Superintelligence

Nick Boströmin* Superintelligence ei ole opaskirja, jolla selviää, miten päädytään tosi fiksuiksi vaan kirja ihmistä älykkäämmistä tekoälyistä.

Kuvittelin tähän hetkeen asti, että Boström on joku tietotekniikkalainen, koska hän tuntuu ymmärtävän tosi paljon tekoälykehityksen luonteesta - mutta hän onkin filosofi, ja tässä onkin kortti jonka aion vastedes kiskaista esiin aina, kun joku luonnontieteilijä dissaa filosofeja. Superintelligence on ihan ehdottomasti kirja, jonka jokaisen tekoälytutkijan ja oikeastaan ihan kenen tahansa devaajahenkilön pitäisi lukea.

Meille muille se voi aiheuttaa tarpeetonta kylmää hikeä otsalle, puhumattakaan fiiliksestä, jonka mukaan on oikeastaan ihan ok hukuttaa maapallo tarpeettomaan muovikrääsään koska kun tekoäly tulee, olemme kaikki mennyttä joka tapauksessa.

Tai ainakin kirjan alkupuoli aiheuttaa kylmää hikeä ja eksistentiaalista luovuttamista, mutta loppupuoli - kun Boström on tehnyt selväksi, että tekoäly ei ole mikään Pokémon - on toiveikkaampi. Väyliä ihmiselle myönteisen superälyn kehittämiseksi on, harmi vain, että mahdollisuuksia ei tule olemaan monia. Oikeastaan on täysin mahdollista, että superälyhommissa olisi onnistuttava kerralla.

Boström käy kirjassaan läpi koko joukon erilaisia tapoja superälyn kehitykselle ja eri tapoihin liittyviä riskejä - joista osa ei ole ollenkaan ilmeisiä, mutta karmivia ne kyllä ovat. Viimeiseksi siirrytään siihen, millaisin strategioin toivottaviin lopputuloksiin olisi ehkä mahdollista päästä. Kevyttä luettavaa opus ei missään nimessä ole, mutta onneksi se löytyy omasta kirjahyllystä - on aika huikeaa, kun bonusisä osaa ostaa tämmöisiä joululahjoja. Voin palata siihen uudelleen ja uudelleen.

Toivon paljon viisautta poliittisille päättäjille ja tekoälytutkijoille. (Toiveeni sulkee varmaan saman tien Suomen tekoälykehityksen kärjestä pois - jos nykyhallitus pääsee asiaan millään tavalla käsiksi, tuho on taattu.)

Superintelligence oli minusta kerrassaan tosi hyvä ja silmiä avaava kokemus, jonka yksi käytännön vaikutus on se, että tekoälyscifiä on tullut luettua aivan toisella silmällä viime aikoina.

* En kykene kirjoittamaan "Bostrom" vaikka kirjan kannessa lukisi mitä.

Positive

Ajattelin, että kunnon zombimeijastus on aina tarpeen, ja ostin David Wellingtonin teoksen Positive Audiblesta. (Wellington on hyvä go-to -henkilö näissä hommissa. En itse asiassa tiedä, onko Wellington kirjoittanut mitään muita kuin zombiaiheisia kirjoja.)

Tässä eletään aikaa zombiapokalypsin jälkeen. Päähenkilö Finn asuu New Yorkin raunioilla yhteisössä, mutta saa fudua kun tila muuttuu ei-infektoituneesta mahdollisesti tartuntaa kantavaksi: positiiviset siirretään leirille ja sillä piste.

No, eihän mikään tietenkään niin suoraviivaista ole: Finn joutuu ihan tosissaan tekemään töitä päästäkseen sinne leirille, ja luodakseen itselleen jonkinlaisen paikan maailmassa.

Kirja oli ihan kiva ja viihdyttävä, mutta siinä se suunnilleen oli. Tarkoitan, että vaikka kuuntelin opuksen nyt tässä talvella, en oikein edes ihan muista, miten se lopulta päättyi. Eikä siinä sitä zombimeijastustakaan niin paljon ollut, vaan erilaisten ja eri tavalla vinojen yhteisöjen kuvausta.

Yleisfiilis siis vähän nojoo.

The Trials

Linda Nagatan The Trials jatkaa viime vuonna lukemani The Red: First Light -kirjan käänteitä ja luutnantti James Shelleyn tarinaa.

Tarkalleen ottaen Shelley saa fudut armeijasta (koko juttu alkaa oikeudenkäynnillä, joka on ihan mukiinmenevä myös tällaiselle joka ei välitä oikeussalidraamasta) ja päätyy palkkasoturiksi komppaniaan, joka hieman oman pyssyn oikeudella metsästää tahoja, joilla on ydinaseita stashissa vähän kuin eräillä meistä on lankaa. Siis piilossa ja tarkoituksena ottaa käyttöön heti, kun tilanne sitä vaatii.

The Trialsin juoni on ihan vetävä ja sillä tasolla kirja toimii mainiosti.

Jäin miettimään aika paljon juttuja kirjan luettuani. Nagatan kuvaama, edelleen etäiseksi jäävä tekoäly The Red saa tässä vähän lisävaloa. Punaisen paras puoli on yhä se, ettei se ole kauhean läsnä, mutta, mutta, mutta. Kirjan edetessä yhdeksi tekoälyn motivaatioksi epäillään, että se auttaa ihmisiä toteuttamaan ja parhaalla tavalla elämään omaa tarinaansa - ja adrenaliininarkkari, sankari-wannabe James Shelleyn tapauksessa toteuttaminen näyttää olevan sitten rymistelevä maailmanpelastusseikkailu. Elämä tietokonepelinä.

