Gilead

Taannoin, kun luin Nick Hornbyn kirjaa The Complete Polysyllabic Spree, olisin halunnut lukea oikeastaan ehkä kaiken, mistä Hornby kirjoitti, mutta päädyin kuitenkin valitsemaan kirjan mittaiselta ostoslistalta vain yhden kirjan, Pulitzerinkin ilmeisesti voittaneen Marilynne Robinsonin Gileadin.

Kansi: Macmillan

Gileadissa vanha isä kirjoittaa kirjettä nuorelle pojalleen; kirjeessä hän käy läpi omaa historiaansa, nuoren perheensä tarinaa ja omaa uskoaan - mutta toisin kuin kuvittelin, kirjassa on myös juoni.

Gilead on aika surullinen, toisaalta toiveikas, mutta enimmäkseen hieman haikea. Se on myös aika viisas monella tavalla, mutta en kuitenkaan ole varma, miten paljon siitä kuitenkaan jäi mukana vietäväksi. Jotain varmasti. Minua yleensä kiinnostavat kirjat kirkosta, mutta Gilead ei käsittele oikeastaan kirkkoa (vaikka siinä toden totta käydään läpi jenkkiläisiä seurakuntia) vaan uskoa, lempeästi ja kiehtovasti. Robinson ei tyydy kuitenkaan käsittelemään vain uskoa, vaan Gileadissa vahva teema on rotujen eriarvoisuus - niin kirjan tapahtumahetkellä kuin kertojan, kirjeiden kirjoittajan isoisän päivinä. Selvästi melkoisen kahelin isoisän kautta paljastuukin aiemmin itselleni hämäräksi jäänyt osa Yhdysvaltain historiaa - vaikka nämä historialliset kuvaukset ovat paikoin tylsiä, mahtuu mukaan hauskojakin kohtauksia.

Gileadin lukeminen kannatti, sillä nautin kirjasta kovasti, mutta koko hommassa oli vähän outo sivumakukin. En voinut välttyä ajattelemasta, että juuri tällaiset kirjat voittavat Pulitzer-palkintoja, mikä ajatuksena oli ehkä hieman epäreilu, sillä aiemmin olen tietääkseni lukenut tasan yhden toisen Pulitzer-voittajan.
(Edit. Ehkä juuri tällaisten kirjojen tosin pitäisikin voittaa Pulitzer-palkintoja; tällaisten, joissa usko ei ole kiihkeää ja jyrkkää ja poissulkevaa vaan lempeää ja ymmärtävää ja rakastavaa.)

Vastavirta

Kat Fallsin nuortensarjaan on ilmestynyt toinen osa, Vastavirta.

Kansi: Tammi / Saara Niinikoski

Nuoret (miten 15-vuotias tuntuukin yhtäkkiä jotenkin ihan käsittämättömän nuorelta?) Ty ja Gemma joutuvat hankalaan tilanteeseen, kun Tyn perhe aikoo käydä kauppaa hieman epäilyttävien syrjäseudun asukkaiden kanssa. Tyn vanhemmat siepataan kaupanteon tuoksinnassa, ja nuoret lähtevät etsimään porukoita omin päin. Tilannetta ei paranna Gemmaan yhtäkkiä iskenyt sukelluskammo.

Vastavirta tuli luettua jotenkin vähän epäedullisessa asemassa, heti Droodin jälkeen, mutta kävi kuin edellisenkin osan kanssa: aluksi ajattelin kirjan olevan tiiviisti luokassa "OK", mutta ... Falls kai sitten todella osaa kirjoittaa, kun hommasta tuli mukaansatempaava seikkailu, jonka luki tosi mielellään loppuun. Tykkään kovasti ikäisiään vakavamman oloisista päähenkilöistä, mutta mainiot henkilötkään eivät vedä vertoja Fallsin vedenalaiselle ja -päälliselle maailmalle, joka on mahtava. Rrrrakastan kaikkea, mikä sijoittuu veden alle, ja Fallsin kuvaama yhteiskunta on ongelmallinen mutta jollain tavalla myös toiveikas.

