Red Moon

Benjamin Percyn ihmissusieepoksessa - hahaha - käsitellään kaikenlaisia sosiaalisia ongelmia ihmissusilinssin läpi.

Kas, on ihmissusia. Pitkään he ovat olleet hyljeksittyjä, omissa yhteisöissään, juuri ja juuri siedettyjä. Osalle ei moinen sovi, heistä tulee terroristeja tahi vapaustaistelijoita. Lopuista tulee, tällaisten asioiden sietämättömällä logiikalla, vainottuja omassa kotimaassaan.

Oman kotimaan ollessa Yhdysvallat, mutta kyllähän te sen sanomattakin tiesitte.

Jollain tasolla siis Red Moon on mainio. Se on säälimätön ja ihmissusistaan huolimatta todentuntuinen.

Toisella tasolla se on vähän sotkuinen ja - no - tylsäkin ajoittain. Juonenkuljetus ei aivan pelaa, eikä henkilöhahmoihin varsinaisesti kiinny. Yritystä on, mutta kirja ei jää mieleen minään erityisenä mestariteoksena: kiinnostava kyllä, eikä sen lukeminen varsinaisesti kaduta, mutta vähän jäi lopulta käteen.

Blood Oranges

Kannessa kerrotaan, että Blood Orangesin kirjoittaja Kathleen Tierney on oikeasti Caitlín R. Kiernan. Huokaisin tosi syvään ja annoin periksi. Pitäkää typerät pseudonyyminne, typerät kirjailijat. Typerää.

Ainakaan Tierneyn nimessä ei ole hankalasti muistettavaa heittomerkkiä.

Blood Oranges on sellainen ... no ikään kuin paranormaali romanssi -tyyppinen kirja, mutta ehdottomasti ilman minkäänlaista romanssia, ja lisäksi todella kipeän tummasävyisesti. Tässä on vampyyri- ja ihmissusihommat sillä tavalla esitettyinä, että niissä ei ole tasan mitään hauskaa.

Siobhan Quinn on narkkari, joka tulee hankkineeksi itselleen ihmissuden ja vampyyrin puremat yhtä aikaa. Tämä ei tee hänestä alfahirviötä, vaan kujalla olevan väkivaltaisen narkkarin - jos kohta narkomanian kohde siirtyy välittömästi heroiinista vereen. Näyttää myös siltä, että joku haluaa Quinnin pään vadille tai ehkä Quinnin tarjoilemaan jonkun muun pään vadilla - pitää ottaa selvää!

Tämäntyyppiselle kirjallisuudelle on varmasti lukijakuntansa, joka ei niin välitä paranormaalin hömpötyksen tarjoamasta eskapismista. Itse jäin miettimään, miksi luin tämän. (No tietenkin siksi, etten vielä tiennyt tulevani pohtimaan tällaista.) Sikäli kun tällaisia vampyyrinmetsästysgenren kirjoja ylipäänsä luen, syynä on yleensä puhdas eskapismin kaipuu. Haluan viihtyä.

Ja kyllähän Quinnin seikkailut sinänsä mukaansa tempaisivatkin. En vain ehkä juuri silloin halunnut tempautua sinne, minne Tierney minut kuskasi.

Tämä on muuten kirjasarjan ensimmäinen osa, no niinpä tietenkin on, ja seuraavakin on jo kirjastossa, mutta minäpä kuulkaa jätän sen nyt väliin. Tiedän sitten jatkossa, että on jotain, mihin palata, jos haluan rypeä synkeydessä.

The Silvered

Sellainen pistää vähän vituttamaan, että lainaa kirjastosta sukat jaloissa pyörien kirjan suursuosikiltaan, jonka on tiedetty kirjoittavan hauskaa ja hattarankepeää ja silleen vähän sotkuisesti ja iloisesti seksikästä (tarkoitan tällä, että ei sliipatusti ja pitsisesti seksikästä) urbaania fantasiaa...

...ja sitten saa käsiinsä eeppisen fantasian puolelle lipsahtavan ihmissusitarinan, josta jonnekin matkan varrelle hukkui leijonanosa kepeydestä, tiikerinosa hauskuudesta ja eikä seksikkyydestä ollut tietoakaan, ei iloisen sotkuisesta tai sliipatun pitsisestä.

Niin, eihän Tanya Huffin The Silvered nyt varmaankaan varsinaisesti huono ollut, ja kyllähän se loppua kohti tempaisi mukaansa. Mutta kun minä en halunnut tätä.

