Empty Space: A Haunting

Aion ryhdistäytyä nyt tämän kirjablogini kanssa ainakin seuraavan noin kolmen viikon ajan, kun eräät pääsykokeet ovat ohi, eikä valmistautumisaika toisiin ole vielä alkanut.

Ahem.

En ole oikein ymmärtänyt M. John Harrisonin kirjoja tähän asti, hienoja ovat koko muun universumin mielestä mutta minä en saa niistä mitään irti. Nyt sitten kuitenkin ilmestyi tämä Empty Space: A Haunting, joka minusta lupaavasti kuulosti scifikauhulta, joka sijoittuu ulkoavaruuteen.

Lopputulos on kuitenkin se, että kyseessä ei suinkaan ole scifikauhu, joka sijoittuu ulkoavaruuteen, vaan ihan niiden edellistenkin teosten käsittämättömien ja hivenen haukotuttavien kirjojen jatkumoon sijoittuva opus.

Nyt voitte tietenkin närkästyneesti sanoa, että Liina Sivukirjasto, siinäpä vasta moukka, ja siihenhän teillä on toki täysi oikeus, mutta sitten minä pelaan Odysseus-kortin, ja häviätte kuitenkin.

Niin.

The Last Page

Anthony Huson The Last Page oli varman tiedon hataran muistikuvan mukaan jonain vuonna Locuksen suosituslistalla kohdassa esikoisteokset.

TAISI OLLA HILJAINEN VUOSI.

The Last Page on fantasiaopus, jossa tyypistä tulee kuningas vastoin tahtoaan ja toisesta tyypistä tulee kuninkaan rakastajatar, mutta se toinen tyyppi haluaa oikeasti tipan kuninkaan verta saadakseen auki jonkin ikivanhan taikakirjan, jota on metsästetty kissojen ja koirien kanssa monta vuotta, mutta vain tämä toinen tyyppi on ollut tarpeeksi fiksu sen löytääkseen, mikä kuulostaa tosi todennäköiseltä, koska fiksuus vallan tihkuu hänestä, ja tämä oli nyt sarkasmia. Sitten on sisällissotaa, ilmalaivoja, jänniä kirjasintyyppejä ja sen sellaista.

Lisäksi tarjolla on: aivan käsittämättömästi pomppivia näkökulmia, kummallista kursivointia, päähenkilöinä kaksi tyyppiä, jotka eivät kiinnosta tippaakaan, yksityiskohtaista maagisen prosessin kuvailua ja sekava ja tylsä juoni.

En varsinaisesti suosittele.

In the Mouth of the Whale

Seuraa subjektiivinen lukukokemus, jota toivottavasti kukaan ei erehdy luulemaan objektiiviseksi kirja-arvioksi.

In the Mouth of the Whale oli kolmas tai neljäs hampaat irvessä Paul McAuleylta lukemani teos. Jossain kirjan loppupuolella tajusin sen olevan myös epämääräisesti yhteydessä johonkin niistä aiemmista. Ehkä moneen johonkin, en muista enkä halua muistella.

En osaa tarkemmin eritellä, miksi aivoni kieltäytyvät tarttumasta McAuleyn tekstiin. Satunnaisesti kun sain aivoni harjoittamaan luetunymmärtämistä kirjan sivuja mekaanisesti käännellessäni, epäilin syyksi, että

1. En jaksa lukea avaruusalusten sisä- ja ulkotilojen geometriasta ja kappaleiden liikkeestä niissä
2. En onnistu pätkääkään kiinnostumaan yhdestäkään kirjan hahmosta.

Voi olla, että siinä välissä oli jotain muutakin, kuten juoni, josta meinasin antaa jonkinlaisen juoniselostuksen teille, rakkaat ystävät ja kylänhenkilöt, mutta olen sen jo unohtanut. Siihen liittyi kuitenkin kappaleiden liikettä avaruudessa ja virtuaalisissa tiloissa ja orjuutta ja sen sellaista.

En tiedä, kelle suosittelisin tätä. Ehkä heille, joiden aivot eivät hyljeksi McAuleyn tekstiä. En tosin tiedä, miten sen selvittää muuten kuin kokeilemalla. McAuley näyttää hirveän sympaattiselta, erehdyin näkemään hänen kuvansa Internetissä, joten nyt minun on tietenkin sanottava, ettei kokeilemalla mitään menetä (paitsi tunteja elämästään), ettei sympaattiselle herra McAuleylle tule paha mieli.

Kannesta on sanottava, että lapseni piti siitä kauheasti, hän tökki aurinkoa ja sanoi "auinno". Hyvällä tiellä olet, kulta pieni, kun tunnistat auringon avaruudessakin kuvattuna!

A Book of Tongues

Gemma Filesin A Book of Tongues löytyy joltain Locuksen vuoden parhaat listalta. Liinan vuoden parhaat -listalle se ei muuten ensi vuonna pääse.

ABoT on fantasiahenkinen länkkäri, synkkä kuin mikä ja väkivaltainenkin vielä. Kaksi rikollista terrorisoi Kaliforniaa jenginsä kanssa: Ash Rook on entinen pappi ja Chess Pargeter pyssysankari. Rook on myös jonkin sortin velho, ja posse onkin melkoisen pitelemätön - joukkoon lähetetty Pinkertonin agentti toivoo pitkään pääsevänsä mahdollisimman kauas koko sakista. Sitten kummallinen voima kiinnostuu etenkin Chessistä.