Siitä seuraa vain sellainen ongelma, etteivät uhat enää tunnu todellisilta vaan jotenkin lavastetuilta. En ole varma, onko se Nagatan tarkoituskin, mutta lukijana hieman etäännyin kohdista, jossa Shelley rymsteeraa milloin missäkin melko ohuin taustatiedoin - ja aina onnekkaasti osuen - eikä, huolimatta epäilyksistään The Redin suhteen kuitenkaan koskaan epäile omaa oikeutustaan toimia kuten katsoo parhaaksi toimia.

Nyt on varmaan pakko lukea sarjan viimeinenkin osa, sillä mua kiinnostaa hurjasti, mihin lopputulokseen Nagata päätyy tämän vigilantismiteemansa kanssa, vai päätyykö.

Slade House

David Mitchellin Slade House on jonkinlainen sisarteos The Bone Clocksille, vaikka sellaisena se on kyllä melko lailla kevyemmän tuntuinen.

On talo, jossain Lontoossa, jonka nimi on Slade House, johon yhdeksän vuoden välein katoaa joku. Kirjassa näiden jokujen tarinaa seurataan henkeä pidätellen, ja vaikka joissakin arvioissa teosta on pidetty hassuna, minusta se oli kyllä näiltäkin osin surullinen, sillä selvähän se, ettei siinä juuri kellekään hyvin käy.

Osa kirjan henkilöistä on tuttuja The Bone Clocksista, ja vaikka paikoin tämä tuttuus aiheuttaakin iiiiih-hetken lukijassaan, moinen metataso myös potkii lukijaa hieman tarinasta ulos, muistuttaa, että tämä on kaikki leikkiä nyt.

Öööö, en tiedä mitä sanoa. Viihdyin, mutten saanut selvää, oliko tarkoitus tehdä muutakin. Slade House sekoittaa harvinaisen uskottavia hahmoja hieman pöljään keitokseen, ja hullumminkin voisi olla.

Kudottujen kujien kaupunki

Minulla oli joulupukille yksi toive, ja sen hän ihailtavasti täyttikin. (Lisäksi sain monta mahtavaa yllärikirjaa, mutta ne ovat toisten postausten aiheita ne.)

Se yksi toive oli tietenkin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki, joka ei pettänyt myöskään sisällöllään. Kirja oli tosi hieno.

Tuntuu vaikealta sen kummemmin juonta avata: itsekin sukelsin kirjaan kylmiltäni, ja se jollain tavalla palkitsi. En tiennyt päähenkilöiden nimiä, en juonesta mitään. Tiesin, että kirjassa on saari.

Jälkikäteen kirjasta jäi sellainen olo, että se oli tasapuolisen vahva: juoni toimi yhtä hienosti kuin miljöö, yhtä hyvin kuin henkilöt. Surumielinen kerronnan sävy oli kaunis ja juuri oikea (vaikka Teemestarin jälkeen ei ehkä järin yllätyksellinen.)

Kudottujen kujien kaupungissa ehkä parasta minulle oli se rappio, mennyt loisto, joka on juuri lipunut ulottumattomiin, ja joka oli aivan käsinkosketeltavissa. Ihailin myös taitoa, jolla Itäranta on dystopiansa rakentanut: vaikka elämä saarella ei ole vapaata, se on monille silti elämää, raskasta ja palkitsevaa ja rakasta. Arkea. Ei pelkkää kurjuutta.

Hieno kirja siis, kiitos joulupukki!

Ancillary Mercy

Ancillary Mercy päättää Ann Leckien trilogian, josta minulla oli kaksi kirjaa luettuani hyvin vakava kuva. Hyvä, mutta vakava.

Kun luin Mercyä, hämmästyin. Hyvänen aika, miksi minä en muistanut, että Leckie on tosi hauska? Oliko hän tosi hauska edellisissä kirjoissaan? Presgerin lähettiläs on paras comic relief, joka on ikinä kirjoitettu, sillä toisin kuin useimmat tämän sortin hahmot, hän on sekä todella hauska että todella voimakas.

Nauroin vedet silmissä.

Ja, no, muu henkilökaarti, en haluaisi päästää irti. Niin kirkkaasti kuvattuja ja mainioita hahmoja kirja on täynnä. Tämän kirjan kohdalla tulin myös ehkä vihdoin ymmärtäneeksi sen, millainen hahmo Breq on - on niin vaikea päästää irti ihmiskäsityksestään, ja tajuta, että Breq ei ole se, joka hänen ruumiinsa joskus oli. Ehkä lukijakin voi kasvaa matkalla.

Juonikin toimii: se on osa Breqin ja Anaander Mianaanain monen minän välistä kamppailua - skoopiltaan pienempi kuin koko imperiumi, mutta siitä huolimatta valtavan tärkeä.

Ihana kirja. Minulle trilogiasta paras.

Ancient, Ancient

Ancient, Ancient on novellikokoelma, josta kovasti kuvittelin pitäväni, ja joka sitten seilasi vähän ohi.