Drood

Pohdin Dan Simmonsin Drood-kirjan lukemista todella pitkään. Se on nimittäin paksu. PAKSU! Masensi jo kättelyssä vähän, mutta kun sitä oli kehuttu ja olin sen jollekin listalle lisännyt ja kun sitä on vähän sellainen pakkomielteinen kaikenlaisten listojen suhteen ja ... Niin että luin sen sitten kuitenkin.

Kannatti. Drood oli mainio vaihtoehtoinen historia. Tämä saattaisi kiinnostaa muutoin spekulatiivisen fiktion kenttiä kartteleviakin, sillä kirja pyöri Charles Dickensin ympärillä.

Kertojana Droodissa toimii Wilkie Collins, Charles Dickensin ystävä ja suojatti. Romaanin Herra Collins on näkemyksiltään aikaansa nähden kohtuullisen progressiivinen kirjailija ja samalla pahimmillaan melkoinen ... no, niin, mulkku. Kunnianhimoinen kirjailija on myös oopiumaddikti, ja tämä addiktio tuo kirjaan oman pikantin lisänsä. (Romaanin herra Collins siksi, että Wilkie Collins on historiallinen hahmo, ja romskun tapahtumista monet ovat ainakin Wikipedian, tuon kaiken informaation ehtymättömän ja oikeamielisen lähteen mukaan oikeasti tapahtuneet.)

No, Wilkie kertoo siis Dickensin viimeisistä vuosista ja ystävyydestään suuren kirjailijan kanssa. Ystävyys, jonka kilpailuasetelma ennen pitkää muuttaa kateudeksi ja katkeruudeksi, onkin kiehtovaa luettavaa - jopa kiehtovampi kuin kirjan varsinainen juoni: Collins näkee ystävänsä joutuneen mystisen Drood-nimisen hahmon valtaan, ehkä jopa ryhtyvän murhaajaksi, ja yrittäessään pelastaa ystävänsä Collins uppoutuu itsekin yhä syvemmälle Droodin verkkoon.

Kun sanoin, että herra Collinsin oopiumaddiktio tuo kirjaan oman pikantin lisänsä, tarkoitin sitä todella. Lukija - ainakin minä - saa ehdottomasti kieroa lisänautintoa miettiessään, missä määrin Collinsin todistamat kauheudet ovat hänen omien huuruisten aivojensa tuotetta. Sekä Collinsin että Dickensin hahmot olivat muutenkin mainiosti toteutettuja ja kaiken lisäksi ainakin minulle jäi vaikutelma siitä, että kirja oli kirjoitettu maallikon silmiin uskottavasti ajan tyyliin: vaikka kirja oli paksu, se oli yllättävän nopea luettava, ja loppupuolella jopa hetkellisesti toivoin, että kirja olisi ollut vielä hieman paksumpi.

Nyt vain tuntuu siltä, että pitäisi ehkä uskaltaa lukea myös hieman Dickensiä. Hmmm.

Zone One

Zone One on Colson Whiteheadin zombietarina, ainakin näennäisesti, mutta zombit ovat siinä kuitenkin sivuosassa.

Päähenkilö Mark Spitz (nimi on hassunhauska vitsi, ilmeisesti, mutta minä en saanut siitä mitään irti koska en ollut koskaan kuullutkaan kenestäkään Mark Spitzistä aiemmin) on New Yorkiin perustetun selviytyjien leirin joukoissa, putsaamassa katuja jäljelle jääneistä zombeista. Melkoisen surumielisesti kirja käy läpi Markin elämää ja sitä, miten tähän pisteeseen on tultu; itse zombeille tai zombiapokalypsille ei anneta paljoakaan painoarvoa.

