30/12/2009

The Adoration of Jenna Fox

Mary E. Pearsonin The Adoration of Jenna Fox oli viime vuoden suositelluimpien kirjojen listalla, mahdollisesti Locuksen sivuilla (jonka suosituksiin voi sentään luottaa. Koin juuri identiteettikriisin kun tajusin, etten jaksa lukea enää ensimmäistäkään high fantasy -fanin kirjoittamaa best of -listaa. En ole vieläkään päässyt yli siitä faktasta, että olen viettänyt Brian Ruckleyn rasittavan jaarituksen parissa elämästäni takuulla ainakin 10 tuntia. Aion viettää eeppistä fantasiaa fanittavan minäni juhlallisia hautajaisia joskus tammikuussa. Juhuu vanhemmat! Toiveenne toteutui vihdoin!) (Ei sillä, ettenkö ehkä joskus vielä lukisi eeppistä fantasiaa. Ostinhan juuri Katherine Kerrin Deverry-sarjan viimeisen kirjan. Juhuu mies Sivukirjastossa! Et lukenut tätä kohtaa!)

Takaisin Jenna Foxiin. Jenna on teinityttö joka herää auto-onnettomuuden jälkeisestä koomasta palvovien vanhempiensa talosta ... mutta kaikki ei ole kuin ennen. Jenna epäilee, että koko jutussa on enemmän kuin hänelle kerrotaan.



Kuulostiko pahaenteiseltä? Kyllä vain, mutta jos todellista hermoja kutkuttavaa pahaenteisyyttä etsii, kannattaa etsiä muualta. TAoJF on hyvä kirja, mutta kiinnostavampi ehkä mietittäessä, mikä todella määrittää ihmisen. Sellaisena kyllä aivan erinomainen kirja, jota kelpaa suositella kelle vain.

29/12/2009

Syntymälahja

Joudutte odottamaan vuoden 2009 best of -listaa tovin jos toisenkin, sillä tänä vuonna luettuja kirjoja odottamassa blogiin pääsyä on vielä joitakin - ja minä olen selvästi nopea kuin muurahaiskarhu.

Muurahaiskarhunne haluaisi nyt mainita lukeneensa Kristin Cashoren kirjan Syntymälahja (englanniksi Graceling), jolle ei ollut suuria odotuksia. Mutta niin kävi kuin usein ennenkin - olemattomat odotukset ja hyvä kirja johtivat erinomaiseen lukukokemukseen.


Syntymälahja kertoo Katsasta ja maasta, jossa ihmisillä, joilla on eriväriset silmät, on jokin erityinen - hieman yliluonnolliselta vaikuttava - kyky. Katsan lahja on tappaminen, ja kun tavallinen kansa ei juuri piittaa harmittomammankaan syntymälahjan omaavista "leiviskänhaltijoista", on selvää, että Katsalla ei paljon kavereita ole. Hän on kuninkaansa salamurhaaja, kunnes kohtaa salaperäisen prinssi Pon. Loput joudutte lukemaan itse.

Luin kirjan suomeksi, koska jossain vaiheessa hoksasin, että suomennettu kappale tulee kirjastoihin varmasti. En kuitenkaan ole ihan varma, oliko valinta oikea - suomennoksessa ei ollut mitään vikaa, mutta jokin tökki. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, oliko kieli samankaltaista myös englanniksi. (Jatkossa se ehkä selviää, ostin Cashoren seuraavan kirjan, Firen, Kindlelle.)
Yksi selvästi kielipoliittinen valinta vähän ihmetytti: englanninkielen sana "grace" joka kuvaa siis syntymälahjaa oli käännetty muotoon "leiviskä". Minusta merkitys muuttuu tässä aika paljonkin - tosin myöntää täytyy, etten minäkään oikein parempaa vastinetta keksi. Pitäisi olla varmaan ihan hiljaa.

Suosittelen kuitenkin! Joulu meni jo mutta uudenvuodenlahjaksi vielä ehtii hankkia Syntymälahjan. Itselleen tai muille. (Mikä tahansa päivä on hyvä päivä ostaa kirja.)

03/12/2009

The Red Wolf Conspiracy

Väitin tuossa taannoin, että kustannusala tuntuu etsivän uutta Scott Lynchiä. Robert V. S. Redickin kirjan The Red Wolf Conspiracy kohdalla minulle tuli kovastikin sellainen tunne, että Lynch-mielikuvaa haetaan - vai olinko vain itse toiveikas?

TRWC kertoo laivamatkasta, jolle joutuvat päähenkilön (täysin unohdettavissa oleva tyyppi, en muista enää nimeä) lisäksi koko kööri muita hyväkkäitä. Laivamatkan näennäinen tarkoitus on solmia rauha naapurikeisarikunnan kanssa, mutta laivalla matkustaa myös useita juonittelijoita joiden tarkoitus on aloittaa sota naapurikeisarikunnan kanssa, tai tehdä sotasuunnitelmat tyhjäksi, tai tuhota juonitteleva keisarikunta tai ... get the point here?

Niin tai näin, Redickkään ei ole uusi Lynch*. Sori kaverit. Kirjasta jäi mieleen lähinnä päätön kohellus ja salaliittoja salaliittojen perään. Jollain tavalla kirja olisi hyvinkin voinut olla nuorten seikkailukirja Silloin Kun Minä Olin Nuori - en ole ihan varma, miksi sitä kaupataan aikuisille ylipäänsä. Enempi myyntiäkö?

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Kirjassa yhtenä sivuhahmona on äärimmäisen sympaattinen pieni rotta.


* Pakko huomauttaa, että pokkarikappaleeni oli - kiitos arvoisa Gollancz - virheellinen, toistaen parisenkymmentä sivua aikaisempaa tekstiä uuden tekstin sijaan. Voihan olla, että koko jutun pihvi oli niissä lukemattajääneissä ~20 sivussa. Mutta epäilen kyllä vahvasti.

30/11/2009

Kindlen ensiesiintyminen

Ensimmäinen Kindlellä luettu kirja oli Sharon Shinnin Quatrain. Kansi on tässä ihan vain kuvituskuvana, sillä itse en nähnyt sitä kuin Amazonissa.

Shinnin kirjat ovat täydellinen guilty pleasure ainakin minulle - sopivasti, mutta ei liikaa, romanssia, mukavasti fantasiaa ja hieman joskus myös jotain avaruusoopperan tyylistä, vaikka sitä kyllä vähemmän. Tyypillistä on myös juoni, joka ei välttämättä liity koko maailmankaikkeuden jatkuvaan olemassaoloon - Shinn osaa myös pienemmän tarinan kertomisen.

Quatrain sisältää itse asiassa neljä tarinaa, jotka liittyvät Shinnin aikaisempien kirjojen maailmoihin. Tässäkin tarinat ovat pienimuotoisia, ihmisen elämän kokoisia, ja siksi mukavia. Niillä on usein loppu, joka on toiveikas - vaikka ei olisikaan alleviivatun onnellinen. Eikä haittaa, jos kaikki maailmat eivät ole tuttuja - niihin pääsee sisälle. Tarinoissaan Shinn käsittelee yllättävänkin usein suvaitsevaisuutta. Mutta vaikka tarinat ovat mainioita, eivät ne yllä - ehkä lyhyytensä vuoksi - ihan samalle tasolle kuin Shinnin romaanituotanto.

Kindlellä lukeminen oli ihan mukavaa. Taustavaloahan niissä ei ole, joten lukukokemus oli hyvin kirjan kaltainen hyvässä ja pahassa (pimeässä ei voi lukea Kindlelläkään...) Äärimmäisen kätevä se oli myös työmatkalukemisena - mukana kulki kevyesti kolme kirjaa (ja akun loppumisen varalta vielä pari paperista, mutta akku tuntuu kestävän ikuisuuden, pari päivää sinne tai tänne.) Hommasin Kindlelle myös kannet, jotka tekevät sähkökirjan kuskaamisesta mukavampaa kun ei tarvitse huolehtia näytön naarmuuntumisesta - toisaalta kansien kanssa ei viitsi lukea ainakaan sängyssä. Oikea kohta löytyy helposti - kun Kindlen sammuttaa kesken lukemisen, se käynnistettäessä avautuu oikeasta kohdasta. Itseäni häiritsi hieman se, ettei Kindlen kirjoissa ole sivuja aivan samassa mielessä kuin paperikirjassa. Suunnilleen-sijainti tekstissä ilmaistaan prosentteina - se toimii ihan hyvin, mutta vähän on ikävä sitä spatiaalista fiilistä jossa kirjan paksuus suhteessa luettuihin sivuihin kertoo edistymisestä.

Niin no, sitä kirjan kantta on kyllä Kindlellä lukiessa ikävä.

Robert Holdstock

Fantasiakirjailija Robert Holdstock on kuollut, kertoi Neil Gaiman blogissaan. (Alkuperäinen ilmoitus robertholdstock.com-saitilla.)

Surullinen uutinen. Holdstockin kirjat ovat tuttuja varmaan ainakin monelle minun ikäiselleni scifin ja fantasian ystävälle. (Lähikirjastossa ei yleensä ollut muuta tarjolla Tolkienin ja Le Guinin lisäksi ... ainakaan suomeksi.) Itselleni Alkumetsä jatko-osineen oli hieno ja silmiä avaava kokemus - ennen sitä en tiennyt, että fantasiakirjallisuus voi olla vaikka minkälaista - jos kohta teini-ikäisenä en ihan täysin ymmärtänytkään niiden hienouden päälle.

Uusintakierros on varmaan mahdutettava aikatauluun. Osanottoni kaikille kaipaamaan jääville.

23/11/2009

Matriarch

Lisää Karen Travissia. Matriarch jatkaa Wess'har Wars -sarjaa, josta ... en ehkä ikinä pääse eroon, vaikka välillä haluaisin. Matriarch tuntui kuitenkin pienen tauon jälkeen ihan piristävältä.

