31/12/2014

Cold Fire

Cold Fire on toinen osa Kate Elliottin trilogiaa. En muista kerroinko viimeksi, mutta nyt kerron: Kate Elliottin aiempi sarja ei ollut ollenkaan mieleeni. En tiedä miksi, nämähän toimivat kuin väärä raha. Ehkä olimme molemmat liian nuoria.


Cold Fire seuraa Catin (ja vähän Beenkin) seikkailuja toisella puolen maailmaa. Tämä liike yllättää lukijansakin, mutta mikä jottei fiktiivinen Karibia kiinnostaisi. Lämpimässä ilmanalassa Cat yllättäen löytää yhteisen sävelen vahingossa naidun aviomiehensä kanssa, mutta hups, hukkaa sen sitten. Ja niin edelleen.

Seikkailu on toimiva, ja sillä tavalla romanttisestikin ihan toimiva. MUTTA EI SIINÄ KAIKKI! Cat ei heilastele vain aviomiehensä kanssa, tai muutoin edusta koulukuntaa, jossa naisen on elonsa elettävä miehensä kautta. Olin tästä ihan poskettoman fiiliksissä - on jotenkin ihan tyypillistä tätä nykyä löytää kaiken maailman uhreja kirjallisten naishahmojen joukosta, mutta että nainen, joka tekee mitä haluaa ja välillä ehkä virheitäkin. Ei ole aivan genreni vakiokalustoa sellainen.

Odotan ihan innolla, että pääsen viimeisimpään osaan käsiksi.

30/12/2014

Carnival

Sain jonkinlaisen potkun takamuksiin: pitäisi kirjoittaa jotain tänä vuonna lukemistani kirjoista, ihan vain, että voin sitten olla tekemättä mitään 2014 -koostelistausta, tiedättehän, jäi viime vuonnakin tekemättä ja niin vain oli kaikilla kevyempi olo.


Joten Elizabeth Bearia. Carnival oli viimeinen kirjoista, joita Finnconissa istuessani kännykälläni varailin. Eläköön kirjastolaitos.

Carnival kertoo naisten hallitsemasta planeetasta, johon tulee pari valloittavan imperiumin lähettilästä, miehiä, joiden pitää olla homoja - naiset eivät halua vaivoikseen sotaisia heterouroita. Sitten planeetalla käy niin, että mestan sisäpolitiikka sotkeutuu pahan kerran ulkopolitiikkaan. Seuraa seikkailua.

Minusta Carnival oli oikein passeli. Vähän noin lähtökohtaisesti vierastan sellaista meininkiä, jossa sorrettu osapuoli (perinteisesti nyt vaikka naisväki) ottaa vallan ja alkaa sitten sortaa sitä toista osapuolta (tässä tapauksessa siis miesväkeä) - ei sillä, etteikö niin voisi käydäkin. En vain kannata sellaista.

Tarinana Carnival toimi mainiosti, kun pääsin yli siitä ensimmäisten sadan sivun tökinnästä. Ajoittain koin lieviä vaikeuksia epäuskoni sivuuttamisessa, mutta niistä pääsin yli, kun päättäväisesti heittäydyn tarinan vietäväksi.

Olen tämän katsauksen jälkeen vakuuttuneempi Bearin kirjoittajankyvyistä: jopa niin vakuuttunut, että aion aivan lähivuosina lukea ne kirjat, jotka hänen tuotannostaan omistan.

12/12/2014

Suvi Kinos ja elämän eväät

Jukka Parkkisen Suvi Kinos -sarja päättyy käsittääkseni tähän Suvi Kinos ja elämän eväät -opukseen, jos kohta jonkinlainen lisäosa on markkinoille tuutattu tämänkin jälkeen.


