A Matter of Time

Kirjastoreissulla - päämäärätön selailu on selvästi vaarallista - bongasin Glen Cookin scifikirjan A Matter of Time. Pidän Cookin fantasiasta kovasti, joten tartuin tähän aikaparadoksiaiheiseen kirjaan jokseenkin innolla.

Ah ja voi. Tulin havainneeksi tiettyjä seikkoja, joista olisin mieluummin ollut onnellisen tietämätön:

1. Vihaan yhä aikaparadokseja.
2. Cookin näkemys naisista on karsea - seikka, joka ei haittaa, kun luetaan militanttia fantasiaa, jossa ei naista näy mailla eikä halmeilla, mutta joka kyllä haittaa kun naiset ovat pelkästään miesten himon kohteita tai rasittavia vaimoja, joiden pettäminen on ok niiden ykköskategorian naisten kanssa.

Juoni on monitahoinen ja pöljä: 70-luvulla poliiseja hämmentää tyhjästä ilmestynyt ruumis, joka on selvästi 50 vuotta aiemmin kadonnut retku - tosin yhä täsmälleen samanikäisenä kuin 50 vuotta sitten. Toisaalla Vietnamin sodassa sotavangiksi jäänyt poliisin poika joutuu aivopesun uhriksi. Lisäksi päättömimmässä juonenpätkässä totalitaarisesta tulevaisuudesta menneisyyteen joutuu kolme pakolaista ja heitä vainoava hullu, joiden taistelu huipentuu 70-luvulla paikallisten poliisien avustamana.

Päähenkilönä kirjassa toimii poliisi (jonka nimen olen autuaasti, ja kun sanon autuaasti, tarkoitan sitä todella) unohtanut. Tyyppi selvittää lopulta täysin idioottimaiseksi paljastuvaa mysteeriä menetelmin, jotka tuskin ovat olleet kovin tyypillisiä poliisin toimintatapoja edes 70-luvun Yhdysvalloissa. En todellakaan voi sanoa sen kummemmin pitäneeni yhdestäkään henkilöstä, mutta uhrasin kyllä muutamankin ajatuksen sille, olivatko henkilöt ehkä kuitenkin uskottavia esityksiä ihmisten asenteista puolivälissä 70-lukua. Niin tai näin - koska kirjassa oli tosi vähän asioita, joista oikeastaan olisin erityisemmin pitänyt, uskottavakaan esitys ei oikeastaan pelasta mitään.

Bleeding Violet

Dia Reevesin Bleeding Violet taisi olla Locuksen suosituksia vuoden 2010 kirjasadosta, ja koska päähenkilönä oli puoliksi suomalainen, bipolaarinen Hanna Järvinen (tai Jarvinen se taisi kirjassa olla) niin pakkohan se oli lukea. Tai kuunnella.

BV kertoo siis Hannasta, joka isänsä kuoleman jälkeen matkustaa pieneen jenkkikaupunkiin etsimään äitiään. Hannan äiti nyt vaan ei ole kovin innoissaan siitä, että tytär pölähtää yllättäen paikalle, ja vaaditaan melkoista suostuttelua, jotta Hanna saa jäädä. Lopulta äiti ja tytär saavat aikaan diilin: Hannalla on kaksi viikkoa aikaa sopeutua yhteisöön - muutoin odottaa lähtö takaisin inhottavan Ulla-tädin luokse. (Tulkoon muuten sanottua, etten ole nimistä aivan varma, koska kuuntelin tästä siis äänikirjaversion, ja vaikka lukija oli sinänsä mainio, suomalaisten nimien ääntäminen ei ollut selvästikään leipälaji. Sitäpaitsi Hannan isän nimi oli, sikäli kun oikein ymmärsin, Josef - missä vaiheessa allekirjoittanut näytti tältä: o_0. Ulla ja Josef. Totta kai.) No, Hanna tekee työtä käskettyä ja menee kouluun vakaana aikomuksenaan hurmata kaikki - mutta kaupunki onkin todella kummallinen: hirviöitä vaanii siellä täällä, eikä kukaan ole kiinnostunut tekemään tuttavuutta uuden tytön kanssa. Uudet ihmiset kun tuppaavat kuolemaan tai lähtemään, eikä tutustuminen yleensä siis maksa vaivaa.

Tykkäsin Hannan seikkailuista kovasti! Päähenkilönä Hanna oli mainio, välillä raivostuttava ja välillä suloinen, mutta aina reipas. Veikkaan kyllä, että tämä on sellainen kirja, jota tietyllä tavalla suuntautuneet jenkkivanhemmat eivät halua teiniensä lukevan, sillä Hanna ei myöskään ole mitään tosirakkaus odottaa -koulukuntaa, mutta minusta kirja oli viihdyttävä ja hyvää vastapainoa kaikille niille teineille, jotka nuortenkirjallisuudessa löytävät elämänsä rakkauden lukiossa. Hannaparan pakkomielteisin rakkaus kohdistuukin etäiseen äitiin.

Erityistä bongattavaa sai tietysti Suomeen liittyvistä viittauksista - karhunlihavoikkarit hämmensivät, kuten hämmensi myös Hannan äidin väite siitä, että kaikki suomalaiset rakastavat maitoa. Sitten muistin, että kuulun itse siihen pieneen vähemmistöön, joka vihaa maitoa. Oh well. Ainakin karhunliha on oikeasti aika harvinaista.

You Must Be This Happy to Enter

Kävin eilen Akateemisessa katsomassa Kettua kettuterrierin kanssa (hohoho! Enkö olekin aika hauska! Enkä edes omalla jutulla, vaan Akateemisen myyjättäreltä varastetulla!) ja näin vilaukselta bloggaajakollegoilta. Sain koko tähän blogihommaan uutta puhtia, ja joululahjaksi sain Elizabeth Cranen novellikokoelman You Must Be This Happy to Enter, jonka monivuotista traditiota* rikkoen luin heti tammikuussa.

Cranen novellit ovat mainioita, hieman kieroja tarinoita, ja pidin niistä aivan valtavasti. Suosikkinovellini (pitäisi varmasti olla fiksu ja kertoa kokoelman huonoimmasta novellista, ja sitten yllättyisitte iloisesti jos lukisitte kirjan, mutta en ole koskaan ollut fiksu) kertoo Bettystä, josta tulee zombie, ja joka yrittää urheasti pärjätä ongelmansa kanssa ja olla purematta aviomiestään ja lopulta menee tosi-tv -ohjelmaan, jossa erilaisista ongelmista kärsivät naiset yrittävät oppia elämään ongelmansa kanssa. Nerokasta, eikö? Kokoelmassa oli myös novelli esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu jos kaikesta tulee läpinäkyvää ja niin edelleen. Kaiken lisäksi Cranella oli jollakin tavalla hyvin tunnistettava oma tyylinsä - oli mukavaa lukea novellikokoelma, jossa tarinat ovat selvästi jollakin tavalla toisilleen sukua myös tyylinsä puolesta. Näin kun ei suinkaan aina ole.

Suosittelen lämmöllä kaikille, jotka pitävät hieman kieroista tarinoista.

* Tämän perinteen, itse aloittamani, mukaan joululahjakirjoja on hyvä hieman säästellä. Kuukaudesta pariin vuoteen. Ei pidä olla kärsimätön!

A Strong and Sudden Thaw

Kaivoin tiedon R. W. Dayn kirjan A Strong and Sudden Thaw jostain, ja itse kirjan kirjastosta, ja sen premissi kuulostaa jokseenkin mielipuoliselta. Ekokatastrofin jälkeistä elämää ja ... lohikäärmeitä?

Tänäkin vuonna Rumin Kansi -kisan voittaja on selvillä jo nyt.

David elää pikkukaupungissa jossain Jenkeissä. Yhteiskuntaa sellaisena kuin me sen tunnemme ei enää ole; uuden jääkauden tultua väki on taantunut pitkälti agraariyhteiskunnaksi. Kirjat ovat harvinaisia, vaikka sivistyksen syrjässä yritetään vielä rimpuilla kiinni. Sitten tulevat lohikäärmeet, hyökkäävät karjan ja lasten kimppuun, eikä keskushallinnosta tunnu olevan mitään apua. Davidilla on kuitenkin muutakin ajateltavaa, sillä alas kylään on muuttanut uusi parantajan oppipoika, Callan, johon David rakastuu. Hankalampi homma, sillä kylä on asenteidensakin puolesta taantunut melkoisesti - homous on jälleen syntiä.

ASaST oli mainio kirja, vaikka ... kannen nähtyäni minulla oli asiasta epäilykseni. Davidin ja Callanin romanssi oli sympaattinen - jos nyt 17-vuotiaan löytämä elämän rakkaus on yhtä jännittävä konsepti, oli kyseessä sitten homo- tai heterosuhde. Dayn kuvaama yhteisö toimii ja on kohtuullisen uskottava lähes koko kirjan ajan; vain lopussa siirrytään nähdäkseni satuilun puolelle. Kiehtovinta kirjassa onkin muistutus siitä, miten ohut pintakerros sivistys meissä on ja miten helposti taannumme tilaan, jossa muiden kontrollointi syystä toisesta on yhtäkkiä ihan ok.

Niin ja ne lohikäärmeet - nekin toimivat teoksessa, eivätkä yritäkään rosvota pääosaa.

BONUS: Odysseus-päivitys, haluatte kuitenkin tietää. Olen lukenut Odysseusta rauhallista tahtia parisataa sivua, eikä homma ole ollut ollenkaan pakkopullaa - päinvastoin, olen tykännyt kirjasta kovasti.

Lainan päivä!

Tänään! Meinasi mennä ohi. Tai meneekin, koska meidän sakki kävi eilen hakemassa kirjastosta 20 varausta ja se saa luvan riittää hetkeksi. Ennen huomista ei kirjastossa käydä. (Toisin sanoen ollaan flunssassa.)

Mutta käykää te! Helsingin kaupunginkirjastolla ainakin on ohjelmaa, ja varmasti muuallakin.

The Wind-Up Bird Chronicle

Kuuntelin Haruki Murakamin The Wind-Up Bird Chroniclen äänikirjana, enkä tiedä, olisinko paremmin voinut valita.

Murakami ei ole ollut suuri rakkauteni - toden totta, nautin oikeastaan What I Talk About When I Talk About Running -kirjasta jopa enemmän kuin aiemmin lukemastani Kafka on the Shoresta, ja se kai jo kertoo jotakin (jos nyt ei muuta niin ehkä sen, että Murakamin teksti toimii erinomaisen hyvin ääneenluettuna.)