Lueskelin juuri Strange Horizonsin arviota kirjasta. Se on kirjalle sekä armollisempi että oikeudenmukaisempi, joten sallikaa minun raadella vain oma kuuntelukokemukseni. Ei ollut minun kirjani tämä, johtuiko se sitten lukijasta (josta en todellakaan välittänyt) vai välinpitämättömästä väkivallasta, en osaa sanoa. Kirjassa on myös kohtuullisen suoraviivaista (homo)seksiä, jonka varmaan osa ihmiskunnasta kokee karkottavaksi elementiksi; itseäni seksikohtauksissa häiritsi lähinnä niiden kylmyys, ei sukupuolijakauma. Kirjan henkilöt olivat senhetkiseen mielentilaani nähden niin kovia ja julmia, etten heihin mitenkään osannut kiintyä, enkä missään vaiheessa huomannut piittaavani heidän kohtaloistaan jotenkin erityisesti.

ABoT kärsi ehkä liiaksi formaatista: äänikirja oli väärä valinta. Kun kuulemastaan ei pääse samalla tavoin eroon kuin lukemastaan tulee jotenkin sivuutettua suuri osa siitä, mitä kirjassa tapahtuu. Siksipä en osaa oikein sanoa mitään siitä, onko kirja hyvä vai ei; sen tiedän, että kuuntelukokemus oli huono.

Älkää kysykö, miksi kuuntelin tämän loppuun. Olen ääliömäisyyteen saakka itsepäinen.

Ashes of Honor

Voi October Daye. Meidän tiemme taitavat nyt erota.

Kansi: Penguin

Vika ei ole sinussa, vaan minussa. En jaksa sinua enää. Kirjoittajasi Seanan McGuire tekee kaikesta niin toisteista: en halua enää kuunnella yhtäkään äänikirjaa siitä, miten laukkaat halki milloin minkäkin satumaan etsimässä kaapattuja lapsia (tämä oli nyt kolmas kerta tällä juonella). En ole kiinnostunut siitä, miten moukaroituna jaksat yhä lähteä sankaroimaan pahiksia vastaan, vain kupillinen kahvia vahvistuksenasi. En halua tietää, miten lopulta pökerryt, odottaen kuolevasi - vain herätäksesi täysin yllättyneenä seuraavassa luvussa. Olen lopen kyllästynyt siihen, miten jokainen vastoinkäyminen, vaikka sitten kuinkakin pieni, kirvoittaa suustasi lauseen "Oh, oak and ash!" - ja sekin minua tympii, miten ne vastoinkäymiset (vaikka kuinkakin pienet) merkitsevät aina jotain ihan kamalaa.

Nyt, kun uuden kirjasi Ashes of Honor myötä (en muuten ymmärrä kirjan nimeä, ellen sitten siinä sinulle niin tyypillisessä ylidramaattisessa hengessä) sinulla ovat parisuhdeasiatkin ihan hyvällä, jos kohta ehdottoman antiklimaattisella tolalla, et varmaan tarvitsekaan minua enää.

Onnea tulevien lapsikaappausjuttujen selvittelyyn! Toivottavasti maailma ei ensi kerrallakaan lopu, vaikka varmasti siltä aluksi näyttää monimutkaisista syistä, jotka lukijalle on selvitettävä juurta jaksain, muuten hän ei ehkä ymmärtäisi tilanteen vakavuutta. Olen itse asiassa melko vakuuttunut siitä, että maailma ei lopu, joten voit sinäkin lopettaa spennaamisen.

Luidaegin kuulumisia kuulisin kyllä mielelläni joskus. Laittakaa postikortti.

Kirottu

Chuck Palahniukin Kirottu kertoo 13-vuotiaana kuolleesta ja Helvettiin päätyneestä Madisonista. Minä olin päättänyt vihata Kirottua syvästi johonkin sivulle 25 päästyäni.

Kansi: Like

Joka aukeamalla oli nimittäin vähintään yksi seuraavanlainen pätkä:

Ja kyllä, minä tiedän mitä "sukupuoleen kohdistuvat rooliodotukset" tarkoittaa. Saatan olla turpea, lattarintainen, likinäköinen ja kuollut, mutta en todellakaan ole mikään idiootti. (s. 18)

Minä kiristelin hampaitani Madisonin kertojaäänelle ja mietin happamia vertauksia Hal Duncanin teoksen Pako helvetistä! kanssa - ja syystä tai toisesta luin Kirotun kuitenkin loppuun. Kuvittelin varmaan, että Palahniukilla olisi Helvetistä erityisesti ja elämästä ylipäänsä jotain tosi oivaltavaa sanottavaa. Tai oikeastaan kyse oli varmaankin siitä, että tietyn pisteen jälkeen kirjaan on uhrannut liikaa aikaa ja vaivaa viitsiäkseen keskeyttää. (Minulle tämä piste tulee vastaan sivulla kaksi, mutta myöntää täytyy, että kirja todella sai pohtimaan elämän lyhyyttä ja sitä, miksi luen loppuun kirjoja joista en juuri välitä.)

