Burning Paradise

Robert Charles Wilsonin Burning Paradise oli, eääh, kirja. Sen muistan varmasti.

Okei, pienen kaivelun jälkeen muistan muutakin. Muistan, että siinä elettiin rinnakkaista todellisuutta: melkein kuin omamme, mutta rauhanomaisempi. Huomattavasti rauhanomaisempi. Ainoa mutta on, että rauhanomaisuus johtuu muukalaisorganismista, joka näkökulmasta riippuen on ihmiskunnan loinen tai symbiontti. (Oikeesti, ei toista maailmansotaa, kyllä se on symbiontti.)

No, organismi ei ole täysin rauhanomainen. Cassien vanhemmat ovat osa possea, jolle kävi huonosti, kun olento yritti suojella itseään. Ja nyt tällainen muukalaisotus kävelee kohti Cassien ovea. Huonolta näyttää.

Lopulta Burning Paradise oli minusta enemmänkin kiinnostavampi alkutilanne kuin täydellinen suksee. Loppu kohden kaikki nimittäin hajosi vähän käsiin: muukalaisten kanssa tekemisiin joutuneiden ihmisten on tehtävä isoja päätöksiä hyvin vähäisellä määrällä tietoa. Kehen pitäisi luottaa? Onko rauhan hinta kaiken tämän arvoista? Mikä on tärkeämpää, henkilökohtainen tuska vai koko ihmiskunnan kohtalo? Hyviä kysymyksiä, joihin Wilson ei jotenkin tunnu edes yrittävän vastata.

Ei kirja huono ole, ei ollenkaan, mutta, mutta, mutta - jonkinlaista välityön makua siinä on.

Bowl of Heaven

Palataanpa päiväjärjestykseen eli yhtäältä spekulatiiviseen fiktioon ja toisaalta siihen, että kirjoitan jostain, minkä luin useita päiviä / viikkoja sitten. Tässä tapauksessa päiväjärjestykseen kuuluu siis Larry Nivenin ja Gregory Benfordin Bowl of Heaven.

Bowl of Heavenin jälkeen vitutti. Juoni menee jotakuinkin sillä tavalla, että eräs avaruusalus lähtee asuttamaan erästä planeettaa, mutta törmääkin matkallaan tällaiseen keinotekoiseen ... eeeh ... taivaan kulhoon, valtavaan rakennelmaan joka matkustaa tähtienvälisessä avaruudessa. Avaruusalukselta lähtee retkue tutustumaan tähän kulhoon, ja siinä sitä sitten ollaan, kaikki menee vähän huonosti, retkue joutuu toisistaan eroon ja toiset jäävät muukalaislajin vangeiksi ja sitä rataa.

Voisi ajatella, että tällaisista lähtökohdista kirja ei olisi tylsä, mutta Bowl of Heaven onnistui olemaan juuri sitä. Kaikki jännitys pakkautui alkupuolen niihin osiin, kun rakennelmaa kuvattiin. Sankarillisen retkikunnan lähtiessä liikkeelle kiinnostus lopahti - tapahtumia kuvattiin, kuten siihenkin asti, retkikunnan kahden puoliskon johtajien näkökulmasta, ja lisäksi täysin aneemisen konnamaisen muukalaistyypin näkökulmasta. En välittänyt yhdestäkään henkilökaartin jäsenestä, mutta toisaalta, enpä heitä juuri inhonnutkaan, hehän olivat paikalla vain kuljettaakseen tarinaa eteenpäin.

Puolet kirjasta Niven ja Benford vihjailevat millä ties suurella salaisuudella, jota ihmiset eivät saa saada selville, mikä lähestulkoon herätti kiinnostukseni, kunnes noin kaksikymmentä sivua ennen loppua aloin tajuta karmealla tavalla, että Bowl of Heaven on sarjan ensimmäinen osa - ja vielä sitä sorttia ensimmäinen osa, joka todellakaan ei toimi yksinään luettuna.

Jos herrat Benford ja Niven kuvittelevat, että tämä saa minut tuhlaamaan aikaani kakkososaankin, ovat he väärässä.

The Children of the Sky

Vernor Vingen The Children of the Skyssä oli 675 sivua ja minä olen nyt kahlannut niistä läpi jo-ka-i-ki-sen.

Käsitelläänpä ensin lyhyesti se, miksen jätä kirjoja kesken, vaikka ne eivät toimisi luonteeni kanssa yhteen. Kärsin kroonisesta pelosta, jossa kirjan viimeiset 5% oikeuttavat kaiken aiemman kärsimyksen. Olen myös kuullut, että näin todella on tapahtunut ihmisille. Lisäksi se on minusta vähintä, mitä voin tehdä, kirjailijaa kohtaan ikään kuin. Tuskin hän tahallaan on tylsä, vai mitä luulette?

No, Vingen kanssa keskeyttäminen oli kyllä aika lähellä silti. Onneksi jo noin sivulla 200 tuli reipas kohta, jossa vähän piristyin. Ajattelin että no niin, tästä se lähtee. Vaan ei. Siitä lähdettiin vain kiertämään maaseutua.