Kiini Ibura Salaamin kokoelman yksi kiinnostavimpia juttuja oli harppoen vilkaisemani esittely, jossa pohdittiin afrikkalaistaustaisen kirjallisuuden suhdetta aistillisuuteen, ja että pelataanko tässä nyt vähän stereotypioita - en tiedä tästä mitään, en tiennyt tällaisia stereotypioita olevan. Ancient, Ancient on kyllä aistillinen.

Osa kokoelman tarinoista liittyy yhteen, ja tsägällä ne olivat juuri niitä tarinoita, joista en oikein saanut kiinni. Jollain tasolla ne tuntuivat jopa temaattisilta harjoitelmilta, lyijykynäluonnoksilta. Ehkä luin ne väärin. Ehkä luin tätä liian väsyneenä - muistan muutamankin tarinan kohdalla ajatelleeni, etten nyt jaksa, en jaksa yrittää ymmärtää, haluaisin, että joku kädestä pitäen lempeästi johdattaisi minua.

Osa tarinoista oli hyvin ymmärrettäviä, ja niistä oli toisaalta helppo napata kiinni ja niiden ympärille käpertyä.

Ehkä Ancient, Ancient olisi ansainnut toisenlaisen lukijan (tai ehkä minut toisessa hetkessä), mutta nyt se sai minut.

Seveneves

Neal Stephenson on hyvää uppoutumislukemista eritoten pitkille lentomatkoille, joissa minimimäärä kansia/maksimimäärä sivuja on hyvä kombo.* Lentomatkojen ulkopuolella olen välillä vähän masentunut sivujen määrästä, ja moni Stephenson odottaakin yhä seuraavaa lentomatkaa.

Päätin testata tyypin uusimman teoksen äänikirjamuodossa, sillä Seveneves vaikutti tosi kiinnostavalta.

En osaa sanoa, oliko Sevenevesin kuuntelu lukemisen sijaan virhe, vaikka se nyt on selvä, että jos en olisi kuunnellut, en vieläkään tietäisi, mitä opuksessa tapahtuu.

Tarina on ihmiskunnan tarina: se kertoo siitä, miten kuu räjähtää, maapallo muuttuu asuinkelvottomaksi ja osa ihmiskunnasta yritetään pelastaa nostamalla se avaruuteen. Teknologia ei näillä onnettomilla ole juurikaan (jos yhtään) edellä omaamme, joten haasteita piisaa.

Toisin kuin kuvittelin, tosi iso osa kirjasta on näitä haasteita. Stephenson kirjoittaa viimeisen päälle yksityiskohtaista tekstiä, enkä voi väittää, etteikö ajatus useammankin lentoradan kuvailun aikana olisi harhautunut ihan muualle kuin kiertoradalle. Siinä välissä kirja toimi muistaakseni oivallisesti.

Opuksen viimeinen osa kertoo sitten ajasta, jolloin ihmiskunta on rämpinyt ns. kuiville ja muokkaa planeettaa nyt asuttavaan kuntoon. Lajimme on muuttunut isolaation aikana joltisenkin, ja rakentaa nyt uutta maailmapoliittista ilmapiiriä.

Tämä osa oli periaatteessa kaikkein kiinnostavin, mutta valitettavasti en saanut mielenkiintoani kohdistettua siihen kunnolla enää ollenkaan.

Se on muuten sanottava, että Stephenson on joko seurannut tarkkaan Martinin puuhia TAI tehnyt tätä aina - en muista - mutta henkilöitään kohtaan hän on kohtuullisen armoton. Nyyh.

* Joojoo Kindle, mutta sitä ei saa pitää lennon nousun aikana vieläkään päällä, ja ne voivat olla tosi tylsät 10 minuuttia ne.

A Darkling Sea

Olen kirjoittanut tämän postauksen kahdeksan kertaa. Vaikeaa on. Sain nimittäin joululahjaksi hartaudella odottamani James L. Cambiasin A Darkling Sean.

Alunperin rakastuin kirjan kanteen, ja nimeen, ja jos sillä tasolla lähestyy kirjaa, voi pettyä. Sillä katsokaa nyt tuota kantta! Siinä ollaan pinnan alla kuulkaa, Ukko-nimisen planeetan Ilmattareksi ristityllä kuulla! On alieneita ja kaikkea!

Ja Cambiasin kirja on mainio seikkailutyyppinen, vaikka, kuten sanottua, kun kirjaa lähestyy tällä tasolla, se harvoin pystyy lunastamaan ihan niitä odotuksia, joita on ehtinyt päässään maalailla. Edes seikkailun osalta.

Tarkalleen ottaen kirjassa on useita muukalaisia: Ilmattaren natiiveja, ja Shalinan asukkaita, joilla on vähän enemmän lihasta kuin ihmisillä. Shalinan asukkaat, sholenit, ovat sitä mieltä että natiiveja ei sörkitä, mutta ihmiset haluaisivat ihan vain vähän tutkia, tiedättehän.

Ongelmani opuksen kanssa alkavat tässä. Sholenit ovat jollain tasolla tosi uskottavia, ja heidän näkemyksensä alieneiden sörkinnästä on osin perusteltu. Ihmiset ovat kategorisesti sitä vastaan, missä kohdassa eräs lukija tippui kärryiltä. Cambiasin ihmiset tuntuvat olevan sitä mieltä, että kolonialismi on kuuminta hottia ja uusi musta. He kieltäytyvät keskustelemasta sholenien kanssa millään tasolla.

