Erewhon

Luin Erewhonin siksi, että koin jonkinlaisen hermostuman yhteiskuntasopimukseen alkusyksystä. (En nyt aio mennä siihen enää, mutta tuolloiset tuntoni kirjoitin auki tänne.)

No, sitten Sellon kirjaston blogiinkin kirjoittava Mikko vinkkasi, että Erewhonissa on teknologinen edistys kielletty. Luin sen tietenkin heti. Sitä paitsi tämä Samuel Butlerin klassikkoteos on miellyttävän lyhyt.

Lyhykäisyydessään juoni menee niin, että nuori miekkonen kompuroi Erewhoniin, jossa sairaat ovat rikollisia ja rikolliset sairaita, ja sitten hän hieman kompuroi Erewhonissa (koska ei oikein hanskaa paikallisen kulttuurin kanssa toimimista) ja sitten, paettuaan, kertoo tarinansa koska yrittää kasata retkikuntaa palaamaan paikalle.

Teos on satiiri Viktorian ajan Englannista, eikä se tietenkään aivan kaikilta osin tunnu yhtä terävältä kuin ehkä jostakusta viktoriaanisesta, mutta toisaalta se osuu välillä ihan kipeästikin ihmisyyden pöljempiin puoliin.

Lisäksi se helpotti hieman maailmantuskaani. Muuta kai kirjalta ei voi vaatiakaan.

Lumen maa

Eeva Luotosen kirjahistorian satoa, tämä Yasunari Kawabatan Lumen maa.

Ja hieno kirja onkin kyseessä, jotenkin japanilainen - tavalla, jota länsimaisesta perspektiivistä on ajoittain vaikea kovin analyyttisesti ymmärtää, mutta jonka (kuten Lumen maan) ymmärtää jotenkin ehkä tunteen tasolla. Mukana kulkemalla.

Kirja kertoo syrjäisestä vuoristohotellista, johon Shimamura-niminen mies palaa, tavatakseen Komako-nimisen tytön. Shimamura ja Komako kohtaavat useita kertoja, mutta eivät aina tarkoituksella. Vaikka kirja kertoo rakkaudesta, jollain tasolla, kyse ei kuitenkaan ole ritariromanttisesta mies kohtaa neidon -tarinasta vaan jostain muusta.

Kirjassa erityisen kiehtova hahmo oli Komako, joka - ja tässä saatan lukea väärin - tuntuu vapaammalta kuin ehkä olisi naiselta Japanissa odottanut. Tai ehkä kyse on lopultakin vain siitä, että kulttuuri kuin kulttuuri tarjoaa erilaisia mahdollisuuksia ilmentää itseään, vaikka etäältä tarkasteltuna kunkin paikka näyttäisi miten selvältä tahansa.

P. S. Jos satutte kuulemaan kun Eeva Luotonen keskustelee kirjasta vieraansa kanssa, suosittelen. No, oikeastaan mistä tahansa kirjasta. Kokemus on usein yhtä mielenkiintoinen kuin kirja ja avaa teosta aivan uudella tavalla.

Liisa Ihmemaassa

Joku ääliö (niin, minä) ilmoitti minut jonkun ääliön (taas minun) keksimään haasteeseen, jossa marraskuun ajan kirjoitan joka päivä jotain johonkin blogeistani, joten tässä minä nyt kerron sitten teille Liisan seikkailut Ihmemaassa -teoksesta*, jonka jätin lukematta spekulatiivisen lukupiirin vielä ollessa hengissä.

Lukupiirin kaatuminen ei kuitenkaan varmasti liittynyt mitenkään sen jäsenien moraalittomaan toimintaan. Ja parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja tässä lukemassani painoksessa on oikein kaunis Tove Janssonin kuvitus, josta nautin yhtä paljon tai enemmän kuin tekstistä.

Sitä paitsi juuri tämä painos on se, jota lapsena luin. Kun luin. Lapsi-Liina ei ollut mitenkään bestiksiä Liisan kanssa. Skidinä mua ei vaivannut kirjan outous vaan tietynlainen kylmyys: Liisa on niin kauhean yksin koko ajan.

Vasta aikuisena tajuan, että se ei Liisaa paljon hätkähdytä.

