Kausaalienkeli

Luin juuri Hannu Rajaniemen Kausaalienkelin. Nöyrä mielipiteeni on, että se on (mainiossa) sarjassaan paras opus.

(Tiedoksenne, että luin siitä arvostelukappaleen.)

Minulle kävi Kausaalienkelin kanssa niin, että pysyin paremmin kärryillä kuin aiempien kirjojen kanssa. Osasyy voi olla siinä, että lukijana olen jo Rajaniemen kanssa tutumpi. En haluaisi kuitenkaan viedä kunniaa kirjoittajalta: minusta Rajaniemi ottaa nyt paremmin huomioon meidät, joilla ei ole fyysikon aivoja (seikka, jota olen usein surrut, mutten koskaan niin kovasti kuin Rajaniemen trilogiaa lukiessani); lukijan ohella siis ehkä kirjailijakin on kasvanut.

Nautinnollisia oivalluksen hetkiä tuli lukiessa siellä täällä.

Kirja etenee sillä tavalla, että voro ja Mieli ovat Kaminari-jalokiven perässä aurinkokuntamme kahden pääkeskittymän, zokujen ja Sobornostin ottaessa vähän niin kuin yhteen. (Esimerkki äsken kuvailemastani valaistumisesta on esimerkiksi se, että nyt minulle on selvää Sobornostin ja zokujen ero, enkä pelkää selittää tätä eroa.)

Koska kerronta on jollakin tavalla hanskattavampaa, kaikki mainiot, vinkeät ja vaikeat käsitteet nousevat uuteen arvoon. Eräänäkin aamuna googlasin, mitä ovat NP-täydelliset ongelmat. (En ymmärtänyt kuin kansantajuisimman esimerkin, enkä todellakaan aio selittää sitä.) Siis sillä tavalla ihan hyvällä fiiliksellä googlasin. Kyllä Rajaniemikin asian selitti, mutta hän sai minut myös haluamaan lisää tietoa.

Sarjan tarina on valtavan iso ja kiehtova, mutta jotain voitonriemua koin myös henkilöhahmojen ihmissuhdepuolella. Varkaasta on edelleen vähän vaikea saada otetta (mutta ongelma näkyy olevan minun ja varkaan yhteinen); Mieli sen sijaan otti ja pohti vähän juttuja, joita itse Fraktaaliruhtinaan aikaan pohdin. Hienoa! Puupäisyys ei pue ketään.

Okei, nyt jätin aika lailla huomiotta sen, että oikeasti hauskinta näissä kirjoissa on se vähän vaikeasti aukeava tieteellinen puoli. Hyvä mieli jäi siitäkin, että kirjan - ja sarjan - loppu oli minusta ihan tosihieno. Kyllä näin on.

Rajaniemi viljelee aika paljon viittauksia toisiin kirjoihin. Niistä tykkää se, joka niistä tykkää - itse tykkään. Hyvä, etten naapureita herättänyt riemusta kiekumalla, kun löysin viittauksen Muumipapan urotöihin. Ja nyt on kenenkään turha tulla sanomaan, ettei viitattu Muumipapan urotöihin, kyllä viitattiin, itse ette mitään tiedä.

Gummerukselle muuten erityiskiitos tyylikkäästä kansilinjasta, joka peittoaa britti- ja jenkkikollegansa mennen tullen.

PS. Kausaalienkelin on lukenut myös fanitytöistä paras. Hänkään ei pettynyt.

Perhonen ja jaguaari

Kerjäsin Aliette de Bodardin novellikokoelman Perhonen ja jaguaari kustantamo Osuuskummalta arvostelukappaleena. Se vähän nolottaa; diggaan Osuuskummasta ja olisin ihan hyvin voinut tämän ostaakin. Vaan oli tässä kerjuukirjeessä yksi erityisen hyvä puoli: tulipa luettua tällä vuosisadalla.

Aliette de Bodard on minulle tuntematon kirjailija sikäli, etten ole hänen tuotantoaan aiemmin lukenut enkä kirjailijatarta Finnconissakaan nähnyt. Toisaalta olen lukenut de Bodardista, esimerkiksi Taikakirjaimista, joten tiesin kyllä jotakuinkin, mitä odottaa.

Kaikki novellit sijoittuvat vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa kiinalaiset ja latinot yhdessä ovat ottaneet haltuun Amerikan mantereet. Xuyan valtio on emä-Kiinasta itsenäistynyt, sen eteläpuolella sijaitsee Suur-Mexica. Itärannikolla on mikä lie Yhdysvallat.

Novellit ovat tieteiskirjallisuutta, lähitulevaisuudesta kauemmas. Minusta oli mainio ratkaisu valita vain näitä samaan vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuvia novelleja, sillä paikoin kirjaa lukee jopa kuin romaania, jossa päähenkilön sijasta onkin aikajana. (En tosin tiedä, miten paljon tässä on toimittajan vapauksia otettu, kun en tiedä onko de Bodardilla novelleja, jotka eivät sijoitu Xuyan ja Suur-Mexican aikaan.)