Madisonin ääni muuttuu loppua kohden vähemmän raivostuttavaksi, mutta mitään kovin jännittävää tai syvällistä en kirjasta löytänyt. En tosin kovasti sellaista kaivellutkaan loppua kohden: välillä toivoin, että kirja herättäisi edes jotakin tunteita, kuten leimahtavaa tai edes laimeaa vihaa ihmiskuntaa kohtaan, mutta ei. Ei vaikka Palahniuk kuinka yrittää löytää helvettiä länsimaisesta elämäntyylistä (kulunutta, paitsi ne kohdat, joissa Palahniuk yrittää löytää helvettiä länsimaisesta superrikkaiden elämäntyylistä, joka on niin kaukaista, ettei kosketa.) Loppukäänne on puolestaan niin rasittavan niinpätietenkiä, että olisin hermostunut jos se ei samalla olisi tarkoittanut ... loppua. Sitäpaitsi koko homma oli melko haljua jo tuossa vaiheessa, mitä sellaisesta hermostumaan.

Tätä herkkua on muuten tulossa vielä pari kirjaa lisää. En tule esiintymään kirjaston varausjonoissa.


Edit. Spämmisateen vuoksi kommenttihana väännetty kiinni.

Conqueror

Jokseenkin pakko-oireisiin taipuvaisena yksilönä olen äärimmäisen huono jättämään kirjoja tai kirjasarjoja kesken. Tai okei, en mä tietenkään tiedä, että se johtuu pakko-oiretendenssistäni, mutta epäilen.

Ja sitten tuli vastaan toinen osa Stephen Baxterin Time's Tapestry -sarjaa, Conqueror, ja yhtäkkiä tajusin, että nyt on varmaan vaan pakko unohtaa upotetut kustannukset ja antaa sarjan kanssa periksi.

Kyse ei ollut niinkään siitä, että kirja oli tylsä vaan siitä, että se oli täynnään hyvin visuaalista väkivaltaa. Ihan sama, millaisiin eeppisiin sfääreihin jatko-osat ehkä yltävät - saavat yltää sinne ilman minua.

Kirjaston henget

Lukeminen on pahimmillaan yhtä oman napanöyhdän ihastunutta tutkailua: sitä se on etenkin silloin, kun lukee lukemisesta. Kustantaja Jacques Bonnet on kirjoittanut aiheesta kirjankin, joka ... jää minusta kyllä sisältönsä puolesta kovin köykäiseksi, jos kohta tarjoaa mahdollisuuden edellämainittuun tutkailuun.

Okei, Kirjaston henget oli muistaakseni paikoin ihan hauskakin, mutta enimmäkseen se a) tarjoaa kovin vähän uutta etenkään pesunkestävälle kirjatoukalle (ellei lasketa lievää närkästystä siitä, että toisilla on Pariisin keskustassa varaa kämppään, johon mahtuu kymmeniätuhansia kirjoja) ja b) nojaa kovin vahvasti Georges Perecin tekstiin Lyhyitä huomioita kirjojen järjestelystä, joka on sekä hauskempi että ytimekkäämpi kuin (valitettavasti) mikään, mitä Bonnet aiheesta saa irti.

Itse asiassa, unohdetaan Bonnet ja keskitytään Pereciin. Minulla on nimittäin onni omistaa paperikopiona edellämainittu teksti, joskaan en osaa lainkaan sanoa, mistä aviisista kopio on otettu. Suomentaja on joka tapauksessa Ville Keynäs. 

Perec kirjoittaa kirjojen järjestelystä esimerkiksi seuraavaa:

"Tätä sympaattisen epäjärjestyksen puolustuspuhetta vastustamaan nousee viheliäinen pyrkimys yksilölliseen byrokratiaan: jokaisella esineellä on oltava oma paikkansa ja jokaisella paikalla oma esineensä ja päinvastoin; näiden kahden jännitteen välillä, joista yksi asettaa etusijalle välinpitämättömyyden ja anarkisoivan hyväluontoisuuden, ja toinen ylistää tabula rasan hyveitä sekä ankaran järjestyksen tehokasta viileyttä, päätyy aina laittamaan kirjansa järjestykseen: se on koetteleva ja masentava operaatio, joka kuitenkin saattaa tuottaa miellyttäviä yllätyksiä kuten silloin, kun löytää kirjan jonka on unohtanut koska se on ollut poissa silmistä ja lykäten huomiseksi sen mitä ei teekään tänään ahmii sen samantien sängyssä mahallaan maaten." - Georges Perec, Lyhyitä huomioita kirjojen järjestelystä

Perec myös kertoo, millainen kohtalo oli ystävällä, joka päätti rajoittaa kirjastonsa koon 361 kirjaan. (Ei aivan niin onneton kuin voisi kuvitella.)

Jos siis tiellenne osuu valintatilanne Bonnet vs. Perec, valitkaa Perec. Mikäli vaihtoehtona ei ole Perec, tehkää kuten parhaaksi näette - ei Bonnet:n lukeminen mitään ota, jos nyt ei annakaan.

Daybreak Zero

Koska en usko vähästä, kuuntelin kuin kuuntelinkin Daybreak Zeron, tuon keskinkertaisen Directive 51:n jatko-osan.

Yhdysvaltain (kyllä, edelleen Yhdysvaltain, ei maailman) jälleenrakennukseen keskittyvä D0 on sekä parempi että huonompi kuin D51.

Parempi se on siksi, että se keskittyy siihen jälleenrakennuspuoleen: on kiehtovaa lukea siitä, miten yhteiskunta pyristelee jälleen jaloilleen teknologian lahottua ja keskellä poliittista kriisiä. Selkäpiitä karmivan kiehtovaa oli myöskin Daybreak-meemin toiminnan pohtiminen ja seuraaminen - vaikka siinä piili selkeästi kirjan scifein osa. Haluaisin niin mielelläni nyhtää teidän fiiliksiänne aiheesta, mutten kuitenkaan halua spoilata siltä varata, että joku muukin näihin erehtyy tutustumaan. Meemi (vai virukseksiko sitä tulisi sanoa) on kuitenkin kirjan parasta antia.