Muutenkin ehkä sain kirjasta enemmän irti aikuisiällä. Se johtui varmaan siitä, että nappasin kiinni edes osasta niistä viittauksista, jotka lapsena viuhuivat ohi korvieni kuin ilma Liisan pudotessa kaninkoloon.

Pohdin myös, josko lukisin kirjasta jonkin toisen suomennoksen tahi jopa alkukielisen. Tässä on vain vakavanpuoleinen pulma: missään toisessa suomennoksessa, alkuteoksesta puhumattakaan, ei ole Janssonin kuvitusta.** Ja vaikka bloggaajaa nyt voidaan aiheellisestikin syyttää tietystä jäykkyydestä, totean silti ykskantaan, että mikään muu kuvitus ei nyt vaan sovi.

Mutta mainio teos tämä Lewis Carrollin klassikko, kyllä. Olit oikeassa Siina, tykkäsin.

* Jonka osalta koen merkittävää kognitiivista dissonanssia huomatessani, että opuksen nimi ei olekaan Liisa Ihmemaassa, kuten olen aina kuvitellut.
** Tämäkään ei itse asiassa ole aivan totta, Google löysi selviä todisteita alkukielisestä teoksesta, jossa on Janssonin kuvitus.

Taikavuori

Osallistuin Reader, why did I marry him? -blogin klassikkohaasteeseen lukemalla Thomas Mannin Taikavuoren.

Taikavuori kertoo Hans Castorpista, joka matkustaa tuberkuloosiparantolaan serkkuaan moikkaamaan, ja päätyy jäämään paikan päälle seitsemäksi vuodeksi.

Ja jestas, miten herkullinen teos! Hans Castorp on jännä hahmo, sellainen, josta ehkä tunnistaa itseään enemmän kuin haluaisi - hän on niin moderni itsetarkkailunsa kanssa. Jos Google olisi tuolloin jo keksitty, Hans Castorp olisi takuulla googlannut tuberkuloosinsa oireita aamut ja illat ja rientänyt keskustelemaan ylilääkärin kanssa huolistaan aina, kun mahdollista.

Hans Castorpin serkku Joachim sen sijaan on ihan eri maata, hän ei ollenkaan halua olla sairas, hän haluaa olla tervehenkinen ja moderni. Mutta minä kyllä ymmärsin Hansia jotenkin paljon paremmin. Aloin itsekin haaveilla seitsemän vuoden oleskelusta keuhkoparantolassa, etenkin luettuani mestan ruokalistoja.

No, sen ohella, että Hans Castorpista löytää itsensä, vaikkei haluaisi - tai ainakin minä löysin - kirja on muutenkin mainio. Eihän siinä paljon tapahdu, vaan tapahtuuko elämässäkään lopulta? Olennaisina mieleeni jäivät myös Hans Castorpin löytämät herrat Settembrini ja Naphta, joiden jatkuva sanasota ja keskustelu vievät kirjasta pitkiä osia. Sitä saattaa jopa vahingossa löytää itsensä ajattelemasta, yrittäessään ymmärtää, ketä kannattaa - vaikka, kuten pitkissä keskusteluissa usein käy, alkaa myös epäillä keskustelun kulkevan ympyrässä.

Yksi kirjan isoista teemoista on aika ja ajan kulku ihmiselämässä. Sen kirja tavoittaa hämmästyttävän hyvin - ei vain pohdiskelun vaan myös rakenteensa kautta. Alussa, kun kaikki on Hans Castorpille uutta, päiväkin kuvataan hitaasti ja pikkutarkasti. Myöhemmin vuodet vain vierähtävät, tekstissä kuten elämässä, ja yhtäkkiä niitä on kulunutkin se seitsemän.

Kun kirjan loppu koitti ja kirjailija jätti jäähyväiset Hans Castorpille, olin vähällä järjestää itsekin pienimuotoisen kapinan. Niin tottunut olin jo tyytyväisenä elämään Hansin kanssa vuoristosairaalassa, tuberkuloosin oireita tarkkaillen.

 --

Mitenkäs haaste? Selättikö se klassikkokammoni? Ei, sillä ei minulla alunperinkään ollut klassikkokammoa. On vain liian vähän aikaa. Mutta sen se teki, että päätin jatkossakin ottaa pari maailmankirjallisuuden klassikkoa tarkasteluun joka vuosi.

