Strange Weather in Tokyo

Hiromi Kawakamin Strange Weather in Tokyo oli vähän outo, mutta mainio kirja.

Se kertoo Tsukikosta, joka on jotenkin kamalan irrallaan kaikesta, syö ja juo (ja juo! Paljon!) baareissa yksin. Kerran Tsukiko tapaa vanhan opettajansa, jonka nimeä ei edes alkuun oikein muista - olkoon hän siis Sensei. Sensei ja Tsukiko kohtaavat, ensin sattumalta, sitten suunnitellusti sattumalta, syövät, juovat ja ovat toisistaankin irrallisia, vaikka samalla parin välille syntyy tunneside. Voimakas tunneside. Mutta miten vaikea on ylittää hiljaisuuden ja irrallisuuden kynnys.

Strange Weather in Tokyo oli kurkistus toiseen kulttuuriin, mutta aivan pienestä ikkunasta, se oli ihmeellisen tunnelmallinen ja pienieleinen ja tuntui aina puhuvan jostain muusta kuin mistä ilmeisesti puhui (mutta ei se haitannut, se oli just oikein.)

Hieno. Pieni. Kuulitko, Siina?

Lumen maa

Eeva Luotosen kirjahistorian satoa, tämä Yasunari Kawabatan Lumen maa.

Ja hieno kirja onkin kyseessä, jotenkin japanilainen - tavalla, jota länsimaisesta perspektiivistä on ajoittain vaikea kovin analyyttisesti ymmärtää, mutta jonka (kuten Lumen maan) ymmärtää jotenkin ehkä tunteen tasolla. Mukana kulkemalla.

Kirja kertoo syrjäisestä vuoristohotellista, johon Shimamura-niminen mies palaa, tavatakseen Komako-nimisen tytön. Shimamura ja Komako kohtaavat useita kertoja, mutta eivät aina tarkoituksella. Vaikka kirja kertoo rakkaudesta, jollain tasolla, kyse ei kuitenkaan ole ritariromanttisesta mies kohtaa neidon -tarinasta vaan jostain muusta.

Kirjassa erityisen kiehtova hahmo oli Komako, joka - ja tässä saatan lukea väärin - tuntuu vapaammalta kuin ehkä olisi naiselta Japanissa odottanut. Tai ehkä kyse on lopultakin vain siitä, että kulttuuri kuin kulttuuri tarjoaa erilaisia mahdollisuuksia ilmentää itseään, vaikka etäältä tarkasteltuna kunkin paikka näyttäisi miten selvältä tahansa.

P. S. Jos satutte kuulemaan kun Eeva Luotonen keskustelee kirjasta vieraansa kanssa, suosittelen. No, oikeastaan mistä tahansa kirjasta. Kokemus on usein yhtä mielenkiintoinen kuin kirja ja avaa teosta aivan uudella tavalla.

Death and the Flower

EN TIEDÄ, MITÄ ODOTIN!

Koji Suzuki on tyyppi, joka on kirjoittanut Ring-kirjat. Ne, jotka minä tiedän länkkärileffaversioina, sellaisina pelottavanpuoleisina.

Suzukin Death and the Flower piti sisällään kuusi tarinaa. Koska tiesin Ring-jutusta, puristin ensimmäisen tarinan kohdalla penkkiä rystyset valkeina. Siinä nimittäin päähenkilöllä oli pieni lapsi, ja kauhu, jossa on lapsia, on minusta ihan kamalaa kauhua.

Mutta ei se sitten ollutkaan kovin pelottava tarina. Itse asiassa se ei ollut yhtään pelottava. Se kertoi pikemminkin jotain siitä, millaista ehkä on olla mies ja isä: millaisia rooleja siihen liittyy. Millaisia rooleja siihen liittyy etenkin Japanissa.

Kokoelma jatkoi samaa sarjaa, ja jälkisanat tekivät selväksi, että siitä oli kysekin: Suzuki oli valinnut nimenomaan tarinoita, jotka kertovat vanhemmuuden miehisestä puolesta. Sitä me naiset emme kovin usein näe. Suzuki oli itse nuorena kirjailijana hoitanut lapsiaan kotona, pessyt vaippoja ja lusikoinut puuroa suuhun. Tai mitä siellä Japanissa nyt lapsille aamuisin suuhun lusikoidaan.

(Kauhusta siis ei tietoakaan. Vähän jotain maagista realismia oli välillä löydettävissä.)

Kaikella tällä oli joitakin (ehkä kulttuurisia) vaikutuksia. Kuudesta tarinasta viidessä naishahmo oli inspiroiva ja ryhdikäs kuin tiskirätti ja parisuhteet - no, mitä ne nyt sitten ovat, kun vain toinen on toimija. Se yksi reipas naisihminen oli yksinhuoltaja.

Toisaalta miehen rooliin ja isyyteen liittyi näissä tarinoissa yllättävän paljon valmiutta heretä väkivaltaiseksi perheensä puolesta.