Hyvä niin: ZO on kiinnostava, vaikka siinä ei ole juuri juonta. Minulle se kertoi ihmisistä, jotka yrittävät epätoivoisesti ja hieman turhaankin tuoda järjestystä kaaokseen - palata epätoivoisesti entiseen, vaikka se on tietenkin mahdotonta. Whitehead tuo zombiegenreen omia ajatuksiaan luultavasti vain päästäkseen esittämään omia ajatuksiaan, mutta homma kuitenkin jotenkin toimii.

Perinteisempää zombitarinaa etsivä saattaa kuitenkin pettyä, joten - teitä on varoitettu.

Nyt ihan oikeesti

Suomalaisen kirjakaupan webisaitti on käsittämätön viritys. Yritin selailla sieltä alekirjoja, mutta jäin johonkin kauhistuneeseen limboon - ilmeisesti alessa on yhdentoista kirjailijan teoksia, ei kategorioita, kaikille kirjoille ei ole hintoja, tuotekuvista nyt puhumattakaan, enkä todellakaan uskalla klikata mitään, koska päädyn heti pois aleosiosta, ja pois se Suomalaisesta kirjakaupasta, että alekirjansa jotenkin merkitsisivät.

Hidaskin se on kuin mikä.

Mutta sivupalkeissa kyllä lukee ale, että kai siellä sellainen sitten on.

Edit. Melkein syytin itseäni sarkastisesti tässä kohtaa, mutta koska kaikki eivät kuitenkaan ymmärrä sarkasmia, haluan tarkentaa: rakas Suomalainen kirjakauppa. Jos kukaan ei osta verkkokaupastasi mitään, vaikka lupaat alekirjoja 100% alennuksella, voit syyttää vain itseäsi.

Chill

Vuosi 2012 alkoi kirjojen osalta vähän huonosti. Jo viime vuoden puolella aloittelemani äänikirja, Elizabeth Bearin Chill, oli ensimmäinen loppuunsaatettu teos ja lukukokemus oli vähän kuin aika moni perusmatikan tentti - meni ohi.

Chill on toinen osa Jacob's Ladder -nimistä sarjaa, enkä tietenkään ollut lukenut ensimmäistä osaa, mutta en usko sillä olleen merkitystä. Olen aiemminkin takunnut muutaman jenkkiblogistin suuressa suosiossa olevan Bearin kirjojen kanssa. Tässä ollaan avaruusaluksella, suuren katastrofin jälkitunnelmissa. Uusi kapteeni yrittää ottaa hommaa haltuun, ja kaikki muut yrittävät ottaa haltuun paennutta kriminaalia. Aluksen tietokone - ilmeisesti, näitä sanotaan enkeleiksi - on pirstoutunut useaan, keskenään tappelevaan osaan. Lisäksi on epäselvää, mihin sukupolvia sisältävän jättialuksen (joka on varsinainen pienoismaailma) piti ollakaan menossa.

En tiedä, miksi Bearin kirjat ovat minulle kuin tervanjuontia. Jotakin yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta ne eivät toimi paperilla eivätkä äänikirjoina. Argh. Tästäkin olen unohtanut jo suurimman osan, mitä pidän varsin hyvänä tilanteena.

Jos jotakuta kiinnostaa, Strange Horizonsissa lukukokemuksesta muistetaankin jotain, joten paremman fiiliksen kirjasta saanee sieltä.

Vuosi 2011 kirjojen kannalta

...viime vuonna tämä postaus tuli maaliskuussa, joten olen huimasti aikataulusta edellä.

Sivukirjastossahan on ollut tapana näissä retrospektiiveissä valita edellisen vuoden jokaiselle kuukaudelle paras kirja (tai, kenties, lukukokemus), paitsi niille, joilla on kaksi parasta, ja niille, joilla ei ole yhtään. Olin harkinnut myös listausta parhaista äänikirjoista, mutta parhaat äänikirjat pääsivät suoraan vuoden parhaiden listalle, joten en viitsinyt vesittää koko hommaa jakamalla jämäpalkintoja.