Alice B. Toklasin omaelämäkerta

[Takaisin menneisyyteen.]

Alice B. Toklasin omaelämäkerta hyppäsi kirjahyllyyni mainiosta Eeva Luotosen kirjahistoria -radio-ohjelmasta. Tai siis kirjastokäynti oli välissä, valitettavasti Yleisradio ei tarjoa print-on-demand -palvelua. (Edelleen valitettavasti tekijänoikeussyistä näitä ohjelmiakaan ei saa aivan mielin määrin kuunnella. Se on sääli, sillä ovat kyllä parasta radiota ikinä, jos kohta saattavat aiheuttaa vakavaa klassikoidenlukukuumetta ja harhauttaa pois spefistä. Hmmm. Saisimmekohan Eeva Luotosen pitämään kirjavaihtoehtohistoriaohjelmaa radiossa?)

Niin tai näin, harkitsin oikeastaan palauttavani tämän Gertrude Steinin hieman ilkikurisen omaelämäkerran lukematta sitä, kun muutakin oli, mutta em. radio-ohjelmassa oli joitakin lukunäytteitä, jotka olivat muistaakseni hauskoja. Ja minä olen aina hauskan perään.

Lukiessani nautin kyllä melkoisesti Alice B.:n suuhun laitetuista jutuista, joiden aiheena on siis lähinnä Gertrude Stein, mutta välillä kyllä tulin miettineeksi, onko kirja kuitenkin vähän epäreilu Alicelle. Varmasti hänelläkin oli elämässään muutakin kuin Gertrude Stein ja hengailua nerojen vaimoväen kanssa.

Oli tai ei, vaikken yleensä nauti namedroppailusta, asia kummasti kääntyy kun on hengattu vaikkapa Pablo Picasson kanssa. Tunnelma oli niin erikoinen, kaiken kaikkiaan, että lopulta täytyy olla tosi tyytyväinen, että tuli luettua. Kirja taisi kaiken lisäksi olla oikeastikin ihan hauska. Ei ihan ääneennauratushauska kuitenkaan.

SITÄ PAITSI tämä laskettaisiin yhdeksi lukusuoritukseksi, jos haluaisi kahlata läpi 1001 books you must read before you die -listaa, mitä en aio. En missään nimessä. Enkä kerro, miksi tiedän, että laskettaisiin. Siksi en ainakaan tiedä, että olisin tarkistanut, montako olen lukenut ja entäs jos kahlaisinkin. En kahlaa. Menkääpäs siitä jo.

Brave New World

Aldous Huxleyn Brave New Worldia voidaan varmaan ihan hyvällä syyllä kutsua klassikoksi, mistä vahvimpana todisteena on, että kirja on päässyt sekä 101 spefin helmen että Helmet-kirjastojen scifimaratonin osaksi.

Scifimaraton alkoi muuten ärsyttävästi. Tiedättekin ehkä, etten ole lukenut kovinkaan laajasti scifin klassikkoteoksia, joten ilmaisin aikeeni osallistua scifimaratonille.

"Olen lukenut noista teoksista valmiiksi jo kahdeksan", keulin herra Sivukirjastolle.
Herra Sivukirjasto ilmoitti lukeneensa teoksista varmasti 10, luultavasti 13.

!!!

Sehän ei nyt sovi, että tässä häviämään ruvettaisiin, joten aion päästä maaliin ensimmäisenä. Herra Sivukirjasto tosin ei aio "osallistua lapselliseen kilvoitteluun" mutta kuitenkin voitti mielestään jo.

Onneksi Brave New World oli äänikirjana hommattu, joten aloitin savotan siitä. Alkupuolella mielessäni kummitteli se, miten Atwood kirjassaan In Other Worlds puhui Brave New Worldista utopiana, enkä voinut olla pohtimatta, millainen on se henkilö, joka uljaassa uudessa maailmassa haluaisi asua. Tyhjässä kulutuskeskeisessä ... eikun hetki.

Ihan rehellisesti sanottuna, nuorempien kansalaisten ehdollistamiskuvaukset olivat minusta niin hirveitä, että kirja meinasi jäädä kesken. Onneksi Huxley ei jää kieriskelemään julmuuksiin.