En minä sitä sano, etteikö kirjassa olisi ollut hienoja ajatuksia, oli siellä aina 150 sivun välein jotain siistiä. Oli kiinnostavia hahmojakin ... mutta se kaikki oli niin tuskallisen, itkettävän, pitkitetyn matelevaa. Ja kun sanon "kiinnostavia hahmojakin", tarkoitan sillä tavalla etäämpää kiinnostavia, en sellaisia, joihin jotenkin olisi vaikka kiintynyt.

Tuota, tässä ollaan siis romututtu vieraalle planeetalle, siellä on jännittäviä alieneita ja sen sellaista, ihmisyhteisön sisäistä juonittelua. Tämän tarkempaa juonikuvausta en voi antaa, sillä aivoni nukahtivat juuri.

Caliban's War

James S. A. Coreyn Caliban's War oli minusta koko lailla menevämpi seikkailu kuin edeltäjänsä, joka sekään ei ollut huono. Ero oli kuitenkin havaittavissa siinä, millä innolla varasin jatko-osan - Caliban's War päätyi lukulistalle tahmeasti, mutta sen jälkeen varasinkin kolmososan saman tien.

Tämä nyt siis jatkaa siitä, mihin Leviathan Wakes jäi. Taas on tytär kadoksissa, mutta tällä kertaa kadonnut on 4-vuotias, ja lapsen koti- ja katoamispaikalla Ganymedella menee huonosti. Ganymedelle päätyvät myös Jim Holden miehistöineen, juuri ajoissa todistamaan katastrofia ja poimimaan mukaansa lastaan hädissään etsivän tutkijaisän.

Vaikka loppua kohden kirjaa vaivasi minusta jonkinlainen pöhötauti, joka sai kääntelemään sivuja enemmänkin sellaisen joojoo-vauhtia-nyt -tunteen kuin iiiih-mitähän-seuraavaksi-tapahtuu -jännityksen vallassa, iso osa kirjasta toimi. Eikä suinkaan vähiten siksi, että yksi hahmoista, joiden kautta tarinaa kuljetetaan, on viehättävä YK:n virkanainen, mummoikäinen ja suun saippuapesua kaipaava Chrisjen Avasarala, josta - HURRAA! - käytetään sukunimeä, ihan kuin pojista.

Ja hemmetti kuulkaa, tätä en odottanut, mutta hörähdin lukiessani ääneen useammin kuin kerran. Kirjan vitsit yllättivät vähän takavasemmalta, pakottomuudellaan ja tietynlaisella kuivuudellaan - etenkin Avasaralan ääni ja tämän Holdenista tekemät huomiot olivat mahtavia. Kaksikko Corey pääsee myös tutkiskelemaan (lyhyen seikkailullisesti) sitä, millainen oikeus kansalla on tietää.

Suosittelen kaikille, jotka nyt tällaisesta ylipäänsä pitävät.

Ja minusta tulee isona Avasarala, paitsi helpommissa hommissa.

Fate of Worlds

Erm.

Ei nyt mennä siihen, miksi päätin aloittaa Rengasmaailma-sarjan loppupäästä.

Sillä ei varmasti ole mitään tekemistä sen kanssa, että Larry Nivenin ja Edward M. Lernerin Fate of Worlds oli jotensakin sekava ja haukottelemaan pistävä.

Ja oikeasti, ei saisi nauraa, kaikki selviää varmasti kunhan takaperoisesti pääsen ensimmäiseen osaan, mutta että setti alien overlordeja, jotka ottavat nimensä orjiensa mytologiasta? Jotta orjaparkojen olisi helpompi lausua herrojensa nimet? Naurattaa niin, että olen kohta mustelmilla tästä jatkuvasta tuolilta tippumisesta.

Alien: Engineers

Jossain Internetsisin syövereissä majailee PDF-tiedosto, joka sisältää alkuperäiskäsikirjoituksen Prometheus-leffalle.

John Spaithsin hengentuote kulkee nimellä Alien: Engineers.

Minä satuin pitämään Prometheus-leffasta, en nyt ehkä aivan yhtä paljon kuin eeppisestä ikisuosikistani Aliensista, mutta kuitenkin. Olen sillä tavalla helppo ja kritiikitön leffaihminen. Jos leffassa on alien, se on Hyvä Elokuva (TM).

Olkoonkin, että Prometheuksessa oli vähän kummallisia alieneita, ja se pääosanesittäjäkin kuvitteli ilmeisesti, että roolin tarkoituksena oli esittää taikinaa, mutta pidin silti.

Nyt kuitenkin tämän Alien: Engineersin luettuani (olipas muuten hassua ja jännää lukea käsikirjoitusta) olen sitä mieltä, että pilalla, pilalla on koko Prometheus-leffa. Tämähän oli paljon parempi! Tässä oli järkeä! Ja android oli pahaenteisempi (myönnän tähän väliin, etten aivan muista hänen pahaenteisyytensä astetta itse elokuvassa, mutta minulla on mielikuva, jonka mukaan kyseessä oli hieman pannukakuksi jäävä pahaenteisyys.) Ja alienit olivat jotenkin ... enemmän alieneita, mikä ehdottomaksi plussaksi laskettakoon.

