Vermilion

Molly Tanzerin Vermilion (The Adventures of Lou Merriwether, Psychopomp), on ollut viime aikojen riemastuttavimpia kokemuksia.

Siis sen ohella, että tyttäreni oppi pyöräilemään.

Kirjallisuuteen keskittyen, kuuntelin Vermilionin äänikirjana loppuun ihan tovi sitten, ja nyt en oikein osaa enää olla, kun en voi kuunnella Vermilionia. Asiaa ei yhtään auta se, että Tanzer kirjoitti tarinansa lopun avoimeksi - sillä tavalla, että jatkoa voisi tulla, mutta toisaalta myös sillä tavalla kuin elämä tuppaa olemaan.

Kirja siis kertoo Lou Merriwetheristä, joka jonkinlaisessa rinnakkaisuniversumissa manaa haamuja takaisin hautaan San Franciscossa. Lou on puoliksi kiinalaista syntyperää, puoliksi britti, ei oikein kotonaan missään - mutta kun kiinalaisia alkaa kadota mystisen rautatiehomman perässä, Lou saa mutsiltaan käskyn selvittää homma.

Sitten on jotenkin kauhean viehkoa länkkäriä maailmassa, jossa demoneita ja vampyyreja on oikeasti, mutta sen lisäksi myös puhuvia karhuja.

Herkullista.

Lou ei ole kaikkein helpoin matkatoveri, mutta sydän hänellä on paikallaan. Kirjan paras kohta oli matkakertomus, ja toinen paras kohta oli matkan pää mystisine parantoloineen, jossa kaikki ei näytä olevan ihan kosher.

Erityismaininta muuten äänikirjan lukijalle, Emily Woo Zellerille, joka hanskasi kirjan kaikki äänet sillä tavalla, että äänestä tiesi kuka kulloinkin on äänessä, hetkeäkään ei tarvinnut miettiä.

Mutta mille tässä nyt alkais, en tajua.

While We Run

Ihmisen muisti toimii näemmä niin, että se muistaa When We Wake -kirjan lopussa olleen jonkun koukun, joka on tosin unohtunut jo blogipostausta tehdessä, mutta joka kuitenkin jää johonkin alitajuntaan kaihertamaan sillä tavalla, että jatko-osakin pitää lukea, tahi siis tässä tapauksessa kuunnella.

While We Run kertoo Teganin tarinan toisen puolen - mutta tällä kertaa Abdin, Teganin poikaystävän näkökulmasta.

Abdi ja Tegan kiertävät ympäri resurssiköyhää Australiaa ja vähän ulkomaillakin mainostaakseen hallituksen sukupolvialusprojektia. Työ mainoshommissa ei ole aivan vapaaehtoista, vaan kidutuksen alla tehtyä, ja molemmat nuoret joutuvat kertomaan hallituksen valheita.

No, sitten he pakenevat. Ja käy ilmi, että valheita on kerroksittain, eikä ole ollenkaan selvää, että kuolevalta planeetalta on lopulta poispääsyä.

Tykkäsin kirjan lukijan afrikkalaisaksentista (tai siltä se harjaantumattomaan korvaani kuulosti), mutta juonen osalta menetin aika monia pätkiä ympäriinsä juoksentelua, kiinni jäämistä ja pakenemista. En ole aivan varma siitä, oliko se vain huono juttu.

Healey on kumminkin onnistunut kirjoittamaan sellaisen dystopian, jossa - vaikka ympäristö ei ole vielä niin rikki kuin voisi olla - sydäntäsärkevästi kovin hyviä valintoja ei tunnu kellään olevan edessä.

The Affinities

Robert Charles Wilsonin The Affinities on melkein mahtava, mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Tai ehkä se vain valitsee eri tavan käsitellä teemoja, joista olisin halunnut enemmän ymmärtää, mutta silti.

The Affinities kertoo sosiaalisista verkostoista, joihin jäsenet valitaan psykologisen profiloinnin avulla. Kunkin verkoston jäsenet tuntevat jonkinlaista syvää luottamusta toisiinsa, ihastuvat toisiinsa - eivät välttämättä seksuaalisessa mielessä vaan ihan vain sillä tavalla, jolla toiseen ihmiseen joskus ihastuu ystävänä - ja kokevat luontevaksi auttaa toisiaan.

Sisään päässeille siis jonkinlainen sekoitus unelmaa ja märkää unta.