D0 kuitenkin myös toistaa D51:n ongelmista kaikki. Päähenkilöt eivät ole kiinnostavia itsessään (ja tämä on paljon sanottu tuoreehkolta äidiltä, kun keskeinen henkilögallerian jäsen jopa saa kirjassa vauvan) vaan pelkkiä ikkunoita tapahtumien keskelle. Sitäpaitsi kirja on välillä aivan leuat venähdyttävän tylsä. Mietin parikin kertaa kuunnellessani, miten tällaisesta aiheesta voikin saada aikaan jotain näin tylsää, mutta taito kai se on sekin.

Jos vuoden päästä kuuntelen väistämättä edessä olevan sarjan päätösosan, voitte kalauttaa minua päähän nanoteknologialla.

A Matter of Time

Kirjastoreissulla - päämäärätön selailu on selvästi vaarallista - bongasin Glen Cookin scifikirjan A Matter of Time. Pidän Cookin fantasiasta kovasti, joten tartuin tähän aikaparadoksiaiheiseen kirjaan jokseenkin innolla.

Ah ja voi. Tulin havainneeksi tiettyjä seikkoja, joista olisin mieluummin ollut onnellisen tietämätön:

1. Vihaan yhä aikaparadokseja.
2. Cookin näkemys naisista on karsea - seikka, joka ei haittaa, kun luetaan militanttia fantasiaa, jossa ei naista näy mailla eikä halmeilla, mutta joka kyllä haittaa kun naiset ovat pelkästään miesten himon kohteita tai rasittavia vaimoja, joiden pettäminen on ok niiden ykköskategorian naisten kanssa.

Juoni on monitahoinen ja pöljä: 70-luvulla poliiseja hämmentää tyhjästä ilmestynyt ruumis, joka on selvästi 50 vuotta aiemmin kadonnut retku - tosin yhä täsmälleen samanikäisenä kuin 50 vuotta sitten. Toisaalla Vietnamin sodassa sotavangiksi jäänyt poliisin poika joutuu aivopesun uhriksi. Lisäksi päättömimmässä juonenpätkässä totalitaarisesta tulevaisuudesta menneisyyteen joutuu kolme pakolaista ja heitä vainoava hullu, joiden taistelu huipentuu 70-luvulla paikallisten poliisien avustamana.

Päähenkilönä kirjassa toimii poliisi (jonka nimen olen autuaasti, ja kun sanon autuaasti, tarkoitan sitä todella) unohtanut. Tyyppi selvittää lopulta täysin idioottimaiseksi paljastuvaa mysteeriä menetelmin, jotka tuskin ovat olleet kovin tyypillisiä poliisin toimintatapoja edes 70-luvun Yhdysvalloissa. En todellakaan voi sanoa sen kummemmin pitäneeni yhdestäkään henkilöstä, mutta uhrasin kyllä muutamankin ajatuksen sille, olivatko henkilöt ehkä kuitenkin uskottavia esityksiä ihmisten asenteista puolivälissä 70-lukua. Niin tai näin - koska kirjassa oli tosi vähän asioita, joista oikeastaan olisin erityisemmin pitänyt, uskottavakaan esitys ei oikeastaan pelasta mitään.

Chill

Vuosi 2012 alkoi kirjojen osalta vähän huonosti. Jo viime vuoden puolella aloittelemani äänikirja, Elizabeth Bearin Chill, oli ensimmäinen loppuunsaatettu teos ja lukukokemus oli vähän kuin aika moni perusmatikan tentti - meni ohi.

Chill on toinen osa Jacob's Ladder -nimistä sarjaa, enkä tietenkään ollut lukenut ensimmäistä osaa, mutta en usko sillä olleen merkitystä. Olen aiemminkin takunnut muutaman jenkkiblogistin suuressa suosiossa olevan Bearin kirjojen kanssa. Tässä ollaan avaruusaluksella, suuren katastrofin jälkitunnelmissa. Uusi kapteeni yrittää ottaa hommaa haltuun, ja kaikki muut yrittävät ottaa haltuun paennutta kriminaalia. Aluksen tietokone - ilmeisesti, näitä sanotaan enkeleiksi - on pirstoutunut useaan, keskenään tappelevaan osaan. Lisäksi on epäselvää, mihin sukupolvia sisältävän jättialuksen (joka on varsinainen pienoismaailma) piti ollakaan menossa.

En tiedä, miksi Bearin kirjat ovat minulle kuin tervanjuontia. Jotakin yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta ne eivät toimi paperilla eivätkä äänikirjoina. Argh. Tästäkin olen unohtanut jo suurimman osan, mitä pidän varsin hyvänä tilanteena.

Jos jotakuta kiinnostaa, Strange Horizonsissa lukukokemuksesta muistetaankin jotain, joten paremman fiiliksen kirjasta saanee sieltä.

Meeks

Kuuntelin taannoin Julia Holmesin kirjan Meeks, enkä oikein enää tiedä, mitä siitä sanoisin. Moni on pitänyt tätä hieman unenomaista dystopiaa vallan mainiona, mutta itse en oikein saanut siitä mitään irti.

