28/06/2011

The Inheritance

En kokenut mitään suuria intohimon väristyksiä kun tajusin, että joku näpsäkkä kustantaja on julkaissut Megan Lindholm/Robin Hobb -novellikokoelman, enkä suoraan sanottuna kokenut kovin suuria väristyksiä kokoelman aikanakaan - sikäli kaikki meni jotakuinkin odotetusti.


Otaksun, että suurin osa blogini mahdollisista lukijoista tietää, että Lindholm ja Hobb ovat sama henkilö (jonka nimi on Margaret Ogden), mutta kirjoitustyyli on aivan erilainen. Pidän molemmista kovasti - odotan yleensä, että uusin Hobb-trilogia julkaistuu kokonaisuudessaan ja sitten luen sen putkeen, Lindholmia luen satunnaisemmin - mutta en ole aivan varma, julkaistaanko molempien nimien alla yhtä kiinnostavia novelleja. The Inheritancen perusteella ei.

The Inheritancen aloittaa Lindholm-puoli, jossa novellit vaihtelevat scifistä fantasiaan. Mukaan mahtuu myös Cut, joka oli etukäteen tuttu internetistä, ja joka on syystä tai toisesta ainoita novelleja, joita olen vuosien varrella miettinyt useampaan kertaan. Se kannatti ehdottomasti lukea uudestaan, ja muutoinkin moni Lindholm-novelleista on ehdottomasti lukemisen arvoinen. (Jos muuten joskus kaipaa esimerkkiä siitä, miten scifi voi olla ihan jotain muuta kuin hömppää, kannattaa kaivaa esiin Cut - ja jos se ei ole vielä tuttu, ehdottomasti lukemaan oitis.)

Hobbin novelleistakin ensimmäinen, Homecoming, oli sen verran tutunoloinen, että olen varmaan lukenut sen aiemminkin. Olen kuitenkin epämääräisesti sitä mieltä, etteivät Hobbin maailmat oikein taivu novellien pohjaksi, ja kirjan viimeinen Hobb-novelli oli sitä luokkaa tunteisiin vetoava (tekisi mieli käyttää sanaa "manipuloiva"), että melkein pisti ärsyttämään. Luin sitä tietenkin yötä myöten.

Jokaisen novellin alussa on lyhyt esittely kirjailijalta. Vaikka nämä esittelyt ovat tuoneet maailman tietoisuuteen sen tosiseikan, että great minds name their pets alike (väittäisin, että Ogdenin Loki-kissa on nimetty Sivukirjastokoira Lokin mukaan, mutta luulen, että kissa on Sivukirjastokoiraa vanhempi), en silti ole ihan varma, onko esittelyistä kaikissa tapauksissa sen kummempaa iloa. Olisin ehkä itse mieluummin lukenut ne novellin jälkeen, vaikkei missään esittelyssä varsinaisia spoilereita olekaan.

Koska mikä tahansa syy esitellä Sivukirjastokoiraa on erinomainen (teko)syy, tässä vielä Loki:


27/06/2011

Pitkä matka kotiin

Lasketaanko sarjakuvat kirjoiksi? En ole siitä vieläkään ihan varma, vaikka historiani sarjakuvien lukijana on pitkä ja monivaiheinen. Nykyään meillä sarjakuvapuolesta vastaa tosin lähinnä herra Sivukirjasto, joka tuntuu olevan sitä mieltä, etten kuitenkaan ikinä saa Fables-sarjaa luettua vaikka mitä nyt väittäisin. (Väärässä on.) Oma-aloitteinen sarjakuvien lukemiseni hiipui joskus vuosituhannen alkupuolella, kun jätin taakseni lupaavasti alkaneen urani kirjastontätinä ja keskityin työ- ja opiskelurintamalla insinööreilyyn. (Tämä saattoi olla virhe.)

Nyt kuitenkin törmäsin Elokuvablogissa Buffy the Vampire Slayer -sarjiksiin, joista olin jotenkin etäisesti tietoinen aiemminkin, mutten ollut jaksanut tehdä asialle mitään. Buffy the Vampire Slayer on maailmanhistorian paras tv-sarja (fakta) joten Päivin suosituksesta päätin ryhdistäytyä ja tutustua Buffyn kahdeksanteen tuotantokauteen paperilla.


Tykkäsinkö? No en ihan silmittömästi. Ensimmäinen osa, Pitkä matka kotiin, on siis suomennettu, enkä tiedä kävikö tässä nyt joku lost in translation -fiba, mutta dialogi oli hieman latteaa eikä juoni oikein jaksanut innostaa. Juonen lähtökohta tuntui sinänsä ihan hyvältä; vampyyrintappajatyttöset ovat muuttaneet linnaan Skotlannissa, ja sitten tietenkin kimppuun iskee äkkiarvaamatta vihulainen tai pari. Koko kahdeksas kausi olisi varmaan pitänyt lukea putkeen, koska päällimmäinen fiilis tämän ekan osan jälkeen oli keskeneräisyys.