Mainio opus on minusta kyseessä. Olen jostain syystä lukenut Suvi Kinokseni sairaslomalla ollessani, ja sellaisessa tilanteessa kirjat ovat usein palvelleet hienosti olemalla niin hauskoja, että nauran vedet silmissä. Tässä viimeisessä osassa myös itkin vedet silmissä: Jukka Parkkinen, jos luet tätä, en ole tyytyväinen lopun käänteisiin, en alkuunkaan.

Kirjassa Suvi kasvaa teini-ikäiseksi ja vähän isommaksikin, käy rippileirillä ja rakastuu. Parkkinen kirjoittaa kovin todentuntuisesti, tuolta kai se tuntui, teininä oleminen. Tovin mietin kyllä Suvin painoasioita, joita kirja osin käsitteli. Toisaalta Parkkisen viesti oli aika inhimillinen: stressin ja itsensä nälkiinnyttämisen sijaan Suvi lähtee vaellusriparille ja lapsen pyöreys sulaa pois. Toisaalta viestin voisi ehkä lukea niinkin, että pyöreys ei ole suotava asia, mitä se usein tässä asenneilmastossa ei olekaan. Vaan ehkä voisi olla, tai ainakin olla muuta kuin katastrofi.

Vaellusrippileiri sen sijaan kuulosti niin hyvälle, että kas kun en itsekin saman tien hurauttanut tunturiin. Kunnon länsiprinsessana tosin en tykkää ajatuksesta olla ilman vesivessaa, mutta toisaalta - kuten Suvikin huomaa - kävely ratkaisee minustakin aivan kaikki ongelmat.

Jotain niin lämminhenkistä näissä Suvi Kinoksissa on, että saatan salaa vähän fanittaa Jukka Parkkista. Tai ehkä sittenkin aivan avoimesti, sillä olen lukenut myös kaikki Karhumäki-kirjat lapselleni. Hän ei tuolloin niistä paljon ymmärtänyt, mutta sen sentään tajusi, että äidillä on nyt hauskaa.

11/12/2014

The Hundred Thousand Kingdoms

N. K. Jemisinin The Hundred Thousand Kingdoms on kirja, jota olen hillonnut hyllyssäni joitakin vuosia. Sellainen harvoin tekee hyvää kirjalle, sen päälle kasaa kaikenlaisia odotuksia ja toisaalta hyvin huterin perustein helposti muodostaa itselleen kuvan siitä, mistä on kyse. Ja sitten kyllä saattaa pettyä.



The Hundred Thousand Kingdoms kesti odotusteni kääpiötähden litistävän massan luikahtamalla alta pois ja olemalla ihan erilainen kirja kuin olin kuvitellut. Ei ollut mitään syytä pettyä. (Vaikka tavallaan olisin ehkä halunnut lukea sen kirjan, jonka kuvittelin saavani - en silti saa ihan käsitystä siitä, millainen se sitten olisi ollut.)

Kirja menee sillä lailla, että Yeine Darr palaa äitinsä kotiin. Äiti sattuu olemaan jonkun sortin ylihallitsijan tytär, ja maallisista mahdeista suurin, Yeinen isoisä, kutsuu tyttärentyttärensä takaisin. Käy ilmi, että Yeinen on tarkoitus käydä kilvoittelemaan hallitsijan virasta kahden serkkunsa kanssa: selvinnyt saa kruunun. Mutta Yeinellä on toki omakin agenda.

Jemisin on minusta saanut ihan pätevän keitoksen aikaan näistä aineista (ja muutamista myyttisistä olennoista, heitä ei pidä unohtaa, he ovat ehdottoman tärkeitä.) Ihan kaikkein aikojen lempikirjaani tästä ei kuitenkaan tullut, sillä vaikka juoni olikin sopivaksi sävelletty ja homma toimi osin erinomaisesti, joku tunnelmassa oli kalsaa. Tai joku ja joku - lähes kaikki Yeinen kokemuspiirissä on kalsaa, vain muutama ystävä on siellä täällä.

