Lukumaratonin järjestelyistä

Ystävät ja kylänhenkilöt, olen viime aikoina seurannut ihastuneena kanssabloggaaien järjestämiä vuorokauden mittaisia lukumaratoneja (otan esimerkiksi suloisen Liisan, jonka maraton kuulostaa minusta aivan silkalta haavekuvalta, mutta uudet ylivaltiaamme planeetta Googlelta löytävät kyllä muitakin esimerkkejä käden käänteessä).

Haaveilen lukumaratonista itsekin, jos kohta on todettava, ettei taaperon vanhemmuus välttämättä jätä aikaa 24 tunnin lukuputkelle.

Haaveillessani aloin kuitenkin pohtia sitä, miten lukumaraton pitäisi järjestää niin, että se optimaalisimmin kunnioittaisi Feidippides-piruparan urotekoa.

Jaloin juostava maratonhan on nimittäin tietenkin 42 kilometriä. Ei 24 tuntia, vaikka onhan niitä sellaisia ultrajuoksijoitakin, jotka harrastavat kaikkea hassua.

Pitäisikö siis lukumaratonin olla 42 tuntia?

Ei, sillä tästä päästään toiseen ongelmaan. Maratonissa juostaan matkaa ja mitataan aikaa. Lukumaratonissa luetaan aikaa ja mitataan luettuja kirjoja. Vaikuttaa takaperoiselta.

Ilmeinen ratkaisu on määritellä luettavien kirjojen määrä. 42 kirjaa ei ole aivan pieni määrä yhdelle istumalle, joten voisi ajatella, että lukumaratonissa luettavien opusten sigma on esimerkiksi 4,2. Ei kuulosta mahdottomalta, eikä maratonkaan ole tasakilometrejä, joten sen kun vain lopettaa kun viidennestä kirjasta on luettu viidennes.

Tietenkin luettavan määrää voisi lähteä säätämään hienovaraisemminkin. Esimerkiksi parhaillaan lukemani John Irvingin teos Ystäväni Owen Meany on Keltaisen kirjaston pokkaripainoksena 11 cm leveä ja siinä on 667 sivua.

Koska tiedämme, että 11 cm = 0,11 m, voimme laskea, että kirjassa on metrejä yhteensä 73,37. Tästä saadaan edelleen (triviaalisti, siinäpä sana, jota olen aina halunnut käyttää), että 42,195 kilometrin mittaisen maratonin suorittamiseen vaaditaan 575 Ystäväni Owen Meanyn paksuista nidettä. Se tietenkin kuulostaa hieman paljolta, mutta kukapa väittääkään, että maratonin tulisi olla helppoa.

Muistakaa urheilujuomat!*

* Tarkemmin ajateltuani en mitenkään ehdi osallistua tähän ennen kuin lapsi on muuttanut pois kotoa, mutta voin kyllä hurrata teille!

The Snow Child

Eowyn Iveyn The Snow Child perustuu vanhaan venäläiseen satuun pariskunnasta, joka ei saa lasta ... ennen kuin pieni, lumesta tehty tyttö eräänä yönä herää eloon.

Jack ja Mabel elävät Alaskassa 1920-lukua ja tekevät kovasti töitä tilansa raivaamiseksi, sillä elämä on kovaa. Molemmat surevat lapsettomuutta ja ainoaa, kuolleena syntynyttä lastaan yksinään ja niin kauhean yksin - ja sitten eräänä iltana vanha pariskunta kuitenkin päätyy riehumaan lumessa ja tekemään pikkuisen tytön lumesta. Seuraavana aamuna Jack näkee ensi kertaa Fainan, pienen tytön, joka näyttää elävän yksinään metsässä.

The Snow Childissa on paljon hyvää. Ivey kirjoittaa kauniisti - Alaskan luonto herää eloon aivan samoin kuin Jackin ja Mabelin osin vaikea, osin kaunis suhde. Maistuu elämältä! Fantastiset elementit on kirjoitettu kauniisti osaksi kirjaa - tämähän lasketaankin kai yleisesti enemmän valtavirran kuin fantasian joenhaaran puolelle - eikä Ivey sorru turhaan selittelyyn. Paljon vastuuta jää lukijallekin: kuka Faina lopulta oikein on?

