Dreams: Stories

Ensikosketukseni, mutta ei taatusti kuitenkaan viimeinen kosketukseni Ysabeau S. Wilcen tuotantoon oli riemastuttavaksi äänikirjaksi luettu tarinakokoelma Prophecies, Libels & Dreams.

(Olen marinoinut hyllyssäni yhtä toista Wilceä, ja nythän siihen pitää siis tarttua pikimmiten.)

Prophecies, Libels & Dreams on sarja tarinoita, jotka sijoittuvat Califan valtakuntaan - ilmeisesti tämän valtakunnan pitäisi muistuttaa kultakuumeen aikaista Kaliforniaa, mutta teille voin kertoa, että minut "Califa" ohjasi vain ajattelemaan Tuhannen ja yhden yön tarinoita. No, onpahan nyt varmistettu, että toisesta kuuntelukerrasta tulee ihan erilainen kuin ensimmäisestä.

Niin tai näin, kirja on, kuten jo sanoin enkä parempaa sanaa keksi, riemastuttava! Ihana! Siinä löyhänä kehystarinana on kuivia kommentteja historioitsijalta, joka järjestään kiistää kaiken, mitä tarinoissa kerrotaan, mutta kun kyse on kirjasta, jossa teksti, hahmot ja juoni kilpailevat keskenään sillä, kuka on leikkisin, lukija tietää tasan, ketä uskoa.

Mahtava teos.

The Mirror Empire

Odotin Kameron Hurleyn The Mirror Empiren olevan jotenkin paljon raskaampi kuin se sitten lopulta oli.

Alun perin luin The Mirror Empiren oikeastaan vain julmistuttuani siitä, ettei kirjaston e-kirjastossa yhtäkkiä ollutkaan monisivuisen toivelistani tärkeimpiä opuksia vapaana. Mutta voihan sitä aikansa huonomminkin käyttää. Vaikka tunkemalla tikkuja kynsien alle. Tai syömällä karkkeja, joista ei pidä.

No, öööö.

Hurley kirjoittaa kirjassaan vähän jotenkin lähes post-ihmisistä, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Kulttuuri ja kaikki on niin vierasta, ettei tunnu aivan luontevalta yhdistää niitä evoluution tähän pisteeseen. Tai, no, kulttuurit, sillä Hurleyn luomassa maailmassa niitä on useita - ja samalla kyseessä on kaksi rinnakkaismaailmaa.

Lukeminen ei silti ole mitään suossa kahlaamista, vaan aivan sujuvaa. Tosin kirja on niin häkellyttävän, viston ja tarkoituksettoman väkivaltainen, että ajoittain etoi. Moraalinen epämääräisyys kirjan hahmoilta on sinänsä vielä ihan hyväksyttävissä, mutta Hurleytä lukiessa on ennenkin tullut sellainen olo, että kirjailija on päättänyt, että nyt ei kellekään pidä tuleman hyvä mieli.

En siis oikeastaan tunne saaneeni teoksesta irti muuta kuin keveyden irtautua Hurleyn tuotannosta - huomaatte ehkä, että blogin makrotrendi on ollut opetella, ettei kaikkea Locuksen listalle nousevaa tarvitse lukea - mutta jotain se on sekin. Se keveys siis. Heippa, Hurley, sanon minä nyt kevyesti.

Cibola Burn

Nythän on niin, että voisi ehkä kysyä, miksi ylipäänsä luen James S. A. Corey -kollektiivin teoksia, jos ensimmäinen reaktioni uuteen kirjaan on "ei kai taas". Mutta se on sanottava, että vasta tässä neljännessä osassa, Cibola Burnissa, päästään ikään kuin asiaan. Niin, että eipäs esitetä ikäviä kysymyksiä siellä takarivissä.

Kolmannesta osasta muistamme avaimet maailmankaikkeuteen, ja sitä sentään emme muista, että joku pieni aurinkokunnan ulko-osien posse olisi ottanut ja asuttanut yhden madonreiän päässä olevan planeetan, mutta näin nyt kuitenkin kävi, ehkä sitä ei kolmososassa edes kuvattu, niin sen täytyy olla.

Ja sitten tämän madonreiän päässä olevan yhdyskunnan perään lähtee Inha Megakorporaatio™. Ja James Holden, tiätty.

No, vaikka Cibola Burn pääsikin asiaan, ja on nähdäkseni näistä sarjan opuksista jollain tasolla parhain ja innostavin (tähän asti), on tässä sitä masentavaakin puolta. Nimittäin siirtokunnan ja Inhan Megakorporaatio™:n turvallisuusjohtajan, silkka natsi, tietäähän sen, välinen sota. Ja Holdenin yritys huutaa, että riita poikki ja voita väliin.

Ahem. Niin sitä vain siis, että kun ollaan vieraalla planeetalla, jossa on merkkejä vieraasta sivilisaatiosta, niin kyllä minä sen uskon, että ihmiset siellä vain keskenään tappelevat, mutta miksi James S. A. Corey -kollektiivin pitää keskittyä kuvailemaan tätä tappelua, sitä en ymmärrä. Kun olisi se planeetta. Sivilisaation jämineen.

