The Bone Clocks

David Mitchellillä ja minulla on vaikea suhde. Hänen osaltaan erityisen vaikeaa on tietysti se, ettei hän tiedä mitään minusta, minkä täytyy olla kurjaa, ja minun osaltani vaikeaa on, etten ole kauheasti välittänyt hänen kirjoistaan siitäkään huolimatta, että jotenkin objektiivisesti tarkasteltuna olen nähnyt niissä arvollisuutta.

Niinpä hammasta purren lainasin The Bone Clocksin kirjastosta. Hammasta purren, ihmettelette te. Ja minä siihen, että nyt hysssst.

Sitten siihen oli kauhea varausjono ja se oli gaziljoonaa sivua pitkä, joten palautin sen sivuakaan lukematta.

Alle vuotta myöhemmin lainasin The Bone Clocksin uudestaan. Hampaani ovat jo toipuneet koettelemuksesta.

Ja katso! Minä pidin siitä! Oikein kovasti!

Tässä syy sille, että joskus hammasta purren lainaan kirjoja, joista vakaasti kuvittelen, etten pidä.

The Bone Clocks kertoo ajattomista, ihmisistä jotka voivat siirtyä - tai tahtomattaan joutuvat siirtymään - kehosta toiseen. Ja ihmisistä, jotka ovat heidän uhrejaan, tai suojeluksessaan, sillä ajattomien keskuudessa on kahta koulukuntaa. Niitä, jotka saalistavat muita ja niitä, jotka haluavat lopettaa moisen saalistuksen.

Samalla se kertoo Holly Sykesistä, joka kirjan alussa on teini-ikäinen, ja myös ikään kuin eräänlaisesta yhteiskuntaromahduksesta. Vaikka mistä siis. Mutta ei liiallisesti, vaan aivan sopivasti.

Jostain luin määritelmän, jonka mukaan The Bone Clocks on jonkinlainen antifantasia, vaikka se sisältää siis fantastisia elementtejä, ja se on aivan totta. The Bone Clocks kertoo rakkaudesta ihmisyyttä, ei supersankaruutta kohtaan.

Hieno kirja. Nyt meillä David Mitchellin kanssa on enää puoliksi vaikea suhde - hän raukka ei edelleenkään tiedä mitään minusta.

Chimpanzee

Valitsin Darin Bradleyn Chimpanzeesta äänikirjaversion, ja sainkin ääninäytelmän, jonka jälkeen tavalliset äänikirjat eivät tuntuneet paljon miltään.

Chimpanzeessa siis lukijoita on useita ja äänimaisemaan on panostettu. Hieno kokemus, vaikka se osin teki hommasta myös vaikeamman - siis välillä oli vaikea saada selvää.

Chimpanzee sijoittuu lähitulevaisuuden Amerikkaan. Talous on romahtamassa hiljalleen, eikä koulutus takaa enää mitään. Mitä tapahtuu, kun ei voi maksaa jättimäistä opintolainaansa takaisin? Sen tilanteen edessä on kirjan päähenkilö ja minäkertoja Benjamin Cade, joka on saanut fudut kirjallisuudenopettajan pestistään ja maksaa nyt lainaansa takaisin osallistumalla työkomennuksille ja ... muistintyhjennysoperaatioon. Kaikkea ei viedä, mutta kaikki tutkinnon kautta hankittu viedään.

Mutta mitä jää ihmisestä, kun valtavia aukkoja tulee mieleen? Keskellä kaupunkien levotonta ilmapiiriä Benjamin yrittää jättää itsestään jotain ja siirtyy pitämään luentoja keskellä puistoa.

Chimpanzee on aika pieni kirja, ja synkkyydessään harvinainen tässä pienessä synkässä romahduksen jälkeisten kirjojen kentässään. Vai pitäisikö sanoa, että kirja kertookin siitä, millaista on elää sortuman keskellä?

Pidin kokemuksesta - ja tämän ääninäytelmän jälkeen on vähän vaikea puhua pelkästä kirjasta - kovasti. Suosittelen.

Station Eleven

Emily St. John Mandelin Station Eleven kertoo yhteiskuntarakenteen romahtamisesta ja taiteesta, ja taiteen paikasta, kun yhteiskuntarakenne on romahtanut, ja ihmisistä myös.

Voisi ajatella, että kun yhteiskuntarakenne romutetaan spefikirjallisuudessa vähintään kahdesti viikossa, aiheesta ei löytyisi kauheasti uutta sanottavaa, mutta Station Eleven on oikeastaan kyllä tosi mainio. Ehkä se löytää vähän uuttakin.

