Siltä varalta, että blogin lukijoiden joukossa on joku, joka pitää kovasti mangasta ja samalla EI tilaa Akateemisen kirjakaupan uutuuskirjettä, huomautettakoon, että 6.9.2010 Akateemisessa kirjakaupassa on Mangamaanantai - suomeksi sanottuna siis kaikesta hyllystä löytyvästä mangasta (mangoista? Eikös se ole hedelmä?) tulee 20% alennus.
Akateemisen sivuilta sama info ja lista mangauutuuksista.
Itsehän murjotan vieläkin sitä, että Taiteiden yön pokkariale meni sivu suun ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.
(Tämä ei ollut maksettu mainos, mutta toivon kyllä kovasti, että olisi ollut.)
03/09/2010
02/09/2010
Ironside
Sarjassamme Liina ja muisti: täysin tietoisena siitä, että olen lukenut joitakin Holly Blackin kirjoja ennenkin, pitänyt niistä ja jopa maksanut niistä riihikuivaa rahaa sillä lopputuloksella, että niitä on nyt kirjahyllyssä, aloittaessani Ironsiden jaksoin ihmetellä päähenkilö Kayen epämääräistä tuttuutta satakunta sivua, kunnes internet auttoi kertomalla, että Kaye on päähenkilö toisessa ja fiittaa toisessa niistä kirjoista, joista olen edellämainittua internetkirjakaupoille ojentanut.
Olen melko varma, että vika on minussa, eikä rouva Blackissa, jolla on Wikipedian perusteella hieno kirjasto ja joka tästäkään syystä ei voi olla kuin mahtava tyyppi ja erinomainen kirjailijatar.
Sitäpaitsi Ironside oli kyllä ihan mainio. Kaye on vaihdokas, joka elää isoäitinsä luona kun äitimuori huikentelee ympäri maata. Okei, äiti huikentelee New Yorkissa, jonne haltia-Kaye ei voi muuttaa - rauta kun tunnetusti tekee haltiat huonovointisiksi. Kayen poikaystävä Roiben johtaa Night Courtia, ja kruunauksen hetki lähestyy. Niin lähestyy myös sota Bright Courtin kanssa, ja Bright Courtin kuningatar Silarial yrittää saada Kayen vielä puhumaan Roibenille. Kaye, joka kokee melkoisen teini-ikäistä angstia mahdottomalta tuntuvan suhteensa takia, törttöilee parhaan ystävänsä Cornyn kanssa eri hovien välillä yrittäessään estää sotaa omalla tavallaan. Tällä välin Roiben synkistelee.
No, mitä tästä nyt voi sanoa? Hauskaa oli. Jos pitää esimerkiksi niistä Melissa Marrin kirjoista, jotka ovat päätyneet Sivukirjastoon jo aiemmin (täältä voi kaivaa), tykännee tästäkin - mutta pakko sanoa, että näissä Holly Blackin kirjoissa on koko lailla enemmän särmää. Ja särmä on iloinen asia, ainakin tässä nuorten urbaanin mutta romantillisluonteisen fantasian epämääräisessä genressä (jonka juuri määrittelin.)
Ironsiden on uhkailtu olevan sarjan viimeinen osa. Sivukirjasto jää odottamaan rouva Blackin seuraavia aikaansaannoksia mielenkiinnolla (mutta ei, ne Spiderwick-kronikat eivät vaan kiinnosta.)
Olen melko varma, että vika on minussa, eikä rouva Blackissa, jolla on Wikipedian perusteella hieno kirjasto ja joka tästäkään syystä ei voi olla kuin mahtava tyyppi ja erinomainen kirjailijatar.
Sitäpaitsi Ironside oli kyllä ihan mainio. Kaye on vaihdokas, joka elää isoäitinsä luona kun äitimuori huikentelee ympäri maata. Okei, äiti huikentelee New Yorkissa, jonne haltia-Kaye ei voi muuttaa - rauta kun tunnetusti tekee haltiat huonovointisiksi. Kayen poikaystävä Roiben johtaa Night Courtia, ja kruunauksen hetki lähestyy. Niin lähestyy myös sota Bright Courtin kanssa, ja Bright Courtin kuningatar Silarial yrittää saada Kayen vielä puhumaan Roibenille. Kaye, joka kokee melkoisen teini-ikäistä angstia mahdottomalta tuntuvan suhteensa takia, törttöilee parhaan ystävänsä Cornyn kanssa eri hovien välillä yrittäessään estää sotaa omalla tavallaan. Tällä välin Roiben synkistelee.
No, mitä tästä nyt voi sanoa? Hauskaa oli. Jos pitää esimerkiksi niistä Melissa Marrin kirjoista, jotka ovat päätyneet Sivukirjastoon jo aiemmin (täältä voi kaivaa), tykännee tästäkin - mutta pakko sanoa, että näissä Holly Blackin kirjoissa on koko lailla enemmän särmää. Ja särmä on iloinen asia, ainakin tässä nuorten urbaanin mutta romantillisluonteisen fantasian epämääräisessä genressä (jonka juuri määrittelin.)
Ironsiden on uhkailtu olevan sarjan viimeinen osa. Sivukirjasto jää odottamaan rouva Blackin seuraavia aikaansaannoksia mielenkiinnolla (mutta ei, ne Spiderwick-kronikat eivät vaan kiinnosta.)
Buyout
Jos scifi parhaimmillaan esittää vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä fiktion kautta, on Alexander Irvinen kirja Buyout erinomainen kysyessään, mikä on ihmiselämän hinta. Tosin puhtaasti kirjallisia ansioita katsoen Buyout ei ollut ihan niin vetoava.
Buyout keskittyy seuraavanlaisen ajatusleikin ja kustannuslaskelman ympärille: Jos lähitulevaisuuden Amerikassa, tuossa ihmeellisessä maassa, nuori ihminen saa elinkautisen tuomion ilman armahdusoikeutta (tai jotain tämäntyyppistä, sikäläinen oikeusjärjestelmä ei ole ihan tuttu), koko hommasta tulee ns. tyyristä. Etenkin veronmaksajille. Joten entäpä, jos näille elinkautisvangeille tarjottaisiin kuolemantuomiota, jonka vastineena he voivat testamentata osan niistä rahoista, joita heidän elatukseensa ei täten tulla käyttämään, valitsemilleen tahoille?
Näitä "buyouteja" kauppaamaan palkataan Martin, joka on kyllästynyt työhönsä, ja jonka avioliitto rakoilee - ja nyt se vasta rakoileekin, kun vaimo Teresa ei hyväksy miehensä uutta työtä alkuunkaan. Vaimo ei ole yksin: aborttienvastainen liike uudelleenohjaa toimintaansa liukkain liikkein Martinia vastaan. Martinia tukee ystävä Charlie, joka näkee homman liukuvan kohti katastrofia kauan ennen kuin Martin itse tajuaa mitään.
Kirjan eduksi on ehdottomasti mainittava pohdinta buyoutien suhteen. Buyout kuvaa erinomaisesti myös Martinin ja Teresan avioliittoa ja sen hajoamista, sekä ihmisten toimintaa ja reaktioita kiistanalaiseen kysymykseen, mutta kirjailija tuntuu valinneen (tai luontaisesti ottaneen) hyvin etäisen lähtökohdan. Paikoin tämä kuvaustapa sai ainakin minusta kirjan henkilöhahmot tuntumaan yhtä läheisiltä kuin luontodokumentissa kuvatut ötökät - analyyttista ja kiehtovaa, muttei koskettavaa.
Buyoutia markkinoidaan myös trillerinä, muttei se oikein sellainenkaan ole - kerronta on paikoin hidasta, ja jännitysmomentit sinänsä vähäisiä. Itse asiassa kirja oli kaikkineen jotenkin niin realistinen, että vasta jälkikäteen tajusin osan kirjassa esiintyvistä ilmiöistä olevan lähes silkkaa scifiä - kuitenkin ikään kuin omasta ajastamme pidemmälle vietynä niin, että uskottavuus säilyi.
Mukaansatempaava lukukokemus Buyout ei siis varsinaisesti ollut, mutta jos pohdiskelu kiinnostaa, suosittelen kyllä.
Buyout keskittyy seuraavanlaisen ajatusleikin ja kustannuslaskelman ympärille: Jos lähitulevaisuuden Amerikassa, tuossa ihmeellisessä maassa, nuori ihminen saa elinkautisen tuomion ilman armahdusoikeutta (tai jotain tämäntyyppistä, sikäläinen oikeusjärjestelmä ei ole ihan tuttu), koko hommasta tulee ns. tyyristä. Etenkin veronmaksajille. Joten entäpä, jos näille elinkautisvangeille tarjottaisiin kuolemantuomiota, jonka vastineena he voivat testamentata osan niistä rahoista, joita heidän elatukseensa ei täten tulla käyttämään, valitsemilleen tahoille?
Näitä "buyouteja" kauppaamaan palkataan Martin, joka on kyllästynyt työhönsä, ja jonka avioliitto rakoilee - ja nyt se vasta rakoileekin, kun vaimo Teresa ei hyväksy miehensä uutta työtä alkuunkaan. Vaimo ei ole yksin: aborttienvastainen liike uudelleenohjaa toimintaansa liukkain liikkein Martinia vastaan. Martinia tukee ystävä Charlie, joka näkee homman liukuvan kohti katastrofia kauan ennen kuin Martin itse tajuaa mitään.
Kirjan eduksi on ehdottomasti mainittava pohdinta buyoutien suhteen. Buyout kuvaa erinomaisesti myös Martinin ja Teresan avioliittoa ja sen hajoamista, sekä ihmisten toimintaa ja reaktioita kiistanalaiseen kysymykseen, mutta kirjailija tuntuu valinneen (tai luontaisesti ottaneen) hyvin etäisen lähtökohdan. Paikoin tämä kuvaustapa sai ainakin minusta kirjan henkilöhahmot tuntumaan yhtä läheisiltä kuin luontodokumentissa kuvatut ötökät - analyyttista ja kiehtovaa, muttei koskettavaa.
Buyoutia markkinoidaan myös trillerinä, muttei se oikein sellainenkaan ole - kerronta on paikoin hidasta, ja jännitysmomentit sinänsä vähäisiä. Itse asiassa kirja oli kaikkineen jotenkin niin realistinen, että vasta jälkikäteen tajusin osan kirjassa esiintyvistä ilmiöistä olevan lähes silkkaa scifiä - kuitenkin ikään kuin omasta ajastamme pidemmälle vietynä niin, että uskottavuus säilyi.
Mukaansatempaava lukukokemus Buyout ei siis varsinaisesti ollut, mutta jos pohdiskelu kiinnostaa, suosittelen kyllä.
The Changeling
Arvatkaa huviksenne, olinko ihan varma, että Delia Sherman oli Finnconissa tämän vuoden kunniavieraana? Ehdin jupista pitkän pätkän henkilökohtaisesta Finncon-historiastani (turhan pitkän, kun ottaa huomioon, että minulla ei ole paljonkaan henkilökohtaista Finncon-historiaa), kunnes tajusin, että itse asiassa kunniavieraana oli Ellen Kushner. Mikä teki koko Finncon-pätkästä vähän epärelevantin.*
Tämän pitkän alkujorinan tarkoitus oli hämätä lukijoita niin, ettei kukaan huomaa, että minulla on vielä tavallistakin vähemmän sanottavaa Delia Shermanin kirjasta The Changeling.
Neef on vaihdokas, joka asuu New York Betweenissä, Manhattanilla joka on eräänlainen rinnakkaistodellisuus ja haltioiden ja keijujen asuttama. Verensä vetämänä Neef - väistämättä - toikkaroi niskoilleen alueen hallitsijan vihat ja tulee karkoitetuksi - ellei suorita kolmea tehtävää.
Kolme tehtävää on aika tavallinen sadun kaava, ja Sherman käyttää sitä kivasti. Tarina on aika moderni ja oikein vauhdikas, eikä siinä ollut oikein mitään, mistä en olisi pitänyt. Mutta kuitenkin: vaikkei mikään oikeastaan ollut pielessä, en voi väittää, että olisin suorastaan rakastanut kirjaan. Saatoin olla väärässä mielentilassa, tai vain väärä ihminen - jos nauttii sadunomaisesta nuortenfantasiasta, ei The Changeling ole varmastikaan ollenkaan huono vaihtoehto.
* Sitten luin, että Delia Sherman oli ollut Ellen Kushnerin kanssa Finnconissa. Mutta koska Finncon-pätkä on nyt bittien taivaassa, julistan sen silti epärelevantiksi.
Tämän pitkän alkujorinan tarkoitus oli hämätä lukijoita niin, ettei kukaan huomaa, että minulla on vielä tavallistakin vähemmän sanottavaa Delia Shermanin kirjasta The Changeling.
Neef on vaihdokas, joka asuu New York Betweenissä, Manhattanilla joka on eräänlainen rinnakkaistodellisuus ja haltioiden ja keijujen asuttama. Verensä vetämänä Neef - väistämättä - toikkaroi niskoilleen alueen hallitsijan vihat ja tulee karkoitetuksi - ellei suorita kolmea tehtävää.
Kolme tehtävää on aika tavallinen sadun kaava, ja Sherman käyttää sitä kivasti. Tarina on aika moderni ja oikein vauhdikas, eikä siinä ollut oikein mitään, mistä en olisi pitänyt. Mutta kuitenkin: vaikkei mikään oikeastaan ollut pielessä, en voi väittää, että olisin suorastaan rakastanut kirjaan. Saatoin olla väärässä mielentilassa, tai vain väärä ihminen - jos nauttii sadunomaisesta nuortenfantasiasta, ei The Changeling ole varmastikaan ollenkaan huono vaihtoehto.
* Sitten luin, että Delia Sherman oli ollut Ellen Kushnerin kanssa Finnconissa. Mutta koska Finncon-pätkä on nyt bittien taivaassa, julistan sen silti epärelevantiksi.
27/08/2010
Ha'penny
Ha'penny on jatkoa Jo Waltonin hienolle Farthingille - ei tosin aivan suoraan. Englanti on tehnyt rauhan Natsi-Saksan kanssa vuonna 1941 ja lipsunut kuin ohimennen kohti fasistihallintoa itsekin.
Ha'penny sijoittuu Lontooseen, vuoteen 1949. Yläluokkaisen perheensä hylänneen näyttelijä Viola Larkin ystävä ja kollega saa surmansa pommiräjähdyksessä hieman ennen Hitlerin suunniteltua Lontoonvierailua. Pommiräjähdystä tutkimaan valitaan etsivä Carmichael, joka on tuttu jo Farthingista. Viola sen sijaan tutustuu pommin tekijöihin hieman eri kautta, kun hänet puoliväkisin rekrytoidaan osaksi attentaattiyritystä jonka tarkoitus on saada Hitler hengiltä.
Kirja jatkaa ensimmäisen osan viitoittamalla tiellä. Se on vaihtoehtoinen historia, joka kylmäsi ainakin minua, niin sujuvasti se käsitteli vapauden menettämistä terrorismin pelossa. Myös yksilönvapauksien kaventuminen ja vaihtoehtojen puute olivat osa tematiikkaa, joka kävi erityisen riipaisevaksi etenkin etsivä Carmichaelin kohdalla. (Haluaisin oikeastaan tähän väliin tunkea lempilainaukseni - Benjamin Franklinhan on sanonut, että "They who can give up essential liberty to obtain a little temporary safety, deserve neither liberty nor safety." Jos ei jaksa lukea kirjaa, kannattaa muistaa edes tämä.)
Kuten Farthing, on myös Ha'penny kirjoitettu siten, että Violan tarina kuvataan ensimmäisessä persoonassa, Carmichaelin tarina kolmannessa. Kiehtovaa on myös se, miten kirjassa tulee eräällä tavalla esiin epäluotettavan kertojan tematiikka, kun Carmichael esittää Violasta oman luonnearvionsa. Juonenkäänteet kirjassa toimivat myös: Walton ei ainakaan minusta luota kovin perinteisiin juonikuvioihin, ja tapahtumat vaikuttavat realistisilta, tehden koko jutusta vielä astetta traagisemman.
Sarja päättyy käsittääkseni kolmannen osan, Half a Crownin myötä, joka odotteleekin jo hyllyssä. Olen edelleen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lukea nämä.
Ha'penny sijoittuu Lontooseen, vuoteen 1949. Yläluokkaisen perheensä hylänneen näyttelijä Viola Larkin ystävä ja kollega saa surmansa pommiräjähdyksessä hieman ennen Hitlerin suunniteltua Lontoonvierailua. Pommiräjähdystä tutkimaan valitaan etsivä Carmichael, joka on tuttu jo Farthingista. Viola sen sijaan tutustuu pommin tekijöihin hieman eri kautta, kun hänet puoliväkisin rekrytoidaan osaksi attentaattiyritystä jonka tarkoitus on saada Hitler hengiltä.
Kirja jatkaa ensimmäisen osan viitoittamalla tiellä. Se on vaihtoehtoinen historia, joka kylmäsi ainakin minua, niin sujuvasti se käsitteli vapauden menettämistä terrorismin pelossa. Myös yksilönvapauksien kaventuminen ja vaihtoehtojen puute olivat osa tematiikkaa, joka kävi erityisen riipaisevaksi etenkin etsivä Carmichaelin kohdalla. (Haluaisin oikeastaan tähän väliin tunkea lempilainaukseni - Benjamin Franklinhan on sanonut, että "They who can give up essential liberty to obtain a little temporary safety, deserve neither liberty nor safety." Jos ei jaksa lukea kirjaa, kannattaa muistaa edes tämä.)
Kuten Farthing, on myös Ha'penny kirjoitettu siten, että Violan tarina kuvataan ensimmäisessä persoonassa, Carmichaelin tarina kolmannessa. Kiehtovaa on myös se, miten kirjassa tulee eräällä tavalla esiin epäluotettavan kertojan tematiikka, kun Carmichael esittää Violasta oman luonnearvionsa. Juonenkäänteet kirjassa toimivat myös: Walton ei ainakaan minusta luota kovin perinteisiin juonikuvioihin, ja tapahtumat vaikuttavat realistisilta, tehden koko jutusta vielä astetta traagisemman.
Sarja päättyy käsittääkseni kolmannen osan, Half a Crownin myötä, joka odotteleekin jo hyllyssä. Olen edelleen sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lukea nämä.