Meeks kertoo yhteiskunnasta, jossa nuoret miehet löytävät itselleen morsiamen tai käy huonosti. Se kertoo myös yhteiskunnasta, joka on sodassa nimetöntä vihollista vastaan. Yhteiskunnasta, joka palvoo sankareitaan jokavuotisessa juhlassa ja joka on melkoisen aito ja ahdistava dystopia. Kirjassa on kaksi päähenkilöä, naista itselleen etsivä, sodasta palannut nuori mies Ben ja puistossa hengaava pummi, poliisiksi haluava Meeks.

Jään hyvin harvoin miettimään, miksi jokin kirja on kirjoitettu. Minulle riittää yleensä syyksi vetävä tarina, tai hieno teksti, tai lähestulkoon ihan vain se, että paperille on painettu sanoja peräkkän - ja jos kirjoittaja on niillä jotain halunnut sanoa, aina parempi. Meeksin kohdalla sen sijaan mietin useammin kuin kerran, miksi se oikein on kirjoitettu. Kuten sanottua, en saanut siitä juuri mitään irti - en nauttinut tarinasta, en erityisemmin ihastunut kieleenkään, enkä löytänyt siitä oikein mitään sanottavaakaan. Voi olla, että syy oli osin omani: formaatti ei ehkä palvellut teosta parhaalla mahdollisella tavalla, tai ehkä minun olisi pitänyt kuunnella nopeutetun tekstin sijaan hitaampaa versiota. Niin tai näin, huomasin ajatusteni usein liukuvan kirjasta pois ja tarttuvan itsepintaisesti ihan mihin tahansa muuhun.

En suosittele - mutta jos kuitenkin luette, ja rakastutte siihen, olen iloinen puolestanne. Kertokaa minullekin sitten, mikä kirjassa oli pointtina.

Historiantutkija

Olen viime aikoina ehtinyt lukea ihan hävyttömän vähän, ja suuri osa siitäkin, mitä olen lukenut, on tuntunut jotenkin keskinkertaiselta tahi tahmealta. Harmittaa - en tiedä, olenko valinnut kirjoja, jotka ovat keskinkertaisia ja/tai tahmeita, vai onko oma mielentilani keskinkertainen ja tahmea. Onko kukaan kokenut samaa? Miten tästä pääsee yli?

Akateemisen alesta hankkimani Elizabeth Kostovan Historiantutkija oli minusta niin keskinkertainen ja tahmea, että pelkäsin muuttuvani tahmatassuksi ja purevani joltakulta nenän irti. Lähtökohdan piti olla mitä mainioin: kirjastoissa ja vanhoissa luostareissa luuhaava vampyyriromsku, mikä muka voisi mennä pieleen?

Minun kohdallani kaikki meni pieleen. En pitänyt yhdestäkään ankeuden ja synkeyden suvereenilla taidolla yhdistävästä päähenkilöstä, kirjastot ja luostarit onnistuivat jollain ihmeen ilveellä olemaan tylsiä, juoni nojasi epäuskottavaan määrään idioottimaisia sattumia, kirjassa käytettiin vakavalla naamalla termiä "paha kirjastonhoitaja" ja pääpahis (itse Dracula) epäonnistui surkeasti vampirismin kaikilla olennaisilla osa-alueilla, jotka - kuten kaikki tietävät - ovat 1) pahaenteisyys 2) kiinnostavuus ja 3) tyylitaju.

Ja tämä on sitten ollut myyntihitti jossain Jenkkilässä. HAUKOTUS.

Graveminder

Melissa Marrin uutuuden, Graveminderin, kohdalla jäin miettimään melko pitkäksi aikaa sitä, miten yleinen keskittymiskyvyttömyyteni vaikuttaa kokemuksiini lukemistani kirjoista. Voihan olla, että Graveminder olisi ollut minusta tosi hyvä jossain toisessa elämäntilanteessa?

Epäilen kyllä. Ei Graveminder sinänsä ollut huono, mutta siinä ei ollut juonta tai järkeä oikein nimeksikään, ja kuten aina tällaisissa kirjoissa, asia pitää korjata typäreesti käyttäytyvillä päähenkilöillä. Itse asiassa, näin retrospektiivinä kun asiaa ajattelen, olihan se kyllä aika huono.

Graveminder on toinen lyhyen ajan sisällä lukemani tarina amerikkalaisesta pikkukaupungista, jossa on tehty kummallinen, kaupunkia suojeleva diili. Tällä kertaa diili on tehty kuoleman kanssa - kaupunki on turvallinen, ja hyvin menee, mutta kukaan ei pääse lähtemään. Paitsi paikallisen ... no, kuolleet aloillaan pitävän naisen, graveminderin, tyttärentytär Rebekkah, joka pakenee kaupunkia ja ennen kaikkea paikallisen hautausurakoitsijan komeaa poikaa Byronia (HUOKAUS.) Sitten mummo graveminder kuolee epäilyttävissä olosuhteissa ja Rebekkahin on otettava lusikka kauniiseen käteen ja palattava.

Olen oikeasti kurkkuani myöten täynnä angstisia nuoria aikuisia, jotka "pakenevat rakkautta" kuvitellen olevansa kovinkin vakuuttavia kuolevia joutsenia, ja Rebekkah on juuri tällainen. Paljon parempi ei ole rakkaudesta riutuva Byronkaan. Kun vielä päähenkilöiden juoneenkin liittyvät ratkaisut ovat puolet ajasta suorastaan typeriä ja selvästi suunniteltu vain pidentämään sivumäärää hädintuskin yli kolmensadan ... no, niin. En odottanut mitään suuria; halusin vain viihtyä. En viihtynyt, enkä suosittele.

