Seuraavaksi hieman uutta Jasper Ffordea: Shades of Grey, olkaa niin hyvät.
Ffordea on tyypillisesti kauhean vaikea kuvata, mutta aion yrittää. SoG sijoittuu Englantiin, josta on tullut eräänlainen dystopia. Aiemmin on tapahtunut jotain, jonka tuloksena ihmisen sosiaalisen statuksen määrää hänen kykynsä nähdä värejä: useimmat ihmiset erottavat vain yhtä värisävyä, ja mitä korkeampi oma värinäkökyvyn aste on, sitä paremman aseman ihminen voi saada. Kaikki ihmiset näkevät synteettisiä värejä, jotka ovat kuitenkin kalliita eivätkä missään mielessä kestäviä. Ne, jotka eivät näe värejä lainkaan, ovat Harmaita ja valtakunnan virallista maaorjasakkia. Sosiaalista nousua voi jokainen yrittää: varhaisessa aikuisuudessa käydään värinäkötesti, jonka tulos määrittää kohtalon lopullisesti.
SoG:n päähenkilö Eddie Russett on Punainen, joka odottaa omaa värinäkötestiään. Hän lähtee lääkäri-isänsä seuraksi maakuntaan sovittamaan pienehköä rikettä merkityksettömän tehtävän kimppuun (tuolien väestönlaskentaa oh my). Pienessä East Carminen kylässä kaikki on kuitenkin toisin; Eddie ihastuu - täysin omien etujensa vastaisesti - Harmaaseen Janeen ja alkaa pikkuhiljaa nähdä maailmassaan sävyjä mustan ja valkoisen välillä.
SoG on selkeä dystopia: hallinto on ottanut ja vääristynyt kauas alkuperäisestä tavoitteestaan, ihmisten elämä on täynnä satunnaisia rajoitteita, ja vallankäyttö kohtelee kansalaisiaan paikoin silmittömän julmasti. (Ei kuitenkaan täysin kohtuuttomasti: myös Harmailla on oikeus pekoniin.) Yleistunnelma olisi varmaan apeahko, ellei Fforde olisi tyypilliseen tapaansa hauska - huumori tuntui SoG:ssä vaivattomalta, ja kirjaan oli helppo uppoutua (etenkään viimeksimainittu ei aina pidä Fforden kohdalla paikkaansa, joten sikäli yllätys oli iloinen.) Pakko kuitenkin tunnustaa, että kirjan keskeisen asetelman ymmärtämiseen meni hetki: Fforde ei avaa kaikkea lukijalle heti; toisaalta se jos mikä teki lukukokemuksesta palkitsevan - oli ihanaa yhtäkkiä ymmärtää, että aijaaaaa tätä se-ja-se kryptinen viittaus 153 sivua sitten tarkoitti. Fforde on humoristina jotenkin ainutkertainen: sen lisäksi, että dialogi on aidosti hauskaa - joskin hieman absurdia - on tekstissä paljon älykkäitä oivalluksia. Se nitinä, joka minulla tästä ainoana mieleen jäi, on se, että päähenkilö ja kertoja Eddie oli hieman liian persoonaton jaksaakseen olla kovin kiinnostava.
En muuten pidättelisi henkeä odotellessani, että Ffordea ikinä suomennettaisiin, siksi paljon herran kirjoissa on sanaleikkejä. Jos englanti ei pelota, suosittelen ehdottomasti.
Ffordea on tyypillisesti kauhean vaikea kuvata, mutta aion yrittää. SoG sijoittuu Englantiin, josta on tullut eräänlainen dystopia. Aiemmin on tapahtunut jotain, jonka tuloksena ihmisen sosiaalisen statuksen määrää hänen kykynsä nähdä värejä: useimmat ihmiset erottavat vain yhtä värisävyä, ja mitä korkeampi oma värinäkökyvyn aste on, sitä paremman aseman ihminen voi saada. Kaikki ihmiset näkevät synteettisiä värejä, jotka ovat kuitenkin kalliita eivätkä missään mielessä kestäviä. Ne, jotka eivät näe värejä lainkaan, ovat Harmaita ja valtakunnan virallista maaorjasakkia. Sosiaalista nousua voi jokainen yrittää: varhaisessa aikuisuudessa käydään värinäkötesti, jonka tulos määrittää kohtalon lopullisesti.
SoG:n päähenkilö Eddie Russett on Punainen, joka odottaa omaa värinäkötestiään. Hän lähtee lääkäri-isänsä seuraksi maakuntaan sovittamaan pienehköä rikettä merkityksettömän tehtävän kimppuun (tuolien väestönlaskentaa oh my). Pienessä East Carminen kylässä kaikki on kuitenkin toisin; Eddie ihastuu - täysin omien etujensa vastaisesti - Harmaaseen Janeen ja alkaa pikkuhiljaa nähdä maailmassaan sävyjä mustan ja valkoisen välillä.
SoG on selkeä dystopia: hallinto on ottanut ja vääristynyt kauas alkuperäisestä tavoitteestaan, ihmisten elämä on täynnä satunnaisia rajoitteita, ja vallankäyttö kohtelee kansalaisiaan paikoin silmittömän julmasti. (Ei kuitenkaan täysin kohtuuttomasti: myös Harmailla on oikeus pekoniin.) Yleistunnelma olisi varmaan apeahko, ellei Fforde olisi tyypilliseen tapaansa hauska - huumori tuntui SoG:ssä vaivattomalta, ja kirjaan oli helppo uppoutua (etenkään viimeksimainittu ei aina pidä Fforden kohdalla paikkaansa, joten sikäli yllätys oli iloinen.) Pakko kuitenkin tunnustaa, että kirjan keskeisen asetelman ymmärtämiseen meni hetki: Fforde ei avaa kaikkea lukijalle heti; toisaalta se jos mikä teki lukukokemuksesta palkitsevan - oli ihanaa yhtäkkiä ymmärtää, että aijaaaaa tätä se-ja-se kryptinen viittaus 153 sivua sitten tarkoitti. Fforde on humoristina jotenkin ainutkertainen: sen lisäksi, että dialogi on aidosti hauskaa - joskin hieman absurdia - on tekstissä paljon älykkäitä oivalluksia. Se nitinä, joka minulla tästä ainoana mieleen jäi, on se, että päähenkilö ja kertoja Eddie oli hieman liian persoonaton jaksaakseen olla kovin kiinnostava.
En muuten pidättelisi henkeä odotellessani, että Ffordea ikinä suomennettaisiin, siksi paljon herran kirjoissa on sanaleikkejä. Jos englanti ei pelota, suosittelen ehdottomasti.
No comments:
Post a Comment