Ei minulla kuulkaa ole tästä mitään uutta sanottavaa. Traviss jatkaa samojen ihmisyyteen, ympäristöön ja vastuuseen liittyvien kysymysten pohdiskelua omalla melkoisen helppolukuisella tavallaan. Tiettyä toisteisuutta alkaa ilmetä ("...but dead, as Shan always said, was dead."), ja pakollinen "mitä edellisessä osassa tapahtui" -kertaus tuntuu yhtä hienovaraiselta ja piristävältä kuin tiiliskivi naamaan (toivoisin, että jotain jätettäisiin lukijankin vastuulle - jos olet tarpeeksi törppö aloittaaksesi sarjan neljännestä osasta, kärsi), mutta kirja oli näistä puutteista huolimatta varsin mainio. Johonkin ehkä edetäänkin. Toivottavasti vielä maapallon tuhoon asti, buahaha.

18/11/2009

Tender Morsels

Voi apua taas. Riittääkö, jos sanon, että Margo Lanaganin kirja Tender Morsels oli hyvä, paljon odotuksia parempi? Eikö?

En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa. Lanaganin novellikokoelma Black Juice oli hyvä, mutta jollain tavalla hieman synkkä - ainakin muistikuvieni mukaan. En tietenkään näköjään sanonut huhtikuussa mitään tämänkaltaistakaan.

BJ:n perusteella odotin jotain hieman kieroa. TM:n yksi päähenkilöistä, Liga, kärsii kovasti isänsä armoilla, ilman apua. Sitten tapahtuu jotain, ja Liga pääsee elämään unelmaansa - melko kirjaimellisesti. Mutta kun Ligan kaksi tytärtä kasvaa, käy ilmi, ettei unelmamaailma ole tarkoitettu loputtomiin ylläpidettäväksi.

TM on outo, muttei kiero. Viehättävä, ja tarinana paljon tasapainoisempi kuin oletin. Kirjasta jäi hyvä olo, vaikka se myös liikutti. Se oli myös paikoin melko raju - sekä alussa että lopussa. Rajuus sinänsä on ihan ok. Sitä kuitenkin hieman ihmettelin - ja nyt sisäinen sormenheiluttajani pääsi valloilleen - että paikalliskirjastojen mielestä Tender Morsels oli lastenkirja. Lastenkirja? Ehkä nuorten aikuisten, mutta ei kai nyt sentään lasten?

14/11/2009

Nights of Villjamur

Jossain välissä englanninkielisissä blogeissa kohistiin jossain määrin Mark Charan Newtonin kirjasta Nights of Villjamur. Pitihän se tietenkin lukea.

Seuraavan, inspiroituneen näkemyksen aiheesta kirjoitin jossain määrin poikkeuksellisesti heti kirjan luettuani:

Kustannusala tuntuu etsivän uutta Scott Lynchiä. Tiedoksi kustannusalalle: jatkakaa etsimistä. Mark Charan Newton ei ole uusi Scott Lynch. NoV on ihan yksinkertaisesti huono. Kirjoitustyyli - anteeksi nyt vain - imee golfpalloja puutarhaletkun läpi, ideoita on liikaa ja ne on kaikki toteutettu puolivillaisesti, hahmot ovat paperinohuita ja loppu naurettava. Kirja tylsistyttää lukijansa kyyneliin asti.

Muutamat hyvät hetket eivät paljoa pelasta. Pääkaupunkiseudun kirjastojen 50 sentin varausmaksu on lähestulkoon liikaa rahaa tästä. Teitä on varoitettu.

23/10/2009

Maledicte

Ärrrrr, tämä kirja on nyt vaan saatava blogattua. Takaisin paperille siis.

Maledicte on Lane Robinsin kirja, joka kertoo rakkaudesta ja kostosta. Päähenkilöistä toinen, Maledicte, vaihtaa identiteettiään pelastaakseen rakkaansa ... mutta rakastettu onkin vuosien aikana muuttunut. Maledicten palvelija ja toinen päähenkilö Gilly puolestaan yrittää pelastaa Maledicten.

Tykkäsin Maledictesta odottamattoman paljon. Se oli synkeä ja dramaattinen! Olen ihan varma, että Maledicten maailmassa talot ovat mustanpuhuvia, yötä on 18 tuntia vuorokaudessa, päivä on kalpea ja kosto suloinen. Mahtava teos - suosittelen kaikille joilla on minkäänlaista taipumusta dramaattisuuteen. (Minä olen satunnaisesti täysi draamakuningatar. Tai, kuten ystäväni Maija kerran sanoi: "...kun sitä on välillä vähän ... dramaattinen.")

Vielä vähän Kindlestä

Lupasin eräälle kaverille tehdä vertailevia punnituksia Kindlen koosta, joten tässä niitä tulee.

Suippokorvaisten mahtava klassikko painaa teipatussa muodossaa n. 850 g*:

Kaapuihin kietoutuvien mahtava klassikko painaa pokkarimuodossa vähän alle 400 g:


Kindle painaa jotakuinkin 300 g.

On kuitenkin huomioitava, ettei lukumukavuus ole pelkästään painosta kiinni. Kirjan keskiosasta on yleensä mukava ottaa ote kun lukee vaikka sängyssä. Testaamatta on vielä, saako Kindlestä yhtä mukavan otteen - olen oikeastaan skeptinen. Mutta katsotaan.

Sitten pieni uutinen: Amazon laski Kindlen hintaa samantien kahdellakympillä. Välttääkseen raivostuneen Liinan yhteydenottoja Amazon myös hyvitti hintaeron Kindlen tilauksessa ajoissa liikkeellä olleille.

Vaikken nyt muusta osaa puhuakaan kuin Kindlestä, taidan silti rakastaa paperista kirjaa yli kaiken.

* Teippiä on jouduttu 19 vuoden aikana lisäämään hieman. Paino saattaa olla alkuperäistä isompi :D

21/10/2009

The Kindle has landed

Kindlen työnimi on tällä hetkellä Mindle ("Minun Kindle! Minun!") ja se istuu pöydällä näyttäen kauniilta.*

Laite lähetettiin Amazonista maanantaina ja se tuotiin minulle töihin tänään puolen päivän aikaan. Normaaleihin Amazon.comin toimitusaikoihin tottuneena ("Arvioitu toimitusaika ensi elokuussa.") tämä tuntuu jotakuinkin samalta kuin jos joku olisi ylittänyt valon nopeuden.
(Työpaikan postihuoneessa huomasin, että joku muukin oli tilannut Kindlen. Kuka? Ilmoittaudu heti!)

Ensihuomiot tässä:
  1. Pakkaus oli "Certified Frustration Free Package" :D Ei ollut, työkaverit nauroivat.
  2. Menin lukemaan käyttöohjeet. Se oli virhe, sillä laitteen rekisteröintiprosessi sukkasi. (Anteeksi kaikki te, jotka vihaatte sanaa "sukkasi".) Jos en olisi lukenut käyttöohjetta, en olisi vaivautunut miettimään mitään rekisteröintiä lainkaan. Laitteen piti olla rekisteröity Amazon-tililleni, mutta ei se ollut. Mielestään. Mutta Amazon-tilini mielestä oli. Olin niin epätoivoinen, että soitin jopa tukipuhelun Jenkkeihin. Minulle vakuutettiin, että laite on rekisteröity. Kiukuissani päätin kokeilla tilaamani kirjan siirtoa USBitse Kindlelle ... ja sehän toimi. Tässä se taas nähtiin, käyttöohjeiden lukeminen on virhe. VIR-HE.
  3. Kirjan osto on helppoa kuin heinänteko. Valikoima oli uuden tarkastelun myötä ei-niin-laaja-kuin-olisin-halunnut, mutta tuskin se voi tuosta kuin kasvaa. Yllättäviäkin nimekkeitä löytyi, tosin eilen illalla pää tyhjänä kirjalistoja selatessa (en siis keksinyt mitään ostettavaa jota hakea, pelottava tilanne joka onneksi oli korjaantunut tänään) en voinut kuin ihmetellä paranormaalien romanssien suosiota. WTF ihmiset?
  4. Kirjan siirto USBitse oli helppoa kuin heinänteko. USB kiinni koneeseen, tiedosto sopivaan kansioon Kindlellä ... ja lukemaan.
  5. Lataus on nopeaa.
  6. Näyttö on mahtava - ja sitä voi lukea vaikka kuinka pienestä kulmasta. Tosin se, miksi joku haluaisi lukea sitä pienestä kulmasta, on arvoitus. Mutta on se e-paperi vaan ässä keksintö kuulkaa.
  7. Bonustiedote: Viimeksi en onnistunut tilaamaan Kindlelle suojakoteloa. Nyt niitäkin toimitetaan Suomeen, joten en ehkä rupeakaan ompelemaan sellaista itse (hyvä niin, muutakin ommeltavaa olisi.) Suojakotelo, jonka tilasin, on pinkki, sellainen rintasyöpätukiyhdistyksen värinen. (Ja tuotoista meneekin 10% rintasyövän tutkimiseen. Mies Sivukirjastossa arvasi ongelmitta, minkä valitsen.)

Olen siis yhä tyytyväinen. Pitäkää peukkuja, että olen sitä vielä huomennakin.

* Oikeasti se näyttää edestä Omenafirman älypuhelimelta ja takaa Kumisaapasfirman älypuhelimelta, mutta olen ihastuessani sokea.

09/10/2009

The New Moon's Arms

Saatan joskus säästellä hyväksi epäilemiäni kirjoja. Nalo Hopkinsonin The New Moon's Arms oli sellainen. Ja hyvä se olikin.

TNMA sijoittuu Karibialle. Päähenkilö, keski-ikäinen Calamity menettää isänsä hoidettuaan tätä pitkään, eivätkä välit yksin kasvatettuun, teininä saatuun tyttäreenkään ole aivan kunnossa. Isänsä hautajaisten jälkeen Calamity löytää rannalta pienen pojan, joka ei osaa puhua - ei ainakaan niin, että kukaan ymmärtäisi.