Silti. Onhan tämä kuitenkin sarjakuva Buffysta. Ihan kauhean pieleen ei VOI mennä.

23/06/2011

Our Tragic Universe

Scarlett Thomasin Our Tragic Universe käsittelee (muun muassa) tarinatonta tarinaa, ja ehkä yrittää ollakin sellainen. Tämän siitä saa kun ei opiskellutkaan kirjallisuutta yliopistossa; en tajua eri narratiiveista mitään. Sen tiedän, että pidin OTU:sta ihan hirveästi.


Kirjan päähenkilö Meg elää karmeassa parisuhteessa ja yrittää kirjoittaa suurta romaaniaan; henkensä pitimiksi Meg joutuu kuitenkin suoltamaan genrefiktiota (toden totta, huudahtaa genrelukija. Mikä kaamea kohtalo!) ja kirjoittamaan arvioita lehtiin. Erilaisten sattumien kautta Meg päätyy arvioimaan kirjan, jonka kirjoittajan mielestä olemme kaikki jo kuolleet ja nyt meillä on mahdollisuus, omaa sankaritarinaamme elämällä, pyristellä kohti ikuista elämää. Mutta Meg ei halua elää ikuisesti - ja kukapa nyt oikeasti haluaisi?

Kaikista tavoistani poiketen kirjoitin muistiin kirjasta pätkän, joka nähdäkseni aukottomasti todistaa Megin parisuhteen olevan vähintäänkin tasoa "julma ja epätavallinen rangaistus". Kas näin:
"Almost a week later, on New Year's Day, I'd woken up in the house in Dartmouth, pressed my leg against Christopher's and then watched as he got up without looking at me and left the room. He'd clearly been unsettled by Christmas too, although he hadn't yet said why. The day ahead was gaping like a black hole. I couldn't go to the library, because it wasn't open. I couldn't read a book, because Christopher thought you should spend a day reading a book only if you were ill, or if someone was paying you to do it."
- Scarlett Thomas, Our Tragic Universe, sivu jotain 
Se, että pidin OTU:sta paljastaa varmaan täydelliseksi valheeksi usein huutelemani väitteeni siitä, että vihaan metafysiikkaa. (Siis sikäli tietenkin, että yhtään ymmärrän, mistä metafysiikassa on kyse.) OTU on mahtava kirja elämästä, kuolemasta, tarinoista, kirjoittamisesta, koirista ja neulomisesta. Se huomauttaa, vallan osuvasti, ettei kaikkien tässä elämässä ole suinkaan pakko olla sankareita - toisten on pakko olla hirviöitä tai muita arkkityyppejä. Siinä neulotaan sukkaa (sivumennen sanoen, halusin aika usein hypätä kirjaan Megin seuraksi, jos ei muutoin niin kertoakseni, että sukan neulominen on helppoa kuin heinänteko.) Siinä kasvetaan, muttei mihinkään erityiseen suuntaan, vaan pikemminkin kohti vapautta. Ja mikä parasta, OTU:n sivuille oli ihana uppoutua.

Luen nykyään harvoin kirjoja uudestaan, mutta OTU on varmaan pakko hankkia omaankin kirjahyllyyn, jotta voin sukeltaa sen maailmaan vähintään kerran vuodessa. Nythän lukukokemuksen tarjosi - tietenkin - kirjasto.

PS. Our Tragic Universen voi varmaan huoletta lukea, vaikka vihaisikin genrefiktiota. Kirjan fantastiset elementit olivat niin vähäiset, että vastaavaa voi löytää mistä tahansa mainstreamiksi luettavasta.

21/06/2011

Zoo City

Lauren Beukesin Zoo City oli hieno. Ja vähän ahdistava, koska Zoo Cityn maailma on kaikkea muuta kuin kovin kaunis.


Zoo Cityn päähenkilöllä, Zinzillä, on seuralaisenaan Laiskiainen. Ilmiö ei ole aivan uusi: 80-luvulta alkaen on rikollisten (tai ehkä syntisten) seuraksi ilmestynyt toteemieläin, ja jos sellaisen on sattunut saamaan, on ero eläimestä mahdotonta. Eläinseuralaiset tekevät kantajistaan (zoot) yhteiskunnan hylkiöitä, mutta ne myös antavat kantajilleen erityisiä taitoja, ja entinen pop-toimittaja, addikti ja rangaistusvanki Zinzi asuu slummissa ja käyttää taitojaan kadonneen omaisuuden etsimiseen. Omaisuuden, ei ihmisten - ei ennen kuin on pakko.