Kitty Goes to War

Tyypit ja tyypittäret. Saattaa olla, että pääsen tekemään yhteenvedon vuodesta 2011 vielä tammikuun puolella, sillä Kittyn sotaretken jälkeen on enää muutama pahanen viime vuoden puolella luetuista blogaamatta. Tai siis ne olivat kyllä tosi hyviä, eivät pahasia. Mutta kuitenkin. Mikäli pidätätte jo hengitystä silkasta innosta, annan neuvon: ei kannata. Kyllä tässä vielä hetki menee.

Sitten viime näkemän on Carrie Vaughn tuottanut iloksemme lisää Kitty-kirjoja, ja jotain epäilyttävää uutta sarjaa myös. Välipalan tarpeessa luin Kitty Goes to War -osan, jota olin siihen asti hieman vältellyt siinä pelossa, että siinä on armeijallista paatosta. En voi sietää armeijallista paatosta.

Kansi: Tor / Forge

Ei siinä kuitenkaan ollut - ainakaan häiriöksi asti - armeijallista paatosta. Kitty ei varsinaisesti lähde kotoisasta Denveristään mihinkään, vaan aviomiehensä kanssa ottaa niskoilleen kolme armeijan ihmissutta, joilla ei ole ensimmäistäkään haisua siitä, miten laumassa tahi ihmissutena tulisi toimia. Samalla Kitty saa niskaansa kunnianloukkaussyytteen (ymmärtääkseni, jenkkien lakitermistö ei niin kiehdo, että olisin asian vallan tarkistanut) ja sattumalta myös kiukkuisen säävelhon.

Tapahtumia siis kolmeensataan sivuun piisaa, mutta Vaughn kirjoittaa vetävästi ja viihdyttävästi eikä lähde sen kummemmin käsittelemään Yhdysvaltain sotaretkiä tai niiden oikeutusta - kolme seikkaa, jotka tekevät kirjasta lukukelpoisen. Seuraavakin osa on hyllyssä, onneksi ei alkanut harmittaa.

Nyt nuori neiti Sivukirjasto vaatii aamiaistaan*, pitää kiitää.

* No, ei enää vaadi, koska kello on neljä, ja neiti Sivukirjasto on aamiaisen lisäksi syönyt toisen aamiaisen, brunssin, lounaan, välipalan ja kello neljän teen. Lisäksi hän yritti juoda myös äitinsä kahvit. Mutta tätä kirjoitettaessa vaati.

Definitely Dead ja pari sanaa arvostelukappaleista

Ensi alkuun maininta kirjablogeja viime aikoina kiertäneestä aiheesta nimeltä arvostelukappaleet. Täällä niitä ei nimittäin lueta. Kerran kyllä eräs esikoiskirjailija sellaista tarjosi; ilahduin valtavasti, mutta siinä sitten oli kaikenlaista enkä ikinä saanut vastattua. Hävettää vieläkin niin, että tekisi mieli mennä pöydän alle piiloon. Toisaalta tämä luultavasti tiivistää komeasti sen, miksi täällä ei lueta arvostelukappaleita: luen täysin satunnaisessa järjestyksessä. Välillä kirjaston kirjoja, välillä omia, juuri hankittuja kirjoja, välillä vanhemmilta juuri äsken tai kymmenen vuotta sitten lainattuja kirjoja ja välillä kirjoja joita ostin 1900-luvun puolella.

Minulle kyllä saa lähettää arvostelukappaleita, mutta en välttämättä lue niitä heti, tai edes samalla vuosikymmenellä. Luultavasti minulle ei siis kannata lähettää arvostelukappaleita. En ole myöskään ikinä pyytänyt yhtään arvostelukappaletta - en ole tajunnut, että niinkin voisi tehdä, ja sitäpaitsi haluan tietenkin olla niin merkittävä bloggaaja, että kustantamot lähettävät rojua pyytämättä. (Koska bloggaan suomeksi enimmäkseen englanninkielisestä spefistä, olen melko lailla alusta asti tiennyt, että tämä on taas niitä unelmia, jotka eivät toteudu. Ikinä. Listalla on myös haaveet jostain siististä (ei kiusallisesta) Ryhmä X -henkisestä mutaatiosta, kuten vaikkapa lentotaito, ja teleport-laitteen keksimisestä myönnetty fysiikan Nobel.)

Aion tuutata tähän samaan postaukseen myös Charlaine Harrisin omalla listallani seuraavan Sookie Stackhousen, joka kulkee nimellä Definitely Dead. Lainasin sen äänikirjana kirjastosta epätoivon puuskassa, ja sain jotakuinkin sitä, mitä odotinkin: Sookien seikkailuja miesten ja yliluonnollisten olentojen parissa.