TW-UBC oli kuitenkin mainio, ja luulen, että pääsin jotenkin juttuun vähän sisään. Kirjahan kertoo vaimoaan ja ehkä paikkaansakin etsivästä nuoresta miehestä, mutta juoni ei nyt jostain syystä ole minusta kovin olennainen - vaikka toki kirjassa sellainen on, omalaatuinen ja omaan suuntaansa virtaava. Virtaus on termi, jota kirjassakin usein käytetään - päähenkilön käsketään seurata sitä, ja se on ehkä lukijallekin hyvä ohje. Kun tarinan antaa kuljettaa, se todella vie mukaansa omituisine lainalaisuuksineen, eikä sen toivoisi päättyvän ikinä. Ja minulle TW-UBC oli juuri tällainen kirja: se vei minut mihin halusi, ja minä kelluin mukana onnellisena. 

Kuten aiemmin mainitsin, Murakami toimii erinomaisen hyvin ääneeluettuna ja niin nytkin. Paikoin etenkin arjen kuvaukset suorastaan hypnotisoivat allekirjoittaneen - toivottavasti taika on yhtä vahva myös kirjan sivuilla.

Hyllyssä odottaa muuten kaikki kolme osaa Murakamin uutuutta - kiitos Laura! Ja kiitos Heli! 

Luulen, että olen nyt oppinut jotain siitä, miten Murakamin kirjoihin kannattaa heittäytyä. Odotan uusinta innolla.

Pisan kalteva kirjatorni

Locus julkaisi suosituksensa vuoden 2011 kirjoista. Lista kädessäni hyökkäsin kohti paikalliskirjaston (joka, kuten tiedätte, on erinomainen) webisivuja ja menetin taas järkeni ja arvostelukykyni.

Milloin, kysyn vaan, kuvittelen lukevani ne 35 kirjaa jotka olen kirjastosta joko lainannut tai varannut? Ne, JA Odysseuksen? Mihin ne kaikki laitetaan? Herra Sivukirjasto pelkää hautautuvansa kirjavyöryn alle, ja koska kovasti pidän herra Sivukirjastosta, en halua että herra Sivukirjasto hautautuu kirjavyöryn alle tai edes elää kirjavyöryä peläten.

Ja ilmeisesti meillä on myös tytär, joka satunnaisesti (kuten nyt) vaatii huomiota.

Miksen ymmärrä sanaa "kohtuus"?

EDIT. Laskin hädissäni väärin. Kirjoja onkin vain 33. Ei sittenkään mitään hätää!

The Woman in Black

Yritin keksiä jotain aasinsiltaa, jolla voisin aloittaa postauksen maininnalla uudesta Android-tabletistamme, jonka herra Sivukirjasto eräänä päivänä kotiin toi - minulle. Oltuaan sitä ennen pahoillaan siitä, ettei yleensä muista tuoda kukkia. Ostan jatkossakin omat tulppaanini mielelläni itse - tämä tabletti on aivan loistava, mutta en olisi varmaankaan tullut ostaneeksi sitä itse, suhteeni rahankäyttöön kun on nykyään hieman kiero*.

Huomaatte kohta, etten keksinyt mitään aasinsiltaa, sillä Jäljen äänestä bongaamallani Susan Hillin kirjalla The Woman in Black ei ole mitään yhteistä tablettien kanssa. En edes lukenut sitä sähköisesti vaan lainasin kirjastosta. Tätä postausta tosin kirjoitan tabletilla.




TWiB on kummitustarina, ja melkoisen hyytävä sellainen kaupan päälle. Kuten parhaat kummitustarinat, se jätti hiukset pystyyn pitkäksi aikaa, mutta tarinana se ei kuitenkaan ole absurdi tai (kuten niin monet kauhukirjat nykyisin) vähän pöljä - kauhu siinä on tutumpaa, uskottavaa.

Lyhyestä virsi kaunis: nuori lakimies lähtee setvimään kuolleen asiakkaan papereita. Yksinäisellä paikalla sijaitsevassa talossa vain on jotain outoa - jotain, minkä läheisen kylän asukkaat tuntuvat kyllä tuntevan, mutta joka ei nuorukaiselle heti selviä.

Tykkäsin kirjasta, kyllä vain, mutta jotain on tapahtunut, kun loppu tuntui minusta hieman liiankin hyytävältä. Jäi paha mieli, ja jos sen nyt voi olettaa olevan kirjailijattaren tarkoituskin, ei se lukukokemuksesta suuresti miellyttävämpää tee. Kirjan kiinnostavinta antia on muuten huikaisevasti kuvattu miljöö.

Erityismaininta kirjan uudesta painoksesta, jonka myötä pieni tarina on ulkoisestikin kuin pieni jalokivi - pokkarin kokoinen kovakantinen oli suloinen kädessä pideltävä.

* Edes varta vasten johonkin tarkoitukseen säästettyä rahaa ei pidä käyttämän. Se on säästöä, ja säästöt laitetaan patjan alle ja niitä vartioidaan katkaistun haulikon kanssa.

Gilead

Taannoin, kun luin Nick Hornbyn kirjaa The Complete Polysyllabic Spree, olisin halunnut lukea oikeastaan ehkä kaiken, mistä Hornby kirjoitti, mutta päädyin kuitenkin valitsemaan kirjan mittaiselta ostoslistalta vain yhden kirjan, Pulitzerinkin ilmeisesti voittaneen Marilynne Robinsonin Gileadin.

Kansi: Macmillan

Gileadissa vanha isä kirjoittaa kirjettä nuorelle pojalleen; kirjeessä hän käy läpi omaa historiaansa, nuoren perheensä tarinaa ja omaa uskoaan - mutta toisin kuin kuvittelin, kirjassa on myös juoni.

Gilead on aika surullinen, toisaalta toiveikas, mutta enimmäkseen hieman haikea. Se on myös aika viisas monella tavalla, mutta en kuitenkaan ole varma, miten paljon siitä kuitenkaan jäi mukana vietäväksi. Jotain varmasti. Minua yleensä kiinnostavat kirjat kirkosta, mutta Gilead ei käsittele oikeastaan kirkkoa (vaikka siinä toden totta käydään läpi jenkkiläisiä seurakuntia) vaan uskoa, lempeästi ja kiehtovasti. Robinson ei tyydy kuitenkaan käsittelemään vain uskoa, vaan Gileadissa vahva teema on rotujen eriarvoisuus - niin kirjan tapahtumahetkellä kuin kertojan, kirjeiden kirjoittajan isoisän päivinä. Selvästi melkoisen kahelin isoisän kautta paljastuukin aiemmin itselleni hämäräksi jäänyt osa Yhdysvaltain historiaa - vaikka nämä historialliset kuvaukset ovat paikoin tylsiä, mahtuu mukaan hauskojakin kohtauksia.

Gileadin lukeminen kannatti, sillä nautin kirjasta kovasti, mutta koko hommassa oli vähän outo sivumakukin. En voinut välttyä ajattelemasta, että juuri tällaiset kirjat voittavat Pulitzer-palkintoja, mikä ajatuksena oli ehkä hieman epäreilu, sillä aiemmin olen tietääkseni lukenut tasan yhden toisen Pulitzer-voittajan.
(Edit. Ehkä juuri tällaisten kirjojen tosin pitäisikin voittaa Pulitzer-palkintoja; tällaisten, joissa usko ei ole kiihkeää ja jyrkkää ja poissulkevaa vaan lempeää ja ymmärtävää ja rakastavaa.)

Vastavirta

Kat Fallsin nuortensarjaan on ilmestynyt toinen osa, Vastavirta.

Kansi: Tammi / Saara Niinikoski

Nuoret (miten 15-vuotias tuntuukin yhtäkkiä jotenkin ihan käsittämättömän nuorelta?) Ty ja Gemma joutuvat hankalaan tilanteeseen, kun Tyn perhe aikoo käydä kauppaa hieman epäilyttävien syrjäseudun asukkaiden kanssa. Tyn vanhemmat siepataan kaupanteon tuoksinnassa, ja nuoret lähtevät etsimään porukoita omin päin. Tilannetta ei paranna Gemmaan yhtäkkiä iskenyt sukelluskammo.

Vastavirta tuli luettua jotenkin vähän epäedullisessa asemassa, heti Droodin jälkeen, mutta kävi kuin edellisenkin osan kanssa: aluksi ajattelin kirjan olevan tiiviisti luokassa "OK", mutta ... Falls kai sitten todella osaa kirjoittaa, kun hommasta tuli mukaansatempaava seikkailu, jonka luki tosi mielellään loppuun. Tykkään kovasti ikäisiään vakavamman oloisista päähenkilöistä, mutta mainiot henkilötkään eivät vedä vertoja Fallsin vedenalaiselle ja -päälliselle maailmalle, joka on mahtava. Rrrrakastan kaikkea, mikä sijoittuu veden alle, ja Fallsin kuvaama yhteiskunta on ongelmallinen mutta jollain tavalla myös toiveikas.

Drood

Pohdin Dan Simmonsin Drood-kirjan lukemista todella pitkään. Se on nimittäin paksu. PAKSU! Masensi jo kättelyssä vähän, mutta kun sitä oli kehuttu ja olin sen jollekin listalle lisännyt ja kun sitä on vähän sellainen pakkomielteinen kaikenlaisten listojen suhteen ja ... Niin että luin sen sitten kuitenkin.

Kannatti. Drood oli mainio vaihtoehtoinen historia. Tämä saattaisi kiinnostaa muutoin spekulatiivisen fiktion kenttiä kartteleviakin, sillä kirja pyöri Charles Dickensin ympärillä.

Kertojana Droodissa toimii Wilkie Collins, Charles Dickensin ystävä ja suojatti. Romaanin Herra Collins on näkemyksiltään aikaansa nähden kohtuullisen progressiivinen kirjailija ja samalla pahimmillaan melkoinen ... no, niin, mulkku. Kunnianhimoinen kirjailija on myös oopiumaddikti, ja tämä addiktio tuo kirjaan oman pikantin lisänsä. (Romaanin herra Collins siksi, että Wilkie Collins on historiallinen hahmo, ja romskun tapahtumista monet ovat ainakin Wikipedian, tuon kaiken informaation ehtymättömän ja oikeamielisen lähteen mukaan oikeasti tapahtuneet.)

No, Wilkie kertoo siis Dickensin viimeisistä vuosista ja ystävyydestään suuren kirjailijan kanssa. Ystävyys, jonka kilpailuasetelma ennen pitkää muuttaa kateudeksi ja katkeruudeksi, onkin kiehtovaa luettavaa - jopa kiehtovampi kuin kirjan varsinainen juoni: Collins näkee ystävänsä joutuneen mystisen Drood-nimisen hahmon valtaan, ehkä jopa ryhtyvän murhaajaksi, ja yrittäessään pelastaa ystävänsä Collins uppoutuu itsekin yhä syvemmälle Droodin verkkoon.