Jos olisin analyyttinen lukija tai pätevä kriitikko, osaisin ehkä kertoa, miksei The Snow Child kuitenkaan noussut perushyvää lukukokemusta vahvemmaksi. Ehkä koin Mabelin tuskan liian kipeänä (myönnän kyllä, että ahdistuin siitä melko lailla) enkä siten päästänyt kirjaa kovin lähelle. Ehkä kirjasta ei vain lopulta ollut tulemaan kovin lähelle.

A Face Like Glass

Muisti, ystävät ja kylänhenkilöt, on hirvittävä asia. Sitä saattaa luulla olleensa kaukaa viisas ja kirjoittaneensa Frances Hardingen uutuudesta jo pitkän tekstin; Hardingen kirjat, jotka ovat mahtavia ja kamalia, ansaitsevat erityiskohtelun jos mitkä.

Sitten käy ilmi, että korkeintaan oli suunnitellut kirjoittavansa aiheesta pitkän tekstin.

Mahtavia Hardingen kirjat ovat siksi, että kirjailijan mielikuvitus on huikea. Näissä kirjoissa tiivistyy se, mikä minusta on fantasian ydin. Miten käsittämättömän hieno ja karmaiseva ajatus on maanalainen luola, jonka asukkaat eivät osaa kääntää tunteitaan ilmeiksi! Kamalia kirjat siksi, että niiden sankarit ovat aina niin kovin yksin. Tulee ahdistus ja surku, etenkin kun sankarit ovat yleensä lapsia, ja rouva Sivukirjasto rupeaa kyynelsilmäiseksi ja mahdollisesti hormonaaliseksi jos jossain joku lapsi on pulassa.

...Erm. Hyvästi katu-uskottavuus.

Uusin, A Face Like Glass on esimerkkitapaus sekä ihanuuden että kamaluuden suhteen. Mutten aio kertoa enempää, sillä löytämisen riemu on iso riemu. Suosittelen silti tutustumaan, sillä Hardingen maailmat ovat henkeäsalpaavia, ja te jos ketkä olette niiden arvoisia.

Dark Eden

Nyt tässä taas kävi niin, että ehdin ikään kuin unohtaa sen, mitä Chris Beckettin tieteiskirjasta Dark Eden voisi kertoa - juonta spoilaamatta.

Kerron sen verran, että se kertoo pienestä yhteisöstä ja siitä, miten yhteisö pääsee irti menneisyydestään - ja miten se samalla löytää väkivallan. Kirja on samalla kertaa toiveikas ja surullinen.

Beckett tuntuu myös keksineen jotain hyvin vierasta - miljöö ei tunnu vain viritellyltä planeetta Maalta, vaan joltain aidosti vieraalta. Myöskään Beckettin kuvaama yhteisö ei tunnu aivan tavanomaiselta, mutta toimii kuitenkin uskottavasti omilla säännöillään.

Kirjan lopussa tuli kuitenkin sellainen olo, että ihmiskuntaa oli vaikea olla ajattelematta jonkinlaisena tehokkaana viruskantana, joka syö elinympäristönsä paljaaksi, mutta ehkä Beckett tässä oli saavuttanut vain kiusallisen totuuden eikä yrittänytkään olla erityisen miellyttävä.

Suosittelen - Beckettin paratiisi on aidosti tummanpuhuva.

Sivukirjasto muurahaispesän kimpussa

Minäkin haluan! Minäkin haluan! Kirjabloggaajien kuohuttavin juttu tällä hetkellä on Antti Bergin juttu kirjabloggaajista kustantamojen uusimpina bestiksinä.

Asiaa osin sivusta seurailleena monen kollegan reaktio vaikuttaa hieman defensiiviseltä. Anteeksi vain kollegani. Minusta se on hieman erikoista. Juttuhan on nimittäin aivan hyvä.

Ensinnäkään uskoni ihmisiin, jotka ottavat vastaan ilmaista tavaraa mutta pysyvät silti riippumattomina ei ole luja. Voisi sanoa, että rinnastan heidät jonkinlaisiin urbaaneihin legendoihin. Ehkä jonkun kaveri joskus jossain. Luultavasti kuitenkaan ei.

(Itse olen kerran pyytänyt arvostelukappaleen. Postiluukusta kolahtanut kirja vaikutti selvästi lukukokemukseeni: 1) luin kirjan aikaisemmin kuin muutoin olisin lukenut, 2) bloggasin siitä välittömästi - muutenhan välissä saattaa olla kolme kuukautta ja useampi skumppalasi ja 3) postaukseni oli selvästi pidempi ja huolellisempi. Voi olla, että mikään näistä ei vaikuttanut kirjan myyntiin tuon taivaallista, mutta minun riippumattomuuteni oli kyllä mennyttä.)