Vuonna 2011 luin 142 kirjaa, mikä ylitti jokavuotisen sadan kirjan tavoitteeni reippaasti. Imettäessä ehtii lukea. Välillä jopa ääneen. Bloggaustahtikin suorastaan villiityi - viime vuonna paukutin 161 postausta, yli tuplasti enemmän kuin edellisenä vuonna. Sillä, että sijoitin viimein itseni osaksi kirjablogien laajempaa kontekstia, saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa.

Vuoden muu kohokohta on ollut paljon erinomaisia lukuelämyksiä tarjonnut Booksyn koostama 101 spefin helmeä -lista. Suosittelen tänäkin vuonna.

Ja nyt ne parhaat:

Catherynne M. Valente: Palimpsest (helmikuu)
Adam Roberts: Yellow Blue Tibia (maaliskuu)
Mira Grant: Feed (maaliskuu)
Francis Spufford: Red Plenty (huhtikuu)
Jasper Fforde: Shades of Grey (huhtikuu)
Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa (toukokuu)
Scarlett Thomas: Our Tragic Universe (kesäkuu)
Karen Lord: Redemption in Indigo (heinäkuu)
Graham Joyce: How to Make Friends with Demons (elokuu)
Joan Slonczewski: A Door into Ocean (elokuu)
Kevin Kelly: What Technology Wants (syyskuu)
Don DeLillo: Omegapiste (lokakuu)
Nancy Kress: Beggars in Spain (marraskuu)
Jonathan Franzen: Vapaus (joulukuu)

Sain huolestuneen kommentin lipsumisestani pois spekulatiivisen fiktion hellästä syleilystä, mutta ainakaan viime vuoden perusteella siitä ei ole pelkoa: 131 kirjaa lukemistani oli jollakin tavalla laskettavissa spekulatiiviseksi fiktioksi: scifiä, fantasiaa, jopa eeppistä fantasiaa hyvänen aika sentään, vaihtoehtoista historiaa, dystopiakuvauksia, kauhua, maagista realismia ja sitä rataa.

Vapaus

Viimeinen viime vuoden puolella lukemani kirja oli Jonathan Franzenin Vapaus, ja kylläpäs kirjavuosi tosiaan loppui hienosti.

Vapaus opetti myös nöyryyttä - kaksi päivää ennen joulua ajattelin "lukaista" Vapauden alta pois, sehän on suomennettukin, ja käännöskirjoissa nyt ei kauan nokka tuhise. Pari päivää ennen uuden vuoden aattoa luin Vapauden viimeisiä sivuja auton takapenkillä moottoritiellä kännykän valossa saadakseni kirjan seuraavalle arvostavalle lukijalle. Se siitä lukaisusta.

Vapaus kertoo erään perheen tarinan, mutta en mene juoneen sen kummemmin - ei se siitä miksikään muutu ja teidän pitäisi sitäpaitsi lukea Vapaus itse. Vapaus on juuri sellainen kirja, johon pitää joulun aikaan uppoutua - pitkä ja kiehtova tarina. Mutta on se tietenkin muutakin, ja osa siitä muusta tuli selväksi vasta myöhemmin.

Vapaus nimenä tuntui ensialkuun hieman hämmentävältä, kunnes jossain vaiheessa tajusin yhden kirjan pääteemoista - ainakin omiin silmiini - olevan vapaus tuhoavana voimana. Vapauden tehdä mitä vain, seurauksista (itselle, kanssaihmisille tai ympäristölle) viis. Tämähän on keskustelu, johon silloin tällöin törmää netissä - osa keskustelijoista kannattaa tätä vapautta kiivaasti, holhousyhteiskuntaa vastustaen. Itse en ole (etenkään nyt, kirjan luettuani) varma siitä, voiko kaikkien vapauksien menetyksistä puhua holhouksena - jos emme osaa käyttää vapauksiamme vastuullisesti, olemmeko todella ne ansainneet?