Ehkä teoksen on tarkoitus herättää lukijansa pohtimaan sitä, mikä on ensikohtaamisen ja kolonialismin välinen ero ja missä määrin on ok mennä sörkkimään "ihan vaan opetusmielessä", mutta en ole varma, olenko lopultakaan aivan samaa mieltä siitä, mihin kirja päätyi. Tai melko varmasti en olisi, ellei puolestaan ilmattaren yhteiskunta olisi kiintoisa ja toisaalta aivan kykenevä tahtomaan, mitä itse tahtoo.

Kirjan loppu siis päätyi synteesiin, joka oli minullekin jokseenkin tyydyttävä. Siitä, että Cambiasin ihmiset olivat kategorisesti ärsyttäviä mulkkuja, jotka eivät kykene tarkastelemaan oman positionsa oikeutusta lainkaan, en päässyt oikein yli, mutta ehkä ei tarvitsekaan. Odotan silti ihan kiinnostuneena jatkoa, jota ihan ilmeisesti on tulossa.

The Library at Mount Char

Miksi en osta enää kirjoja:

Menen Akateemiseen, näen kirjan, innostun, kirjan nimessä on sana "library". Takuulla parasta ikinä! Rauhoitun hetken, päätän tsekata kirjaston valikoiman, jaha, sieltähän se e-kirjakokoelmasta löytyy, lainaanpa sieltä, jaha #2, ei ollutkaan parasta ikinä, ei vaikka nimessä oli sana "library", onneksi en ostanut omaksi, onpa hyvä juttu.

Kuten nyt tämä Scott Hawkinsin The Library at Mount Char, joka alkoi tosi hyvin - siis takakansiteksti oli tosi kiehtova, samoin kuin nimi - ja jota suunnattomasti alkuun inhosin, ja joka, se on sanottava, paransi menoaan kyllä loppua kohden kuin sika juoksuaan niin, että kun kirjan kirjastoon palautin, ei nyt suoranaisesti vituttanut siihen käytetty aika.

Mutta en silti haluaisi sitä omaan hyllyyni.

Kirjassa on Carolyn, ja tusinan verran muita mukeloita, jotka eräänä päivänä kauan sitten ovat tulleet adoptoiduiksi. Heidät adoptoi tyyppi, jota he kutsuvat Isäksi. Isä on melkoinen mulkku, sanotaan se nyt ihan suoraan, jonkin sortin jumalhahmo selvästi. Hän aikoo kouluttaa lapsistaankin jotensakin kaikkivoipia.

Sitten Faija katoaa, ja seuraa kaikenlaista valtapeliä. Ipanat ovat jo päälle kolmenkymmenen, ja heidän on vähän vaikea muistaa, millä tavalla ollaan ihmisiä.

Juoni vetää oikein mainiosti ja tarina on paikoin aika hauska. Samalla se on myös jokseenkin väkivaltainen, siinä määrin, etten oikein itse nähnyt kaikelle kauhealle ja kuvottavalle juurikaan mitään pointtia. Väkivalta ja ihmisten kylmyys olivatkin ehkä suurimmat syyt kokemaani vastenmielisyyteen.

Kohta alan suhtautua nuivuudella kirjoihin, joiden nimessä on sana "library".

P. S. Tämä kirja on sellainen, josta koko muu maailma on pitänyt, joten jos kiinnostaa, ei ehkä kannata tyytyä vain minun näkemykseeni.

Strange Weather in Tokyo

Hiromi Kawakamin Strange Weather in Tokyo oli vähän outo, mutta mainio kirja.

Se kertoo Tsukikosta, joka on jotenkin kamalan irrallaan kaikesta, syö ja juo (ja juo! Paljon!) baareissa yksin. Kerran Tsukiko tapaa vanhan opettajansa, jonka nimeä ei edes alkuun oikein muista - olkoon hän siis Sensei. Sensei ja Tsukiko kohtaavat, ensin sattumalta, sitten suunnitellusti sattumalta, syövät, juovat ja ovat toisistaankin irrallisia, vaikka samalla parin välille syntyy tunneside. Voimakas tunneside. Mutta miten vaikea on ylittää hiljaisuuden ja irrallisuuden kynnys.

Strange Weather in Tokyo oli kurkistus toiseen kulttuuriin, mutta aivan pienestä ikkunasta, se oli ihmeellisen tunnelmallinen ja pienieleinen ja tuntui aina puhuvan jostain muusta kuin mistä ilmeisesti puhui (mutta ei se haitannut, se oli just oikein.)

Hieno. Pieni. Kuulitko, Siina?

Tapan sut

Antti Hurskaisen esseeteos on ehkä vähän hätkähdyttävästi nimetty, myönnetään. Mieleenjäävästi myös. Tapan sut siirtyi lukulistalle kun kuulin Hurskaisen näkemyksiä matkailusta Yle Puheesta ... tai ehkä ne olivat enemmänkin toimittajan tulkintoja, mutta niin tai näin, kiinnostuin.

Niin kiinnostui puoli muutakin internettiä: teoksen varausjono oli pitkähkö, näin laimeasti sanottuna. Hurskaisen oma arvio siitä, että teoksen lukee 13 ihmistä, meni pahasti pieleen.