Ulos jääneille kitkerä paikka, ja tämä on ehkä lopultakin se, mistä olisin itse halunnut lukea enemmän: mitä tapahtuu, kun tietoisesti muodostetaan sisäpiirejä, jotka haluavat olla tekemisissä enimmäkseen toistensa kanssa?

Mutta Wilson käsittelee tätä hieman toisin. Kertojaääni päätyy osaksi oman possensa johtavaa sakkia, hän politikoi ja neuvottelee edistääkseen omiensa asemaa. Toinen merkittävä ryhmittymä päätyy tietenkin, lähes väistämättä, vihollisasemaan. Myöskään yhteiskunta ei katso näin valtavaa kansallista yhtenäisyyttä rikkovaa voimaa hyvällä. Tästä kaikesta seuraa juoni, joka on ehkä inan verran toiminnallisempi kuin toivoisin.

Suljin äänikirjasoftan kirjan jälkeen puoliksi vaikuttuneena, puoliksi turhautuneena. Kirjassa on kuitenkin niin paljon kiinnostavaa, että sitä on aika helppo suositella, jos aihe kiinnostaa.

Positive

Ajattelin, että kunnon zombimeijastus on aina tarpeen, ja ostin David Wellingtonin teoksen Positive Audiblesta. (Wellington on hyvä go-to -henkilö näissä hommissa. En itse asiassa tiedä, onko Wellington kirjoittanut mitään muita kuin zombiaiheisia kirjoja.)

Tässä eletään aikaa zombiapokalypsin jälkeen. Päähenkilö Finn asuu New Yorkin raunioilla yhteisössä, mutta saa fudua kun tila muuttuu ei-infektoituneesta mahdollisesti tartuntaa kantavaksi: positiiviset siirretään leirille ja sillä piste.

No, eihän mikään tietenkään niin suoraviivaista ole: Finn joutuu ihan tosissaan tekemään töitä päästäkseen sinne leirille, ja luodakseen itselleen jonkinlaisen paikan maailmassa.

Kirja oli ihan kiva ja viihdyttävä, mutta siinä se suunnilleen oli. Tarkoitan, että vaikka kuuntelin opuksen nyt tässä talvella, en oikein edes ihan muista, miten se lopulta päättyi. Eikä siinä sitä zombimeijastustakaan niin paljon ollut, vaan erilaisten ja eri tavalla vinojen yhteisöjen kuvausta.

Yleisfiilis siis vähän nojoo.

Seveneves

Neal Stephenson on hyvää uppoutumislukemista eritoten pitkille lentomatkoille, joissa minimimäärä kansia/maksimimäärä sivuja on hyvä kombo.* Lentomatkojen ulkopuolella olen välillä vähän masentunut sivujen määrästä, ja moni Stephenson odottaakin yhä seuraavaa lentomatkaa.

Päätin testata tyypin uusimman teoksen äänikirjamuodossa, sillä Seveneves vaikutti tosi kiinnostavalta.

En osaa sanoa, oliko Sevenevesin kuuntelu lukemisen sijaan virhe, vaikka se nyt on selvä, että jos en olisi kuunnellut, en vieläkään tietäisi, mitä opuksessa tapahtuu.

Tarina on ihmiskunnan tarina: se kertoo siitä, miten kuu räjähtää, maapallo muuttuu asuinkelvottomaksi ja osa ihmiskunnasta yritetään pelastaa nostamalla se avaruuteen. Teknologia ei näillä onnettomilla ole juurikaan (jos yhtään) edellä omaamme, joten haasteita piisaa.

Toisin kuin kuvittelin, tosi iso osa kirjasta on näitä haasteita. Stephenson kirjoittaa viimeisen päälle yksityiskohtaista tekstiä, enkä voi väittää, etteikö ajatus useammankin lentoradan kuvailun aikana olisi harhautunut ihan muualle kuin kiertoradalle. Siinä välissä kirja toimi muistaakseni oivallisesti.

Opuksen viimeinen osa kertoo sitten ajasta, jolloin ihmiskunta on rämpinyt ns. kuiville ja muokkaa planeettaa nyt asuttavaan kuntoon. Lajimme on muuttunut isolaation aikana joltisenkin, ja rakentaa nyt uutta maailmapoliittista ilmapiiriä.