No, uljaassa uudessa maailmassa ei siis ole tilaa yksilöllisyydelle, ja se tulee kirjan edetessä tuskallisenkin selväksi. Yksilönvapauden ongelmia käsitellään etenkin Bernard Marxin ja reservaatissa kasvaneen Johnin kautta. Kirjan naispäähenkilö Lenina ei yksilöllisyyden rajoja juuri venytä, vaikka meneekin ihastumaan hieman epäilyttävästi.

Loppupuolen keskustelu siitä, mikä on yhteiskunnalliselta kannalta olennaista ja millä tavalla voidaan saavuttaa onnea yleisellä tasolla, oli minusta oikeinkin kiinnostavaa, samoin kuluttajuuden ja onnen suhde. Kirja on valitettavan osuva siinä, että nykyäänkin moni edelleen etsii onnea ostamisen kautta - koska jengiä ei kuitenkaan ehdollisteta aivan pavlovilaisittain, ostamalla löytää onnea käsittääkseni verrattain harva. Ja kuluttajuuden vaikutuksia ympäristön suhteen ei Huxleykaan tulevaisuusvisiossaan keksinyt ottaa huomioon.

Se muuten yllätti, miten reippaan suorasukaisesti seksiin tässä 30-luvulla kirjoitetussa kirjassa suhtaudutaan. Ja minä kun luulin, että seksi keksittiin vasta joskus 80-luvulla.

Kiduttajan varjo

Gene Wolfen Kiduttajan varjo on ensimmäinen Sivukirjastossa näkemänne arvostelukappale. Kun näin tiedotteen kirjan ilmestymisestä, hautasin periaatteeni arvostelukappaleiden kinuamisesta syvälle suohon: tuli vähän sellainen olo, kuin uusi Potter olisi ilmestynyt seuraavana päivänä. En todellakaan osaa selittää miksi, mutta Kiduttajan varjo oli luettava heti.

Kansi: Gummerus / Sanna-Reeta Meilahti

Käytännössä "heti" tarkoitti seuraavaa viikkoa, mutta itselleni epätyypillisesti raivasin Kiduttajalle tilaa lukujonosta välittömästi sen saatuani. Kiduttajan varjo onkin todella hyvä - takuulla kevyesti paras koskaan lukemani Wolfe. Tänä vuonna kannattaa siis olla erityisen kiltti, ehkä joulupukki tuo tämän teillekin!

Kiduttajan varjo on siis tieteisfantasiaklassikko, joka on alunperin julkaistu ilmeisesti 1980. Se kertoo vanhasta, kuolevasta maailmasta, jonka aurinkokin on pikku hiljaa hiipumassa. (Maailma voisi olla oma planeettamme niin kaukana tulevaisuudessa, että on helppo kuvitella miten sivilisaatiot ovat nousseet, tuhoutuneet ja nousseet taas.) Kiduttajien tornissa oppipoika Severian tekee jotain, mitä ei olisi pitänyt. Tästä seuraa lenkkaria ja käsky siirtyä hoitelemaan pyövelin pestiä toisaalle.

Nyt onkin tavallista enemmän sanottavaa, ottakaa mukava asento.

Kirjan tunnelma ja miljöö ovat mahtavia. Ikivanha ympäristö ja synkeä fiilis toimivat kuin häkä erityisesti noin kirjan puoliväliin asti, jonka jälkeen Severian lähtee linnoituksesta ja kirjan atmosfääri hieman muuttuu. En itse ilahtunut muutoksesta ihan kauheasti - alun hitaampi tempo, yksinäisyys ja vuosituhansien paino istuivat synkeään syysmielialaani koko lailla paremmin kuin loppupuolen jalkautuminen kansan pariin. Silti, kaupunkikuvauksessakin on omat mahtavat hetkensä - ja koko kirjan ajan Wolfe onnistuu välittämään tunteen siitä, että sivilisaatio on vanha ja parhaat päivänsä jo nähnyt. Jatkuvaan kasvuun kannustavassa yhteiskunnassa on ihana lukea hiljaisesta rappiosta, suosittelen kaikille.