Zinzi on vaikea päähenkilö, siis siinä mielessä, että hänestä ei ole aivan helppo pitää, mutta häntä on kuitenkin helppo ymmärtää. Kovapintainen Zinzi joutuu etsimään tietään vaikeassa tilanteessa, ja sortuu usein tekemään asioita, joita mieluummin ei tekisi - ehkä Laiskiainen kuvaakin Zinzin laiskuutta tehdä vaikeita valintoja jos helpompiakin on tarjolla? Laiskiaisesta sen sijaan oli erityisen helppo pitää - jollain tasolla hätkähdyttävintä koko kirjassa oli muuten ihmisten julmuus toteemieläimiään kohtaan, vaikka ei sen varmaankaan pitäisi hätkähdyttää - ihmiset ovat hyvin julmia sekä itseään että eläimiä kohtaan, joten eihän julmuudessa, joka kohdistuu näiden kahden komboon, mitään kovin ihmeellistä ole?

Pidin kovasti Beukesin Etelä-Afrikasta - vaikka ympäristö oli aika raaka, se oli myös elävä ja hyvin kuvattu. Beukes ei kauheasti sorru selittämään toteemieläinten ilmiötä ja lukija joutuu muutoinkin olemaan tarkkaavainen pysyäkseen kärryillä tai ymmärtääkseen Beukesin maailmaa, mutta tämä tekee nähdäkseni kirjasta vain paremman - jollain tavallahan on hieman kummallista kun lukijalle selitetään juurta jaksain fiktiivisen maailman toimintaperiaatteet. ZC:ssä suurin osa selityksestä esitetään dokumenttien transkriptien tai kuvausten muodossa, ja näistä saakin ihan tarpeeksi irti pysyäkseen kyydissä.

ZC:n juoni oli ehkä paikoin sekavahko, mutta olennaisinta oli - ainakin itselleni, Laiskiaisen lisäksi - Zinzin kasvu.

17/06/2011

License to Ensorcell

Havaitsin juuri, että olen paukuttanut Sivukirjastoon tänä vuonna tähän mennessä 73 postausta. Se tekee tästä Sivukirjaston toiseksi tuotteliaimman vuoden ikinä. Voitte varmaankin luottavaisin mielin odottaa kirjoitustahdin yllättävää ja totaalista hiipumista niin, ettei vuodesta ikinä ehdi tulla tuotteliainta.

Hieman tätä aiemmin havaitsin, että kirjaston uutuusluettelo oli tällä kaksiviikkoiskaudella riemastuttava bonanza. Ihana Espoon Fantasia! Päivän arvoitus on tosin se, missä välissä kuvittelen ehtiväni lukemaan kaikki kirjaston kirjat ja vielä mielellään joitakin omiani (esimerkiksi joululahjaksi saamani Kevin Kellyn What Technology Wants pitäisi käsitellä pikimmiten, vaikuttaa kiinnostavalta.)

Toukokuussa havaitsin myös, että Katharine Kerr on siirtynyt urbaanin fantasian tai ... no, sanotaan tämä nyt ihan suoraan, paranormaalin romantiikan genreen, eikä oikeastaan mikään (paitsi tietynlainen teini-iästä päälle jäänyt Kerr-fanitus) selitä sitä, että hankin tämän hengentuotteen Kindlelle, jotta saatoin lukea sitä esimerkiksi niillä lounashetkillä, joille pääsin livistämään yksin. Siis kun varmaan olisin voinut käyttää nekin tunnit esim. lukemalla What Technology Wantsia, josta tosin en omista sähköistä painosta.


Kuvitelkaa nyt tilanne: sitä on kaikessa rauhassa lounaalla lukemassa kirjaa nimeltä License to Ensorcell (miksi, miksi noin kauhea nimi?), jossa nuori, nätti ja alipainoinen paranormaaleiden asioiden tutkija kohtaa Interpolin agentin selvittäessään murhattujen ihmissusien kohtaloa, kun esimiehen esimies (erinomaisen mukava tyyppi onneksi) liittyy lounaspöydässä seuraan ja tiedustelee, että no mitäs sä oikein sillä Kindle-applikaatiollasi luet. Fiksu nainen olisi sanonut naama peruslukemilla, että tällaista erinomaisen kiinnostavaa teosta nimeltään What Technology Wants, vähemmän fiksu rouva Sivukirjasto yritti mumista kirjan nimen nopeasti, vajota maan alle ja vaihtaa pää punaisena äkkiä puheenaihetta.

