Brain Plague

Ilmeisesti kirjastoaineiston selailu onnistuu virtuaalisestikin - hain jotakin kirjaa kirjaston webisivuilta, ja vaikka hakemaani kirjaa ei löytynyt, löytyi Joan Slonczewskin Brain Plague ikään kuin siitä vierestä. Häkellyin moisesta sattumasta niin, että varasin kirjan toki saman tien.

Jollain tavalla Brain Plaguen väitetään kytkeytyvän huikeaan A Door into Oceaniin, jonka viime kesänä kuuntelin, mutta itse en kytköstä huomannut. No, välissä on toki useita teoksia.

Brain Plague käsittelee ihmisyyttä ja oikeuksia jännällä tavalla: on mikrobeja, jotka muodostavat yhteisöjä, ja jotka hengaavat ihmisen kallossa. Isäntä voi näiden mikrobien kanssa kommunikoida - ymmärtäen toki, että muutama ihmisen kuukausi on pienelle mikrobille elinkaari, ja suhde luodaankin pikemminkin yhteisöön kuin yksilöön. Toimivina yhdyskuntina mikrobeista on hyötyä, kuten uransa alussa takkuava taiteilija Chrysoberyl saa huomata - mutta jos yhdyskunta ei toimi, se muuttaa ihmisen tahdottomaksi endorfiinivasteen orjaksi virittämällä hieman hormonituotantoa. Väärin toimivien yhdyskuntien orjia on Chrysoberylin kaupungissa yhä enemmän ja enemmän; rutoksi asti.

BP oli mainio opus, vaikka päähenkilön ajoittainen vatuloiva ote elämään hermostuttikin hieman. Onneksi Chrysoberyl on enimmän aikaa ihan reipasotteinen nainen, joka joutuu miettimään oikein tosissaan sitä, miten kohdella pään sisällä asuvaa yhteisöä, joka pitää häntä jumalanaan. Onko heitä oikeus rankaista esimerkiksi juurikin endorfiinivasteen käpistelystä, ja jos on, miten? Entäs se yksi siirtolainen, joka ei lainkaan pidä sankaritartamme jumalana - mitä hänelle tulisi tehdä?

Ihan yhtä paljon en Brain Plagueen rakastunut kuin aiempaan lukemaan Slonczewskiin, mutta tässäpä silti selvästi kirjailija, jonka teoksiin kannattaa perehtyä laajemmaltikin. Hyvä; yksi odottaakin jo hyllyssä.

Kuolemattomien kaarti

Aamuvirkun yksisarvisen tontilla tulin jo todenneeksi, ettei Steph Swainstonin Kuolemattomien kaarti ollut minusta yhtään niin vaikuttava kuin Tähtivaeltajan Jerrmanista.

Kokemus jäi silti kintsusti plussan puolelle, sillä edellinen (jo ennen sivukirjastoaikoja) lukemani Swainston (Kk:n jatko-osa, tietty) jätti herkkään mieleeni pysyväisluonteisen epäluulon joka aktivoituu, kun näen nimen "Swainston". Kuolemattomien kaarti oli parempi, onneksi.

Juonesta sen verran, että päähenkilö Jant taistelee addiktionsa kanssa uskottavasti ja (muiden keisarikunnan lahjakkaiden kuolemattomien kanssa) valtakunnan vallanneita turilaita vastaan epäkiinnostavasti.

Jälkikäteen pohdittuna juuri addiktion kuvaukset olivat kirjan parasta ja kiinnostavinta antia, mutta Jantin tripit ja kaikenlaisen sinänsä ihan toimivan ja kiinnostavan henkilöiden välisen vuorovaikutuksen katkaisi milloin mikäkin taistelu. En jaksa sotakuvauksia juurikaan; jos tekään että jaksa, tässä Kuolemattomien kaartin taistelut tiivistettynä: joku joukko hyökkää johonkin, toinen joukko linnoittautuu muurin taakse, jossain pettää valli ja joltakulta purraan jalka irti. Krooh, yäk, pyyh.

Swainstonin proosassa on myös joku elementti, josta en oikein saa otetta - tai innostuttua. Jatkamme Stephin kanssa tästedes elämää erillämme; hän kirjoittaa muille lukijoille, ja se on ihan ok.

Kustantajan kanssa minulla sen sijaan on turilas kynittävänä: onko kirjan nimi "Kuolemattomien kaarti" vai "Sotamme vuosi"? PÄÄTTÄKÄÄ.

Drood

Pohdin Dan Simmonsin Drood-kirjan lukemista todella pitkään. Se on nimittäin paksu. PAKSU! Masensi jo kättelyssä vähän, mutta kun sitä oli kehuttu ja olin sen jollekin listalle lisännyt ja kun sitä on vähän sellainen pakkomielteinen kaikenlaisten listojen suhteen ja ... Niin että luin sen sitten kuitenkin.

Kannatti. Drood oli mainio vaihtoehtoinen historia. Tämä saattaisi kiinnostaa muutoin spekulatiivisen fiktion kenttiä kartteleviakin, sillä kirja pyöri Charles Dickensin ympärillä.

Kertojana Droodissa toimii Wilkie Collins, Charles Dickensin ystävä ja suojatti. Romaanin Herra Collins on näkemyksiltään aikaansa nähden kohtuullisen progressiivinen kirjailija ja samalla pahimmillaan melkoinen ... no, niin, mulkku. Kunnianhimoinen kirjailija on myös oopiumaddikti, ja tämä addiktio tuo kirjaan oman pikantin lisänsä. (Romaanin herra Collins siksi, että Wilkie Collins on historiallinen hahmo, ja romskun tapahtumista monet ovat ainakin Wikipedian, tuon kaiken informaation ehtymättömän ja oikeamielisen lähteen mukaan oikeasti tapahtuneet.)

No, Wilkie kertoo siis Dickensin viimeisistä vuosista ja ystävyydestään suuren kirjailijan kanssa. Ystävyys, jonka kilpailuasetelma ennen pitkää muuttaa kateudeksi ja katkeruudeksi, onkin kiehtovaa luettavaa - jopa kiehtovampi kuin kirjan varsinainen juoni: Collins näkee ystävänsä joutuneen mystisen Drood-nimisen hahmon valtaan, ehkä jopa ryhtyvän murhaajaksi, ja yrittäessään pelastaa ystävänsä Collins uppoutuu itsekin yhä syvemmälle Droodin verkkoon.

Kun sanoin, että herra Collinsin oopiumaddiktio tuo kirjaan oman pikantin lisänsä, tarkoitin sitä todella. Lukija - ainakin minä - saa ehdottomasti kieroa lisänautintoa miettiessään, missä määrin Collinsin todistamat kauheudet ovat hänen omien huuruisten aivojensa tuotetta. Sekä Collinsin että Dickensin hahmot olivat muutenkin mainiosti toteutettuja ja kaiken lisäksi ainakin minulle jäi vaikutelma siitä, että kirja oli kirjoitettu maallikon silmiin uskottavasti ajan tyyliin: vaikka kirja oli paksu, se oli yllättävän nopea luettava, ja loppupuolella jopa hetkellisesti toivoin, että kirja olisi ollut vielä hieman paksumpi.

Nyt vain tuntuu siltä, että pitäisi ehkä uskaltaa lukea myös hieman Dickensiä. Hmmm.