Että vaikka tavallaan on sarjassaan toistaiseksi paras, en voi täysiä pisteitä antaa.

P. S. Holden on minusta rasittava.

Trigger Warning

Alkuintrossaan Neil Gaiman selittää kokoelmansa nimen alkuperää: trigger warning on varoituslätkä asioille, jotka saattavat laukaista näkijässään esimerkiksi posttraumaattisen stressireaktion aiemman traumaattisen kokemuksen vuoksi.

NO. Koska Gaiman kirjoittaa synkähköä fantasiaa, hän oli päättänyt antaa kokoelmalleen nimeksi Trigger Warning ennen kuin joku muu tägää tyypin fiktion tällä tavoin.

En tiedä teistä, mutta minä koin tämän luotaantyöntävän itsetietoisena. Toisaalta taas Ursula K. LeGuin, joka kokoelmaansa esitellessään iloisesti myöntää pitävänsä monista novelleistaan edelleen ihan todella paljon, ei herätä ollenkaan tällaista reaktiota. En osaa sanoa, onko kyseessä joku aito ero tekstien sävyissä vai se, että konstruktioni siitä, millainen tyyppi Neil Gaiman on, värittää havaintojani.

Tähän nähden Trigger Warning ei ole ollenkaan huono kokoelma, jos kohta se ei - minusta - nimensä antamaa lupausta pidä. Paikoin se on ihan todella hyvä kokoelma, ja vaikka välillä se on ihan todella raivostuttavan kikkaileva (A Calendar of Tales pohjautuu fanien twiitteihin, voi hyvän tähden) senkin voi antaa anteeksi, sillä kikkailun seuraukset ovat usein todella mainiot (millä tarkoitan, että A Calendar of Tales jäi mieleeni erityisen myönteisenä elämyksenä). Gaiman on edelleen mielestäni parhaimmillaan lyhyessä muodossa, ja siksi on toki iloista, että häneltä novelleja julkaistaan.

Kokoelma olisi ollut vielä parempi, jos en olisi juuri hieman aiemmin lukenut itkettävän hyvää LeGuinin kokoelmaa, joka oli Gaimanille armoton mittatikku.

Something Coming Through

Olin varmaan jo kertaalleen hyvästellyt Paul McAuleyn, mutta sitten hänen uusi kirjansa kuulosti kiinnostavalta ... no niin, ja ajattelin myös, että ehkä hänelle tulee paha mieli. Toisaalta, tuskin tulee.

Something Coming Through oli paljon helpommin lähestyttävissä kuin se edellinen sarja, jota en jaksaisi muistellakaan, eikä sinänsä ollenkaan pöllömpi, vaikka ei mitenkään hiuksianostattavan yllätyksellinenkään.

Muukalaislaji, jackaroot (voimme tästä ehkä päätellä, että alienimme näyttävät shakaalin ja kengurun risteymältä) ovat lahjoittaneet ihmiskunnalle madonreikäteknologiaa ja kaikenlaisia muita artefakteja, jotka ovat mullistaneet merkittävästi joitakin asioita, ja merkittävästi jättäneet mullistamatta ihmiskunnan perusluonnetta.

Maan päällä Chloe seuraa vaistoaan ja sotkeutuu ties mihin; Mangala-nimisellä planeetalla poliisi nimeltä Vic ... sotkeutuu ties mihin.

Oikeastaan kirjan voisi summata sillä tavalla, että kahden henkilön konvergoituvat aikajanat kohtaavat jotain kolmannen asteen yhteyden henkistä, ja todeta lopuksi, että juuri minun näkökulmastani McAuley ei edelleenkään ole planeettamme vetävin kirjoittaja. (Mutta ehkä hän on sitä juuri sinulle? Kokeile!)

Silti, universumissa piisaa laajuutta ja syvyyttä, joten jos tälle tulee jatkoa, voin siihen heikkona hetkenä tarttuakin.

2 x Genevieve Valentine

Koska olen kuullut paljon myönteistä Genevieve Valentinesta, luin ja kuuntelin pari hänen opustaan.

Ensimmäinen, e-kirjana kirjastosta mukaan tarttunut The Girls at the Kingfisher Club on 1920-luvulle sijoittuva uudelleenkerronta 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta. Toinen, Persona, oli äänikirjaksi luettu scifistinen trillerihkö politiikasta.

The Girls at the Kingfisher Club oli paikoin hyvä, mutta etenkin alussa niin kieroutuneen ahdistunut, että tuota noin. Kaksitoista sisarusta elää tiukan isänsä talossa hiipien öisin tanssimaan ja juomaan skumppaa - näistä lähtökohdista olisin suoraan sanottuna toivonut poreilevampaa tekstiä, mutta sitä ei tarjottu.

Ollakseni tosin reilu, kun alun ahdistusta tiukennetaan kuin jousta, puolivälin jälkeen tuleva toimintaan räjähtäminen (huom! Ei Hollywood-toimintaleffan tyyliin!) on varsin tyydyttävä hetki.