Dead Men's Boots
Dead Men's Boots on Mike Careyn kolmas Felix Castorista kertova kirja. Jotkut voivat tuntea Mike Careyn myös sarjakuvista, kuten Luciferista ja Hellblazerista, joita molempia olen lukenut en yhtään, mutta herra Sivukirjasto on kyllä (monsieur yrittää hivuttaa sarjakuvilleen tilaa mun kirjahyllystä. Vain kuolleen ruumiini yli, sanon minä.)
Felix asuu Lontoossa ja manaa työkseen kuolleita - ja joitakin vuosia sitten on tapahtunut jotain kummallista, kun suurkaupunki ja koko maa pullistelee aaveita. Tai ei nyt ihan pullistele, kun työkeikkoja ei ihan vaivaksi Felixillä ole. (Aaveiden lisäksi myöskään esimerkiksi ihmissusista ja zombeista ei ole pulaa.) Enimmäkseen Felixin ongelmat ovat kuitenkin mutkikkaampaa laatua kuin perusmanaus. DMB:issa Felixin kollega tekee itsemurhan omituisissa olosuhteissa, ja Felix ryhtyy epämääräisen syyllisyydentunteen ajamana tutkimaan tuttavansa kuolemaa.
Sarjan Lontoo on välillä niin synkeä, että ahdistaa, mutta Felix on mainio hahmo, joka tarinoi ensimmäisessä persoonassa seikkailuistaan. Välillä saa nauraakin! Juoni oli minusta ehkä pikkuisen hupsu, mutta ei se oikeastaan haitannut. Sarjassa aiemmin vastaantulleita hahmoja ja Felixin jatkuvammansorttisia ongelmia kohdataan kirjassa myös, ja lukijana voikin otaksua, että joskus on vielä tiedossa osa joka vetää koko sarjan juonta yhteen. Vaikka DMB noudattelee melko lailla kahden edellisen kirjan asettamaa kaavaa, sen parissa viihtyy kyllä mainiosti - etenkin jos tyksii yksityisetsiväjutuista hieman omalaatuisilla mausteilla.
Felix asuu Lontoossa ja manaa työkseen kuolleita - ja joitakin vuosia sitten on tapahtunut jotain kummallista, kun suurkaupunki ja koko maa pullistelee aaveita. Tai ei nyt ihan pullistele, kun työkeikkoja ei ihan vaivaksi Felixillä ole. (Aaveiden lisäksi myöskään esimerkiksi ihmissusista ja zombeista ei ole pulaa.) Enimmäkseen Felixin ongelmat ovat kuitenkin mutkikkaampaa laatua kuin perusmanaus. DMB:issa Felixin kollega tekee itsemurhan omituisissa olosuhteissa, ja Felix ryhtyy epämääräisen syyllisyydentunteen ajamana tutkimaan tuttavansa kuolemaa.
Sarjan Lontoo on välillä niin synkeä, että ahdistaa, mutta Felix on mainio hahmo, joka tarinoi ensimmäisessä persoonassa seikkailuistaan. Välillä saa nauraakin! Juoni oli minusta ehkä pikkuisen hupsu, mutta ei se oikeastaan haitannut. Sarjassa aiemmin vastaantulleita hahmoja ja Felixin jatkuvammansorttisia ongelmia kohdataan kirjassa myös, ja lukijana voikin otaksua, että joskus on vielä tiedossa osa joka vetää koko sarjan juonta yhteen. Vaikka DMB noudattelee melko lailla kahden edellisen kirjan asettamaa kaavaa, sen parissa viihtyy kyllä mainiosti - etenkin jos tyksii yksityisetsiväjutuista hieman omalaatuisilla mausteilla.
26/08/2010
The Queen of Attolia
Mmpph mphh mmph. Miten etenisin spoilaamatta? Olettehan kaikki lukeneet Megan Whalen Turnerin hienon The Thief -kirjan? Olettehan? Jos ette ole, mars lukemaan se ja vasta sitten saatte lukea tämän postauksen. Pidän kuulustelun.
Steal the Dragon
Ensin pari blogiin liittyvää huomiota.
Kesälomareissulle otin mukaan mm. Patricia Briggsin kirjan Steal the Dragon, toivoen saavani hieman höperöä viihdettä. Check! Höperöä viihdettä tarjolla olikin.
Entinen orjatar, Rialla, palaa uudesta kotimaastaan maahan jossa hänet aikanaan oli orjuutettu. Riallan motiivit ovat jalot; jos kaksi maata solmivat rauhan, voi yhtenä seurauksena tästä olla orjuuden lopettaminen (kuulostaako huteralta? Niin minustakin.) Jotta tähän jaloon päämäärään päästäisiin, tulee Riallan esittää orjaa uudestaan (kuulostaako höperöltä? KYLLÄ.) Orjaa leikkiessään Rialla kohtaa sekä vanhan herransa että komean parantajahenkilön. Cue in hömppä.
No, ei tämä nyt ihan toivoton ollut, mutta ei siitä paljon mieleenkään jäänyt. Olen tykännyt Briggsin uudemmista kirjoista paljon enemmän kuin tästä kepeästä fantsusta. StD on ilmeisesti kirjoitettu 1995, ja sen kyllä huomaa - ilmeisesti höperöä viihdettäkin kirjoittava voi kehittyä, mikä iloisena uutisena kerrottakoon. Kirjan iän huomaa muuten kannesta - häkellyin melkein kuoliaaksi kun näin, missä rihmankiertämissä sankaritar kiipeilee linnanmuureilla. Uudempi kansi on paljon menevämpi - googlettakaa jos ette usko.
- Löysin Bloggerin uudet template-työkalut ja rukkasin uusiksi sekä Sivukirjaston että Korianterilan. Ruokablogiin olen ihan tyytis, mikä on pöljää koska postaan sinne 85 kertaa harvemmin kuin Sivukirjastoon, johon en ... ole ihan tyytis. Mutta katsellaan nyt.
- Löytäessäni Bloggerin uudet template-työkalut, huomasin myös, että Bloggeriinkin saa nyt staattisia sivuja. Niinpä listasin kaikki Sivukirjastoaikana luetut kirjat erilliselle sivulle tekijän mukaan aakkostettuna. Josko siitä nyt jollekulle olisi iloa. Niin, linkki löytyy tuosta ylempää, ja tästä: Sivukirjasto A-Ö.
Kesälomareissulle otin mukaan mm. Patricia Briggsin kirjan Steal the Dragon, toivoen saavani hieman höperöä viihdettä. Check! Höperöä viihdettä tarjolla olikin.
Entinen orjatar, Rialla, palaa uudesta kotimaastaan maahan jossa hänet aikanaan oli orjuutettu. Riallan motiivit ovat jalot; jos kaksi maata solmivat rauhan, voi yhtenä seurauksena tästä olla orjuuden lopettaminen (kuulostaako huteralta? Niin minustakin.) Jotta tähän jaloon päämäärään päästäisiin, tulee Riallan esittää orjaa uudestaan (kuulostaako höperöltä? KYLLÄ.) Orjaa leikkiessään Rialla kohtaa sekä vanhan herransa että komean parantajahenkilön. Cue in hömppä.
No, ei tämä nyt ihan toivoton ollut, mutta ei siitä paljon mieleenkään jäänyt. Olen tykännyt Briggsin uudemmista kirjoista paljon enemmän kuin tästä kepeästä fantsusta. StD on ilmeisesti kirjoitettu 1995, ja sen kyllä huomaa - ilmeisesti höperöä viihdettäkin kirjoittava voi kehittyä, mikä iloisena uutisena kerrottakoon. Kirjan iän huomaa muuten kannesta - häkellyin melkein kuoliaaksi kun näin, missä rihmankiertämissä sankaritar kiipeilee linnanmuureilla. Uudempi kansi on paljon menevämpi - googlettakaa jos ette usko.
21/08/2010
The Digital Plague
Jeff Somersin - jonka nimi on täysin unohdettavissa, aina pitää tarkistaa - toinen Avery Cates -kirja, The Digital Plague, oli vauhdikkaan The Electric Churchin jälkeen lievä pettymys.
Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, joka on varsinainen dystopia: koko maailma on yhtä suurta ja melkoisen onnetonta valtiota, ympäristö on epätilassa ja niin edelleen. Päähenkilö Avery on siirtynyt pikkukonnuudesta pari porrasta ylemmäs. Kunnes ihmisiä alkaa kuolla kummalliseen ruttoon, jonka alkuperää pitää selvitellä - rymistellen.
Tarina on yksinkertainen, joten en viitsi siitä jorista enempää. Lukekaa itse, jos pidätte väkivaltaisesta mutta vauhdikkaasta viihteestä - itse tykkään satunnaisesti, mutta TDP alkoi tuntua jo hieman kaavamaiselta. Pieksännästä toiseen. Moni asia oli kovin tuttua ensimmäisestä kirjasta - mutta koska kolmas lupaili jo hieman vaihtelua, aion ihan ehdottomasti lukea senkin.
Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, joka on varsinainen dystopia: koko maailma on yhtä suurta ja melkoisen onnetonta valtiota, ympäristö on epätilassa ja niin edelleen. Päähenkilö Avery on siirtynyt pikkukonnuudesta pari porrasta ylemmäs. Kunnes ihmisiä alkaa kuolla kummalliseen ruttoon, jonka alkuperää pitää selvitellä - rymistellen.
Tarina on yksinkertainen, joten en viitsi siitä jorista enempää. Lukekaa itse, jos pidätte väkivaltaisesta mutta vauhdikkaasta viihteestä - itse tykkään satunnaisesti, mutta TDP alkoi tuntua jo hieman kaavamaiselta. Pieksännästä toiseen. Moni asia oli kovin tuttua ensimmäisestä kirjasta - mutta koska kolmas lupaili jo hieman vaihtelua, aion ihan ehdottomasti lukea senkin.
19/08/2010
Kittyn paluu
En puhu noin 0,35 tähteä kaikkialla saaneen Cats & Dogs -leffan pahiksesta, Kitty Galoresta, vaan Carrie Vaughnin sympaattisesta ihmissusipäähenkilöttärestä, Kitty Norvillesta. Ilahdutin itseäni Kittyn myöhemmillä seikkailuilla alkukesästä. (Neljä ensimmäistä seikkailua luin vuonna 2008.)
Kitty and the Dead Man's Hand kertoo siitä, mistä ei Vegasin ulkopuolella ilmeisesti pitäisi puhua. Kitty siis matkustaa Las Vegasiin mennäkseen naimisiin, hukkaa sulhasen ja törmää kaikenlaisiin kummallisuuksiin. Tästä kolmikosta heikoin kirja. Onneksi sulhanen lopulta löytyy.
Kitty Raises Hell kertoo puolestaan siitä, kun Vegas suorittaa vastavierailun. Edellisen kirjan pääpahis janoaa kostoa ja lähettää Kittyn perään jotain kummallista ja palavasilmäistä. Apuaan tarjoaa paranormaaleja ilmiöitä tutkivan tv-shown vetäjien lisäksi epäilyttävä vampyyri Roman.
Kitty's House of Horrors onnistui pelottelemaan myös pelottoman bloggaajanne. Siinä Kitty osallistuu muiden paranormaaleiden julkimoiden kanssa tosi-tv -ohjelman kuvauksiin etäisessä paikassa, josta ei pääse pois. Sitten alkaa tulla ruumiita.
Kitty on ihan huippu. Jotenkin niin inhimillinen sekä ihmissuhteissaan että pyrkimyksissään. (Ei välttämättä aina samaistuttava, mutta inhmillinen.) Kirjat ovat nopeatempoisia ja viihdyttäviä - mutta kirja kirjalta hieman synkentyviä. Sarjan mittakaavassa juonenkäänteet ovat olleet enimmäkseen ennakoimattomia - Kittyn häät sarjan ensimmäisten osien näkökulmasta täysin ennalta-arvaamattoman hepun kanssa tästä mainiona esimerkkinä. Aviosääty ei olekaan mikään happily ever after ja kaiken tavoite, vaan seikkailut jatkuvat.
Odotan kahdeksatta osaa kasvavalla mielenkiinnolla.
 |
| Huomatkaa hieno kuvakimara, jonka ansiosta asetteluongelmat ovat historiaa. |
Kitty Raises Hell kertoo puolestaan siitä, kun Vegas suorittaa vastavierailun. Edellisen kirjan pääpahis janoaa kostoa ja lähettää Kittyn perään jotain kummallista ja palavasilmäistä. Apuaan tarjoaa paranormaaleja ilmiöitä tutkivan tv-shown vetäjien lisäksi epäilyttävä vampyyri Roman.
Kitty's House of Horrors onnistui pelottelemaan myös pelottoman bloggaajanne. Siinä Kitty osallistuu muiden paranormaaleiden julkimoiden kanssa tosi-tv -ohjelman kuvauksiin etäisessä paikassa, josta ei pääse pois. Sitten alkaa tulla ruumiita.
Kitty on ihan huippu. Jotenkin niin inhimillinen sekä ihmissuhteissaan että pyrkimyksissään. (Ei välttämättä aina samaistuttava, mutta inhmillinen.) Kirjat ovat nopeatempoisia ja viihdyttäviä - mutta kirja kirjalta hieman synkentyviä. Sarjan mittakaavassa juonenkäänteet ovat olleet enimmäkseen ennakoimattomia - Kittyn häät sarjan ensimmäisten osien näkökulmasta täysin ennalta-arvaamattoman hepun kanssa tästä mainiona esimerkkinä. Aviosääty ei olekaan mikään happily ever after ja kaiken tavoite, vaan seikkailut jatkuvat.
Odotan kahdeksatta osaa kasvavalla mielenkiinnolla.
11/08/2010
Unseen Academicals
Joskus, kun olen oikein väsynyt, näyttää kaikki synkältä. Näin kävi heinäkuussa (etteikö olisi käynyt elokuussakin, ja siinä välissäkin vielä - satun nimittäin olemaan silloin tällöin hieman dramaattinen) ja tuolloin kaverini komensi piristymään Terry Pratchettin Unseen Academicalsin avulla. Se kun vielä liittyi potkupalloon, jota seurasin silmä kovana. (Loppuotteluun mennessä olen yleensä aina tullut uudestaan oppineeksi, miten se paitsiosääntö meni, seuraavan neljän vuoden aikana ehdin taas unohtaa. Mutta joka peli on seurattava kele.) (Kaverini kyllä tietää paitsiosäännön.)
Joten ei kun tekemään työtä käskettyä. Unseen Academicals sijoittuu Ankh-Morporkiin. Unseen University pykää pystyyn potkupallojoukkuetta Lordi Vetinarin käskystä, ja myös juustotarjottimen vuoksi. Rincewind, Kiekkomaailman rasittavin hahmo, on tungettu pieneen sivuosaan ja uudet henkilöt ottaneet keskipaikan. Jalkapallon lomassa käsitellään paljon muitakin teemoja, kuten suvaitsevaisuutta (mikä onkin Pratchettille siinä määrin tyypillinen teema, että meinasin kärsiä déjà-vu -fiiliksisitä hetken.)
Koska lähtökohtaisesti tulen Pratchettin kirjoista hyvin iloiseksi, eikä UA tehnyt tässä mielessä poikkeusta, lätkäistään neljä tähteä.
Vähemmän iloiseksi minut tekee se, että tämä hillitön bloggaustahti ei ole yhtään lyhentänyt blogiin pääsyä odottelevien kirjojen määrää. Jonossa on yhä 14 kirjaa. Onneksi tätini vakuutteli minulle eilen, että kyllä se lomakin joskus loppuu. Nyyh.
Joten ei kun tekemään työtä käskettyä. Unseen Academicals sijoittuu Ankh-Morporkiin. Unseen University pykää pystyyn potkupallojoukkuetta Lordi Vetinarin käskystä, ja myös juustotarjottimen vuoksi. Rincewind, Kiekkomaailman rasittavin hahmo, on tungettu pieneen sivuosaan ja uudet henkilöt ottaneet keskipaikan. Jalkapallon lomassa käsitellään paljon muitakin teemoja, kuten suvaitsevaisuutta (mikä onkin Pratchettille siinä määrin tyypillinen teema, että meinasin kärsiä déjà-vu -fiiliksisitä hetken.)
Koska lähtökohtaisesti tulen Pratchettin kirjoista hyvin iloiseksi, eikä UA tehnyt tässä mielessä poikkeusta, lätkäistään neljä tähteä.
Vähemmän iloiseksi minut tekee se, että tämä hillitön bloggaustahti ei ole yhtään lyhentänyt blogiin pääsyä odottelevien kirjojen määrää. Jonossa on yhä 14 kirjaa. Onneksi tätini vakuutteli minulle eilen, että kyllä se lomakin joskus loppuu. Nyyh.
10/08/2010
Välihuomautus (henkilökohtaisuuksia)
Minusta tulee huomenna ikivanha, sanoin eilen herra Sivukirjastolle.
Eikä tule, sanoi herra Sivukirjasto. Olet nyt jo ikivanha.
Vietän siis tänään synttäreitä a) kerrankin lomalla, b) iloisissa mutta myös hieman haikeissa fiiliksissä, c) kuuntelemalla illalla Leonard Cohenia Pasilassa (oi ihana Leonard*) ja d) toivoen seesteisempää ensi vuotta minulle.
Herra Sivukirjasto antoi osuvan lahjan, Leonard Cohenin elämäkerran. Tanssin pöydän ympäri kuin noita-akka padan.
* Jos ette usko, miten ihana Leonard on, kuunnelkaa vaikka Martha Wainwrightin versio biisistä The Traitor (Spotifyssa).
Eikä tule, sanoi herra Sivukirjasto. Olet nyt jo ikivanha.
Vietän siis tänään synttäreitä a) kerrankin lomalla, b) iloisissa mutta myös hieman haikeissa fiiliksissä, c) kuuntelemalla illalla Leonard Cohenia Pasilassa (oi ihana Leonard*) ja d) toivoen seesteisempää ensi vuotta minulle.
Herra Sivukirjasto antoi osuvan lahjan, Leonard Cohenin elämäkerran. Tanssin pöydän ympäri kuin noita-akka padan.
* Jos ette usko, miten ihana Leonard on, kuunnelkaa vaikka Martha Wainwrightin versio biisistä The Traitor (Spotifyssa).