Franzen, jonka kuvaaman perheen isä työskentelee ympäristön pelastamiseksi, käsittelee näitä vapauksia ennen kaikkea lastenhankinnan vapauden kautta, mutta nostaa esiin muitakin esimerkkejä. Vapaustematiikan ohella kirjailija ottaa kantaa - jokseenkin purevasti, jos minulta kysytte - muihinkin ajan ilmiöihin, mutta jälkikäteen on sanottava, että eniten mietittävää ja pureksittavaa olen itse saanut vapauden ja vastuun pohdiskelusta.

(Jos lastenhankinnan tematiikka mietityttää, kannattaa ehkä lukea myös Kevin Kellyn What Technology Wants, jota en lakkaa mainostamasta IKINÄ ja jonka mukaan väestönkasvu ei ole pelkästään negatiivinen ilmiö, vaan jossain määrin myös vaatimus innovatiivisuuden ylläpidolle.)

No, kirjallisesti Franzen on melkoinen velho. On äärettömän kiehtovaa huomata, miten käsittämättömän eri tavalla kirjan päähenkilöistä yksi - ehkä eniten esille nouseva Patty - itsensä masennuksen kourissa näkee ja verrata sitä siihen, miten muut Pattyn näkevät. Sen lisäksi, että tämä antaa aiheen miettiä sitä masentuneen ihmisen keskivertoa realistisempaa minäkuvaa, josta on silloin tällöin uutisoitu - me muut kai tuppaamme näkemään itsemme hieman todellisuutta positiivisemmin - on myös kiinnostava pohtia sitä aukkoa, joka on kokemamme minän ja muiden näkemän minän välillä.

Vapaus ei siis ainakaan minulle ollut vain kiehtova ja mukaansatempaava romsku vaan antoi myös ajattelemisen aihetta. Kaikkea sitä!

Kirja-aleet ja Odysseus

Tänään alkoi alennusmyynti Akateemisessa kirjakaupassa. Minä, Liina "Idiootti" Sivukirjasto, kuskasin keskustaan koko karavaanin* - vauva vaunuissa ja koira hihnassa - päästäkseni tutkimaan, olisiko Aksu viitsinyt laittaa yksittäiskappalealeen kokoelmateoksen Fantastic Women, jota olin laiskahkosti kytännyt erilaisista ulkomaisista webikaupoista jo pari vuotta. Ei ollut viitsinyt. Ostin kirjan silti, kun nyt kerran paikan päällä olin, ja manasin synkeänä kaiken maailman kuppaisia alekarnevaaleja. Haimme myös ainoan luettelosta varaamani kirjan, Jonathan Franzenin esseekokoelman How to Be Alone.

Sitten tulimme kotiin, ja kävi ilmi, että Joycen klassikosta Odysseus on tulossa uusi suomennos**. Tästä pyörähti heti kättelyssä lukupiiriehdotus, johon itsekin osallistuisin, jos piiri ei aloittaisi kannaltani hieman huonoon aikaan (uuden käännöksen ilmestyessä eli toukokuussa, jolloin olen suunnitellut siirtäväni neiti Sivukirjaston hoitovastuun herra Sivukirjastolle ja palaavani töihin. Otaksun, että moinen aivotoiminnan uudelleenkäyttöönotto ei ole paras hetki lukea Odysseusta.)

Olen muuten aiemminkin osallistunut Odysseus-lukupiiriin, vain epäonnistuakseni surkeasti - siitäkin huolimatta, että suunnitteilla oli tilata kaikille kirjan voittaneille t-paita tekstillä "Olen lukenut Joycen Odysseuksen". Siinäpä vaate, jolla takuulla saa respektiä osakseen etenkin kello kolmelta nakkikioskijonossa. Pitäisi ehkä ihan ottaa asiakseen mennä kello kolmelta nakkikioskijonoon, joissa muuten aika harvoin nykyään vierailen.

No, koska yhä haluan sen t-paidan, ja koska hyllyssäni komeilee Odysseuksen edellinen suomennos, varasin juuri rehvakkaasti kirjastosta Hannu Riikosen kirjan James Joycen Odysseus : kielen ja kerronnan sokkelo, jonka avulla Odysseuksen lukeminen on kuulemma mahdollista ja jopa - uskallanko sanoa - miellyttävää.