Tunnelmoinnista seuraa kuitenkin, että juoni alkaa hitaahkosti ja jää kirjassa melko lailla kesken. Tämä ei minua haitannut lainkaan, koska a) en ole kovin juonivetoinen lukija ja b) jatkoa piisaa, jos Gummeruksen sivuja oikein tulkitsen, heti. Hieno juttu - muistan kyllä sellaisiakin sarjoja, joiden suomentaminen on ilmeisesti lopetettu osaan yksi. Toisaalta nyt olisi järjestettävä aikaa kirjakauppavisiittiin, pikimmiten.

Severian on minusta päähenkilönä ja kertojana melkoisen onnistunut - paikoin hyvinkin uskottava, millä tarkoitan, että sekoitus itsekeskeisyyttä ja ulospäinsuuntautuneisuutta on minusta oikein hyvä. Esimerkiksi argumentit, joilla tyyppi perustelee itselleen osan moraalisista valinnoistaan ovat kerrassaan inhimillisiä, eivätkä - onneksi - paukapäistä sankarillisuutta osoittavia. Vaikka Severian on toistaiseksi suosikkini Wolfen päähenkilöistä, onnistuin kuitenkin vihdoin kiteyttämään sen, mistä en Wolfessa pidä: siinä sitä ollaan, keskellä dialogia, ja yhtäkkiä sankarimme lyö kanssakeskustelijaa, avokämmenellä vain. Että mitä että? (Olen alkanut epäillä, että lukijana olen jotenkin sokea sellaisille nyansseille, jotka tekevät näistä läiskimisistä ilmeisiä valintoja.) Koska kyseessä on kuitenkin varhaiskauden Wolfea, tämä kummallinen tendenssi heretä väkivaltaiseksi on silti hyvin lieassa eikä pääse liiaksi ärsyttämään.

Mitäs vielä ... Juu, se on vielä itse kirjasta sanottava, että vaikka Severian on kiduttaja, väkivallalla ei mässäillä. Onkin itse asiassa aikamoinen taidonnäyte Wolfelta, että kiduttajien kammioihin joutuneiden kohtalo on aidosti hirveä vaikkei kidutuskohtauksia varsinaisesti kuvata.

Sitten muutama kustannustekniseksi luokiteltava kehu, koskapa Kiduttajan varjo on epäammattimaisin silmini tarkasteltuna laatutyötä. Uuden idolini Johanna Vainikainen-Uusitalon suomennos oli ihan valtaisan hyvä: luin kirjaa tavoilleni uskottomana hitaasti, sillä tekstistä todella nautti. Usein huomaan hieman harmittelevani käännökseen tarttumista, mutta nyt niin ei käynyt kertaakaan. Kirja on myös todella kaunis: ihanaa, että kirjan ulkoasuun on tällä tavalla panostettu. Ja vielä lopuksi: Wolfen klassikkoscifin julkaiseminen on minusta silkka kulttuuriteko.

Odysseus

Keulin nyt hieman - tässä välissä on tullut luettua muutakin - mutta haluan kertoa tästä heti.

Luin siis James Joycen Odysseuksen vihdoin loppuun, ja tykkäsin siitä kuin hullu puurosta. Loppua kohden hämmästelin, miksei jengi lue sitä enempää - se on oikeasti mainio kirja. Mainioista kohdista piti kertomani jo aiemmin, mutta olikin kiire lukea Odysseusta, joten en malttanut koneelle.

Kansi: Tammi

Kuten ehkä tiedättekin, Joyce on käsitellyt kieltä hyvin kokeellisesti, ja kirjan jokainen jakso on kirjoitettu hieman eri tyylillä. Tajunnanvirtaa käytetään hyväksi muutamassa paikassa, mutta muutakin löytyy. Lisäksi jaksot (ja niiden kirjoitusasu) on löyhästi sidottu Homeroksen Odysseiaan. Haastetta sinänsä siis piisaa, mutta itse (kuten aiemminkin mainittua) luin Odysseusta Hannu Riikosen selitysteoksen kanssa. Se oli hyvä idea - Riikonen auttoi pahimpien karikoiden yli, ja itse sain keskittyä kieleen ja kirjaan.