Tämä osa oli periaatteessa kaikkein kiinnostavin, mutta valitettavasti en saanut mielenkiintoani kohdistettua siihen kunnolla enää ollenkaan.

Se on muuten sanottava, että Stephenson on joko seurannut tarkkaan Martinin puuhia TAI tehnyt tätä aina - en muista - mutta henkilöitään kohtaan hän on kohtuullisen armoton. Nyyh.

* Joojoo Kindle, mutta sitä ei saa pitää lennon nousun aikana vieläkään päällä, ja ne voivat olla tosi tylsät 10 minuuttia ne.

California Bones

Vuonna 2010 väitin odottavani suurella mielenkiinnolla Greg van Eekhoutin seuraavia edesottamuksia, ja jo vuonna 2015 toteutin uhkaukseni ja tartuin toiseenkin van Eekhoutiin. Ei sillä, olenhan minä niitä katsellut, mutta kun kirjastosta ei ole saanut ja ostan kirjoja nykyisin niin nihkeästi ... vaan California Bonespa tuli Audibleen. Ja äänikirjoja kyllä ostan.

Suuri mielenkiintoni laantui vähän meh-kokemukseksi. California Bones on kovin erilainen kuin norjalaissävytteinen maailmanloppu: Daniel Blackland asuu Kalifornian valtiossa ja suunnittelee kostavansa isänsä murhan. Mutta sillä välin vähän keikkaa, sillä pitäähän rehellisen varkaan jotenkin elää.

Sitten seurasi seikkailu, johon en oikein osannut kiinnittyä. Ei tavallaan ole mitään syytä, miksi en: kaikesta päätellen se oli sellaisena oikein hyvä. Ainakin siltä tuntui aina, kun huomioni kiinnittyi kirjaan tarpeeksi.

Suuri mielenkiinto, olit hauskaa seuraa, mutta nyt olet poissa.

Chimpanzee

Valitsin Darin Bradleyn Chimpanzeesta äänikirjaversion, ja sainkin ääninäytelmän, jonka jälkeen tavalliset äänikirjat eivät tuntuneet paljon miltään.

Chimpanzeessa siis lukijoita on useita ja äänimaisemaan on panostettu. Hieno kokemus, vaikka se osin teki hommasta myös vaikeamman - siis välillä oli vaikea saada selvää.

Chimpanzee sijoittuu lähitulevaisuuden Amerikkaan. Talous on romahtamassa hiljalleen, eikä koulutus takaa enää mitään. Mitä tapahtuu, kun ei voi maksaa jättimäistä opintolainaansa takaisin? Sen tilanteen edessä on kirjan päähenkilö ja minäkertoja Benjamin Cade, joka on saanut fudut kirjallisuudenopettajan pestistään ja maksaa nyt lainaansa takaisin osallistumalla työkomennuksille ja ... muistintyhjennysoperaatioon. Kaikkea ei viedä, mutta kaikki tutkinnon kautta hankittu viedään.

Mutta mitä jää ihmisestä, kun valtavia aukkoja tulee mieleen? Keskellä kaupunkien levotonta ilmapiiriä Benjamin yrittää jättää itsestään jotain ja siirtyy pitämään luentoja keskellä puistoa.

Chimpanzee on aika pieni kirja, ja synkkyydessään harvinainen tässä pienessä synkässä romahduksen jälkeisten kirjojen kentässään. Vai pitäisikö sanoa, että kirja kertookin siitä, millaista on elää sortuman keskellä?

Pidin kokemuksesta - ja tämän ääninäytelmän jälkeen on vähän vaikea puhua pelkästä kirjasta - kovasti. Suosittelen.

The Boy Who Drew Monsters

Olen ilmeisesti lukenut Keith Donohuelta joskus jotain aikaisemminkin, mutten muista siitä mitään. Siinäpä pähkinänkuoressa syy siihen, miksi pidän kirjablogia.

The Boy Who Drew Monsters oli aika puhdasveristä kauhua. Jack on kymmenen korvilla eikä suostu poistumaan kotoaan. Vanhemmat ovat voimattomia ja paras - ja ainoa ystävä Nick - ajautuu syvemmälle ja syvemmälle Jackin maailmaan, aivan tahtomattaan. Sillä Jackin viimeisin juttu on piirtää hirviöitä ... Ja nyt on sillä tavalla, että niitä hirviöitä sinne Mainen rannoille alkaa tulla.