Siltä varalta, että edeltävä kohtaus ei riitä kirja-arvioksi (vaikka sen kyllä pitäisi), pari irrallista pointtia Kerrin uusimmasta:

  • Interpolin agentti on israelilainen. Siinä sinänsä ei ole mitään vikaa. Tulee vaan kiusallinen olo kun kirjailija alkaa ottaa kantaa Lähi-Idän tilanteeseen edes ohimennen, puolia valiten. Täältä kylmästä pohjoisesta kun asiat eivät vaikuta niin kovin mustavalkoisilta.
  • Interpolin agentti (jota kai lähinnä voidaan kuvata sanalla hunk) on epäromanttinen ja tylsä, ja paranormaalin romantiikan edustajaksi koko tuotos on ... no, reippaan moderni kylläkin, mutta silti aika epäkiinnostava.
  • Kirjan päähenkilö jää vähän valjuksi, enkä ole varma, onnistuuko Kerr käsittelemään sankarittarensa painoasiaa lopulta kuitenkaan kovin rakentavasti: on tietysti tavallaan virkistävää, ettei päähenkilö ole langanlaiha vain koska aineenvaihdunta on mitä on huolimatta siitä, että syö päivittäin hevoisen, mutta ehkä vielä virkistävämpää olisi ollut, jos koko painoasialle olisi vain viitattu kintaalla.
Tuomio: sopii teini-iässä Kerrin tuotantoon ihastuneille, paranormaalin romantiikan bestiksille ja kaikille, joiden mielestä Bond-leffoista väännetyt kirjojen nimet ovat hauskoja. LtE:in myötä annan myös vihdoin periksi ja luon tänne "paranormali romantiikka" -tägin.

16/06/2011

Winterfair Gifts

Lois McMaster Bujoldin lyhyt tarina Winterfair Gifts oli minusta laskettavissa kirjaksi vain, jos Shelfari löytäisi sen ihan omana teoksenaan. Löysi. Se tietenkin tarkoittaa, että äänikirjana kuuntelemastani tarinasta on sanottava muutama sana (mutta ei kovin montaa, olisi noloa kirjoittaa itse tarinaa pidempi juttu.)


WG sijoittuu Vorkosigan-universumiin Milesin häiden kiireisimpiin valmisteluihin, ja kertoo häitä edeltävästä hässäkästä erään Vorkosiganin talon tuoreen vartiomiehen kautta. Koska kirjojen hyperaktiivinen päähenkilö Miles on tässä selkeästi sivuroolissa, ei WG ole ihan niin vangitseva kuin Bujoldin Vorkosigan-romskut, ja paikoin se tuntui juonensa puolesta jopa turhan ilmeiseltä ja jotenkin ... rakennetulta, tavalla, josta en niin välittänyt. Mutta onhan se kuitenkin Bujoldin Vorkosigan-tarina, ja kehnoimmillaankin niitä vaan rakstaa.

14/06/2011

The Half-Made World

Ensitutustumiseni Felix Gilmaniin - joka on Locuksen jokavuotinen suosikki - tapahtui äänikirjan kautta. The Half-Made World saattoi tästä kyllä hieman kärsiä. Keskittymiskykyä oli hieman vähänlaisesti, enkä vieläkään ole ihan varma, onko keskittymisen herpaantuessa ongelma kuulijassa, lukijassa vai kirjassa.


Monella tavalla TH-MW oli kyllä mainio. Se oli nimittäin aika omalaatuinen höyrypunkteos maailmasta, joka ei ole täysin ... valmis. Eletään fiktiivisellä mantereella, jonka itäosissa sivistys on vanhempaa ja maailma jotakuinkin paikallaan. Keskivaiheilla mannerta vallasta taistelevat Gun ja Line, joista ensinmainittu on rikollisiin yksilöihin nojaava ryöväriorganisaatio ja jälkimmäinen lauma höyrykoneita palvelemaan alistettuja ihmisiä. Lännessä maailma on kesken, ja siellä asuu alkuperäiskansa, jolla saattaa olla hallussaan jotain, jolla pyssysankareiden ja linjan sota saataisiin vihdoin loppumaan - mutta onko mitenkään ok, että kumpikaan puoli voittaa? Psykiatri ja toinen päähenkilöistä, Liv Alverhuysen, matkustaa länteen työskentelemään sodassa haavoittuneita hoitavaan sairaalaan; samaan sairaalaan matkustaa myös asemiesten agentti Creedmoor, tehtävänään löytää sairaalasta mies, joka ehkä tietää jotain alkuperäiskansan salaisuudesta ... ja perässä höyryää linja, etunenässä byrokraatti Lowry. Seuraa seikkailua, josta osa on vauhdikasta ja osa kaipaisi hieman tiukkaa kustannustoimittajaa (tai ainakin eri lukijaa äänikirjalle.)

