My Real Children

Uusi Jo Walton on lähtökohtaisesti hyvä uutinen, ja pikkuruinen My Real Children oli ihan mahtava kirja.

Se kertoo Patriciasta, joka vanhainkodissa muistaa elämänsä kaksi erilaista polkua. Polut ovat eronneet, kun hänen kihlattunsa vaati puhelimitse vastausta: menisivätkö he naimisiin nyt vaiko eivät ikinä?

Ja se, mitä Patricia vastaa, vaikuttaa hänen elämäänsä merkittävästi.

Walton kirjoittaa elämästä ihanasti. Patrician kaksi erilaista elämää ovat vuoroin ilosta pursuavia, vuoroin itkettävän surullisia, mutta kumpaankaan elämään ei mahdu vain yhtä sävyä. Kaikki tuntuu kovin uskottavalta, sellaiselta, että tuotahan elämä on kaikkine suruineen, iloineen, riitoineen ja hyvine hetkineen. Kun kirjan loppupuolella Patrician muisti alkoi pettää, tunsin ihan aitoa kauhua yhdessä päähenkilön kanssa.

Mutta Patrician elämän ohella myös aikajanat menevät eri tavoilla. Kirjan lopussa nouseekin esiin kysymys siitä, kuinka paljon sillä on väliä, mitä yksi ihminen tekee - etenkin ruohonjuuritasolla, jossa helposti näyttää siltä, että sillä ei paljon väliä ole.

Huomaan tässä kesän 2015 kirjoista kirjoittaessani, että kirjakesäni oli mahtava. Mikä onni on olla lukutaitoinen.

The Thousand Autumns of Jacob de Zoet ja vähän muutakin

Seuraa Sivukirjastolle harvinainen telkkarivinkki, eikä tämä nyt koske viime viikolla alkanutta Game of Thronesia (josta kyllä pidin). Yle Teema nimittäin esittää neliosaisen dokumenttisarjan Virtuaalivallankumous, josta ainakin ensimmäisen osan perusteella pidin kovasti; jos mahdollista, vielä enemmän kuin Game of Thronesista. Ensimmäinen osa pureutui netin syntyvaiheisiin, mutta ei niinkään tekniseltä vaan ideologiselta kannalta, ja sepäs vasta olikin mielenkiintoista. Löysin tietenkin itsestäni pienen, barrikadeille vapauden puolesta nousevan hippiaktivistin, jopa siinä määrin, että hieman hävettää tuutata nettiin kaikkea tuubaa epämääräisten mielipiteiden (vapaassa jakelussa etenkin Facebookissa) ja blogien muodossa samalla kun Keniassa blogosfääri toimii nyt jo kuin zombikirja Feed lähitulevaisuutta spekuloi, antaen äänen sille, mitä perinteinen media ei käsittele. Kannattaa siis katsoa - vaikka ensimmäinen osa meni jo, niin onhan meillä Yle Areena. Sinne vain klik. Ja jatkossa, kuulkaa, selviää mm. se, miten Google oikeasti tekee rahaa (no, minä toivotan myös spekulaation tervetulleeksi.)

Sitten pikainen tervehdys Tukholmasta, jossa Sivukirjaston edustajisto miinus koira piipahtivat kuuntelemassa rokkia ja tutustumassa Gamla staniksi kutsutun turistirysän nähdäkseni ainoaan vierailun arvoiseen paikkaan, SF Bokhandeliin. Oli lämmintä ja Kindle osoitti voimansa sekä laitteena että Android-applikaationa.

Ja lopuksi vielä tiedottaisin, että suhtaudun David Mitchelliin huomattavasti myötämielisemmin luettuani herran uusimman teoksen The Thousand Autumns of Jacob de Zoet.
 

TTAoJdZ kertoo Jacobista, joka Hollannin kauppakomppanian mukana päätyy 1700-luvun viime vuosina Japanin rannikolle ylläpitämään kauppasuhteita kahden valtion välillä. Asia on helpommin sanottu kuin tehty, sillä Japani on valtiona laittanut rajat kiinni tuosta noin vaan, ja homma tietysti vielä mutkistuu kun Jacob iskee silmänsä hollantilaislääkärin paikalliseen oppi...tyttäreen, Oritoon. Orito kuitenkin joutuu kyseenalaisia riittejä harjoittavan luostarin nunnapuolelle vastoin tahtoaan, ja tästä kaikesta seuraa jotain, mikä ei ole ollenkaan perinteinen seikkailu, vaan tarina joka kaikessa epäloogisuudessaan ja, samalla, jatkuvuudessaan, muistuttaa kovasti elämää ja sitä, miten asiat yleensä järjestyvät, jos nyt hyvin harvoin kuten niiden toivoisi järjestyvän.