Hirviöt ovat pelottavia, mutta vielä pelottavampaa on Jackin vanhempien avuttomuus ja keskinäinen kitka. Äiti kääntyy papin puoleen (mutta ei sellaisen, joka lohdullisesti tarjoaisi vastauksia, vaan inhimillisen, hieman avuttoman pastorin); isä koluaa rantoja etsiessään jotain todistetta siitä, että hirveä on todellista.

Ja todella pelottavaa on se, miten Nickin omat vanhemmat hylkäävät tämän, kerran toisensa jälkeen.

Kirjan loppu oli yllätys, ja vähän kipeä sellainen.

Ei harmita, että tämän kuuntelin, mutta vaikka kirja sinänsä oli hyvä, huomasin kyllä, etten ehkä tällaisesta kauhutyyppisestä niin hurjasti nauti. En, vaikka välillä muuta erehdyn kuvittelemaankin. Jos on psykologisen kauhun ystävä, kimppuun vain.

Exo!

Steven Gouldin Exo oli riemastuttava!

Hyppäsin sarjaan vähän kesken kaiken, mutta katsoin, että se on ok, koska sarjassa kerrottiin, ahem, hyppijöistä - siis siinä on kokonainen perhe, joka osaa ikään kuin teleportata.

Ja miten hienoa se oli! Tämän kirjan kuunneltuani meinasin välillä unohtaa, että itse en moiseen pysty.

Päähenkilö on perheen teini-ikäinen tytär Cent, mutta välillä näkökulma on myös vanhempien (voi heitä raukkoja.) Perheellä on tavallaan vähän hankalaa, sillä on kaikenlaisia tahoja, jotka haluaisivat hyötyä heistä, ja kovasti pitäisi pitää salaisuuksia, mutta se ei onnistu tyttären halutessa pystyttää ... oman avaruusohjelman.

OMA AVARUUSOHJELMA! Ja sitten hän tekee sen, ja kuljettaa kamaa kiertoradoille ja takaisin paljon halvemmalla kuin kantoraketit. Ja jotenkin Gould onnistuu kirjoittamaan juuri sellaisen riemastuttavan teoksen, joka saa sydämen sykkimään innosta vähän nopeammin ja ihmisen miettimään, että miten siistiä, miten siistiä ... ja sitten pettymään kun muistaa, että kyse on yhä fiktiosta.

Oli siinä sit kaikenlaista ihmissuhdehommaa myös, mutta eiköhän tärkein tullut sanottua nyt. OMA AVARUUSOHJELMA.

Raising Stony Mayhall

Lupasinhan teille lisää Daryl Gregorya, enkö?

Raising Stony Mayhall alkaa zombihyökkäyksestä, mutta ei lopu siihen: nainen on ajamassa tyttärineen lumimyrskyssä, kun hän löytää pienen vauvan ja tämän kuolleen äidin. Lapsikin vaikuttaa kuolleelta, mutta pian käy ilmi, että hän onkin epäkuollut. Maailmassa, jossa ei epäkuolleita hyvällä katsota.

Nainen antaa lapselle nimen Stony ja kasvattaa sen yhtenä omistaan. Tietenkin Stony on vähän erikoinen: hän kasvaa vain synkronoidusti naapurin pojan kanssa, ei syö, eikä pääse kouluun. Hän on myös hyvin yksinäinen, sillä paras (ja ainoa) ystävä on täysin elossa.

Kirjan alku keskittyy Stonyn myrskyisiin nuoruusvuosiin. Helppoa ei ole nuorella zombilla, jos kohta on sanottava, ettei hän ketään pure. Ja sitten, yhtäkkiä, teini-iän kapinassa, näyttääkin siltä, että hän jää kiinni - vain kohdatakseen yhtäkkiä toisia kaltaisiaan.

Raising Stony Mayhall ei ole yhtä kirpeä ja raivoisa kuin Afterparty, josta pidän näistä kahdesta enemmän, mutta hyvä kirja oli silti kyseessä. Stonyn myöhempien aikojen poliittinen toiminta on esimerkiksi ihan huikaisevan kiinnostavaa.

Näiden kahden perusteella voin melkein varmasti luvata, että Daryl Gregory tulee fiittaamaan Sivukirjastossa jatkossakin.

Afterparty

Afterparty oli ensitutustumiseni Daryl Gregoryyn, mutta ei viimeinen (kuten tulette huomaamaan.) Äänikirjana kuuntelemani opus oli vauhdikas, napakka ja sopivasti kirpeä tarina Lydasta, joka juuri vapautettiin mielisairaalasta.