Ja nyt itken täällä katkeria kyyneleitä ja lyön rintaani siksi, että tätä versiota tuskin koskaan valkokankaalla näemme. KIROTTU HOLLYWOOD! WE HATES YOU FOREVER!

Niisk.

Embassytown

Tämä Embassytown on se kirja, josta kolmasosan luettuaan herra Sivukirjasto heitti kirjalla seinää ja lupasi heittää Miévillellä vesilintua, jos herra joskus vastaan kävelee.

Kansi: Pan Macmillan

Tällä tavalla sopivasti prepattuna minä sen sijaan melkoisesti pidin Embassytownista, jos kohta on myönnettävä, että Miéville vaikuttaa ajoittain niin tietoiselta omasta näppäryydestään, etten hämmästy, mikäli hän myös säännönmukaisesti nauraa omille vitseilleen (kuten toki minäkin teen) ja lisäksi mielellään hieroo öljyä veistokselliseen vartaloonsa peilin edessä*.

Embassytown on alkuun hankala, tarkoituksellisen hankala (kuten Miévillen kirjat usein), mutta pikku hiljaa selviää, että päähenkilö Avice Benner Cho (miten äärettömän kauniilla rytmillä varustettu nimi! Eikö teistäkin?) on palannut kotiplaneetalleen ja sillä sijaitsevaan lähetystökaupunkiin, pieneen turvasatamaan planeetan alkuperäisväestön keskuudessa. Tuossa turvasatamassa lähettiläät ovat ainoita, jotka voivat alkuperäisasukkaiden kanssa viestiä.

Sitten saapuu emoplaneetalta uusi lähettiläs ja kaikki helvetti on valloillaan.

Embassytown käsittelee kieltä ja mielen teoriaa (joka isäntäotuksilla on erikoinen), ja vaikka se on tällaisena kauhean kiinnostava, ja monella muullakin tavalla kauhean kiinnostava, se hieman loppupuolella vesittää omat premissinsä - jos kohta tällöin voidaan melko perustellusti esittää kysymys siitä, kenen teoria mielestä lopulta onkaan omituinen; etten sanoisi puutteellinen.

Scifinä kirja oli sen sijaan lähes surrealistinen - ei sillä, että kovasti olisin jäänyt kaipaamaan tarkkoja teknisiä tietoja avaruusaluksista ja niiden toimintaperiaatteista.

* En tosin oikein tiedä, miltä kirjailija Miéville näyttää.

Herääminen

Risto Isomäen Herääminen oli a) ensimmäinen lukemani Isomäki (vaikka hyllyssä kyllä hengaavat Sarasvatin hiekat) ja b) osa sekä 101 spefin helmen että scifimaratonin suorittamista. Että hahaa, sanoisin.

Herääminen kertoo siitä, miten ihmiskunta herää ympäristökatastrofiin, ja mitä siitä sitten seurasi.

Kirjan alkupuoli oli ihan karmea. Siis kertakaikkiaan, kävi aivan kauhukirjallisuudesta - paitsi, että kauhussahan on usein joku kiva etäännyttävä tekijä, jota tässä nyt ei millään löytynyt. Ei ollut kovin vaikea kuvitella kirjan tapahtumien olevan pian totisinta totta.

Loppupuolella Isomäki raahasi mukaan sen etäännyttävän tekijänsä, joka teki kirjasta enemmänkin scifitrillerin - varsin mainion ja vauhdikkaan sellaisen, kyllä. Loppupuolesta ei oikein muuta voi sanoa kuin että jos alkupuoli toteutuu, pliis, ottaisimme sen lopunkin. Silti, kirja on minusta vahvempi niiden vähemmän spekulatiivisten elementtien kohdalla.

Tässä tuli taas mieleen, etten oikeastaan aivan ymmärrä ihmisiä, jotka eivät tieteiskirjallisuuteen koske edes valomiekalla.* Herääminen olisi terveellistä luettavaa suurimmalle osalle - ja vaikka lopussa mentiin ehkä hieman överiksi, toimi sekin, alleviivaten sitä, miten kusessa olemme, jos Heräämisen kuvaamat katastrofit joskus ovat edessä.

Sitä en kyllä (masentuneesti) oikein usko, että yksityisautoilua missään kukaan suostuisi koskaan rajoittamaan vaikka olisi mikä. Voi ihmiskunta.

* Onneksi olen sen ymmärtänyt, ettei minun kaikkea tarvitse ymmärtääkään.

Leviathan Wakes

Kysyin joskus kevättalvella, kiinnostaako herra Sivukirjastoa Daniel Abrahamin ja Ty Franckin yhteisteos Leviathan Wakes. Ei vähäjääkään, sain kuulla, joten hankin teoksen vain itselleni kirjastosta ja kävin kimppuun. Vaikea on herra Sivukirjastoa tästä moittiakaan - kirja vaikuttaa ensivilkaisulta olevan tismalleen yhden nälkävuoden mittainen.

Ei se oikeasti ollut kuin puolikas nälkävuosi, ja muutenkin kyseessä oli ihan pätevä avaruusoperetti, vai mitä ne nyt ovat.