Red Seas Under Red Skies
Hep. Pidin ihan kauheasti Scott Lynchin esikoisteoksesta The Lies of Locke Lamora, ja Liinan Pettämättömän Kirjanvalintalogiikan mukaan odotin kolme vuotta, että Lynch saa raapustettua lisäluettavaa ennen kuin annoin periksi ja tartuin siihen jo ilmestyneeseen lisäluettavaan. Pitäisi olla puskuri, nähkää.
Red Seas Under Red Skies on siis toinen osa Gentlemen Bastards -sarjaa, ja näyttäisi hieman siltä, että jos seitsenosaiseksi plänätyllä sarjalla on koko sarjan ylittävä juonen kaari, se ei vielä kovasti näy - joitakin vihjeitä on. Mutta katsellaan, mitä herra Lynch saa aikaan - jos saa. Seuraavaa osaa on siis lupailtu täksi vuodeksi, mutta on tässä onneksi vielä muutakin luettavaa.
Käsitykseni on, että kaikki eivät ole pitäneet RSURS:istä yhtä paljon kuin TLoLL:sta, mutta minä en lukeudu heihin. Tulkoon mainituksi, että rrrrrakstan meriaiheisia kirjoja - pidin myös Hobbin laiva-aiheisesta trilogiasta kuin hullu puurosta, vaikka monet pitivät sitä ilmeisenä väliosana Fool-trilogioiden välissä.
RSUR:issä Locke ja Jean ovat paenneet kotikaupungistaan, ja yrittäessään valloittaa erään peliluolan kassaholvia kiinnittävät kiusallisesti kaupungin johtajan huomion. Johtoporras pakottaa Locken ja Jeanin leikkimään merirosmoja syistä, jotka kirjassa selviävät (niin, en jaksa kirjoittaa niitä tähän.) Seikkailua seuraa.
Kirjassa voi tuntea meren tuoksun, ja Locke ja Jean ovat edelleen hurmaavia herrasmiesvarkaita, eikä yksi pieni Liina paljon muuta tarvitse. Okei, joissain kohtauksissa edetään ehkä hieman nopealla tahdilla ja loppu vaikuttaa lähes kiirehdityltä - mutta jätti ainakin minut tosissaan odottamaan seuraavaa osaa.
Red Seas Under Red Skies on siis toinen osa Gentlemen Bastards -sarjaa, ja näyttäisi hieman siltä, että jos seitsenosaiseksi plänätyllä sarjalla on koko sarjan ylittävä juonen kaari, se ei vielä kovasti näy - joitakin vihjeitä on. Mutta katsellaan, mitä herra Lynch saa aikaan - jos saa. Seuraavaa osaa on siis lupailtu täksi vuodeksi, mutta on tässä onneksi vielä muutakin luettavaa.
Käsitykseni on, että kaikki eivät ole pitäneet RSURS:istä yhtä paljon kuin TLoLL:sta, mutta minä en lukeudu heihin. Tulkoon mainituksi, että rrrrrakstan meriaiheisia kirjoja - pidin myös Hobbin laiva-aiheisesta trilogiasta kuin hullu puurosta, vaikka monet pitivät sitä ilmeisenä väliosana Fool-trilogioiden välissä.
RSUR:issä Locke ja Jean ovat paenneet kotikaupungistaan, ja yrittäessään valloittaa erään peliluolan kassaholvia kiinnittävät kiusallisesti kaupungin johtajan huomion. Johtoporras pakottaa Locken ja Jeanin leikkimään merirosmoja syistä, jotka kirjassa selviävät (niin, en jaksa kirjoittaa niitä tähän.) Seikkailua seuraa.
Kirjassa voi tuntea meren tuoksun, ja Locke ja Jean ovat edelleen hurmaavia herrasmiesvarkaita, eikä yksi pieni Liina paljon muuta tarvitse. Okei, joissain kohtauksissa edetään ehkä hieman nopealla tahdilla ja loppu vaikuttaa lähes kiirehdityltä - mutta jätti ainakin minut tosissaan odottamaan seuraavaa osaa.
06/08/2010
Leviathan
Uusi Scott Westerfeldin kirja on aina Tapaus ... ja sitten ehkä Leviathan ei kuitenkaan ihan jostain syystä ollut, vaikkei se missään nimessä huonokaan ollut.
Höyrypunkgenreen suurinpiirtein lokeroituva Leviathan sijoittuu vaihtoehtoiseen historiaan, ensimmäiseen maailmansotaan. Sota on syttymässä, kun clankereiden (Saksa ja mitä näitä nyt on, mekaanisiin sotakoneisiin luottavat vallat) suhde darwinisteihin (britit & co., jotka käyttävät höyrykoneiden sijaan dna-muunneltuja eläimiä) alkaa kiristyä. Itävalta-Unkarin prinssin vanhemmat murhataan, ja prinssi pakenee. Toisella puolella nuori skottityttö pukeutuu pojaksi (huokaus) päästäkseen lentäjäksi armeijaan, ja joutuu sattuman oikusta Leviathanille, valaasta muokatulle ilmalaivalle. Tyttö pojan vaatteissa ja poika törmäävät huimien seikkailujen jälkeen, ja jatkoa seuraa.
Leviathan oli oikeinkin hyvä, MUTTA. Ensinnäkin, koen tyttö-pukeutuu-pojaksi -juonikuviot jo hieman rasittaviksi tässä iässä, joten siitä pieni miinus. Aika hyvin asia oli kuitenkin Leviathanissa onnistuttu käsittelemään, ja ilmeisimmät ja kuluneimmat juonikuviot saatiin ohitettua. Toiseksi, vaikka kieltämättä Darwinistien muunnellut eläimet olivat kohtuullisen omituisia, kirjasta puuttui jostain syystä se jokin tosi hykerryttävä piirre, joista Westerfeldin aiemmassa tuotannossa olen pitänyt.
Mutta on se nyt kuitenkin Westerfeld.
Höyrypunkgenreen suurinpiirtein lokeroituva Leviathan sijoittuu vaihtoehtoiseen historiaan, ensimmäiseen maailmansotaan. Sota on syttymässä, kun clankereiden (Saksa ja mitä näitä nyt on, mekaanisiin sotakoneisiin luottavat vallat) suhde darwinisteihin (britit & co., jotka käyttävät höyrykoneiden sijaan dna-muunneltuja eläimiä) alkaa kiristyä. Itävalta-Unkarin prinssin vanhemmat murhataan, ja prinssi pakenee. Toisella puolella nuori skottityttö pukeutuu pojaksi (huokaus) päästäkseen lentäjäksi armeijaan, ja joutuu sattuman oikusta Leviathanille, valaasta muokatulle ilmalaivalle. Tyttö pojan vaatteissa ja poika törmäävät huimien seikkailujen jälkeen, ja jatkoa seuraa.
Leviathan oli oikeinkin hyvä, MUTTA. Ensinnäkin, koen tyttö-pukeutuu-pojaksi -juonikuviot jo hieman rasittaviksi tässä iässä, joten siitä pieni miinus. Aika hyvin asia oli kuitenkin Leviathanissa onnistuttu käsittelemään, ja ilmeisimmät ja kuluneimmat juonikuviot saatiin ohitettua. Toiseksi, vaikka kieltämättä Darwinistien muunnellut eläimet olivat kohtuullisen omituisia, kirjasta puuttui jostain syystä se jokin tosi hykerryttävä piirre, joista Westerfeldin aiemmassa tuotannossa olen pitänyt.
Mutta on se nyt kuitenkin Westerfeld.
05/08/2010
The Knights of the Cornerstone
Gnggg. James P. Blaylockin kirja The Knights of the Cornerstone on jostain syystä niitä kirjoja, joista on jotenkin hankala kirjoittaa, mutta yritetään nyt kuitenkin. (On tosin mahdollista, että on helppoa kirjoittaa vain niistä kirjoista, joista enin osa sanottavasta ei liity mitenkään itse kirjaan. Öhöm.)
Ensinnäkin on ehkä hyvä mainita, että Blaylock on hyvä ystävä kirjailija Tim Powersin kanssa. Tällä ei ehkä ole muuten niin merkitystä, mutta ainakin itselleni Powers aukeni hieman paremmin ensimmäisen Blaylockini jälkeen. Kirjailijoiden tyyli on samalla tavalla hieman ... kiero. Samalla, hyvällä tavalla.
The Knights of the Cornerstonessa sarjakuvapiirtäjä Calvin ottaa ja lähtee visiteeraamaan sukulaistensa luo jonnekin Arizonan ja Nevadan rajamaille. Siellä Calvinin setä johtaa seuraa, joka vartioi - siis Arizonan ja Nevadan rajamailla, jos mietitte, mitä tarkoitin sillä kieroudella - Euroopasta aikanaan roudattua Temppeliritareiden aarretta. Aarretta, jota muutkin tavoittelevat. Ja te ehkä tiedätte, että diggaan salaseuroista. (Selvitin kerran, mitä vaaditaan muistaakseni Maltan ristin ritarikunnan jäsenyyteen. Listalla taisi olla nuhteetonta menneisyyttä, katolista uskoa, aatelisarvoa ja suosituksia. Ei siis nähdäkseni mitään ylitsepääsemätöntä jos tuntee jonkun lahjottavissa olevan sukututkijan - tunteeko joku?)
Miljöö oli hurmaava - oli lähellä, etten pakannut laukkujani ja muuttanut fiktiiviseen New Cyprukseen itsekin. Calvin sankarina oli melkoinen ajelehtija, mutta kuitenkin ihan sympaattinen.
Kirjasta jäi kaiken kaikkiaan oikein leppoisan mainio fiilis.
Ensinnäkin on ehkä hyvä mainita, että Blaylock on hyvä ystävä kirjailija Tim Powersin kanssa. Tällä ei ehkä ole muuten niin merkitystä, mutta ainakin itselleni Powers aukeni hieman paremmin ensimmäisen Blaylockini jälkeen. Kirjailijoiden tyyli on samalla tavalla hieman ... kiero. Samalla, hyvällä tavalla.
The Knights of the Cornerstonessa sarjakuvapiirtäjä Calvin ottaa ja lähtee visiteeraamaan sukulaistensa luo jonnekin Arizonan ja Nevadan rajamaille. Siellä Calvinin setä johtaa seuraa, joka vartioi - siis Arizonan ja Nevadan rajamailla, jos mietitte, mitä tarkoitin sillä kieroudella - Euroopasta aikanaan roudattua Temppeliritareiden aarretta. Aarretta, jota muutkin tavoittelevat. Ja te ehkä tiedätte, että diggaan salaseuroista. (Selvitin kerran, mitä vaaditaan muistaakseni Maltan ristin ritarikunnan jäsenyyteen. Listalla taisi olla nuhteetonta menneisyyttä, katolista uskoa, aatelisarvoa ja suosituksia. Ei siis nähdäkseni mitään ylitsepääsemätöntä jos tuntee jonkun lahjottavissa olevan sukututkijan - tunteeko joku?)
Miljöö oli hurmaava - oli lähellä, etten pakannut laukkujani ja muuttanut fiktiiviseen New Cyprukseen itsekin. Calvin sankarina oli melkoinen ajelehtija, mutta kuitenkin ihan sympaattinen.
Kirjasta jäi kaiken kaikkiaan oikein leppoisan mainio fiilis.
04/08/2010
The Book with No Name
Anonyymin kirjoittama The Book With No Name mainostaa itseään lauseella "kaikki, jotka tämän kirjan lukevat, kuolevat" tai jotain sinne päin. Epäilemättä totta, ellei lukijakunnassa ole joitakuita kuolemattomia.
En ole varma, miksi erehdyin ostamaan koko kirjan. "Internetsensaatio" myyntipuheessa on lähes anonyymin kirjailijan veroinen syy pysyä kaukana - mutta tätä oli kehuttu. Lapset, älkää luottako internetiin.
TBWNN voisi olla jonkinlainen Desperadon ja vampyyritarinoiden risteytys, ja toden totta, sitä verrataan Tarantinon elokuviin takakannessa - ilmeisesti siinä uskossa, että pulp myy hyvin jos kerta setä Quentin tekee sillä rahaa myös. Valitettavasti juoni on kökkö, kirjoitus kamalaa ja se Amazonissa arvion kirjoittanut, jonka mielestä henkilöhahmoissa on syvyyttä, hengailee vissiin paperinukkepiireissä vapaa-ajallaan.
Älkää ymmärtäkö väärin: kirja voisi toki olla niin huono, että se on jo hyvä, mutta TBWNN on vain niin huono, että se on yhä huono. Tällaisen kirjan pitäisi olla vähintäänkin mukaansatempaava, mutta TBWNN:n lukeminen on suunnilleen kuin tervakuopassa juoksisi.
En ole enää ihan varma, miksi annoin kaksi tähteä. Ehkä siksi, että välillä pitää lukea huonoja kirjoja osatakseen arvostaa hyviä. Tai ehkä lopussa oli joku ei kauhean huono hetki.
En ole varma, miksi erehdyin ostamaan koko kirjan. "Internetsensaatio" myyntipuheessa on lähes anonyymin kirjailijan veroinen syy pysyä kaukana - mutta tätä oli kehuttu. Lapset, älkää luottako internetiin.
TBWNN voisi olla jonkinlainen Desperadon ja vampyyritarinoiden risteytys, ja toden totta, sitä verrataan Tarantinon elokuviin takakannessa - ilmeisesti siinä uskossa, että pulp myy hyvin jos kerta setä Quentin tekee sillä rahaa myös. Valitettavasti juoni on kökkö, kirjoitus kamalaa ja se Amazonissa arvion kirjoittanut, jonka mielestä henkilöhahmoissa on syvyyttä, hengailee vissiin paperinukkepiireissä vapaa-ajallaan.
Älkää ymmärtäkö väärin: kirja voisi toki olla niin huono, että se on jo hyvä, mutta TBWNN on vain niin huono, että se on yhä huono. Tällaisen kirjan pitäisi olla vähintäänkin mukaansatempaava, mutta TBWNN:n lukeminen on suunnilleen kuin tervakuopassa juoksisi.
En ole enää ihan varma, miksi annoin kaksi tähteä. Ehkä siksi, että välillä pitää lukea huonoja kirjoja osatakseen arvostaa hyviä. Tai ehkä lopussa oli joku ei kauhean huono hetki.
02/08/2010
Norse Code
Hei murukkeet. Olen käyttänyt loman hyödykseni lukemalla kirjoja*; koska lomasta on kaksi viikkoa eli 33,3% vielä jäljellä, tulen bloggaamaan jo tähän mennessä luetuista kirjoista jonnekin tammikuuhun 2012** asti.
Ei siis auta jaaritella. Tai auttaapas. Joku ruoja on nimittäin perustanut Kallion kirjaston taakse baarin (tahi kahvilan, mutta kyse on kuitenkin Kalliosta) nimeltä Sivukirjasto. Onko tämä plagiaattien plagiaatti mistään kotoisin? Onko siellä edes kirjahyllyä? En jaksanut itse käydä testaamassa kun terassin kumpikin puoli (ie. kaksi pöytää kadulla molemmilla puolella kulmausta) olivat auringossa ja täynnä, ja meillä oli koira mukana. Mutta jos joku tietää, saa kertoa.
Toukokuussa kesäloman alkupuolella luin reissussa Kindlellä myös Greg Van Eekhoutin kirjan Norse Code, jonka ostin primääristi siksi, että siinä fiittaa Loki, tuo koiramme*** mukaan nimetty norjalainen jumalhahmo, ja sekundääristi, koska Locus sitä muistaakseni viime vuodelta suositteli. Eikä suositellut ihan turhaan, NC on ihan reipas ja mukaansatempaava kuvaus Ragnarökistä.
Ragnarökin koittaessa jumalat kasaavat armeijaa; näistä etunenässä Hermod, joka kirjassa on (muistaakseni) Thorin poika. Thorin pojalla menee melko huonosti loppuaan lähestyvässä maailmassa; sitten hän tapaa valkyria Mistin, joka haluaa pelastaa kuolleen sisarensa Helheimista (eli sieltä, minne kuolleet viedään.) Hermod ja Mist yhdistävät voimansa a. pelastaakseen kuolleita sukulaisia ja b. estääkseen maailmanlopun - mutta kun ennustus Ragnarökistä on tuhansia vuosia vanha ja tuppaa toteutumaan, vaikka miten sitä yrittäisi estää, hankalaa on.
Minä pidin kovasti NC:stä, se tarjosi pari varsin ilahduttavaa kohtausta ja muutenkin reipasta menoa. Jään odottamaan Van Eekhoutin seuraavia edesottamuksia mielenkiinnolla.
* Riippumatossa.
** Kirjoja on siis Sivukirjastojonossa 14.
*** Luulitte varmaan, että tämä on taas uusi tekosyy ujuttaa koiran kuva Sivukirjastoon, vaan väärässä olitte. En jaksa, kun on niin kuumakin.
Ei siis auta jaaritella. Tai auttaapas. Joku ruoja on nimittäin perustanut Kallion kirjaston taakse baarin (tahi kahvilan, mutta kyse on kuitenkin Kalliosta) nimeltä Sivukirjasto. Onko tämä plagiaattien plagiaatti mistään kotoisin? Onko siellä edes kirjahyllyä? En jaksanut itse käydä testaamassa kun terassin kumpikin puoli (ie. kaksi pöytää kadulla molemmilla puolella kulmausta) olivat auringossa ja täynnä, ja meillä oli koira mukana. Mutta jos joku tietää, saa kertoa.
Toukokuussa kesäloman alkupuolella luin reissussa Kindlellä myös Greg Van Eekhoutin kirjan Norse Code, jonka ostin primääristi siksi, että siinä fiittaa Loki, tuo koiramme*** mukaan nimetty norjalainen jumalhahmo, ja sekundääristi, koska Locus sitä muistaakseni viime vuodelta suositteli. Eikä suositellut ihan turhaan, NC on ihan reipas ja mukaansatempaava kuvaus Ragnarökistä.
Ragnarökin koittaessa jumalat kasaavat armeijaa; näistä etunenässä Hermod, joka kirjassa on (muistaakseni) Thorin poika. Thorin pojalla menee melko huonosti loppuaan lähestyvässä maailmassa; sitten hän tapaa valkyria Mistin, joka haluaa pelastaa kuolleen sisarensa Helheimista (eli sieltä, minne kuolleet viedään.) Hermod ja Mist yhdistävät voimansa a. pelastaakseen kuolleita sukulaisia ja b. estääkseen maailmanlopun - mutta kun ennustus Ragnarökistä on tuhansia vuosia vanha ja tuppaa toteutumaan, vaikka miten sitä yrittäisi estää, hankalaa on.