Lydalla kun on jotain tietoa uudesta, kaduilla leviävästä designerhuumeesta, Numinousista, jonka käyttäjät löytävät jumalan. Tiedon lisäksi Lydalla on myös henkilökohtainen suhde jumalaan. Tai paha setti skitsofreniaa, mistä näistä tietää.

Afterparty oli ihan mahtava. Se oli yllättävä, hätkähdyttävä, hauska ja synkkä. Pääosin ehkä synkkä, mutta kirjan lukeminen - tai kuuntelu - ei ollut tippaakaan synkeää. Teksti ja värikäs henkilögalleria imaisivat mukaansa. Teemat ovat vaikeita, usko tuppaa olemaan henkilökohtainen asia, mutta Gregory hanskaa homman.

Pääosa henkilöistä on jotenkin vähän sekaisin, ja Gregoryn voitoksi voi ehkä laskea sen, miten nämä tyypit sekavuudestaan huolimatta tulevat lähelle, ymmärrettäviksi ja uskottavasti raapivat itsensä elämässään ... johonkin suuntaan, kuka sen sanoo, että aina pitäisi mennä eteenpäin.

Clariel

Garth Nix palaa vanhaan kuningaskuntaan kera Clarielin. Tapahtumat tosin sijoittuvat huomattavasti aiemmas ajassa kuin Sabrielin aloittamassa trilogiassa.

(Sabriel on näemmä luettu hyvissä ajoin ennen Sivukirjaston syntymää - no, menkää kirjastoonne ja lukekaa kirjat, hyviä ovat.)

Koin jotain kummallista vastentahtoisuutta Clarielin aloittamisen kanssa, mutta turhaan. Ainakin äänikirjana Clariel toimi kuin häkä. Hyvin vihainen nuori nainen, jonka tulevaisuuden suunnitelmat lyövät pahasti korville vanhepien tulevaisuusnäkymien kanssa kuulostaa raskaalta, mutta Nix ei anna päähenkilönsä jäädä yksiulotteiseksi. Clariel ei ole dorka, vaikka onkin intohimoinen - ja toisaalta hän on uskottavasti pakkomielteinen. Nix onnistuu luomaan Clarielista niin hienon hahmon, että jollain tavalla se suurempi juonikuvio - johon päähenkilö pikemminkin kompastuu, ja jonka kannalta hän ei ehkä ole niin merkityksellinen kuin traditio vaatisi - toimii vähän kuin toimii elämä, jonka tapahtumat voivat yllättää.

Tai on sekin mahdollista, että jos kirjan lukisi eikä äänikirjana kuuntelisi, juonikuvion kokisi aivan toisin, ja että oikeasti vain huomioni harhautui kriittisissä kohdissa, mutta oli miten oli, Clarielia kuunteli riemukseen.

Girl on a Wire

Gwenda Bondin Girl on a Wire on kertomus nykysirkuksesta, sen taiasta ja synkistä perhesalaisuuksista - ja teini-ikäisten romantiikasta.

Päähenkilö on nuorallakävelijä Jules, joka painostaa sirkusperheensä liittymään suureen, Ameriikan manteretta kiertävään jengiin. Erillään pysyttäytyminen ei passaa sankarittarellemme, jolla on suurisuuntaisia suunnitelmia. Sitten käy ilmi, että erillään on pysytelty, koska menneisyydessä on vanhoja kaunoja, joita ei suinkaan ole unohdettu - ja joku alkaa sirotella kaikenlaisia epäonnenkaluja sinne tänne.

Hyvää siitä ei seuraa.

Ja kuten ehkä sankarittaremme nimestä voitte keksiä, (vaikka joiltakin jotka kuuntelivat tämän äänikirjana tämä nimijuttu meni ohi kovaa ja korkealta, köhhh) just siellä vihollisperheessä on kiva poika, Remy.

On vaikea sanoa, kuinka hyvin Jules on moderni Julia (koskapa en ole alkuperäistä näytelmää lukenut tai itse asiassa koskaan nähnyt missään esitettävän.) Jules on moderni mimmi, itsepäinen ja vähän itsekeskeinenkin - välillä ihan raivostuttavan härkäpäinen.