Kun sanoin, että herra Collinsin oopiumaddiktio tuo kirjaan oman pikantin lisänsä, tarkoitin sitä todella. Lukija - ainakin minä - saa ehdottomasti kieroa lisänautintoa miettiessään, missä määrin Collinsin todistamat kauheudet ovat hänen omien huuruisten aivojensa tuotetta. Sekä Collinsin että Dickensin hahmot olivat muutenkin mainiosti toteutettuja ja kaiken lisäksi ainakin minulle jäi vaikutelma siitä, että kirja oli kirjoitettu maallikon silmiin uskottavasti ajan tyyliin: vaikka kirja oli paksu, se oli yllättävän nopea luettava, ja loppupuolella jopa hetkellisesti toivoin, että kirja olisi ollut vielä hieman paksumpi.

Nyt vain tuntuu siltä, että pitäisi ehkä uskaltaa lukea myös hieman Dickensiä. Hmmm.

Zone One

Zone One on Colson Whiteheadin zombietarina, ainakin näennäisesti, mutta zombit ovat siinä kuitenkin sivuosassa.

Päähenkilö Mark Spitz (nimi on hassunhauska vitsi, ilmeisesti, mutta minä en saanut siitä mitään irti koska en ollut koskaan kuullutkaan kenestäkään Mark Spitzistä aiemmin) on New Yorkiin perustetun selviytyjien leirin joukoissa, putsaamassa katuja jäljelle jääneistä zombeista. Melkoisen surumielisesti kirja käy läpi Markin elämää ja sitä, miten tähän pisteeseen on tultu; itse zombeille tai zombiapokalypsille ei anneta paljoakaan painoarvoa.

Hyvä niin: ZO on kiinnostava, vaikka siinä ei ole juuri juonta. Minulle se kertoi ihmisistä, jotka yrittävät epätoivoisesti ja hieman turhaankin tuoda järjestystä kaaokseen - palata epätoivoisesti entiseen, vaikka se on tietenkin mahdotonta. Whitehead tuo zombiegenreen omia ajatuksiaan luultavasti vain päästäkseen esittämään omia ajatuksiaan, mutta homma kuitenkin jotenkin toimii.

Perinteisempää zombitarinaa etsivä saattaa kuitenkin pettyä, joten - teitä on varoitettu.

Nyt ihan oikeesti

Suomalaisen kirjakaupan webisaitti on käsittämätön viritys. Yritin selailla sieltä alekirjoja, mutta jäin johonkin kauhistuneeseen limboon - ilmeisesti alessa on yhdentoista kirjailijan teoksia, ei kategorioita, kaikille kirjoille ei ole hintoja, tuotekuvista nyt puhumattakaan, enkä todellakaan uskalla klikata mitään, koska päädyn heti pois aleosiosta, ja pois se Suomalaisesta kirjakaupasta, että alekirjansa jotenkin merkitsisivät.

Hidaskin se on kuin mikä.

Mutta sivupalkeissa kyllä lukee ale, että kai siellä sellainen sitten on.

Edit. Melkein syytin itseäni sarkastisesti tässä kohtaa, mutta koska kaikki eivät kuitenkaan ymmärrä sarkasmia, haluan tarkentaa: rakas Suomalainen kirjakauppa. Jos kukaan ei osta verkkokaupastasi mitään, vaikka lupaat alekirjoja 100% alennuksella, voit syyttää vain itseäsi.

Chill

Vuosi 2012 alkoi kirjojen osalta vähän huonosti. Jo viime vuoden puolella aloittelemani äänikirja, Elizabeth Bearin Chill, oli ensimmäinen loppuunsaatettu teos ja lukukokemus oli vähän kuin aika moni perusmatikan tentti - meni ohi.

Chill on toinen osa Jacob's Ladder -nimistä sarjaa, enkä tietenkään ollut lukenut ensimmäistä osaa, mutta en usko sillä olleen merkitystä. Olen aiemminkin takunnut muutaman jenkkiblogistin suuressa suosiossa olevan Bearin kirjojen kanssa. Tässä ollaan avaruusaluksella, suuren katastrofin jälkitunnelmissa. Uusi kapteeni yrittää ottaa hommaa haltuun, ja kaikki muut yrittävät ottaa haltuun paennutta kriminaalia. Aluksen tietokone - ilmeisesti, näitä sanotaan enkeleiksi - on pirstoutunut useaan, keskenään tappelevaan osaan. Lisäksi on epäselvää, mihin sukupolvia sisältävän jättialuksen (joka on varsinainen pienoismaailma) piti ollakaan menossa.

En tiedä, miksi Bearin kirjat ovat minulle kuin tervanjuontia. Jotakin yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta ne eivät toimi paperilla eivätkä äänikirjoina. Argh. Tästäkin olen unohtanut jo suurimman osan, mitä pidän varsin hyvänä tilanteena.

Jos jotakuta kiinnostaa, Strange Horizonsissa lukukokemuksesta muistetaankin jotain, joten paremman fiiliksen kirjasta saanee sieltä.

Vuosi 2011 kirjojen kannalta

...viime vuonna tämä postaus tuli maaliskuussa, joten olen huimasti aikataulusta edellä.

Sivukirjastossahan on ollut tapana näissä retrospektiiveissä valita edellisen vuoden jokaiselle kuukaudelle paras kirja (tai, kenties, lukukokemus), paitsi niille, joilla on kaksi parasta, ja niille, joilla ei ole yhtään. Olin harkinnut myös listausta parhaista äänikirjoista, mutta parhaat äänikirjat pääsivät suoraan vuoden parhaiden listalle, joten en viitsinyt vesittää koko hommaa jakamalla jämäpalkintoja.

Vuonna 2011 luin 142 kirjaa, mikä ylitti jokavuotisen sadan kirjan tavoitteeni reippaasti. Imettäessä ehtii lukea. Välillä jopa ääneen. Bloggaustahtikin suorastaan villiityi - viime vuonna paukutin 161 postausta, yli tuplasti enemmän kuin edellisenä vuonna. Sillä, että sijoitin viimein itseni osaksi kirjablogien laajempaa kontekstia, saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa.

Vuoden muu kohokohta on ollut paljon erinomaisia lukuelämyksiä tarjonnut Booksyn koostama 101 spefin helmeä -lista. Suosittelen tänäkin vuonna.

Ja nyt ne parhaat:

Catherynne M. Valente: Palimpsest (helmikuu)
Adam Roberts: Yellow Blue Tibia (maaliskuu)
Mira Grant: Feed (maaliskuu)
Francis Spufford: Red Plenty (huhtikuu)
Jasper Fforde: Shades of Grey (huhtikuu)
Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa (toukokuu)
Scarlett Thomas: Our Tragic Universe (kesäkuu)
Karen Lord: Redemption in Indigo (heinäkuu)
Graham Joyce: How to Make Friends with Demons (elokuu)
Joan Slonczewski: A Door into Ocean (elokuu)
Kevin Kelly: What Technology Wants (syyskuu)
Don DeLillo: Omegapiste (lokakuu)
Nancy Kress: Beggars in Spain (marraskuu)
Jonathan Franzen: Vapaus (joulukuu)

Sain huolestuneen kommentin lipsumisestani pois spekulatiivisen fiktion hellästä syleilystä, mutta ainakaan viime vuoden perusteella siitä ei ole pelkoa: 131 kirjaa lukemistani oli jollakin tavalla laskettavissa spekulatiiviseksi fiktioksi: scifiä, fantasiaa, jopa eeppistä fantasiaa hyvänen aika sentään, vaihtoehtoista historiaa, dystopiakuvauksia, kauhua, maagista realismia ja sitä rataa.

Vapaus

Viimeinen viime vuoden puolella lukemani kirja oli Jonathan Franzenin Vapaus, ja kylläpäs kirjavuosi tosiaan loppui hienosti.

Vapaus opetti myös nöyryyttä - kaksi päivää ennen joulua ajattelin "lukaista" Vapauden alta pois, sehän on suomennettukin, ja käännöskirjoissa nyt ei kauan nokka tuhise. Pari päivää ennen uuden vuoden aattoa luin Vapauden viimeisiä sivuja auton takapenkillä moottoritiellä kännykän valossa saadakseni kirjan seuraavalle arvostavalle lukijalle. Se siitä lukaisusta.

Vapaus kertoo erään perheen tarinan, mutta en mene juoneen sen kummemmin - ei se siitä miksikään muutu ja teidän pitäisi sitäpaitsi lukea Vapaus itse. Vapaus on juuri sellainen kirja, johon pitää joulun aikaan uppoutua - pitkä ja kiehtova tarina. Mutta on se tietenkin muutakin, ja osa siitä muusta tuli selväksi vasta myöhemmin.

Vapaus nimenä tuntui ensialkuun hieman hämmentävältä, kunnes jossain vaiheessa tajusin yhden kirjan pääteemoista - ainakin omiin silmiini - olevan vapaus tuhoavana voimana. Vapauden tehdä mitä vain, seurauksista (itselle, kanssaihmisille tai ympäristölle) viis. Tämähän on keskustelu, johon silloin tällöin törmää netissä - osa keskustelijoista kannattaa tätä vapautta kiivaasti, holhousyhteiskuntaa vastustaen. Itse en ole (etenkään nyt, kirjan luettuani) varma siitä, voiko kaikkien vapauksien menetyksistä puhua holhouksena - jos emme osaa käyttää vapauksiamme vastuullisesti, olemmeko todella ne ansainneet?

Franzen, jonka kuvaaman perheen isä työskentelee ympäristön pelastamiseksi, käsittelee näitä vapauksia ennen kaikkea lastenhankinnan vapauden kautta, mutta nostaa esiin muitakin esimerkkejä. Vapaustematiikan ohella kirjailija ottaa kantaa - jokseenkin purevasti, jos minulta kysytte - muihinkin ajan ilmiöihin, mutta jälkikäteen on sanottava, että eniten mietittävää ja pureksittavaa olen itse saanut vapauden ja vastuun pohdiskelusta.

(Jos lastenhankinnan tematiikka mietityttää, kannattaa ehkä lukea myös Kevin Kellyn What Technology Wants, jota en lakkaa mainostamasta IKINÄ ja jonka mukaan väestönkasvu ei ole pelkästään negatiivinen ilmiö, vaan jossain määrin myös vaatimus innovatiivisuuden ylläpidolle.)