Pidin esseekokoelmasta hurjasti. Eniten kolahti ihan ensimmäinen essee, jonka ajatuksia pikkumaisuudesta olen pyöritellyt sittemmin päässäni niin, että pitänee varmaan siirtyä kohta varausjonoon uudemman kerran. Kovasti odottamani matkaessee ei ollutkaan ihan sellainen, kuin olin ajatellut - olin kuvitellut nyökytteleväni esseelle niin, että pää irtoaa, mutta päädyinkin näkemään ilmiössä uusia näkökulmia. Ehkä siis parempi näin.

Kirja herätti ajatuksia - mutta oli myös hauska. (Minusta parhaat esseet ovat niitä, jotka ensin vähän itkettävät ja joille hetken päästä hirnuu kyyneleet silmissä, tai toisin päin.) Populäärikulttuurin analyysi oli kiinnostavaa myös ihmiselle, joka Randy Newmanista ja Bruce Springsteenistä on kuunnellut vain jälkimmäistä - ja kun käy ilmi, että minä ja Hurskainen jaamme suunnilleen yhtä ihastuneen suhteen Springsteeniin, teki mieli vähän kiljua.

Aion kyllä lukea esseitä toistekin, jos näin hyviä ovat.

Varausjonoon tästä klik.

Satin Island

Sain joululahjaksi kosolti kiinnostavia kirjoja, ja päätin, että tänä vuonna luen ne kaikki vuoden ensimmäisen kvartaalin aikana. Ensimmäisenä tartuin Tom McCarthyn uutuusteokseen Satin Island, vaikka joskus muinoin lukemani C ei jättänyt kovin myönteistä muistikuvaa.

Satin Island oli toista maata. Löysin siitä ihan hurjasti, päähenkilö U:n prokrastinoidessa työpöytänsä ääressä ja tutkiessa milloin mitäkin kiinnostavaa, ajankohtaista ilmiötä.

U on antropologi, joka työskentelee jonkun sortin konsulttifirmalle - sellaiselle, jonka valovoimainen johtaja ramppaa maailmaa ympäri konferensseissa ja tiivistää aikaamme totuuksiksi/latteuksiksi (varmaan riippuu perspektiivistä, kumpaan leiriin kallistuu.) U:n firma osallistuu projektiin, joka on valtaisa ja määrittelemätön ja sellaisena kuin työ itsessään, tai ehkä sen rumimmat kasvot ja merkityksettömin puoli.

Löysin itsenikin, löysin itseni U:sta ja siitä, miten hän yrittää nähdä työnsä jotenkin merkityksellisenä, mutta enimmäkseen ei siinä onnistu, miten hän analysoi projektia ja siihen osallistuvien tunteita - mutta U on muutakin, yksinäinen, irrallinen, kaikkea, mitä minun elämäntilanteessani on vaikea olla (enkä sitä kyllä kaipaakaan.)

Pieni, valaiseva, hieno teos. Kiitos, bonusisä!

Wonders of the Invisible World

Yritin juuri googlata, miksi Wonders of the Invisible World on niin suosittu kirjan nimenä. Ehkä kaikki haluavat näin ovelasti viitata Cotton Mathersin tekstiin, jossa hän ilmeisesti kirjoittaa Salemin noitavainoista - myönteiseen sävyyn.

Jos näin on, viittaus on ihan kummallinen ainakin tässä Patricia A. McKillipin novellikokoelmassa, vaikka jos konnotaatiot jättää sikseen, sopii nimi kirjalle hienosti. Se on ihmeellinen.

Kokoelmana se myös esittää McKillipistä sellaisiakin puolia, jotka rouvan romaanituotannossa eivät aina pääse framille. Ehkä ne siellä ovat, mutta eivät pidä itsestään melua.

Sille, joka tämän avaa, ei siis ole luvassa vain utuisia fantasioita, vaan myös kirpakoita ja purevia fantasioita - suosittelen oikein lämmöllä. Mainio teos, omanlaistaan taikuutta.

The Memory Garden

Alihovimestari Minorin jälkeen Mary Rickertin The Memory Garden oli ihana.

Kirja oli jotenkin kuin hieman vanha ja villiintynyt puutarha. Viileä ja varjoisa ja lämmin ja hauska, eikä luovu salaisuuksistaan ihan heti. Niin kovasti mua, että jos joku olisi vielä kutimoinut opuksessa, olisin pakannut kutimeni ja muuttanut teokseen sisään. (Tällaisella just mun -kirjallisuudella on tietenkin se varjopuoli, ettei se välttämättä haasta. The Memory Garden saattaa kyllä haastaakin.)

Nan on vanha nainen, jolla on nuori tytär, Bay. Nan ja Bay asuvat keskellä metsää, vanhassa talossa, jonka ympärillä on puutarha. Lähikaupungin jengi vakaasti uskoo, että Nan on noita. Bay ei tiedä, mitä uskoa.

Sitten tapahtuu asioita, joiden seurauksena Nan kutsuu paikalle pari vanhaa ystäväänsä ... kannettuaan kammottavaa syyllisyyttä vuosia ja taas vuosia. Paikalle tulee kutsumattomiakin vieraita, ja syödään lähes taianomainen illallinen, ja lukijaa naurattaa ja itkettää vuoron perään.