Toiseksi minusta ei varsinaisesti käy kieltäminen, etteikö kirjablogeissa kiertäisi joukko samoja kirjoja. Feedlyssä, jolla nykyisin luen syötteeni, ilmiö näkyy erinomaisesti. Siellä saattaa olla kolmekin tismalleen samoin otsikoitua postausta päivässä. En tiedä, voiko tälle kukaan yksittäinen bloggaaja mitään - en tiedä sitäkään, tulisiko edes voida. Näin kuitenkin näyttäisi olevan.

Sekin on totta, että bloggaajana a) luen just mitä huvittaa ja b) väistän asiallisen kritiikin yritystäkään kuin ruttoa. Sehän kuulostaa työltä. (Usein itse asiassa pelottaa ajatellakin, että joku valitsee seuraavan kirjansa minun suositusteni perusteella. Brrrr. Ja mitä kritiikkiin tulee, Saara Cantell on kirjoittanut Ylen sivuille todella hienon kolumnin leffakritiikistä. Suosittelen aivan kaikille, jotka bloggaavat tai kirjoittavat kritiikkiä.)

Bergin artikkelissa oli siis paljon pointtia ja paljon ajattelemisen aihetta ainakin minulle, vaikken varsinaisesti olekaan yhdenkään kustantamon arvostelukappalelistalla. Skumppakesteistä nyt puhumattakaan. (Skumpalla olen täysin lahjottavissa, rakkautta vain kirjastolaitokselle.)

Eniten kyllä kiinnostaisi tietää, kiinnostaako tämä yhtään ketään, joka ei pidä kirjablogia? Anyone?

Hyvää matkaa, herra Banks

Iain M. Banks ei ole koskaan ollut minulle läheisimpiä kirjailijoita, mutta tiedän monia, jotka pitävät Kulttuuri-sarjasta aivan erityisesti. Kun Banks ilmoitti kärsivänsä sappirakon syövästä, joka ei paranisi, tulin toki surulliseksi, mutta kuvittelin silti, että aikaa vielä olisi.

Banksin kuolemasta on käsittääkseni ilmoitettu tänään, vain kolmisen kuukautta syöpädiagnoosin jälkeen. Surullinen hetki koko genrelle, Banksin läheisistä puhumattakaan. Hiljainen olo.

Edge of Infinity

Luin tällaisen Jonathan Strahanin editoiman novellikokoelman. Sen nimi on Edge of Infinity.

Siinä oli monta novellia. Osa novelleista oli hieman tylsiä. Osa oli hieman parempia. Ilmeisesti mikään ei räjäyttänyt tajuntaani, sillä en muista kirjasta enää muuta kuin sen, että luettu on.

Ei kun muistanpas. Nyt tuota kantta katsoessani muistin, että Rajaniemen novelli herätti myönteisen tuntemuksen: kaikki tämä ja Suomesta vieläpä. No ainakin ikään kuin Suomesta. Kuitenkin suomalaisen kynästä. Kyllä nyt muu universumi huomaa meidät.

Lupaan kirjoittaa jotain järjellistä vielä joskus.

Green

Epäröin hieman tarttuessani Jay Laken Greeniin, sillä aiempi lukemani Lake jäi mieleen lähinnä ajoittaisen inhottavuutensa vuoksi.

Äänikirjana kuuntelemani Green ei kuitenkaan ollut yhtään inhottava. Se kertoo nuoren tytön, Greenin tarinan - orjuudesta, oman tien löytämisestä ja eri vaiheista erään kaupungin tuhossa ja pelastuksessa. Green on paikoin rasittava, paikoin viehättävä päähenkilö, ja tarina veti.

Okei, tarina veti enimmäkseen. Etenkin alkupuoliskolla jännite oli oikein toimiva ja Greenin tilanteesta kuunteli ihan ilokseen. Liekö kirja ollut kuitenkin vähän turhan pitkä, sillä loppupuolella homma alkoi luhistua oman painonsa alle. Hienosta lukijasta huolimatta en oikein jaksanut keskittyä.

Yksi juttu vielä: Lake kirjoittaa hyvin vahvasti seksuaalista proosaa ajoittain. Jotenkin kirjan seksikohtaukset onnistuvat kuitenkin vaikuttamaan ikävästi tirkistelyltä (vaikkeivät ne sinänsä missään vaiheessa nouse kirjassa pääasiaksi, mikä sentään on hyvä.)