No, kirjallisesti Franzen on melkoinen velho. On äärettömän kiehtovaa huomata, miten käsittämättömän eri tavalla kirjan päähenkilöistä yksi - ehkä eniten esille nouseva Patty - itsensä masennuksen kourissa näkee ja verrata sitä siihen, miten muut Pattyn näkevät. Sen lisäksi, että tämä antaa aiheen miettiä sitä masentuneen ihmisen keskivertoa realistisempaa minäkuvaa, josta on silloin tällöin uutisoitu - me muut kai tuppaamme näkemään itsemme hieman todellisuutta positiivisemmin - on myös kiinnostava pohtia sitä aukkoa, joka on kokemamme minän ja muiden näkemän minän välillä.

Vapaus ei siis ainakaan minulle ollut vain kiehtova ja mukaansatempaava romsku vaan antoi myös ajattelemisen aihetta. Kaikkea sitä!

Kirja-aleet ja Odysseus

Tänään alkoi alennusmyynti Akateemisessa kirjakaupassa. Minä, Liina "Idiootti" Sivukirjasto, kuskasin keskustaan koko karavaanin* - vauva vaunuissa ja koira hihnassa - päästäkseni tutkimaan, olisiko Aksu viitsinyt laittaa yksittäiskappalealeen kokoelmateoksen Fantastic Women, jota olin laiskahkosti kytännyt erilaisista ulkomaisista webikaupoista jo pari vuotta. Ei ollut viitsinyt. Ostin kirjan silti, kun nyt kerran paikan päällä olin, ja manasin synkeänä kaiken maailman kuppaisia alekarnevaaleja. Haimme myös ainoan luettelosta varaamani kirjan, Jonathan Franzenin esseekokoelman How to Be Alone.

Sitten tulimme kotiin, ja kävi ilmi, että Joycen klassikosta Odysseus on tulossa uusi suomennos**. Tästä pyörähti heti kättelyssä lukupiiriehdotus, johon itsekin osallistuisin, jos piiri ei aloittaisi kannaltani hieman huonoon aikaan (uuden käännöksen ilmestyessä eli toukokuussa, jolloin olen suunnitellut siirtäväni neiti Sivukirjaston hoitovastuun herra Sivukirjastolle ja palaavani töihin. Otaksun, että moinen aivotoiminnan uudelleenkäyttöönotto ei ole paras hetki lukea Odysseusta.)

Olen muuten aiemminkin osallistunut Odysseus-lukupiiriin, vain epäonnistuakseni surkeasti - siitäkin huolimatta, että suunnitteilla oli tilata kaikille kirjan voittaneille t-paita tekstillä "Olen lukenut Joycen Odysseuksen". Siinäpä vaate, jolla takuulla saa respektiä osakseen etenkin kello kolmelta nakkikioskijonossa. Pitäisi ehkä ihan ottaa asiakseen mennä kello kolmelta nakkikioskijonoon, joissa muuten aika harvoin nykyään vierailen.

No, koska yhä haluan sen t-paidan, ja koska hyllyssäni komeilee Odysseuksen edellinen suomennos, varasin juuri rehvakkaasti kirjastosta Hannu Riikosen kirjan James Joycen Odysseus : kielen ja kerronnan sokkelo, jonka avulla Odysseuksen lukeminen on kuulemma mahdollista ja jopa - uskallanko sanoa - miellyttävää.

Katsotaan sitten toukokuussa, montako sivua (veikkaus: 14 ja puoli) olen lukupiiriä edellä. Piiriin voi muuten ilmoittautua Marjiksen blogissa.

EDIT. Olisitte voineet sanoa, että t-paidassani olisi seissyt "Olen lukenyt Joycen Odysseuksen". Kas kun ette kehoittaneet tatskaa em. tekstillä ottamaan.

* Okei, aika hyvin meni. Tungosta ei aamupäivästä ollut. Neiti huusi vain tosi vähän ja pääosin metrossa ja koirakin käyttäytyi mallikkaasti eikä (tietääkseni) nostanut koipea yhteenkään kirjahyllyyn - ehkä siksi, että joku mummeli tuli ihailemaan sitä, vauvasta viis.
** Tällä kertaa alkukielisellä nimellä Ulysses.

The Bards of Bone Plain

Patricia A. McKillipin kirjat ovat jollain tavalla kuin unta - usein niistä ei muista jälkikäteen paljoakaan. Ei muuta kuin taianomaisen, hiljaisen tunnelman ja sen, että lukukokemus oli mainio. En tiedä, mistä johtuu, mutta kun luin The Bards of Bone Plainin, yritin oikein erikseen fiilistellä kirjaa.

Ja olihan se - taas - mainio. Kirja keskittyy bardien opiston ympärille satumaisen maan pääkaupunkiin ja liikkuu kahdessa ajassa. Menneisyydessä, jossa bardi Nairn saapuu koululle ja yrittää ymmärtää lahjojaan; nykyisyydessä, jossa nuori bardi Phelan yrittää ymmärtää erikoista isäänsä ja tutkii Nairnin legendaa päästäkseen lopputyössään mahdollisimman helpolla ja jossa prinsessa Beatrice, kuningasparin nuorin lapsi, toimii arkeologina ja yrittää löytää oman tiensä omien kiinnostuksenkohteidensa ja asemastaan nousevien vaatimusten välillä.

Kirja oli sanalla sanoen suloinen - ei vain hyväntuulinen, vaan hieman haikea, kuten McKillipin kirjat usein. McKillipin maailmojen sadunomaisuutta selittää ehkä genressään - tai maailmankaikkeudessa - harvinainen väkivallan puute: sotakaan ei kosketa läheltä. Uhka on usein muuta kuin suoraa satutetuksi tulemisen uhkaa; ehkä jopa muutoksen välttämättömyyttä ja sitä, miten muutoksesta selviää minuutensa säilyttäen. McKillipien lukeminen onkin jotenkin (jo lukuhetkellä) kuin se paras muisto - tiedättehän, se, missä olet käpertynyt kesällä riippumattoon kirjapinon ja safarikeksipinon kanssa auringon paistaessa ja tuulenvireen pitäessä ötökät loitolla ja kohta voi mennä uimaan ja kaikki on hyvin ja safarikeksitkin kalorittomia - ja ehkä siksi ne jälkikäteen tuntuvat jotenkin katoavan mielestä. Kuin kaunis uni. McKillip kirjoittaa sitäpaitsi todella kauniisti, sitäkin on vaikea selittää.

Kitty Goes to War

Tyypit ja tyypittäret. Saattaa olla, että pääsen tekemään yhteenvedon vuodesta 2011 vielä tammikuun puolella, sillä Kittyn sotaretken jälkeen on enää muutama pahanen viime vuoden puolella luetuista blogaamatta. Tai siis ne olivat kyllä tosi hyviä, eivät pahasia. Mutta kuitenkin. Mikäli pidätätte jo hengitystä silkasta innosta, annan neuvon: ei kannata. Kyllä tässä vielä hetki menee.

Sitten viime näkemän on Carrie Vaughn tuottanut iloksemme lisää Kitty-kirjoja, ja jotain epäilyttävää uutta sarjaa myös. Välipalan tarpeessa luin Kitty Goes to War -osan, jota olin siihen asti hieman vältellyt siinä pelossa, että siinä on armeijallista paatosta. En voi sietää armeijallista paatosta.

Kansi: Tor / Forge

Ei siinä kuitenkaan ollut - ainakaan häiriöksi asti - armeijallista paatosta. Kitty ei varsinaisesti lähde kotoisasta Denveristään mihinkään, vaan aviomiehensä kanssa ottaa niskoilleen kolme armeijan ihmissutta, joilla ei ole ensimmäistäkään haisua siitä, miten laumassa tahi ihmissutena tulisi toimia. Samalla Kitty saa niskaansa kunnianloukkaussyytteen (ymmärtääkseni, jenkkien lakitermistö ei niin kiehdo, että olisin asian vallan tarkistanut) ja sattumalta myös kiukkuisen säävelhon.

Tapahtumia siis kolmeensataan sivuun piisaa, mutta Vaughn kirjoittaa vetävästi ja viihdyttävästi eikä lähde sen kummemmin käsittelemään Yhdysvaltain sotaretkiä tai niiden oikeutusta - kolme seikkaa, jotka tekevät kirjasta lukukelpoisen. Seuraavakin osa on hyllyssä, onneksi ei alkanut harmittaa.

Nyt nuori neiti Sivukirjasto vaatii aamiaistaan*, pitää kiitää.

* No, ei enää vaadi, koska kello on neljä, ja neiti Sivukirjasto on aamiaisen lisäksi syönyt toisen aamiaisen, brunssin, lounaan, välipalan ja kello neljän teen. Lisäksi hän yritti juoda myös äitinsä kahvit. Mutta tätä kirjoitettaessa vaati.

Clementine

Aion nyt lakata selittelemästä sitä, etten pysty aina keskittymään kaikkiin äänikirjoihin täysipainoisesti - olen päättänyt, että hyvä äänikirja imaisee mukaansa niin, ettei siinä muista ostoslistaa miettiä.

Tässä valossa steampunksarjaa jatkava Cherie Priestin Clementine on keskinkertainen äänikirja. Höyrypunk on genrenä hankala - niin paljon hukattua potentiaalia. Tässäkin seikkaillaan ilmalaivoilla niin, että oksat pois, ja silti tuli miettineeksi ostoslistoja vähän liiankin kanssa.

Juoni summattakoon seuraavasti: Sarjan ykkösosastakin tutun kapteeni Haineyn ilmalaiva on anastettu, ja se on saatava takaisin pikimmiten. Toisaalta, Chicagosta, lähetetään entinen Etelävaltioiden ykkösvakoojatar neiti Boyd varmistamaan mystisellä ilmalaivalla saapuvan lastin perille pääsy. Nämä kaksi reipasotteista yksilöä tapaavat kirjan keskivaiheilla ja päätyvät tietenkin yhdistämään voimansa.

Clementine liittyy vain löyhästi ykkösosaan, Boneshakeriin, eikä se ole missään nimessä likimainkaan yhtä kiinnostava - mutta onpahan ihan mukava, höyryävä välipala.

Muista Flebasta

Jostain syystä Iain M. Banksin Muista Flebasta -kirjan suomennoksen nimi kuulostaa minusta samalta kuin joku sanoisi "Muista Webasto", Webaston käsittääkseni ollen jonkinlainen autoihin liittyvä hökötin.

Hohoho. Asiaan.