Henkilökohtaisesti hihityttänyt tekstinäyte jostain kirjan alkupuolelta:

Duke lanella syöläs terrieri oksensi rystyisen möykyn mukulakiville ja ahmi sen suihinsa uudella innostuksella. Ylensyömistä. Palautetaan kiitoksin sen jälkeen kun sisältö on sulatettu täydellisesti. Ensin herkullista sitten maukasta. Bloom kiersi varovaisesti. Märehtijöitä.

Jostain syystä, ehkä siksi, että Odysseus on vaikea kirjan maineessa, oletin, että se olisi myös kuivakka ja varmaankin aika tylsä. Eipä ole. Odysseus on hauska, paikoin houreinen, paikoin realistinen, tunnelmallinen ja sanalla sanoen tosi hieno. Otetaan nyt esimerkki: loppupuolen ns. Kirke-jakson ja sitä seuraavan Eumaios-episodin (nämä kuuluvat kirjassa jo eri osiinkin) välinen kontrasti on sellainen, että toden totta lukijastakin tuntuu siltä, kuin vuoden parhaiden bileiden loputtua yhtäkkiä iskisi laskuhumala. Enkä tarkoita, että Eumaios-episodi olisi niin ankea - se on mainio episodi, ja ehkäpä yksi kirjan helppolukuisimmista - vaan sitä, että kielellä on Odysseuksessa aivan poikkeuksellinen voima. (Edellä mainittu Kirke-jakso oli muuten kirjan vaikeammin tulkittavia jaksoja, mutta otin ja suhtauduin siihen samalla tavalla kuin kuulemma jazziin tulisi: heittäydyin mukaan. Päätin, ettei sillä niin väliä ole, mitkä houreista tapahtuvat oikeasti.)

Moderni Odysseus, hieman ulkopuolinen pikkuporvarillinen Leopold Bloom on paikoin sydäntäsärkevä sankari (tai ehkä tässä tulisi käyttää termiä antisankari) mutta samalla hyväsydäminen ja omalla tavallaan vahva. Joyce esittää Bloomin useasta näkökulmasta, välillä aika koomisenakin hahmona, eikä kirjaa lukiessa päähenkilöön samaistu ainakaan minkäänlaisen fantasiaminän kautta. Toisaalta Bloomin ulkopuolisuus puhutteli ainakin minua - se oli jotain, minkä jollain tasolla tunnistin, ja jäin miettimään, onko tunne ehkä yleisempi kuin kuvittelisikaan.

Niin, jäikö jotain ymmärtämättä? Varmasti vaikka mitä, mutta koska lukijana olen minä enkä kukaan muu, otan Odysseuksesta tällä kertaa mukaani sen, mitä siitä irti nyt sain, ja se on paljon se. Luultavasti palaan vielä teoksen pariin myöhemmin - en aivan heti, mutta joskus, sillä uusikin suomennos hieman nyt polttelee. Eniten teoksesta ehkä saisi irti alkukielellä lukemalla*, mutta kehaisen silti vielä hieman Saarikosken käännöstä, joka on ainakin minusta ihan hillittömän hyvä (ja olikos peräti Akateemisessa alennuksessa? Vai joko se oli viime kuussa?) Vahinko, että Saarikoski on kuollut, kun olin neljä - nyt olisi lähtenyt fanipostia.

Jos nyt kenkään innostuu toukokuussa Marjiksen masinoimaan lukupiiriin osallistumaan, suosittelen jonkin Odysseus-selitysteoksen tai edes Wikipedian hyväksikäyttöä. Niin, ja sitä, että antaa itselleen tilaa nauttia, ymmärtää ja olla ymmärtämättäkin välillä.

* Kerran meinasin, ja olin jo Akateemisessa ostoksilla. Ulysses löytyi hyllystä, ja päätin muitta mutkitta ottaa pinon päällimmäisen teoksen. Kävi ilmi, että päällimmäinen teos oli pino. Masennuin hieman ja päätin kokeilla suomeksi.

The Moon Is a Harsh Mistress

Voi argh kuulkaa, jostain syystä tuntuu, ettei mulla ole mitään järkevää tai järjetöntä sanottavaa Robert A. Heinleinin kirjasta The Moon Is a Harsh Mistress - paitsi, että teoksen nimi kuuluu ilman muuta niiden kirjojen joukkoon, jotka kilpailevat parhaasta kirjannimestä ikinä. (Suomennoksen nimi, Kuu on julma, on vain aneeminen varjo alkukielisestä.) Muita genren klassikoita kisassa ovat Bradburyn Something Wicked This Way Comes (johdossa, mutta nimi onkin Shakespearelta pihistetty) ja tällä hetkellä kesken oleva Dickin Do Androids Dream of Electric Sheep?

