The Mirage

Olen lukenut jotain Matt Ruffilta aiemminkin, muistaakseni kirjan nimeltä Bad Monkeys, ja muistaakseni pidin siitä. Ennakko-odotukseni uutuusteokselle The Mirage olivat siis verrattain korkealla, mutta ne nyt perustuivat suurinpiirtein siihen, että "Hei, uusi kirja Matt Ruffilta! Onpa sievä kansi!"

 

Tarkemmin kun tutkii, tajuaa, että kirja on vaihtoehtoinen historia, jossa Yhdysvaltojen sijaan kovassa kurssissa ovat olleet Arabivaltiot. Kristityt terroristit ovat tehneet ikävän terrori-iskun Bagdadiin (lensivät lentokoneilla korkeisiin torneihin, ajatella) ja nyt ollaan sitten sodassa.

Ensi alkuun vitutti parikin asiaa: 1) Ruff on peilannut historiaa turhankin uskollisesti. Arabiversio CSI-sarjasta tuntui suunnilleen yhtä hauskalta kuin kompastuminen: rytmi katoaa ja menettää uskon tekstiin tai omiin jalkoihinsa. 2) Olen kurkkuani myöten täynnä vuoden 2001 terrori-iskujen terapiakirjallisuutta. Kurkkuani myöten.

Vaan sitten kävi niin, että lukija huomasi Ruffilla olleen taustalla jotain muuta kuin pelkkää historian peilausta. Ehkä kaikki ei olekaan aivan niin suoraviivaista kuin miltä näyttää, sillä pidätetty kristillinen terroristi tuntuu muistavan toisen todellisuuden. Ja kolmen poliisin kautta kerrottu tarina saakin aivan uutta potkua.

Lopulta pidinkin kirjasta siis kovasti. Islamilaisen kulttuurin kuvaus kiinnostaa yhä, vaikkei se jenkkikirjailijan kynästä ikinä aivan autenttiselta vaikuta, ja toisaalta juoni oli juuri sopivan muikea, sellainen, joka tarjosi hyvän syyn alun kompasteluille.

Ja sievä kansikin on! Mutta saattoi The Mirage se silti olla 2001-terapiakirjallisuutta, siitä en mene takuuseen.

All the Lives He Led

Ensimmäinen Frederik Pohlilta lukemani teos on All the Lives He Led. Sovitaanko saman tien, etten ole ainoa, jonka päässä kirjan nimi alkaa heti soida edesmenneen tyttöduo t.A.T.u.:n biisin sävelin: all the lives he led all the lives he led running through my head running through my heeeeeeaad - no, nyt viimeistään toivon, etten ole yksin. Misery loves company, sanovat kai jenkit, selvästi itsekin venäläistä tyttöpoppia liikaa kuulleena.

All the Lives He Led all the lives he ...okei okei... sijoittuu jonnekin kuluvan vuosisadan jälkipuoliskolle. Erilaisista terrorismioperaatioista on tullut koko kansan huvia ja USA on tuusannuuskana Yellowstonen tulivuoren pamahdettua. Sankarimme Brad Sheridan työskentelee Euroopan puolella Pompeijin jubileumissa eräänlaisena velkaorjana, ja kohtaa elämänsä rakkauden lisäksi todisteita siitä, että jotain mätää saapasmaassa.

Ei mennä juoneen sen syvemmin. Se on kohtuullisen nokkela, enkä halua pilata keltään löytämisen fiilistä. AtLHL ei nokkelasta juonestaan huolimatta kuitenkaan ollut ihan minun kirjani: päähenkilö ja kertoja Brad oli suoraan sanottuna aika torvi. Säälittävä torvi, mikä ei tehnyt asiasta aivan suunnattoman paljon parempaa, ja vaikka tyyppi satunnaisesti osoitti yllättäviä selkärangan merkkejä, minusta Bradin seura 350 sivun ajan oli jokseenkin rasittavaa. Lisäksi kirja käynnistyy minusta verrattain hitaasti.

Pohl käsittelee silti aihetta, jota varmaan kaikki meistä ovat silloin tällöin pohtineet: miten toimii ihminen, joka lopullisesti menettää uskonsa ihmiskunnan kykyyn tehdä myös hyvää ja joka keskittyy vain siihen kaikkeen pahaan, jota olemme lajina saaneet aikaan? Tämän kysymyksen suhteen kirjan loppu on oikeastaan aika tyydyttävä, uskottava ja inhimillinen, joten ei tämän lukeminen suinkaan hukkaan heitettyä aikaa ollut.