The Girl in the Road

Monica Byrnen The Girl in the Road oli ajoittain ihan hengästyttävän ihmeellinen ja hieno, ja ajoittain liian yhteensattumainen ja vähän epäilyttävä, mutta enimmäkseen suositeltava.

Juonen alkupiste on sellainen, että Meena herää Mumbaissa (tulevaisuudessa) ja päättää kävellä Intiasta meren yli Etiopiaan - ei sentään vetten päällä, vaan aaltoenergiaa keräävää siltaa pitkin. Mariama puolestaan kulkee yli Afrikan mantereen.

Byrnen kirjassa häkellyttävää on se, miten käsitellään traumaattisen kokemuksen aiheuttamaa muistijälkeä. Olin ihan hurjan vaikuttunut.

Siinä on häkellyttävää myös Meenan matka valtameren yli. Parhaimmillaan kokemus näillä hetkillä on hypnoottinen.

Mahtavaa, jos kohta hieman epäilyttävää, on sekin, ettei kirjan kannalta länsimaita ole olemassakaan. (Hieman epäilyttävää siksi, että Byrne jenkki, eikä kaikesta päätellen intialais- tai afrikkalaistaustainen jenkki. Perspektiivi on hyvä, mutta koen vähän ongelmalliseksi aina nämä kirjat, joissa vieraasta kulttuurista kirjoitetaan ulkoa käsin.)

Kirjan yhteensattumissa on liikaa pureksittavaa, enkä myöskään digannut - tähän tarvitsin hieman kirjasmugglaajien tukea - väkivallasta, joka niin ikään esitetään jotenkin vähän ulkopuolelta. Vaikka, ja kuten itseäni paremmat arvioitsijat ansiokkaasti sanoivat, jos kulttuurissa kaikki on muutostilassa, miksi ei väkivalta? Miksi se ei muutu?

The Darkest Part of the Forest

Äänestelin tuossa huvikseni Goodreadsin vuoden kirjapalkintoja. Nuorten fantsukategoriassa oli Holly Blackin The Darkest Part of the Forest. Olin, että hetki! Oonko mä lukenut tuon? Lähempi tarkastelu osoitti, että olen.

En vain ollut blogannut siitä vielä. Mutta että nyt suunnilleen tiedätte, millä muistin tasolla liikutaan.

The Darkest Part of the Forest oli hyvä ja varma Holly Blackin teos. Teiniangstinsa ohella hauska. Sopivasti fantastinen. Olisin varmaan tykännyt ihan hirveästi teininä:

Sisarukset Hazel ja Ben asuvat pikkukaupungissa, jonka metsissä asuu ... kaikenlaista tarunomaista. Hazel ikävöi aikaa, jolloin hän seikkaili veljensä kanssa metsässä - veljen, jonka kanssa aito yhteys katosi jo jonkin aikaa sitten. Ja metsässä on prinssi, nukkumassa lasiarkussa. Kunnes ei enää ole.

The Darkest Part ei kumminkaan ollut sellainen "nyt pitää vähän kiekua ihastuksesta" -teos, joita joskus Blackilta on tullut. Ei ainakaan minulle. Ja vaikka olen aikuinen, pidätän oikeuden kiekua ihastuksesta teinikirjoille, jos siltä tuntuu - ja ne sen ansaitsevat.

Ehkä tässä oli taas vähän liikaa teiniangstia ja vähän liikaa sitä, että ei puhuta edes niille lähimmille ja rakkaimmille, jotta teos olisi yltänyt oikeasti hienoksi.

Toisaalta koin yhtäkkiä tarvetta juoda kahvini ns. mason jarista, joten kai tällä jonkinlainen vaikutus elämääni oli.

We Were Liars

Bongasin E. Lockhartin We Were Liarsin Siinan blogista, jos kohta siinä vaiheessa, kun kirja kirjastosta tuli, mietin miksi olin tällaisenkin mennyt lainaamaan.

No, ainakin kirja olisi ohut, ajattelin.

Kirja kertoo serkuksista, jotka vallan hyväosaisina viettävät kesiään sukunsa yksityisellä saarella. Mukana on lisäksi yksi mukaan otettu kaveri, joka possen dynamiikassa on olennainen ... mutta joka ei ehkä aina tunne oloaan aivan kotoisaksi rikkaiden ihmisten keskellä, jonkinlaisena hyväntekeväisyysprojektina.

Kirjan minäkertoja on eräänä kesänä löytynyt rantavedestä lähes hukkuneena. Hän ei muista mitään, eikä kukaan tunnu halukkaalta kesän tapahtumia hänelle valottamaankaan. Mutta ehkä paluu saarelle auttaisi?

Auttaisi jos auttaisi. Kirja on taitavasti rakennettu, ja arvoitus on kiperä - en sitä ainakaan itse etukäteen arvannut. Lopulta kirja jätti paljon ajattelemista, perheestä, varakkuudesta, toisten huomioon ottamisesta ja sen sellaisesta - ja sehän on aina hyvä saavutus. Luulen kyllä, että tunnepuolen jännite olisi ollut äänikirjana parempi - tai näin ainakin Siinan kokemuksista päättelen.

The Drowning Girl

Huomaan, että Caitlín R. Kiernanin uusimmasta on hieman hankala kirjoittaa (puhumattakaan siitä, että hänen nimensä on hankala kirjoittaa.)

Pidin The Drowning Girlistä aivan tavattomasti - se oli paras toistaiseksi lukemani Kiernan, ja esimerkiksi taannoinen The Red Tree oli jo tosi mainio.