TMIaHM oli kyllä hyvä - on siihen selvästi syynsä, että klassikko on klassikko. Heinlein on ollut melkoinen visionääri, sillä ajatus Kuusta rangaistussiirtolana tuntuu vieläkin vinkeältä idealta. Kirjan kertoja-päähenkilö päätyy sattumalta Kuun kapinallisten vallankumousrintaman johtoon löydettyään taivaankappaleen ihmisasutusta ylläpitävältä tietokoneelta tietoisuuden, mutta vallankumouksen aloittaminen on helpompaa kuin sen loppuunvieminen.

Heinlein keskittyy melkoisesti Kuun - tai Lunan - nykyihmisenkin näkökulmasta melko omalaatuiseen yhteiskuntamalliin, jossa naisten vähyys on pakottanut ihmiset elämään melkoisen monimutkaisissa polygamisissa avioliitoissa - ja pitämään naisia kuin kukkia kämmenellä. Itse koin osan lunalaisten naistenpalvonnasta jopa hieman kiusallisena, mahdollisesti siksi, että näennäisesti moderni naiskuva tuntui kuitenkin pintaraapaisun jälkeen olevan aikansa perinteinen lapsi.

Heinlein kirjoittaa melko omalaatuisesti - kahden ensimmäisen sivun jälkeen olin valmis tuomitsemaan tyylin rasittavana, mutta ensivaikutelma petti jälleen. Teksti oli sujuvaa ja mukavaa luettavaa vaikka kirjoittaja olikin selvästi päättänyt luoda tulevaisuuden lunalaisilleen oman, selkeästi erottuvan tapansa puhua (ainakin oletan, että kyse on tästä, eikä siitä, että Heinlein kirjoitti aina vähän kummallisesti.)

Kaiken kaikkiaan Heinleinin teos oli kiinnostava ja aikaansa nähden rohkea kuin mikä.

Foucaultin heiluri [sic]

Tällä postaustahdilla en pääse ikinä nykyhetkeen, mutta yritetään nyt kuitenkin.

Aina silloin tällöin, noin kerran vuodessa, haluan kuvitella olevani hyvinkin intellektuelli ja Luen Klassikon. Se osoittautuu vääjäämättä erinomaiseksi valinnaksi, ja päätän tehdä saman uudestaan, ehkä jo seuraavana vuonna. Vuoden 2010 klassikko oli nuorehko: Umberto Econ Foucaultin heiluri* on ilmestynyt vuonna 1988, mutta julistan sen klassikoksi tästä ikäongelmasta huolimatta (teknisesti ottaen klassikoiden tulisi olla lukijoitaan vanhempia. Ainakin minusta.)

Oikeastaan olen halunnut lukea Fh:n jo vuosia, mutta jostain syystä halusin omistaa sen - etsin sopivaa laitosta kirjakaupoista ja divareista jokseenkin tuloksetta (englanninkielistä käännöstä kyllä olisi löytynyt, mutta koska en ollut kykenevä lukemaan alkukieltä kuitenkaan, halusin lukea vaihteeksi suomeksi.) Lopulta annoin periksi ja käännyin kirjaston puoleen - sieltä sen tietenkin sai noin vartissa. (Haluan kyllä yhä omistaa tämän. Kovakantinen painos tulemaan, silvuplee WSOY, jos luette tätä.)

Foucaultin heilurissa kolme kustantamossa työskentelevää kaverusta törmää temppeliherroista kertovaan käsikirjoitukseen, jota he pitävät täytenä roskana. Roska kuitenkin myy, joten päähenkilömme päättävät huvikseen konstruoida vuosisatojen kuluessa julkaistujen salaliittoteorioiden pohjalta temppeliherrojen todellisen suunnitelman. Yllättäen juttu menee kuitenkin hieman vakavaksi - mutta jos haluatte tietää, osuvatko tyypit oikeaan vai eivät, saatte lukea kirjan itse.