Harvoin törmää niin elävään päähenkilöön kuin Calamity, jossa on hyvät ja huonot puolensa hyvin aidon tuntuisesti. Calamity on yksinäinen, miehenkipeä ja lämmin nainen, joka on adoptoimalleen pikkupojalle hyvä sijaisäiti. Toisaalta Calamity katsoo oikeudekseen arvostella tyttärensä elämää; omat kipeät kokemukset vaikuttavat niin, ettei Calamity toivo tyttärensä elämän muodostuvan samanlaiseksi kuin omansa. Voimakastahtoiset naiset ottavatkin usein yhteen. Päähenkilö on aika myös kohtuullisen suvaitsematon jääräpää - kaikelle löytyy tavallaan selitys. On jotenkin jännä, miten hirveän lähelle päähenkilön sielunelämää kirja pääsee; ja jotenkin sen suvaitsemattomuudenkin voi suvaita, kun sitä ymmärtää.

Kirjassa on fantasiaelementtejä, mutta ne ovat melko minimalistisia eivätkä nouse pääosaan. Se onkin oikeastaan aika hyvä ratkaisu. Karibia sen sijaan on voimakkaasti läsnä ja vaikuttaa ihanalta; paikalta, jonne ilman muuta haluaisi muuttaa kasvattamaan cashew-puita.

Suosittelen ihan varauksetta kaikille.

07/10/2009

Kindle2

Minulla ja e-kirjoilla on pitkä historia. Aluksi inhosin niitä, sillä ne nähdäkseni muodostivat vakavan uhan paperiselle kirjalle - ja paperinen kirja on minulle esineenä rakastettava. (Joku voisi sanoa, että pakkomielteen kohde, mutta jätämme tämän jonkun huomiotta.)

Amazon Kindlen tultua jenkkilevitykseen aloin kuitenkin varovaisesti lämmetä ajatukselle siitä, että kaikki lukemani kirjat eivät olisikaan ns. kuollut puu -painoksia. Lämpötila nousi entisestään, kun ymmärsin, että Kindlelle saisi bitteinä myös joitakin kirjoja joiden fyysisten kappaleiden painos on loppunut aikoja sitten. Ja täysin kuumana kävin, kun ymmärsin, etten eurooppalaisena voi hankkia Kindleä.

Vaan nyt sitä saa!

Omani tilasin tänään noin 30 minuuttia sen jälkeen, kun olin TechCrunchista lukenut uudesta internatsunaali-versiosta. Tätä on odotettu. Paperikirjaa rakastan yhä kuin hullu puuroa, mutta rakkauteni on rajaton. Siitä riittää myös Kindlelle.

Sivukirjastossa käytiin siis aamutuimaan nopea neuvottelu siitä, kannattaako sähköiseen kirjaan sijoittaa:

Mies Sivukirjastossa: ja sä oisit valmis heittämään hyvästit kirjoille, ja ostamaan ne bitteinä?
Liina: ainakin 65% niistä :D ... ainakin.
MS: eli ei enää liperö-lohikäärmeksiä ja urk-velhoja pokkareita?
L: nii. mutta ehkä joskus joitakin hyväksi havaittuja kovakantisia.
MS: laitetaanko tilaukseen?

Nyt K2 on siis ennakkotilattu ja näillä näkymin matkaa kohti Suomea 19.10. Enkä tosiaankaan halua kuulla mitään WLANin puutteesta, sillä vähänkö minua ei kiinnosta :D Mikä ihana päivä!

Jatkossa parhaat kirjat ostetaan paperilla, ja liperö-lohikäärmes -pokkarit ja out-of-print-kirjat tulevat suoraan Kindlelle. Genret tuskin muuttuvat; parhaisiin kirjoihin tulee luultavasti kuulumaan lähinnä hyvää scifiä ja fantasiaa. Ja kaikesta raportoidaan tänne. Luitte eli ette.

Kindle-kokemuksesta kertonen täälläkin, sillä muutama kaveri on osoittanut aiheeseen jo kiinnostusta.

05/10/2009

Breakfast With the Ones You Love

Kääk, törmäsin viikonloppuna lukion äidinkielenopettajaani, jolle tulin ilmoittaneeksi blogini osoitteen. (Tulkoon täsmennetyksi, ettei teknisesti ottaen varmaan tulisi puhua törmäyksestä, jos itse juoksee lempiopettajansa perässä päästäkseen vaan sanomaan moi, mutta törmäys kuulostaa katu-uskottavammalta.) Nyt tekee mieli käydä läpi Sivukirjaston kaikki 124 postausta ja varmistaa, että että-sanojen edessä on pilkku. (Pilkkusäännöt olivat itselleni hieman haasteellisia.)

Hanna, toivottavasti luet tätä - muuten on lähes hukkaanheitettyä sanoa, että tuntisi olivat mainioita.

Olen syystä tai toisesta lukenut viime aikoina paljon (jaha, tarkistuslaskennan mukaan joko 1 on paljon tai vuonna 2008 luettu Chabonin The Yiddish Policemen's Union on luettu ihan hiljattain) kirjoja, joissa juutalaisuus on olennaista. Niin myös Eliot Fintushelin kirjassa Breakfast With the Ones You Love. Juutalaisuus, samoin kuin katolisuus (tai uskonnot noin ylipäänsä) ovat minusta aika kiehtovia aiheita, joten en pane tämänkaltaista tematiikkaa lainkaan pahakseni.

BWtOYL kertoo 16-vuotiaasta Leasta, jolla on huono asenne ja psyykkinen taito tappaa ajatuksen voimalla tielle asettuvat ihmiset. Lea tapaa Jackin, "The Yid"-nimellä enimmäkseen kulkevan pojan, joka rakentaa avaruusalusta tavaratalon ullakolla. Tämä kertoneekin juonesta kaiken tarpeellisen - lukekaa kirja, tiedätte enemmän.

BWtOYL oli aluksi himpun verran rasittava, eikä lukukokemus muutenkaan syntynyt aivan onnellisten tähtien alla - kirjan kansikuvahan kilpailee 2000-luvun kamalimman kansikuvan tittelistä. (Kyllä vain, minulle tällaisilla asioilla on merkitystä.) Sitäpaitsi päähenkilö ärsytti. Loppua kohden kirja muuttui kuitenkin niin omituiseksi ja mahtavaksi, etten voinut kuin ihastua.

24/09/2009

The Ninth Circle

Hop. Olen nyt toipunut vatsataudista ja laiskuudesta.

Edellinen postaus käsitteli kirjaa nimeltä The Patron Saint of Plagues, joka sattui istumaan kirjahyllyssäni erään hyllyn reunassa. Koska seuraavan luettavan kirjan valitseminen on aina tosi vaikeaa, päätin lukea hyllyn kaikki muutkin kirjat, järjestyksessä.

Seuraavana hyllyssä nökötti Alex Bellin The Ninth Circle. Sen osti kanssaihmiseni, joka ei kyennytkään lukemaan kirjaa loppuun, koska kerronta oli minä-muotoista.

Kanssaihmiseni oli väärässä :D TNC oli melko mainio. Siinä muistinsa menettänyt mies, Gabriel, herää asunnosta rahakasan viereltä Budapestista ja alkaa selvittää, kuka on ja mistä on tullut. Yksinäinen Gabriel suhtautuu melkoisen pakkomielteisesti enkeleihin ja rampatessaan Budapestin kirkoissa törmää henkilöön, joka ensin vaikuttaa ystävälliseltä muukalaiselta mutta saattaakin olla jotain enemmän.

Kirja oli aika hyvä ja säilytti jännitteensä melko pitkään. Kun Gabrielin muisti alkoi palautua, tuli ehkä pienoinen pettymyksen tunne, mutta jälkiviisaasti voi todeta, että se oli lähes väistämätöntä. Hieman tuli myös sellainen olo, ettei loppu ihan vastannut kaikkiin alun vihjauksiin. Loppu oli tästäkin huolimatta melko hyvä eikä mikään hillitön antikliimaksi (kuten melko usein tuntuu käyvän), ja kirjasta oli helppo pitää.

Kaikille, jotka pitävät enkeleistä ja demoneista (enkä nyt puhu Dan Brownista.)

13/09/2009

The Patron Saint of Plagues

Barth Andersonin esikoisteos The Patron Saint of Plagues sijoittuu tulevaisuuteen, jossa Yhdysvallat on enää varjo entisestään ja eteläisen naapurinsa Meksikon armoilla.

Meksikon suurvallassa, joka kirkkoineen kilpailee Vatikaanin kanssa, pääsee valloilleen ikävänpuoleinen tarttuva tauti. Kyse on bioterrorismista. Tätä tautia vastaan lähtee kamppailemaan amerikkalainen tohtori Stark, joka päähenkilönä on muuten äärimmäisen rasittava.

TPSoP oli ... ihan hyvä. Vaikka takakansitekstin lukeneelle juonenkäänteet noin kirjan puoleenväliin ovat täysin selvillä, tulee loppupuolella vastaan pari yllätystäkin. (En tosin aina arvosta sitä kirjoitustyyliä, jolla tällaisia yllätyksiä lukijan naamalle heitetään, mutta pisteet nyt kuitenkin siitä, ettei kaikki ollut ennalta-arvattavaa.) Vaikka periaatteessa diggaan jossain määrin lääketieteellisistä trillereistä*, itse sairautta kiinnostavampaa oli tällä kertaa oikeastaan se, miten maailma tulevaisuudessa kirjassa toimi.

En kuitenkaan millään meinannut päästä yli siitä, että päähenkilö aiheutti närästystä.


* Sarja Nolot tunnustukset, jakso 1: Nappulana luin kirjastossa Robin Cookin kirjojen alkupuolia, ne olivat sopivan karmaisevia. Loppupuolella meno muuttui tylsäksi.

08/09/2009

Gentlemen of the Road

Jos täällä on tauko, se voi tarkoittaa yhtä seuraavista:

a) Listalla seuraavana olevasta kirjasta on vaikea kirjoittaa
b) Netti on taas poikki
c) Professori Laytonin uudet seikkailut DS Lite -konsolille tulivat postissa (tai jotain vastaavaa jollekin niistä kolmesta muusta konsolista jotka taloudestamme löytyvät).

Toisaalta jos jorisen ihan kauheasti, se tarkoittaa yleensä, että:

1) Sillä hetkellä lukemani kirja ei jaksa innostaa.

Tällä kertaa kohdan 1) innoittamana ylitin esteet a) ja c), koska olen taas lähestulkoon ajantasalla blogin kanssa enkä viitsi päästää mahtavaa tilannetta käsistäni. Siispä Michael Chabonin Gentlemen of the Road.

