The Hidden Goddess

Nykyään käy aika usein niin, että sarjan X aloitusosa, kirja A, päätyy Locuksen suosituksien listalle, joten luen sen. Jatko-osa, kirja B, ei päädy, joten sitä en muista lukea. Aikomuksenani murtautua tästä noidankehästä luin päättäväisesti M. K. Hobsonin The Hidden Goddessin, joka päättää The Native Starissa aloitetun tarinan.

Jatko-osassa valmistellaan sankaritar Emilyn ja Dreadnoughtin häitä New Yorkista käsin. Emilyä yritetään tunkea pikkuvaimon rooliin kiukulla joka suunnalta; tuleva puoliso johtaa instituuttia melkoisen poissaolevalla asenteella. Ykkösosan juonittelut jatkuvat kakkososassa, ja kauhea kohtalo odottaa Emilyä henkilökohtaisesti ja koko maailmaa yleisesti, mutta mikä vielä pahempaa, Emily alkaa epäillä kihlattunsa luonteen olevan koko lailla toisenlainen kuin tuohon asti oli kuvitellut.

Tämä oli selkeästi jatko-osa. Ei ihan yhtä raikas ja uusi kuin ykkösosa, ja Emilyn kirjan alun alistuminen yhteisön odotuksiin suorastaan hieman vitutti. Tykkäsin kuitenkin siitä, että Hobson saa kuin saakin homman järjelliseen pakettiin.

Yhteenvetona voisi ehkä sanoa, että tulipahan luettua.

The Shadow Year

Mikä hitto vaivaa, kun erehdyn aina ostamaan vähän kummallisia kirjoja äänikirjoina? Eikä Jeffrey Fordin The Shadow Year ole edes oudoimmasta päästä.

TSY kertoo ... hitto, unohdin, pieni googletushetkinen ... no niin, kas, kertojaminästä (jonka nimi ei käy ilmi), joka kuitenkin on nuori poika amerikkalaisessa pikkukaupungissa 1960-luvulla. Vuosi kuluu kesällä ja koulussa, isoveljen ja pikkusiskon kanssa ja lurjusta metsästäen. Kaupungista alkaa nimittäin kadota jengiä; ja hieman pelottavasti kertojan isoveljen rakentaman kaupungin pienoismallin pienoisasukkaiden liikehdintä yhtäkkiä alkaa vastata oikeiden asukkaiden liikkeitä. Liikuttelijana toimii kertojan pikkusisko, joka ei kuitenkaan sen tarkemmin osaa selittää yhtäkkistä kykyään.

Katoavien ihmisten mysteeri ei kuitenkaan ainakaan minusta ollut tarinassa pääosassa; olennaisempaa oli kertojan perheen huonosti toimiva (saanko käyttää sanaa dysfunktionaalinen, saanko? Kiitos!) - tai siis dysfunktionaalinen perhe, jossa isä raataa takapuolensa ruvelle ja äiti pitää huolta kodista ja viinivarastoista (tyhjennyspuolesta eritoten.) Kertojan koulukokemuksetkin ovat raadollisen puolella. Kirjasta tuli niin kiehtova kuva amerikkalaisesta pikkukaupungista, että lievästi yliluonnollinen mysteeri tuntui välillä hieman ärsyttävältä.

Ihan täysosuma kirja ei silti ollut - ei sitä varmaan ole mikään äänikirja, ainakaan minun asteikollani, jonka aikana ajatus näin paljon pääsee harhailemaan jossain aivan muualla kuin kirjan maisemissa.

Gilead

Taannoin, kun luin Nick Hornbyn kirjaa The Complete Polysyllabic Spree, olisin halunnut lukea oikeastaan ehkä kaiken, mistä Hornby kirjoitti, mutta päädyin kuitenkin valitsemaan kirjan mittaiselta ostoslistalta vain yhden kirjan, Pulitzerinkin ilmeisesti voittaneen Marilynne Robinsonin Gileadin.

Kansi: Macmillan

Gileadissa vanha isä kirjoittaa kirjettä nuorelle pojalleen; kirjeessä hän käy läpi omaa historiaansa, nuoren perheensä tarinaa ja omaa uskoaan - mutta toisin kuin kuvittelin, kirjassa on myös juoni.