Jos nyt teeman etsisi, ehkä se olisi anteeksianto - mutta vaikka kirja ehkä näyttää kertovan vanhoista naisista, se kertoo myös Bayn nuoruuden kipuiluista kovin tarkkanäköisesti.

Itse asiassa, nyt kun asiaa tarkemmin mietin, tää oli niin hyvä kirja, että pitää ostaa itsellekin. (Lyhytkin vielä, kumminkin mietitte.)

Alihovimestari Minor

Siina sanoi taannoin, että odottaa kovasti näkemystäni Patrick DeWittin uutuusteoksesta Alihovimestari Minor.

Mutta voi rotta. Ei minulla ole oikeastaan tästä kirjasta sen kummempaa sanottavaa. Alunperin kiinnostuin siitä, koska englanninkielinen nimi on niin mainio (Undermajordomo Minor, jos nyt mietitte.) Sitten törmäsin siihen kirjastossa. Lopulta luin kirjan, koska siitä oli jollakulla varaus, ja sain sen kohtauksen, jossa kirja on luettava ennen kuin sen palauttaa. (Ja sitten joku oli palauttanut oman kappaleensa ensin eikä minulla edes olisi ollut yhtään kiire.)

Kirja kertoo siis Lucien Minorista, ystävien (joita ei juuri ole) kesken Lucysta, joka lähtee alihovimestarin hommiin yhteen linnaan. Ja sitten kirja kertoo vähän kylästä siinä ympärillä ja vaikka mistä.

Alihovimestari Minor oli kirja, joka animaatioleffana näyttäisi juuri kanneltaan. Sen ihmiset olisivat ehkä perusmuodoista rakennettuja, kolmioita ja neliöitä ympyrät päinään (jos kohta sen ihmiset eivät missään nimessä olisi tunne-elämältään kovin yksinkertaisia.) Alihovimestari Minor imaisi mukaansa, mutta oli toisaalta kovin helppo jättää taakseen.

Enkä silti voi olla kokematta, etteikö Alihovimestari Minor olisi sinänsä tarkkanäköisissä henkilöissään jotenkin vähän niinkuin ikään kuin kylmä. Ehkä se oli se, mikä etäännytti. Ehkä en vain tajua.

Lament / Shiver

Syksystäni puuttui jotain, ja se jotain oli viimeinen osa Maggie Stiefvaterin The Raven Cycle -sarjaa.

Vieroitusoireisiini lainasin Stiefvaterin vanhempaa tuotantoa.

Ensin luin Lamentin, jonka kuvittelin olevan jonkun sortin standalone, mutta ei kai se olekaan. Ehkä. Siinä teini-ikäinen Deirdre tapaa Luken, ja sitten on kaikenlaista monimutkaistusta ja keijujen kuningatar, joka on tietenkin ihan kamala.

Lament oli ihan mainio, mutta ei aivan tarjonnut sitä, mitä hain. Se oli kuitenkin aika jees välipala.

Sitten tartuin Shiveriin. Shiverissä tietenkin teini-ikäinen Grace tapaa Samin, joka on myös susi. Ja koska kirja on kerrottu Samin näkökulmasta, myös Sam tapaa Gracen, joka ei ole ikinä susi. Ja sitten on kaikenlaista monimutkaistusta.

Stiefvaterin ihmissusitulkinta on aika hauska, mutta Shiver käynnistyy vähän hitaanlaisesti. Alusta olisi voinut höylätä hyvinkin satakunta sivua pois, ja lukija olisi päässyt kärryille ihan kivasti silti.

Voi, Blue Sargent, tule äkkiä takaisin, ei ole Deirdrestä tai Gracesta sinulle kilpailijaksi.

Bestiario

No nyt pukkaa novellikokoelmaa. Syytän kaikesta Siinaa, joka kirjoitti Julio Cortázarin Bestiariosta ja vinkkasi mm., että se on lyhyt.

Lainasin Bestiarion kirjastosta, ja se oli tosi lyhyt! (Eikä se ole suinkaan kirjan paras puoli, mutta siitä lisää seuraavissa kappaleissa.) Muuten se olisikin varmaan matkustanut takaisin kirjastoon lukematta, mutta lyhyelle voi joskus antaa mahdollisuuden, vaikka yhtäkkiä ei huvittaisikaan.

Sitten luin kirjan ja tulin vähän surulliselle mielelle siitä, että koiramme mukaan nimetty Loki-kirjat on edesmennyt jo huomattavasti ennen koiramme syntymää. Mikä hieno kustantamo se olikaan, käänsi tämmöisiä Bestiarioita ja vaikka mitä.

Bestiariossa on siis muutama tarina, muutama hassu, mutta ne edustavat jonkinlaista maagista realismia parhaimmillaan, ihanimmillaan ja kauheimmillaan. Se on ihan tosi hieno kirja. Lukekaa se, jos yhtään rakastatte kummallista ja/tai kaipaatte Loki-kirjoja. Jeff VanderMeer varmasti nukahtaa tämä kirja poskensa alla joka ilta.

Ja miksipä ette rakastaisi ja kaipaisi. Molemmissa on jotain kaunista.