Kirja ei ollut huono, mutta itse en saanut kiinni useistakaan jännitteistä, joita sinne oli kirjoitettu. Lopun osalta mietin, onko se lussahdus vai tärkeä viesti anteeksiannosta, ja kallistun ehkä jälkimmäiselle puolelle.

Seeker & The Devil's Eye

Tässä vaiheessa, kun virtuaalisessa pinossa on lukemattomia kirjoja, joista postata (suonette anteeksi sanaleikkini, en yritäkään pystyä parempaan tällaisen tauon jälkeen) ainoa myönteinen asia on se, että joitakin kirjoja voi käsitellä yhdessä postauksessa.

Kuten nyt kaksi viimeistä lukematta jäänyttä Jack McDevittin Alex Benedict -kirjaa: Seeker ja The Devil's Eye.

Seeker kertoo, kuinka Alex ja Chase etsivät Margoliaa, planeettaa jonne vuosituhansia aiemmin on lähtenyt siirtokunta, tuhoutuneeksi listattu, ja mitä siitä sitten seuraa.

The Devil's Eye puolestaan kertoo Alexin ja Chasen seikkailuista kaukaisella Salud Afarin planeetalla, jossa jotain on ilmeisesti vähän hullusti. Seuraa poliittista kädenvääntöä ja sen sellaista.

Nyt, kun näitä on kuunnellut useamman putkeen, huomaa jonkinlaisia yhteneväisyyksiä juonenkuluissa (ei liene ainuttakaan Alex Benedict -kirjaa, jossa päähenkilöitä ei yritettäisi tappaa kulkuvälineen lakattua kuuntelemasta ohjausta meren yllä) ... ja vaikkei kumpikaan näistä yllä Firebird-ihastukseni tasolle, on varmasti huonompiakin tapoja viettää työmatkojaan.

Jos pitäisi valita - ei ole, mutta valitsen silti - sanoisin, että Seeker on kirjoista selkeästi vahvempi. Sen juoni pysyy jotenkin napakkana loppuun asti, kun taas The Devil's Eye hajoilee loppua kohti saaden kuulijansa odottamaan enemmän sitä, että kirja vihdoin viitsii loppua kuin sitä, mitä siinä lopussa sitten tapahtuu.

Ehkä jo ensi vuonna tähän aikaan ikävöin Alexia ja Chasea, mutta nyt tuntuu ihan kivalta olla hetki erossa. Heippa, Alex! Heippa, Chase! Nähdään taas!

A Natural History of Dragons

Marie Brennanin A Natural History of Dragons kertoo vähän niin kuin Englannista (ei kuitenkaan nimeltä Englannista, mutta kaikkihan me Englannin tunnemme vaikka se olisikin puettu fantasiavaltakunnan asuun) ja naisesta, joka aikansa aatelisnaisille epäsopivasti haluaa tutkia lohikäärmeitä.

Kuuntelin äänikirjana. Kokemus oli herkullinen.

Kun päähenkilö Lady Trent kirjoittaa sarjassa muistelmiaan jo vanhana, arvostettuna luonnontieteilijänä, ja lukijaksi on valikoitunut Kate Reading, joka tekee huikean hyvän luennan, on vaikea mennä kovasti pieleen.

Ja kirjakin on oikein hyvä! Virkistävä lohikäärmeisä viktoriaanishenkinen fantasia! Tai ainakin luulen, että kirja oli oikein hyvä, mutta voi olla, että kyse on vain siitä, että Kate Reading oli niin tosi hyvä!

Selvittääkseni, onko kyse kirjan vai lukijan laadukkuudesta aion kuunnella jatko-osankin. Siinäkin on tosin lukijana Kate Reading, joten voi olla, etten pääse mihinkään johtopäätökseen, mutta tutkimusta tehdessäni minulla on epäilemättä hauskaa.

Coming Home & Seeker

Nurinkurin mennään, mutta ei se haittaa: luin ja kuuntelin lisää Jack McDevittiä.

Coming Home tuli kirjastoon, ja sen luin ensinnä ja iloisna. Kävi ilmi, että Coming Home saattaa lopettaa tämän Alex Benedict -sarjan, mitä henkilökohtaisesti pidän suurena vahinkona siitä huolimatta, että tämä nimenomainen opus oli minulle toistaiseksi huonoin McDevitt-kokemus.