Gilead on aika surullinen, toisaalta toiveikas, mutta enimmäkseen hieman haikea. Se on myös aika viisas monella tavalla, mutta en kuitenkaan ole varma, miten paljon siitä kuitenkaan jäi mukana vietäväksi. Jotain varmasti. Minua yleensä kiinnostavat kirjat kirkosta, mutta Gilead ei käsittele oikeastaan kirkkoa (vaikka siinä toden totta käydään läpi jenkkiläisiä seurakuntia) vaan uskoa, lempeästi ja kiehtovasti. Robinson ei tyydy kuitenkaan käsittelemään vain uskoa, vaan Gileadissa vahva teema on rotujen eriarvoisuus - niin kirjan tapahtumahetkellä kuin kertojan, kirjeiden kirjoittajan isoisän päivinä. Selvästi melkoisen kahelin isoisän kautta paljastuukin aiemmin itselleni hämäräksi jäänyt osa Yhdysvaltain historiaa - vaikka nämä historialliset kuvaukset ovat paikoin tylsiä, mahtuu mukaan hauskojakin kohtauksia.

Gileadin lukeminen kannatti, sillä nautin kirjasta kovasti, mutta koko hommassa oli vähän outo sivumakukin. En voinut välttyä ajattelemasta, että juuri tällaiset kirjat voittavat Pulitzer-palkintoja, mikä ajatuksena oli ehkä hieman epäreilu, sillä aiemmin olen tietääkseni lukenut tasan yhden toisen Pulitzer-voittajan.
(Edit. Ehkä juuri tällaisten kirjojen tosin pitäisikin voittaa Pulitzer-palkintoja; tällaisten, joissa usko ei ole kiihkeää ja jyrkkää ja poissulkevaa vaan lempeää ja ymmärtävää ja rakastavaa.)

Directive 51

John Barnesin Directive 51 on post-apokalyptisen sarjan aloitusosa, joka itsessäänkin on pitkä kuin nälkävuosi.

Tässäpä kansi, joka onnistuu näyttämään harvinaisen suttuiselta kuvassa.

Tällä kertaa kyseessä ei ole zombiapokalypsi tahi epidemia joka surmaa suuren osan väestöstä, vaan netissä leviävä aate, joka saa muutamat aktivistit tarttumaan ... labravälineisiin ja rakentelemaan epäspesifejä nanoötököitä, jotka hyökkäävät kursailematta kaiken muovisen tai öljyn kimppuun. Ja lisääntyvät. Moderni yhteiskunta - tahtoo sanoa, Yhdysvallat - ei moista montaakaan päivää kestä, ja D51 kuvaakin tyypilliseen top-down -katastrofikirjan tapaan sitä, miten homma käynnistyy, mitä siitä seuraa, ja miten hallinto yrittää estää ja hidastaa tapahtunutta ja miten lopulta maata yritetään johtaa 1800-luvulle taantuneen teknologian kanssa.

D51:ssa on olevinaan päähenkilöitä, mutta Barnes toimii kuin genren muutkin edustajat ja tekee päähenkilöistään vain silmiä tapahtumien keskelle. Tapahtumia seurataan enimmäkseen valtion virkanaisen, Heatherin, kautta, mutta eihän tällainen kirja olisi mitään ellei etenkin alkupuolella seurattaisi myös terroristeiksi ryhtyneiden kadunmiesten ja -naisten toimintaa: oikeamielistä uhoa ja sitä, miten paha saa palkkansa kun erään aktivistin lapsen astmaa ei hoidetakaan muovinsyöjänanojen mädättämillä inhalaattoreilla. Tällaiset kohtaukset olivat odotettavissa noin sivulta yksi enkä voinut useinkaan välttyä fiilikseltä siitä, että nyt mentiin kyllä siitä, mistä aita on matalin.

Minusta teknologinen dystopia on sekä kiehtova että karmiva aihe - omalla tavallaan D51 on paljon pelottavampi ajatus kuin zombiapokalypsi, sillä - kuten ehkä olette aiemminkin täältä lukeneet - en ole itse likimainkaan valmis siirtymään 1800-luvun teknologian piiriin tai polttamaan kirjojani lämmitysaineina. D51 keskittyy jälleenrakennuksen sijaan kuitenkin tiiviisti presidenttipeliin ja poliittiseen juonitteluun (kirjan nimikin viittaa jenkkein lainsäädännön pykälään, jonka tarkoitus on taata hallinnon jatkuvuus katastrofin sattuessa) ja vaikka varmasti voidaan argumentoida, että jälleenrakennukseen liittyy keskeisesti toimiva hallinto ja sen tekemät päätökset, jäi minulle kuitenkin sellainen olo, että kirja olisi voinut olla kaikin puolin elegantimpi paketti, mikäli tätä suhmurointia olisi nähty vähemmän.

The Native Star

M. K. Hobsonin The Native Staria kuvattiin eräänlaisena Jonathan Strange & Mr. Norrellina "villin lännen hengessä". Kombo kuulosti niin kauhealta, että välttelin ajatustakin kirjan lukemisesta - kunnes se sitten ilmestyi Audibleen juuri, kun olin todennut, ettei siellä ole niin mitään kuunneltavaa.