Kirjassa oli paljon hyvää; alun jälkeen se tempaisi mukaansa, oli jotenkin aito, ja hauskakin vielä. Jos nyt jotain natkuttamista pitää löytää - ja pitäähän minun, koska en kuitenkaan rakastunut kirjaan, ja koska paremmasta tiedostani huolimatta luulen olevani looginen otus, jonka tulee perustella tunteensa (saatte nauraa) - oli se paikoin hieman raskassoutuinen. Silti, jos haluaa käyttää sanaa "kudelma", se sopii minusta jopa paremmin TTAoJdZ:iin kuin aiemmin lukemaani Pilvikartastoon - vaikutelma kudelmasta on kypsempi, vähemmän pakotettu. Suosittelen.

Red Plenty

Francis Spuffordin Red Plenty hämmensi aluksi hieman; kirjastojärjestelmän mielestä kyseessä on fiktio, Akateemisesta bongasin kirjan ohimennen historiaosastolta. Nopeasti käy ilmi, että Red Plenty on historiaan pohjaavaa fiktiota - historiankuvauksella maustettuna.

'That's it?' he said. 'That's it? The dream of ages, and it comes down to mashed potatoes, woolly socks and shared use of a trombone?'

RP kertoo Neuvostoliitosta ja neuvostoaikojen unelmasta, jossa kommunismi yrittää ohittaa kapitalismin kansalaisille tarjotun materialistisen hyvän määrässä. Tätä unelmaa Spufford käy läpi useiden vuosikymmenien ajalta ja useista eri perspektiiveistä alkaen kommunistisen puolueen pääsihteeri Hruštšovin näkökulmasta ja päättyen tavallisten neuvostokansalaisten elämään, vilkaisten välillä taloustieteilijöiden ja tehtaanjohtajien kamppailua keskushallinnon kanssa. Kirja on jaettu useampaan osioon, jotka esittelevät elämää Neuvostoliitossa fiktion kautta; osioiden alkuun on kuitenkin kirjoitettu (ilmeisesti) puhtaammin faktoihin perustuvat jaksot siitä, millaista Neuvostoelämä on objektiivisemmin tarkasteltuna ollut. Spufford on perehtynyt aiheeseensa tarkasti; kirjan viimeiset 30 sivua käsittävät lähdeluettelon.

Minusta Neuvostoliitto on jokseenkin kiehtova aihe, ja pidin Red Plentystä kovasti - sen lisäksi, että RP oli mukavaa luettavaa, se myös tarjosi kiinnostavan näkökulman entisen naapurivaltiomme vaiheisiin.

Spufford tuntuu myös kirjoittaneen RP:n kohtuullisen objektiivisesti - vaikka mukana on toki länsimaalaisittain odotettavaakin kritiikkiä, välillä Spufford tuntuu miettivän, olisiko järjestelmälle käynyt toisin mikäli päätöksiä olisi ollut tekemässä erilainen sakki. Suhtaudun kuitenkin väistämättä hieman skeptisesti länsikirjailijoiden yrityksiin kuvata venäläistä mentaliteettia ja etenkin historiantulkinta ihmiseltä, joka oman tunnustuksensa mukaan ei osaa venäjää, tuntuu - kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta - siltä, että lukijan on hyvä pitää mukana kriittinen mieli ja muistaa, että jos kaikki internetistä luettavissa oleva ei välttämättä ole totta, päätyy kirjan kansienkin väliin korkeintaan yksi versio totuudesta.

Silti, suosittelen Red Plentyä oikeastaan ihan kaikille, joita historia lainkaan kiinnostaa.

C

Diudiu. Tom McCarthyn C meni vähän niinku toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Ei sillä, että se olisi ollut huono, kun ei ollut, muttei se nyt ollut erityisen huikeakaan, ainakaan siinä mielessä kuin sen käsittääkseni kaikkien muiden Guardianin arvostelijan mielestä on. Ehkä - luultavasti - todennäköisesti - olen vain keskittymiskyvytön.