Michael Chabon on sen verran tunnettu kirjailija, että on fiitannut jopa Simpsoneissa. Aikaisemmin olen lukenut Chabonilta suomennetun Kesämaan, josta en pitänyt, ja The Yiddish Policemen's Unionin, josta pidin.

GotR on kunnon seikkailutarina, jossa kaksi hyvin erilaista juutalaista veijaria sotkeentuu vallankumoukseen erään hieman pieleen menneen huijauksen jälkeen. (Jos nyt joku miettii, miksi tehdä uskonnosta numero, on sanottava, että jollain tavalla kirja tekee asiasta numeron. Ei huonolla tavalla kuitenkaan, mutta juutalaisuus on tärkeää.)

GotR sijoittuu johonkin siihen ei-pitämisen ja pitämisen välimaastoon. Kaikki ne kohdat, joissa jaksoin keskittyä, olivat älyttömän hyviä, mutta toisaalta keskittyminen oli helkkarin hankalaa. Suosittelen silti, sillä epäilen, että saatoin keskittymisvaikeuksieni vuoksi myös missata jotain mahtavaa.

06/09/2009

Extras

Extras jatkaa Scott Westerfeldin Uglies-trilogiaa (joka nyt siis on tavallaan tetralogia.) Pääosassa ei kuitenkaan enää ole trilogian sankaritar Tally, vaan Aya, joka elää jossakin tulevaisuuden Japanissa.

Ayan kaupunki on siirtynyt jonkinlaiseen pärstäkerrointalouteen, jossa kuuluisuus tietää krediittejä: parempia asuntoja, hienompia bileitä, parhaita vaatteita ja niin edelleen. Kuuluisuutta lasketaan monimutkaisella systeemillä, mutta katsoi asiaa miten tahansa, Aya on täysi nobody, kunnes törmää hienoja temppuja tekevään tyttöposseen ... joka ei haluakaan olla kuuluisa. Ja kaiken lisäksi paljastuu diabolinen salajuoni, jonka julkaisu on kyllä kuuluisaksitekevä (anteeksi, oli vain pakko esittää asia westerfeldiläisittäin) mutta myös erittäin vaarallinen temppu.

Extras ei ainakaan minusta ollut ihan yhtä hyvä kuin aikaisempi trilogia, vaikka pärstäkerrointalous naurattikin - kuten varmaan kaikkia bloginsa lukijamääriä joskus kytänneitä... Aya oli sankarittarena vähän paksukalloinen, vaikka samaa kyllä voisi sanoa trilogian aiemmasta sankarittaresta Tallysta. Tämä paksukalloisuus tekee Westerfeldin hahmoista joskus hieman hankalasti pidettäviä.

Tykkään Westerfeldin tavasta kirjoittaa, ja edelleen on varmaan sanomattakin selvää, että haluan hoverboardin NYT HETI.

04/09/2009

City of Glass

Tätä olette odottaneet!

Tai sitten ette, mutta minä kyllä odotin. Odotin ja odotin, sillä Cassandra Claren The Mortal Instruments -sarjan viimeisen osan, City of Glassin, julkaisu myöhästyi puoli vuotta ainakin. Ja kyllähän se sitten lopulta saapui, mutta väärillä kansilla - olin jo päättänyt, etten ikinä anna tätä anteeksi BookDepositorylle, mutta kävikin juuri ilmi, että haukuin väärää puuta. En ikinä anna tätä anteeksi kustannusalalle.

(Ja BookDepository on kyllä erinomainen webikirjakauppa, ihan oikeasti.) (Onneksi en jaksanut lähettää niille kiukkuista palautetta. HUH.)

Sitten asiaan. City of Glassissa selviää siis vihdoin, onko Clary ja Jacen suhde juuri niin tuhoontuomittu kuin miltä näyttää. (En kerro.) Oh, the drama! (Jos lukee lopun ensin, kuten minä, asia selviää hieman nopeammin.)

Tapahtumapaikka vaihtuu, enää ei olla New Yorkissa vaan salaisessa kaupungissa Idriksessä, jonne arkkivihollinen/isipappa Valentine saapuu demoniarmeijan kanssa. Tästä kaikesta seuraa sotaa, taistelua ja kiellettyjä suudelmia, tietenkin.

CoG oli mainio, ja lunasti kyllä lupauksensa trilogian päätösosana. Ei se nyt toki täydellinen ollut, mutta suurissa tunteissaan ja nopeissa käänteissään silti viihdyttävä kuin mikä. Tapahtumapaikan vaihdos oli toisaalta hyvä ja toisaalta huono; New York toimi edellisissä osissa kuin häkä, Idris ei ehkä ole yhtä kiinnostava, mutta tarjoaa ehkä uusia mahdollisuuksia kirjailijalle.

Jään odottamaan seuraavia Claren kirjoja kiinnostuksella. Päivi, sanoinko jo, että tässä on muuten ihan must-read -sarja? Jos en, niin nyt sanon :)

02/09/2009

A Wizard Alone

A Wizard Alone jatkaa Diane Duanen Wizard-sarjaa (en oikeastaan ole ihan varma sarjan nimestä, mutta väliäkö sillä) ihan mukavalla osalla.

Wizard-sarjan kolme ekaa osaa (jotka on tietenkin suomennettu) olivat minusta hieman kökköjä, mutta seuraavat kolme ovat taas olleet mainioita. Sarjassa kaksi teiniä, Kit ja Nita, ystävystyvät huomatessaan olevansa molemmat velhoja. Velhous ei välttämättä ole helppoa, vaan pikemminkin suuri vastuu, kun taistellaan elämän puolesta kuolemaa vastaan.

Sarjassa on käsitelty monenlaisia asioita, kuten vastuu ja lupauksista kiinnipitäminen, vanhemman kuolema ja tässä kuudennessa osassa suru ja autismi. Duane käsittelee asioita kuitenkin ihan sympaattisesti eikä mitenkään saarnaa. Päähenkilöiden ystävyys kuvataan luontevasti.

Aivan lempisarjakseni tämä ei kuitenkaan ole päätynyt, ehkä juuri ensimmäisten kolmen kirjan vuoksi - en vieläkään ole varma, miksen oikein osannut nauttia niistä. Suhtaudun edelleen uusiinkin osiin hieman epäilevästi. Jotain hieman rasittavaa myös Duanen tavassa suhtautua kuolemaan tuntuisi olevan.

Karamazovin veljekset

Halusin oikeastaan otsikoida tämän postauksen maailman väsyneimmällä juomalaulumuunnosvitsillä, jonka itse keksin. Toivon, että kaikki kiitollisuudella ymmärtävät, miltä säästyivät :D

Mainitsin aikaisemmin lukevani Dostojevskin Karamazovin veljekset -teosta, joka Wikipedian mukaan luetaan yhdeksi venäläiskirjailijan pääteoksista. Turha kuvitella, että minulla olisi mitään uutta sanottavaa tällaiseen klassikkoon, sillä edes "kyllä Dostojevskia kannattaa lukea" on tuntemuksena tuskin lainkaan uusi.

Mutta kyllä Dostojevskia silti kannattaa lukea. Karamazovin veljekset on kertomus perheestä ja murhasta, ja niiden kautta se käsittelee moraalia, uskoa ja rakkautta.

Pidin kirjasta ihan kauheasti, se liikutti ja ilahdutti. Kieliasu oli sopivan vanhahtava ja päähenkilöt ihastuttavia kaikessa inhimillisyydessään. Tietenkin 1100 sivua on melkoisen paljon luettavaa ja ennen kaikkea melkoisen paljon pideltävää sängyssä luettaessa, mutta ei kannata lannistua vaan kokeilla rohkeasti.

Itse ajattelin seuraavaksi* kokeilla rohkeasti Rikosta ja rangaistusta; epäselvää on vielä, tarttuako uudistettuun käännökseen vai siihen vanhempaan?

* Siis joskus joululomalla, tai jotain.

31/08/2009

Blood and Iron

HAHAA! Olin kuin olinkin kirjoittanut Elizabeth Bearin kirjasta Blood and Iron, en vain ollut ikinä julkaissut postausta jostain syystä. Here goes; en muutellut tekstiä jotta voisitte naureskella loppupuolen kommentille blogin ajantasaisuudesta.

Helmikuussa tapahtunutta:

Jos ei haltiafantasia miellytä eikä ole ikinä saanut kiksejä Tam Lin -balladin käytöstä kirjallisuudessa, ei varmaan pidä Elizabeth Bearin kirjasta Blood and Iron. Mutta minä pidin, vaikka sen lukeminen jostain syystä hirveän hitaasti sujuikin.

Kirjan kannessa sanotaan, että "Blood and Iron takes everything you think you know about Faerie and twists it until it bleeds", ja se on aika totta kyllä. BaI oli jollakin tavalla erilainen fantasia - päähenkilö ei ollut mitenkään itsestäänselvästi rakastettava tai edes hyvä ja itse asiassa oli ihan mahdotonta sanoa, kuka nyt on hyvä ja kuka paha ja kellä on suurempi oikeus elintilaan.
Lisäksi kirjan puolivälissä tapahtui vielä kertojanäkökulman muutos, joka minusta oli aika hieno ja sopi hyvin juoneen, mutta ei ehkä miellyttäisi kaikkia?

Näitä Promethean Age -kirjoja on vielä kolme lisää, ja ne voi lukea lähes missä järjestyksessä haluaa, ymmärtäisin.

Eniten koko kirjassa ärsytti ehkä kansi, jossa oli yksi epätärkeä ja epäkuvaava tapahtuma kirjan alkupuolelta. WTF Roc?

Väliaikatietona voin muuten kertoa, että blogi alkaa olla melkein ajan tasalla. Blood and Iron oli viimeinen vuonna 2008 luettu kirja.

30/08/2009

Undertow

Elizabeth Bearin Undertow onnistui jotenkin lannistamaan minut. Rouva Bearin kirjoja on kovin kehuttu siellä sun täällä, ja osittain kai ihan syystä (ainakin aikaisemmin luettu Blood and Iron oli ihan hyvä - en ole näköjään jostain ihmeen syystä kirjoittanut siitä tänne, enkä takuulla enää kirjoita, mutta ihan hyvä oli silti) mutta Undertow ei nyt kuitenkaan aiheuttanut väristyksiä.