Kirjassaan The Complete Polysyllabic Spree Nick Hornby yrittää lukea scifiä ja aloittaa Banksista. Kirjan nimeä ei mainita, mutta sen kannessa on avaruusalus. Hornby ei pääse kirjaan ollenkaan sisään, väittäen suorastaan itkevänsä tuskasta. Spreetä lukiessani ajattelin surullisena kontekstia; sitä, miten scifiin tutustumista ei ole välttämättä pakko aloittaa juuri siitä avaruusaluskirjasta, ja sitäkin ajattelin, että ei se Banks nyt niin hankalaa ole.

Sitten aloitin MF:n ja äkkiä tunsinkin suurta sympatiaa Hornbyn kärsimyksiä kohtaan. Pienellä präntillä painettua tekstiä, josta aivan turhan suuri prosenttiosuus kulutettiin erilaisia masiinoita kuvaten. Kynsin hampain piti taistella pysyäkseen jotakuinkin perillä siitä, mitä hittoa kirjassa milloinkin tapahtuu. Muistaakseni se toinen, paljon myöhäisempi Kulttuuri-romsku, jonka olen lukenut, oli paljon selkeämpi.

Toki se toinen oli myös perinteisempi. Banks käsittelee sarjansa pääluomusta, Kulttuuria, sen kiihkeän vastustajan silmien kautta ja se on lähestymistapana melkoisen riemastuttava. Olkoonkin, että vastustaja itse oli minusta hieman vastenmielinen olento, jota kohtaan en suuremmin kokenut lämpimiä tunteita.

Kun vihdoin pääsin hommaan vähän sisälle, nautin kirjasta paikoin kovin. Toisin paikoin en nauttinut - kirjassa oli esimerkiksi kohtaus, joka toden totta lähes sai minut oksentamaan lounasruokani saman tien. Kohtaus tuntui hieman tarkoitushakuisen raa'alta, ja sellainen tuppaa ärsyttämään.

Jäin myös miettimään sitä, miten paljon voidaan lukea käännöksen piikkiin. Käännös sinänsä ei ollut ollenkaan pöllömpi, mutta ehkä vieraat konseptit olisivat menneet alkukielellä paremmin perille - käännös tällaisessa yhteydessä tuntuu vähän rikkinäinen puhelin -leikiltä.

Niin tai näin, nyt se on luettu. Suhteeni Banksiin ei ole vieläkään yksiselitteisen rakastava.

Late Eclipses ja One Salt Sea

Tykkäsin October Dayesta niin paljon enemmän äänikirjaversiona, että kun sarjan neljäs ja viides osa ilmestyivät, odotin tiukasti äänikirjoja.

...okei, joo. En nyt enää tiedä. Seanan McGuire onnistuu edistämään sarjan pääjuonta - joka toki on Tobyn ja Tybaltin romanssi, jos ette tienneet - raivostuttavan hitaasti, ja kirjojen näennäistäkin juonta turhan tahmeasti, jos minulta kysytte.

Late Eclipses on jo kokonaan hävinnyt mielestäni ... ei vaan, Tobysta tehdään kreivitär ja näennäisesti syyllinen kahteen murhaan. Tobylla on kiire pelastaa nahkaansa ennen kuin paikallinen kuningatar tuikkaa hänet tulee roviolla. One Salt Sea lähettää Tobyn taas metsästämään kadonneita lapsia tai muuten syttyy sota maan ja meren välille, ja sanottakoon, että siinä sodassa maalla ei ole lumipallon mahdollisuuksia helvetissä.

Äänikirjoina nämä olivat kohtuullisen viihdyttäviä. Valitettavasti vaan äänikirjadialogissa kaikki pöljä jotenkin korostuu, koska sitä ei voi sivuuttaa aivan samalla tavalla kuin lukiessa. Dialogien ja kaikkien henkilöhahmojen ylivertainen hitaus ja typeryys tuntui paikoin turhankin alleviivatulta - uskokaa huviksenne, että jos koiran kanssa lenkillä tekee mieli alkaa karjua äänikirjalle ääneen, on turhauma suurehko. Enkä uskalla edes arvailla, kuinka suurelta osin joulukuun lisääntyneestä kahvinjuonnistani voi syyttää McGuiren kofeiiniaddiktia sankaritarta. Luultavasti hyvin suurelta osin.

Niin tai näin, luen varmaan seuraavankin osan, mutten kyllä suosittele kellekään joka ei jo ole koukussa.

The Poison Eaters and Other Stories

...turha kuvitellakaan, että saisin kaiken tämän vuoden puolella luetun myös blogattua tänä vuonna, mutta jotta vuoden yhteenveto ei taas vajuisi jonnekin helmikuulle, koetan olla ripeä.

Minulla on, kuten tunnettua, usein vaikeuksia novellikokoelmien kanssa. Nämä vaikeudet eivät päteneet Holly Blackin novellikokoelmaan The Poison Eaters and Other Stories, josta pidin mahdollisesti jopa enemmän kuin rouvan romskutarjonnasta - josta siitäkin olen kohtuullisessa määrin pitänyt. Tarinat olivat mukavan vinksahtaneita, eivätkä ne lyhyestä muodostaan huolimatta olleet sillä tavalla takkuisia, jossa lukija - siis minä - kärsimättömänä alkaa odottaa joko tarinan loppua tai jotain kohtaa, jossa olisi edes vähän järkeä.

Vaikka kirjassa oli muutama tarina, jotka liittyivät Blackin romaaneihin, ne eivät olleet mitenkään erityisiä suosikkejani. Sen sijaan pidin kovasti tarinasta The Coat of Stars, jossa vaatesuunnittelija yrittää ryöstää rakastettunsa takaisin keijuilta ja ihan erityisen paljon pidin hurmaavasta Paper Cuts Scissors -novellista, jossa kirjalliset hahmot heräävät henkiin, ja eräs kuolevainen päätyy seuraamaan hahmojen bileitä:

"Lo, John Galt hath eaten all the salsa," said a knight in green armor adorned with leaves. 

"Oh, how awful," said Dolly Alexandrovna from Anna Karenina. She smothered her gown, looking exactly like a painting of her Justin had seen. "I won't forgive him and I can't forgive him. He persists in doing this every night".

- Holly Black, Paper Cuts Scissors

...niin niin, noihin bileisiin haluan itsekin - ehkä jo ensi vuonna? Hmm?

Nell Gwynne's Scarlet Spy

Hyvää uutta vuotta vaan kaikille. En juuri perusta uudesta vuodesta - koen hieman ahdistavaksi sen, miten aika yhtäkkiä muuttuu diskreetiksi ja huomenna on kaikki paremmin. Yritän kyllä jonkinlaisen Sivukirjastovuoden summauksen hoitaa, mutta parempi minä syntynee pikkuhiljaa.

Ennen joulua luin hieman lisää Kage Bakeria: Nell Gwynne's Scarlet Spy on pienoisromaani, jonka ostin kerran suunnattoman närkästyneenä siitä, että sarjan ensimmäinen osa oli tuosta noin vaan kehdattu myydä loppuun.

Kansi: J. K. Potter / Subterranean Press

NGSS kertoo Lady Beatricesta, joka kohtaa perin kiusallisia vastoinkäymisiä (tulee raiskatuksi) ja joka täten joutuu ansaitsemaan elantonsa katuja mittailemalla. Aikaa myöten hän kuitenkin pääsee Nell Gwynnen ... hmmm ... laitokseen, jossa korkeamman luokan prostituoidut eivät vain harrasta maksullista seksiä vaan myös toimivat vakoojina The Gentlemen's Speculative Societylle. Society lähettää Beatricen ja muutaman muun naisen selvittämään kummallista kaupankäyntiä maaseudulla. Kirja sisältää toisenkin, lyhyemmän tarinan Lady Beatricesta - ilmeisesti siltä varalta, että joku lukijoista kokee tulleensa puijatuksi hinta/sivumääräsuhteen vuoksi.

NGSS oli mainio pieni höyrypunktarina, mutta jälkikäteen jäi sellainen olo, että Baker on kuitenkin parhaimmillaan pidempien tekstien kimpussa. Näistä lyhyemmistä en - syystä tai toisesta - löydä sitä Bakeria, joka hohtaa muistikuvissani vähintään yhtä myyttisenä kuin lapsuuden joulut. Hmmm, voi olla, etten löydä sitä Bakeria enää koskaan mistään.

Joulun taikaa

Iloista joulua täältä Sivukirjastosta! Olkoot joulukirjanne runsaslukuiset.

Itse olen käpertynyt sohvan nurkkaan pihistettyjen villasukkien ja kerrassaan täydellisen jouluromskun kera - vaihteeksi kyseessä ei ole spefiä edes läheltä liippaava tarina. Suosittelen muillekin.

Earwig and the Witch

Poiketaanpas vähän lastenkirjallisuudessa; mainitsin taannoin ostaneeni Diana Wynne Jonesin viimeiseksi jääneen kirjan, Earwig and the Witchin. Tarkoitus oli säästellä sitä, mutta päädyin kuitenkin lukemaan sen, koska kirjahyllyssä odottaa vielä lukematonta Jonesia pahan päivän varalle. (Pahoja päiviä on varaa tulla YKSI.)

Kansi: HarperCollins

No, EatW kertoo Earwig-nimisestä orpotytöstä, joka nauttii orpokodissa olosta suunnattomasti. Kaikki tekevät, mitä hän haluaa. Sitten, onnettomuudekseen, hänet adoptoi paikallinen noita, joka ilmeisesti ei lainkaan suunnittele tekevänsä, mitä Earwig haluaa. Onneksi sankarittaremme on päättäväinen tyttö.

Rakstan Jonesin kirjoja ihan lähtökohtaisesti, ja pidin tästäkin hurjasti, mutta vähän välipalan fiilis siitä silti jäi. Kirja oli mainio, mutta niin turkasen lyhyt, että luultavasti olisin harmistunut jo kuusivuotiaana. Se on kuitenkin lämmin ja taianomainen kirja, ja Earwig on symppis päähenkilö.

Voi DWJ, meillä on niin ikävä.

Curse Workers, osat 1 ja 2

Koska backlogini ns. pursuaa, teen palveluksen kaikille ja tungen sarjojen osia samaan postaukseen ainakin nyt joulukuussa. Ensin tästä saa nauttia tahi kärsiä Holly Black, jonka Curse Workers -sarjan ensimmäiset osat, White Cat ja Red Glove, luin hiljattain.