Kirja myös hienosti paketoi itsensä kasaan. Niin hienosti, etten ymmärrä, miten tästä on sarjaksi, mutta niin vain on, ja seuraavaksi otan selvää, miten se on mahdollista.

10/12/2014

Karsintavaihe

Maarit Verrosen Karsintavaihe on yksi Spefin 101 helmestä. Melkoisen hyvä kokemus kirja olikin.



Verronen maalailee yhteiskuntaa, jossa työt vähenevät radikaalisti. On ehkä todistettava kelvollisuutensa. Vaihtoehdot ovat vähissä, sitä työtä on tehtävä, mitä sattuu saamaan. Terveydenhuoltoa on tarjolla maksukykyisille. Enin osa ihmisistä asuu asuntoloissa, niin myös kirjan päähenkilö Lumi.

Elämä vaikuttaa tästä universumista tirkisteltynä kauhealta, mutta Verrosen ehkä paras temppu onkin siinä, että ei se kuitenkaan sitä Lumille ole. Toki välillä on raskasta, mutta enimmäkseen kuitenkin vain elämää. Ja kun juonikin on enemmän kuvaus ajasta ja hetkestä, sitä huomaa lukijana kulkevansa Lumin rinnalla. Surevansa ja iloitsevansa päähenkilön kanssa.

Karsintavaihe on kirja, jonka toivoisin monien poliittistenkin päättäjien lukevan. Välillä sen tulevaisuudenkuva tuntuu vaikealta uskoa, mutta etenkin siltä osin, kun Verronen käsittelee työn muutosta, tekstin pitäisi kuulua poliitikkokoulujen perusohjelmaan. Jonkinlainen rakennemuutoshan työn osalta on takuuvarmasti tulossa tai käynnissä - tältä etäisyydeltä on vaikea sanoa, kummasta on kyse. Ja sellainen rakennemuutos olisi hyvä kohdata pää pystyssä ja valmistautuneena, eikä menneen palaamista odotellen.

Mainio kirja kaikkinensa siis.

09/12/2014

What Becomes

Kesällä bonusisäni luki jotain keskustelua Brittein saarten novellikirjoittajista ja kaivoi eetteristä nimen A. L. Kennedy, jonka piti olla hyvä. Minä toki yllytyshulluna oitis varasin kirjastosta rouvalta sekä novellikokoelman että romaanin.


What Becomes oli se novellikokoelma, mutta ei se oikein vakuuttanut, se on sanottava. Monet teksteistä jäivät niin kovin etäisiksi, että lopulta tuntui siltä, etten saa niistä minkäänlaista otetta. En tiennyt, onko kyse muodosta - novelli on minusta usein hieman vaikea laji, ja nyt taisi jäädä muistikuva kirjailijasta, joka syystä tai toisesta välttelee tarinankerrontaa ... en tiedä, voin olla väärässäkin.

Eikä siinä, tarkoituksensa voi olla vaikka millaisella tekstinpätkällä, en kaipaa juonta. On kirjoittajia, joilta voisin aivan onnellisena lukea pelkkää tajunnanvirtaa. Mutta kaipaan jotain, mikä tekee tekstistä merkityksellisen, enkä sitä näistä löytänyt.

Jos kenkään on lukenut Kennedyn muita teoksia, haluaisin kuulla näkemyksiänne etenkin romaaneista - kannattaako tarttua rohkeasti The Blue Bookiin, jota olen kirjastosta pitänyt lainassa jo useamman kuukauden? Aluksi ajattelin, että kyllä, mutta luin yhden arvion, joka muistutti minua What Becomesista ... niin että jää väliin, jos joku ei osaa erikseen kehua.

Olen muuten fiiliksineni melkoisen yksin: esimerkiksi Goodreadsissa moni on arvostanut tämän kokoelman huomattavan korkealle.