Tällä kertaa Sookie sekaantuu juoneen vampyyrikuningatarta vastaan ja kohtaa menneisyytensä Debbie-nimisen haamun; deittipuolella on vuorossa ihmistiikeri Quinn. Sookie on edelleen höpsö, kirjan juoni on väistämättä joka paikassa hortoileva ja hieman epäkoherentti - ainakin kuunneltuna - ja Harrisilla on edelleen ilmiömäinen taito kuvata pikkutarkasti jokapäiväisen elämän yksityiskohtia. Taito, joka ehkä tekee kirjoista itseni kannalta kiinnostavia - on hauskaa päästä seuraamaan jonkun elämää erilaisessa kulttuurissa niin tarkasti, olkoonkin, että tämä joku on täysin fiktiivinen. Ei siis mitään uutta auringon alla - viihtyihän siinä paremman puutteessa.

License to Ensorcell

Havaitsin juuri, että olen paukuttanut Sivukirjastoon tänä vuonna tähän mennessä 73 postausta. Se tekee tästä Sivukirjaston toiseksi tuotteliaimman vuoden ikinä. Voitte varmaankin luottavaisin mielin odottaa kirjoitustahdin yllättävää ja totaalista hiipumista niin, ettei vuodesta ikinä ehdi tulla tuotteliainta.

Hieman tätä aiemmin havaitsin, että kirjaston uutuusluettelo oli tällä kaksiviikkoiskaudella riemastuttava bonanza. Ihana Espoon Fantasia! Päivän arvoitus on tosin se, missä välissä kuvittelen ehtiväni lukemaan kaikki kirjaston kirjat ja vielä mielellään joitakin omiani (esimerkiksi joululahjaksi saamani Kevin Kellyn What Technology Wants pitäisi käsitellä pikimmiten, vaikuttaa kiinnostavalta.)

Toukokuussa havaitsin myös, että Katharine Kerr on siirtynyt urbaanin fantasian tai ... no, sanotaan tämä nyt ihan suoraan, paranormaalin romantiikan genreen, eikä oikeastaan mikään (paitsi tietynlainen teini-iästä päälle jäänyt Kerr-fanitus) selitä sitä, että hankin tämän hengentuotteen Kindlelle, jotta saatoin lukea sitä esimerkiksi niillä lounashetkillä, joille pääsin livistämään yksin. Siis kun varmaan olisin voinut käyttää nekin tunnit esim. lukemalla What Technology Wantsia, josta tosin en omista sähköistä painosta.

Kuvitelkaa nyt tilanne: sitä on kaikessa rauhassa lounaalla lukemassa kirjaa nimeltä License to Ensorcell (miksi, miksi noin kauhea nimi?), jossa nuori, nätti ja alipainoinen paranormaaleiden asioiden tutkija kohtaa Interpolin agentin selvittäessään murhattujen ihmissusien kohtaloa, kun esimiehen esimies (erinomaisen mukava tyyppi onneksi) liittyy lounaspöydässä seuraan ja tiedustelee, että no mitäs sä oikein sillä Kindle-applikaatiollasi luet. Fiksu nainen olisi sanonut naama peruslukemilla, että tällaista erinomaisen kiinnostavaa teosta nimeltään What Technology Wants, vähemmän fiksu rouva Sivukirjasto yritti mumista kirjan nimen nopeasti, vajota maan alle ja vaihtaa pää punaisena äkkiä puheenaihetta.

Siltä varalta, että edeltävä kohtaus ei riitä kirja-arvioksi (vaikka sen kyllä pitäisi), pari irrallista pointtia Kerrin uusimmasta:

• Interpolin agentti on israelilainen. Siinä sinänsä ei ole mitään vikaa. Tulee vaan kiusallinen olo kun kirjailija alkaa ottaa kantaa Lähi-Idän tilanteeseen edes ohimennen, puolia valiten. Täältä kylmästä pohjoisesta kun asiat eivät vaikuta niin kovin mustavalkoisilta.
• Interpolin agentti (jota kai lähinnä voidaan kuvata sanalla hunk) on epäromanttinen ja tylsä, ja paranormaalin romantiikan edustajaksi koko tuotos on ... no, reippaan moderni kylläkin, mutta silti aika epäkiinnostava.
• Kirjan päähenkilö jää vähän valjuksi, enkä ole varma, onnistuuko Kerr käsittelemään sankarittarensa painoasiaa lopulta kuitenkaan kovin rakentavasti: on tietysti tavallaan virkistävää, ettei päähenkilö ole langanlaiha vain koska aineenvaihdunta on mitä on huolimatta siitä, että syö päivittäin hevoisen, mutta ehkä vielä virkistävämpää olisi ollut, jos koko painoasialle olisi vain viitattu kintaalla.

