Antti Hurskaisen esseeteos on ehkä vähän hätkähdyttävästi nimetty, myönnetään. Mieleenjäävästi myös. Tapan sut siirtyi lukulistalle kun kuulin Hurskaisen näkemyksiä matkailusta Yle Puheesta ... tai ehkä ne olivat enemmänkin toimittajan tulkintoja, mutta niin tai näin, kiinnostuin.
Niin kiinnostui puoli muutakin internettiä: teoksen varausjono oli pitkähkö, näin laimeasti sanottuna. Hurskaisen oma arvio siitä, että teoksen lukee 13 ihmistä, meni pahasti pieleen.
Pidin esseekokoelmasta hurjasti. Eniten kolahti ihan ensimmäinen essee, jonka ajatuksia pikkumaisuudesta olen pyöritellyt sittemmin päässäni niin, että pitänee varmaan siirtyä kohta varausjonoon uudemman kerran. Kovasti odottamani matkaessee ei ollutkaan ihan sellainen, kuin olin ajatellut - olin kuvitellut nyökytteleväni esseelle niin, että pää irtoaa, mutta päädyinkin näkemään ilmiössä uusia näkökulmia. Ehkä siis parempi näin.
Kirja herätti ajatuksia - mutta oli myös hauska. (Minusta parhaat esseet ovat niitä, jotka ensin vähän itkettävät ja joille hetken päästä hirnuu kyyneleet silmissä, tai toisin päin.) Populäärikulttuurin analyysi oli kiinnostavaa myös ihmiselle, joka Randy Newmanista ja Bruce Springsteenistä on kuunnellut vain jälkimmäistä - ja kun käy ilmi, että minä ja Hurskainen jaamme suunnilleen yhtä ihastuneen suhteen Springsteeniin, teki mieli vähän kiljua.
Aion kyllä lukea esseitä toistekin, jos näin hyviä ovat.
Varausjonoon tästä klik.
Niin kiinnostui puoli muutakin internettiä: teoksen varausjono oli pitkähkö, näin laimeasti sanottuna. Hurskaisen oma arvio siitä, että teoksen lukee 13 ihmistä, meni pahasti pieleen.
Pidin esseekokoelmasta hurjasti. Eniten kolahti ihan ensimmäinen essee, jonka ajatuksia pikkumaisuudesta olen pyöritellyt sittemmin päässäni niin, että pitänee varmaan siirtyä kohta varausjonoon uudemman kerran. Kovasti odottamani matkaessee ei ollutkaan ihan sellainen, kuin olin ajatellut - olin kuvitellut nyökytteleväni esseelle niin, että pää irtoaa, mutta päädyinkin näkemään ilmiössä uusia näkökulmia. Ehkä siis parempi näin.
Kirja herätti ajatuksia - mutta oli myös hauska. (Minusta parhaat esseet ovat niitä, jotka ensin vähän itkettävät ja joille hetken päästä hirnuu kyyneleet silmissä, tai toisin päin.) Populäärikulttuurin analyysi oli kiinnostavaa myös ihmiselle, joka Randy Newmanista ja Bruce Springsteenistä on kuunnellut vain jälkimmäistä - ja kun käy ilmi, että minä ja Hurskainen jaamme suunnilleen yhtä ihastuneen suhteen Springsteeniin, teki mieli vähän kiljua.
Aion kyllä lukea esseitä toistekin, jos näin hyviä ovat.
Varausjonoon tästä klik.
2 comments:
Luin taannoin Hurskaisen Ozzytekstin ja siitä innostuneena tartuin myös tähän. Valitettavasti tekstistä en saanut minkäänlaista otetta, joten kirja jäi harvinaisesti kesken. Mikä lie ollut, sillä Ozzy oli suhteellisen lukukelpoista tavaraa. Ilmeisesti en kyennyt minkäälaista punaista lankaa kirjan alkusivuilta löytämään.
Jahans, pitäisikö moiseen Ozzytekstiin perehtyä?
Mun on pakko myöntää, että lopulta itselleni tässä tärkeämpi punainen lanka oli joku muu kuin musiikki, vaikka nyt varmaan populaarikulttuurista kirjoittava Hurskainen pettyy kovasti, ja se on ikävää, hän vaikuttaa niin kivalta pojalta :D
Post a Comment