TNS:n päähenkilö, noita Emily Edwards, asuu pienessä Lost Pinen kylässä ja kiroaa uusia postimyyntiloitsuja, joiden vuoksi paikallinen taikabisnes on kaikkea muuta kuin kukoistavaa. Elantonsa turvatakseen Emily tekee pienen rakkaustaian, joka menee kiusallisella tavalla pieleen - ärsyttävän, New Yorkista saapuneen maagi Dreadnoughtin silmien edessä tietenkin. Koko sopan yhteydessä Emilyn käteen tarttuu kaiken lisäksi kummallinen, sininen kivi, jonka Dreadnought haluaa viedä tutkittavaksi ihan yliopistoon asti. Vastahakoinen Emily suostuu vasta kun huomaa, että rakkausloitsu on herättänyt kaupungissa melkoisesti pahaa verta. Ja sitten laukataan halki Ameriikan mantereen.

The Native Star oli sitten kuitenkin ihan raikas ja viihdyttävä seikkailu. Itse en näe tässä juuri JS&MN:ia, lähinnä ehkä siitä syystä, että se oli minulle ensisijassa englantilainen kirja, ja jenkit nyt vaan ovat ihan eri juttu. Vaikken ole lapsuuden Lucky Luke -aikojen jälkeen kokenut villi länsi -tematiikkaa mitenkään kiehtovaksi, tässä se toimii - taikuuden lisääminen Yhdysvaltojen rakentamiseen on temppu, joka ei ole ollenkaan hullumpi.

Hieman yllättäen TNS osoittautui (otaksuttavasti) trilogian ensimmäiseksi osaksi - viihteen tarpeessa saatan kuunnella seuraavankin osan.

Amerikan vampyyri

Herra Sivukirjastolla oli taannoin suuri tarve hoitaa eräs saamamme tehtävä Akateemisessa kirjakaupassa. Ensin luulin, että monsieur yrittää vain estää minua menemästä Akateemiseen kirjakauppaan, mutta myöhemmällä tarkastelulla selvisi, että herra Sivukirjastolla oli oma vampyyri ojassa.

"Jos Egmont tekee tällaisen kulttuuriteon, on sitä tuettava", asiaa kommentoitiin myöhemmin. Ja vielä hieman myöhemmin: "Lue toi."

Niinpä tein työtä käskettyä ja luin Scott Snyderin ja Stephen Kingin* kirjoittaman ja Rafael Albuquerquen kuvittaman Amerikan vampyyrin, ja suosittelen muillekin. Sarjakuvan käsittääkseni ensimmäisessä osassa kuvataan ensimmäisen uudella mantereella vampyyriksi muuttuneen rikollispomo Skinner Sweetin muodonmuutosta ja myöhempiä edesottamuksia. Skinner ei nimittäin ole mikään tavallinen yön lapsi: mantereen ensimmäisestä vampyyrista tulee jotain ihan muuta kuin eurooppalaiset, aristokraattiset kalpeanaamaisänsä.

Sarjakuvan tarinoista puolet seuraa Skinnerin tarinaa 1800-luvun lopulla ja puolet erään neiti Pearl Jonesin seikkailuja 1920-luvun Hollywoodissa. Itse diggasin enemmän Snyderin kirjoittamista Pearl-tarinoista, mutta kyseessä oli lähinnä henkilökohtainen preferenssi - villi länsi on minusta aiheena ehkä hieman kaluttu, mutta 20-luvun glamour viehättää neiti Jonesin lisäksi myös rouva Sivukirjastoa.

Mainittakoon vielä, että kuvitus on kerrassaan upea. Jään odottamaan kiinnostuksella jatkoa, ja toivon kyllä, että tällaisia käännöskulttuuritekoja nähdään jatkossakin.

* Hyvä on, kaikki King ei ole täysin pannassa.

A Dark Matter

Siltä osin kuin Peter Straubin teoksen A Dark Matter voi sanoa olevan kauhua - ja kansikuvansa perusteella se yrittää kovasti olla kauhua - epäilen kauhugenren olevan aika huonossa jamassa ja toivon H. P. Lovecraftin pikaista uudelleensyntymää. ADM ei nimittäin ole tippaakaan pelottava.

Mutta ehkä puhdas genrejaottelu on liian ahdas tapa katsoa asiaa?