Veteran

Haa, Sivukirjasto oli päässyt eilen Aamulehteen arvovaltaisessa seurassa. En edes yritä teeskennellä, etteikö olisi kiva tulla huomatuksi - etenkin kun en oikein ikinä ole osannut kuvitella, että lukemani kirjat yhdistettynä höpinöihini olisivat kiinnostavia yli kahdeksan ihmisen näkökulmasta.

Pudotus todellisuuteen ei ollut niinkään julma kuin pitkäpiimäinen, ja sen nimi oli Veteran, jota vielä eilenkin tahkosin läpi. Veteranin on maailmalle tuottanut esikoiskirjailija Gavin Smith, joka toivoakseni ei lue suomea ja täten lannistu. Lukukokemukseni oli tällä kertaa nimittäin niin vaikeasti arvioitava, etten ollenkaan uskalla väittää Veterania huonoksi kirjaksi - mutta minun kirjani se ei missään nimessä ollut.

Veteranin päähenkilö Jakob on sotaveteraani, mies, joka on viettänyt elämänsä taistellen muukalaisia vastaan - heitä, jota kirjassa nimitetään hieman rasittavasti Niiksi. Ne tuhoavat ihmisiä missä heitä kohtaavatkin, eikä neuvotteluyhteyttä ole saatu avattua. Mutta sitten sodan traumoista toipuva Jakob komennetaan takaisin palvelukseen etsimään ja tuhoamaan Niiden edustaja, joka on päässyt maapallolle. Ja - yllätys, yllätys, käy ilmi, että Se* onkin ehkä lähettiläs rauhan asialla.

Kirjassa oli hyvätkin puolensa. Lopun pohdinta vapaudesta, vallasta ja vastuusta oli oikeasti ihan mallikelpoista ja sitä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Miljöökin oli parhaimmillaan huikea. Ongelmia kuitenkin piisasi: juoni ei ollut pääpiirteissään lainkaan yllättävä, teksti oli aika raskasta, dialogi toimi paikoin hyvin, paikoin junnasi paikallaan kuin Pendolino talvella tai kesällä ja ... sitten olivat ne toimintakohtaukset. Minä en jaksa äksöniä edes leffoissa, joten arvaatte ehkä, että vielä vähemmän jaksan sitä kirjoissa, joissa jokainen isku ja loikka kuvataan sanallisesti ja pitkähkösti. Kyseessä saattaa olla geenivirhe, mutta miten asia, jonka pitäisi olla se koukuttava ja vauhdikas juttu voikin usein olla niin äärettömän tylsää?

Harkitsin, kiitos aiemmin mainitsemani lopun, joka nosti kirjan hieman ääliömäisten kaksinkamppailujen yläpuolelle, antavani tälle kolme tähteä - mutta en sitten lopulta kuitenkaan kyennyt, sillä harvoin olen (laskentatoimen kurssista selvittyäni) törmännyt yhtä takuuvarmasti unilääkkeenä toimivaan tekstiin.

Caveat: jos diggaa kunnon actionista, ja jos kokee Veteranin tekstin helpommin lähestyttäväksi kuin minä sen koin, kirjasta voi saada irti varmasti vaikka mitä.

* Ymmärrättekö nyt, mitä tarkoitan rasittavalla? Hyvä. Kuvitelkaa 400 sivua samaa.

License to Ensorcell

Havaitsin juuri, että olen paukuttanut Sivukirjastoon tänä vuonna tähän mennessä 73 postausta. Se tekee tästä Sivukirjaston toiseksi tuotteliaimman vuoden ikinä. Voitte varmaankin luottavaisin mielin odottaa kirjoitustahdin yllättävää ja totaalista hiipumista niin, ettei vuodesta ikinä ehdi tulla tuotteliainta.

Hieman tätä aiemmin havaitsin, että kirjaston uutuusluettelo oli tällä kaksiviikkoiskaudella riemastuttava bonanza. Ihana Espoon Fantasia! Päivän arvoitus on tosin se, missä välissä kuvittelen ehtiväni lukemaan kaikki kirjaston kirjat ja vielä mielellään joitakin omiani (esimerkiksi joululahjaksi saamani Kevin Kellyn What Technology Wants pitäisi käsitellä pikimmiten, vaikuttaa kiinnostavalta.)

Toukokuussa havaitsin myös, että Katharine Kerr on siirtynyt urbaanin fantasian tai ... no, sanotaan tämä nyt ihan suoraan, paranormaalin romantiikan genreen, eikä oikeastaan mikään (paitsi tietynlainen teini-iästä päälle jäänyt Kerr-fanitus) selitä sitä, että hankin tämän hengentuotteen Kindlelle, jotta saatoin lukea sitä esimerkiksi niillä lounashetkillä, joille pääsin livistämään yksin. Siis kun varmaan olisin voinut käyttää nekin tunnit esim. lukemalla What Technology Wantsia, josta tosin en omista sähköistä painosta.