Jos sanon, ettei tarinoiden naiskuva lainkaan minua ärsyttänyt, en oikeastaan edes valehtele. Enemmänkin se sai minut mietteliääksi. Mietin sitä, miten täkäläiset miehet kokevat parisuhteensa, puolisonsa, isyytensä - missä määrin Suzukin kuvaama aktiivisen toimijan ja passiivisen odottelijan suhde on totta täälläkin, tänäkin päivänä. Vai onko kyse kulttuurista ja ajankuvasta (yksi tarinoista nojasi vahvasti filmirulliin ja lankapuhelimiin, joten ihan tätä päivää ei aina eletty.)

Vaikka jossain määrin oli tylsää lukea tarinoita, joissa vaimot ja äidit ovat näin passiivisia, samalla tuli sellainen tunne, että tuli nähneeksi jotain, mitä ei hetkeen olekaan nähnyt. Ja että miten ihanaa on, kun ei tarvitse itse olla sellainen vaimo ja äiti.

Kurkistuksena Japaniin kirja oli myös ihan jees.

Itse tarinoista sen sijaan en niin välittänyt. Eikö olekin ristiriitaista! Paljon oli kiinnostavaa, mutta tarinat eivät jotenkin juuri minulle toimineet. Erikoinen lukukokemus siis.

The Melancholy of Mechagirl

Catherynne M. Valenten kokoelma The Melancholy of Mechagirl piti sisällään runoja ja tarinoita, jotka jotenkin liittyvät Japaniin. Tämä on perusteltua, sillä kuten kirjasta käy ilmi, Valente on asunut Japanissa joskus upseerin rouvana (Sivukirjasto esittää teille tämän tiedon sarjassa faktoideja, joita ei osannut odottaa.) (Nyt hän ei asu enää Japanissa eikä ole upseerinkaan kanssa naimisissa.)

Pidin kokoelmasta melkoisesti. Kaikkien tarinoiden kytkös Japaniin ei ollut kuin viitteellinen, mutta kyllä se sieltä aina löytyi kun vähän kaiveli. Runoista (joita taisi olla kaksi) en niin välittänyt. En tiedä mokomasta kirjallisuudenlajista mitään, joten jos runo ei ole sillä tavalla helpomman puoleinen, en osaa edes arvailla, saattaisiko se olla lajissaan hyvä vai huono yksilö. Valente ei ole myöskään aina kirjoittajista suoraviivaisin, ja runoissa se kostautui.

Osa tarinoista jäi mieleen kummittelemaan pidemmäksi aikaa. Osa lähinnä hämmensi. Mutta sellaista se on Valenten kanssa - onneksi kuitenkin aika palkitsevaa silti.

Uusi Murakami

Ajattelin kerrankin olla kehityksen eturintamassa ja lukea lahjaksi saamani uutuuskirjan heti eikä viidentoista vuoden päästä.

Täksi kirjaksi valikoitui - tai oikeammin, ajattelin ylläolevaa, koska sain synttärilahjaksi - Haruki Murakamin Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage -teoksen, joka (kuten sain kuulla kun syntymäpäivääni malttamattomana odottelin) sijoittuu osin HÄMEENLINNAAN.

Lapsuuskaupunkiini. Kaikista maailman paikoista.

Lukemiseen siis tuli kerralla vähän omituinen pohjavire. Ensimmäisenä yönä taisin nähdä unta, jossa pääsin Hämeenlinna-osioon ja nousin ikuistamaan hetken Instagramiin. Tällaista on olla sosiaalisen median orja.

No nyt sitten. Voihan.

Luin ennen tätä postausta pari arviota kirjasta, sillä minusta tuntuu vaikealta sijoittaa tätä minkäänlaiseen kontekstiin Murakamin tuotannossa (vaikka tuskin sitä kukaan odottaakaan.) En nimittäin tunne Murakamin tuotantoa kovin hyvin - vielä. Aikomuksenani on tuntea se paremmin.

Colorless Tsukuru Tazaki jne. oli minusta kyllä mainio teos. Pidin kovasti sen tunnelmasta, ja vaikka päähenkilö, joka - omien sanojensakin mukaan - on jäänyt keskenkasvuiseksi vaikka byrokraattisessa mielessä aikuinen onkin, ei tuntunut aivan omalta, kiinnostavalta hän kuitenkin tuntui.

Murakami ei avaa kirjassaan mysteereitään kovin tarkasti. Sellainen peli vähän ärsyttää, vaikka tuntuu toisaalta myös oikealta: kaikkea ei koskaan saa tietää, ei ainakaan varmasti. Ja silti pitää uskaltaa elää.

Murakami kirjoittaa - minusta - yllättävän paljon seksistä. Ilmeisesti se ei ole mikään yllätys kenellekään herran kirjoja enemmän lukeneelle, mutta itse hämmästyin: alkuun tuntui, etteivät seksin aika suorasukaiset kuvaukset sopineet kirjan tunnelmaan aivan saumattomasti. Asiaa mietittyäni päätin, että ehkäpä pidin niistä juuri siksi. Huomaan muutoinkin olevani juuri nyt kiinnostunut asioista, jotka rikkovat harmonian - en niinkään niistä, jotka jatkavat huolellisesti valittua linjaa.