08/12/2014

A Talent for War & Polaris

Kun taannoin luin Firebirdin, Booksy paljasti, että koko Alex Benedict -sarja on lukemisen arvoinen. Kävimme (ihan myönteisessä sävyssä) pienen keskustelun siitä, onko kohtuullista pitää tällaisia kirjallisia salaisuuksia, ja sitten lähdin äänikirjaostoksille.

A Talent for War on kirjoitettu hyvän aikaa ennen muuta sarjaa, ja siinä kertojaäänenä on Alex, joka on juuri perinyt setänsä omaisuuden ja mission: hänen pitää selvittää loppuun se mysteeri, jota setä ennen katoamistaan hoiteli. Jokseenkin vastentahtoinen Alex tempautuu selvitystyöhön mukaan, kun sedän talossa on käynyt murtovaras ja muutenkin näyttää siltä, että universumi ei kysele, huvittaako vaiko ei. Samalla Alex tapaa Chase Kolpathin, josta tulee merkittävä hahmo sarjassa, ja kiinnostuu ihmisten ja muukalaisten välillä käydyn muinaisen sodan sankarista.



A Talent for War oli oikeinkin passeli. Aluksi keskittyminen tuntui vähän raskaalta, mutta McDevitt osaa kirjoitushommat. Tarinasta kiinnostui väkisinkin. Ihan Firebirdin tasolle ei minusta päästy, mutta sitten tuli...

...Polaris, sarjan seuraava osa. Tässä kertojana on jo Chase, ja mysteerinä muinaisen Marie Celesten kaltainen tapaus: vuosikymmeniä aiemmin avaruusalus Polariksesta katosivat miehistö ja matkustajat. Pian Alex ja Chase huomaavat selvittävänsä tapausta.



Polaris oli ihan mahtava. Ensinnäkin sen mysteeri oli toimiva - McDevitt kertoo kirjan alussa, että hän olisi asettanut itselleen tiettyjä rajoja sille, miten kaikki on voinut tapahtua. Ei helppoa poispääsyä, eikä kukaan saa herätä ja huomata, että kaikki olikin unta.

Mysteerin ohella Polaris käsitteli kuitenkin jälleen isoja teemoja. Nyt tekee tiukkaa olla käsittelemättä niiden herättämiä ajatuksia, niin mainio kuuntelukokemus tämä jälleen oli - mutta vastustan kiusausta. Kirjoittaja kun johdattaa lukijansa (ja kuuntelijansa) niin taitavasti eteenpäin, että teemat ja mysteeri kietoutuvat toisiinsa saumattomasti.

Pidän muuten näissä McDevittin kirjoissa kovasti siitäkin, että vaikka juonet ovat sinänsä elegantteja, ne ovat myös inhimillisiä eivätkä jonkun puolijumalan siloisiksi taputtelemia.

Ainoa Alex Benedict -kirjoissa toistaiseksi korvaan särähtänyt homma on ollut tulevaisuuden yhteiskunnan jokseenkin kasarilta vaikuttava rakenne sukupuolinormistoineen, mutta olen onnistuneesti jättänyt sen huomiotta, sillä se nyt vaan ei tämän kaiken rinnalla tunnu missään.

Paljon huolestuneempi olen sen sijaan siitä, että nyt minulla on enää neljä Alex Benedictiä lukematta. NELJÄ! Mitä teen kun ne loppuvat!!

07/12/2014

Shadow Unit 1

Shadow Unit on Emma Bullin, Sarah Monetten, Will Shetterlyn ja Elizabeth Bearin ja niin edelleen ja niin edelleen, tuota, no, kirja. Sarja. Hauskanpitoväline. Jotain.



Ja Shadow Unit 1 aloittaa sarjan: siinä on tarinoita FBI:n omituisuusryhmästä, joka tutkii anomalioita ja niihin liittyviä rikoksia.