Oikeastaan tässä kävi vähän samalla tavalla kuin Chris Woodingin The Fade -kirjan kanssa - vilkaisin kantta kerran ja ajattelin tyytyväisenä, että vedenalainen fantasia. Vaan ei - mikä pettymys.

Undertow sijoittuu hyvin vetiselle planeetalle ja on scifiä, mutta veden alle ei juuri päästä. Juoni tuntui jotenkin vähän sekavalta; oli suurta salaliittoa ja mysteeria. Planeetan alkuperäislaji, eräänlainen sammakkomainen kansa, oli kovin alistetussa asemassa tehden töitä riistopalkalla ihmisille.

Kirjan loppuun lukeminen oli hieman rasittavaa ja loppupuolelle sijoittuva todennäköisyysmyrsky minusta vain ärsyttävä tapa tehdä epätodennäköiset juonenkäänteet uskottavammiksi. Ei kirja kuitenkaan huono ollut.

Sitäpaitsi koira piti kovasti sen kansista, kirottua.

21/08/2009

The City & The City

Uijuijui.

Suhteeni China Miévilleen ei ole ollut yksinomaan lämmin; siinä missä ensimmäinen herralta lukemani teos The Scar oli mainio, oli seuraava kirja Iron Council lähinnä raskas. Kolmas teos viehätti: lapsille suunnattu Un Lun Dun käsitteli sitä samaa alamaailma-tematiikkaa jota löytyy myös kirjoista Neverwhere ja juuri luettu The Secret History of Moscow (Un Lun Dun oli näistä kolmesta ehkä paras.)

Ja nyt sitten eräänlaista kaksoiskaupunkiteemaa jatkava The City & The City oli aivan herkullinen.

TC&TC on näennäisesti murhamysteeri, mutta päähuomion varastavat kaksi limittynyttä kaupunkia jossain itäisessä Euroopassa. Kaupungit ovat hurmaavat ja niiden limittyminen käsittämättömän pimeä keksintö - joka toimii loistavasti. Limittymistä on vaikea selittää, ja vaikkei olisi, en selittäisi - iso osa lukemisen riemusta on sitä, että yrittää hahmottaa, mistä oikeastaan on kyse. Kirjassa ei selitetä liikaa, vaan lukijan pitää itse olla valpas ja pohtiva.

Miévillen teksti, joka on joskus ollut himpun verran raskasta, toimii nyt erinomaisesti. Kaikin puolin mainio kirja.

This Is Not a Game

Joitakin vuosia sitten, kun kesämökillämme riippumatto riippui vielä optimaalisella paikallaan ja aurinko paistoi koko kesän, lojuin edellämainitussa riippumatossa niinikään edellämainitun kesän, söin Safari-keksejä* ja luin Walter Jon Williamsin Metropolitan-sarjaa (ja muutamia muita kirjoja, koska Metropolitan-sarja käsittää kaksi ei-niin-kovin-pitkää kirjaa.) Pidin sarjasta kovasti, ja niinpä Walter Jon Williamsin nimi liittyy siis minun päässäni vieläkin aurinkoon, riippumattoon, keksitaivaan tähtiin ja hyvään scifiin.

Siksipä, vaikka Williamsin This Is Not a Game ei ollut huono kirja, se oli kuitenkin lievä pettymys.

TINaG (lyhennettä käytetään muuten kirjassakin) ei liity konsoli- tai roolipeleihin, vaan eräänlaisiin vaihtoehtoistodellisuuspeleihin, joihin pelaajat heittäytyvät mukaan arkielämänsä puitteissa. Kirjan päähenkilö Dagmar suunnittelee tällaisia pelejä, ja kun läheinen ystävä murhataan, hän joutuu käyttämään pelaajayhteisön apua selvittääkseen, mistä oikein on kysymys.

Vaikka oli kiva lukea siitä, miten eräänlainen ryhmämieli auttaa ratkaisemaan vaikeatkin tilanteet kauhealla vauhdilla, ei kirja kuitenkaan tuntunut oikein edistyvän mihinkään. Mysteerit eivät tuntuneet niin kovin kauheilta ja pelottavilta, joten ei niistä jaksanut juuri kiinnostuakaan. Suuria yllätyksiä ei kirja tarjoile. Teksti on toki sujuvaa ja lukeminen mukavaa, mutta valitettavasti siihen se sitten jääkin.

*Meinasin tarjoilla teille linkin Safari-keksien sivuille, mutta käytyäni siellä itse ymmärsin, ettei kukaan halua tietää, montako kaloria yhdessä keksissä on. ETENKÄÄN jos on ikinä elänyt niillä kokonaisen kesän.

17/08/2009

Rebel Angels

Täällä ollaan taas. Pakotettuun bloggaustaukoon ei tällä kertaa ollut syyllinen koira, vaan reitittimen muuntaja (!!!) joka sanoi sopimuksen irti. Ja kuten kaikki varmasti tietävät, on bloggaaminen vaikeaa ellei mahdotonta ilman langatonta verkkoa.

Aiemmin kesällä tuli luettua Libba Brayn kirja Rebel Angels, joka siis on jatkoa Kauhun ja kauneuden valtakunnalle. Tosin, kuten lienee ilmeistä, tällä kertaa en odotellut suomennosta.

RA sijoittui tällä kertaa sisäoppilaitosta enemmän Lontooseen, ja se oli miljöönä oikeastaan aika mukava - reippaat sankarittaremme matkustivat esimerkiksi metrossa, mikä ei tietenkään hienostotytöille ollut suoranaisesti sopivaa. Lisäksi käytiin oopperassa ja oltiin vallan romantillisia kosijaehdokkaiden ilmestyttyä peliin.
Taikavaltakunnassa tytöt myös etsivät kadonnutta sisarkunnan temppeliä, jotta taikuus saataisiin sidottua ja vältettyä taikuutta tavoittelevien sodat - mutta kynnyskysymys olikin, miten sitoa magia oikeudenmukaisesti. Arkkivihollinen Circe suorittaa kuvioihinpaluun.

Yleisesti ottaen ajan tulkinta on aika moderni: esimerkiksi kohta, jossa tytöt juovat absinttia ja päähenkilö Gemma päätyy hieman hankalaan tilanteeseen, ei varsinaisesti vastaa käsitystä 1900-luvun taitteen tapakulttuurista. Kirjoitustyyli on ihan mukava, mutta en vieläkään jaksanut olla kovin kiinnostunut henkilöhahmoista.

Ja kun on oma blogi kyseessä, aion vielä lähes absoluuttiseen totuuteen rinnastettavana mielipiteenäni kertoa, että kirjan nimi "Rebel Angels" on ihan kamalan kökkö.

05/08/2009

Cry Wolf

Tuleva aviomieheni voitti kerran erään argumentin kysymällä, ettenkö ehkä ollut kuullut tarinasta, jossa "poika huusi kettu!" Nauroin liian kovaa jatkaakseni keskustelua.
Tämä ei liity varsinaisesti mihinkään, tulipa vaan mieleen Patricia Briggsin kirjan nimestä Cry Wolf.

Cry Wolf liittyy tavallaan siihen samaan universumiin, jossa myös Mercy Thompson vaikuttaa. Mercy ei kuitenkaan tässä kirjassa ole kuin sivumaininta, sillä pääosassa on ihmissusi Anna, joka ei todellakaan ole alfanaaras vaan jotain ihan muuta. Pohjois-Amerikan ihmissusien johtaja lähettää poikansa tekemään selvää Chicagon laumasta, jonka johtaja pahoinpitelee Annaa. Poika - jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut, olisko ollut Charles - tekee työtä käskettyä ja päättää samantien, että Anna on hänen elämänkumppaninsa. Anna matkustaa johtajien johtajan laumaan Charlesin kanssa (sovitaan, että nimi oli Charles), jossa alkaa tapahtua kummia. Annan erikoistaidoille tulee käyttöä.

Ei ehkä tule ihan yllätyksenä, jos kerron, että kirjassa tavallaan tärkeintä on kuitenkin Annan ja Charlesin suhde. Melko romanttista ja sävyltään melko lailla perinteisempää kuin Mercy Thompson -kirjat (Mercyllähän olisi mies joka sormelle, mutta kun se ei oikein huoli ketään.) Varsinainen juoni on sekin ihan viihdyttävä, mutta kirjan pahiksen kanssa on menty metsästäkin maililla ohi - joillekin pahisparan repliikeille piti vain pyöritellä silmiä, niin kökköjä olivat. Ei sellaista kukaan ansaitse, ei edes merkityksettömistä merkityksettömin sivuhenkilö, saati sitten pääpahis.

Viimeinen tuomio: kevyttä ja viihdyttävää kesäkirjallisuutta.

04/08/2009

Olen hidasta sorttia

Luin vasta nyt kesällä kirjahyllyssä useita vuosia odotelleen Eric Schlosserin Fast Food Nationin. (On vähän siinä ja siinä, kuuluisiko tämä postaus Korianterin puolelle vai tänne, mutta tänne se nyt kuitenkin päätyi.)

Ei suositella herkimmille - minä en ole herkimpiä, ja silti kuvotus valtasi vatsan ja yritti ryömiä kurkusta ylös kuin luin Yhdysvaltain lihatuotannosta. Kirjassa myös kerrotaan enemmän E. coli -bakteerista kuin kukaan oikeastaan voi haluta tietää.

Kirja on hyvä. Tosin ehkä paikoin hieman puiseva, ja siinä paikoin esitellyt surulliset ihmiskohtalot masentavat - mutta eivät nekään ihan niin paljoa kuin kirjan läpi esitelty surullinen maapallonkohtalo. Tai ihmiskunnan kohtalo, sillä jos jotain kirjaa lukiessa tulee selväksi niin se, miten monitahoinen ja laaja-alainen ongelma pikaruokateollisuus oikein onkaan - ja miten paljoon se on lähes suoraan syypää.