Katsotaan sitten toukokuussa, montako sivua (veikkaus: 14 ja puoli) olen lukupiiriä edellä. Piiriin voi muuten ilmoittautua Marjiksen blogissa.

EDIT. Olisitte voineet sanoa, että t-paidassani olisi seissyt "Olen lukenyt Joycen Odysseuksen". Kas kun ette kehoittaneet tatskaa em. tekstillä ottamaan.

* Okei, aika hyvin meni. Tungosta ei aamupäivästä ollut. Neiti huusi vain tosi vähän ja pääosin metrossa ja koirakin käyttäytyi mallikkaasti eikä (tietääkseni) nostanut koipea yhteenkään kirjahyllyyn - ehkä siksi, että joku mummeli tuli ihailemaan sitä, vauvasta viis.
** Tällä kertaa alkukielisellä nimellä Ulysses.

The Bards of Bone Plain

Patricia A. McKillipin kirjat ovat jollain tavalla kuin unta - usein niistä ei muista jälkikäteen paljoakaan. Ei muuta kuin taianomaisen, hiljaisen tunnelman ja sen, että lukukokemus oli mainio. En tiedä, mistä johtuu, mutta kun luin The Bards of Bone Plainin, yritin oikein erikseen fiilistellä kirjaa.

Ja olihan se - taas - mainio. Kirja keskittyy bardien opiston ympärille satumaisen maan pääkaupunkiin ja liikkuu kahdessa ajassa. Menneisyydessä, jossa bardi Nairn saapuu koululle ja yrittää ymmärtää lahjojaan; nykyisyydessä, jossa nuori bardi Phelan yrittää ymmärtää erikoista isäänsä ja tutkii Nairnin legendaa päästäkseen lopputyössään mahdollisimman helpolla ja jossa prinsessa Beatrice, kuningasparin nuorin lapsi, toimii arkeologina ja yrittää löytää oman tiensä omien kiinnostuksenkohteidensa ja asemastaan nousevien vaatimusten välillä.

Kirja oli sanalla sanoen suloinen - ei vain hyväntuulinen, vaan hieman haikea, kuten McKillipin kirjat usein. McKillipin maailmojen sadunomaisuutta selittää ehkä genressään - tai maailmankaikkeudessa - harvinainen väkivallan puute: sotakaan ei kosketa läheltä. Uhka on usein muuta kuin suoraa satutetuksi tulemisen uhkaa; ehkä jopa muutoksen välttämättömyyttä ja sitä, miten muutoksesta selviää minuutensa säilyttäen. McKillipien lukeminen onkin jotenkin (jo lukuhetkellä) kuin se paras muisto - tiedättehän, se, missä olet käpertynyt kesällä riippumattoon kirjapinon ja safarikeksipinon kanssa auringon paistaessa ja tuulenvireen pitäessä ötökät loitolla ja kohta voi mennä uimaan ja kaikki on hyvin ja safarikeksitkin kalorittomia - ja ehkä siksi ne jälkikäteen tuntuvat jotenkin katoavan mielestä. Kuin kaunis uni. McKillip kirjoittaa sitäpaitsi todella kauniisti, sitäkin on vaikea selittää.

Kitty Goes to War

Tyypit ja tyypittäret. Saattaa olla, että pääsen tekemään yhteenvedon vuodesta 2011 vielä tammikuun puolella, sillä Kittyn sotaretken jälkeen on enää muutama pahanen viime vuoden puolella luetuista blogaamatta. Tai siis ne olivat kyllä tosi hyviä, eivät pahasia. Mutta kuitenkin. Mikäli pidätätte jo hengitystä silkasta innosta, annan neuvon: ei kannata. Kyllä tässä vielä hetki menee.