Tuomio: sopii teini-iässä Kerrin tuotantoon ihastuneille, paranormaalin romantiikan bestiksille ja kaikille, joiden mielestä Bond-leffoista väännetyt kirjojen nimet ovat hauskoja. LtE:in myötä annan myös vihdoin periksi ja luon tänne "paranormali romantiikka" -tägin.

River Marked

Briggs-kiintiö alkaa ehkä olla täydenpuoleinen tämän kevään osalta, mutta vielä sananen - ja tällä kertaa todella tarkoitan sitä, sananen - Mercy-sarjan uusimmasta osasta nimeltä River Marked.

River Markedin lukemalla saa nimittäin täsmälleen sitä, mitä tilaa - RM on osapuilleen yhtä viihdyttävä kuin sarja keskimäärin tähänkin asti (eli melkoisen, mutta ei aivan yllä edellisen osan, Silver Bornen tasolle.) Erikoisbonuksena Yhdysvaltain alkuperäiskansojen asiat, jotka saivat ainakin rouva Sivukirjaston miettimään puoli kirjaa, josko alkuperäiskansat ovat ihan oukkei sen kanssa, miten rouva Briggs heidän myyttejään käsittelee - täältä käsin kun on aika vaikea moista arvata.

Jos on jo Mercyn kanssa tuttavallisissa väleissä, ei takuulla menetä mitään sarjan uusimman parissa, ja jos ei vielä ole, kannattaa ehkä aloittaa sarjan alkupäästä.

Sitten tärkeämpiin asioihin: se, joka lainasi Kitty-kirjani (oletettavasti polttareissani) ilmoittautukoon oitis. Haluan tietää, missä ne ovat. (Jos olen itse jemmannut ne jonnekin kirjahyllyn taakse, unohtakaa tämä kohta.)

Silver Borne

Harva asia on viime aikoina saanut mut niin tietoteknis-kärttyisäksi kuin Bloggerin toimimattomuus viime viikolla, mutta nyt menetetty sisältö palautti itse itsensä ja pienen tappelun jälkeen sain rikkimenneet tägitkin korjattua, joten ehkä elämä jatkuu. (Blogger, sinua on varoitettu.)

Kirjastoon tuli vihdoin - vihdoin! - Patricia Briggsin uusi Mercy Thompson, Silver Borne, joka saattoi olla tähänastisista sarjansa paras, ja erinomaisen viihdyttävä. Kirjassa Mercy yrittää palauttaa lainaamaansa teosta, haltioista kertovaa, opuksen oikealle omistajalle, mutta omistaja katoaa ja joku vainoaa Mercyä. Lisäksi Mercyn vanha hoito Sam alkaa tuntea pitkän ihmissusielämän taakan harteillaan ja pyrkii ihmispuolensa kautta laittamaan asialle pisteen.

Silver Borne oli vauhdikas ja viihdyttävä, eikä siinä ollut sellaisia kiusallisia juonenkuljetuksellisia seikkoja (kuten vääryydellä syytetyksi joutuminen), jotka saavat rouva Sivukirjaston kärttyisäksi. Lisäksi SB oli oikeastaan aika hauska - etenkin hetket, jotka Sam viettää susimuodossa, toiva allekirjoittaneelle iloa. (Vaikka tapa, jolla Samin ongelmia käsitellään, tuntuukin täysin höperöltä, on oikeastaan ihan kivaakin, että fiktiossa sentään kaiken ei aina tarvitse olla vaikeaa.) Mercyn ja Adamin suhde kehittyy, mutta on yhä myrskyisä - kuten kunnon romantiikassa tietenkin pitääkin (eikä tule unohtaa sitä, että Briggsin kirjat luokiteltaneen useimmissa kirjakaupoissa hyllyyn "paranormal romance".)

Seuraavaksi lukuvuorossa on niinikään ihanan, ihanan kirjastolaitoksemme tarjoamana Briggsin River Marked. Sitä odotellessa.

Hunting Ground

Odotellessani Patricia Briggsin uutta Mercy-kirjaa kirjaston valikoimiin olin tarpeeksi epätoivoinen tarttuakseni Alpha and Omega -sarjan seuraavaan osaan, Hunting Groundiin joka laskutavasta riippuen on toinen tai kolmas (sarjan ensimmäinen tarina oli ilmeisesti pienoisromaani ja osa jotain kokoelmaa.)