 

Kannet: Orion

Sarja kertoo Casselista, teini-ikäisestä pojasta, jonka koko perhe omaa taikavoimia. Taikuutta on seitsemää eri tyyppiä; on muistitaikoja, onneen liittyviä taikoja, kuoleman taikoja ja niin edelleen, siten, että yksi ihminen osaa yhden sortin taikoja. Taikaa on muussakin väestössä - jos kohta taidot ovat harvinaisia, tavallisten ihmisten pelkäämiä ja tyypillisesti järjestäytyneen rikollisjengin palveluksessa. Casselin äiti on vankilassa, veljistä toinen mafian palveluksissa ja toinen yliopistossa, ja Cassel itse on kalliissa sisäoppilaitoksessa - kunnes näkee unissaan valkoisen kissan, jossa tuntuu olevan jotain hieman outoa. Kakkososassa Cassel jatkaa sisäoppilaitoksessa, kaihoaa rakastamansa tytön perään ja yrittää ottaa pesäeroa niin mafiasta, FBI:n agenteista kuin äidistäänkin - selvittäessään samalla isoveljensä murhaa.

Black on luonut kiinnostavan maailman, jossa taikuus toimii jotakuinkin uskottavan oloisesti eikä sen yhteiskunnallisilta vaikutuksiltakaan sarjassa vältytä. Taikuus Casselin maailmassa on vähän kuin mutanttigeenit Ryhmä X:n universumissa - pelottavat voimat huolestuttavat tavallista kansaa, ja erilaisia ihmisiä aletaan helposti vainota.

Juonenkäänteet ovat paikoin (etenkin ykkösosassa) hieman ennalta-arvattavia, mutta ei se niin haittaa. Iso osa juonesta perustuu molemmissa kirjoissa huijauksiin, ja vaikka näistä petoksista saakin ihan hyviä juonenkäänteitä, toivoisin välillä, etteivät ihan kaikki kirjailijat käyttäisi esimerkkihuijauksena sitä vanhaa kunnon kadonnut sormus -systeemiä. Se on jo nähty.

Cassel on päähenkilönä hieman ristiriitainen - nokkela, näppärä ja kohtuullisen kunnollinen, mutta pohjattoman (ja paikoin hieman rasittavankin) itseinhon riivaama. Teki mieli ravistella. Onneksi Black kirjoittaa vetävästi eikä Casselin synkeyteen jäädä liiaksi vellomaan.

Nautin sarjasta hirveän paljon enemmän kuin Blackin aiemmasta tuotannosta, joka ei sekään ole ollut hullumpaa, ja odotankin seuraavaa osaa kovasti.

The Painting and the City

Marraskuiseen äänikirjalamaannukseen kuului myös Robert Freeman Wexlerin The Painting and the City.

Kansi: PS Publishing

Kirja kertoi New Yorkissa elävästä taiteilijasta, joka törmää maalaukseen, jota ei enää saa mielestään. Taiteilija alkaa selvittää maalauksen historiaa ja törmää karmaisevaan tarinaan kaupungin alkuajoilta, jolloin hollantilaiskollega on palkattu maalaamaan - ja maalaamalla toteuttamaan - kauheuksia. Kirja tutkiskeleekin taiteen ja todellisuuden suhdetta.

Luullakseni.

Kirjassa oli kahdenlaisia kohtia - selkeää narratiivia, jota jaksoin kuunnella vaivatta, ja sitten sitä muuta. Oli kiinnostavaa seurata elämää sekä nykypäivän New Yorkissa että (etenkin) 1800-luvun New Yorkissa, ja näistä  kohdista nautin koko lailla. Välissä oli kuitenkin jotain, joka luullakseni oli surrealistista pohdintaa taiteen ja todellisuuden suhteesta. Ehkä. En nimittäin muista. Saatoin kuunnella kirjaa pitkiä pätkiä vain huomatakseni, että nämä kohdat eivät tuntuneet jättävän minkäänlaista muistijälkeä mieleeni. Välillä kelasin kuunnellakseni uudestaan, keskittyneemmin. Lopputulos oli tismalleen sama - en jostain syystä pystynyt keskittymään pätkiin sitten ollenkaan.

Jos joku on lukenut TPatC:n, nyt passaisi tulla kertomaan, mitä niissä välikohdissa oikein tapahtui. Jos muistatte.

Santa Olivia

Iloinen veronmaksaja täällä hei. Seuraa poliittinen kannanotto: kirjastolaitoksen lisäksi Sivukirjasto kannattaa lämpimästi myös Yleisradion toiminnan rahoittamista ja on iloinen siitä, että hommalle löydettiin nyt malli. Kommenttiboksissa voi vapaasti halutessaan vääntää kättä siitä, onko vai eikö ole reilua se, että Ylen toiminnasta pitää maksaa vaikkei telkkaria omistaisikaan, mutta sanottakoon nyt ihan ensi alkuun, että minusta on ihan reilua sekin, että maksan vanhustenhoidosta, vaikken tällä hetkellä käytä niitä palveluita edes välillisesti (tarvitsemalla laitosta, johon viedä lähipiirin vanhuksia hoitoon.)

Tällä alustuksella pyrin naamioimaan sen, ettei minulla ole paljonkaan sanottavaa Jacqueline Careyn kirjasta Santa Olivia.

Kuva: Mistä lie internetistä, ilmeisesti kustantaja ei juuri webistä välitä.

Carey on luonut uudehkossa sarjassaan yhteisön, jolla ei ole Yleä, eikä paljon muitakaan palveluita (noilla onnellisilla ei ole edes verotusta! Paratiisi whee!) - Yhdysvaltain ja Meksikon rajalle on jäänyt pieni kaupunki, joka ei ole enää kummankaan maan alueella. Suojeluspyhimyksensä mukaan nimetty Santa Olivia sisältää sotilastukikohdan ja lähinnä järjestäytyneen rikollisuuden ympärille rakentuneen siviiliväestön, eikä siitä todellakaan kerrota mitään Yhdysvaltain kansalaisille, jotka luulevat olevansa sodassa Meksikon kanssa, ja saattaisivat paheksua. Tässä kaupungissa kasvaa nuori tyttö, Loup, jonka isä on jonkinlainen geeniteknologian taidonnäyte. Loup onkin jonkinlainen superihminen, ja jouduttuaan asumaan kirkon huomiin muiden orpojen kanssa hän alkaa jakaa (oman käden) oikeutta lainvalvonnan ulottumattomissa olevassa kaupungissa.

Santa Olivia oli synkeämpi ja myös kevyempi kuin Careyn edelliset kirjat - ainakin ihan silkassa paperin massassa mitattuna. Viihdyin tämän parissa kyllä, mutta jäin hieman kaipaamaan Kushiel-sarjojen kiemuraisuutta ja esteettisyyden palvontaa. Silti, ihan mukava dystooppinen välipala.

Heroes of the Valley

Jonathan Stroudin Bartimaeus-sarja on varmaan monellekin tuttu, mutta kauheasti en ole nähnyt puhuttavan pari vuotta sitten ilmestyneestä Heroes of the Valley -kirjasta, joka ei liity djinneihin mitenkään.

Kansi: Random House/Corgi

HotV:n sankari on nuori Halli, joka on koko pienen ikänsä kuunnellut tarinoita esi-isänsä Sveinin sankariteoista, sukunsa suuruudesta ja siitä, miten ylämaiden kukkuloiden suojaavien kivien takana elävät pelottavat hirviöt, trowt. Näiden hirviöiden vuoksi ei kukaan ikinä poistu siitä laaksosta, jossa Hallin suvun lisäksi elää ja maata viljelee kymmenkunta muutakin suurta sukua. Sitten alkaa tapahtua: Halli tapaa Aud-tytön, jonka jano seikkailuille on vähintäänkin yhtä suuri kuin Hallin oma. Aud ei sitäpaitsi usko mihinkään hirviöihin, vaan pitää niitä vain tapana pitää kansa kurissa. Lisäksi Halli todistaa murhan ja lähtee omalle, yksityiselle seikkailulleen tarkoituksenaan kostaa - mutta tapahtumat karkaavat Hallin käsistä.

Stroud onnistuu jotenkin yhdistämään hirviöiden luomaa aitoa uhkaa lähes slapstick-henkiseen komediaan. Halli on itseriittoinen - etenkin alkuun - ja saattaa itsensä ja etenkin muut tilanteisiin, joille on pakko hihittää itsekseen sohvan nurkassa. Välillä Stroudin tarinoinnista tuli mieleen jopa kansantarujen trickster-arkkityyppi ja niihin liittyvät tarut, sillä Hallissa oli kyllä ainesta vaikka tällaiseksikin sankariksi.

Tarinan edetessä Halli toki kasvaa ja joutuu ottamaan vastuuta teoistaan; vastaavasti hän myös huomaa, että asioilla on usein kaksi puolta, eikä juuri mikään ole niin yksinkertaista kuin päällisin puolin voisi luulla.

Tykkäsin HotV:sta vähintäänkin yhtä paljon kuin aiemmista Stroudeista - jollain tavalla tämä kirja, vaikka tunnistettavasti Stroudia, on kuitenkin jotain ihan muuta.

The Unwritten

Seuraa sarjakuvallista osastoa. Herra Sivukirjasto tykkäsi sille taannoin ostamani uuden sarjakuvan, Mike Careyn ja Peter Grossin The Unwrittenin ykkösosasta Tommy Taylor and the Bogus Identity ja niinpä sarjaa on sittemmin hankittu hyllyymme kolme osaa (Inside Man, Dead Man's Knock ja Leviathan) lisää. Sain vihdoin aikaiseksi lukea ne itsekin, ja myöntää täytyy, että herra Sivukirjastolla on hyvä maku.

Kaikki kannet: Vertigo

The Unwritten kertoo Tom Taylorista, jonka isä on suositun harrypotterhenkisen kirjasarjan luoja. Kirjat kertovat nuoresta velhon taimesta, Tommy Taylorista, joka on selvästi ottanut vaikutteita jo aikuiseksi ehtiinestä Tomista. Tom hankkii tienestejä esiintymällä kadonneen isäpappansa puolesta erilaisissa kirjallisuustilaisuuksissa ja coneissa, kunnes nuori ja ilmeisesti suoraan Dickensin teoksesta putkahtanut naisihminen asettaa Tomin perhetaustan kyseenalaiseksi yleisön edessä. Seuraa intertekstuaalinen ja kiehtova keitos, jossa Tomin mainetta yritetään mustamaalata, henki viedä - ja jossa Tomin pitäisi jotenkin selvittää isänsä kirjojen salaisuus.

The Unwritten on kiehtova sarjakuva tarinoista, kirjoista ja identiteetistä, ja vaikka se voi hieman liukuakin siihen kategoriaan, jossa kirjoittamisesta kirjoitetaan liikaa, ei sekään liiaksi häiritse. (Sen sijaan innostuin ajatuksesta lukea Moby Dick ja ehdottomasti jotain Dickensiä. Mikseivät kirjallisuusviittaukset voi koskea mitään ohuita kirjoja?)

