The Whispering Swarm

Tuhersin Michael Moorcockin uutuusteoksen kanssa viikkoja. The Whispering Swarm ei ollut yhtään mun juttu.

Teos on tavallaan leikisti omaelämäkerrallinen, tai ainakin sen pääosassa on kirjailijanalku nimeltä Michael Moorcock, ja kuka sen tietää, mikä kerrotusta on oikeasti totta? Ei sillä varmaan ole väliäkään. Nuori Moorcock kirjoittaa lehtiin ja kirjoja, on varsinainen jokapaikanhöylä Lontoossa 50- ja 60-lukujen taitteessa. Menee naimisiin Helenan kanssa, saa lapsia ja löytää kummallisen portin, josta pääsee sellaiseen osaan Lontoota, jossa aika ei näytä kuluvan.

Sieltä hän löytää Mollin, joka on kerrassaan säkenöivä maantierosvo ja seikkailun, jossa on miekkoja ja muita jännittäviä elementtejä, roistoja ja luostari, jota pitää suojella.

Kaiken tämän luettuani totesin, että ilmeisesti seikkailu seikkailun vuoksi vaatisi jotain enemmän. Kuten vaikkapa päähenkilön, joka ei ole mulkku. Kirjailijanalku Moorcock pyörittää naisiaan arkitodellisuuden Lontoossa ja seikkailujen Lontoossa, kuvittelee rakastavansa molempia mutta oikeasti rakastaa lähinnä itseään (ja ehkä lapsiaan.) Kun sekä Helena että Molly muuttuvat kirjan edetessä ikäviksi, lukija voi ihan tosissaan miettiä, miksei ihminen huomaa omaa vaikutustaan niihin, joita näennäisesti rakastaa.

Moorcock on kirjailija, jota olen silloin tällöin yrittänyt lukea. Aikaisemmin olin ehkä liian nuori, nyt saatan olla liian vanha ja kärttyisä. Aina on jotain, mutta harkitsen kyllä vakavasti, yritänkö enää koskaan uudestaan.

Alice B. Toklasin omaelämäkerta

[Takaisin menneisyyteen.]

Alice B. Toklasin omaelämäkerta hyppäsi kirjahyllyyni mainiosta Eeva Luotosen kirjahistoria -radio-ohjelmasta. Tai siis kirjastokäynti oli välissä, valitettavasti Yleisradio ei tarjoa print-on-demand -palvelua. (Edelleen valitettavasti tekijänoikeussyistä näitä ohjelmiakaan ei saa aivan mielin määrin kuunnella. Se on sääli, sillä ovat kyllä parasta radiota ikinä, jos kohta saattavat aiheuttaa vakavaa klassikoidenlukukuumetta ja harhauttaa pois spefistä. Hmmm. Saisimmekohan Eeva Luotosen pitämään kirjavaihtoehtohistoriaohjelmaa radiossa?)

Niin tai näin, harkitsin oikeastaan palauttavani tämän Gertrude Steinin hieman ilkikurisen omaelämäkerran lukematta sitä, kun muutakin oli, mutta em. radio-ohjelmassa oli joitakin lukunäytteitä, jotka olivat muistaakseni hauskoja. Ja minä olen aina hauskan perään.

Lukiessani nautin kyllä melkoisesti Alice B.:n suuhun laitetuista jutuista, joiden aiheena on siis lähinnä Gertrude Stein, mutta välillä kyllä tulin miettineeksi, onko kirja kuitenkin vähän epäreilu Alicelle. Varmasti hänelläkin oli elämässään muutakin kuin Gertrude Stein ja hengailua nerojen vaimoväen kanssa.

Oli tai ei, vaikken yleensä nauti namedroppailusta, asia kummasti kääntyy kun on hengattu vaikkapa Pablo Picasson kanssa. Tunnelma oli niin erikoinen, kaiken kaikkiaan, että lopulta täytyy olla tosi tyytyväinen, että tuli luettua. Kirja taisi kaiken lisäksi olla oikeastikin ihan hauska. Ei ihan ääneennauratushauska kuitenkaan.

SITÄ PAITSI tämä laskettaisiin yhdeksi lukusuoritukseksi, jos haluaisi kahlata läpi 1001 books you must read before you die -listaa, mitä en aio. En missään nimessä. Enkä kerro, miksi tiedän, että laskettaisiin. Siksi en ainakaan tiedä, että olisin tarkistanut, montako olen lukenut ja entäs jos kahlaisinkin. En kahlaa. Menkääpäs siitä jo.

How to Be a Woman

Kyllä! Minäkin luin Caitlin Moranin tulkinnan ensimmäisen maailman feminismistä: How to Be a Woman.

Olin jotenkin lähes ihan varma, että kirja osoittautuu sekä hirveäksi pettymykseksi että täydelliseksi jalokiveksi, niin ristiriitaisia olivat odotukseni. Mutta ei se sitten ollut kumpaakaan. Välillä kirja oli fiksu, välillä höpsö, ja käsittelihän se, toden totta, melko lailla niitä valkoisen naisen ongelmia. Hauskasti silti, nauroin välillä ääneen.

Tai siis: kyllä minunkin tekee mieli ryömiä ginipulloon, jos pitää lähteä farkkuostoksille - mutta toisaalta, asiat ovat aika hyvin, jos on varaa farkkuihin ja giniin. Jopa valinnanvaraa. (Onko ginituokion jälkeen fiksua lähteä farkkuostoksille on aivan toinen kysymys. Enkä sitäpaitsi juurikaan juo teräviä. Tai osta farkkuja.)

Se, mitä en etukäteen tiennyt oli, että kirja on omaelämäkerrallinen. Hyvä ratkaisu, vaikka aluksi tylsistytti ja harmitti. Niin tai näin, esimerkiksi Moranin käytännön ratkaisu seksismiin oli riemastuttava; vaikken tuota ratkaisua luultavasti pääse soveltamaan, Moran löytää paljon pohdittavaa seksismistä nykypäivässä. Muitakin naiseuteen liittyviä asioita käsitellään: shoppailua, häitä, lapsia - ja kyllä, niitä ihokarvoja.

Pari spesifiä sanaa: Moran käsittelee aihetta abortti vakuuttavasti. Siinähän on muutenkin aihe, johon ainakin minun on vaikea muodostaa yksiselitteistä kantaa. Moranin näkökulma on seuraava: jokaisen on ymmärrettävä rajansa ja se, mihin pystyy. Miten paljon rakkautta voi antaa. Itse lisäisin tähän vielä sen, että jokaisen pitäisi parhaansa mukaan pyrkiä välttämään vahinkoja, joiden seurauksia ei voi kantaa.

Kyllä minä tätä naiseuden opasta kehtaan suositella. Moran on virkistävä, hauska ja - huomionarvoisasti - puhuu alkoholinkäytöstä niin suurella intohimolla, että itse voi nousta raittiuden jalustalle vaikka viinilasi kädessä.