Anna matkustaa miehensä kanssa Seattleen, kokoukseen muiden kansojen (suomalaiset mainittu whoo! Hyvin epäimartelevasti mutta silti whoo!*) ihmissusien kanssa aiheesta "kaapistatulo". Ranskalaisten pomo on varsinainen ylipahis, joka hieman odottamatta päätyy heittämään henkensä epäilyttävällä tavalla kesken konffan. Anna joutuu avustamaan murhan selvitystöissä.

Lukukokemus oli sekä odotettu että odottamaton. Odotettu siksi, että se oli tavallaan hyvin tuttua Briggsiä hyvässä ja pahassa: erityisen viihdyttävä, kyllä, päähenkilön kaikki edellisessä osassa otetut kehitysaskeleet nollattu, kyllä, romantiikkaa ja miehistä pullistelua, kyllä. Odottamaton siksi, että kirjan takakansitekstin kirjoittaja ei ollut ilmeisesti lukenut teosta. Onneksi, sillä takakannen mukaan pääaiheena on Annan viaton mutta murhasta syytetty mies. Inhoan viaton syytetty -tarinoita yli kaiken, ja olen todella iloinen siitä, että HG:issa oli oikeasti melko lailla muutakin sisältöä.

Vaikka Anna reipastui kirjassa melko lailla, en silti diggaa tästä sarjasta ihan yhtä paljon kuin Briggsin Mercy Thompson -sarjasta.

* Otaksun tämän täyttävän patriotismin minimivaatimukset.

Soulless

Tämän vuoden eka kirja oli Gail Carrigerin Alexia Tarabotti -sarjaan kuuluva Soulless, joka onkin hengästyttävä reissu viktoriaaniseen Lontooseen.

Alexia asuu äitinsä, isäpuolensa ja sisarpuoltensa kanssa varsin mukavasti Lontoossa eikä paljon odota loppuelämältään, koska voimakastahtoisena ja fiksuna naisena on jäämässä vanhaksipiiaksi. Sitten vampyyri käy Alexian kimppuun eräillä kutsuilla huonoin seurauksin. Huonoin seurauksin vampyyrille, sillä Alexialla ei ole sielua, ja tämä nyt jotenkin liittyi jonkinlaiseen immuniteettiin yliluonnollisilta olennoilta. Tai ehkä Alexia vaan hermostui - en oikein muista enää, koska luin tätä aika kuumeessa. No, asioiden kehittyessä sankaritar tempaistaan mukaan tutkimukseen oudoista vampyyrikatoamisista, joita johtaa eräs aivan kaamea lordi Maccon. Käsi ylös ne, jotka eivät näe, mihin tämä johtaa.

Pidin ja en pitänyt Soullessista. Tarinassa ja tekstissä oli muutamia omituisuuksia, jotka kävivät hieman nyppimään. Toisaalta melko vauhdikas tahti ja kaikkea muuta kuin viktoriaaniset kohtaukset Alexian ja lordi Macconin välillä pitivät huolta siitä, että tylsää ei ehtinyt tulla. Niinpä epähuomiossa, ja koska tunsin tarvetta ostaa kirjan, ostin myös sarjan seuraavan osan - tulkitsen itseäni siten, etten ainakaan kehota ketään välttämään Soullessia. Päinvastoin, jos haluaa viihtyä, Soulless on mainio valinta.

Pari Sookieta vielä

Ihmiset, olen ollut eri laiska postaaja. (Ei tämä ole uutisblogi, sanotte te, mene asiaan. Selvä pyy.)

Kuuntelin syksyllä pari seuraavaa osaa Sookie Stackhouse -sarjasta. Voisi kuvitella, että se muodostaa jonkinlaisen ongelman jos samalla katsoo True Bloodia (vampyyri Eric!) mutta ei. Jollain tavalla sarja ja kirjasarja liittyvät toisiinsa koko ajan vähemmän päässäni.

Kuunnellut kirjat olivat siis Dead to the World ja Dead as a Doornail*.

(Joudun lunttaamaan Wikipediasta, hetki.) Aivan, DttW on kirja, jossa sattuu ja tapahtuu. Sookie on näyttänyt ovea poikaystävälleen vampyyri Billille (hienoa, sanon minä) ja törmää töistä palatessaan muistinsa menettäneeseen Ericiin. Ericiä suojellessaan Sookie sotkeutuu sotaan noitajoukkiota vastaan ja suhteeseen muistiongelmaisen suojattinsa kanssa.