Minä pidin kovasti NC:stä, se tarjosi pari varsin ilahduttavaa kohtausta ja muutenkin reipasta menoa. Jään odottamaan Van Eekhoutin seuraavia edesottamuksia mielenkiinnolla.
* Riippumatossa.
** Kirjoja on siis Sivukirjastojonossa 14.
*** Luulitte varmaan, että tämä on taas uusi tekosyy ujuttaa koiran kuva Sivukirjastoon, vaan väärässä olitte. En jaksa, kun on niin kuumakin.
08/07/2010
The Red Tree
Heip. Oletteko lukeneet ikinä mitään Caitlín R. Kiernanilta? Minä olen, nyt kun häämatkalla luin kirjan nimeltä The Red Tree, joka oli huomattava siitä, että a. se oli Kindlellä ja b. se loi kauhuelementtiä aika hienovaraisesti.
No, hyvä on, kohta a. ei sinänsä ole enää kovin huomattava, mutta sanottakoon heti alkuun, että luin puolentoista viikon häämatkalla kolme kirjaa ja Kindlen akku kului puoleenvälin. Take that, iPad!
Niin, se The Red Tree. Siinä kirjailijatar muuttaa New Englandinviileille nummille helkkarin helteiseen kesään odottamaan inspiraatiota piiloutumaan kustannustoimittajalta, ja alkaa puoliksi ajankuluksi, puoliksi huolestuneena selvittää talon liepeillä kasvavaan punatammeen* liittyviä paikallislegendoja - jotka, lisättäköön, eivät ole iltasatukamaa. Avuksi muuttaa taiteilijatar Kaliforniasta, mutta kahden luovan ihmisen yhteiselo ei ole välttämättä auvoisaa.
Niin, kun tuossa ylempänä väitin Kiernanin luovan kauhuelementtiä aika hienovaraisesti, tarkoitin sitä. TRT oli kyllä hieno, mutta juoni ei ole siinä olennaisin asia - kirja kannattaa todella lukea itse.
*Ilmeisesti Northern Red Oak eli Quercus rubra - mutta tämä on jälkikäteistä tulkintaa. Tieteellinen nimi sanottiin ehkä kirjassakin, en muistaisi. Ja joo, olen uudelleenlöytänyt alaviitteet.
No, hyvä on, kohta a. ei sinänsä ole enää kovin huomattava, mutta sanottakoon heti alkuun, että luin puolentoista viikon häämatkalla kolme kirjaa ja Kindlen akku kului puoleenvälin. Take that, iPad!
Niin, se The Red Tree. Siinä kirjailijatar muuttaa New Englandin
Niin, kun tuossa ylempänä väitin Kiernanin luovan kauhuelementtiä aika hienovaraisesti, tarkoitin sitä. TRT oli kyllä hieno, mutta juoni ei ole siinä olennaisin asia - kirja kannattaa todella lukea itse.
*Ilmeisesti Northern Red Oak eli Quercus rubra - mutta tämä on jälkikäteistä tulkintaa. Tieteellinen nimi sanottiin ehkä kirjassakin, en muistaisi. Ja joo, olen uudelleenlöytänyt alaviitteet.
05/07/2010
Kushielin toinen
Aion säästää teidät nyt kirjakohtaisilta analyyseiltä ja rysäyttää kertapostaukseen Jacqueline Careyn toisen trilogian, joka kertoo Phèdren kasvattipoika Imrielistä ja täydentää ensimmäisen trilogian kivasti. Trilogiaan kuuluvat kirjat (aargh, tänään ei ole ollut hyvä oikeinkirjoituspäivä) Kushiel's Scion, Kushiel's Justice ja Kushiel's Mercy. Pidättäkää hengitystä, yritän kohta sommitella kuvat tähän jotenkin kivasti.
KS käy läpi Imrielin varhaisvaiheita ja yrityksiä paeta (yliopistoon!) pientä accident of birthiä, eli sitä, että on sattunut syntymään tapahtumien keskuksen, Terre d'Angen, kruununperimysjärjestyksen kärkipäähän. KJ:ssa Imriel ottaa lusikan kauniiseen käteen ja solmii poliittisen naimakaupan ja muuttaa maasta. Valitettavasti vaan tosirakkaus jää odottelemaan kotimaahan; ja kun koko maan uskonnollinen periaate on pitää rakkautta kaiken edelle ajavana voimana, niin on selvää, että koko idea on onnettomien tähtien alla syntynyt. KM:ssä Imrieliä näyttäisi odottavan onnellinen loppu, kunnes tosirakkaus ja koko kotimaa joutuvat kiusallisen pikku lumouksen alle, josta seurauksena ei näytä olevan pelkästään onneton henkilökohtainen loppuelämä vaan myös vähintäänkin sisällissota. Seikkailua seuraa.
Pidin trilogiasta itse asiassa melkoisesti, minkä ehkä huomaatte siitä, että luin sen putkeen. Imriel on sankarina hieman vähemmän kohtalon armoilla - tahtoo sanoa, ikävästi vangittuna - kuin kasvattiäitinsä ja edellisen kirjan sankaritar Phèdre, ja se teki lukukokemuksesta ainakin omalta kannaltani hieman miellyttävämpää (joskin Phèdre on sankarittarista ihanimpia, minkäs sille voi.)
Trilogian ensimmäinen kirja oli melko pitkälti tapahtumien taustoittamista ja yleistä fiilistelyä, mikä sitten korjaantui kirjoissa kaksi ja kolme. Fiilistely ja taustoittaminenkaan eivät lainkaan haitanneet, Carey osaa yleisen tunnelmanluonnin melko mukavasti. Kirpakassa kevätsäässä kuvittelee mielellään olevansa kummasti antiikin Roomaa muistuttavassa yliopistokaupungissa, vaikkei koko kirjassa mitään sen kummempaa tapahtuisikaan (ja tapahtuihan siinä, älkää ymmärtäkö väärin.) Sitten kun alkoi tapahtua ihan tosissaan, ratsastettiin taas iloisesti koko kartta halki.
Joitakin sarjan kantavia teemoja jää lopussa hieman avoimeksi (eritoten eräänlainen vakoojaverkosto Unseen Guild); mutta ehkä kirjailijan ei ole pakko selittää ihan kaikkea. Ja sitäpaitsi jatkoa piisaa Naamah-sarjan myötä.
Läiskäistään 4 tähteä koko sarjalle.
Nojoo. Kai se sommittelu huonomminkin voisi mennä, joskaan ei ihan kauhean paljon huonommin.
KS käy läpi Imrielin varhaisvaiheita ja yrityksiä paeta (yliopistoon!) pientä accident of birthiä, eli sitä, että on sattunut syntymään tapahtumien keskuksen, Terre d'Angen, kruununperimysjärjestyksen kärkipäähän. KJ:ssa Imriel ottaa lusikan kauniiseen käteen ja solmii poliittisen naimakaupan ja muuttaa maasta. Valitettavasti vaan tosirakkaus jää odottelemaan kotimaahan; ja kun koko maan uskonnollinen periaate on pitää rakkautta kaiken edelle ajavana voimana, niin on selvää, että koko idea on onnettomien tähtien alla syntynyt. KM:ssä Imrieliä näyttäisi odottavan onnellinen loppu, kunnes tosirakkaus ja koko kotimaa joutuvat kiusallisen pikku lumouksen alle, josta seurauksena ei näytä olevan pelkästään onneton henkilökohtainen loppuelämä vaan myös vähintäänkin sisällissota. Seikkailua seuraa.
Pidin trilogiasta itse asiassa melkoisesti, minkä ehkä huomaatte siitä, että luin sen putkeen. Imriel on sankarina hieman vähemmän kohtalon armoilla - tahtoo sanoa, ikävästi vangittuna - kuin kasvattiäitinsä ja edellisen kirjan sankaritar Phèdre, ja se teki lukukokemuksesta ainakin omalta kannaltani hieman miellyttävämpää (joskin Phèdre on sankarittarista ihanimpia, minkäs sille voi.)
Trilogian ensimmäinen kirja oli melko pitkälti tapahtumien taustoittamista ja yleistä fiilistelyä, mikä sitten korjaantui kirjoissa kaksi ja kolme. Fiilistely ja taustoittaminenkaan eivät lainkaan haitanneet, Carey osaa yleisen tunnelmanluonnin melko mukavasti. Kirpakassa kevätsäässä kuvittelee mielellään olevansa kummasti antiikin Roomaa muistuttavassa yliopistokaupungissa, vaikkei koko kirjassa mitään sen kummempaa tapahtuisikaan (ja tapahtuihan siinä, älkää ymmärtäkö väärin.) Sitten kun alkoi tapahtua ihan tosissaan, ratsastettiin taas iloisesti koko kartta halki.
Joitakin sarjan kantavia teemoja jää lopussa hieman avoimeksi (eritoten eräänlainen vakoojaverkosto Unseen Guild); mutta ehkä kirjailijan ei ole pakko selittää ihan kaikkea. Ja sitäpaitsi jatkoa piisaa Naamah-sarjan myötä.
Läiskäistään 4 tähteä koko sarjalle.
The Graveyard Book
Sain vihdoin luettua Neil Gaimanin The Graveyard Bookin. Tätä olette odottaneet!Ja odottaneet, ja odottaneet, ja odottaneet, koska ostin kirjan vuonna 2008 (ellei sitten muistini petä, ja kirja ilmestyi vasta vuonna 2009, missä tapauksessa ostin sen silloin.)
Kerrotaanpas (vai kerrataanpas? En muista...) tässä heti alkuun, että minulla ja Mr. G:llä on ongelmallinen suhde, jossa Mr. G ei tiedä olemassaolostani ja minä ... en tiedä, miten suhtautua Mr G:n tuotantoon. Novellipuoli on enimmäkseen mainio, sarjikset lähestulkoon arvostelun yläpuolella, Coraline hyytävän hyvä ja varhaisempi tuotanto rakasta mahdollisesti lähinnä koska se on luettu herkässä iässä ... mutta American Gods? Don't get me started. Mikä hyytävä keskinkertaisuus.*
Suhtauduin The Graveyard Bookiin siis vähintäänkin varauksella - suoraan sanottuna, välttelin sen lukemista melko pitkään. Turhaan. TGB on mainio, taianomainen ja lämmin satu pojasta nimeltä Nobody Owens, joka perheensä murhan jälkeen kasvaa hautausmaalla aaveiden ja vartijansa Silasin suojelemana (ja ruokkimana, jos te, kuten minä, mietitte hautausmaalla kasvamisen käytännöllisiä ongelmia.)
TGB kertoo Nobodyn lapsuudesta erilaisten tapahtumien kautta. Nobody kasvaa, oppii ja löytää ystäviä - ja lopussa kohtaa perheensä murhaajan. TGB on enimmäkseen erinomainen, välillä huikea (kuten suosikkilukuni Danse Macabre). Toisaalta tarinankerronnan vanhin kikka, itseääntoteuttavat ennustukset, vaivasivat jokseenkin juonipuolella - vaikka jotenkin kai ne kaikki seikkailut on kursittava kasaan, eikö?
Ja sitten lopulta on pakko vielä sanoa, että taianomaisen tunnelman hoitaa minusta edelleen parhaiten Diana Wynne Jones, eikä tämä ihan sille tasolle yllä. Sori vaan monsieur Gaiman.
*Yksi asia, mistä ollaan varmaan kaikki samaa mieltä, on tämä: Gaimanin koira Cabal on maailmankaikkeuden mahdollisesti toisiksi paras nelitassu. Paras on tietysti Loki, kettuterrieri ja smooth lover jo vuodesta 2009. Tässä tyylinäyte tältä kesältä:
Kerrotaanpas (vai kerrataanpas? En muista...) tässä heti alkuun, että minulla ja Mr. G:llä on ongelmallinen suhde, jossa Mr. G ei tiedä olemassaolostani ja minä ... en tiedä, miten suhtautua Mr G:n tuotantoon. Novellipuoli on enimmäkseen mainio, sarjikset lähestulkoon arvostelun yläpuolella, Coraline hyytävän hyvä ja varhaisempi tuotanto rakasta mahdollisesti lähinnä koska se on luettu herkässä iässä ... mutta American Gods? Don't get me started. Mikä hyytävä keskinkertaisuus.*
Suhtauduin The Graveyard Bookiin siis vähintäänkin varauksella - suoraan sanottuna, välttelin sen lukemista melko pitkään. Turhaan. TGB on mainio, taianomainen ja lämmin satu pojasta nimeltä Nobody Owens, joka perheensä murhan jälkeen kasvaa hautausmaalla aaveiden ja vartijansa Silasin suojelemana (ja ruokkimana, jos te, kuten minä, mietitte hautausmaalla kasvamisen käytännöllisiä ongelmia.)
TGB kertoo Nobodyn lapsuudesta erilaisten tapahtumien kautta. Nobody kasvaa, oppii ja löytää ystäviä - ja lopussa kohtaa perheensä murhaajan. TGB on enimmäkseen erinomainen, välillä huikea (kuten suosikkilukuni Danse Macabre). Toisaalta tarinankerronnan vanhin kikka, itseääntoteuttavat ennustukset, vaivasivat jokseenkin juonipuolella - vaikka jotenkin kai ne kaikki seikkailut on kursittava kasaan, eikö?
Ja sitten lopulta on pakko vielä sanoa, että taianomaisen tunnelman hoitaa minusta edelleen parhaiten Diana Wynne Jones, eikä tämä ihan sille tasolle yllä. Sori vaan monsieur Gaiman.
*Yksi asia, mistä ollaan varmaan kaikki samaa mieltä, on tämä: Gaimanin koira Cabal on maailmankaikkeuden mahdollisesti toisiksi paras nelitassu. Paras on tietysti Loki, kettuterrieri ja smooth lover jo vuodesta 2009. Tässä tyylinäyte tältä kesältä:
Pikniksafkat esiin niinku olis jo.
02/07/2010
Rude Mechanicals
Lohdutin itseäni Kage Bakerin aivan, aivan liian aikaisen poismenon jälkeen lukemalla pienoisromaanin Rude Mechanicals* (jonka olen joskus luullakseni ostanut tuplaniteenä, köhhh. Onneksi toinen kappale löysi hyvän kodin, että turha tulla kinuamaan.)
RM on osa Company-sarjaa - tällä kertaa ollaan 1930-luvun Hollywoodiissa, jossa esitetään Shakespearen Kesäyön unelmaa** ulkoilmateatterissa. Teatteriproduktiossa häärii mukana hieman eri tavoittein kaksi kyborgia jotka ovat tulevaisuudesta käsin operoivan Dr. Zeus Incorporatedin palveluksessa. Tästä seuraa viihdyttäviä hetkiä.
Vaikkei RM ole - ehkä pituutensa vuoksi - yhtä mainio kuin muut tähän asti lukemani Company-kirjat, se on silti erinomainen. Tähän vähän analyysia ehkä: Bakerin huumori uppoaa ainakin allekirjoittaneeseen kuin proverbiaalinen kuuma veitsi voihin, ja kirja oli Bakerille tyypilliseen tapaan hauska. Pidemmät Company-kirjat eivät kuitenkaan ole pelkästään hauskoja, vaan niissä on mukana syvempääkin tematiikkaa, lähestyvän katastrofin uhkaa JA tiettyä fiilistä siitä, miten mikään ei kuitenkaan jatku ennallaan. Ja vaikka kaiken katoavaisuus*** on mukana tässäkin kirjassa, aivan muiden Company-kirjojen tasolle ei ehkä päästä.
Silti. Kage Baker, tule takaisin.
*Wikipedia sanoo, että termillä mechanical viitataan kehen tahansa Kesäyön unelman juoneen kuuluvan näytelmän kuudesta hahmosta.
**Wikipedia sanoo myös, että Kesäyön unelma on suomennoksena vissiin tosi oldskool ja nykynuoret puhuvat Juhannusyön unesta. Me vanhukset kuitenkin yhä Kesäyön unelmasta.
***Varmin tapa saada Liina kyynelöimään on kirjoittaa kaiken katoavaisuudesta. Okei, yksi varmimmista.
RM on osa Company-sarjaa - tällä kertaa ollaan 1930-luvun Hollywoodiissa, jossa esitetään Shakespearen Kesäyön unelmaa** ulkoilmateatterissa. Teatteriproduktiossa häärii mukana hieman eri tavoittein kaksi kyborgia jotka ovat tulevaisuudesta käsin operoivan Dr. Zeus Incorporatedin palveluksessa. Tästä seuraa viihdyttäviä hetkiä.
Vaikkei RM ole - ehkä pituutensa vuoksi - yhtä mainio kuin muut tähän asti lukemani Company-kirjat, se on silti erinomainen. Tähän vähän analyysia ehkä: Bakerin huumori uppoaa ainakin allekirjoittaneeseen kuin proverbiaalinen kuuma veitsi voihin, ja kirja oli Bakerille tyypilliseen tapaan hauska. Pidemmät Company-kirjat eivät kuitenkaan ole pelkästään hauskoja, vaan niissä on mukana syvempääkin tematiikkaa, lähestyvän katastrofin uhkaa JA tiettyä fiilistä siitä, miten mikään ei kuitenkaan jatku ennallaan. Ja vaikka kaiken katoavaisuus*** on mukana tässäkin kirjassa, aivan muiden Company-kirjojen tasolle ei ehkä päästä.
Silti. Kage Baker, tule takaisin.
*Wikipedia sanoo, että termillä mechanical viitataan kehen tahansa Kesäyön unelman juoneen kuuluvan näytelmän kuudesta hahmosta.
**Wikipedia sanoo myös, että Kesäyön unelma on suomennoksena vissiin tosi oldskool ja nykynuoret puhuvat Juhannusyön unesta. Me vanhukset kuitenkin yhä Kesäyön unelmasta.
***Varmin tapa saada Liina kyynelöimään on kirjoittaa kaiken katoavaisuudesta. Okei, yksi varmimmista.
28/06/2010
Wildwood Dancing
En ole ikinä ennen lukenut mitään Juliet Marillierilta, mutta jossain välissä olin kahmaissut - varmaan jostain pokkarialesta - mukaani Wildwood Dancing -kirjan (ja voi APUA, tajusin just, että Aksussa on taas pokkariale, toivottavasti ei ole vielä mennyt sivu suun)* ja tänä keväänä se normaalin satunnaisprosessin kautta päätyi lukulistallekin.