Jonkinlainen vaihtoehtoinen historia tai historiallinen fantasia C (jonka eduksi on luettava, ettei sen nimeä ainakaan tarvitse lyhentää) kertoo Serge Carrefaxista ja tämän vaiheista aina lapsuudesta ensimmäisen maailmansodan kautta 20-luvun Egyptiin. Tiukasti tarinan tasolla se on paikoin kiehtova ja mukaansatempaava, paikoin hidas kuin mikä. Symbolinen taso olisi ehkä vaatinut enemmän pohdintaa kuin minulta irtosi: omasta näkökulmastani homma käsitteli usein viestintää sekä teknologian että puhtaammin yhteyden näkökulmasta. Päähenkilö Serge oli kummallisen tunteeton, eikä siksi herättänyt ainakaan minussa lukijana tunteita - ja kun tapahtumia kuvattiin hieman etäisen Sergen kautta, ne myös tuppasivat jäämään sekä etäisiksi että osin selittämättömiksi.

Koska C on käytännössä vailla sen kummempaa juonta (siitäkin huolimatta, että Guardianin mielestä koko kirjassa on valtaisa ylätason rakenne, jonka ilmeisesti pitäisi kiinnittää lukijan intohimoinen huomio juonen puutteessakin), loppu tuntui melkoiselta antikliimaksilta - vaikeammat ja raskaammat kappaleet olivat nimenomaan kirjan lopussa. Sitäpaitsi itse haluaisin tuntea jotain kirjaa lukiessani - lähes täysin kylmäksi jättävä opus vaan .. no. Tuntuu turhalta.

The Ring of Solomon

Jos minulta kysytte, Jonathan Stroudin Bartimaeus-trilogian ehdottomasti parasta antia oli djinni Bartimaeus - kaikki muu oli toissijaista. Bartimaeus on kerrassaan valloittava hahmo. Itserakas kuin mikä, nopea leukimaan saavutuksillaan (sekä lukijalle että kulloisellekin herralleen) ja sopivasti pelkuri. Joten kun selvisi, että The Ring of Solomon tarjoaa lisää Bartimaeusta, olin tietysti ensimmäisenä (kirjaston) jonossa.

TRoS sijoittuu virkistävästi Jerusalemiin jotakuinkin vuoteen 950 eKr. Jerusalemia hallitsee taikasormuksensa avulla Solomon, joka on kasannut ympärilleen koko kasan djinnejä ja muita henkiä hallitsevia maageja. Näistä julmimman kynsiin joutuu tietenkin urhea sankarimme Bartimaeus yhdessä arkkivihollisensa Faquarlin kanssa. Djinnit komennetaan valvomaan maanteitä, ja yhdellä Jerusalemiin vievällä tiellä Bartimaeus kohtaa Asmiran, jonka Sheban kuningatar on lähettänyt salamurhaamaan tyrannimaisen Solomonin.

Bartimaeus on yhä kirjan vahvuus, mutta se jotenkin tuo huonommat puolet selvemmin esiin. Bartimaeusta koskevat luvut ovat sekä vauhdikkaita että hauskoja, mutta ihmisistä - TRoS:issa tyypillisesti Asmirasta - kertovat luvut eivät yleensä onnistu olemaan kumpaakaan. Itse asiassa Asmira muistuttaa Bartimaeus-trilogian ihmissankari Nathanielia lähinnä täydellisen huumorintajuttomuutensa puolesta. Kirja kuitenkin käsittelee vallankäytön ja orjuuden tematiikkaa kiinnostavasti, ja Asmirakin jossain välissä hieman relaa.

Tykkään Bartimaeuksesta niin kauheasti, etten ole ihan varma, haluaisinko ikinä lukea Stroudilta mitään, missä Sivukirjaston suosikkidjinni ei fiittaa.

Midnight Never Come

Arvatkaa mitä? Lähestymme jälleen (luultavasti asymptoottisesti*) sitä hetkeä, jolloin blogi on ns. reaaliajassa ja niiden kirjojen virtuaalinen pino, jotka olen lukenut, mutta joista en ole blogannut, lähestyy nollaa. Tilanne vaatii punaviiniä (kohta olen huppelissa jo ennen kuin pääsen illan kemuihin. Kemut jee.)

Muutama vuosi takaperin jossain mielenhäiriössä** ostin Marie Brennanin kirjan Midnight Never Come.

Midnight Never Come kertoo Lontoosta, jota hallitsee kuningatar Elisabeth rautaisin ottein, ja toisesta Lontoosta, jota hallitsee haltioiden kuningatar Invidiana oikeasti tiukasti. Ihmisten Lontoossa hovissa ylenemistä tavoittelee hovimies Michael, ja siellä toisessa hovissa hovineito Lady Lune, joka on kuningattarensa suosion huipun jo ohittanut. Kun Michael ja Lune kohtaavat, he ennen pitkää ymmärtävät, ettei toisen hovin toiminta ole enää kenenkään kannalta terveellistä, ja perustavat vastarintaliikkeen.