Haluaisin vetää tässä Salaiset kansiot esiin, sillä jotain samaa fiilistä tässä on, ja sitä paitsi Shadow Unit toimii kuin kirjoitettu tv-sarja. Tekstit ovat siis vetäviä, ja ne on helppo kuvitella tunnin mittaisiksi tv-episodeiksi. Tästä kai koko homma käsittääkseni ponnistikin: tarpeesta pitää kirjallisesti hieman hauskaa ja kokeilla telkkarin kirjoittamista huvikseen. Moni hommaan osallistuneista kirjailijoista kun tuntuu fanittavan erinäköisiä sarjoja.

Shadow Unit meinasi muuten olla ensimmäinen sitä sarjaa e-kirjoja, joita luen kännykällä työpaikan ruokalassa. Jostain syystä tarina jäi kuitenkin aikanaan kesken - johtui ehkä formaatista. Sarjaa voi nimittäin lukea vapaasti webitse maksa mitä jaksat -periaatteella. Hauskaa, mutta epäkäytännöllistä!

Toisella kierroksella maksoin siis varjoryhmästäni Amazonin kautta. Edelleen hauskaa ja paljon käytännöllisempää!

Minusta tämä oli toimiva kokonaisuus, enkä ollenkaan epäile, ettenkö jatkaisi sarjan parissa tuonnempanakin.

06/12/2014

Hurricane Fever

Tobias S. Buckellin Hurricane Fever mainosti olevansa vauhdikas ja agenttihenkinen ja katso! Se oli just sitä.


Kirjan lukee siis vähän samalla tavalla kuin katsoo James Bond -leffan. Sellaisen Brosnan-Bondina -leffan, tiedättehän, jossa pääpahiksella on joku ihan urpå suunnitelma ja sitten on paljon toimintaa.

Että lukeehan sen ennen kuin selkäänsä ottaa. (Olkaa ystävällisiä älkääkä pohtiko tuota sanontaa yhtään enempää.) Kirja on aika vauhdikas, nopealukuinen ja lyhyt; sen seurassa voi myös ihan väittää viihtyvänsä.

Päähenkilö, entinen Karibian tiedusteluryhmän vakooja Roo Jones (joka muistaakseni fiittasi jo Arctic Risingissa) saa jännän puhelun kuolleeksi ilmoittautuvalta vakoojatoveriltaan. Siitä sitten seuraa seikkailua.

Koska Hurricane Fever oli kuin Bond-leffa kirjan vaatteissa, toimintakohtaukset jättivät vähän hohhoijaa-olon, mutta lähitulevaisuuden scifi sentään piristää miksausta. Hurja ilmastonmuutos ja Karibian saarten sopeutuminen jatkuviin hurrikaaneihin tekee kirjasta sen verran kiinnostavan, ettei nyt suoranaisesti tunne hukanneensa aikaa.

Se, viitsinkö jatkossa enää hengata Buckellin seurassa, on sitten toinen kysymys.

05/12/2014

The Red: First Light

Myönnä. Jos olisit itse lainannut kirjastosta Linda Nagatan kirjan The Red: First Light ja nähnyt sen kannen, joka näyttää tältä:


...olisit itsekin kuvitellut, että se kertoo soturityypeistä Marsissa, ja sitten vähän hätkähtänyt, kun se kertookin kyynisestä upseerista Afrikassa.

Olen vähän epäsotilaallinen tyyppi, joten em. hätkähdys ei ollut vain myönteinen kokemus, mutta kirja sen sijaan itsessään oli. Nagatan kirpakka kommentaari puolustusalihankkijoista ja tekemällä tehdyistä konflikteista oli ihan hurjan kiinnostava. Myös teknologiset ratkaisut viehättivät. Aivan erityisen vaikuttunut oli kirjan nimeenkin eksyneestä Punaisesta, joka on jonkinlainen emergentti tekoäly. Sen kanssa ei koskaan päästä keskusteluyhteyteen asti, mutta vaikka se on etäinen, se on myös vahvasti läsnä.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen on paras. Lopuissa esitellään jamesbond-henkinen juonenkäänne ja roisto, eikä se nyt ainakaan paranna yleistilannetta. Onneksi opus oli muutoin niin toimiva, että megalomaanisten idioottien ohi on mahdollista lukea ja nauttia lukemastaan.