Rakkaat lukijat, minä en Mäkkärin oven saranoita juuri muutenkaan kuluta, mutta nyt en enää sitäkään vähää. Vaikka haluaisin uskoa, että Suomessa pikaruokateollisuus on paremmissa kantimissa kuin se vielä 2000-luvun alussa oli Yhdysvalloissa, suhtaudun maailmaan liian kyynisesti kyetäkseni tällaiseen uskonponnistukseen. En myöskään halua sentilläkään tukea mokomaa kuvottavaa yhtiötä tai sen kilpakumppaneita.

Sitäpaitsi itse tehty ruoka on pop - kannattaa vaikka joskus kokeilla tehdä itse ranskiksia. Tuskin on mitään parempaa.

02/08/2009

The Secret History of Moscow

Avasin juuri toiveikkaana tämän postauksen luonnoksen, ja havaitsin, että olin saanut kirjoitettua vallan kokonaisen otsikon.

Kaiken kaikkiaan en enää ole ihan varma, mitä sanoisin. Suhtauduin jotenkin hirveän toiveikkaasti Ekaterina Sedian kirjaan The Secret History of Moscow, jonka kannessa on vielä Neil Gaimanin suositus (joka nyt sinänsä ei ole mikään ylittämätön laadun tae), mutta petyin ehkä hieman. Sitä ne suuret odotukset teettävät.

TSHoM:issa päähenkilö Galinan sisko Masha ottaa ja katoaa. Katoamispaikalta lehahtaa lentoon iso naakka. Galina alkaa tutkia tapausta yhdessä poliisi Yakovin kanssa, jonka tietoon on tullut useita epäilyttävän lintumaisia katoamistapauksia. Kaksikko päätyy yhdessä erään humaltuneen katutaiteilijan kanssa Moskovan alamaailmaan, jossa vastaan tulee koko kavalkadi venäläisten kansansatujen hahmoja.

Voisi ehkä ajatella, että jonkin verran tuttu kaava siis; ainakin niille, jotka Neverwherensä ovat lukeneet.

No, venäläisten kansansatujen hahmoistahan on ilo lukea. Henkilökohtaisesti riemastuin eritoten siitä, että Kuolematon Kasshei esiintyi kirjassa. Kassheihan on tuttu ja rakas (ainakin minulle) jo Eduard Uspenskin loistokirjasta Alas Taikavirtaa. (Joitakin muitakin lapsuudesta tuttuja hahmoja löytyi, mutta tulkinta oli joskus hankalaa - oli vähän hankala tajuta, että One-Eye Likho on yhtä kuin Iivari Pahasilmä.)

Kirjan kirjoitustyylissä oli myös jotain riemastuttavan venäläistä - tai sitten olen sekaisin, mitä mahdollisuutta ei pidä poissulkea. Siinä kerrottiin myös elävästi Neuvostoliiton ajoista, ja sehän toki on aina kiehtovaa; lähes toinen maailma jo sinällään.*

Kirjallisena elämyksenä TSHoM ei silti ollut vallan tajunnanräjäyttävä, ja jossain vaiheessa huomasin keskittymiseni herpaantuvan pahan kerran. Tosin koiruus oli tullut taloon juuri tämän kirjan aikoihin joten saatoin myös olla pelkästään rättiväsynyt.

Jos urbaani fantasia tai venäläiset asiat viehättävät, suosittelen silti. Ainakin itseäni Venäjä kiinnostaa juuri nyt; menin jopa niin pitkälle, että aloitin - ja aivan kohta lopetan - Dostojevskin Karamazovin veljekset. Mutta siitä lisää myöhemmin.


* Itsestään selvää lienee, että jos Venäjä tai Neuvostoliiton aika tahi Moskova kiinnostavat, on luettava heti Bulgakovin MAHTAVA Saatana Saapuu Moskovaan.

15/07/2009

Children of God

Joops. Saatatte ehkä muistaa, että taannoin keväämmällä luin Mary Doria Russellin kirjan The Sparrow, johon en rrrrakastunut suoraa päätä. Tuolloin taannoin selvisi myös, että kirjalle on jatko-osa, Children of God, joka ehkä tekee TS:istakin hieman ymmärrettävämmän ja tarjoaa uutta näkökulmaa.

Kyllä, koko homman pointti kävi kuin kävikin ilmi CoG:ia lukiessa. Viimeiset ... hmmm ... 50 sivua ansaitsivat koko kirjalle lisätähden minun silmissäni. Valitettavasti sitä ennen piti lukea 450 enemmän tai vähemmän tuskaista sivua. Luvut kertoivat siitä, miten elämä eri planeetoilla - ja myöhemmin samalla planeetalla - eteni. Kiinnostukseni niin alieneita kuin pappeja kohtaan hiipui vuorotellen, mutta papit voittivat kuitenkin maalein 10-2, ehkä.

En osaa oikein nimetä vaikeuksieni syytä. Luultavasti en vain juurikaan välittänyt rouva Russellin kirjoitustyylistä. Hieno loppu kuitenkin korvasi paljon.

Suosittelen kirjaa varauksin. Jos kuvittelee, että ärsyyntyy seikoista, joista jo The Sparrow:n yhteydessä jupisin, kannattaa jättää väliin. Jos ei jaksa lukea kovin ihmismäisiltä vaikuttavista avaruusolennoista, kannattaa niinikään jättää väliin. Vaan jos scifi yleensä kiinnostaa, eikä ole niin herkästi ärsyyntyvä kuin minä, kannattaa ilman muuta tarjota tälle duologialle mahdollisuus.

14/07/2009

The World Before

Lisää Karen Travissia, sano.

Tämä on nyt ihan kaamean tyhmää, mutta en muista The Wess'har Wars -sarjaa jatkavasta The World Beforesta hittojakaan enää. Aaargh. Paitsi, että pidin siitä kai. Mutta kuinka paljon pidin jos se on jo hiipunut mielestä?

Katsotaanpa. Päähenkilö Fran oli yhä tiukka eukko, ja Wess'harit tapasivat toisen sukuhaaransa joihin nähden Wess'harit vaikuttivat hieman amisheilta ... ilman uskontoa. Sitten oli diplomaattista selkkausta diplomaattisen selkkauksen jälkeen ja kirja kirjalta vahvistuva käsitys siitä, että ihminen on vastenmielinen loisolento. Lopussa giganttisluonteinen fuck-up - ainakin minusta - joka takaa sen, että sarjan tulevillekin kirjoille on aihetta.

Sivukirjasto jatkaa seuraavalla osalla - kunhan jaksaa.

13/07/2009

Ink Exchange

Koira ei ole vielä täysin itseohjautuva - tai pikemminkin satunnaisesti se on jopa liian itseohjautuva - mutta luettujen kirjojen lista kasvaa niin, että kirjoitusaikaakin on löydettävä.

Melissa Marrin edellinenkin kirja, Ilki ihana (Wicked Lovely), pääsi Sivukirjaston hyllyille, ja nyt luettu Ink Exchange on siis jatko-osa. IE:n luin englanniksi, koska kirjasto päätti olla odottelematta suomennosta - päätös, jota tuen täysin.

Ink Exchange ei jatka suoraan Ilki ihanan päähenkilön Aislinnin tarinaa, vaan kertoo tämän kaverista Lesliestä. Lukioikäisellä Lesliellä ei varsinaisesti mene kovin hyvin, ja sitten kuvioihin astuu tumma muukalainen tai kaksi ja tatuointiliike. Ja taas nähdään keijuja.
Kirjan lopusta pidin hieman yllättäen - ratkaisu oli jotenkin vapauttava. Muutoinkaan kirja ei ollut hassumpi.

Koko saagalle olisi vielä luvassa epäilemättä sydäntäraastava jatko-osa. WL:n ja IE:n perusteella luen sen varmaankin kunhan kirjastossa saavat sen kokoelmiinsa hankittua...

05/07/2009

Hidastunut lukutahti

Ehdin nykyään lukea vähemmän ja blogata vielä vähemmän. Syy on tässä:

Syyllinen on kuvassa juuri löytänyt luonteelleen sopivan, tarpeeksi ison kävyn. Loki a.k.a. Kapteeni Salama muutti meille kesäkuussa ja vaatii paljon huomiota ... jota sille toki mielellään suo. (Loki muuten ymmärtää kirjallisuuden päälle: se kömpi vielä vähän pienempänä mielellään kirjahyllyyn, ja muutenkin prosessoisi paperia aina kun voisi...)

Viimeksi bloggaamatta jäi Bulbul Sharman Munakoisojen kiukku. Sitä muuten luettiin Jamsin ylläpitämissä Ruokaisissa romaaneissa hiljattain. Itse en yleensä taivu mihinkään lukupiireihin - kunnianhimoinen yritys lukea Joycen Odysseus eräässä lukupiirissä masentaa vieläkin, vaikka Odysseushan onkin vain kesken eikä suinkaan lopullisesti sivussa. Mutta kannattaa ilman muuta liittyä rinkiin, jos kirjallisuus ja ruoka ovat sydäntä lähellä!

No mutta joka tapauksessa. Munakoisojen kiukku sisälsi tarinoita Intiasta, ja kaikkiin tarinoihin liittyi ruoka ... hurmaava ruoka, intialaisten ravintoloiden kanta-asiakkuuksiin yllyttävä ruoka. Tarinat olivat sympaattisia ja kulttuuri tuli niistä ihanasti esiin. Suosittelen lämmöllä.

13/06/2009

The Weavers of Saramyr

Chris Woodingilla meinaa ottaa ohraleipä. Ensin lukemani The Fade oli ihan neljän tähden kirja, sitten lukemani The Haunting of Alaizabel Cray kiva kolmen tähden kirja ... ja nyt vuorossa ollut The Weavers of Saramyr tukevasti kahden tähden.

Sori, spoilasin itseäni. Selitän silti: TWoS on ensimmäinen osa The Braided Path -nimistä sarjaa, jota myydään kokoomaniteenä nyt. Mutta minä olen pihi, ja löysin TWoS:in yksittäisniteenä kirjastosta.

Onneksi onneksi onneksiiii en tuhlannut tähän rahojani.