WD sijoittuu historialliseen Romaniaan, ja on oikeastaan monen tutun sadun uudelleentulkinta. Päällimmäisinä näistä saduista mainittakoon 12 tanssivaa prinsessaa ja Trinsessa ja sammakko. Päähenkilö Jena ramppaa sisarineen täydenkuun aikaan haltioiden luona tanssimassa ja kaikilla on tosi mukavaa - mutta sitten vanhin sisko rakastuu haltiamaassa hieman epäilyttävään nuoreen mieheen ja Jena joutuu tosielämän puolella huolehtimaan perheestään ja taistelemaan vallanhaluisen serkkunsa kanssa. Hankaluuksia seuraa, mutta onneksi Jenalla on tukenaan (tirsk) lemmikkisammakko Gogu.
WD oli oikein sympaattinen, himpun verran romanttillinen ja kaiken kaikkiaan oikein mukavaa luettavaa. Esimerkiksi kesäksi. MUTTA ei sovi niille, jotka etsivät uutta George R. R. Martinia.
* Tämä alennusmyyntimainos (josta ei maksettu, Akateeminen huom.) kirjoitettiinviikko kaksi viikkoa sitten. Ei mennyt aleet ohi, mutta teiltä saattoi mennä jos vasta nyt heräsitte.
WD sijoittuu historialliseen Romaniaan, ja on oikeastaan monen tutun sadun uudelleentulkinta. Päällimmäisinä näistä saduista mainittakoon 12 tanssivaa prinsessaa ja Trinsessa ja sammakko. Päähenkilö Jena ramppaa sisarineen täydenkuun aikaan haltioiden luona tanssimassa ja kaikilla on tosi mukavaa - mutta sitten vanhin sisko rakastuu haltiamaassa hieman epäilyttävään nuoreen mieheen ja Jena joutuu tosielämän puolella huolehtimaan perheestään ja taistelemaan vallanhaluisen serkkunsa kanssa. Hankaluuksia seuraa, mutta onneksi Jenalla on tukenaan (tirsk) lemmikkisammakko Gogu.
WD oli oikein sympaattinen, himpun verran romanttillinen ja kaiken kaikkiaan oikein mukavaa luettavaa. Esimerkiksi kesäksi. MUTTA ei sovi niille, jotka etsivät uutta George R. R. Martinia.
* Tämä alennusmyyntimainos (josta ei maksettu, Akateeminen huom.) kirjoitettiin
14/06/2010
Kirjayhteistyötä: Pratchett & Baxter
Oooh - kyllä blogien lukeminen joskus vaan kannattaa. Minulle ainakin.
Transworld Publishers are delighted to announce an exciting new collaboration between Sir Terry Pratchett and Stephen Baxter. - via Neth SpaceBaxter on sama jamppa, jonka kirjasta Ark juuri jorisin, eikä sir Terry Pratchett varmaan esittelyjä kaipaa. Tämä voisi olla aika mahtisjuttu - ainakin Pratchettin yhteistyö Neil Gaimanin kanssa Hyvien enteiden merkeissä oli hedelmällinen.
11/06/2010
Vitsaus
Kirjastolaitos on hieno asia. Ilman sitä olisi hyvinkin saattanut mennä ohi Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin yhteisteos, Vitsaus, joka on trilogian aloittaja. Lainasin kirjan vain menettääkseni lukuoikeuden välittömästi kun poikaystäväni (hän, joka nykyisin on siis aviomieheni) omi sen. (On tietysti kivaa, että tulevalla puolisolla on hyvä maku ... mutta kun ...)
Vitsauksen vitsaus ovat vampyyrit. Lentokone Saksasta laskeutuu Jenkkeihin ja pimentyy täysin. Selviää, että kaikki matkustajat ovat kuolleet. Kuolinsyytä aletaan tutkia, mutta se osoittautuu hankalaksi, kun vainajankutaleet eivät meinaa pysyä paikallaan. Seuraa parhaille zombileffoille (joojoo, tiedän että tässä on vampiireja, mutta lukekaa vain opus itse) kunniaa tekevää menoa.
Voitte syyttää surkeaa muistiani, mutta päähenkilöiden nimet ovat tietenkin ennustettavasti jo unohtuneet. Pidin silti (muistaakseni) tavasta, jolla päähenkilöstöä kirjassa käsiteltiin - pelottavia tapahtumia ei kaikkia kuvattu päähenkilöiden kautta, joten henkilögallerian ongelmista jaksoi vähän kiinnostuakin. Odotan jatkoa innolla - ja luulen, että jos del Toron leffoista pitää, eikä vieroksu vampyyreita, pitänee tästäkin.
Erityisbonus siitä, että yksikään vampyyri tässä ei kimalla tai ole erityisen ... noh ... seksikäs*. Siinä mielessä epäkuolleet ovat jopa lähempänä zombeja. Ja kaikkihan me tiedämme, että zombeihin pitää suhtautua vakavasti. Yrittäkää vain suhtautua vakavasti kimaltavaan vampyyriin. Ei se käy.
* Hyväksyttävällä tavalla seksikkäitä vampyyreja:
Vitsauksen vitsaus ovat vampyyrit. Lentokone Saksasta laskeutuu Jenkkeihin ja pimentyy täysin. Selviää, että kaikki matkustajat ovat kuolleet. Kuolinsyytä aletaan tutkia, mutta se osoittautuu hankalaksi, kun vainajankutaleet eivät meinaa pysyä paikallaan. Seuraa parhaille zombileffoille (joojoo, tiedän että tässä on vampiireja, mutta lukekaa vain opus itse) kunniaa tekevää menoa.
Voitte syyttää surkeaa muistiani, mutta päähenkilöiden nimet ovat tietenkin ennustettavasti jo unohtuneet. Pidin silti (muistaakseni) tavasta, jolla päähenkilöstöä kirjassa käsiteltiin - pelottavia tapahtumia ei kaikkia kuvattu päähenkilöiden kautta, joten henkilögallerian ongelmista jaksoi vähän kiinnostuakin. Odotan jatkoa innolla - ja luulen, että jos del Toron leffoista pitää, eikä vieroksu vampyyreita, pitänee tästäkin.
Erityisbonus siitä, että yksikään vampyyri tässä ei kimalla tai ole erityisen ... noh ... seksikäs*. Siinä mielessä epäkuolleet ovat jopa lähempänä zombeja. Ja kaikkihan me tiedämme, että zombeihin pitää suhtautua vakavasti. Yrittäkää vain suhtautua vakavasti kimaltavaan vampyyriin. Ei se käy.
* Hyväksyttävällä tavalla seksikkäitä vampyyreja:
- True Bloodin pääverenimijä. Who knew?
- Spike - hän, joka esiintyi maailman parhaassa tv-ohjelmassa Buffy the Vampire Slayer
- Muita?
10/06/2010
Ark
Ei se bändi.
Stephen Baxterin kirja Ark on jatkoa toiselle ytimekkäästi nimetylle kirjalle, Floodille. Tai vähemmän jatkoa, enemmän sisarkirja; kun Flood käsitteli tulvivan maapallon ongelmia ja ihmisten selviytymistä pallon päällä, kertoo Ark pallolta pakoon lähteneen avaruusaluksen matkastaautuaammille mets vähemmän vetisille planeetoille.
Ark ei, kuten Floodkaan, käsittele päähenkilöitään kovin lämpimästi tai läheisesti. Minun oli ainakin vaikea muodostaa kovin tiivistä suhdetta yhteenkään Arkin henkilöön, ja tämän seurauksena henkilöiden osin karmeatkin kohtalot eivät juuri jaksaneet hetkauttaa. Lukija on mukana aika lailla huomioijana. Kirja tuntui sikäli kuitenkin karmivan realistiselta, että voin kuvitella pieneen metallipurkkiin suljettujen ihmisten vuosien ja vuosikymmenten saatossa reagoivan juuri kuvatulla tavalla.
Vaikka Ark saa samat 4 tähteä kuin Flood, oli Flood ehkä loppupeleissä himpun verran kiinnostavampi. Se voi kyllä johtua siitä, että tykkään niistä katastrofeista.
Stephen Baxterin kirja Ark on jatkoa toiselle ytimekkäästi nimetylle kirjalle, Floodille. Tai vähemmän jatkoa, enemmän sisarkirja; kun Flood käsitteli tulvivan maapallon ongelmia ja ihmisten selviytymistä pallon päällä, kertoo Ark pallolta pakoon lähteneen avaruusaluksen matkasta
Ark ei, kuten Floodkaan, käsittele päähenkilöitään kovin lämpimästi tai läheisesti. Minun oli ainakin vaikea muodostaa kovin tiivistä suhdetta yhteenkään Arkin henkilöön, ja tämän seurauksena henkilöiden osin karmeatkin kohtalot eivät juuri jaksaneet hetkauttaa. Lukija on mukana aika lailla huomioijana. Kirja tuntui sikäli kuitenkin karmivan realistiselta, että voin kuvitella pieneen metallipurkkiin suljettujen ihmisten vuosien ja vuosikymmenten saatossa reagoivan juuri kuvatulla tavalla.
Vaikka Ark saa samat 4 tähteä kuin Flood, oli Flood ehkä loppupeleissä himpun verran kiinnostavampi. Se voi kyllä johtua siitä, että tykkään niistä katastrofeista.
09/06/2010
Galileo's Dream
Kun niitä edellisessä postauksessa mainittuja tekosyitä vielä on jäljellä, haluan käyttää vanhan tuttumme #421,"tietokoneongelmat". Mutta nyt on konekin pystyssä, joskin tahmea, joten voin näpytellä perusteellisen arvion myös Kim Stanley Robinsonin kirjasta Galileo's Dream.
GD kertoo Galileo Galileista, joka ... törmää ihmisiin tulevaisuudesta. Ihmiset tulevaisuudesta tarvitsevat Galileon apua; käy ilmi, että Galileokin tarvitsee tulevaisuuden tyyppien apua. Premissi oli siis Sivukirjaston mielestä kaikkea muuta kuin lupaava - olettekin ehkä huomanneet, että huumorintajuni meinaa loppua aikamatkailun kohdalla; niin nytkin. Mikään ei ole rasittavampaa kuin kunnon aikaparadoksi (onneksi se Lostkin alkaa loppua.)
Jos tulevaisuuden ja aikamatkailun kuvaukset siis vähän ärsyttivät, pidin kuitenkin onneksi kovasti niistä, lähes puhtaasti historiallisiksi muuttuvista osioista, joissa kuvattiin Galileon elämää Venetsiassa, Firenzessä ja Roomassa. Tyytyväistä hyrinää tähän - kuvaan astui tietenkin myös katolinen kirkko, jonka kanssa Galileolla meinasi käydä kalpaten.
Kirjoitustyyli oli paikoin muistaakseni vähän puisevaa, ja etäisesti muistan, että lopusta halusin jupista jotain, mutta olen jo armollisesti unohtanut, mitä.
GD kertoo Galileo Galileista, joka ... törmää ihmisiin tulevaisuudesta. Ihmiset tulevaisuudesta tarvitsevat Galileon apua; käy ilmi, että Galileokin tarvitsee tulevaisuuden tyyppien apua. Premissi oli siis Sivukirjaston mielestä kaikkea muuta kuin lupaava - olettekin ehkä huomanneet, että huumorintajuni meinaa loppua aikamatkailun kohdalla; niin nytkin. Mikään ei ole rasittavampaa kuin kunnon aikaparadoksi (onneksi se Lostkin alkaa loppua.)
Jos tulevaisuuden ja aikamatkailun kuvaukset siis vähän ärsyttivät, pidin kuitenkin onneksi kovasti niistä, lähes puhtaasti historiallisiksi muuttuvista osioista, joissa kuvattiin Galileon elämää Venetsiassa, Firenzessä ja Roomassa. Tyytyväistä hyrinää tähän - kuvaan astui tietenkin myös katolinen kirkko, jonka kanssa Galileolla meinasi käydä kalpaten.
Kirjoitustyyli oli paikoin muistaakseni vähän puisevaa, ja etäisesti muistan, että lopusta halusin jupista jotain, mutta olen jo armollisesti unohtanut, mitä.
Sivukirjaston paluu & Avilion
Hei vaan. Olen lukenut 14 kirjaa sitten viime postauksen. Radiohiljaisuuteen on moninaisia tekosyitä, joista tekosyyn #46, "muutto", taisin jo käyttää. Kuvittelen, että tekosyy #198, "siviilisäädyn vaihto", on vielä käyttämättä, joten selitettäköön, että kevät oli vähän rankka kun oli häitä ja kaikkea. Ja siis nimenomaan häitä, meillä juhlitaan kunnolla kun kerran aletaan.
Vastatakseni suoraan useimmin kysyttyyn kysymykseen: nimi ei muuttunut. Olen yhä Liina Ivalo Sivukirjasto. Tai jotain. Mutta nykyisin siis rouva Sivukirjasto. Mieskään ei muuttanut nimeään.
Ensimmäinen kirja, josta olen ollut postaamatta, on edesmenneen (nyyh) Robert Holdstockin Avilion.
Ööö. Siitä, kun sen luin, on niin kauan (3 kuukautta tarkoittaa muistijäljen vakavaa heikkenemistä), että muistan seuraavat kaksi asiaa:
Vastatakseni suoraan useimmin kysyttyyn kysymykseen: nimi ei muuttunut. Olen yhä Liina Ivalo Sivukirjasto. Tai jotain. Mutta nykyisin siis rouva Sivukirjasto. Mieskään ei muuttanut nimeään.
Ensimmäinen kirja, josta olen ollut postaamatta, on edesmenneen (nyyh) Robert Holdstockin Avilion.
Ööö. Siitä, kun sen luin, on niin kauan (3 kuukautta tarkoittaa muistijäljen vakavaa heikkenemistä), että muistan seuraavat kaksi asiaa:
- Avilion jatkaa Alkumetsä-sarjaa.
- Tajusin koko jutun paljon paremmin kuin muut Alkumetsäkirjat teini-iässä. Inhottavaa olla kehittynyt.
25/04/2010
The Adamantine Palace
Tiesittekö, että adamantium on fiktiivinen metalli joka on tunnettu eritoten Wolverinen luurangosta? No, tämä ei vielä tarkoita, että Stephen Deas olisi prujannut kirjansa The Adamantine Palace nimen Marvelilta, sillä Wikipedian mukaan:
Kirjassa tutustumme siis yhteiskuntaan, jonka aateliston on tehnyt rikkaaksi lohikäärmeiden säälimätön hyödyntäminen. Säälimätön viittaa tässä sekä talonpoikain että louhikäärmeiden oloihin; reilua kauppaa ei täällä tunneta. Aatelisto juonittelee valtasijoista minkä kerkeää, ja tämän juonittelun keskelle lukijakin siis pudotetaan pitkästymään kuoliaaksi vastenmielisten päähenkilöiden keskelle. Okei, ei sentään - tuli liioiteltua. Tarinalla on reipas tahti, joten kuoliaaksi pitkästyminen lienee hankalaa.
Toisaalta lohikäärmeet ovat ihan sympaattisia.
TAP tippunee die-hard eeppisen fantasian faneille, ja onneksi se oli myös aika lyhyt.
However, the noun "adamant" has long been used in standard English to refer to the embodiment of impregnable, diamondlike hardness. It, along with its rhetorical form "adamantine", occurs in works such as the Aeneid, Paradise Lost, Gulliver's Travels, The Adventures of Tom Sawyer, The Lord of the Rings and even the movie Forbidden Planet, all of which predate the use of "Adamantium" in Marvel Comics. -WikipediaNo nyt tiedätte. Juuri mitään järkevää sanottavaa minulla ei TAP:sta olekaan, sillä kirjana se ei ollut suorastaan kummoinenkaan.
Kirjassa tutustumme siis yhteiskuntaan, jonka aateliston on tehnyt rikkaaksi lohikäärmeiden säälimätön hyödyntäminen. Säälimätön viittaa tässä sekä talonpoikain että louhikäärmeiden oloihin; reilua kauppaa ei täällä tunneta. Aatelisto juonittelee valtasijoista minkä kerkeää, ja tämän juonittelun keskelle lukijakin siis pudotetaan pitkästymään kuoliaaksi vastenmielisten päähenkilöiden keskelle. Okei, ei sentään - tuli liioiteltua. Tarinalla on reipas tahti, joten kuoliaaksi pitkästyminen lienee hankalaa.
Toisaalta lohikäärmeet ovat ihan sympaattisia.
TAP tippunee die-hard eeppisen fantasian faneille, ja onneksi se oli myös aika lyhyt.
Helvetin piirit
Jokin aika sitten lukulistalla oli seuraavana vuorossa Jeff Longin Helvetin sydän*, joka on jatko-osa kirjalle Helvetin piirit. Valitettavasti vain en ollut lukenut Helvetin piirejäkään, joten sen kimppuun piti siis käymäni ensin.
Jeff Longista pitävät ilmeisesti kaikki - kun jossain välissä pohdin lahjaa poikaystävälle, eräs työkaveri esitti, että "jos se kerran piti siitä Hyperion-sarjasta, niin kokeile Jeff Longia?" Oli pakko myöntää, että ehdotus oli harvinaisen osuva, mutta valitettava siinä mielessä, että kaikki Longit oli jo rakkaudella kahlattu läpi.
Olin joskus mulkoillut Helvetin piirejä kirjastossa, mutta en sitten kuitenkaan ihastunut lähtöasetelmasta, jossa siis:
Turhaa oli taas kursailu. Hp oli tosi hyvä, joskin aika raaka. Kirjan tarinaa vietiin eteenpäin useamman ihmisen näkökulmasta, joten päähenkilöitä oli parikin; maan alle lähetettyyn retkikuntaan liittynyt nunna ja kielitieteilijä Ali, ja Ike, entinen vuoristo-opas joka oli ollut em. julmien villien orjana vuosia. En osannut juuri rakastua päähenkilöihin, mutta tarina eteni heidän kauttaan sujuvasti - ja se hyytävä tarinahan tässä oli tärkein.
Jos nyt sitten jossain välissä se Helvetin sydän.