04/12/2014

The Secret of Abdu El Yezdi

Yhtäkkiä joka paikassa kehuttiin Mark Hodderin Burton & Swinburne -kirjoja, joissa on ihan kauheasti höyrypunkia ja jonkinlaiset vaihtoehtoversiot oikeastikin eläneistä Richard Burtonista ja Algernon Swinburnesta seikkailemassa.

Ottaen huomioon yllämainitut kehut ja sen, että - kuten ehkä muistatte - en voi vastustaa mitään, mikä on nimikoitu Burton & Swinburne -hengessä, tartuin rohkeasti ensimmäiseen kirjaan, joka kirjastolla tätä sarjaa oli tarjota.

Se oli toki vasta sarjan neljäs osa, mutta minun päätäni ei palella! Ei ainakaan sitten kun puikoilla oleva pipo valmistuu, mutta se on toinen tarina.


The Secret of Abdu El Yezdi oli tavallaan ihan pölö kohta aloittaa, tavallaan ihan hyvä. Tässä nimittäin on tapahtunut jotain kummallista siinä alussa, Swinburne ja Burton eivät muka tunnekaan toisiaan, kyllä se siinä jotenkin selviää - joten luultavasti vanhakin lukija oli vähän aikaa ihan pihalla. Uusi lukija nyt ainakin oli. Toisaalta ilokseni huomasin, että genren konventiot ovat jo sillä tavalla tuttuja, että heti hoksasin, että ahaaaa, vai tällaista peliä.

Se oli hauska hetki, se.

Noin muuten kirja kuului sarjaan "oivallinen seikkailu, josta pitäisi leikata neljäsosa pois". Jos seuraava - tai kolme aiempaa osaa - kävelevät vastaan, saatan lukea, mutta en aio hakeutua pois polultani ne käsiini saadakseni.

Tässä on kuitenkin pipojakin neulottavana.

03/12/2014

The Children Act

Pyhäinpäivänä käteeni työnnettiin Ian McEwanin The Children Act ja käskettiin lukea, sillä "kyllä sä sen tässä viikonlopussa ehdit". Sivuutin sujuvasti sen, että minusta se, että voi ei vielä tarkoita, että pitäisi, ja avasin opuksen.



Ehdinkin. Ja olin iloinen, että luin, McEwan kirjoittaa hyvin. Kauniisti ja koskettavasti.

Kirjassa on oman avioliittonsa kanssa kipuileva tuomari, Fiona, joka saa ratkottavakseen kiireisen tapauksen: nuorelle pojalle pitäisi tehdä verensiirto, josta tämä uskontoonsa vedoten kieltäytyy.

Olin todella vaikuttunut monesta asiasta: siitä, miten lyhyeen tilaan McEwan saa Fionan kokeman etäisyyden kaikesta, lasten oikeudet ja vanhempien velvollisuudet, uskonnon vaatimukset ja päätökset, joita on vaikea tehdä - mutta ennen kaikkea vastuun ja vastuun rajat. Mihin asti ne yltävät?

Tästä voidaan vetää seuraava johtopäätös: joskus kannattaa lukea kirja vain siksi, että niin voi tehdä. Esimerkiksi nyt.

02/12/2014

The Girl with All the Gifts

M. R. Careyn The Girl with All the Gifts on zombiekirja twistillä. Ja M. R. Carey on yhtä kuin Unwritteniä kirjoittava Mike Carey.



Tavallaan lopputuloksen pitäisi siis olla eeppinen, ja oikein mainio se onkin, mutta siis kuitenkin vain oikein mainio. Jälkikäteen arvioituna eeppisyyspisteet hieman laskevat.