Päällimmäinen fiilis oli, että alkuasetelmasta joku toinen olisi saattanut saada ihan kelvollisen kirjan. Mutta kirjoitustyyli oli puisevaa. (Haha, pikku sanaleikki, huomasitteko?) Asioita selitettiin useaan kertaan, ja tylsästi vieläpä. Sitäpaitsi päähenkilöt masensivat: niistä ei vaan voinut pitää. Epäuskottaviakin olivat.

Mutta ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin: TWoS on julkaistu Wikipedia mukaan vuonna 2003, kun taas The Fade vuonna 2007. Ja se, ystävät, tarkoittaa, että kehitystä todistettavasti tapahtuu sekä maapallolla että Chris Woodingin kirjoitustavassa. Peukut sille.

11/06/2009

The Accidental Sorcerer

Taas nähdään, että huumori on tikku lukijan silmässä, tai jotain. K. E. Millsin The Accidental Sorcereria mainostettiin nimittäin jossain hulvattoman hauskaksi ja jo omistuskirjoituksen kohdalla sai kuulemma kieriskellä naurusta.

En minä kieriskellyt.

TAS:issa päähenkilö Gerard (Gerald?) on kolmannen luokan velho, surullinen ja kehittymiskelvoton tapaus, joka erään pikku onnettomuuden jälkeen ottaa kiitollisna vastaan hovivelhon paikan kaukaisesta kuningaskunnasta. Harmi kyllä, kuningaskunnan valtias on sekaisin.

Kirjassa oli yksi ihan hauska hahmo, päähenkilön uskollinen kumppani, ihmisestä linnuksi taiottu Reg. Siihen se sitten jäikin. Muut hahmot, etenkin päähenkilö, tuppasivat lähinnä rasittamaan. Päähenkilö varsinkin muuttui loppua kohti tympeäksi itsesäälissä kieriskelijäksi. (En suvaitse itsesäälissä piehtarointia kuin itseltäni.)

Kirja saa minulta kolme tähteä ja kirjan aloittama sarja hyvän jatkon toivotukset.

Minulla on Mielipide

...mutta onneksi joku muu esittää sen paremmin:

song chart memes
see more Funny Graphs

Bwahahahaa.

(Poikaystävä kyllä sanoi, etten saa haukkua teinivampyyrikirjoja. Olen äärimmäisen katuvainen. En kuitenkaan niin katuvainen, etten postaisi tätä.)

06/06/2009

Poison Study

Syystä, jota en enää muista, lainasin kirjastosta Maria V. Snyderin kirjan Poison Study. Ennakoitavasti tämä on sarjan ensimmäinen osa, ja loput osat luen jos koen tarvetta viihtyä.

Poison Studyssa kirjan sankaritar, kuolemaantuomittu rikollinen Yelena pääsee maassaan valtaannouseen komentajan ruoanmaistajaksi. Ruoanmaistajan tehtävä on tietenkin siirretty tuomio, koska on odotettavissa, että jossain välissä myrkky kuitenkin osuu omalle kohdalle - Yelena kuitenkin päättää ottaa riskin. Mutkia matkaan tuovat Yelenan heräävät maagiset kyvyt, jotka ovat kiusallisia, sillä magian käyttäjiä odottaa välitön kuolemaantuomio, sekä valtapelit maassa.

PS oli itse asiassa parempi kuin odotin, vaikka siinä oli vähän sellaista ennalta-arvattavaa romantillisuutta. Ensinnäkin olin jotenkin vaikuttunut yhteiskuntakuvauksesta - vaikka kirjasta kävi ilmi, että komentajan johtama sotilasvaltio on monella tapaa diktatuuri ja toimii hyvin huonosti, selväksi tehdään myös se, että sotilasvaltiota edeltänyt kuningaskunta ei ollut juuri millään muotoa parempi. Ongelmien luonne vain muuttui. Toisaalta kirja eteni mukavan reippaasti eteenpäin ja viihdytti ainakin minua, kun sen jonain viikonloppuna ahmaisin.

Ei kirja nyt ihan täydellinen kuitenkaan ollut. Jouduin äsken googlettamaan sankarittaren nimen kun ehdin sen tässä kuukauden tauon aikana jo unohtaa. Ja se kertoo jo jotakin.

04/06/2009

Red Thunder

Aamubloggausten sarja jatkuu. Call me mad.

Olin itse asiassa hieman yllättynyt kuultuani pariltakin ihmiseltä, että he olivat lukeneet Sivukirjastoa eilen. Toinen näistä oli rakas avomieheni, joka ilmoitti jalomielisesti, että kyllähän sitä lukee jos et kirjoita niistä lohikäärmekirjoista tai avaruusaluksista. Tästä inspiroituneena aion kirjoittaa avaruusaluksista, mutta saatan palata musiikkiteemaankin vielä.

Red Thunder on John Varleyn tieteisseikkailu, tai ehkä pikemminkin tieteisfantasia. Se kertoo neljästä nuoresta jotka ottavat ja ystävystyvät entisen astronautin kanssa ja alkavat pykätä kasaan avaruusalusta. Sitten mennään Marsiin. Niin, luitte ihan oikein.

RT:ia on verrattu Robert A. Heinleinin kirjoihin - tai siis pikemminkin sanottu tribuutiksi. Minulla on sivistyksessä useita carcharodon megalodonin mentäviä aukkoja, joista yhdestä mahtuu myös Heinleinin tuotanto - joten tribuuteista en tiedä mitään. Sen tiedän, että Red Thunder on ihan vetävä seikkailu, mutta se vaatii lukijalta kahta asiaa:
  1. Menestyksekästä suspension of disbeliefiä - anteeksi, en ole löytänyt hyvää suomennosta. Kirjan tieteisratkaisut tuntuvat kuitenkin ehkä hieman fantastisilta, mutta jos vaan kiukulla päättää olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota, kirja toimii.
  2. Patriotismin sietokykyä. MINÄ en näe mitään syytä siihen, että amerikkalaisten pitäisi oletusarvoisesti ehtiä Marsiin ennen kiinalaisia, mutta RT:in hahmot ilmeisesti näkevät.
Tälle olisi jotain jatko-osan tynkääkin tarjolla, mutta ilmeisesti sarjan osat voi lukea myös aiemmista osista tietämättä.

03/06/2009

Sivukirjaston sivupolut

Tänään keskustellaan hetki musiikista. Onhan toki jokaisessa itseään kunnioittavassa kirjastossa musiikkiosasto, joten ei kai tämä nyt ole kummoinenkaan sivupolku.

Olin eilen Ratinan stadionilla katsomassa Bruce Springsteeniä ja E-Street Bandia. Niin niin, sillä keikalla jossa Hesarin mukaan yleisö oli "iältään varttuneempaa väkeä". (Ja mitäs sitä kiertelemään, kohtahan tässä ollaan jo 30.)

Springsteenistä diggailua (minun on ihan kauhean vaikea käyttää sana "fani" itsestäni missään olosuhteissa) on minusta ihan helppo perustella - äijä on tehnyt loistavaa musiikkia ja sen lisäksi on varmasti yksi maailman parhaista live-esiintyjistä - ja kyllä sitä joutuukin perustelemaan. Yleensä vastaan tulee joku törppö joka on kuullut Born in the USAsta kertsin ja kuvittelee, että biisi on patriotismin huipentuma ja esittäjä sen mukainen. Ei ole. Ja oikeus esittää Springsteen-aiheisia mielipiteitä pitäisi tällaisten lausuntojen jälkeen kieltää.

Eilinen keikka oli vakuuttava, joskaan ei aivan yhtä huimaava kuin viime kesän 3+ tuntia kestänyt. Silti, tukeva post-Springsteeniläinen masennus (termi pihistetty häpeilemättä Queen II Jane, approximately -blogista) on täksikin kesäksi hankittu. Sen kaikki komponentit (kuten tunne siitä, että tätä ei ehkä ikinä enää ole luvassa ja endorfiinikrapula) ovat voimallisesti läsnä jo heti aamutuimaan.

Tässä vielä Youtube-pätkä viime vuodelta. Nyt lähden töihin nyyhkyttämään.



(Ja tänään pitäisi vielä mennä Tavastialle kuuntelemaan jotain Gaslight Anthemia. Pffft. Arvatkaa kuinka paljon se eilisen jälkeen jaksaa kiinnostaa? Oikein arvasitte.)

25/05/2009

Gullstruck Island

Frances Hardingen Gullstruck Islandin lukeminen vähän arvelutti. Hardingea on kyllä kehuttu, mutta aikaisemmin olen lukenut rouvalta (jos kirjailija on 6 vuotta itseä vanhempi, voinee rouvitella?) vain Fly by Nightin johon en nyt ihan rakastunut.

Gullstruck Islandin alku lupaili juuri sellaista kauheaa väärinkäsitysten soppaa, jota en voi sietää. Masentuneena luin eteenpäin ... ja ihastuin. Sopasta ei tietoakaan!

Kirjassa pienellä saarella osa väestöstä voi lapsuudestaan asti lähettää aistinsa kehon ulkopuolelle. Arilou-tytöllä, joka kuuluu hyljeksittyyn Lace-heimoon, on tällainen taito - mutta avustajaksi hän tarvitsee sisarensa Hathinin. Ariloun kykyihin liittyy kuitenkin salaisuus, ja kun samaan aikaan muuallakin saarella juonitaan, tempautuvat Arilou ja Hathin nopeatempoiseen seikkailuun.

Rrrrrakastin Gullstruck Islandia ... siis ympäristöä. Viidakko, tulivuoret ja meri olivat kaikki läsnä kirjassa - hyönteisten surinan melkein kuuli - ja väistämättä tulikin sellainen olo, että tuonne haluaisin käymään. Lisäksi päähenkilö Hathin oli sympaattinen tapaus ja kun juonikin vielä toimi, niin eipä tässä paljon valittamista ollut.

23/05/2009

Muistojen huoneet

Luin joskus, ehkä kymmenen vuotta sitten, Richard Masonin aivan mainion kirjan Meren huoneissa. Ainakin se tuntui silloin 10 vuotta sitten aivan mainiolta. Sitten Mason lakkasi kirjoittamasta ja minä melkein unohdin koko jutun - kunnes Masonilta ilmestyi uusi kirja, Muistojen huoneet. Älkää kysykö, miksi suomentaja on fiksoitunut huoneisiin - kirjailija ei ole.