Sivukirjasto suosittelee, ja on eri tyytyväinen siitä, että nämä löytyvät omasta hyllystä (vaikka kaupunginkirjaston erinomaisuudesta kertonee jotain sekin, että ystäväni hyrisi tyytyväisyyttään kun nämä löytyvät sieltäkin hyllystä.)

Meeks

Kuuntelin taannoin Julia Holmesin kirjan Meeks, enkä oikein enää tiedä, mitä siitä sanoisin. Moni on pitänyt tätä hieman unenomaista dystopiaa vallan mainiona, mutta itse en oikein saanut siitä mitään irti.

Meeks kertoo yhteiskunnasta, jossa nuoret miehet löytävät itselleen morsiamen tai käy huonosti. Se kertoo myös yhteiskunnasta, joka on sodassa nimetöntä vihollista vastaan. Yhteiskunnasta, joka palvoo sankareitaan jokavuotisessa juhlassa ja joka on melkoisen aito ja ahdistava dystopia. Kirjassa on kaksi päähenkilöä, naista itselleen etsivä, sodasta palannut nuori mies Ben ja puistossa hengaava pummi, poliisiksi haluava Meeks.

Jään hyvin harvoin miettimään, miksi jokin kirja on kirjoitettu. Minulle riittää yleensä syyksi vetävä tarina, tai hieno teksti, tai lähestulkoon ihan vain se, että paperille on painettu sanoja peräkkän - ja jos kirjoittaja on niillä jotain halunnut sanoa, aina parempi. Meeksin kohdalla sen sijaan mietin useammin kuin kerran, miksi se oikein on kirjoitettu. Kuten sanottua, en saanut siitä juuri mitään irti - en nauttinut tarinasta, en erityisemmin ihastunut kieleenkään, enkä löytänyt siitä oikein mitään sanottavaakaan. Voi olla, että syy oli osin omani: formaatti ei ehkä palvellut teosta parhaalla mahdollisella tavalla, tai ehkä minun olisi pitänyt kuunnella nopeutetun tekstin sijaan hitaampaa versiota. Niin tai näin, huomasin ajatusteni usein liukuvan kirjasta pois ja tarttuvan itsepintaisesti ihan mihin tahansa muuhun.

En suosittele - mutta jos kuitenkin luette, ja rakastutte siihen, olen iloinen puolestanne. Kertokaa minullekin sitten, mikä kirjassa oli pointtina.

Pako helvetistä!

Jostain käsittämättömästä syystä olin pitkään sitä mieltä, että Hal Duncanin lyhyen romskun alkukielinen nimi on Escape! From Hell, ja kiehuin erään unettoman yön kustantajalle suomenkielisen nimen vesittämisestä. Selvää on, ettei Pako helvetistä! ole yhtään niin tehokas - huutomerkki on ihan väärässä paikassa.

Sitten kävi ilmi, että olin hallusinoinut sen alkuperäisenkin nimen huutomerkkien paikat. Murjotin toisen unettoman yön, ja lähellä oli, etten käskenyt Hal Duncanin pitää tunkkiaan ihan lopullisesti - Vellumin luettuani harkitsin asiaa vakavasti.

Kansi: Like

Ph! oli jokseenkin helpommin lähestyttävä kuin melkoisen raskas ja minulle intellektuellin paikkani (nurkka, koirien luona) osoittanut Vellum. Siinä neljä helvettiin joutunutta päättää entisen sotilaan johdolla ottaa hatkat, ja siinäpä se sitten olikin. Tätä seuratessa menee mukavasti muutama tunti.

Kirja on väkivaltainen, vauhdikas ja mainio välipala, jos väkivaltaa ylipäänsä kestää. Voin ehkä tässä mainita, että itse kestän väkivaltaa yhä huonommin ja huonommin - kiroan tälläkin hetkellä erästä Banksia ihmissyöjäkuvauksistaan. Vatsani ei suostu asettumaan. Mutta se on toinen juttu se, Ph! oli muistaakseni vielä siedettävällä tasolla.

Harjukaupungin salakäytävät

Lähetin koko viime syksyn telepaattisia viestejä joulupukille: toivoin Pasi Ilmari Jääskeläisen uusinta joululahjaksi. En saanut - tästä voi ehkä päätellä, että olin ollut tuhma, mutta toisaalta sain monia muita kiinnostavia kirjoja.

Vihdoin lainasin Harjukaupungin salakäytävät kirjastosta. Olisin oikeastaan halunnut ostaa sen kannatusmielessä, mutta se oli joka paikasta loppu, ja kun vihdoin kohtasimme kirjamessuilla, kirjaston kappale oli jo kotonani ja pihiys iski.

Otaksun, että tämä on blogimaailmassa kiertänyt jo laajalti, mutta tarjoan silti hyvin lyhyen juonisynopsiksen: kustantaja Olli Suominen kohtaa vanhan rakastettunsa ja lapsuutensa kesät Jyväskylässä. Kirjassa luetaan Elokuvallista elämänopasta, ja Harjukaupungin salakäytävät onnistuu itsekin mainiosti olemaan elokuvallinen - dramaattinen, hämmentävä ja kiehtova.

Lukukokemus oli siksi vahva, etten oikeastaan usko, että kaikki kirjailijat olisivat saaneet paikoin hieman höpsöä juonta toimimaan näin hyvin. Brittitermi suspension of disbelief tulee tässä hyvin kyseeseen - alunperin koko ilmiön on ajateltu olevan kirjailijan, ei lukijan, vastuulla, ja Jääskeläinen osaa homman. Luin kirjaa yötä myöten ja näytin luultavasti pöllöltä loppukohtauksen aikana.

Haluaisin sanoa, että Harjukaupungin salakäytävissä on vanhojen elokuvien taikaa, mutta en ole katsonut vanhoja elokuvia tarpeeksi voidakseni sanoa näin suurella luottavaisuudella. Sanonkin, että Harjukaupungin salakäytävissä on sitä taikaa, jota uskon vanhoissa elokuvissa olevan - ja sehän voi olla jopa vahvempaa taikaa kuin se, joka niissä oikeasti on.

Beggars in Spain

Nancy Kressin Beggars in Spain on julkaistu 1993, mikä tuntuu sekä epäolennaiselta että uskomattomalta, niin hyvin se toimii myös parikymmentä vuotta myöhemmin.

Kirjassa geenimanipulaatio on arkipäivää, ja eräs tutkija löytää geenin, jota muokkaamalla voidaan poistaa unentarve tyystin. Unettomat ihmiset, joita Jenkkeihin joitakin tuhansia syntyy, ovat valitettavasti vain jokseenkin ylivertaisia - kun ei tarvitse nukkua, on enemmän aikaa kaikkeen muuhun, ja aivot tulevat muutenkin otetuksi paremmin käyttöön. Unettomat herättävät kuitenkin närää ympäröivässä yhteiskunnassa - on vaikeaa, kun osa joukosta on näin selvästi ylivertainen. Epävarmuus nukkujien puolelta johtaa vastareaktioihin unettomien puolelta; yhteiskunta on muutoinkin mullistuksen kynnyksellä. Halpaa energiaa on riittämiin, automaatio hoitaa suuren osan töistä ja epäselvää onkin, mihin enää tarvitaan tavallista - ehkä lahjatontakin - nukkujaa.

Yksi unettomista on kirjan päähenkilö Leisha Camden, joka koko kirjan ajan hakee reittiä, jonka avulla unettomat ja nukkujat voisivat elää yhdessä. Leisha arvostaa sivistystä ja kovaa työtä, eikä ole kovinkaan kotonaan yhteiskunnassa, jossa jäsenet jatkuvasti tuottavat pettymyksen ihmisistä aidosti parasta uskovalle Leishalle. Yhteiskuntaa tarkastellaan myös muuta kautta: niin muusta yhteiskunnasta pelokkaina eristäytyneiden unettomien näkökulmasta kuin nukkujien toimen ja sijan etsinnästä.

Kressin Yhdysvallat onkin kohtuullisen pelottava kuvaus tulevaisuudesta: jos teknologinen kehitys tekee yksittäisen ihmisen työpanoksen tarpeettomaksi, mikä silloin on elämän tarkoitus? Kressin kuvaamana suuri osa kansasta ei ole lainkaan kiinnostunut tekemään töitä, kehittymään tai sivistämään itseään vaan etsii tyydytystä nopeinta mahdollista reittiä.

Kress esittää myös - yhä nyky-yhteiskunnassa relevantin - kysymyksen siitä, mitä paremmin menestyvät ovat velkaa heikommin toimeentuleville? Eivätkö ehkä mitään, kuten monet unettomat, kapitalistisen yhteiskunnan sankareina tuntuvat ajattelevan? Vaiko ehkä sittenkin jotain, kuten Leisha uskoo - mutta miksi, ja miten sen voi perustella niin, että nekin uskovat, joilla menee hyvin?

Kressin syystäkin 101 spefin helmeä -listalle päässeessä kirjassa on niin hengästyttävän suuri määrä isoja ajatuksia ja kysymyksiä, että suosittelen lämmöllä ihan kaikille.

Boneshaker

Luin juuri kauneusblogia, jonka kirjoittaja ilakoi muuton jälkeen saavutetusta edusta: omasta yöpöydästä. Vihdoinkin paikka, johon laittaa iltapurnukat. Kerron tämän siksi, että jos minun sänkyni vieressä olisi yöpöytä - eikä esimerkiksi koiran sänky, jossa koira aina silloin tällöin suostuu viettämään yönsä - olisi sillä pino kirjoja, jotka tarjoaisivat jännitystä jokaiseen iltaan uhkaamalla kaatua keskellä yötä päähäni. Kukin tavallaan, kai.

Asiaan. Luin Englannin reissulla myös* Cherie Priestin juuri leffaoikeutensa myynyttä** kirjaa Boneshaker, joka varmaankin sopii heille, jotka haluavat tutustua höyrypunkgenreen lähemmin, tai heille, jotka suhtautuvat zombeihin lämmöllä.

Boneshaker kertoo nimittäin 1800-luvun lopun Seattlesta, jossa pikku onnettomuuden seurauksena maasta tulvii ihmiset zombeiksi muuttavaa kaasua. Kantakaupunki on muurattu umpeen eikä sinne tai sieltä ole kovin helppoa päästä - mutta sinne kuitenkin suuntaa kulkunsa päättäväisesti teini-ikäinen Zeke, joka haluaa puhdistaa isänsä maineen. Zeken perään lähtee äiti Briar, jonka mielestä Zeken isän maine on ansaittu mutta joka kuitenkin toivoo, että olisi tullut keskustelleeksi asiasta poikansa kanssa ajoissa.