Sitten viime näkemän on Carrie Vaughn tuottanut iloksemme lisää Kitty-kirjoja, ja jotain epäilyttävää uutta sarjaa myös. Välipalan tarpeessa luin Kitty Goes to War -osan, jota olin siihen asti hieman vältellyt siinä pelossa, että siinä on armeijallista paatosta. En voi sietää armeijallista paatosta.

Kansi: Tor / Forge

Ei siinä kuitenkaan ollut - ainakaan häiriöksi asti - armeijallista paatosta. Kitty ei varsinaisesti lähde kotoisasta Denveristään mihinkään, vaan aviomiehensä kanssa ottaa niskoilleen kolme armeijan ihmissutta, joilla ei ole ensimmäistäkään haisua siitä, miten laumassa tahi ihmissutena tulisi toimia. Samalla Kitty saa niskaansa kunnianloukkaussyytteen (ymmärtääkseni, jenkkien lakitermistö ei niin kiehdo, että olisin asian vallan tarkistanut) ja sattumalta myös kiukkuisen säävelhon.

Tapahtumia siis kolmeensataan sivuun piisaa, mutta Vaughn kirjoittaa vetävästi ja viihdyttävästi eikä lähde sen kummemmin käsittelemään Yhdysvaltain sotaretkiä tai niiden oikeutusta - kolme seikkaa, jotka tekevät kirjasta lukukelpoisen. Seuraavakin osa on hyllyssä, onneksi ei alkanut harmittaa.

Nyt nuori neiti Sivukirjasto vaatii aamiaistaan*, pitää kiitää.

* No, ei enää vaadi, koska kello on neljä, ja neiti Sivukirjasto on aamiaisen lisäksi syönyt toisen aamiaisen, brunssin, lounaan, välipalan ja kello neljän teen. Lisäksi hän yritti juoda myös äitinsä kahvit. Mutta tätä kirjoitettaessa vaati.

Clementine

Aion nyt lakata selittelemästä sitä, etten pysty aina keskittymään kaikkiin äänikirjoihin täysipainoisesti - olen päättänyt, että hyvä äänikirja imaisee mukaansa niin, ettei siinä muista ostoslistaa miettiä.

Tässä valossa steampunksarjaa jatkava Cherie Priestin Clementine on keskinkertainen äänikirja. Höyrypunk on genrenä hankala - niin paljon hukattua potentiaalia. Tässäkin seikkaillaan ilmalaivoilla niin, että oksat pois, ja silti tuli miettineeksi ostoslistoja vähän liiankin kanssa.

Juoni summattakoon seuraavasti: Sarjan ykkösosastakin tutun kapteeni Haineyn ilmalaiva on anastettu, ja se on saatava takaisin pikimmiten. Toisaalta, Chicagosta, lähetetään entinen Etelävaltioiden ykkösvakoojatar neiti Boyd varmistamaan mystisellä ilmalaivalla saapuvan lastin perille pääsy. Nämä kaksi reipasotteista yksilöä tapaavat kirjan keskivaiheilla ja päätyvät tietenkin yhdistämään voimansa.

Clementine liittyy vain löyhästi ykkösosaan, Boneshakeriin, eikä se ole missään nimessä likimainkaan yhtä kiinnostava - mutta onpahan ihan mukava, höyryävä välipala.

Muista Flebasta

Jostain syystä Iain M. Banksin Muista Flebasta -kirjan suomennoksen nimi kuulostaa minusta samalta kuin joku sanoisi "Muista Webasto", Webaston käsittääkseni ollen jonkinlainen autoihin liittyvä hökötin.

Hohoho. Asiaan.

Kirjassaan The Complete Polysyllabic Spree Nick Hornby yrittää lukea scifiä ja aloittaa Banksista. Kirjan nimeä ei mainita, mutta sen kannessa on avaruusalus. Hornby ei pääse kirjaan ollenkaan sisään, väittäen suorastaan itkevänsä tuskasta. Spreetä lukiessani ajattelin surullisena kontekstia; sitä, miten scifiin tutustumista ei ole välttämättä pakko aloittaa juuri siitä avaruusaluskirjasta, ja sitäkin ajattelin, että ei se Banks nyt niin hankalaa ole.