Traveling Symphony on teatteri- ja orkesteriseurue, joka kiertää asutuksia Pohjois-Amerikan mantereella. Flunssa-aallosta selvinneet pyristelevät eteenpäin miten taitavat - osaa taitaa paremmin, osa huonommin Osa yhteisöistä on hirveitä, dystooppisia, mutta osa kuitenkin terveitä ja toimivia.

Kirjassa on monta päähenkilöä, joiden kohtalot ennen ja jälkeen romahdusta tuntuvat kaikki liittyvän yhteen mieheen, näyttelijä Arthur Leanderiin, joka kuolee ihan kirjan ensi sivuilla ennen kuin tappava tauti on ottanut ja pyyhkäissyt ihmiskunnan pöydältä. Mandel osaa kuitenkin ihan hienosti välttää sellaiset ärsyttävämmän oloiset yhteensattumat: kirjan henkilöt eivät välttämättä koe sellaista suurta valaistumisen hetkeä. Vain lukija tietää (lähes) kaiken, ja se onkin ehkä isoin ongelmani kirjan kanssa. Lopussa nimittäin tuntuu, että vähemmällä tiedollakin olisin selvinnyt ja kokonaisuus olisi silti ollut kaunis ja ehjä.

Mutta kokonaisuus on kuitenkin kaunis ja ehjä. Jotenkin aihepiiristään huolimatta myös kevyt ja sujuva. Station Eleven on helppoa luettavaa, välillä hauska ja välillä surullinen (vaikka ehkä kuitenkin helpommin hauska kuin surullinen) ja kaikkineen oikein mainio.

Glimmering

Glimmering lienee ensimmäinen lukemani Elizabeth Handin kirja - julkaistu alunperin joskus 90-luvulla ja nyt uutena versiona jälleen kaupassa.

Ai siis miksi jälleen kaupassa? No, kirjoitushetkellä kirja ainakin esipuheiden mukaan vaikutti tieteiskirjallisuudelta, mutta vuosituhannen jälkeen vaihtoehtohistorialta tai jopa tarkkanäköiseltä profetialta. No, ehkä liioittelin hieman, mutta ainakin rouva kirjailijatar itse alkupuheessaan sanoo, ettei olisi millään osannut arvata, miten nopeasti asiat ovat muuttuneet kirjan suuntaan.

Suuntaan ehkä, mutta vielä ei siellä olla. Glimmering on oikein apokalyptinen, tanssii maailmanlopun liekeissä. Ja kun vielä esipuheessa mainitaan, että yhtenä innoittajana oli myöhemmin tv-sarjaksi kääntynyt näytelmä Angels in America, on sanottava, että koko homma on todella jotenkin kovin yhdeksänkymmentälukua.

Jotain on siis muuttunut sitten Glimmeringin epätoivoisesti kimaltavien päivien, mutten ehkä juuri tässä ajassa osaa sanoa, mitä.

Asiaan. Suomalaiset, nuo rotat, ovat kehittäneet ponnekaasun, joka ei vahingoita otsonikerrosta - mutta sitten käy niin, monimutkaisen ketjureaktion jälkeen, että taivas syttyykin yhtäkkiä kimaltamaan kuin olisi tulessa. Otsonikerroksen ohella mennyttä on muun muassa vakaa sähkön- ja ruoantuotanto ja kaikenlainen yhteiskuntajärjestys.

Kartanossaan New Yorkin jossain kolkassa elelee keski-ikäistyvä, AIDSiin sairastunut mies, jonka nimen olen nyt unohtanut, ja sitten toisaalla keskellä Amerikkaa yleisöä villitsee teinityttöjen idoli, joka saa jonkinlaisen eksistentiaalisen kriisin, olen unohtanut hänenkin nimensä, eikä se ehkä ole tärkeää. Tärkeää kai tässä on pikemminkin tunnelma, joka jää kirjasta voimakkaana mieleen, vaikka yksittäiset tapahtumat tai henkilöhahmot mielestä haipuisivatkin.

Voimakkaasta tunnelmastaan huolimatta Glimmering ei ole minusta aivan täysosuma. Kirja ei ainakaan minua imaissut mukaansa. Keski-ikäistyvä AIDS-potilas oli sympaattinen hahmo, mutta tyttöjen villitsijä ja laulaja oli enimmäkseen rasittava kloppi. Ymmärrettävä, mutta rasittava silti.

Harkitsin hetken kirjoittavani loppuun sepustuksen siitä, kannattiko Glimmering lukea, mutta sitten tajusin, etten ole tainnut koskaan oikeastaan katua minkään kirjan lukemista, poislukien Manaaja liian herkässä ja varhaisessa iässä. Jos nyt kuitenkin olisin tyyppi, joka kaduskelisi lukemista, en silti katuisi Glimmeringiä, sillä jälkimaku oli mainio vaikka lukiessa kokemus oli paikoin tavanomainen.