Olin kuitenkin tosi vaikuttunut Gilmanin luomasta maailmasta; sekä Gun että Line ovat puistattavia keksintöjä. Gilman ei myöskään sorru ilmeisiin juonenkäännetemppuihin, ja sekä Creedmoor että tohtori Liv ovat virkistävän inhimillisiä vikoineen ja hyvine puolineen. Puolivalmis maailmakin toimi hienosti; se, onko kyseessä vertauskuva sivistyksen etenemiselle vai ei selviää vain kirjan lukemalla haha.

12/06/2011

The Illumination

Kämmenet hikosivat taannoin kun tajusin, että kirjastoon on hommattu Kevin Brockmeierin uusin teos, The Illumination, enkä minä edes tiennyt sellaisesta. Varasin sen tietysti heti, mutta toisissa olosuhteissa olisin varmaan ostanut empimättä (esimerkiksi, jos olisin törmännyt siihen ensin kirjakaupassa. Amazon, miksette koskaan suosittele minulle mitään hyvää?)


The Illumination alkaa, kun ihmisten kipu muuttuu valoksi, jonka kaikki voivat nähdä. Ilmiö on maailmanlaajuinen, eikä sille löydy selitystä - mutta tämä hämmentävä ja kauniilta kuulostava tapahtuma on osaksi vain taustaa itse kirjalle, joka kertoo kuudesta ihmisestä, jotka kaikki saavat käsiinsä rakkaudentunnustuksista koostuvan päiväkirjan. Sitä, miten oma tai muiden tuska sekä päiväkirja kutakin kirjan henkilöä muuttavat, onkin kirjassa keskeisintä.

Minua jäi hämmästyttämään se, miten huolettomasti Brockmeier törsää kaksi isoa ideaa yhteen kirjaan, ja vaikka kaikki eivät käsittääkseni ole tästä tuhlailevaisuudesta pitäneet, teki se kivun muuttumisesta valoksi ainakin itseni kohdalla jotenkin vielä kauniimpaa, korostaen samalla koko ilmiön surumielisyyttä. Keskivaiheilla tosin huomasin, etteivät kaikki kirjan hahmot kantaneet yhtä hyvin ja yhtä pitkälle kuin toiset, mutta lopulta mikään ei tuntunut liialliselta ja kirjan loppu oli mahtava. Pidin myös siitä, ettei kirjassa kukaan kokenut ihmeitä - hieman alakuloiset tarinat saattoivat päättyä ylävireisemmin tai yhtä surumielisinä kuin olivat alkaneetkin, mutta jotain oli kuitenkin aina tapahtunut.

Pidän Brockmeierista kirja kirjalta enemmän.

10/06/2011

Rocannonin maailma

Olen lukenut Ursula K. Le Guinilta (voi että oli vaikea nimi kirjoitettavaksi tähän vaiheeseen viikkoa) lähinnä Maameren tarinoita, uusimman nuortenkirjasarjan ja Lavinian, joita kaikkia olen rakastanut kauheasti. Sen takia tuntuu vähän oudolta, etten ole koskenut rouvan scifiin pitkällä tikullakaan, vaikka se täyttää klassikon tunnusmerkit kevyesti. No, nyt sitten Avain on suomentanut varhaista Le Guinia; valinta, jonka epäilen salaa olevan finanssipoliittinen itsemurha - joskin arvokkaan päämäärän puolesta.


Rocannonin maailma on lyhyt tarina etnologi Rocannonista, joka on tutkimassa galaktisen sodan aikana kaukaista planeettaa jäädessään yhtäkkiä sinne jumiin: viholliset tuhoavat viestintälaitteet. Onneksi liittolaisissa löytyy.

En nyt mene juoneen sen syvemmin, koska Rocannonin maailma kannattaa ilman muuta lukea, ja juonesta saa toki parhaiten kiinni sillä tavalla. On kuitenkin suoraan sanottuna hieman hämmentävää, miten yksi ohut kirja voi olla tällainen sekoitus scifiä ja hyvinkin korkeaa fantasiaa - jotenkin on hankala sanoa Rocannonin maailman edustavan mitään yhtä tyylilajia. Välillä tuli mieleen pappa Tolkien - maailman kuvauksessa on samankaltaista lumoutumista.

Jollain tavalla Rm tuntuu heijastelevan myös aikaa, jona se on kirjoitettu. Vaikka Le Guin ei sorru saarnaamaan, näkyvät ajan aatteet tekstissä etenkin Rocannonin alkuperäiskansoja kunnioittavana asenteena.

Erityisbonus siitä, että Le Guin on uskaltanut lopettaa kirjansa juuri niin lyhyeen kuin on hyvältä tuntunut.