Alun novellit olivat minusta hyviä, ja lopun sitten puolestaan todella hyviä. Muistan, kuinka treffasin Kirjasfäärin Taikan Finnconissa - Taika oli vaikuttunut siitä, miten hienoa on, että avaruusaluksilla on veli, ja olihan siinä jotain aivan ainutlaatuista, myönnän. Minuun kuitenkin vetosi eniten kokoelman huikea päätös Kaksi siskoa maanpaossa, jonka jälkeen piti tovin ajan vain hengittää. Harvoin on mikään novelli herättänyt tällä tavalla tunteita.

Tätä passaa suositella - toimii lahjana ja lahjuksena.

Sokeanäkö

No niin, nyt onkin hyvä tilanne heittää tähtisysteemi romukoppaan, sillä kyseessä on arvostelukappale, enkä tiedä, miten tälle nyt oikeudenmukaisesti tähtiä läiskisin.

Huomaatte muuten, että teen jälleen aikahypyn huolimatta siitä, että jonossa odottaa muitakin kirjoja. Viittaan kaikenlaiseen diskurssiin sielunsa myymisestä.

Peter Wattsin Sokeanäkö oli osapuilleen juuri sellaista tieteiskirjallisuutta, joka painelee henkilökohtaisia nappuloitani. Kylmää, kovaa, muukalaista ja pohdiskelevaa. Tällä kertaa pohdiskelun erityisaiheena on tietoisuus.

Juonisynopsis on, että tulee muukalaissignaali ja lähetetään retkikunta syvään avaruuteen.

No, olen kuullut Sokeanäöstä muunkinlaisia kommentteja. Tunnelma on kieltämättä kalsea, kuten edellisessäkin lukemassani Wattsissa. Päähenkilö on sosiaalisesti dysfunktionaalinen, potenssiin kuusi edelliseen lukemaani Wattsiin nähden. Nämä eivät allekirjoittanutta haitanneet. Pystyn kyllä hengaamaan dysfunktionaalisen päähenkilön kanssa, kunhan hän ei muuta meille. Päähenkilön esittelemät teoriat evoluutiosta miesten ja naisten välisen sodan perustana sen sijaan olivat minusta vähän väsyttäviä.

Pidin kovasti siitä, ettei Watts liiemmälti selittele auki sitä Maata, joka kirjasta on luettavissa. Lukija voi poimia olennaisen vihjeistä. Saman asian varjopuolena on sellainen pitkän päälle rasittavaksi käyvä cliffhanger-kirjoittelu, jossa mikään yksittäinen asia ei etene kerralla kauheasti ennen jotain takaumaa tai muuta näkökulmavaihdosta, mutta kirjan pituus toimi tässä lukijan eduksi - sadan sivun päästä piirre olisi alkanut todella kiukuttaa.

Tiedepuoli vaikuttaa maallikon silmiini uskottavalta, mikä piisaakin. Tosin olen tietenkin kuunnellut valtavasti tiedeohjelmia radiosta viime aikoina, että kohtahan olen ihan kvanttifyysikon tasoa näissä hommissa. Watts kaivaa tieteiskirjaansa esiin myös myyttisen otuksen, ja tekee sen aika taitavasti. Kävin kuuntelemassa Finnconissa Wattsin haastattelusta osan (huonossa akustiikassa ja yleisessä pörräysolotilassani olisin tarvinnut neuletyön rauhoittuakseni aloilleni*), ja lukukokemustani hieman buustasi Wattsin selitys - vaikea sanoa, kuinka uskottavana olisin Jukka Sarasti -nimellä aateloitua hirviötä muutoin pitänyt, mutta kirjan luettuani tyyppi kuului ehdottomasti listalle mahdottomia asioita, joihin olen valmis uskomaan ennen aamiaista tai jopa brunssia.

Jos nyt yhdellä sanalla pitäisi summata lukukokemus, en tekisi sitä, vaan vaatisin peräti 14 sanaa: pidin kovasti, mutta nyt tarvitsisin jonkun tämän lukeneen toverini kuohuviinille** jauhamaan siitä tietoisuusasiasta kanssani. Kommenttiboksiin saa ilmoittautua.

Suomennoksestakin pidin sen verran, että otin Finnconin mahtavasta kirjastobussista lainaan suomentajan, J. Pekka Mäkelän romskun Nedut. Siitä jorinaa joskus syksyllä sitten.

* Joku muu siellä neuloikin. Kateuteni määrä oli mittaamaton.
** Valitettavasti kuohuviini on oleva omakustanteista villeistä kirjabloggaajien saamia etuisuuksia koskevista huhuista huolimatta. Kylmää ja kuivaa se voi toki ongelmitta olla silti.

Kiduttajan varjo

Gene Wolfen Kiduttajan varjo on ensimmäinen Sivukirjastossa näkemänne arvostelukappale. Kun näin tiedotteen kirjan ilmestymisestä, hautasin periaatteeni arvostelukappaleiden kinuamisesta syvälle suohon: tuli vähän sellainen olo, kuin uusi Potter olisi ilmestynyt seuraavana päivänä. En todellakaan osaa selittää miksi, mutta Kiduttajan varjo oli luettava heti.