Vaikken sinänsä kannen blurbanneen George R. R.:n kanssa  olekaan eri mieltä, tulkoon lähdekritiikin nimissä huomautettua, että hän kehaisee kavereidensa kirjaa.

Kovin miehinen teos sijoittuu kolonisoidulle aurinkokunnalle. Tähtiä ei ole valloitettu, mutta asteroidivyöhyke sen sijaan on - vallan keskipisteinä toimivien Maan ja Marsin ollessa lähellä sotaa sekä ulompien planeettojen että toistensa kanssa. Sitten eräs alus kaapataan, ja hommaan sekoittuvat sekä jäänkuljetusaluksen upseeri Jim Holden (jota miehekkäästi sukunimellä kirjan läpi kutsutaan) että Ceresillä työskentelevä paikallisen poliisinkorvikkeen edustaja Miller (jonka sukunimi on niin miehekkäästi kirjassa edustettuna, etten toden totta muista, oliko hänellä etunimeä laisin). Sen jälkeen juttuun kietoutuu paljon henkilökemiaa, planeettojen välistä politiikka, avaruuslentelyä ja jopa alien goota, eli ihan hyvin menee (lukijalla, aurinkokunnalla sen sijaan uhkaa mennä kehnosti.) Naisia, noita kummallisia syvän avaruuden olentoja, kirjassa ei juuri näy (mutta arvatkaa vaan, kutsutaanko sitä yhtä naissivuosan esittäjää sukunimellä? Hah.)

Pidin miljööstä kovasti, ja juonikin menetteli. Henkilökaarti sen sijaan oli hieman kliseistä - etenkin kärsivän kytän roolin hoiteleva Miller tuntuu niin kovin, kovin tutulta. Holden ja Miller eivät tule ilmeisesti tippaakaan toimeen, syystä, joka lukijalle jää hieman hämäräksi. Hieman skarppausta henkilöhahmojen luomisessa olisi voinut tehdä ns. gutaa.

Erinomaisen epäselvää: miksi sarjan kirjoittajakaksikolla on taiteilijanimi James S. A. Corey, kun kaikki kuitenkin tietävät, kenestä on kyse?

Veteran

Haa, Sivukirjasto oli päässyt eilen Aamulehteen arvovaltaisessa seurassa. En edes yritä teeskennellä, etteikö olisi kiva tulla huomatuksi - etenkin kun en oikein ikinä ole osannut kuvitella, että lukemani kirjat yhdistettynä höpinöihini olisivat kiinnostavia yli kahdeksan ihmisen näkökulmasta.

Pudotus todellisuuteen ei ollut niinkään julma kuin pitkäpiimäinen, ja sen nimi oli Veteran, jota vielä eilenkin tahkosin läpi. Veteranin on maailmalle tuottanut esikoiskirjailija Gavin Smith, joka toivoakseni ei lue suomea ja täten lannistu. Lukukokemukseni oli tällä kertaa nimittäin niin vaikeasti arvioitava, etten ollenkaan uskalla väittää Veterania huonoksi kirjaksi - mutta minun kirjani se ei missään nimessä ollut.

Veteranin päähenkilö Jakob on sotaveteraani, mies, joka on viettänyt elämänsä taistellen muukalaisia vastaan - heitä, jota kirjassa nimitetään hieman rasittavasti Niiksi. Ne tuhoavat ihmisiä missä heitä kohtaavatkin, eikä neuvotteluyhteyttä ole saatu avattua. Mutta sitten sodan traumoista toipuva Jakob komennetaan takaisin palvelukseen etsimään ja tuhoamaan Niiden edustaja, joka on päässyt maapallolle. Ja - yllätys, yllätys, käy ilmi, että Se* onkin ehkä lähettiläs rauhan asialla.

Kirjassa oli hyvätkin puolensa. Lopun pohdinta vapaudesta, vallasta ja vastuusta oli oikeasti ihan mallikelpoista ja sitä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Miljöökin oli parhaimmillaan huikea. Ongelmia kuitenkin piisasi: juoni ei ollut pääpiirteissään lainkaan yllättävä, teksti oli aika raskasta, dialogi toimi paikoin hyvin, paikoin junnasi paikallaan kuin Pendolino talvella tai kesällä ja ... sitten olivat ne toimintakohtaukset. Minä en jaksa äksöniä edes leffoissa, joten arvaatte ehkä, että vielä vähemmän jaksan sitä kirjoissa, joissa jokainen isku ja loikka kuvataan sanallisesti ja pitkähkösti. Kyseessä saattaa olla geenivirhe, mutta miten asia, jonka pitäisi olla se koukuttava ja vauhdikas juttu voikin usein olla niin äärettömän tylsää?

Harkitsin, kiitos aiemmin mainitsemani lopun, joka nosti kirjan hieman ääliömäisten kaksinkamppailujen yläpuolelle, antavani tälle kolme tähteä - mutta en sitten lopulta kuitenkaan kyennyt, sillä harvoin olen (laskentatoimen kurssista selvittyäni) törmännyt yhtä takuuvarmasti unilääkkeenä toimivaan tekstiin.