09/06/2011

Hull Zero Three

Greg Bearin uutuutta, Hull Zero Threetä, mainostetaan trillerinä - mutta ei se tietenkään ollut oikein mitään sinnepäinkään, jos trillerin tarkoituksena nyt ylipäänsä on luoda jännitystä. Ei se mitään. HZT:llä oli muita ansioita.


HZT:n lähtökohta on yksinkertainen: mies herää avaruusaluksesta, kylmissään ja lähes yksin. Muut nukkuvat vielä, mutta hänet on herätetty - vaan miksi? Ja kuka hän oikeastaan on? Kuka on mystinen tyttö, joka hänet herätti, keitä ovat satunnaisesti tavatut muut matkustajat?

Ei juonesta sen enempää, koska HZT on oikeastaan matka, jonka aikana selvitetään vastauksia - pikkuhiljaa. Kirjassa parasta antia olivat nähdäkseni pohdinnat ihmisyyden luonteesta ylipäänsä, ja näitä pohdintoja käydään, kun selvitetään päähenkilön taustaa ja avaruusaluksen tarkoitusta ja historiaa. Pohdiskelu yhdistettynä Bearin kirjoitustyyliin nostavat HZT:n scifihömppäseikkailusta hieman korkeammalle tasolle - olkoonkin nyt, että kirjoitustyyli vaati ainakin allekirjoittaneelta melkoisesti keskittymistä syystä tai toisesta. Yksi näistä syistä saattoi tosin olla se, etten oikein saanut mitään irti siitä huolellisesta miljöön ja ympäristön satunnaisten hirviöiden kuvailusta, jota Bear antaumuksella harjoittaa. Hirviöt olivat sitäpaitsi aivan ennennäkemättömän epähirvittäviä, mikä saattoi puolestaan hyvinkin lätistää teoksen trilleriantia vielä entisestäänkin.

08/06/2011

Hiljaisuus soi h-mollissa

Koska bongasin Mari Strachanin Hiljaisuus soi h-mollissa -kirjan eräästä blogista, aion nyt ensi töikseni käydä katsomassa mitä itseäni huomattavasti parempia kirja-arvioita kirjoittava Raija sai aiheesta irti, ja sitten komppaan.


...no eikä. Kyllä taas joudutte lukemaan lähinnä omia fiiliksiäni.

Ihan vakavasti puhuen, tykkäsin kovasti Strachanin esikoisteoksesta, mutta koko lukukokemuksesta teki hieman surrealistisen se, etten oikein tajunnut, miksi se on suomennettu. Älkää ymmärtäkö väärin, Hshm on ehdottoman hyvä ja suomentamisen arvoinen kirja, mutta se on samalla myös sellainen kirja, jollaisia ei juuri koskaan suomenneta. (Etenkään Kariston toimesta, jonka yhä yhdistän teini-ikäni Ajan pyörä -käännöksiin ja niiden kimaltaviin kansiin. Ehkä juuri siksi oli niin ihanaa, että tämän yllättävän teoksen oli suomentanut juuri Karisto.) Ja Taikakirjaimet selittää suomennoksenkin.

Strachan kertoo walesiläiskylästä ja varhaisteini-ikäisestä Gwennistä ilmeisesti joskus 50-luvulla. Kylässä tapahtuu murha, ja tämä mysteeriä seurataan Gwennin silmien kautta. Gwenni myös lentää unissaan ja näkee joskus etiäisiä - tapahtumia, jotka osittain (mutta eivät aivan tarkasti) kuvaavat sitä, mitä tuleman pitää. Tämä jää kirjailijan taholta aika selittämättömäksi taidoksi, mikä lisää taianomaista tunnelmaa ja lukijan vapautta tulkita asian miten tahtoo. Sekä lentäminen että murha kalpenevat kuitenkin yhteisön ihmissuhteiden, yksilöiden välisen ja perheiden sisäisen dynamiikan kuvauksella, ja ainakin minusta kirjan parasta antia on juuri se, miten Gwenni alkaa ymmärtää sitä, miten menneisyys vaikuttaa väistämättä myös siihen, miten ihmiset nyt käyttäytyvät.

Kirjan ahdistavinta antia on kuvaus Gwennin ja Gwennin äidin suhteesta, ja mikäli Gwennin ympärillä ei olisi täyspäisiä aikuisia lopulta isoa liutaa, tuntuisi Hshm ehkä hieman itsetarkoitukselliselta kurjuudella mässäilyltä, mutta tämä ansa vältetään kuitenkin komeasti.

Toivottavasti Strachania suomennetaan vielä lisääkin.