ADM kertoo kirjailijasta, joka teiniaikoinaan viittasi kintaalla kaupunkiinsa saapuneelle karismaattiselle, vaeltelevalle henkiselle gurulle - ja missasi täten rituaalin, jossa kaikki hänen ystävänsä (tuleva vaimo mukaanlukien) olivat osallisena. Rituaalin, joka keskeytyi yhden nuoren kauheaan kuolemaan. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, kun yksi kaveriporukan jäsenistä on vankilassa, toinen mielisairaalassa ja niin edelleen, ei päähenkilö enää kestä - hänen on saatava tietää, mitä tuolloin kultaisella 60-luvulla kesäisellä niityllä oikein tapahtui, ja kun vankilassa kupannut vapautuu ja muuttaa päähenkilön luokse keräämään rohkeutta uuden elämän aloittamiseen, aika on koittanut.

Niinpä Straub kertoo saman, lopulta kohtuullisen tylsän ja epäkiinnostavan tarinan viidestä eri näkökulmasta. Kirjan loppupuolella alkaa jo toivoa, että koko homma jätettäisiin hieman vähemmälle huomiolle ja keskityttäisiin siihen, mikä on kiinnostavaa: ystävyyssuhteet, avioliitto ja se, miten menneisyys oikeasti vaikuttaa tähän päivään. Näitäkin kyllä käsitellään, mutta ainakin minusta väärin painotuksin. ADM on myös paikoin hieman epäuskottava etenkin siinä, millaisella vauhdilla kaveriporukan jäsenet alkavat toipua, kokoontua yhteen ja tukea toisiaan. Mutta ... kyllä tämän parissa muutaman hetken viihtyy, etenkin jos on jo huijannut itsensä lainaamaan sen kirjastosta.

Varoituksen sana: jostain syystä ADM:ia lukiessa alkaa tehdä kovasti mieli hampurilaisateriaa (ravintolassa, ei pikaruokapaikassa) ja puolta pulloa punaviiniä.

The House of Discarded Dreams

Rupesin miettimään nimien enteellisyyttä. Tänään on nimittäin Sivukirjaston 3-vuotispäivä, jeee! Koen kuitenkin hieman masentavaksi, että juuri tämän postauksen otsikoksi osui Ekaterina Sedian uusimman kirjan nimi. Onneksi The House of Discarded Dreams käsittelee hylättyjä unelmia aika lempeästi, jopa surrealistisesti.

Vimbai, afrikkalaisten vanhempien amerikkalaistunut tytär muuttaa pois kotoaan asumaan kahden kämppiksen kanssa vanhaan taloon dyyneille. Talon tunnelma on erikoinen, unenomainen ja sähköinen, ja pian Vimbai huomaa, ettei oikeastaan malta enää lähteä luennoille. Taloon ilmestyy Vimbain kuolleen isoäidin haamu sekä - esimerkiksi - psychic energy baby, eivätkä Vimbain kämppiksetkään ole aivan tyypillisimmästä päästä. Ja sitten yhtäkkiä koko talo suuntaa merelle, ja kaikkien asukkaiden on kaivettava unistaan mitä voivat, jotta talo saadaan suuntaamaan takaisin New Jerseyn rannikolle ja taloa asuttavat pahat unet saadaan karkotettua.

Kuuntelin tämän äänikirjana, mikä saattoi olla sekä hyvä että huono valinta. Huono siksi, että kärsin ehkä hieman huonosta keskittymiskyvystä puolivälin jälkeen (enkä ole varma, onko vika minun vai kirjan.) Suunnilleen puoliväliin asti kirja oli hurmaava; tunnelma oli kuin aamuinen, hidas auringonpaiste. Puolivälin jälkeen tapahtui jotain: ajelehtivan talon sisäisen universumin valtavuus tai henkilöhahmojen lisääntyminen alkoivat hieman turruttaa. Suuri osa kirjasta käsitteli lisäksi Vimbain suhdetta äitiinsä ja sitä kautta sekä äidin että Vimbain suhdetta maahanmuuttajuuteen; vaikka nämä osat osittain olivat kirjan kiinnostavinta antia, ne eivät jostain syystä kuitenkaan osanneet uskottavasti välittää ainakaan minulle sitä, miksi Vimbai yhtäkkiä - talossa kokemansa vuoksi - ymmärsi äitiään paremmin kuin aiemmin. Kasvuprosessithan ovat kiinnostavia, mutta tätä nimenomaista en oikein ostanut.

Ehdottoman hurmaavia sen sijaan olivat Vimbain ja Vimbain isoäidin kertomat afrikkalaiset kansantarinat. Lisäksi lukija onnistui tehtävässään ainakin minun ymmärrykseni mukaan mainiosti: olisin voinut kuunnella Vimbain äidin aksenttia* vaikka kuinka ja pitkään.

* Okei, se on varmaan oikeasti tosi virheellinen, mutta minähän en sitä tietäisi - keskityn nauttimaan.