* Mainittakoon, että tämä oli siis osa projektiani lukea erään kirjahyllyn kaikki kirjat järjestyksessä läpi. Satunnaisten kirjastonkirjojen aiheuttamien katkojen vuoksi Helvetin sydän olisi siis ollut ehkä kuudes tällä tavalla luettavaksi päätynyt kirja. Sitten tietenkin muutimme, hyllyjärjestys meni särki, enkä ole vieläkään lukenut Helvetin sydäntä. Se siitä suureellisesta projektista.
Jeff Longista pitävät ilmeisesti kaikki - kun jossain välissä pohdin lahjaa poikaystävälle, eräs työkaveri esitti, että "jos se kerran piti siitä Hyperion-sarjasta, niin kokeile Jeff Longia?" Oli pakko myöntää, että ehdotus oli harvinaisen osuva, mutta valitettava siinä mielessä, että kaikki Longit oli jo rakkaudella kahlattu läpi.
Olin joskus mulkoillut Helvetin piirejä kirjastossa, mutta en sitten kuitenkaan ihastunut lähtöasetelmasta, jossa siis:
Himalajan vuorilta, Kalaharin autiomaasta, Bosniasta sodan keskeltä ja Galapagos-saarilta löytyy yllättäen kuiluja, jotka johtavat ennennäkemättömän syviin maanalaisiin käytäviin, joita kansoittavat julmat villit. (-Liken webisivut ja kirjan takakansi)En, vaikka pokkariversion kanteen oli painettu Hesarin arviosta pätkä: "Parasta kauhuviihdettä Alienin tyyliin". (Tarkempi googletus tosin paljastaa, että Hesari viittaa tällä lausunnolla vain romaanin alkupuoleen, vaikka arvio kyllä sinänsä on myönteinen.)
Turhaa oli taas kursailu. Hp oli tosi hyvä, joskin aika raaka. Kirjan tarinaa vietiin eteenpäin useamman ihmisen näkökulmasta, joten päähenkilöitä oli parikin; maan alle lähetettyyn retkikuntaan liittynyt nunna ja kielitieteilijä Ali, ja Ike, entinen vuoristo-opas joka oli ollut em. julmien villien orjana vuosia. En osannut juuri rakastua päähenkilöihin, mutta tarina eteni heidän kauttaan sujuvasti - ja se hyytävä tarinahan tässä oli tärkein.
Jos nyt sitten jossain välissä se Helvetin sydän.
* Mainittakoon, että tämä oli siis osa projektiani lukea erään kirjahyllyn kaikki kirjat järjestyksessä läpi. Satunnaisten kirjastonkirjojen aiheuttamien katkojen vuoksi Helvetin sydän olisi siis ollut ehkä kuudes tällä tavalla luettavaksi päätynyt kirja. Sitten tietenkin muutimme, hyllyjärjestys meni särki, enkä ole vieläkään lukenut Helvetin sydäntä. Se siitä suureellisesta projektista.
13/04/2010
Mistborn: The Final Empire
Mikä tahansa kirja, jonka nimi on tyyppiä Alkuosa: Ja Loppuosa on väistämättä pöyhkeilevä JA kiehtova. Brandon Sanderson kirjoittaa Mistborn-sarjaa, jossa sarjan nimi on joka osan edessä. Kätevää.
Ensimmäinen osa on nimeltään Mistborn: The Final Empire. (Ei kätevää. Jos nimessä on sana "final", sen ei odottaisi olevan ensimmäinen osa. Hieman pelokkaana olenkin miettinyt, montako kertaa olen M:TFE:n ostanut luulleeni sitä "sen sarjan seuraavaksi osaksi".)
Brandon Sanderson on viime aikoina ollut vallan kuuminta hottia päästyään raapustamaan Ajan pyörää loppuun alkuperäisen kirjoittajan kuoltua. (Kevyet mullat, Robert - kattellaan sitä Ajan pyörää sitten, jos se joskus lakkaa pyörimästä.) Ei muuten käy Brandonia kateeksi.
Mutta M:TFE on Sandersonin ihan omaa tuotantoa, näppärä trilogian aloitusosa. Näppärä, koska se toimii kohtuullisesti omillaan, ja koska taikuussysteemi on ihan kiehtova ja ainakin omaperäinen. Lisäksi tematiikka on kiinnostava: mitä tapahtuu, kun ennustuksen sankari epäonnistuu?
Vähemmän näppärä kirja oli ehkä henkilöhahmojen osalta, joihin en juuri kiintynyt. Kirjan päähenkilö on Vin, 16-vuotias katulapsi ja varas, josta kapinallispomo Kelsierin avuliaissa käsissä muotoutuu aatelistoon soluttautuva nuori lady, taikuuden käyttäjä ja ... *drumroll* ... sankaritar TIETTY. Mainittakoon kanssa, että Vin on ehkä vähän rasittava aika ajoin.
Mutta, kyllä, aion ehdottomasti lukea muutkin osat. Koska olen jo ostanut ainakin yhden. Luullakseni. Ja koska pari kuukautta sitten arvoin tälle neljä tähteä. Eeppisestä fantsusta pitäville tämä uponnee kyllä.
Ensimmäinen osa on nimeltään Mistborn: The Final Empire. (Ei kätevää. Jos nimessä on sana "final", sen ei odottaisi olevan ensimmäinen osa. Hieman pelokkaana olenkin miettinyt, montako kertaa olen M:TFE:n ostanut luulleeni sitä "sen sarjan seuraavaksi osaksi".)
Brandon Sanderson on viime aikoina ollut vallan kuuminta hottia päästyään raapustamaan Ajan pyörää loppuun alkuperäisen kirjoittajan kuoltua. (Kevyet mullat, Robert - kattellaan sitä Ajan pyörää sitten, jos se joskus lakkaa pyörimästä.) Ei muuten käy Brandonia kateeksi.
Mutta M:TFE on Sandersonin ihan omaa tuotantoa, näppärä trilogian aloitusosa. Näppärä, koska se toimii kohtuullisesti omillaan, ja koska taikuussysteemi on ihan kiehtova ja ainakin omaperäinen. Lisäksi tematiikka on kiinnostava: mitä tapahtuu, kun ennustuksen sankari epäonnistuu?
Vähemmän näppärä kirja oli ehkä henkilöhahmojen osalta, joihin en juuri kiintynyt. Kirjan päähenkilö on Vin, 16-vuotias katulapsi ja varas, josta kapinallispomo Kelsierin avuliaissa käsissä muotoutuu aatelistoon soluttautuva nuori lady, taikuuden käyttäjä ja ... *drumroll* ... sankaritar TIETTY. Mainittakoon kanssa, että Vin on ehkä vähän rasittava aika ajoin.
Mutta, kyllä, aion ehdottomasti lukea muutkin osat. Koska olen jo ostanut ainakin yhden. Luullakseni. Ja koska pari kuukautta sitten arvoin tälle neljä tähteä. Eeppisestä fantsusta pitäville tämä uponnee kyllä.
26/03/2010
5 kilometria itään ja virtuaalista San Franciscon matkailua
Sivukirjasto siis pakkasi kirjansa muuttolaatikoihin ja roudasi niitä selkä vääränä viitisen kilometriä Mordorin suuntaan. Tänään. Sen jälkeen Sivukirjasto on keskittynyt kumoamaan skumppaa tasaiseen tahtiin noudattaen ikivanhaa periaatetta, jonka mukaan ikävät asiat pienessä huppelissa ovat vähemmän ikäviä asioita. Kirjoja ei ole vielä purettu hyllynkokoamisteknisistä syistä, joihin en nyt välitä mennä.
Mennään sen sijaan asiaan. T. A. Prattin Blood Engines roikkui jostain syystä suositeltujen kirjojen listalla, joten ostin sen Kindlelle. (Josta osuvasti on huomautettu, ettei sen kanssa voi mennä kylpyyn. Onneksi, grrrr, en edelleenkään omista ammetta.)
BE kertoo Marla Masonista, joka on velho, ja jonka kaupunki on vaarassa. Marla lähtee sidekickinsä Rondeaun kanssa San Franciscoon etsimään jotain taikakilkettä jolla ikävästä vaaratilanteesta päästään yli. Vaan taikakilkkeen haaliminen ei tietysti olekaan ihan niin helppoa, kun suurkaupungilla on omatkin pulmansa joita Marla sitten pääsee selvittämään voidakseen itse edetä.
BE on vähän kuin San Franciscon matkailumainos. Toisaalta se on ihan kiva urbaani fantsu, jota lukiessa ei hieman tahmean alun jälkeen tule ainakaan tylsää. Marla ei ole päähenkilöistä pidettävämpiä, mutta sivuhahmo Rondeau pelastaa paljon.
Erityismiinus äärimmäisen rumalle kannelle. Onneksi se ei Kindlellä päässyt juuri häiritsemään!
19/03/2010
Fragile Eternity
Melissa Marrin teinisarja jatkuu osalla Fragile Eternity, jossa Ink Exchangen päähenkilövaihdoksen jälkeen palataan taas Aislinniin, Ilki ihanan päätyttölöön.
Aislinnilla (eli Ashilla) on ongelmia: Seth, kuolevainen poikaystävä, meinaa jäädä alakynteen kun Ashin aviomies ja kesän kuningas Keenan yrittää tehdä suhteestaan Ashiin muutakin kuin muodollisuuden. Ash kamppailee kahden tulen välissä, Seth haluaa tehdä omat ratkaisunsa, ja Keenaninkaan tosirakkaus ei näköjään aio enää odottaa. Vaikeaa on olla teini tai 500 vuotta vanha keiju!
En ole aivan varma, onko Fragile Eternityn nimen tarkoitus kuvastaa koko sarjaa, mutta selväksi käy, että jatkoa tulee riittämään. Ja melko saippuaoopperaista jatkoa, sano. Useimmilla saippiksilla kun kestää ainakin pari vuotta päästä tälle mutkikkuuden tasolle, johon Marrin sarja pääsi kolmessa kirjassa. FE oli ihan mukavaa luettavaa, mutta edellämainitut ihmissuhdekiemurat kiusaannuttivat ainakin itseäni siinä määrin, etten ole varma, tartunko enää tuleviin jatko-osiin.
Aislinnilla (eli Ashilla) on ongelmia: Seth, kuolevainen poikaystävä, meinaa jäädä alakynteen kun Ashin aviomies ja kesän kuningas Keenan yrittää tehdä suhteestaan Ashiin muutakin kuin muodollisuuden. Ash kamppailee kahden tulen välissä, Seth haluaa tehdä omat ratkaisunsa, ja Keenaninkaan tosirakkaus ei näköjään aio enää odottaa. Vaikeaa on olla teini tai 500 vuotta vanha keiju!
En ole aivan varma, onko Fragile Eternityn nimen tarkoitus kuvastaa koko sarjaa, mutta selväksi käy, että jatkoa tulee riittämään. Ja melko saippuaoopperaista jatkoa, sano. Useimmilla saippiksilla kun kestää ainakin pari vuotta päästä tälle mutkikkuuden tasolle, johon Marrin sarja pääsi kolmessa kirjassa. FE oli ihan mukavaa luettavaa, mutta edellämainitut ihmissuhdekiemurat kiusaannuttivat ainakin itseäni siinä määrin, etten ole varma, tartunko enää tuleviin jatko-osiin.
01/03/2010
Pääkaupunkiseudun kirjastot
Meillä Sivukirjastossa rakastetaan kirjastolaitosta!
Tarkkasilmäisimmät ovatkin varmaan jo huomanneet, että Helsingin, Espoon ja Vantaan kirjastojen käyttösäännöt muuttuivat tänään. Tästä voi lukea vaikka Hesarista.
Tärkeimpänä uudistuksena on varmaan se, että alle 18-vuotiaat saavat tästä lähtien varata kirjoja ilmaiseksi. (Ensimmäinen vanhusten oikeuksista itkevä, nimimerkki a, bongattu muuten samaisella Hesarin keskustelupalstalla, suurena epäkohtana pitäen ilmeisesti sitä, että "Jo nyt saavat lapset ilmaiseksi aineistonsa lainaan." Hyvä nimimerkki a, niin saavat myös aikuiset. Eikä vanhuksiakaan tässä syrjitä, joten huoli pois!)
Lisäksi hunsvontit saavat kasvattaa velkasaldoaan pidempään, lainausoikeus menee kiinni vasta 10 € kohdalla.
Aiempana uutisena mainittakoon, että Helmet-järjestelmän mobiiliversiosta on nyt käytössä "älypuhelinversio" osoitteessa http://m.helmet.fi. (Aiempi karvalakkimalli löytyy osoitteesta http://helmet.fi/airpac/ - I've said it once and I'll say it again: mikä hemmetin "airpac"?) Älypuhelinversion ulkoasu miellyttää muuten ainakin meikäläisen silmää enemmän kuin se PC-versio ... no, kuntien toimintaa tuntien PC-värimaailmalla mennään varmaan seuraavat 60 vuotta ainakin.
Nauttikaa kirjastosta!
Tarkkasilmäisimmät ovatkin varmaan jo huomanneet, että Helsingin, Espoon ja Vantaan kirjastojen käyttösäännöt muuttuivat tänään. Tästä voi lukea vaikka Hesarista.
Tärkeimpänä uudistuksena on varmaan se, että alle 18-vuotiaat saavat tästä lähtien varata kirjoja ilmaiseksi. (Ensimmäinen vanhusten oikeuksista itkevä, nimimerkki a, bongattu muuten samaisella Hesarin keskustelupalstalla, suurena epäkohtana pitäen ilmeisesti sitä, että "Jo nyt saavat lapset ilmaiseksi aineistonsa lainaan." Hyvä nimimerkki a, niin saavat myös aikuiset. Eikä vanhuksiakaan tässä syrjitä, joten huoli pois!)
Lisäksi hunsvontit saavat kasvattaa velkasaldoaan pidempään, lainausoikeus menee kiinni vasta 10 € kohdalla.
Aiempana uutisena mainittakoon, että Helmet-järjestelmän mobiiliversiosta on nyt käytössä "älypuhelinversio" osoitteessa http://m.helmet.fi. (Aiempi karvalakkimalli löytyy osoitteesta http://helmet.fi/airpac/ - I've said it once and I'll say it again: mikä hemmetin "airpac"?) Älypuhelinversion ulkoasu miellyttää muuten ainakin meikäläisen silmää enemmän kuin se PC-versio ... no, kuntien toimintaa tuntien PC-värimaailmalla mennään varmaan seuraavat 60 vuotta ainakin.
Nauttikaa kirjastosta!
28/02/2010
The Gone-Away World
Olen ... sanaton. Saattaa kuulostaa teeskentelyltä: luin Nick Harkawayn kirjan The Gone-Away World kuukausi sitten, joten enää ei varmaan pitäisi olla sanaton, mutta olenpa vain kuitenkin. Olen myös suositellut TGAW:ia oikealle ja vasemmalle ja suosittelen sitä vastedeskin lähes jokaiselle jonka ylipäänsä arvioin olevan lukutaitoinen.
Olin ostanut TGAW:in omaan hyllyyn pari vuotta sitten, mutta se oli yhä jokseenkin giganttisessa to-read -pinossani. Sitten ystäväni löysi kirjan sattumalta eräästä paremmasta pääkaupunkiseudulla toimivasta kirjakaupasta, luki takakannen, ajatteli "ninjoja ja merirosvoja, oh my" ja keräsi kirjan parempaan kotiin - alkaen lähes välittömästi pommittaa minua "Lue se nyt heti, se on ihan loistava. Ei kohta, vaan HETI!" -viesteillä.
Tästä syystä siis rikoin Erehtymättömän Seuraavan Kirjan Valintaperustelogiikkani, ja otin TGAW:in eräälle työmatkalle mukaan.
TGAW:issa nimetön kertojamme selvittää, kuinka ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa käydään sota nimeltä Go-Away War. Tässä sodassa tuhoutuu iso osa todellisuutta, ja ihmiset elävät vähäisiä todellisuudenrippeitä ylläpitävän Jorgmundin putken varrella. Vaan nyt on putki tulessa, ja sen sammuttamiseen kutsutaan Haulage & HazMat Emergency Civil Freebooting Company - ryhmä, johon sekä kertoja että tarinan toinen päähenkilö Gonzo Lubitsch kuuluvat.
Juoni ei ole lineaarinen, mutta se toimii. Henkilöhahmot ovat mahtavia.
Kerronta ... jos sanon, että teksti toimii, vähättelen. Kulutin noin viidensadan sivun lukemiseen luultavasti kolme viikkoa - en siksi, että teksti olisi ollut vaikeaa, enkä siksikään, että se olisi ollut tylsää. Mutta teksti on loistavaa, siihen pitää kuluttaa aikaa - tätä kirjaa ei tulisi lukea hotkaisten, tai menettää luultavasti 95% lukunautinnosta. (On se sittenkin varmaan ihan hyvä, mutta ei ehkä niin briljantti.)
TGAW kuuluu niihin kirjoihin, jotka saavat ainakin minut nauramaan ääneen julkisilla paikoilla ja käyttäytymään muutenkin epäilyttävästi.
En voi suositella tarpeeksi, luulen, joten lukekaa se nyt vain.
Olin ostanut TGAW:in omaan hyllyyn pari vuotta sitten, mutta se oli yhä jokseenkin giganttisessa to-read -pinossani. Sitten ystäväni löysi kirjan sattumalta eräästä paremmasta pääkaupunkiseudulla toimivasta kirjakaupasta, luki takakannen, ajatteli "ninjoja ja merirosvoja, oh my" ja keräsi kirjan parempaan kotiin - alkaen lähes välittömästi pommittaa minua "Lue se nyt heti, se on ihan loistava. Ei kohta, vaan HETI!" -viesteillä.
Tästä syystä siis rikoin Erehtymättömän Seuraavan Kirjan Valintaperustelogiikkani, ja otin TGAW:in eräälle työmatkalle mukaan.
TGAW:issa nimetön kertojamme selvittää, kuinka ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa käydään sota nimeltä Go-Away War. Tässä sodassa tuhoutuu iso osa todellisuutta, ja ihmiset elävät vähäisiä todellisuudenrippeitä ylläpitävän Jorgmundin putken varrella. Vaan nyt on putki tulessa, ja sen sammuttamiseen kutsutaan Haulage & HazMat Emergency Civil Freebooting Company - ryhmä, johon sekä kertoja että tarinan toinen päähenkilö Gonzo Lubitsch kuuluvat.
Juoni ei ole lineaarinen, mutta se toimii. Henkilöhahmot ovat mahtavia.