Hämeenlinna - no, se oli osin oikein ja osin ihan kummallisesti. Kuten Tsukuru Tazakista, minustakin tuntui välillä siltä, että todellisuus valui ympäriltä pois.

Mutuhuttuarvioni lopputulema oli, että pidin kirjasta hirveästi. Voi olla, kuten lukemistani arvioista käy ilmi, että paremmin perehtyneelle kirja on jonkinlainen väliteos, mutta minulle se oli juuri se teos, jonka tähän elokuuhun tarvitsin.

Nyt tekee mieli lukea teoksesta myös suomennos, joka ilmestyy tässä joskus. Suomennos on tehty suoraan japanista, jännä olisi vertailla.

The Lake

Olen taas hieman jäljessä tässä blogihommassa, mutta uskottelen itselleni, että kyse on väliaikaisesta tilasta (huolimatta siitä, että "jäljessä" on ollut tämän blogin pääolotila jo nelisen vuotta. Kyllä on itselle valehtelu helppoa ja hauskaa.)

Yksi tapa selvittää, mitä mieltä oikeasti oli äsken luetusta kirjasta on lukea toinen, joten Wolf Hallin jälkeen kaivoin hyllystä Banana Yoshimoton The Laken. Se on joka tavalla ihan erilainen kirja kuin Wolf Hall, ulkoisesti ja sisäisesti, ja vaikka pidän melko lailla Yoshimotosta, The Lake kärsi - luullakseni - melko lailla siitä, että sen piti jotenkin pärjätä Wolf Hallille.

The Lake kertoo äitinsä menettäneestä nuoresta naisesta, Chihirosta, ja tämän rakastetusta, vaikeasta kokemuksesta toipumaan pyrkivästä nuoresta miehestä. Kirja on kevyt ja kuulas ja asiat sujuvat kuitenkin pääosin aika hyvin - oli oikeastaan vaikea asennoitua kriisitilanteiden kepeyteen Yoshimoton kirjassa, vaikka läheisen kuolemasta hän kohtuullisen liikuttavasti kirjoittaakin.

Minusta kiinnostavinta olivat päähenkilön ristiriitaiset tunteet sekä omia vanhempiaan että poikaystävää kohtaan. Ei niitä oikein sen kummemmin pysähdytty selittelemään, mutta kertojan näkemys omista tunteistaan vaihtelee matkan aikana kovastikin. Inhimillistä.

Chihiron poikaystävän vaikea kokemus paljastetaan loppukirjassa, ja vaikka löysin siihen jotain tarttumapintaa, en silti ihan osannut piitata.

Haluaisin sanoa, että tulen lukemaan tämän vielä uudestaan sopivampana ajankohtana, mutta luultavasti luen kyllä Wolf Hallin uudestaan, en tätä. Oikein raikas välipala kuitenkin kyseessä.

The Wind-Up Bird Chronicle

Kuuntelin Haruki Murakamin The Wind-Up Bird Chroniclen äänikirjana, enkä tiedä, olisinko paremmin voinut valita.

Murakami ei ole ollut suuri rakkauteni - toden totta, nautin oikeastaan What I Talk About When I Talk About Running -kirjasta jopa enemmän kuin aiemmin lukemastani Kafka on the Shoresta, ja se kai jo kertoo jotakin (jos nyt ei muuta niin ehkä sen, että Murakamin teksti toimii erinomaisen hyvin ääneenluettuna.)

TW-UBC oli kuitenkin mainio, ja luulen, että pääsin jotenkin juttuun vähän sisään. Kirjahan kertoo vaimoaan ja ehkä paikkaansakin etsivästä nuoresta miehestä, mutta juoni ei nyt jostain syystä ole minusta kovin olennainen - vaikka toki kirjassa sellainen on, omalaatuinen ja omaan suuntaansa virtaava. Virtaus on termi, jota kirjassakin usein käytetään - päähenkilön käsketään seurata sitä, ja se on ehkä lukijallekin hyvä ohje. Kun tarinan antaa kuljettaa, se todella vie mukaansa omituisine lainalaisuuksineen, eikä sen toivoisi päättyvän ikinä. Ja minulle TW-UBC oli juuri tällainen kirja: se vei minut mihin halusi, ja minä kelluin mukana onnellisena. 

Kuten aiemmin mainitsin, Murakami toimii erinomaisen hyvin ääneeluettuna ja niin nytkin. Paikoin etenkin arjen kuvaukset suorastaan hypnotisoivat allekirjoittaneen - toivottavasti taika on yhtä vahva myös kirjan sivuilla.

Hyllyssä odottaa muuten kaikki kolme osaa Murakamin uutuutta - kiitos Laura! Ja kiitos Heli! 

Luulen, että olen nyt oppinut jotain siitä, miten Murakamin kirjoihin kannattaa heittäytyä. Odotan uusinta innolla.