To Hold the Bridge

Haaahhaaahhaaahaa. HA. Olen ajastanut tänne postauksia. Välillä törmään niihin Feedlyssä - ai kato, joku muukin .. jaa, se olenkin minä, heh. Yhdessä viimeisimmistä väitin, etten jaksa angstisia tyyppejä koska itse olen enemmän sellainen happy go lucky.

Viimeaikaiset tapahtumat ovat osoittaneet, että ehkä en jaksa angstisia koska olen nimenomaan itse semmonen. Kiitän lähipiiriäni, etteivät sanoneet mitään. Tai ehkä eivät lukeneet sinne asti.

No, nyt olemme ajastettujen postausten laarin pohjalla, näettekö, se on tuommoinen, että lakaisu tekisi hyvää, joten kipataan sinne äkkiä pari kirjaa lisää.

Ensimmäisenä Garth Nix, jonka novellikokoelma To Hold the Bridge oli ihan tosi mainio.

Ajattelin, koska kansi, että tämä sijoittuu kokonaisuudessaan Clarielin maailmaan, mutta näin ei ole. Tämä voi olla varoitus tai hyvä asia, ei sen väliä. Joka tapauksessa kirjan todella monesta tarinasta vain niminovelli sijoittuu vanhaan kuningaskuntaan.

Loput tarinoista edustavat genreä tosi monipuolisesti, ovat hauskoja tai kauhistuttavia tai kaikkea siltä väliltä. Tulin kirjasta jotenkin kokonaisuudessaan tosi hyvälle tuulelle, harvoin novellikokoelmat ihan tämän sävyistä riemastusta tarjoavat.

Niminovelli jäi mieleen erityisen hyvin. Ehkä siksi, että katselin paljon kantta lukemisen ohella; kirjan kansi on itse asiassa todella hieno. Toisaalta varmaan myös siksi, että Nix onnistuu luomaan tarinan, jossa sydämeni oli särkyä jo alkupuolella ... ja silti se, että tarinan sankari löytää paikkansa, on vasta alkua.

Suosittelen, siis.

Conservation of Shadows

Yoon Ha Leen novellikokoelma Conservation of Shadows ansaitsisi ehkä toisen lukukerran.

Kokoelma on sekoitus scifiä ja fantasiaa, aika sotaisaa vieläpä, sillä lähes kaikki tekstit taitavat käsitellä jollakin tasolla konfliktia. Usein näkökulma on altavastaajan, valloitetun.

Samalla teksti on lyyristä, kuin vesivärejä tai ehkä mustemaalaus - se toimii valtavana kontrastina tarinoiden aiheille.

Eivätkä tarinat aivan helposti avaudu, sillä Lee ei selitä mitään puhki. Sanomatta jäävä muotoilee tarinaa yhtä paljon kuin sanottu.

Niin, että siksi tämä hieno kokoelma ansaitsisi tulla luetuksi uudelleen ihan nyt heti. (Ja hei, sen saa myös kirjastosta.)

The Empress Game

Rhonda Masonin The Empress Game löytyi lukulistalle varmaan The Book Smugglers -blogin kautta. Sieltä löytyy välillä hillittömiä hittejä. Ja huteja. Ja kaikkea siltä väliltä.

Mulle The Empress Game oli siltä väliltä.

Siinä avaruuden laitamilla on planeetta, jonka areenalla käydään kiivaita taisteluja. Taistelijoista parhain on Black Panthe, joka rekrytoidaan jeesaamaan keisarinnapelissä, jonka koko idea on, että tulevat keisarinnakandidaatit ottavat matsia siitä, kenet kruununprinssi nai ... Joo, kuulostaa tosi pölöltä.

Hyvää The Empress Gamessa oli se, että siinä oli oikeasti ihan tarkkanäköistä poliittista juonittelua ja toisaalta juoni veti hyvin. Huonoa oli se, että päähenkilö (jonka oikea nimi on Kayla) oli niitä sellaisia en-päästä-angstistani-IKINÄ -tyyppejä, joita en ollenkaan jaksa, koska olen itse vähän enemmän semmonen happy go lucky. Ehkä. Ainakin kuvittelen olevani.

Kirja loppui angstisesti ja jatko-osaa odottavaisesti. Luultavasti jatko-osaan mennessä olen jo unohtanut vastalauseeni ja luen sen kuitenkin.

The Bone Clocks

David Mitchellillä ja minulla on vaikea suhde. Hänen osaltaan erityisen vaikeaa on tietysti se, ettei hän tiedä mitään minusta, minkä täytyy olla kurjaa, ja minun osaltani vaikeaa on, etten ole kauheasti välittänyt hänen kirjoistaan siitäkään huolimatta, että jotenkin objektiivisesti tarkasteltuna olen nähnyt niissä arvollisuutta.

Niinpä hammasta purren lainasin The Bone Clocksin kirjastosta. Hammasta purren, ihmettelette te. Ja minä siihen, että nyt hysssst.

Sitten siihen oli kauhea varausjono ja se oli gaziljoonaa sivua pitkä, joten palautin sen sivuakaan lukematta.

Alle vuotta myöhemmin lainasin The Bone Clocksin uudestaan. Hampaani ovat jo toipuneet koettelemuksesta.

Ja katso! Minä pidin siitä! Oikein kovasti!

Tässä syy sille, että joskus hammasta purren lainaan kirjoja, joista vakaasti kuvittelen, etten pidä.