Kerronta ... jos sanon, että teksti toimii, vähättelen. Kulutin noin viidensadan sivun lukemiseen luultavasti kolme viikkoa - en siksi, että teksti olisi ollut vaikeaa, enkä siksikään, että se olisi ollut tylsää. Mutta teksti on loistavaa, siihen pitää kuluttaa aikaa - tätä kirjaa ei tulisi lukea hotkaisten, tai menettää luultavasti 95% lukunautinnosta. (On se sittenkin varmaan ihan hyvä, mutta ei ehkä niin briljantti.)
TGAW kuuluu niihin kirjoihin, jotka saavat ainakin minut nauramaan ääneen julkisilla paikoilla ja käyttäytymään muutenkin epäilyttävästi.
En voi suositella tarpeeksi, luulen, joten lukekaa se nyt vain.
27/02/2010
Fire
Aloin melkein kirjoittaa tätä eilisen jääkiekko-ottelun aikana, mutta tajusin, että närkästyksissäni olisin kirjoittanut vain jääkiekosta enkä lainkaan Kristin Cashoren kirjasta Fire, jonka kuitenkin piti olla aiheena. (Jos vuoden päästä törmään tähän tekstiin, muistankohan lainkaan, mistä matsista oli kyse? Firen muistan toivottavasti ainakin.)
Luin Kristin Cashoren Syntymälahjan viime vuoden puolella ja hommasin pikimmiten Firen Kindlelle. Firen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Syntymälahjaa ja kokonaan toiseen maahan. Syntymälahjan pahis Lek käy visiitillä tässä, mutta ei ole pääosassa.
Kirjan päähenkilö Fire on eräänlainen hirviö - tosin maassa, jossa Fire elää, hirviöt (myös Fire) ovat sekä kauniita että kauheita. Fire on pyrkinyt pitkään siihen, että ei olisi juurikaan kauhea: hän osaa vaikuttaa toisten ajatuksiin, muttei halua käyttää kykyään. Vaarallinen kyky saa Firen kuitenkin sekaantumaan maansa politiikkaan, ja sattumalta em. ympyröihin kuuluu myös eräs kiva prinssi.
Tykkäsin Firesta ehkä enemmän kuin Syntymälahjasta, ehkä siksi, että päähenkilö ei ollut ihan niin kompleksinen tapaus - ja juonikin vetosi himpun verran enemmän. Kirjoitustyyli oli mukavaa, teksti toimi tosiaan ehkä paremmin englanniksi.
Edit! Unohdin mainita, että Facebookiin on perustettu ryhmä nimeltä Spekulatiivisen fiktion ystävät. Siellä voinee turista scifistä ja fantasiasta ja sen sellaisesta. En kyllä vielä tiedä, liitynkö itse, minulla on carcharodon megalodonin kokoinen ongelma termin "spekulatiivinen fiktio" kanssa. Toisaalta siellä on varmasti paljon kivoja ihmisiä, jotka ymmärtävät lohikäärmekirjojen päälle.
Luin Kristin Cashoren Syntymälahjan viime vuoden puolella ja hommasin pikimmiten Firen Kindlelle. Firen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Syntymälahjaa ja kokonaan toiseen maahan. Syntymälahjan pahis Lek käy visiitillä tässä, mutta ei ole pääosassa.
Kirjan päähenkilö Fire on eräänlainen hirviö - tosin maassa, jossa Fire elää, hirviöt (myös Fire) ovat sekä kauniita että kauheita. Fire on pyrkinyt pitkään siihen, että ei olisi juurikaan kauhea: hän osaa vaikuttaa toisten ajatuksiin, muttei halua käyttää kykyään. Vaarallinen kyky saa Firen kuitenkin sekaantumaan maansa politiikkaan, ja sattumalta em. ympyröihin kuuluu myös eräs kiva prinssi.
Tykkäsin Firesta ehkä enemmän kuin Syntymälahjasta, ehkä siksi, että päähenkilö ei ollut ihan niin kompleksinen tapaus - ja juonikin vetosi himpun verran enemmän. Kirjoitustyyli oli mukavaa, teksti toimi tosiaan ehkä paremmin englanniksi.
Edit! Unohdin mainita, että Facebookiin on perustettu ryhmä nimeltä Spekulatiivisen fiktion ystävät. Siellä voinee turista scifistä ja fantasiasta ja sen sellaisesta. En kyllä vielä tiedä, liitynkö itse, minulla on carcharodon megalodonin kokoinen ongelma termin "spekulatiivinen fiktio" kanssa. Toisaalta siellä on varmasti paljon kivoja ihmisiä, jotka ymmärtävät lohikäärmekirjojen päälle.
23/02/2010
Jäänpuskijat
Hahaa, mahtavaa olla jälkijunan konduktööri. Kun koko muu maailma jo tiesi, että Alastair Reynolds on tosi hyvä, minä vielä jumitin epätietoisuudessa. Vaan en jumita enää kun tuossa kuukausi sitten luin Reynoldsin kirjan Jäänpuskijat - Mies Sivukirjastossa vakuutti, että Reynoldsin kirjat voi lukea missä tahansa järjestyksessä.
Jäänpuskijoissa kaupallinen louhinta-alus, Kivisirkka, työskentelee Maan energianhankinnassa välttämättömän asteroidin kimpussa - puskee jäätä - kun Janus, yksi Saturnuksen kuista, poikkeaa radaltaan. Ja kiihdyttää. Päähenkilö Bellan komentama alus lähtee seuraamaan kuuta selvittääkseen, mistä on kyse. Jännitystä seuraa.
Jäänpuskijat on jotenkin ihan valtavan isoa scifiä. Visionääristä, voisi sanoa (jos ei hieman ujostelisi sanaa "visionäärinen".) Mutta hieno kirja tämä kyllä on! Kirjailijan näkemys ja toteutus ovat molemmat mahtavia, henkilökaarti inhimillinen (niin niin, ei mitään The Sparrow:n ylitsevuotavaa harmoniaa Jäänpuskijoissa) ja uskottava, ja jännityskin pysyy kiitettävästi yllä.
Sitäpaitsi tämän sai lukea suomeksi. Vaikka jälkikäteen ajatellen - sama vanha virsi - ehkä olisin mieluummin lukenut englanniksi. Jotain ehkä kuitenkin häviää käännöksessä.
Aion lukea lisää Reynoldsia ASAP.
Jäänpuskijoissa kaupallinen louhinta-alus, Kivisirkka, työskentelee Maan energianhankinnassa välttämättömän asteroidin kimpussa - puskee jäätä - kun Janus, yksi Saturnuksen kuista, poikkeaa radaltaan. Ja kiihdyttää. Päähenkilö Bellan komentama alus lähtee seuraamaan kuuta selvittääkseen, mistä on kyse. Jännitystä seuraa.
Jäänpuskijat on jotenkin ihan valtavan isoa scifiä. Visionääristä, voisi sanoa (jos ei hieman ujostelisi sanaa "visionäärinen".) Mutta hieno kirja tämä kyllä on! Kirjailijan näkemys ja toteutus ovat molemmat mahtavia, henkilökaarti inhimillinen (niin niin, ei mitään The Sparrow:n ylitsevuotavaa harmoniaa Jäänpuskijoissa) ja uskottava, ja jännityskin pysyy kiitettävästi yllä.
Sitäpaitsi tämän sai lukea suomeksi. Vaikka jälkikäteen ajatellen - sama vanha virsi - ehkä olisin mieluummin lukenut englanniksi. Jotain ehkä kuitenkin häviää käännöksessä.
Aion lukea lisää Reynoldsia ASAP.
17/02/2010
Chalice
Ostin myös Robin McKinleyn uusimman teoksen, Chalicen, Australiasta. Siksipä se seisoi hyllyssä Half Lifen vieressä - kyllä vain, Sivukirjastossa seuraava luettava kirja on valittu aika nihilistisesti viime aikoina.
Chalicen juoni on ehkä selitettäväksi vähän ohut. Päähenkilö Mirasol päätyy mehiläisenhoitajan hommista chalicen rooliin. Chalice on tärkeä, jotta maa pysyy tasapainossa. Eikä maa ole ollenkaan tasapainossa edellisen hallinnon jäljiltä, joten työnsarkaa riittää.
Chalice oli paljon parempi kuin katastrofaalinen Dragonhaven. Se ei silti ollut McKinleyn paras kirja (suosittelisin edelleen Sunshinea). Kuten sanoin, juoni ei ole varsinaisesti kovin paksu tai yllätyksellinen, mutta kirjassa onkin parasta tunnelma, joka on lähes käsinkosketeltava. Päähenkilö, jonka kautta tunnelma vahvasti kuvataan, on tosin melkoisen surumielinen neito, joten kovin hilpeäksi kirja ei missään vaiheessa pääse (toisin kuin osa aiemmasta rouca McKinleyn tuotannosta.)
Ajoittain myös ruokablogiin rustaavana on sanottava, että kirjassa päärooliin pääsee myös ... hunaja. Hunajahan on totta vie ihanaa, mutta Chalice erilaisine hunajalaatuineen vei ihastukseni ihan uudelle tasolle. Myös mehiläistenhoito alkoi Chalicea lukiessa kuulostaa entistäkin paremmalta idealta, ja kun se tähänkin asti on tuntunut kerrassaan loistavalta uravalinnalta (ainakin huonompina työpäivinä), älkää ihmetelkö jos häviän. Olen kasvattamassa Miehelle Sivukirjastossa mehiläispartaa.
Chalicen juoni on ehkä selitettäväksi vähän ohut. Päähenkilö Mirasol päätyy mehiläisenhoitajan hommista chalicen rooliin. Chalice on tärkeä, jotta maa pysyy tasapainossa. Eikä maa ole ollenkaan tasapainossa edellisen hallinnon jäljiltä, joten työnsarkaa riittää.
Chalice oli paljon parempi kuin katastrofaalinen Dragonhaven. Se ei silti ollut McKinleyn paras kirja (suosittelisin edelleen Sunshinea). Kuten sanoin, juoni ei ole varsinaisesti kovin paksu tai yllätyksellinen, mutta kirjassa onkin parasta tunnelma, joka on lähes käsinkosketeltava. Päähenkilö, jonka kautta tunnelma vahvasti kuvataan, on tosin melkoisen surumielinen neito, joten kovin hilpeäksi kirja ei missään vaiheessa pääse (toisin kuin osa aiemmasta rouca McKinleyn tuotannosta.)
Ajoittain myös ruokablogiin rustaavana on sanottava, että kirjassa päärooliin pääsee myös ... hunaja. Hunajahan on totta vie ihanaa, mutta Chalice erilaisine hunajalaatuineen vei ihastukseni ihan uudelle tasolle. Myös mehiläistenhoito alkoi Chalicea lukiessa kuulostaa entistäkin paremmalta idealta, ja kun se tähänkin asti on tuntunut kerrassaan loistavalta uravalinnalta (ainakin huonompina työpäivinä), älkää ihmetelkö jos häviän. Olen kasvattamassa Miehelle Sivukirjastossa mehiläispartaa.
16/02/2010
Half life
Sivukirjaston lukijakunta* kävi viime viikolla pyörähtämässä työpisteelläni ja ilmoittamassa käytännössä hylänneensä blogiparkani laiskanpulskean päivitystahdin vuoksi.
Ymmärsin yskän ja niinpä jo lähes viikon päästä päätin kaivella muististani kaiken, mitä Shelley Jacksonin kirjasta Half Life jäi mieleen.
Ymmärsin yskän ja niinpä jo lähes viikon päästä päätin kaivella muististani kaiken, mitä Shelley Jacksonin kirjasta Half Life jäi mieleen.
- Ostin Half Lifen Australiasta (ja jälkikäteen mietin ainakin vuoden, että enkö muka mitään muuta olisi keksinyt).
- Half Life osui lukuvuoroon koska se oli hyllyssä seuraavana.
- Half Life kertoo Norasta, jolla on siamilainen kaksonen Blanche. Nora elää (ja Blanche nukkuu) rinnakkaistodellisuudessa, jossa siamilaisia kaksosia (varsinkin kaksipäisiä) on paljon. Mutta Nora on kyllästynyt olemaan toinen puolikas kaksosista ja aikoo päästä uinuvasta siskostaan eroon.
- Half Life alkoi tosi hyvin, jatkui pitkään aivan erinomaisena ja sisälsi muutamia erinomaisen riemastuttavia pätkiä, joiden takia kirja kyllä kannattaa lukea.
- Loppu hajoaa täysin käsiin alkaessaan vatvoa siskosten identiteettikysymyksiä. Krooh. (Tulkoon sanottua, että opus olisi lentänyt seinään jos alku olisi ollut kuin loppu.)
- Olen taas Bangaloressa ja muisti saattaa melkoisen pitkällisen lennon jälkeen pätkiä. Mutta kyllä se varmaan tuossa oli.
02/02/2010
Kage Baker 1952-2010
Jos yhdestä lempikirjailijastaan näkee otsikon, jossa nimen perässä on kaksi vuosilukua, tietää jo, ettei päivä tästä ainakaan parane.
Kage Baker on kuollut syöpään, ihan liian aikaisin jos minulta kysytään.
Sivukirjasto toivoo paljon voimia kaipaamaan jääneille ja ottaa seuraavan Company-kirjan lukulistalle ihan vaan omaksi lohduksi.
Kage Baker on kuollut syöpään, ihan liian aikaisin jos minulta kysytään.
Sivukirjasto toivoo paljon voimia kaipaamaan jääneille ja ottaa seuraavan Company-kirjan lukulistalle ihan vaan omaksi lohduksi.
31/01/2010
Vuoden parhaat vol. 2, parhaiden kosto
Kuten viime vuonna, tänäkin vuonna on muodikasta listata viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Trendien aallonharjalla ratsastavat ovat toki julkaisseet omat listansa jo kuukausi sitten, mutta minä satunkin olemaan hieman hidas.
Tänäkin vuonna viime vuoden tapaan joka kuukaudelle on valittu paras kirja, paitsi niille, joilla on kaksi parasta, ja niille, joilla ei ole yhtään.
Cory Doctorow: Little Brother (tammikuu)
Alexander von Schönburg: Tyylikkään köyhäilyn taito (helmikuu)
Nicola Barker: Darkmans (helmikuu)
Alison Goodman: The Two Pearls of Wisdom (maaliskuu)
Suzanne Collins: Nälkäpeli (maaliskuu)
Patrick Ness: The Knife of Never Letting Go (toukokuu)
Eric Schlosser: Fast Food Nation (heinäkuu)
China Miéville: The City & The City (heinäkuu)
Fedor Dostojevski: Karamazovin veljekset (elokuu)
Nalo Hopkinson: The New Moon's Arms (syyskuu)
Lane Robins: Maledicte (lokakuu)
Suzanne Collins: Catching Fire (marraskuu)
Kevin Brockmeier: Things That Fall from the Sky (joulukuu)
Bubbling under: George R. R. Martin: The Armageddon Rag, Stephen Baxter: Flood, Richard Morgan: The Steel Remains, Greg Egan: Incandescense, Tamar Yellin: Kafka in Brontëland, Salman Rushdie: The Enchantress of Florence, Johanna Sinisalo: Linnunaivot, Alex Bell: The Ninth Circle, Scott Westerfeld: Extras, Cassandra Clare: City of Glass, Eliot Fintushel: Breakfast With the Ones You Love, Margo Lanagan: Tender Morsels, Kristin Cashore: Syntymälahja, Sharon Shinn: Quatrain, Mary E. Pearson: The Adoration of Jenna Fox, Karen Traviss: koko Wess'Har-sarja
Vuodein Surkein: Stephenie Meyer: Twilight
Tänäkin vuonna viime vuoden tapaan joka kuukaudelle on valittu paras kirja, paitsi niille, joilla on kaksi parasta, ja niille, joilla ei ole yhtään.
Cory Doctorow: Little Brother (tammikuu)
Alexander von Schönburg: Tyylikkään köyhäilyn taito (helmikuu)
Nicola Barker: Darkmans (helmikuu)
Alison Goodman: The Two Pearls of Wisdom (maaliskuu)
Suzanne Collins: Nälkäpeli (maaliskuu)
Patrick Ness: The Knife of Never Letting Go (toukokuu)
Eric Schlosser: Fast Food Nation (heinäkuu)
China Miéville: The City & The City (heinäkuu)
Fedor Dostojevski: Karamazovin veljekset (elokuu)
Nalo Hopkinson: The New Moon's Arms (syyskuu)
Lane Robins: Maledicte (lokakuu)
Suzanne Collins: Catching Fire (marraskuu)
Kevin Brockmeier: Things That Fall from the Sky (joulukuu)
Bubbling under: George R. R. Martin: The Armageddon Rag, Stephen Baxter: Flood, Richard Morgan: The Steel Remains, Greg Egan: Incandescense, Tamar Yellin: Kafka in Brontëland, Salman Rushdie: The Enchantress of Florence, Johanna Sinisalo: Linnunaivot, Alex Bell: The Ninth Circle, Scott Westerfeld: Extras, Cassandra Clare: City of Glass, Eliot Fintushel: Breakfast With the Ones You Love, Margo Lanagan: Tender Morsels, Kristin Cashore: Syntymälahja, Sharon Shinn: Quatrain, Mary E. Pearson: The Adoration of Jenna Fox, Karen Traviss: koko Wess'Har-sarja
Vuodein Surkein: Stephenie Meyer: Twilight
30/01/2010
Things That Fall from the Sky
Things That Fall from the Sky on Kevin Brockmeierin novellikokoelma. Brockmeierilta olen aiemmin lukenut [n. vuosi eSk (ennen Sivukirjastoa)] hämmästyttävän ja mahtavan kirjan The Brief History of the Dead jota voi varauksetta suositella kelle vaan.
Mutta kyllä TTFftS:takin voi suositella. Brockmeierin novellit ovat omituisia, maagisella realismilla höystettyjä tarinoita - kaikki hyvin odottamattomia ja erilaisia. Itselle jäi syystä tai toisesta parhaiten mieleen tutkimusraporttia jäljittelevä The Jesus Stories - ehkä tässä näkyy se, miten uskonnot jatkuvasti kiehtovat minua.
On kuitenkin huomautettava, että edellä mainittu romsku kuolleiden historiasta voi olla - ainakin itselleni oli - helpommin lähestyttävä kuin TTFftS, joten jos Brockmeieriin haluaa tutustua, kannattaa aloittaa siitä. Löytyy myös pk-seudun kirjastoista, vink vink.