Foucaultin heiluri kannattaa ehdottomasti lukea. Hieman raskaan alun jälkeen kirja etenee hengästyttävää vauhtia ja käy riemukkaasti läpi temppeliherrojen historiaa ja salaisuuksia. Loppu on huikea ja herättää ajattelemaan. (Ja minusta tietenkin erilaiset ritarikunnat ja salaseurat ovat vähintäänkin yhtä kiehtovia kuin katolinen kirkko, johon ne väistämättä ovat aina kietoutuneet.)

* TAJUSIN VASTA NYT, ETTÄ KIRJAN SUOMENNETTU NIMI ON FOUCAULTIN HEILURI EIKÄ, KUTEN KIELIOPILLISESTI OIKEIN OLISI, FOUCAULT'N HEILURI. Arvannette, etten pääse tästä lähes alkukantaista raivoa herättävästä seikasta yli enää tänä vuonna. (Muutoin suomennos oli kyllä hyvä.)

A Canticle for Leibowitz

Walter M. Miller juniorin A Canticle for Leibowitz on scifiklassikko, joka kertoo ydintuhon jälkeisestä maapallosta, ja ryhmästä munkkeja, jotka yrittävät säilyttää erään insinööri Leibowitzin esimerkin mukaan kirjoja ja tietämystä tuleville sukupolville.

Ensimmäisessä osassa keskiajalle taantuneen Pohjois-Amerikan mantereella nuori munkki törmää erikoiseen vanhukseen ja löytää hieman itsensä Leibowitzin tekstejä. Uuskatolinen kirkko harkitsee Leibowtzin julistamista pyhimykseksi, ja nuori munkki lähetetään pyhiinvaellukselle Uuteen Roomaan.

Toisessa osassa ollaan uuden renesanssin kynnyksellä, mutta laajentuvien valtioiden välinen politiikka muuttuu veriseksi. Kokeilumielialalla liikkellä olevat munkit Leibowitzin luostarissa tutustuvat sähkön ihmeisiin.

Kolmannessa osassa eletään kukoistavaa teollistumisen aikakautta. Teollistumisen, johon kuuluvat myös ydinaseet.

Kirjailija Miller sai inspiraationsa ilmeisesti pitkälti kokemuksistaan toisessa maailmansodassa, eikä ACfL varsinaisesti kuvaa ihmiskuntaa fiksuimmillaan. Kirja on kuitenkin hieno, ehdottomasti lukemisen arvoinen - ja sitäpaitsi iso osa siitä tapahtuu luostarissa, ja tehän tiedätte, mitä mieltä minä olen katolista kirkkoa käsittelevistä kirjoista.

Karamazovin veljekset

Halusin oikeastaan otsikoida tämän postauksen maailman väsyneimmällä juomalaulumuunnosvitsillä, jonka itse keksin. Toivon, että kaikki kiitollisuudella ymmärtävät, miltä säästyivät :D

Mainitsin aikaisemmin lukevani Dostojevskin Karamazovin veljekset -teosta, joka Wikipedian mukaan luetaan yhdeksi venäläiskirjailijan pääteoksista. Turha kuvitella, että minulla olisi mitään uutta sanottavaa tällaiseen klassikkoon, sillä edes "kyllä Dostojevskia kannattaa lukea" on tuntemuksena tuskin lainkaan uusi.

Mutta kyllä Dostojevskia silti kannattaa lukea. Karamazovin veljekset on kertomus perheestä ja murhasta, ja niiden kautta se käsittelee moraalia, uskoa ja rakkautta.

Pidin kirjasta ihan kauheasti, se liikutti ja ilahdutti. Kieliasu oli sopivan vanhahtava ja päähenkilöt ihastuttavia kaikessa inhimillisyydessään. Tietenkin 1100 sivua on melkoisen paljon luettavaa ja ennen kaikkea melkoisen paljon pideltävää sängyssä luettaessa, mutta ei kannata lannistua vaan kokeilla rohkeasti.

Itse ajattelin seuraavaksi* kokeilla rohkeasti Rikosta ja rangaistusta; epäselvää on vielä, tarttuako uudistettuun käännökseen vai siihen vanhempaan?

* Siis joskus joululomalla, tai jotain.