Kuvitelkaa nyt tilanne: sitä on kaikessa rauhassa lounaalla lukemassa kirjaa nimeltä License to Ensorcell (miksi, miksi noin kauhea nimi?), jossa nuori, nätti ja alipainoinen paranormaaleiden asioiden tutkija kohtaa Interpolin agentin selvittäessään murhattujen ihmissusien kohtaloa, kun esimiehen esimies (erinomaisen mukava tyyppi onneksi) liittyy lounaspöydässä seuraan ja tiedustelee, että no mitäs sä oikein sillä Kindle-applikaatiollasi luet. Fiksu nainen olisi sanonut naama peruslukemilla, että tällaista erinomaisen kiinnostavaa teosta nimeltään What Technology Wants, vähemmän fiksu rouva Sivukirjasto yritti mumista kirjan nimen nopeasti, vajota maan alle ja vaihtaa pää punaisena äkkiä puheenaihetta.

Siltä varalta, että edeltävä kohtaus ei riitä kirja-arvioksi (vaikka sen kyllä pitäisi), pari irrallista pointtia Kerrin uusimmasta:

• Interpolin agentti on israelilainen. Siinä sinänsä ei ole mitään vikaa. Tulee vaan kiusallinen olo kun kirjailija alkaa ottaa kantaa Lähi-Idän tilanteeseen edes ohimennen, puolia valiten. Täältä kylmästä pohjoisesta kun asiat eivät vaikuta niin kovin mustavalkoisilta.
• Interpolin agentti (jota kai lähinnä voidaan kuvata sanalla hunk) on epäromanttinen ja tylsä, ja paranormaalin romantiikan edustajaksi koko tuotos on ... no, reippaan moderni kylläkin, mutta silti aika epäkiinnostava.
• Kirjan päähenkilö jää vähän valjuksi, enkä ole varma, onnistuuko Kerr käsittelemään sankarittarensa painoasiaa lopulta kuitenkaan kovin rakentavasti: on tietysti tavallaan virkistävää, ettei päähenkilö ole langanlaiha vain koska aineenvaihdunta on mitä on huolimatta siitä, että syö päivittäin hevoisen, mutta ehkä vielä virkistävämpää olisi ollut, jos koko painoasialle olisi vain viitattu kintaalla.

Tuomio: sopii teini-iässä Kerrin tuotantoon ihastuneille, paranormaalin romantiikan bestiksille ja kaikille, joiden mielestä Bond-leffoista väännetyt kirjojen nimet ovat hauskoja. LtE:in myötä annan myös vihdoin periksi ja luon tänne "paranormali romantiikka" -tägin.

The Loving Dead

Amelia Beamerin The Loving Dead on ehdolla Locus-palkinnon saajaksi kategoriassa esikoisteokset. Palkintoraati näki siinä ilmeisesti jotain, mitä minä en nähnyt, mutta äänikirjana kuuntelemani TLD oli aika ankea zombitarina verrattuna esimerkiksi ja etenkin Mira Grantin Feediin. (On toki mahdollista, että ennen Feediä olisin pitänyt TLD:ista kovastikin.)

The Loving Dead alkaa kun tanssitunnilta kotiin suuntaava Kate pelastaa tanssinopettajansa hiipparilta, joka käy maikan kimppuun. Kate vie tanssinopettajan kotiinsa, jossa kämppis Michael on järkännyt yhdet legendaarisista bileistään. Lukijalle tulee täytenä yllätyksenä (toivottavasti aistitte sarkasmini), että hiippari oli zombie, joka tartuttaa tanssinopettajan, ja niin edelleen. Hieman omituisten juonenkäänteiden jälkeen Kate ja Michael sopivat tapaavansa Alcatrazin saarella, jossa varmasti ollaan turvassa, ja kaikkien zombikirjojen saariklisheekin tulee näin käytettyä.

Beamerin tarina zombit olivat sanalla sanoen melko tylsiä, vaikka jonkun mielestä varmaan hommaan tuo jotain jännitystä zombiruttoon kuuluva himojen lisääntyminen tai se, että zombirutto on -ooh- ilmeisesti sukupuolitauti. Kun juoni ja päähenkilöt olivat kaikenlisäksi suunnilleen yhtä päättömiä kuin keskivertokauhuleffassa, ei käteen jäänyt paljoakaan. Zombirutto ei sitäpaitsi tunnu noudattavan minkäänlaista logiikkaa, ja vaikka ihmishahmoilta sinänsä on vähän turha odottaa loogista toimintaa, jonkinlainen uskottavuus olisi kuitenkin paikallaan. Esimerkiksi päähenkilöiden välillä orastava romanssi oli lähes yhtä koskettava kuin Lambi-vessapaperirulliin hiljattain painetut runot*. Ei lainkaan. Beamer käyttää kyllä kivasti hyväkseen zombimytologiaa ja erityisesti sitä, miten zombit näkyvät populaarikulttuurissa, mutta kun kirjoitustyyli ei ainakaan itseeni purrut - vai oliko se se lukija? - ei muutamilla populaarikulttuuriviittauksilla vielä pitkälle pötkitä. Ei ainakaan Sivukirjastossa.

* Herra Sivukirjasto osti, vahingossa. Ei voitu hetkeen kutsua ketään kylään.

Occultation

Laird Barronin kauhunovellikokoelma Occultation oli Locuksen valikoimissa yksi viime vuoden parhaista kokoelmista. Päättelen tästä, että kokoelmien yleinen taso a) oli viime vuonna heikko tai b) on aina heikko.