Miksi? En tiedä. Aloin pohtia, voisiko kyse olla siitä, että tähän asti olen kuunnellut Alex Benedictit äänikirjoiksi luettuina, ja että teksti vain toimisi niin paljon paremmin äänikirjana - mutta niin tai näin, kirjan kahdesta pääjuonesta vain toinen onnistui olemaan kiinnostava. Toinen sijoittui osin Maahan ja avaruusmatkailun alkuvuosisatoihin, mikä vähän läsähdytti tunnelmaa osaltani. Yksi lempparijutuistani tähän asti on ollut se, miten epäolennainen Maa on sarjassa ollut.

Seeker Alex Benedict -sarjan keskivaiheilta puolestaan kertoo siitä, miten Chase ja Alex selvittävät kauan sitten kadonneen siirtokunnan vaiheita ja kohtaloa. Tämän kuuntelin äänikirjana, ja hitto vie, tämä taas upposi kuin kuuma veitsi voihin. Mysteeri on kiehtova, välireportaasit viihdyttäviä, juonenkäänteet ja Chasen kertojaääni ilahduttavia - tässä oli aika lailla kaikki, mitä McDevittiltäni toivon, vaikkei kirjassa olekaan yhtä isoja ja kiinnostavia kysymyksiä kuin taannoin kuuntelemassani Firebirdissä.

Artemis Awakening

Jane Lindskold on nimi, joka silloin tällöin pomppaa vastaan genressä, mutta tämä Artemis Awakening on ensimmäinen rouvalta lukemani kirja. Ja nytkin kuuntelin, en lukenut.

Lähtökohta on se, että kundi haaksirikkoutuu muinaiselle hurvitteluplaneetalle, jonka geneettisesti modatut asukkaat elävät jotain modernia keskiaikaa. Ei kuitenkaan pimeää, kuten paikalle osunut metsästäjämimmi osoittaa: paikallisilla on yhä jonkinlainen taju siitä, mistä he ovat tulleet, eikä mitään erityistä pelkoa vierasta kohtaan. (Mikä nyt viimeistään todistaa, että geneettisesti modattuja ovat.)

No, nyt se kundi ei sitten kuitenkaan pääse kotiin, kun avaruusalus on säpäleinä, ja niinpä se mimmi lähtee kuskaamaan sitä jonnekin muinaisen sivilisaation raunioille. Kun siellä on kuulemma joku tyyppi, joka voisi ehkä auttaa.

Jostain syystä, jota en osaa tarkemmin eritellä, minulle tuli tästä kirjasta kovasti mieleen Enid Blytonin Seikkailu-sarja. Voi olla, että kaikki johtuu vain siitä, että asioita on kätketty vähän samalla tavalla, eikä teoksilla ole niin mitään yhteistä muuten, mutta lohdullinen lapsuusfiilis palasi silti luokseni.

Muuten kirja oli, no, oli. Tykkäsin siitä, ettei juoni - tai asetelma - moneltakaan osin vastannut alun lupauksia, vaan tarina kiemursi omilla ehdoillaan mihin halusi. Etenkin asetelman jonkinlainen avoimuus ilahdutti: aluksi pelkäsin kovasti, että luvassa on kaikkeen vieraaseen epäluuloisesti suhtautuvia, heinähankoja heiluttavia kyläläisiä. Vaan ei.

Artemis Awakening on sarjan aloitusosa, ja sen verran mukiinmenevä, että mikä on, ettenkö voisi jatko-osankin kuunnella. Ei vuoden äänikirjaelämys, mutta eipä sellaisia toisaalta vuoteen monta mahdukaan.

The Bones of the Old Ones

Otin Howard Andrew Jonesin The Bones of the Old Ones -opuksen kuunteluun pestessäni taannoin ikkunoita.

Anteeksi, en voi olla käyttämättä tätä(kin) tilaisuutta rehentelyyn. Minä. Olen. Pessyt. Ikkunat. Ihan itse.

No mutta asiaan. The Bones of the Old Ones on jatkoa The Desert of Souls -kirjalle, josta pidin, ja tästä pidin ehkä vielä vähän enemmän, tässä oli romanttinen kuvio, joka nähdäkseni päättyi ihan eri tavalla kuin tällaisissa yleensä romanttiset kuviot päättyvät, kyllä en voinut olla tykkäämättä.

Ja oli juonikin, ei sillä, ja lentävä matto, ja naisten oikeuksia ja mahdollisuuksia sivuttiin ohimennen, ja sama hyvä lukija kuin edellisessä kirjassa ja kaikkea.