Kaikkinensa kuitenkin myönteinen lukukokemus - en malta odottaa, että Catherynne M. Valente saa valmiiksi oman 1920-luvulle sijoittuvan versionsa 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta, jotta voin sitten verrata niitä. (Kyllä. Tämmöinen yhteensattuma.)

Personakin oli ahdistunut. Ahdistuksen määrää kasvatti äänikirjan lukija, jonka tunnevalikoimasta etenkin ahdistus on hyvin edustettuna.

Personassa päähenkilö edustaa maataan jonkinlaisissa globaaleissa missikisoissa, jossa kukin maa lähettää kansainväliseen järjestykseen oman edustajansa. Edustajaa ei suinkaan valita vain poliittisen taidon vaan myös kauniin naamataulun vuoksi, eikä kukaan tai mikään ole sitä, miltä näyttää.

Sitten päähenkilöä päin ampuskellaan, ja hänet pelastaa nuori reportteri, ja tästä kaikesta seuraa nähdäkseni hieman triviaali trilleri, joka ei juuri pelota, mutta joka saa ainakin äänikirjaa kuuntelevan toivomaan, että voisi läpsiä molempia draaman kuninkaallisia ympäri korvia.

Fiilikseni Valentinesta ovat nyt siis hieman kaksijakoiset. Toisaalta hän selvästi osaa kirjoittaa, toisaalta tunneskaala on makuuni turhan yksipuolinen.

Metatropolis

Kuuntelin taannoin Metatropolis: Green Space -teoksen, josta diggasin sen verran, että palasin sarjan alkulähteille ja kuuntelin ykkösosankin. Sen nimi on puhtaasti Metatropolis.

Nyt täytyy sanoa, että tämä ykkönen oli ihan kultaa, ja tätä vasten katsoessa oli selvää, että kolmososaan oli sekoitettu sitten melko lailla hiekkaa. Kirjoittajakaartikin on ykkösosassa suppeahko: mukana ovat Elizabeth Bear, Tobias Buckell, Jay Lake, Karl Schroeder ja John Scalzi.

Metatropolis on parhaimmillaan jonkinlainen manifesti tulevaisuudelle: kauhea ja innostava. Se herättää toivoa, pelkoa ja halun hommata pikaisesti fillari.

Oikeastaan haluaisin, että kaikki uuden hallituksemme ministerit ottaisivat ja lukisivat opuksen oitis ja tarkkaavaisesti. Tulevaisuus tulee varmasti olemaan toisenlainen kuin nykyisyys, ja meistä on paljolti kiinni, minkälainen.

Lukekaa. Kuunnelkaa.

The Iron Trial

Holly Blackin (jota vähän fanitan) ja Cassandra Claren (jota en niinkään fanita) yhteistuotos The Iron Trial on vähän kuin Harry Potter, mutta...

...tietyllä kiepahduksella, joka tekee koko hommasta melkoisen tyydyttävän tavalla, johon pelkkä pastissi ei olisi ikinä yltänyt.

Silti on pakko sanoa, että ilman H. Potteria tämä Callum Huntin matkasta velhokoulun ekaluokkalaisena kertova teos ei toimisi niin hyvin kuin se lopulta toimii; siihenhän tässä tavallaan luotetaankin, luulen, että yleisö on Potterinsa tavannut alusta loppuu, lopusta alkuun ja pari kertaa sivuttainkin.

Tekstiltään opus on menevää ja sujuvalukuista nuorten fantsua. Rouva Blackin kontribuutio on selvästikin ollut ainakin hillitä rouva Claren taipumusta draamaan - niin, että teos on oikeastaan enemmän hauska kuin melodramaattinen (teini-ikäisistä päähenkilöistään huolimatta, OMG, onko tämä edes mahdollista) ja muutenkin aika kirpakka välipala. Vähän kuin ne happamat karkit, joita en saa syödä, koska ne mädättävät hampaani.

Ja jatkoakin piisaa. Saatan hyvinkin lukea.

Foxglove Summer

Foxglove Summerissa Ben Aaronovitch päästää Peterin pois Lontoosta. Tai käskee, sillä eihän kaupunkilaispoliisimme ole tietenkään onnesta aivan litteä maaseudulle joutuessaan.

Ne meistä, jotka jostain omituisesta syystä diggaavat Brittein saarista kaikissa niiden olomuodoissa sen sijaan ovat iloisia. Kuten minä.

Foxglove Summer on aika perusvarma Aaronovitch. Suuri juoni ei ihan järkyttävästi etene, mutta kirjan juoni on sujuva ja Aaronovitchin teksti mainiota. Vähän päästään käsittelemään Peterin fiiliksiä ystävän ja toveripoliisi Lesleyn vahingoittumisen vuoksi; tässä en voinut olla miettimättä, kuinka paljon (minusta osin turhakin) kritiikki Peter-Lesley -suhteesta on hommaan vaikuttanut. Jotenkin olen silti aina kokenut, että Aaronovitch ei turhaan kaunistele kenenkään fiiliksiä, ja se on hyvä se.

Jos näistä tykkää, tykkää varmaan tästäkin, ja mä tykkäsin tästä muistaakseni enemmän kuin edellisestä.