DaaD:issa Sookien veli Jason ottaa ja muuttuu ihmispantteriksi. Muu ihmispantterilauma ottaa Jasonin avosylin vastaan, kunnes joku alkaa ammuskella muodonmuuttajia. Jason joutuu epäilyksenalaiseksi ja Sookien pitää selvittää oikea syyllinen. Juoni ei sinänsä ole kovin monimutkainen, mutta onneksi sivujuonia riittää. Osa näistä sivujuonteista on selvästi tarkoitettu jatkumoiksi sarjan juonessa, joten voinemme odottaa yhteenottoa tulevaisuudessa ainakin lähikaupunkin ihmissusilauman uuden johtajan kanssa. Siis jos jatkamme sarjan parissa.

En voi varsinaisesti kehuskella jääneeni koukkuun. Harrisilla on jännä tapa rakentaa juonta, enkä ole ihan varma, pidänkö siitä vai en. Suhtaudun asiaan kuitenkin varovaisen positiivisesti, kunnes teen lopullisen päätöksen. Kuunteluun nämä sopivat sinänsä ihan mainiosti, ja viihdyttäviäkin ovat, mutta joku taas tökkii, ja se joku on mahdollisesti liika toisto - taidan pitää ainakin hetken taukoa Sookien kanssa.

* Sarjan kirjojen nimet ovat ihan sikakökköjä. Aaaargh! Kieriskelen myötähäpeästä.

Bone Crossed

Pidän Patricia Briggsin Mercy Thompson -hahmosta kirja kirjalta enemmän. Kasvu on tosin ollut hyvin pienimuotoista sarjan neljänteen osaan asti; vasta kun luin Bone Crossedia, tajusin, ettei Mercy enää suorastaan ärsytä.

BC:ssä Mercy nuolee haavojaan edellisen seikkailun jäljiltä ja rakentaa varovaisesti suhdettaan naapurin ihmissusilauman johtajaan, Adamiin. Edellisen seikkailun jäljiltä haavojaan nuolee myös paikallinen vampyyrikuningatar Marsilia, ja antaakseen valtiattarelle vähän aikaa jäähtyä, Mercy suuntaa aavepulman kanssa painivan ystävänsä luo Spokaneen. Spokanea hallitsee yksinvaltiaana vampyyri, joka ei suvaitse muita yliluonnollisia otuksia alueellaan, ja Mercy onnistuukin ihailtavasti pysyttelemään vampyyrin tieltä pois kokonaiset 13,5 sekuntia.

Mercy ei enää suoranaisesti ärsytä, koska kaikista typerimmät ideat esitetään nykyisin toiminnan vaihtoehtoina, ei - onneksi - kelvollisina suunnitelmina. Muutoin kirja on kohtuullisen viihdyttävä, ja edelliseen lukemaani Briggsiin (Steal the Dragon) verrattuna on selvää, että kirjailijatar on kehittynyt koko lailla kymmenen vuoden aikana. Bueno. Voisin ehkä lukea seuraavankin, paitsi ettei sitä ole kirjastossa, enkä koe voivani kuitenkaan maksaa siitä.

Tai ehkä sen saa äänikirjana. Josta ilmeisesti koen kuitenkin voivani maksaa. Loogillista.

Dead Men's Boots

Dead Men's Boots on Mike Careyn kolmas Felix Castorista kertova kirja. Jotkut voivat tuntea Mike Careyn myös sarjakuvista, kuten Luciferista ja Hellblazerista, joita molempia olen lukenut en yhtään, mutta herra Sivukirjasto on kyllä (monsieur yrittää hivuttaa sarjakuvilleen tilaa mun kirjahyllystä. Vain kuolleen ruumiini yli, sanon minä.)

Felix asuu Lontoossa ja manaa työkseen kuolleita - ja joitakin vuosia sitten on tapahtunut jotain kummallista, kun suurkaupunki ja koko maa pullistelee aaveita. Tai ei nyt ihan pullistele, kun työkeikkoja ei ihan vaivaksi Felixillä ole. (Aaveiden lisäksi myöskään esimerkiksi ihmissusista ja zombeista ei ole pulaa.) Enimmäkseen Felixin ongelmat ovat kuitenkin mutkikkaampaa laatua kuin perusmanaus. DMB:issa Felixin kollega tekee itsemurhan omituisissa olosuhteissa, ja Felix ryhtyy epämääräisen syyllisyydentunteen ajamana tutkimaan tuttavansa kuolemaa.

Sarjan Lontoo on välillä niin synkeä, että ahdistaa, mutta Felix on mainio hahmo, joka tarinoi ensimmäisessä persoonassa seikkailuistaan. Välillä saa nauraakin! Juoni oli minusta ehkä pikkuisen hupsu, mutta ei se oikeastaan haitannut. Sarjassa aiemmin vastaantulleita hahmoja ja Felixin jatkuvammansorttisia ongelmia kohdataan kirjassa myös, ja lukijana voikin otaksua, että joskus on vielä tiedossa osa joka vetää koko sarjan juonta yhteen. Vaikka DMB noudattelee melko lailla kahden edellisen kirjan asettamaa kaavaa, sen parissa viihtyy kyllä mainiosti - etenkin jos tyksii yksityisetsiväjutuista hieman omalaatuisilla mausteilla.