Toiveikkaana täällä odottelen kolmatta osaa äänikirjaksi luettuna, sillä kyllä ihmisen on joskus sallittua viihtyä, vaikka sitten vähän epäilyttävästi jonkun länkkärin tuhat ja yksi yötä -henkisen tarinan parissa.

Prophecies, Libels & Dreams: Stories

Ensikosketukseni, mutta ei taatusti kuitenkaan viimeinen kosketukseni Ysabeau S. Wilcen tuotantoon oli riemastuttavaksi äänikirjaksi luettu tarinakokoelma Prophecies, Libels & Dreams.

(Olen marinoinut hyllyssäni yhtä toista Wilceä, ja nythän siihen pitää siis tarttua pikimmiten.)

Prophecies, Libels & Dreams on sarja tarinoita, jotka sijoittuvat Califan valtakuntaan - ilmeisesti tämän valtakunnan pitäisi muistuttaa kultakuumeen aikaista Kaliforniaa, mutta teille voin kertoa, että minut "Califa" ohjasi vain ajattelemaan Tuhannen ja yhden yön tarinoita. No, onpahan nyt varmistettu, että toisesta kuuntelukerrasta tulee ihan erilainen kuin ensimmäisestä.

Niin tai näin, kirja on, kuten jo sanoin enkä parempaa sanaa keksi, riemastuttava! Ihana! Siinä löyhänä kehystarinana on kuivia kommentteja historioitsijalta, joka järjestään kiistää kaiken, mitä tarinoissa kerrotaan, mutta kun kyse on kirjasta, jossa teksti, hahmot ja juoni kilpailevat keskenään sillä, kuka on leikkisin, lukija tietää tasan, ketä uskoa.

Mahtava teos.

2 x Genevieve Valentine

Koska olen kuullut paljon myönteistä Genevieve Valentinesta, luin ja kuuntelin pari hänen opustaan.

Ensimmäinen, e-kirjana kirjastosta mukaan tarttunut The Girls at the Kingfisher Club on 1920-luvulle sijoittuva uudelleenkerronta 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta. Toinen, Persona, oli äänikirjaksi luettu scifistinen trillerihkö politiikasta.

The Girls at the Kingfisher Club oli paikoin hyvä, mutta etenkin alussa niin kieroutuneen ahdistunut, että tuota noin. Kaksitoista sisarusta elää tiukan isänsä talossa hiipien öisin tanssimaan ja juomaan skumppaa - näistä lähtökohdista olisin suoraan sanottuna toivonut poreilevampaa tekstiä, mutta sitä ei tarjottu.

Ollakseni tosin reilu, kun alun ahdistusta tiukennetaan kuin jousta, puolivälin jälkeen tuleva toimintaan räjähtäminen (huom! Ei Hollywood-toimintaleffan tyyliin!) on varsin tyydyttävä hetki.

Kaikkinensa kuitenkin myönteinen lukukokemus - en malta odottaa, että Catherynne M. Valente saa valmiiksi oman 1920-luvulle sijoittuvan versionsa 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta, jotta voin sitten verrata niitä. (Kyllä. Tämmöinen yhteensattuma.)

Personakin oli ahdistunut. Ahdistuksen määrää kasvatti äänikirjan lukija, jonka tunnevalikoimasta etenkin ahdistus on hyvin edustettuna.

Personassa päähenkilö edustaa maataan jonkinlaisissa globaaleissa missikisoissa, jossa kukin maa lähettää kansainväliseen järjestykseen oman edustajansa. Edustajaa ei suinkaan valita vain poliittisen taidon vaan myös kauniin naamataulun vuoksi, eikä kukaan tai mikään ole sitä, miltä näyttää.

Sitten päähenkilöä päin ampuskellaan, ja hänet pelastaa nuori reportteri, ja tästä kaikesta seuraa nähdäkseni hieman triviaali trilleri, joka ei juuri pelota, mutta joka saa ainakin äänikirjaa kuuntelevan toivomaan, että voisi läpsiä molempia draaman kuninkaallisia ympäri korvia.

Fiilikseni Valentinesta ovat nyt siis hieman kaksijakoiset. Toisaalta hän selvästi osaa kirjoittaa, toisaalta tunneskaala on makuuni turhan yksipuolinen.