Caveat: jos diggaa kunnon actionista, ja jos kokee Veteranin tekstin helpommin lähestyttäväksi kuin minä sen koin, kirjasta voi saada irti varmasti vaikka mitä.

* Ymmärrättekö nyt, mitä tarkoitan rasittavalla? Hyvä. Kuvitelkaa 400 sivua samaa.

Steal Across the Sky

Steal Across the Sky on ensitutustumiseni Nancy Kressiin. Pari vuotta vanha scifikirja päätyi äänikirjakuunteluun, ja jätti allekirjoittaneen hieman kylmäksi vaikka paljon hyvääkin löytyi.

Eräänä päivänä Maata lähestyy muukalaisten avaruusalus. Muukalaiset asettuvat kuuhun ja lähettävät ihmiskunnalle viestin: vuosituhansia aiemmin he ovat rikkoneet ihmisiä vastaan, ja haluavat nyt sovittaa syntinsä. Osoituksena sovituksesta haetaan ihmisiä todistamaan sitä rikosta, joka heitä vastaan on tehty. Hakemuksia tulee tietysti miljoonia, ja niiden joukosta seulotaan muutama kymmenen vierailemaan toisilla planeetoilla.

SAtS käy läpi rikosta ja ihmiskunnan reaktioita siihen pääosin kuuden todistajan kautta. Ensialkuun tapahtumia käydään läpi kahden eri planeetoille joutuneen ihmisen, Luccan ja Camin silmien kautta. Myöhemmin tapahtumien keskipisteeksi kohoaa Soledad, joka todistajana jäi enemmän matkakoordinaattoriksi avaruuteen. Romaanin puolivälissä henkilökaartiin tulee myös lisäyksiä, joita alkuun ei kirjassa nähdä.

Kirjan hyvänä puolena voitaneen pitää sitä, että henkilökaarti on hyvin todentuntuinen ja inhimillinen. On helppo uskoa heidän reaktioihinsa siihen rikokseen, jonka muukalaiset tunnustavat todistajien sen hoksattua tehneensä. Väistämätön haittapuoli on sitten se, että henkilögalleriasta harvasta on vaikea pitää. Hahmoista ainakin itselleni sympaattisimmaksi muodostunut Soledadkin alkaa raivostuttaa kun lähestytään loppua.

Kirjan suurin ongelma on kuitenkin itse rikos, joka ihmiskuntaa vastaan on tehty. Siitä lisää niille, jotka eivät pelkää spoilereita:

Judge

Sain vihdoin luettua Karen Travissin The Wess'har Wars -sarjan loppuun. Tähän asti sarjan kiinnostavinta antia ovat olleet eettiset kysymykset, joita on näppärästi käsitelty eräänlaisen galaktisen yli-ihmismuukalaislajin (ite keksitty yhdyssana) kautta; näihin kysymyksiin kuuluu mm. lihansyönti (mikä oikeus meistä kellään on käyttää hyväkseen toista elävää ja tuntevaa olentoa, kun - ja tämä on tärkeää - meillä kerran on vaihtoehto) ja toisaalta kuolemattomuuden tuomat mahdollisuudet ja, eipäs unohdeta, riskit - onko yksilöllä tässä suhteessa jotain oikeuksia yli yhteisen hyvän?

Sarjan heikointa antia ovatkin sitten puolestaan olleet hieman toisteiset jaksot, joissa kerrataan aiemmin tapahtunutta ja päähenkilöiden melkoisen kaavamaiset sisäiset prosessit. Viimeisessä kirjassa, Judgessa päähenkilöitä kiinnostavammiksi nousivat oikeastaan sivuhahmot ... mutta ei mennä asioiden edelle, tässä lyhyt yhteenveto juonesta:

Judgessa galaktiset yli-ihmismuukalaiset saapuvat Maahan laittamaan ekologisen katastrofin partaalla hoippuvaa planeettaa kuntoon. Suostuvatko Maan asukkaat vähennystoimiin ja elämäntyylin muutoksiin helposti vai pitääkö mennä vaikeimman kautta? Entäpä saavatko Maan eri liittoumien ja valtioiden ahneet johtajat käsiinsä päähenkilökolmikon kantaman c'naatat-loisen, joka tekee tartunnan saaneesta käytännössä kuolemattoman?

...siinä, lupasinhan jotain lyhyttä, enkö luvannutkin? Kysymyksiin saatte vastaukset lukemalla kirjan itse, ja kyllä Judge kannattaakin lukea, jos ei muuta niin siksi, että se herättää ajatuksia. (Sitäpaitsi se on aika helppolukuinen.) Tällä kertaa heränneet ajatukset olivat hieman ristiriitaisia: päästääkö Traviss päähenkilönsä kuitenkin lopulta liian helpolla? (Ehkä, mutta miksi vastauksen tässäkään pitäisi olla jotain mustavalkoista, kun elämässä ja ihmisenä kasvussa tuntuu kuitenkin olevan kyse lähinnä harmaan sävyjen löytämisestä?) Löytyykö päähenkilöiden polyamoriseen suhdetilanteeseen sitten kuitenkin hieman liian siisti ratkaisu? (Ja eikö toisaalta ole hienoa, että kukin voi toimia kuten parhaaksi näkee?) Onko aiempien kirjojen antisankari Rayat sittenkin sarjan tiukimmalla selkärangalla varustettu, eniten henkilökohtaista kasvua osoittava tyyppi (ja silti kaamea limanuljaska)?