Tarinassa on tyttö ja tytön opettaja, sotilastukikohta ja ihmiskunnan rippeitä. Juoneen en sen kummemmin välitä mennä, se vähän kärsii, jos asiaa liikaa avaan.

Carey kirjoittaa ihan erinomaisen luettavaa tekstiä - viihdyin kirjan parissa hyvin. En tosin voinut välttyä vaikutelmalta, jossa kirjassa kaikilla on kylmä ja mutainen olo, mutta siihen saattoi vaikuttaa se, että luin tämän muistaakseni lokakuussa, tai saattoi olla marraskuutakin, kuitenkin, ulkona oli kylmää ja mutaista. Vaikka kirja oli ihan mainio, olisin ihan hirveästi kaivannut jotain hieman lohdullisempaa luettavaa.

Parasta opuksessa oli loppu, joka oli vielä toimivampi kuin muu kirja. Ja ja ja, Careyn zombieselitys oli oikein hyvä myös.

Luettuani tämän tunsin tiettyä haikeutta. Oli sellainen olo, että Carey meni kirjoittamaan kirjan, joka tekee kaikki tulevat zombiekirjat tarpeettomiksi. En ole varma, olenko vielä valmis luopumaan aivottomista epäkuolleistani.

Ja saatanhan olla väärässä.

01/12/2014

Be My Enemy

Ian McDonaldin Everness-sarjan toista osaa (Be My Enemy) kuunnellessani olen miettinyt lähinnä seuraavaa:

Miten todennäköistä on, että rinnakkaismaailmoissa, joissa esimerkiksi teknologinen kehitys on villisti erilaista (esim. yhdessä ei ole lainkaan öljyä), geneettiset linjat ovat kuitenkin menneet siten, että millä tahansa ajanhetkellä rinnakkaismaailmoista A ja B on todennäköistä (mahdollisesta nyt puhumattakaan) löytää rinnakkaiset versiot yhdestä ja samasta ihmisestä?

Tällöin universumeiden kehitys monella osin olisi epädeterminististä, mutta ihmisten geneettisten linjojen kehitys, mitä, predestinoitua ja ympäristöstä riippumatonta?

Ellei kyse ole sitten siitä, että loputtomista rinnakkaismaailmojen varianteista on mahdollista löytää sellaiset, joissa teknologinen kehitys on mennyt aivan eri raiteilla, mutta geneettiset linjat noudatelleet samaa rataa. Mikä ehkä on koko sarjan takana oleva argumentti - mutta suspension of disbelief -koneistoni taisi nyt mennä kuitenkin vähän rikki. Kräts, se sanoi, kun näistä lukuisista maailmoista kymmenkunta on valikoitunut sakkiin, jossa on villiä teknologista divergenssiä JA doppelgangerit kaikista keskeisistä tyypeistä.

Ajattelenko tämän nyt jotenkin todella väärin? Ja eivätkö rinnakkaiset, erilaisin teknologisin historioin varustetut rinnakkaisuudet muka ole tarpeeksi siistejä ilman doppelgangereita? Mitä?



(Niinpä niin, nuori nero Everett Singh kohtaa rinnakkaisversionsa Everett M. Singhin, joka ei ole nero.)

Muutoin kirja osin hieman yllättää. Everett ja Everness matkustavat kiellettyyn eeykköseen, jossa odottaa karmiva salaisuus. Ja sehän oikeasti on aika karmiva, vaikka syystä tai E1:ssä seikkailut jäivät omalla kohdallani vähän laimeiksi.

Tämän osan kohdalla minua vaivasi Raijan esiin nostama päähenkilön ihmepoikamaisuus siinä määrin, että lopettaisin justiinsa tähän - ellen olisi jo innoissani ostanut seuraavaakin osaa äänikirjana.

Huoh.