Drowned Wednesday

En tiedä, miten aina onnistun päätymään tähän samaan suohon, mutta reippaan Sivukirjasto-backlogin putsauksen jälkeen (huhtikuussa) annoin itselleni hieman hengähdysaikaa, ja nyt se samainen backlog pullistelee taas yli äyräidensä. Luen nopeammin kuin viitsin blogata.

No, niin - sarjan loppuosan saatte luultavasti yhtenä tai kahtena könttäpostauksena, mutta tässä vielä oman postauksensa saava Garth Nixin Keys to the Kingdom -sarjan kolmas osa, Drowned Wednesday.


DW kertoo Arthurin seikkailuista keskiviikkona maagisessa kuningaskunnassa. Treffit Hukkuneen Keskiviikon kanssa menevät hieman mönkään, mutta kun tapaaminen vihdoin saadaan järjestymään, selviää, että tällä kertaa apua kaipaa periaatteessa yhteistyöhaluinen Keskiviikko. Arthur käärii hihat ja lähtee pelastamaan perintöään ja viikonpäivistä kolmatta.

DW on kovasti merellinen seikkailu, ja vaikka alku oli hieman tukkoinen tällä(kin) kertaa, loppu rullasi eteenpäin vauhdikkaasti. Luulen, että alan lukijana joko kasvaa tai taantua sille tasolle, jossa suoraviivainen mutta hieman surrealistinen seikkailu vetoaa. (Ajattelen tätä mieluummin kasvuprosessina.)

Sarjan neljä seuraavaa osaa odottavat jo lukuvuoroaan, kiitos kirjastolaitoksen. (Uskoakseni kirjastolaitosta ei voi liiaksi kiitellä. Tämän ehkä tiesittekin.)

07/06/2011

River Marked

Briggs-kiintiö alkaa ehkä olla täydenpuoleinen tämän kevään osalta, mutta vielä sananen - ja tällä kertaa todella tarkoitan sitä, sananen - Mercy-sarjan uusimmasta osasta nimeltä River Marked.


River Markedin lukemalla saa nimittäin täsmälleen sitä, mitä tilaa - RM on osapuilleen yhtä viihdyttävä kuin sarja keskimäärin tähänkin asti (eli melkoisen, mutta ei aivan yllä edellisen osan, Silver Bornen tasolle.) Erikoisbonuksena Yhdysvaltain alkuperäiskansojen asiat, jotka saivat ainakin rouva Sivukirjaston miettimään puoli kirjaa, josko alkuperäiskansat ovat ihan oukkei sen kanssa, miten rouva Briggs heidän myyttejään käsittelee - täältä käsin kun on aika vaikea moista arvata.

Jos on jo Mercyn kanssa tuttavallisissa väleissä, ei takuulla menetä mitään sarjan uusimman parissa, ja jos ei vielä ole, kannattaa ehkä aloittaa sarjan alkupäästä.

Sitten tärkeämpiin asioihin: se, joka lainasi Kitty-kirjani (oletettavasti polttareissani) ilmoittautukoon oitis. Haluan tietää, missä ne ovat. (Jos olen itse jemmannut ne jonnekin kirjahyllyn taakse, unohtakaa tämä kohta.)

05/06/2011

Terminal World

Ainoan Alastair Reynolds -kokemukseni on tähän asti tarjonnut Jäänpuskijat, josta pidin kohtuullisen paljon. Niinpä odotin Terminal Worldilta hieman samanlaista, mukaansatempaavaa elämystä. En ihan saanut sitä.


Ensinnäkin - tämä oli varmaankin lukijan moka - odotin, että kaikki Reynoldsit olisivat galaktista scifiä, mutta TW ei ollenkaan ole. Kyseessä on pikemminkin steampunk-kirja, joka sijoittuu kauas, kauas tulevaisuuteen (koska kirjassa viitataan kotiplaneettaan nimellä "Earth", oletin toki, että kyseessä on Maa, mutta Wikipedian neropatit tietävät kertoa, että kyseessä on oikeastaan Mars, mikä selittää aika paljon kirjan miljöön kohtuullisen ahdistavasta karuudesta). Genrevalinta yllätti, vaikka sinänsä kyllä höyrypunkista pidänkin.

Tarina alkaa Spearpointista, spiraalinmuotoisesta, ylempiin ilmakehän kerroksiin sijoittuvasta kaupungista, jossa teknologian toimiminen riippuu siitä, millä alueella kulloinkin satutaan olemaan. Alueet saattavat myös liikkua, eivätkä ihmiset täysin ongelmitta sopeudu aluemuutokseen - aina eivät sopeudu ollenkaan, kuten päähenkilö Quillon hyvin tietää. Quillon saa kuulla, että hänen vanhat liittolaisensa ja kansansa edustajat (nykyiset vihulaiset) ovat hänen kannoillaan, ja pakenee Spearpointista yhdessä Meroka-nimisen tytön kanssa. Spearpointin ulkopuolella avautuu maailma, joka on laajempi kuin Quillon tiesikään. Erinäisten, tyypillisen uskottavien sattumusten kautta Quillon ja Meroka päätyvät Swarm-nimisen zeppeliinilaivaston kynsiin, ja hyvinkin puolet kirjasta vietetään Swarmin sisäpolitiikkaan tutustuen.