Juonensa puolesta Judge ei ole kovin konventionaalinen, mutta se ei ehkä ole lainkaan huono asia. Elämä ei oikeasti aina muistuta draaman kaarta.

Marsbound

Ensimmäinen tutustumiseni scifikirjailija Joe Haldemaniin oli (äänikirjan muodossa) Marsbound.

Marsbound kertoo - ylläri - Marsia perheensä kanssa asuttamaan matkustavasta Carmenista. 18-vuotias Carmen ei pitkän valmistautumisen jälkeen enää olekaan lähdössä Marsiin kovin innoissaan, mutta pitkällä lennolla elämä asettuu uomiinsa. Marsissa Carmen joutuu yhdyskuntaa vetävän naisen silmätikuksi välittömästi - kiitos eräiden matkan aikana sattuneiden seksikohtausten - ja lähtee lopulta raivoissaan pikku kävelylle vain törmätäkseen vieraaseen elämänmuotoon. Loppu on diplomatiaa.

Marsboundin alienit ovat hyvin ihmismäisiä, kuten kai tämäntyyppisessä avaruusseikkailussa on lähes väistämätöntä. Se jos mikä tekee hyvin selväksi, että kirja on kevyehkö eikä varsinaisesti kauhean vakavasti otettavaa kovaa scifiä. Vaikka Marsboundin parissa viihtyy hyvin, ja esimerkiksi sukkulalento punaiselle planeetalle ja avaruushissi ovat molemmat kiinnostavia, pari pikkuasiaa jäi vaivaamaan. Ensinnäkin, Carmen päähenkilönä oli hivenen outo sekoitus teiniä ja erittäin kypsää nuorta naista: kiukkuinen ja typerä Marskävely ei oikein sovi samaan kuvaan mimmin kanssa, joka on alle parikymppisenä kykenevä aloittamaan suhteen 15 vuotta itseään vanhemman miehen kanssa. Tai ehkä aikuistuminen onkin kummallinen sekoitus kypsää ja epäkypsää; tästä huolimatta koko suhde tuntui minusta hieman kiusalliselta. Jäin myös miettimään, vaivasiko asia minua enemmän siksi, että Carmenin ratkaisut olivat lähtöisin seitsemänkymppisen miehen kynästä vai olisinko kokenut samaa epämukavuutta jos Carmenin ratkaisut olisi paperille (ja nauhalle) saattanut joku nainen. Toiseksi, kirjan juoni oli hieman omituinen: siinä, missä aluksi Marslentoa ja avaruushissiä kuvailtiin hyvinkin yksityiskohtaisesti, käsiteltiin lopussa pitkiäkin ajanjaksoja aika ylimalkaisesti. Kolmanneksi, siirtokunnan johtaja on pahis sellaiseen jenkkien perheleffojen lähes karikatyyrimaiseen tyyliin, vailla ainuttakaan hyvää puolta.

Muutamasta pikku ongelmasta huolimatta Marsbound on varsin viihdyttävä; lähden nyt hieman tutkimaan itseäni ja miettimään, miksi pienen Carmenin ihmissuhde häiritsi minua lukijana näinkin paljon.

Yellow Blue Tibia

Adam Roberts on kirjoittanut sellaiset klassikkokirjojat kuin (vain muutamia mainitakseni) The Va Dinci Cod ja Star Warped, enkä oikein tiennyt, mitä odottaa vuonna 2009 ilmestyneeltä Yellow Blue Tibialta, jonka nimi on vähintäänkin kummallinen, mutta joka noin muutoin vaikutti olevan pikemminkin omaa tuotantoa kuin parodia. Lähempi tarkastelu osoitti, että Roberts on kunnostautunut aiemminkin ihan ikioman scifin parissa.

Yellow Blue Tibia kertoo scifikirjailija Konstantin Skvoreckysta (annattehan anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet; en muista tarkkaa kirjoitusasua enää) joka Stalinin valtakaudella pääsee osana kirjoittajaryhmää luomaan tarinaa maahan hyökkäävistä avaruusolennoista: Stalin nimittäin katsoo pitkälle, ja ymmärtää, että sotien jälkeenkin kansakunta tarvitsee yhteisen vihollisen. No, kirjailijaposse luo tarinan ja Konstantin palaa takaisin oman elämänsä pariin - kunnes vuosikymmeniä myöhemmin avaruusolennot astuvat takaisin kuvaan, kummallisesti samankaltaisina kuin eräässä vanhassa kirjallisessa harjoituksessa...