The Drowning Girl liikkuu totuuden ja faktan välisellä rajalla ja käsittelee kertojaäänensä kautta mielen ja muistin haurautta: päähenkilö, kertoja Imp on skitsofreenikko, joka kertoo tarinansa selvittääkseen sen, mitä tapahtui. On nimittäin niin, että hänellä on yhdestä tapahtumasta kahdet ristiriitaiset muistot. Kuulostaa vaikealta, mutta Kiernan tietää mitä tekee ja pitää lukijaansa kädestä ihan loppuun asti. Se, mikä kuulostaa aluksi hankalalta ja sekavalta tuntuu lopussa rauhalliselta ja inhimilliseltä.

Aivan kirjan alussa Imp pohtii faktan ja toden eroa:

"Which is not to say every word will be factual. Only that every word will be true."

...ja vaikka tämä kirja on fiktiota, se tuntuu silti jollain erityisellä tavalla aivan todelta.

Before I Go to Sleep

Jälkikäteen minulla ei ollut aavistustakaan, miksi olin tämän kirjan kirjastosta varannut.

Kai se sopi teemaan, S. J. Watsonin trilleri Before I Go to Sleep kertoo nimittäin lähimuistiongelmaisesta naisesta.

Joka aamu päähenkilö herää ja järkyttyy siitä, että on vanhentunut, mennyt naimisiin ja ollut pahassa auto-onnettomuudessa. Aviomies tuntuu vieraalta, ja tässä vaiheessa ohjaaja hätistää sisään trillerin ainekset.

En ole mikään ylin avioliittoaiheisten trillereiden ystävä. Niistä jää jotenkin tahmainen olo. Valitettavasti Watsonin esikoisteos ei ole tässä kategoriassa lainkaan poikkeus. Lisäksi kirja tuntuu jotenkin kierosti tuomitsevalta - tiedättehän, vähän samaan tapaan kuin Scream summasi teinikauhuleffat: seksiin sortuneille käy aina huonosti.

Niin.

Muistiongelmat sinänsä kiinnostavat, mutta tästä jäi sellainen olo, että ne oli surutta valjastettu tarinankerronnan välineeksi. Tietty suspension of disbelief on aivan välttämätöntä, jos loppuun asti mielii.

Toisaalta Before I Go to Sleep on lajityypillisesti varsin vetävä. Taisin hotkaista sen sairaslomalla päivässä.

Song of Time

Kuuntelin Ian R. MacLeodin Song of Timen äänikirjana ja pidin siitä ihan kauheasti.

En ole kansikuvan suurin fani.

Jälkikäteen mietin kuitenkin, olisinko pitänyt siitä aivan niin paljon, ellei äänikirjan lukija olisi ollut nero naiseksi ja loistava käyttämään ääntään? Ehkä en. No, lukija kuitenkin oli huikea.

Kirja sijoittuu (lähi)tulevaisuuteen: vanha nainen, Roushana, löytää rannalta nuoren miehen ja pelastaa tämän. Hän sukeltaa samalla omiin muistoihinsa, lapsuuteensa, nuoruuteensa ja avioliittoonsa ja kertoo nämä nuorelle, tuntemattomalle miehelle.

MacLeodin tulevaisuusvisio on kiehtova: välillä tulee sellainen olo, että tuossa tulevaisuudessa minä haluaisin asua, välillä taas sellainen, että tuonne nyt en ainakaan haluaisi. Eikä tulevaisuuden visiointi toisaalta ole kirjassa pääroolissa: kun kaikki käydään läpi päähenkilön muistojen kautta, tulevaisuusvisiotakin katsotaan oudosti kuin mennyttä.

Kirjan loppupuolella tunnelma tiivistyy ... mutta juonenkäänteet tuntuvat silti jotenkin hieman banaaleilta. Eivät ihan kaiken sen tiivistymisen arvoiselta. Alkupuoli kirjasta olikin jotenkin kiehtovampi.

Heti tämän kuunneltuani olin sitä mieltä, että neljän tähden lukukokemus, mutta nyt en ole enää aivan varma, mitä tästä jäi käteen. Että ehkä kuitenkin kolmen tähden. Ja lukijasta lisätähti, tai mahdollisesti galaksi.

Kuin jokin päättyisi

Niin, tiedän, en minäkään tiedä miksi ajauduin lukemaan Julian Barnesin uutuuden Kuin jokin päättyisi. Kai se oli joku kirjablogijuttu, yhtäkkiä sitä oli epähuomiossa varannut kirjan ja seuraavaksi se oli jo saapunut kirjastoon. Siellä kävi ilmi, että kirja oli aika lyhyt, joten ajattelin, että tuskin tässä mitään menettääkään.

Kansi: WSOY

Kuin jokin päättyisi kertoo ajasta, perspektiivin muuttumisesta, ystävyydestä ja sen sellaisesta.

Lukiessani minä ihan pidin tästä, vaikka loppuratkaisu oli minusta tylsä: ajatus tuntui hukkuvan jonkin muun alle. Sellaisen, josta en niin välittänyt. Viikko lukemisesta kirja tuntui yhtä kaukaiselta kuin nuo voikukan hahtuvat kannessa. (Kaksi päivää sen jälkeen keksin lisämotiiveja yhdelle henkilöistä, ja mietin, että ehkä se ei niin kauas jäänytkään.)

Tämä realismi tuntuu jotenkin niin kovin köykäiseltä juuri nyt, mutta eihän se Barnesin vika ollut! Hieno kirja, vaikkei ehkä juuri minun kirjani.