Sitten aloitin MF:n ja äkkiä tunsinkin suurta sympatiaa Hornbyn kärsimyksiä kohtaan. Pienellä präntillä painettua tekstiä, josta aivan turhan suuri prosenttiosuus kulutettiin erilaisia masiinoita kuvaten. Kynsin hampain piti taistella pysyäkseen jotakuinkin perillä siitä, mitä hittoa kirjassa milloinkin tapahtuu. Muistaakseni se toinen, paljon myöhäisempi Kulttuuri-romsku, jonka olen lukenut, oli paljon selkeämpi.

Toki se toinen oli myös perinteisempi. Banks käsittelee sarjansa pääluomusta, Kulttuuria, sen kiihkeän vastustajan silmien kautta ja se on lähestymistapana melkoisen riemastuttava. Olkoonkin, että vastustaja itse oli minusta hieman vastenmielinen olento, jota kohtaan en suuremmin kokenut lämpimiä tunteita.

Kun vihdoin pääsin hommaan vähän sisälle, nautin kirjasta paikoin kovin. Toisin paikoin en nauttinut - kirjassa oli esimerkiksi kohtaus, joka toden totta lähes sai minut oksentamaan lounasruokani saman tien. Kohtaus tuntui hieman tarkoitushakuisen raa'alta, ja sellainen tuppaa ärsyttämään.

Jäin myös miettimään sitä, miten paljon voidaan lukea käännöksen piikkiin. Käännös sinänsä ei ollut ollenkaan pöllömpi, mutta ehkä vieraat konseptit olisivat menneet alkukielellä paremmin perille - käännös tällaisessa yhteydessä tuntuu vähän rikkinäinen puhelin -leikiltä.

Niin tai näin, nyt se on luettu. Suhteeni Banksiin ei ole vieläkään yksiselitteisen rakastava.

Late Eclipses ja One Salt Sea

Tykkäsin October Dayesta niin paljon enemmän äänikirjaversiona, että kun sarjan neljäs ja viides osa ilmestyivät, odotin tiukasti äänikirjoja.

...okei, joo. En nyt enää tiedä. Seanan McGuire onnistuu edistämään sarjan pääjuonta - joka toki on Tobyn ja Tybaltin romanssi, jos ette tienneet - raivostuttavan hitaasti, ja kirjojen näennäistäkin juonta turhan tahmeasti, jos minulta kysytte.

Late Eclipses on jo kokonaan hävinnyt mielestäni ... ei vaan, Tobysta tehdään kreivitär ja näennäisesti syyllinen kahteen murhaan. Tobylla on kiire pelastaa nahkaansa ennen kuin paikallinen kuningatar tuikkaa hänet tulee roviolla. One Salt Sea lähettää Tobyn taas metsästämään kadonneita lapsia tai muuten syttyy sota maan ja meren välille, ja sanottakoon, että siinä sodassa maalla ei ole lumipallon mahdollisuuksia helvetissä.

Äänikirjoina nämä olivat kohtuullisen viihdyttäviä. Valitettavasti vaan äänikirjadialogissa kaikki pöljä jotenkin korostuu, koska sitä ei voi sivuuttaa aivan samalla tavalla kuin lukiessa. Dialogien ja kaikkien henkilöhahmojen ylivertainen hitaus ja typeryys tuntui paikoin turhankin alleviivatulta - uskokaa huviksenne, että jos koiran kanssa lenkillä tekee mieli alkaa karjua äänikirjalle ääneen, on turhauma suurehko. Enkä uskalla edes arvailla, kuinka suurelta osin joulukuun lisääntyneestä kahvinjuonnistani voi syyttää McGuiren kofeiiniaddiktia sankaritarta. Luultavasti hyvin suurelta osin.

Niin tai näin, luen varmaan seuraavankin osan, mutten kyllä suosittele kellekään joka ei jo ole koukussa.