Kittyn paluu

En puhu noin 0,35 tähteä kaikkialla saaneen Cats & Dogs -leffan pahiksesta, Kitty Galoresta, vaan Carrie Vaughnin sympaattisesta ihmissusipäähenkilöttärestä, Kitty Norvillesta. Ilahdutin itseäni Kittyn myöhemmillä seikkailuilla alkukesästä. (Neljä ensimmäistä seikkailua luin vuonna 2008.)

Huomatkaa hieno kuvakimara, jonka ansiosta asetteluongelmat ovat historiaa.

Kitty and the Dead Man's Hand kertoo siitä, mistä ei Vegasin ulkopuolella ilmeisesti pitäisi puhua. Kitty siis matkustaa Las Vegasiin mennäkseen naimisiin, hukkaa sulhasen ja törmää kaikenlaisiin kummallisuuksiin. Tästä kolmikosta heikoin kirja. Onneksi sulhanen lopulta löytyy.

Kitty Raises Hell kertoo puolestaan siitä, kun Vegas suorittaa vastavierailun. Edellisen kirjan pääpahis janoaa kostoa ja lähettää Kittyn perään jotain kummallista ja palavasilmäistä. Apuaan tarjoaa paranormaaleja ilmiöitä tutkivan tv-shown vetäjien lisäksi epäilyttävä vampyyri Roman.

Kitty's House of Horrors onnistui pelottelemaan myös pelottoman bloggaajanne. Siinä Kitty osallistuu muiden paranormaaleiden julkimoiden kanssa tosi-tv -ohjelman kuvauksiin etäisessä paikassa, josta ei pääse pois. Sitten alkaa tulla ruumiita.

Kitty on ihan huippu. Jotenkin niin inhimillinen sekä ihmissuhteissaan että pyrkimyksissään. (Ei välttämättä aina samaistuttava, mutta inhmillinen.) Kirjat ovat nopeatempoisia ja viihdyttäviä - mutta kirja kirjalta hieman synkentyviä. Sarjan mittakaavassa juonenkäänteet ovat olleet enimmäkseen ennakoimattomia - Kittyn häät sarjan ensimmäisten osien näkökulmasta täysin ennalta-arvaamattoman hepun kanssa tästä mainiona esimerkkinä. Aviosääty ei olekaan mikään happily ever after ja kaiken tavoite, vaan seikkailut jatkuvat.

Odotan kahdeksatta osaa kasvavalla mielenkiinnolla.

Cry Wolf

Tuleva aviomieheni voitti kerran erään argumentin kysymällä, ettenkö ehkä ollut kuullut tarinasta, jossa "poika huusi kettu!" Nauroin liian kovaa jatkaakseni keskustelua.
Tämä ei liity varsinaisesti mihinkään, tulipa vaan mieleen Patricia Briggsin kirjan nimestä Cry Wolf.

Cry Wolf liittyy tavallaan siihen samaan universumiin, jossa myös Mercy Thompson vaikuttaa. Mercy ei kuitenkaan tässä kirjassa ole kuin sivumaininta, sillä pääosassa on ihmissusi Anna, joka ei todellakaan ole alfanaaras vaan jotain ihan muuta. Pohjois-Amerikan ihmissusien johtaja lähettää poikansa tekemään selvää Chicagon laumasta, jonka johtaja pahoinpitelee Annaa. Poika - jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut, olisko ollut Charles - tekee työtä käskettyä ja päättää samantien, että Anna on hänen elämänkumppaninsa. Anna matkustaa johtajien johtajan laumaan Charlesin kanssa (sovitaan, että nimi oli Charles), jossa alkaa tapahtua kummia. Annan erikoistaidoille tulee käyttöä.

Ei ehkä tule ihan yllätyksenä, jos kerron, että kirjassa tavallaan tärkeintä on kuitenkin Annan ja Charlesin suhde. Melko romanttista ja sävyltään melko lailla perinteisempää kuin Mercy Thompson -kirjat (Mercyllähän olisi mies joka sormelle, mutta kun se ei oikein huoli ketään.) Varsinainen juoni on sekin ihan viihdyttävä, mutta kirjan pahiksen kanssa on menty metsästäkin maililla ohi - joillekin pahisparan repliikeille piti vain pyöritellä silmiä, niin kökköjä olivat. Ei sellaista kukaan ansaitse, ei edes merkityksettömistä merkityksettömin sivuhenkilö, saati sitten pääpahis.