Kansi: Gummerus / Sanna-Reeta Meilahti

Käytännössä "heti" tarkoitti seuraavaa viikkoa, mutta itselleni epätyypillisesti raivasin Kiduttajalle tilaa lukujonosta välittömästi sen saatuani. Kiduttajan varjo onkin todella hyvä - takuulla kevyesti paras koskaan lukemani Wolfe. Tänä vuonna kannattaa siis olla erityisen kiltti, ehkä joulupukki tuo tämän teillekin!

Kiduttajan varjo on siis tieteisfantasiaklassikko, joka on alunperin julkaistu ilmeisesti 1980. Se kertoo vanhasta, kuolevasta maailmasta, jonka aurinkokin on pikku hiljaa hiipumassa. (Maailma voisi olla oma planeettamme niin kaukana tulevaisuudessa, että on helppo kuvitella miten sivilisaatiot ovat nousseet, tuhoutuneet ja nousseet taas.) Kiduttajien tornissa oppipoika Severian tekee jotain, mitä ei olisi pitänyt. Tästä seuraa lenkkaria ja käsky siirtyä hoitelemaan pyövelin pestiä toisaalle.

Nyt onkin tavallista enemmän sanottavaa, ottakaa mukava asento.

Kirjan tunnelma ja miljöö ovat mahtavia. Ikivanha ympäristö ja synkeä fiilis toimivat kuin häkä erityisesti noin kirjan puoliväliin asti, jonka jälkeen Severian lähtee linnoituksesta ja kirjan atmosfääri hieman muuttuu. En itse ilahtunut muutoksesta ihan kauheasti - alun hitaampi tempo, yksinäisyys ja vuosituhansien paino istuivat synkeään syysmielialaani koko lailla paremmin kuin loppupuolen jalkautuminen kansan pariin. Silti, kaupunkikuvauksessakin on omat mahtavat hetkensä - ja koko kirjan ajan Wolfe onnistuu välittämään tunteen siitä, että sivilisaatio on vanha ja parhaat päivänsä jo nähnyt. Jatkuvaan kasvuun kannustavassa yhteiskunnassa on ihana lukea hiljaisesta rappiosta, suosittelen kaikille.

Tunnelmoinnista seuraa kuitenkin, että juoni alkaa hitaahkosti ja jää kirjassa melko lailla kesken. Tämä ei minua haitannut lainkaan, koska a) en ole kovin juonivetoinen lukija ja b) jatkoa piisaa, jos Gummeruksen sivuja oikein tulkitsen, heti. Hieno juttu - muistan kyllä sellaisiakin sarjoja, joiden suomentaminen on ilmeisesti lopetettu osaan yksi. Toisaalta nyt olisi järjestettävä aikaa kirjakauppavisiittiin, pikimmiten.

Severian on minusta päähenkilönä ja kertojana melkoisen onnistunut - paikoin hyvinkin uskottava, millä tarkoitan, että sekoitus itsekeskeisyyttä ja ulospäinsuuntautuneisuutta on minusta oikein hyvä. Esimerkiksi argumentit, joilla tyyppi perustelee itselleen osan moraalisista valinnoistaan ovat kerrassaan inhimillisiä, eivätkä - onneksi - paukapäistä sankarillisuutta osoittavia. Vaikka Severian on toistaiseksi suosikkini Wolfen päähenkilöistä, onnistuin kuitenkin vihdoin kiteyttämään sen, mistä en Wolfessa pidä: siinä sitä ollaan, keskellä dialogia, ja yhtäkkiä sankarimme lyö kanssakeskustelijaa, avokämmenellä vain. Että mitä että? (Olen alkanut epäillä, että lukijana olen jotenkin sokea sellaisille nyansseille, jotka tekevät näistä läiskimisistä ilmeisiä valintoja.) Koska kyseessä on kuitenkin varhaiskauden Wolfea, tämä kummallinen tendenssi heretä väkivaltaiseksi on silti hyvin lieassa eikä pääse liiaksi ärsyttämään.

Mitäs vielä ... Juu, se on vielä itse kirjasta sanottava, että vaikka Severian on kiduttaja, väkivallalla ei mässäillä. Onkin itse asiassa aikamoinen taidonnäyte Wolfelta, että kiduttajien kammioihin joutuneiden kohtalo on aidosti hirveä vaikkei kidutuskohtauksia varsinaisesti kuvata.

Sitten muutama kustannustekniseksi luokiteltava kehu, koskapa Kiduttajan varjo on epäammattimaisin silmini tarkasteltuna laatutyötä. Uuden idolini Johanna Vainikainen-Uusitalon suomennos oli ihan valtaisan hyvä: luin kirjaa tavoilleni uskottomana hitaasti, sillä tekstistä todella nautti. Usein huomaan hieman harmittelevani käännökseen tarttumista, mutta nyt niin ei käynyt kertaakaan. Kirja on myös todella kaunis: ihanaa, että kirjan ulkoasuun on tällä tavalla panostettu. Ja vielä lopuksi: Wolfen klassikkoscifin julkaiseminen on minusta silkka kulttuuriteko.