Kirja on täynnä ilmalaivoja, kaasunaamareita ja muita gadgetteja, jotka tekevät tästä kaiken kaikkiaan mainion höyrypunkroinaa esittelevän kirjan, ja vaikka juoni on melkoista ympäriinsä juoksentelua, on se kuitenkin varsin viihdyttävää juoksentelua. Jos kirja leffaksi muuntuu, aion itse mennä katsomaan, ja sitä odotellessa aion lukea Boneshakerin jatko-osatkin - niin, tokihan niitä on, peräti kolme.

* Näin, sillä julmat lentoemännät eivät anna pitää Kindleä päällä lentokoneen nousun tahi laskun aikana, enkä tiedä, oletteko ikinä asiaa ajatelleet, mutta lentokoneen nousussa ja laskussa kestää ihan järjettömän kauan.
** Tarkalleen ottaen kirjailijatar varmaankin möi leffaoikat, ei itse kirja, mutta on hauskempaa ajatella asiaa toisin enkä ole saanut vielä kahvia.

The Complete Polysyllabic Spree

Lisää Booksyn vinkeistä kaiveltuja teoksia - toinen ikinä lukemani Nick Hornby. Ensimmäinen käsitteli potkupalloa, toinen aihetta, josta pidän vielä enemmän: lukemista.

The Complete Polysyllabic Spree käsittää Hornbyn kirjoittamia kolumneja kirjoista, joita on lukenut. Koska pidän lukemisesta, pidän myös lukemisesta lukemisesta - voidaan ehkä sanoa metalukemisesta - ja hotkaisin kirjan onnellisena taannoisella Englannin matkalla Kindlelläni.

Ääneen nauraen, herra Sivukirjaston suureksi iloksi.

TCPS oli siis hauska ja innostava, ja oli varmaan jossain määrin onni, etten Englannissa halunnut maksaa dataroamingista tai olisin varmaankin varannut kirjastosta joka toisen kirjan, jonka Hornby mainitsi (nyt tyydyin yhteen ja se odottaa vielä lukemistaan.) Siihen kyllä petyin, miten nuivasti Hornby suhtautui esimerkiksi scifiin.

Ennen kaikkea innostuin kirjan esipuheesta, jossa Hornby käsittelee sellaisia asioita kuin miksi olisi hyvä lukea kirjoja joista nauttii, tai miksi ajatus siitä, että Oikean Kirjallisuuden tulee olla niin vaikeaselkoista, että lukijan hiukset tipahtavat sivulla 6 on hieman kummallinen ajatus. Kirjoista ilman muuta kannattaa nauttia eikä mitään välttämättä kannata lukea vain siksi, että se jostain syystä tulisi jokaisen lukea.

Ja sitä kohtaa rakastin ihan erityisesti, kuulkaa, kun Hornby kirjoittaa siitä, miten lukukokemus on yleensä kirjan, lukijan ja tilanteen summa (tai ehkä tulos jostain monimutkaisesta differentiaaliyhtälöstä) - tätä eivät viralliset kirja-arvostelijat kai saa sanoa, mutta totta se kuitenkin on. Minä luen kirjoja erilaisissa mielentiloissa, mikä on tullut erityisen selväksi tänä hormonien käryisenä syksynä, ja on varmaa, että joskus olen väärä lukija kirjalle. Sen vuoksi kirjoista bloggaaminen on jokseenkin helpottavaa - ei tarvitse teeskennellä toimivansa absoluuttisten totuuksien kanssa.

Kirjasta löytyi myös Sivukirjaston kannatteleva ajatus, lainauksen lainauksena, olkaa hyvät:

Zaid's finest moment, however, comes in his second paragraph, when he says that 'the truly cultured are capable of owning thousands of unread books without losing their composure or their desire for more'. That's me! And you, probably! That's us! 'Thousands of unread books'! 'Truly cultured'!

- The Complete Polysyllabic Spree, noin 44% kohdalla

Sivistyksen turha painolasti

Bongasin Minna Lindgrenin kirjan Sivistyksen turha painolasti Booksylta, ja lainasin sen kirjastosta hieman tutisevin käsin. Ai miksi tutisevin? No siksi kun Hesarin kriitikko selvästi vihasi sekä kirjaa että kirjailijaa. Booksyn arvio oli koko lailla positiivisempi, mutta odotukset olivat vähintäänkin epävarmat.

Kansi: Teos

Nyt, Sivistyksen turhaa painolastia viisaampana, voin vain otaksua, että ilmeisesti toimittaja ja kriitikko Lindgren on joskus - epäilemättä vahingossa - ottanut ja pissinyt Helsingin Sanomain kriitikon muroihin. (Tässäpä hyvä syy olla syömättä muroja. Sitä kuitenkin vain hermostuu jos joku on pissinyt niihin.) Voi tietysti olla, että Hesarin asiattoman rajalla horjuen tasapainoilevaan juttuun on jokin muukin syy, mutta minulle jäi siitä suoraan sanottuna aika paha mieli - jo ennen kirjan lukemista.

Minusta Sivistyksen turha painolasti oli hauska, viihdyttävä, ajankohtainen ja vähän haikeakin. Se käsitteli työelämää, ja muuta elämää, ja tiedon ja sivistyksen merkitystä ja merkityksen murenemista. Kuten Booksy, minäkään en sure perinnöllisen sivistyneistön katoamista (hyvä termi, itse varastin - kiitos Booksy) mutta olen hieman huolestunut siitä, miten sivistys yleensä tuntuu nykyään olevan niin kovin ... halveksittua. Koin myös hieman surua vanhentuneiden kirjojen äärellä. (Toisaalta, sehän on erinomainen syy hamstrata fiktiota, eikö? Se ei vanhene samalla tavalla.)

Mitä tähän nyt vielä voi sanoa? Nauroin ääneen monta kertaa kirjaa lukiessani, mikä hieman huvitti herra Sivukirjastoa. Luin myös nuorelle neiti Sivukirjastolle kirjasta lakkojuhlia käsittelevän pätkän, joka kiinnosti myös - juuri tuolloin oman lakkonsa alkamisesta tietoa odottelevaa - herra Sivukirjastoa suuresti. Kunnes muisti, ettei häntä oltu kutsuttu mihinkään lakkojuhliin, ja ilme synkkeni.

Kindlen upgrade

...tapahtui ihan itsekseen vain. Ostin taannoin Kindlen, joka oli täsmälleen ensimmäisiä Suomeen myytäviä laitteita, ja olin hommasta pähkinöinä - huolimatta siitä, että tänne kehitysmaahamme ei myyty laitteita, joissa olisi ollut toimiva verkkoyhteys. Ei edes WLAN-yhteyttä.

Koska koko ajan verkkoa etsivä Kindle kulutti akkua kuin allekirjoittanut joululauluja lokakuussa (rutkasti enemmän kuin muiden mielestä olisi tarpeen), käänsin verkkoyhteyden pois päältä ja unohdin koko jutun.

Nyt on kuitenkin tapahtunut jotain - ehkä uusi versio, ehkä maamme on päästetty pannasta, tai jotain muuta, mutta kun Brittein saarilta palattuamme avasin Kindlen, havaitsin, että olin unohtanut siihen verkon päälle - olin kokeillut Kindle Storea Londoon hotellihuoneessa innoissani Kindlellä toimivasta verkosta (ostin hienolla nimellä varustetun kirjan, Mall of Cthulhu. Odotan sanoinkuvaamatonta lukuelämystä) - ja signaali löytyi ihan täältä Suomestakin käsin.

Ihan kuin olisin saanut uuden laitteen. Oi onnea!

The Testament of Jessie Lamb

Jane Rogersin The Testament of Jessie Lamb oli ihan kamala. Todella hyvä, mutta ihan kamala.

Teini-ikäisen Jessien maailma on vähän kuin meidän, paitsi, että joku pahis on päästänyt liikkeelle prionitaudin, joka tappaa raskaana olevat naiset. Kaikki raskaana olevat naiset. Ongelman vaikutus alkaa selvitä yhteiskunnalle, ja seuraukset ovat tietenkin moninaiset: uuden sukupolven puutteen ohella uskonnollisia liikkeitä, protesteja tutkimusta vastaan, lapsikaappauksia - ja hieman hälyttävästi, keino saattaa maailmaan eläviä vauvoja nukuttamalla näiden äidit. Näiden vapaaehtoisten sleeping beautyjen aivot tuhoutuvat raskauden aikana ja raskaus on heille siis samanlainen kuolemantuomio kuin muillekin naisille.

TToJL käy tapahtumia läpi vain ja ainoastaan Jessien silmien kautta. Poissa on kaikenlainen ylhäältä alaspäin tiiraileva katastrofien kuvaus, ja se tekee kirjasta monta muuta katastrofikuvausta puistattavamman. Jessie haluaa tehdä itsekin jotakin, mitä vain, auttaakseen ihmiskuntaa katastrofista eteenpäin samalla, kun seuraa vanhempiensa riitoja ja tätinsä lapsettomuuden tuskaa.

Jessie on päähenkilönä hyvin teini-ikäinen - ja aivan äärimmäisen itsekeskeinen, vaikkakaan en ole varma, onnistuuko Rogers tässä kuvailemaan teini-ikää sinänsä vai ihmisyyttä yleensä. Jessie syyttää vanhempiaan itsekeskeisyydestä, muttei huomaa malkaa omassa silmässään (mikä muuten on malka? Olen ajatellut, että se on jotain tukin kokoista joka tykkää majailla silmissä) ja tulee näin ehkä kertoneeksi jotain siitä, miten kovin itseemme käpertyneitä ehkä kaikki lopulta olemme, ainakin oikeissa olosuhteissa.

Minusta TToJL oli oikeasti hyytävä. Haluaisin käyttää termiä pahan mielen kirja, koska vaikka kirja herätti miettimään asioita monelta kantilta, ei siitä missään nimessä kovin hyvä fiilis tullut.

Jäin myös miettimään sitä, missä määrin lukukokemukseen vaikuttaa elämäntilanne. Ehkä vielä vuosi sitten olisin lukenut kirjan hyvin eri tavalla, mutta nyt - pienen tytön äitinä - kirja tuli monella tavalla niin vahvasti iholle, että pahaa teki. Lapsettomuuden tuskaan pystyi samaistumaan erittäinkin helposti; toisaalta vielä helpommin ymmärsin Jessien vanhempia, joiden esimerkkiä seuraisin ja joiden virheistä takuulla oppisin, jos oma tyttäreni teini-iässä toimisi kuin Jessie kirjassa aikoo toimia.

Loppu jää auki, muttei kuitenkaan - Rogers haluaa selvästi herättää kysymyksiä, ja välttää antamasta niihin omia vastauksiaan.