Viimeinen tuomio: kevyttä ja viihdyttävää kesäkirjallisuutta.

Iron Kissed

Iron Kissed on kolmas Mercedes Thompson -kirja. Mercystä kirjoittaa Patricia Briggs, joka ei siis ole ihan yhtä tuottelias kuin Carrie Vaughn, joka suoltaa samantyyppistä sarjaa (josta on aikaisemmin ollut puhetta myös, kaivakaa arkistoista, en jaksa linkittää itseeni.)

Ehkä ei pitäisi sanoa "suoltaa". Anteeksi.

Iron Kissed oli ehkä ensimmäinen Mercy-kirja, josta pidin enemmänkin. Aluksi olin sitä mieltä, että se on hyvinkin neljän tähden kirja. Mutta yleensä kahden viikon päästä käyn vääntämässä tähtihanoja pienemmälle, ja niin IK:nkin kanssa. Nyt se on enää kolmen tähden kirja.

Sanottakoon, että Mercyssä on hyvä annos Mary Sueta - kaksi tarkoitan kolme alfaurosta tappelemassa sankarittaresta on luoja paratkoon liikaa - mutta tässä nyt päästiin edes valitsemaan alfauroista yksi. Oikeampi. En kerro kumpi, lukekaa itse. Niin ja tapahtui siinä muutakin.

(Minä suollan tekstiä jotta saisin tänä vuonna lukemani kirjat joskus dokumentoitua ja voisin kerrankin tehdä vuositilinpäätöksen jee.)

Neljä yhden hinnalla: Kitty

Olen ahminut Carrie Vaughnin Kitty-sarjan tähän mennessä ilmestyneet osat noin viikossa, mutta en nyt jaksa kirjoittaa niistä erikseen. Hyviä ovat.


Tutkitaanpa ensin kirjojen nimiä:

1. Kitty and the Midnight Hour
2. Kitty Goes to Washington
3. Kitty Takes a Holiday
4. Kitty and the Silver Bullet

Ihanhan tässä tulee mieleen ala-aste ja Neiti Etsivä -ajat, niisk. Pisteet nimistä, siis.

Vampyyri- ja ihmissusijutut on nyt kerrassaan kuuminta hottia genressä. Anita Blake on tunnettu vampiirinmetsästäjätär jonka seikkailuista kirjoittaa eräs rouva Hamilton. Viimeisen vuoden aikana olen lukenut myös Patricia Briggsin tarinoita Mercedes-neidistä, joka ei ole ihmissusi vaan jonkinlainen skinwalker (siis voi muuttua kojootiksi.) Muitakin on. Mutta Kitty Norville on eka joka kolahtaa ihan tosissaan. (Buffya lukuunottamatta tietenkin.)

Anitasta ja Mercysta tuli molemmista vähän vaivautunut olo. Ihan kuin kirjailija kirjoittaisi omaa fantasiaansa kaikkien luettavaksi. Sekä Anita että Mercy ovat kerrassaan ihmeellisiä ja miehet tappelevat heistä, mikäli eivät palvo maata sankarittarien jalkojen alla. Sittemmin kävi ilmi, että tällaiselle kirjoitustyylille on ihan termikin, Mary Sue. Minua ei kirjallisuuskritiikki niin kiinnosta, mutta tällaisesta mary-sueismista tulee vähän vaivautunut olo. Kuin olisi tirkistelemässä jotakuta.

Ihmissusi Kitty ei - ainakaan minusta - ole tippaakaan Mary Sue. Kittyn ihmissuhteet eivät ole mitenkään itsestäänselvyyksiä, eikä Kittyn elämä ole sen helpompaa tai naurettavasti vaikeampaa kuin tavallisten tallaajien. Kitty jopa kehtaa haluta hieman mainetta ja kunniaa silloin tällöin.

Sen lisäksi Kitty törmää ilmiöihin, jotka ovat merkittäviä sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla. Esimerkiksi kakkososassa käsitellään yksilön oikeuksia; myöhemmin sarjassa tulee vastaan esimerkiksi lapsettomuutta ja läheisen sairastumista. Eikä helppoja ratkaisuja ole. Kirjojen juoni tuntui joko läheiseltä tai muutoin uskottavalta - siis sikäli kun vampyyrit ja ihmissudet ikinä voivat tuntua uskottavilta - ja Kittyn kehitys on ainakin näiden parin ensimmäisen kirjan ajan aika selvää.

Kaiken tämän lisäksi Kitty on ihan kauhean viihdyttävä ja hauska. Me likes.