Muistojen huoneet kertoo vanhenevan äidin ja aikuisen tyttären suhteesta. Se kertoo vanhenemisesta harvinaisen sympaattisesti, ja se kertoo suvusta ... Ja omalla tavallaan se onkin hyvä kirja.

Se vain on aivan eri tavalla hyvä kirja kuin Meren huoneissa. Ja ainakin minuun vetosivat enemmän meren kuin muistojen huoneet, vaikka jollain tavalla jälkimmäisetkin koskettivat.

21/05/2009

Linnunaivot

Minä olen myöhemmässä kuin kukaan ja luin Johanna Sinisalon Linnunaivot vasta viime kuussa. Oikeastaan se johtuu siitä, että toivoin kirjaa joululahjaksi, mutta vaikka kuljin 2 kuukautta ennen joulua paukuttaen patarumpua ja mainostaen kovaan ääneen, etten lainkaan pahastuisi jos paketista aattona löytyisi Sinisalon uusi kirja, joulupukki ei ottanut onkeensa. Hmph. Ehken sitten ollut kovin kiltti.

No, nyt sitten lainasin Linnunaivot kirjastosta, ja sepä jäikin sitten hieman kaivelemaan. Hyvää kotimaista kirjallisuutta on ilo tukea, ja Linnunaivot oli niin hyvä, että sen löytäisi mielellään omastakin hyllystä.

Minulle jäi lukemistani arvosteluista sellainen kuva, että kirja on suorastaan hyytävä, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Ilokseni kuitenkin huomasin, että hyytävyys oli sopivan pienieleistä ... ja ehkäpä patarumpua paukuttava jännitys ei hyytävyyden tunnusmerkkejä täytäkään. Patarummut ovat ilmeisesti ihan turha keksintö.

Pidin kirjoitustyylistä - siitä, että kahden päähenkilön osiot olivat erilaiset ja molemmat olivat uskottavia, pidin ajatuksista joita kirja herätti ja pidin niistä oivalluksista, joita Linnunaivoja lukiessa tuli. Henkilökohtaista ilahtumista aiheutti sekin, että iso osa kirjasta tapahtui Australiassa, jossa kävimme itsekin patarummun paukutuksen aikoihin - vallan eri suunnalla toki.

Linnunaivoja lukiessa ymmärsin myös (jälleen kerran), että lukulistalle on selvästi otettava myös Conradin Pimeyden sydän.

Crossing the Line

Crossing the Line on jatko-osa Karen Travissin kirjaan City of Pearl.

CtL jatkaa siis siitä, mihin CoP jäi - päähenkilö Shan Frankland on yhä muukalaisplaneetalla ja pikku hiljaa vähemmän ja vähemmän ihminen; ihmiset ja wess'har ja ne kolmannet otukset elävät hetki hetkeltä kireämmässä galaktis-poliittisessa ilmastossa ja jo CoP:ista tuttu Lindsay on henkilökohtaisen koston tiellä.

Ensimmäisen osan tavoin myös CtL:ssä kerronta hyppii joskus jopa hieman levottomasti hahmosta toiseen.

Alku junnasi. Ja junnasi. Ja junnasi hieman lisää. Puolivälissä ajattelin jo lopettaa sarjan lukemisen kakkososan jälkeen. Vaan eikös vaan tahti kiristynyt loppua kohti ja homma muuttunut kiinnostavammaksi - ja nyt on jo kolmaskin osa varattu kirjastosta. Lisää Travissia siis odotettavissa.

20/05/2009

The Knife of Never Letting Go

Patrick Nessin The Knife of Never Letting Go osoittautui kirjaksi, johon oli helppo uppoutua sellaisinakin hetkinä kun ei olisi ikinä voinut kuvitellakaan uppoutuvansa kirjaan.

Siispä suorastaan ahmin sitä yön pimeinä tunteina ja aamuväsyksissä parvekkeella aamukahvilla.

Kirja alkoi hauskasti - lähes kaikki odotukset, joita kirjasta teki, käännettiin jollain lailla päälaelleen. Tuntui, että kirjailija ei selittänyt kauheasti, vaan tarinaan liittyvät tärkeät taustatiedot annettiin kun oli tarpeellista. Siksipä en viitsi juonesta selittää kauheasti; sen verran vain, että kirjassa ihmisillä oli kumma vaiva - kaikki kuulivat kaikkien miesten ajatukset. Miesten, vaan ei naisten.

Kirja loppui kuitenkin niin käsittämättömään cliffhangeriin, ettei oikein tiennyt, miten siihen olisi pitänyt suhtautua. Kiukustuako? Oliko koko tähän asti kuljettu matka sittenkin turha? Ärsytti niin, että piti heti tilata seuraava osa.

Tyhjäntoimituksen välikysymys

Aloin pohtia, olisiko kellekään hyötyä siitä, että tageissa listattaisiin myös kirjailija?

Pros:
+ Olisi helpompi nähdä, olenko jorissut mitään jostain kirjailijasta A.

Cons:
- Tagilistasta tulisi valtavan pitkä.

Mielipiteitä?

16/05/2009

The Judging Eye

Nyt sitä luvattua fantasiaa sitten. R. Scott Bakkeria suositellaan siellä täällä sellaisella tunteen palolla, että päätin antaa herran fantasiakirjoillekin toisen mahdollisuuden. Aiemmin tuli siis jo luettua hieman tulevaisuushenkinen trilleri Neuropath, ja nyt oli vuorossa toisen fantasiatrilogian (The Aspect-Emperor) ensimmäinen osa The Judging Eye.

Sitä voisi kuvitella, ettei ole ihan kärryillä tapahtumista jos ei ole lukenut sitä ensimmäistä fantasiatrilogiaa (The Prince of Nothing) - tämä toinen kun on sille ensimmäiselle jatkoa. (Ja nytpä pitää tunnustaa, etten itse asiassa tiedä tuleeko TA-E olemaan trilogia. Ainakin duologia.) Mutta kärryillä kyllä pysyy. Tässä on jumalallinen keisari siis vihdoin saanut valtaistuimensa ja lähtenyt sotaan. Samaan aikaan keisarin entinen opettaja laukkaa ympäri karttaa etsien jotain myyttistä, ja keisarin vaimo kamppailee hallitakseen keisarikuntaa ja lapsiaan jotka ovat ihan erityisen etova ryhmä keskenkasvuisia.

Bakkerin kirjoitustyyli on vähän erityinen. Välillä oikein mukaansatempaava, välillä - eritoten joissakin taistelukohtauksissa - kaikkea muuta, ja sitä saa taistella pysyäkseen edes jotenkin perillä siitä, mitä kohtauksessa tapahtuu. Haluaisin sanoa, että kehitystä on kuitenkin tapahtunut ykköstrilogian jälkeen, mutten tunne olevani uskottava tuomari - enhän päässyt The Prince of Nothingissa prologin alkua pidemmälle.

En myöskään pitänyt yhdestäkään The Judging Eyen päähenkilöstä, joita kirjassa oli useita. Tämä teki kokemuksesta myös omalla tavallaan erityisen.

Yhteenvetona: Vaikka saatan jatkaa Bakkerin kirjojen lueskelua tulevaisuudessa, en luultavasti aio ikinä palata sen ensimmäisen trilogian tapahtumiin. Joskus on annettava itselleen armoa.

14/05/2009

The Sparrow

Mjahans. Uskontoa käsittelevien scifikirjojen sarja saa jatkoa. Mary Doria Russellin The Sparrow on julkaistu jo 90-luvun puolella, mutta minä kaivoin sen kirjastosta vasta nyt - jossain sitä hehkutettiin.

Hehkutus on yleensä vaarallista, ja niin nytkin. En ollut kovin ihastunut. Kirja saa ylimääräisen tähden ehkä vain siksi, että se käsittelee katolista kirkkoa, joka on syystä tai toisesta yksi suosikkiaiheitani. (Tässä yhteydessä haluaisin huomauttaa, että juuri loppunut BBC:n sarja Ilmestyksiä on parasta mitä telkkarista on tullut sitten Buffy Vampyyrintappajan. Hieman erilaista tosin.)

Juonesta sen verran, että SETI-ohjelma löytää viitteitä maan ulkopuolisesta älystä, ja sillä välin, kun maan planeetat tappelevat siitä, pitäisikö paikalle tehdä tutkimusretki, jesuiitat varustavat avaruusaluksen ja humauttavat matkaan. Miehistöksi lähtee retkue, joka on tutustunut toisiinsa sattuman kautta, tullut toisilleen äärettömän tärkeäksi ja sitten käy ilmi, että lähes kaikki reissussa tarvittava talentti löytyy ko. ryhmästä. Kätevää!

Kaksi asiaa häiritsi:
  1. Henkilöhahmojen välinen enkelikuoroa muistuttava harmonia ja joidenkin henkilöhahmojen yleinen ylivertaisuus alkoivat nyppiä. Pahasti. Kas kun näillä ei suorastaan kasvanut kukkia jalanjäljissä.
  2. Luettuani Karen Travissia vähän aikaa sitten, silmään pisti kovasti se, että ensi töikseen vieraalle planeetalle saavuttuaan tyypit pistelevät poskiinsa paikallista faunaa. Sehän olisi voinut olla vaikka älykäs olento! WTF!
Puolikkaan vähän häiritsi -merkinnän voisi antaa sille, miten helposti ihmiset tulivat toimeen maan ulkopuolisen älyn kanssa, mutta jossain kohtaa on kai vaan annettava kirjailijalle mahdollisuus.

Kaksijakoista suhtautumistani kirjaan kuvaa ehkä se, että ilman katolisen kirkon tuomaa kiehtovaa maailmaa tämä olisi ehkä lentänyt seinään. Toisaalta kävi juuri ilmi, että tälle on jatko-osa jonka lukemista harkitsen vakavasti.

Scifi ja uskonto -teemaan kyllästyneille tiedoksi, että tässä jatkumossa oli kyse ihan silkasta sattumasta ja seuraavassa postauksessa palaamme fantasian pariin.