Tykkäsin kirjassa eritoten niistä kohdista, joissa pureuduttiin planeetan historiaan ja selityksiin siitä, miksi teknologian toimintavarmuus vaihtelee niin rajusti - nämä kun eivät ihan lukiofysiikalla olleet mitään itsestäänselvyyksiä (tai ehkä ne nykylukiolaisille olisivat, mene tiedä.) En välittänyt juurikaan itse tarinasta - se oli ehkä hieman hidastempoinen, ja päähenkilönä Quillonista oli kyllä todella vaikea kiinnostua. Lisäksi koin kirjan ympäristön sen verran ahdistavana, etten oikein päässyt minkäänlaista lukemisen flow-elämystä lähellekään TW:n kanssa.

Pointsit kuitenkin niistä tarkkaan mietityistä fysiikan visioista. Tykkään. (Ja tämä on muuten käsittääkseni ilmestymässä suomeksi joskus syksyllä. Olisinpa tiennyt.)

03/06/2011

Judge

Sain vihdoin luettua Karen Travissin The Wess'har Wars -sarjan loppuun. Tähän asti sarjan kiinnostavinta antia ovat olleet eettiset kysymykset, joita on näppärästi käsitelty eräänlaisen galaktisen yli-ihmismuukalaislajin (ite keksitty yhdyssana) kautta; näihin kysymyksiin kuuluu mm. lihansyönti (mikä oikeus meistä kellään on käyttää hyväkseen toista elävää ja tuntevaa olentoa, kun - ja tämä on tärkeää - meillä kerran on vaihtoehto) ja toisaalta kuolemattomuuden tuomat mahdollisuudet ja, eipäs unohdeta, riskit - onko yksilöllä tässä suhteessa jotain oikeuksia yli yhteisen hyvän?


Sarjan heikointa antia ovatkin sitten puolestaan olleet hieman toisteiset jaksot, joissa kerrataan aiemmin tapahtunutta ja päähenkilöiden melkoisen kaavamaiset sisäiset prosessit. Viimeisessä kirjassa, Judgessa päähenkilöitä kiinnostavammiksi nousivat oikeastaan sivuhahmot ... mutta ei mennä asioiden edelle, tässä lyhyt yhteenveto juonesta:

Judgessa galaktiset yli-ihmismuukalaiset saapuvat Maahan laittamaan ekologisen katastrofin partaalla hoippuvaa planeettaa kuntoon. Suostuvatko Maan asukkaat vähennystoimiin ja elämäntyylin muutoksiin helposti vai pitääkö mennä vaikeimman kautta? Entäpä saavatko Maan eri liittoumien ja valtioiden ahneet johtajat käsiinsä päähenkilökolmikon kantaman c'naatat-loisen, joka tekee tartunnan saaneesta käytännössä kuolemattoman?

...siinä, lupasinhan jotain lyhyttä, enkö luvannutkin? Kysymyksiin saatte vastaukset lukemalla kirjan itse, ja kyllä Judge kannattaakin lukea, jos ei muuta niin siksi, että se herättää ajatuksia. (Sitäpaitsi se on aika helppolukuinen.) Tällä kertaa heränneet ajatukset olivat hieman ristiriitaisia: päästääkö Traviss päähenkilönsä kuitenkin lopulta liian helpolla? (Ehkä, mutta miksi vastauksen tässäkään pitäisi olla jotain mustavalkoista, kun elämässä ja ihmisenä kasvussa tuntuu kuitenkin olevan kyse lähinnä harmaan sävyjen löytämisestä?) Löytyykö päähenkilöiden polyamoriseen suhdetilanteeseen sitten kuitenkin hieman liian siisti ratkaisu? (Ja eikö toisaalta ole hienoa, että kukin voi toimia kuten parhaaksi näkee?) Onko aiempien kirjojen antisankari Rayat sittenkin sarjan tiukimmalla selkärangalla varustettu, eniten henkilökohtaista kasvua osoittava tyyppi (ja silti kaamea limanuljaska)?

Juonensa puolesta Judge ei ole kovin konventionaalinen, mutta se ei ehkä ole lainkaan huono asia. Elämä ei oikeasti aina muistuta draaman kaarta.