YBT oli huippu. Ensinnäkin se on hauska - nauroin ääneen useammassakin kohdassa ja paikoin kirja tuntuu jopa hatunnostolta Bulgakovin suuntaan. Juoni, jonka edetessä on hieman epäselvää, ovatko avaruusolennot todellisia vai kaikkea muuta kuin todellisia, on vauhdikas. Suhtaudun hieman epäillen siihen, osaavatko britit tai jenkit oikeasti kirjoittaa Neuvostoliitosta - luen tällä hetkellä toista aiheeseen hyvin eri tavalla liittyvää kirjaa - mutta jos lopputulos on näin viihdyttävä ja jos huumorissa on mukana iso annos hyvää tahtoa, otan mielelläni vastaan lisääkin Neuvostoliittoon sijoittuvaa kirjallisuutta.

Ai niin, on sille nimellekin selitys.

The January Dancer

Yllätyin hieman, kun Michael Flynnin The January Dancer paljastui täysiveriseksi avaruusoopperaksi. Flynniltä aiemmin (ennen Sivukirjastoa) lukemani teos, Eifelheim, oli nimittäin tosi eri tyyppinen. Molemmat lukemisen arvoisia, mutta itseäni TJD miellytti enemmän.

The January Dancerissa kaukaiselta planeetalta löytyy muinaisten jälkeensä jättämiä esineitä, joista planeetalle korjaustoimenpiteisiin laskeutunut kapteeni January miehistöineen pitää yhden. Tämä esine, Dancer, vaihtaa omistajaa oikullisesti ja kulkee kädestä toiseen, samalla kun huhut sen ilmaantumisesta kulkevat universumin halki ja kiinnostuneet osapuolet alkavat jahdata sitä.

Vaikka TJD ei ollut välttämättä kovin helposti mukaansatempaavaa tekstiä, kun siihen pääsi sisälle, kirja todella alkoi kiehtoa. Sitäpaitsi, jälleen hieman yllättäen, se oli aika hauska - muistikuvani Eifelheimista olivat suunnilleen luokkaa "erinomainen joskin kuivahko". Huonoina - tai vähemmän hyvinä - puolina mainittakoon perusteellinen pohjustaminen. Flynn käyttää paljon tilaa kuvaillakseen tapahtumia tai miljöitä joilla ei ole suoraa vaikutusta tarinan lopputulokseen. Pätkät saattavat olla kiinnostavia, mutta suoraviivaista seikkailua kaipaavia moinen saattaa ärsyttää. Kirjan ainoahko naishahmo on sitäpaitsi yhtä kiinnostava kuin jäädytetty lahna. Itse kuitenkin viihdyin TJD:in parissa ongelmitta.

Jäänpuskijat

Hahaa, mahtavaa olla jälkijunan konduktööri. Kun koko muu maailma jo tiesi, että Alastair Reynolds on tosi hyvä, minä vielä jumitin epätietoisuudessa. Vaan en jumita enää kun tuossa kuukausi sitten luin Reynoldsin kirjan Jäänpuskijat - Mies Sivukirjastossa vakuutti, että Reynoldsin kirjat voi lukea missä tahansa järjestyksessä.

Jäänpuskijoissa kaupallinen louhinta-alus, Kivisirkka, työskentelee Maan energianhankinnassa välttämättömän asteroidin kimpussa - puskee jäätä - kun Janus, yksi Saturnuksen kuista, poikkeaa radaltaan. Ja kiihdyttää. Päähenkilö Bellan komentama alus lähtee seuraamaan kuuta selvittääkseen, mistä on kyse. Jännitystä seuraa.

Jäänpuskijat on jotenkin ihan valtavan isoa scifiä. Visionääristä, voisi sanoa (jos ei hieman ujostelisi sanaa "visionäärinen".) Mutta hieno kirja tämä kyllä on! Kirjailijan näkemys ja toteutus ovat molemmat mahtavia, henkilökaarti inhimillinen (niin niin, ei mitään The Sparrow:n ylitsevuotavaa harmoniaa Jäänpuskijoissa) ja uskottava, ja jännityskin pysyy kiitettävästi yllä.

Sitäpaitsi tämän sai lukea suomeksi. Vaikka jälkikäteen ajatellen - sama vanha virsi - ehkä olisin mieluummin lukenut englanniksi. Jotain ehkä kuitenkin häviää käännöksessä.

Aion lukea lisää Reynoldsia ASAP.

Ally

Ally on toiseksi viimeinen osa Karen Travissin The Wess'Har Wars -sarjassa. Tämä tieto yllätti minut täydellisesti, sillä olin koko lailla varma, että Traviss on kirjoittanut itsensä jonkinlaiseen ajan pyörään. Tietänette, mitä tarkoitan.

Niin tai näin, teitä varmaan kyllästyttää lukea The Wess'Har Wars -sarjasta yhtä paljon kuin minua kyllästyttää kirjoittaa siitä. En haluaisi spoilata edellisiä osia, jos nyt ne joku haluaa lukea ... mutta mistäs sitä sitten kirjoittaa?

Sanotaan vaikka näin: Allyssa Shan Frankland on yhä voimissaan ja sitkeä kuin vanha saapas. Tapahtumat kulkevat oman logiikkansa mukaisesti kohti suurempaa entropiaa.

Suosittelen, yhä.