The Bone Clocks kertoo ajattomista, ihmisistä jotka voivat siirtyä - tai tahtomattaan joutuvat siirtymään - kehosta toiseen. Ja ihmisistä, jotka ovat heidän uhrejaan, tai suojeluksessaan, sillä ajattomien keskuudessa on kahta koulukuntaa. Niitä, jotka saalistavat muita ja niitä, jotka haluavat lopettaa moisen saalistuksen.

Samalla se kertoo Holly Sykesistä, joka kirjan alussa on teini-ikäinen, ja myös ikään kuin eräänlaisesta yhteiskuntaromahduksesta. Vaikka mistä siis. Mutta ei liiallisesti, vaan aivan sopivasti.

Jostain luin määritelmän, jonka mukaan The Bone Clocks on jonkinlainen antifantasia, vaikka se sisältää siis fantastisia elementtejä, ja se on aivan totta. The Bone Clocks kertoo rakkaudesta ihmisyyttä, ei supersankaruutta kohtaan.

Hieno kirja. Nyt meillä David Mitchellin kanssa on enää puoliksi vaikea suhde - hän raukka ei edelleenkään tiedä mitään minusta.

Erewhon

Luin Erewhonin siksi, että koin jonkinlaisen hermostuman yhteiskuntasopimukseen alkusyksystä. (En nyt aio mennä siihen enää, mutta tuolloiset tuntoni kirjoitin auki tänne.)

No, sitten Sellon kirjaston blogiinkin kirjoittava Mikko vinkkasi, että Erewhonissa on teknologinen edistys kielletty. Luin sen tietenkin heti. Sitä paitsi tämä Samuel Butlerin klassikkoteos on miellyttävän lyhyt.

Lyhykäisyydessään juoni menee niin, että nuori miekkonen kompuroi Erewhoniin, jossa sairaat ovat rikollisia ja rikolliset sairaita, ja sitten hän hieman kompuroi Erewhonissa (koska ei oikein hanskaa paikallisen kulttuurin kanssa toimimista) ja sitten, paettuaan, kertoo tarinansa koska yrittää kasata retkikuntaa palaamaan paikalle.

Teos on satiiri Viktorian ajan Englannista, eikä se tietenkään aivan kaikilta osin tunnu yhtä terävältä kuin ehkä jostakusta viktoriaanisesta, mutta toisaalta se osuu välillä ihan kipeästikin ihmisyyden pöljempiin puoliin.

Lisäksi se helpotti hieman maailmantuskaani. Muuta kai kirjalta ei voi vaatiakaan.

Love is the Drug

Alaya Dawn Johnsonin Love is the Drug on kelpo ya-pläjäys joka tavalla.

Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, mutta ei kovin kauas. Sen sankari, Emily Bird, käy hienostokoulua ja suoristaa hiuksiaan minkä ehtii ollakseen hyväksyttävä. Love is the Drug käsittelee nimittäin osaksi rasismia. Emilyn vanhemmat ovat äärimmäisen etäällä ja poikaystävä äärimmäisen nulju - ja sitten eräänä päivänä Emily herää sairaalasta elimistössään melkoinen cocktail kaikkea kemiallista.

Se kemiallinen tuo vaikeuksia. Ensinnäkään Emily ei muista vetäneensä kotikemistien aikaansaannoksia. Toiseksi koulun kiinnostavin henkilö on yhtäkkiä ongelmissa. Kolmanneksi visto agenttihenkilö vaikuttaa turhan kiinnostuneelta Emilystä.

Hänen pitää siis löytää totuus, ja joku paikka mihin tunkea suoristusaineensa. Ja sitten on influenssaepidemia, joka tässä ehkä kuulostaa liialliselta, mutta ei ole sitä.

Kirja oli hyvä juonen puolesta ja Emily oli mainio sankaritar, mutta todellinen vahvuus oli ehkä siinä, miten moniulotteisia henkilöitä kirjassa oli. Esimerkiksi sankarittaren äitiä en omakseni haluaisi, mutta hänelläkin on ymmärrettävät ja inhimilliset puolensa.

Hyvä kirja, parempi mieli.

California Bones

Vuonna 2010 väitin odottavani suurella mielenkiinnolla Greg van Eekhoutin seuraavia edesottamuksia, ja jo vuonna 2015 toteutin uhkaukseni ja tartuin toiseenkin van Eekhoutiin. Ei sillä, olenhan minä niitä katsellut, mutta kun kirjastosta ei ole saanut ja ostan kirjoja nykyisin niin nihkeästi ... vaan California Bonespa tuli Audibleen. Ja äänikirjoja kyllä ostan.

Suuri mielenkiintoni laantui vähän meh-kokemukseksi. California Bones on kovin erilainen kuin norjalaissävytteinen maailmanloppu: Daniel Blackland asuu Kalifornian valtiossa ja suunnittelee kostavansa isänsä murhan. Mutta sillä välin vähän keikkaa, sillä pitäähän rehellisen varkaan jotenkin elää.

Sitten seurasi seikkailu, johon en oikein osannut kiinnittyä. Ei tavallaan ole mitään syytä, miksi en: kaikesta päätellen se oli sellaisena oikein hyvä. Ainakin siltä tuntui aina, kun huomioni kiinnittyi kirjaan tarpeeksi.

Suuri mielenkiinto, olit hauskaa seuraa, mutta nyt olet poissa.