Jostain syystä odotin, että MNC olisi pitkäpiimäistä hömppää***, ja olinkin aika vaikuttunut kun kirja rullasi eteenpäin mukavasti ja oli jotenkin kovin tasapainoinen ja jopa jännittävä. Kirjoitustyyli oli ehkä hieman viileä, mutta hyvä tarina korjasi paljon. Tykkäsin etenkin siitä, että kirja vaikutti sisäisesti loogiselta, ja esimerkiksi pelottavat jutut olivat pelottavia, eivätkä juttuja joiden kirjailija ilmoittaa olevan pelottavia (lukijan haukotellessa leveästi.)

Päähenkilöistä Michael oli kiinnostavampi, ja vähemmälle huomiolle jäänyt. Lune oli hieman ristiriitainen hahmo, jonka vaikuttimia oli vaikeahko ymmärtää, etenkin kirjan alkupuolella.

Ilmeisesti nyt pitää tutustua rouva Brennanin muuhunkin tuotantoon.

* Mikäli nykyään Aalto-yliopistona tunnetun, tyttönimeltään Teknillisen Korkeakoulun perusmatematiikan opinnoista on jotain jäänyt päähän, tarkoittaa "asymptoottisesti" sitä, että tähän pisteeseen ei kyllä koskaan tulla pääsemään. 
** Tämän mielenhäiriön nimi on yleensä "Akateemisen pokkariale".
*** Sanoinhan, että ostin kirjan mielenhäiriössä.

Galileo's Dream

Kun niitä edellisessä postauksessa mainittuja tekosyitä vielä on jäljellä, haluan käyttää vanhan tuttumme #421,"tietokoneongelmat". Mutta nyt on konekin pystyssä, joskin tahmea, joten voin näpytellä perusteellisen arvion myös Kim Stanley Robinsonin kirjasta Galileo's Dream.

GD kertoo Galileo Galileista, joka ... törmää ihmisiin tulevaisuudesta. Ihmiset tulevaisuudesta tarvitsevat Galileon apua; käy ilmi, että Galileokin tarvitsee tulevaisuuden tyyppien apua. Premissi oli siis Sivukirjaston mielestä kaikkea muuta kuin lupaava - olettekin ehkä huomanneet, että huumorintajuni meinaa loppua aikamatkailun kohdalla; niin nytkin. Mikään ei ole rasittavampaa kuin kunnon aikaparadoksi (onneksi se Lostkin alkaa loppua.)

Jos tulevaisuuden ja aikamatkailun kuvaukset siis vähän ärsyttivät, pidin kuitenkin onneksi kovasti niistä, lähes puhtaasti historiallisiksi muuttuvista osioista, joissa kuvattiin Galileon elämää Venetsiassa, Firenzessä ja Roomassa. Tyytyväistä hyrinää tähän - kuvaan astui tietenkin myös katolinen kirkko, jonka kanssa Galileolla meinasi käydä kalpaten.

Kirjoitustyyli oli paikoin muistaakseni vähän puisevaa, ja etäisesti muistan, että lopusta halusin jupista jotain, mutta olen jo armollisesti unohtanut, mitä.

Darkmans

Taisin aiemmin mainita, että Nicola Barkerin Darkmans kannattaa lukea?

Toivottavasti kaikki uskoivat. Darkmans on mainio. (Se on myös jonkin tahon ... erm ... Guardianin listalla niistä (luullakseni) SF/F-kirjoista joita pitää lukea. Listoja ei ole pakko uskoa, mutta joskus kannattaa.)

Noin, nyt kaikki sulut on suljettu. Minä lainasin Darkmansin sen listan perusteella. Darkmansin kannessa lukee jotain sen suuntaista kuin "Luettuani nämä 837 sivua olisin halunnut vielä 837 sivua lisää". Ymmärtänette, että lyhyiden kirjojen kannatusyhdistyksen jäsenenä olin skeptinen.

Mutta oikeassa olivat. Darkmansia olisi lukenut lisääkin.

Itse juoni on hieman ... jopa ... vaikeasti selitettävä. Kirja kertoo useammasta ihmisestä, joiden elämät ovat kietoutuneet yhteen, ja joiden elämässä vaikuttaa suoraan keskiajalta peräisin oleva kaaos. Kirjoitustyyli on omintakeinen, mutta sopiva.

Mahtava kirja.