Tässä muuten oli viimeinen vuonna 2009 luetuista kirjoista! Kiitos kiitos, ei tarvetta suosionosoituksille. Stay tuned for ... best of 2009, nauhoitettu postaus vielä tämän viikonlopun aikana. Niin, minusta ei ole livebloggaajaksi, mitä se nyt sitten tarkoittaakin.
Mutta kyllä TTFftS:takin voi suositella. Brockmeierin novellit ovat omituisia, maagisella realismilla höystettyjä tarinoita - kaikki hyvin odottamattomia ja erilaisia. Itselle jäi syystä tai toisesta parhaiten mieleen tutkimusraporttia jäljittelevä The Jesus Stories - ehkä tässä näkyy se, miten uskonnot jatkuvasti kiehtovat minua.
On kuitenkin huomautettava, että edellä mainittu romsku kuolleiden historiasta voi olla - ainakin itselleni oli - helpommin lähestyttävä kuin TTFftS, joten jos Brockmeieriin haluaa tutustua, kannattaa aloittaa siitä. Löytyy myös pk-seudun kirjastoista, vink vink.
Tässä muuten oli viimeinen vuonna 2009 luetuista kirjoista! Kiitos kiitos, ei tarvetta suosionosoituksille. Stay tuned for ... best of 2009, nauhoitettu postaus vielä tämän viikonlopun aikana. Niin, minusta ei ole livebloggaajaksi, mitä se nyt sitten tarkoittaakin.
29/01/2010
Jasmyn
Jotkut ehkä muistavat, että viime vuonna yllätyin iloisesti Alex Bellin kirjasta The Ninth Circle. Toinen iloinen yllätys seurasi, kun löysin kirjaston uutuusluettelosta Alex Bellin seuraavan kirjan Jasmyn.
Jasmyn on nuori nainen, jonka aviomies yllättäen kuolee - ja sitten alkaa tapahtua kummia. Miekkonen on ilmeisesti eläessään ollut sekaantunut vaikka ja mihin hieman epäilyttävään tai hämärään, ja kun Jasmyn osin vastentahtoisesti alkaa penkoa asioita, paljastuu, ettei aviomies ehkä ollutkaan ihan niin sympaattinen kuin vaimoparka oli kuvitellut.
Jasmyn muistuttaa jollain tavalla hyvin paljon TNC:ä. Eikä kuitenkaan yhtään. TNC:ssä kuvattiin enkelien ja demonien taistelua; tässä ovat vallassa erilaiset mystiset voimat. Jasmyn myös liikkuu TNC:ä enemmän: miljööt vaihtelevat Yhdysvalloista Keski-Eurooppaan, ja se tuo tarinaan oman, viehättävän lisänsä. Kirja on kohtuullisen vetävä pitkälle loppuun saakka ja kaikin puolin varsin viihdyttävä. (Tosin ei minä-kertojaa vihaaville.)
Jasmyn on nuori nainen, jonka aviomies yllättäen kuolee - ja sitten alkaa tapahtua kummia. Miekkonen on ilmeisesti eläessään ollut sekaantunut vaikka ja mihin hieman epäilyttävään tai hämärään, ja kun Jasmyn osin vastentahtoisesti alkaa penkoa asioita, paljastuu, ettei aviomies ehkä ollutkaan ihan niin sympaattinen kuin vaimoparka oli kuvitellut.
Jasmyn muistuttaa jollain tavalla hyvin paljon TNC:ä. Eikä kuitenkaan yhtään. TNC:ssä kuvattiin enkelien ja demonien taistelua; tässä ovat vallassa erilaiset mystiset voimat. Jasmyn myös liikkuu TNC:ä enemmän: miljööt vaihtelevat Yhdysvalloista Keski-Eurooppaan, ja se tuo tarinaan oman, viehättävän lisänsä. Kirja on kohtuullisen vetävä pitkälle loppuun saakka ja kaikin puolin varsin viihdyttävä. (Tosin ei minä-kertojaa vihaaville.)
Ally
Ally on toiseksi viimeinen osa Karen Travissin The Wess'Har Wars -sarjassa. Tämä tieto yllätti minut täydellisesti, sillä olin koko lailla varma, että Traviss on kirjoittanut itsensä jonkinlaiseen ajan pyörään. Tietänette, mitä tarkoitan.
Niin tai näin, teitä varmaan kyllästyttää lukea The Wess'Har Wars -sarjasta yhtä paljon kuin minua kyllästyttää kirjoittaa siitä. En haluaisi spoilata edellisiä osia, jos nyt ne joku haluaa lukea ... mutta mistäs sitä sitten kirjoittaa?
Sanotaan vaikka näin: Allyssa Shan Frankland on yhä voimissaan ja sitkeä kuin vanha saapas. Tapahtumat kulkevat oman logiikkansa mukaisesti kohti suurempaa entropiaa.
Suosittelen, yhä.
(PS. Kyllä, selvisin Bangaloresta hengissä ja ilman vatsatautia. En siis ole epäkuollut; vain laiska.)
(PPS. Tästedes tägään Kindlellä lukemani kirjat tägillä "kindle", sillä lukukokemus on vastaa paperikirjaa siksi hyvin, etten jaksa tehdä asiasta numeroa.)
(PPPS. En hyväksy mitään Omenayhtiön tuottamia kindlentappajia. Kyllä e-muste on sentään e-mustetta kele.)
Sanotaan vaikka näin: Allyssa Shan Frankland on yhä voimissaan ja sitkeä kuin vanha saapas. Tapahtumat kulkevat oman logiikkansa mukaisesti kohti suurempaa entropiaa.
Suosittelen, yhä.
(PS. Kyllä, selvisin Bangaloresta hengissä ja ilman vatsatautia. En siis ole epäkuollut; vain laiska.)
(PPS. Tästedes tägään Kindlellä lukemani kirjat tägillä "kindle", sillä lukukokemus on vastaa paperikirjaa siksi hyvin, etten jaksa tehdä asiasta numeroa.)
(PPPS. En hyväksy mitään Omenayhtiön tuottamia kindlentappajia. Kyllä e-muste on sentään e-mustetta kele.)
18/01/2010
The Lord of the Sands of Time
Joku on tehnyt kyldyyriteon ja kääntänyt englanniksi japanilaista scifiä. Vai tieteisfantasiaakos tämä on.
Lainasin Issui Ogawan kirjan The Lord of the Sands of Time kirjastosta ihan hetken mielijohteesta, koska se herätti mukavan mielikuvan Prince of Persia -sarjan uudelleenlämmittelyosien ykköisestä. Mahtava peli! Tosin se on minulla yhäkin kesken enkä tiedä, missä PS2 luuraa juuri nyt, mutta hieno peli silti. Herättää vaarallisen tunteen siitä, että on itsekin kykenevä juoksemaan seinillä. Missähän se PS2 muuten oikein on...
Asiaan. TLotSoT ei ole yhtä hyvä kirja kuin uusi PoP on peli. Niin se vain on. Kirjassa muukalaisrotu tuhoaa maapallon, ja ihmiskunta luo robotteja jotka aloittavat muukalaisrodun kanssa kilpajuoksun menneisyyteen, panoksena maan hallinta. Lisänä rikka rokassa ja romanttinen juonenkäänne scifikirjassa.
Kulutin iän kaiken vaivaisen 200 sivun läpikahlaamiseen, koska en jaksanut olla juurikaan kiinnostunut siitä, mitä ihmiskunnalle tapahtuu. Sitäpaitsi yleensä ajassa matkustaminen pilaa kaiken, johon se sotkee tahmaiset näppinsä. Kukaan, ja tarkoitan tosiaan KUKAAN, ei jaksa miettiä niitä paradokseja ja haarautuvia tulevaisuuksia. (Katsokaapa vaikka Lostia, jos ette muuten usko.)
Huomenna muuten suuntana Bangalore. Jos Bloggerin ajastus toimii, minä istun lentokoneessa kun te luette tätä. Pitäkää peukkuja että a. palaan ehjänä takaisin ja b. saan rauhassa keskittyä lukemiseen lentokoneessa (enkä syyllistä itseäni tekemään jotain töitä vain siksi, että pomo istuu samassa koneessa.)
Lainasin Issui Ogawan kirjan The Lord of the Sands of Time kirjastosta ihan hetken mielijohteesta, koska se herätti mukavan mielikuvan Prince of Persia -sarjan uudelleenlämmittelyosien ykköisestä. Mahtava peli! Tosin se on minulla yhäkin kesken enkä tiedä, missä PS2 luuraa juuri nyt, mutta hieno peli silti. Herättää vaarallisen tunteen siitä, että on itsekin kykenevä juoksemaan seinillä. Missähän se PS2 muuten oikein on...
Asiaan. TLotSoT ei ole yhtä hyvä kirja kuin uusi PoP on peli. Niin se vain on. Kirjassa muukalaisrotu tuhoaa maapallon, ja ihmiskunta luo robotteja jotka aloittavat muukalaisrodun kanssa kilpajuoksun menneisyyteen, panoksena maan hallinta. Lisänä rikka rokassa ja romanttinen juonenkäänne scifikirjassa.
Kulutin iän kaiken vaivaisen 200 sivun läpikahlaamiseen, koska en jaksanut olla juurikaan kiinnostunut siitä, mitä ihmiskunnalle tapahtuu. Sitäpaitsi yleensä ajassa matkustaminen pilaa kaiken, johon se sotkee tahmaiset näppinsä. Kukaan, ja tarkoitan tosiaan KUKAAN, ei jaksa miettiä niitä paradokseja ja haarautuvia tulevaisuuksia. (Katsokaapa vaikka Lostia, jos ette muuten usko.)
Huomenna muuten suuntana Bangalore. Jos Bloggerin ajastus toimii, minä istun lentokoneessa kun te luette tätä. Pitäkää peukkuja että a. palaan ehjänä takaisin ja b. saan rauhassa keskittyä lukemiseen lentokoneessa (enkä syyllistä itseäni tekemään jotain töitä vain siksi, että pomo istuu samassa koneessa.)
17/01/2010
The Sweet Far Thing
Libba Brayn The Sweet Far Thing jatkaa Gemma Doylesta kertovaa sarjaa (aiemmat kirjat ovat olleet täälläkin esillä olleet Kauhun ja kauneuden valtakunta (A Great and Terrible Beauty) ja Rebel Angels.)
TSFT jatkaa tuttua ja turvallista kolmen tähden sarjaa. Tässä osassa liikutaan sekä Lontoon seurapiireissä että sisäoppilaitoksessa viimeistä vuotta. Gemma yrittää järjestää kuntoon ystävänsä Annin elämää samalla kun välttelee ihailtavalla mielenlujuudella taikavaltakuntapuolen ikäviä velvollisuuksia.
Gemma on minusta enimmäkseen sikamaisen ärsyttävä päähenkilö. Introspektio-osasto haluaa tiedottaa, että tämä saattaa johtua ihmisluonteen tendenssistä ärsyyntyä toisissa niistä luonteenpiirteistä, joista ei itsessään pidä. Minä olen äärettömän hyvä ja innokas välttelemään ikäviä velvollisuuksia; olen myös äärimmäisen hyvä stressaantumaan vältellyistä velvollisuuksista. En jaksa lukea itsenikaltaisista vätystelijöistä, vaikka niitä kuinka voisi pitää varoittavana esimerkkinä.
Kirja ottaa myös ohimennen kantaa naisasialiikkeeseen ja sen sellaiseen; ollakseen hieman höpsö teiniromanssi, loppu oli yllättävän moderni.
TSFT jatkaa tuttua ja turvallista kolmen tähden sarjaa. Tässä osassa liikutaan sekä Lontoon seurapiireissä että sisäoppilaitoksessa viimeistä vuotta. Gemma yrittää järjestää kuntoon ystävänsä Annin elämää samalla kun välttelee ihailtavalla mielenlujuudella taikavaltakuntapuolen ikäviä velvollisuuksia.
Gemma on minusta enimmäkseen sikamaisen ärsyttävä päähenkilö. Introspektio-osasto haluaa tiedottaa, että tämä saattaa johtua ihmisluonteen tendenssistä ärsyyntyä toisissa niistä luonteenpiirteistä, joista ei itsessään pidä. Minä olen äärettömän hyvä ja innokas välttelemään ikäviä velvollisuuksia; olen myös äärimmäisen hyvä stressaantumaan vältellyistä velvollisuuksista. En jaksa lukea itsenikaltaisista vätystelijöistä, vaikka niitä kuinka voisi pitää varoittavana esimerkkinä.
Kirja ottaa myös ohimennen kantaa naisasialiikkeeseen ja sen sellaiseen; ollakseen hieman höpsö teiniromanssi, loppu oli yllättävän moderni.
09/01/2010
The Quiet War
Hiljaista on, Liinan muistissa. Luin jossain välissä viime vuonna Paul McAuleyn kirjan The Quiet War, pidin siitä ilmeisestikin kolmen tähden verran ja juuri muita muistijälkiä ei sitten jäänytkään.
Yritetään kuitenkin.
TQW kertoo ihmiskunnasta, joka on asuttanut lähiplaneettoja ja niiden kuita Maassa sattuneen laajamittaisen ympäristökatastrofin jälkeen. Kolonisoidut kuut ja Maa ajautuvat kuitenkin konfliktiin ... ja alkaa sota. Eräänlaisena päähenkilönä kirjassa on Macy Minnot, joka on osa diplomaattista retkuetta Maasta jollekin näistä planeetoista tai kuista (te toivottavasti muistatte, mitä sanoin muistijälkien puutteesta tuossa pari riviä ylempänä) mutta joutuukin vaikeuksiin oman delegaationsa kanssa.
Sanoin "eräänlaisena päähenkilönä" siksi, että TQW tuntui nimenomaan kuvaavan tapahtumia henkilöiden kautta; ainakaan itse en jaksanut juuri kiinnostua kenenkään kirjan henkilön kohtalosta sen enempää.
Tiedän, että on kansanosa, joka arvosti TQW:ia kovasti - jos heitä on uskominen, kyseessä on mestariteos kovaa, visionääristä scifiä. Ehkä. Omalta osaltani muistijälkien puute puhukoon puolestaan.
Yritetään kuitenkin.
TQW kertoo ihmiskunnasta, joka on asuttanut lähiplaneettoja ja niiden kuita Maassa sattuneen laajamittaisen ympäristökatastrofin jälkeen. Kolonisoidut kuut ja Maa ajautuvat kuitenkin konfliktiin ... ja alkaa sota. Eräänlaisena päähenkilönä kirjassa on Macy Minnot, joka on osa diplomaattista retkuetta Maasta jollekin näistä planeetoista tai kuista (te toivottavasti muistatte, mitä sanoin muistijälkien puutteesta tuossa pari riviä ylempänä) mutta joutuukin vaikeuksiin oman delegaationsa kanssa.
Sanoin "eräänlaisena päähenkilönä" siksi, että TQW tuntui nimenomaan kuvaavan tapahtumia henkilöiden kautta; ainakaan itse en jaksanut juuri kiinnostua kenenkään kirjan henkilön kohtalosta sen enempää.
Tiedän, että on kansanosa, joka arvosti TQW:ia kovasti - jos heitä on uskominen, kyseessä on mestariteos kovaa, visionääristä scifiä. Ehkä. Omalta osaltani muistijälkien puute puhukoon puolestaan.
02/01/2010
Catching Fire
Suzanne Collinsin Nälkäpeli oli yksi viime vuoden yllättäjistä - kirja, jolta en paljoa odottanut mutta joka oli sitten sitäkin parempi. Niin, typerästä nimestään huolimatta.
Catching Fire on Nälkäpelin jatko-osa, ja se on melkein, mutta ei ihan, yhtä hyvä. Seuraava saattaa spoilata hieman, jos Nälkäpeli on lukematta.
Nälkäpelin päähenkilö Katniss on hyvissä ruumiinvoimissa ja elättää äitiään ja sisartaan ensimmäistä kirjaa hieman paremmissa puitteissa - onhan hän sentään Nälkäpelin voittaja. Mutta Capitolissa, maan pääkaupungissa, ei olla kovinkaan onnellisia tavasta, jolla Katniss pelin voitti. Sitä kun pidetään lähes kehoituksena vallankumoukseen. Ja toden totta, huhuja muilla alueilla tapahtuvista kapinoista kuullaan myös Katnissin kotikaupungissa, joskin harvoin - eiväthän vallanpitäjät tokikaan halua, että muualla saadaan ideoita.
Sitten tulee Catching Firen minusta heikoin kohta, juonenkäänne, joka ... hmmm ... no niin, on aika halpa temppu, jos minulta kysytte. Silti kirjan vahvuudet eivät petä, kirjoitustyyli toimii yhä. Joten tämänkin halvan tempun voi antaa anteeksi, kun sen parissa kerran viihtyy. Ja lopussa saadaan viitteitä siitä, ettei Capitolin valta ehkä ole ikuista - odotan kolmatta kirjaa suurella mielenkiinnolla.
Catching Fire on Nälkäpelin jatko-osa, ja se on melkein, mutta ei ihan, yhtä hyvä. Seuraava saattaa spoilata hieman, jos Nälkäpeli on lukematta.
Nälkäpelin päähenkilö Katniss on hyvissä ruumiinvoimissa ja elättää äitiään ja sisartaan ensimmäistä kirjaa hieman paremmissa puitteissa - onhan hän sentään Nälkäpelin voittaja. Mutta Capitolissa, maan pääkaupungissa, ei olla kovinkaan onnellisia tavasta, jolla Katniss pelin voitti. Sitä kun pidetään lähes kehoituksena vallankumoukseen. Ja toden totta, huhuja muilla alueilla tapahtuvista kapinoista kuullaan myös Katnissin kotikaupungissa, joskin harvoin - eiväthän vallanpitäjät tokikaan halua, että muualla saadaan ideoita.
Sitten tulee Catching Firen minusta heikoin kohta, juonenkäänne, joka ... hmmm ... no niin, on aika halpa temppu, jos minulta kysytte. Silti kirjan vahvuudet eivät petä, kirjoitustyyli toimii yhä. Joten tämänkin halvan tempun voi antaa anteeksi, kun sen parissa kerran viihtyy. Ja lopussa saadaan viitteitä siitä, ettei Capitolin valta ehkä ole ikuista - odotan kolmatta kirjaa suurella mielenkiinnolla.
Subscribe to:
Posts (Atom)