(PS. Kyllä, selvisin Bangaloresta hengissä ja ilman vatsatautia. En siis ole epäkuollut; vain laiska.)
(PPS. Tästedes tägään Kindlellä lukemani kirjat tägillä "kindle", sillä lukukokemus on vastaa paperikirjaa siksi hyvin, etten jaksa tehdä asiasta numeroa.)
(PPPS. En hyväksy mitään Omenayhtiön tuottamia kindlentappajia. Kyllä e-muste on sentään e-mustetta kele.)

The Lord of the Sands of Time

Joku on tehnyt kyldyyriteon ja kääntänyt englanniksi japanilaista scifiä. Vai tieteisfantasiaakos tämä on.

Lainasin Issui Ogawan kirjan The Lord of the Sands of Time kirjastosta ihan hetken mielijohteesta, koska se herätti mukavan mielikuvan Prince of Persia -sarjan uudelleenlämmittelyosien ykköisestä. Mahtava peli! Tosin se on minulla yhäkin kesken enkä tiedä, missä PS2 luuraa juuri nyt, mutta hieno peli silti. Herättää vaarallisen tunteen siitä, että on itsekin kykenevä juoksemaan seinillä. Missähän se PS2 muuten oikein on...

Asiaan. TLotSoT ei ole yhtä hyvä kirja kuin uusi PoP on peli. Niin se vain on. Kirjassa muukalaisrotu tuhoaa maapallon, ja ihmiskunta luo robotteja jotka aloittavat muukalaisrodun kanssa kilpajuoksun menneisyyteen, panoksena maan hallinta. Lisänä rikka rokassa ja romanttinen juonenkäänne scifikirjassa.

Kulutin iän kaiken vaivaisen 200 sivun läpikahlaamiseen, koska en jaksanut olla juurikaan kiinnostunut siitä, mitä ihmiskunnalle tapahtuu. Sitäpaitsi yleensä ajassa matkustaminen pilaa kaiken, johon se sotkee tahmaiset näppinsä. Kukaan, ja tarkoitan tosiaan KUKAAN, ei jaksa miettiä niitä paradokseja ja haarautuvia tulevaisuuksia. (Katsokaapa vaikka Lostia, jos ette muuten usko.)

Huomenna muuten suuntana Bangalore. Jos Bloggerin ajastus toimii, minä istun lentokoneessa kun te luette tätä. Pitäkää peukkuja että a. palaan ehjänä takaisin ja b. saan rauhassa keskittyä lukemiseen lentokoneessa (enkä syyllistä itseäni tekemään jotain töitä vain siksi, että pomo istuu samassa koneessa.)

Matriarch

Lisää Karen Travissia. Matriarch jatkaa Wess'har Wars -sarjaa, josta ... en ehkä ikinä pääse eroon, vaikka välillä haluaisin. Matriarch tuntui kuitenkin pienen tauon jälkeen ihan piristävältä.

Ei minulla kuulkaa ole tästä mitään uutta sanottavaa. Traviss jatkaa samojen ihmisyyteen, ympäristöön ja vastuuseen liittyvien kysymysten pohdiskelua omalla melkoisen helppolukuisella tavallaan. Tiettyä toisteisuutta alkaa ilmetä ("...but dead, as Shan always said, was dead."), ja pakollinen "mitä edellisessä osassa tapahtui" -kertaus tuntuu yhtä hienovaraiselta ja piristävältä kuin tiiliskivi naamaan (toivoisin, että jotain jätettäisiin lukijankin vastuulle - jos olet tarpeeksi törppö aloittaaksesi sarjan neljännestä osasta, kärsi), mutta kirja oli näistä puutteista huolimatta varsin mainio. Johonkin ehkä edetäänkin. Toivottavasti vielä maapallon tuhoon asti, buahaha.

Undertow

Elizabeth Bearin Undertow onnistui jotenkin lannistamaan minut. Rouva Bearin kirjoja on kovin kehuttu siellä sun täällä, ja osittain kai ihan syystä (ainakin aikaisemmin luettu Blood and Iron oli ihan hyvä - en ole näköjään jostain ihmeen syystä kirjoittanut siitä tänne, enkä takuulla enää kirjoita, mutta ihan hyvä oli silti) mutta Undertow ei nyt kuitenkaan aiheuttanut väristyksiä.

Oikeastaan tässä kävi vähän samalla tavalla kuin Chris Woodingin The Fade -kirjan kanssa - vilkaisin kantta kerran ja ajattelin tyytyväisenä, että vedenalainen fantasia. Vaan ei - mikä pettymys.

Undertow sijoittuu hyvin vetiselle planeetalle ja on scifiä, mutta veden alle ei juuri päästä. Juoni tuntui jotenkin vähän sekavalta; oli suurta salaliittoa ja mysteeria. Planeetan alkuperäislaji, eräänlainen sammakkomainen kansa, oli kovin alistetussa asemassa tehden töitä riistopalkalla ihmisille.

Kirjan loppuun lukeminen oli hieman rasittavaa ja loppupuolelle sijoittuva todennäköisyysmyrsky minusta vain ärsyttävä tapa tehdä epätodennäköiset juonenkäänteet uskottavammiksi. Ei kirja kuitenkaan huono ollut.

Sitäpaitsi koira piti kovasti sen kansista, kirottua.