Occultationia verrattiin takakannessa jossain määrin H. P. Lovecraftin tuotantoon ja tiettyjä yhtäläisyyksiä löytyykin - maailmankaikkeus on nälkäinen - mutta siinä, missä teini-ikäisenä onnistuin Lovecraftin vanhahtavan kielen ja karmeiden visioiden kanssa pelottelemaan itseni lähes järjiltä, Barronin juttujen parissa lähinnä haukotutti. Kieli oli jotenkin kömpelöä ja pahin, mitä Barron onnistui eteeni kantamaan, oli korkeintaan hieman inhottavaa, mutta juuri mikään ei ollut erityisen pelottavaa - ja pahimmillaan tarinat olivat vain kelvollista unilääkettä.

Hyvä tarkoitukseni oli nostaa esiin joku novelli, josta pidin erityisen paljon ("erityisen paljon" verrattuna muihin kirjan novelleihin) mutten oikein muista mitään yksittäistä enää: paitsi aloitustarina jonka nimi muistaakseni oli The Forest. Siinä ylivoimaisesti kauheinta - ja kiehtovinta - olivat ihmissuhteet. Yliluonnollinen sen sijaan ei tässäkään vakuuttanut.

Ps. Minä ja Amazon.comissa Occultationin arvioineet lukijat olemme jotakuinkin täysin päinvastaista mieltä kirjasta; Amazonissa Barronin kokoelma on 11 arvostelijaltaan saanut täydet viisi tähteä, joten jos olette kauhufiktioon päin kallellaan, Occultationin lukemalla tuskin menettää muuta kuin viiskyt senttiä varausmaksuun (jos asuu pääkaupunkiseudulla) ja muutaman tunnin elämästään, ja voihan siitä sattumalta vaikka tykätäkin. Jos tykkäätte, olkaa kilttejä ja tulkaa kertomaan, miksi olin väärässä.*


* Minusta olen kyllä oikeassa.

The Golden City

Luin John Twelve Hawksin uusimman tuotoksen, The Golden Cityn, koska olin lukenut Fourth Realm -sarjan aiemmatkin osat. Olen ehkä vähän yksinkertainen, ja todennäköisesti myös järisyttävä masokisti, mutten oikein osaa jättää kirjoja kesken ja sarjojenkin kanssa sinnittelen usein katkeraan loppuun saakka.

The Golden City jatkaa tarinaa kahdesta veljeksestä, Gabrielista ja Michaelista, Gabrielia suojelevasta harlekiini Mayasta, ja muutamasta sivuhenkilöstä. Gabriel taistelee vastarinnan puolella pahaa Veljeskuntaa vastaan, kun taas Veljeskunnan riveissä Michael yrittää tehdä maailmasta kontrolloidun dystopian.

Nyt, kuulkaa, ärsyttää. TGC on tosi kökkö. Todella kökkö. Itse asiassa koko sarja on ihan käsittämättömän huonosti kirjoitettu, ja kaikki henkilöhahmot ohuita ja kiinnostavia kuin vessapaperi, johon on painettu rakkausrunoja. Ja se on ihan kauhea sääli, sillä Twelve Hawksilla on paljon ja tärkeää sanottavaa siitä, miten yhteiskunta on jossain määrin koko ajan luisumassa kohti kontrolloitua vankilaa, jossa vapaudesta luovutaan turvallisuuden nimissä. Ja jos Twelve Hawks olisi sattumalta erityisen hyvä kirjailija, näillä kirjoilla voisi olla laajempaakin painoarvoa - mutta Twelve Hawksin tapa käsitellä aihetta on hienovarainen vähän samaan tapaan kuin megafonilla korvaan huudettu komento on.

Arvokysymys, tiedän, mutta minusta aiheista, joista Twelve Hawks kirjoittaa, pitäisi puhua paljon enemmän. En itse usko, että turvallisuuden tulisi olla se johtotähti jonka mukaan elämä muutoin rakennetaan, ja pelkään, että jos sen annetaan sellaisena toimia, elämme kaikki kohta vankilassa jossa "viattomilla ei ole mitään salattavaa" tai jossa lasten liikkeiden jatkuva seuranta (luottamuksen sijaan) on ihan normaalia ja hyvän vanhemman piirre, sillä mitä tahansahan voi tapahtua ja joka puskassa vaanii vaara.

Ärh.

The Fall

Joskus alkuvuodesta tykkäsin kohtuullisesti Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin yhteistuotoksesta Vitsaus. Nyt sille on ilmestynyt jatkoa ainakin englanniksi, nimellä The Fall.

Jos Vitsaus olikin ihan toimiva vampyyriapokalypsi, The Fall oli vain ankea ja rasittava jatko-osa. Yllätysmomentti on menetetty ja alta paljastuu melko lailla ei mitään. Tutut päähenkilöt jatkavat epätoivoista taistelua vampyyripomoja vastaan, mutta kirja on selkeästi trilogian väliteos, koska siinä ei tapahdu oikeastaan juuri mitään (lukuunottamatta sitä, että päähenkilöille tarjotaan lukuisia tilaisuuksia olla ärsyttävän typeriä ja lukijalle tarjotaan lukuisia tilaisuuksia toivoa vampyyreiden pikaista voittoa.) Kirjoitusteknisesti jäi vieläpä sellainen fiilis, että The Fall otti hieman takapakkia siitä, mihin Vitsaus (The Strain) loppui niin, että kun Vitsauksen lopussa kuvataan vampyyriapokalypsin lopputapahtumia, nyt The Fall onkin yhä keskellä  niitä.

En suosittele; jos vampyyriapokalypsit kiinnostavat, Justin Croninin The Passage on selkeästi parempi.