Slow Apocalypse

En voinut sille mitään: vertailin John Varleyn Slow Apocalypse -kirjaa koko ajan Will McIntoshin Soft Apocalypseen. Enimmäkseen siksi, että pitkään kuvittelin kirjojen olevan samannimisiä.

Aika on tehnyt tehtävänsä: kun joskus muinoin marisin Soft Apocalypsen lopusta, juuri nyt se tuntui minusta suunnattoman hehkeältä aseelta tässä vertailussa.

Vaikka, no, ei Soft Apocalypsekaan huono ole, mutta kuitenkin jotenkin ehkä vähän nähty. Käy nimittäin niin, että yhtäkkiä loppuu öljy - tällekin tarjotaan selitys, mutta sitä ei ikinä päähenkilöiden näkökulmasta vahvisteta. Kun öljy loppuu, keskushallinto tekee ensin kaikkensa salatakseen tilanteen, mutta kriisi on lopulta väistämätön.

Päähenkilö Dave saa kaikesta hieman ennakkovaroitusta ja toimii kuten kuka tahansa hyvintoimeentuleva valkoinen perheenisä: pyrkien varmistamaan oman perheensä selviämisen. Ja pikku hiljaa käy ilmi, että hyvää kannattaa odottaa, huonoa ehkä ei, sillä ympäristö (Los Angelesin vauraampi esikaupunkialue) alkaa murentua ympäriltä - muun maailman ohella.

Kun yhteiskunta ja sen tukirakenteet ropisevat ympäriltä, maailma kutistuu ja taantuu. Sen saavat kokea myös Dave perheineen ja ystävineen lähdettyään lopulta hieman epätoivoiselta tuntuvalle matkalle jonnekin, missä asiat olisivat paremmin. (Missä ne voisivat olla paremmin?)

Minua vaivasi koko kirjan halki suunnaton oikeutuksen tunne. Dave perheineen yrittää selviytyä, kuten kaikki muutkin: suurempi hyvä ei kiinnosta ketään. Valtiosta tulee vihollinen jokapäiväisessä selviytymiskamppailussa, ja kaikki pyrkivät vain pitämään omistaan huolta. Kirja tuntuukin puhuvan lähinnä pienen yhteisön merkityksestä vaikeina aikoina (minkä nyt toisaalta voisi lukea selvänä taantumuksena koko ihmiskunnalle: kun nälkää näkevistä on pakko tehdä niitä toisia.)

Lopussa en voinut aivan välttyä siltä fiilikseltä, että päähenkilön matka on hyväosaisuudesta vaikeuksien kautta hyväosaisuuteen. Se tuntui oikeastaan vähän raskaalta, ja vaikka kirja olikin ihan kiinnostava (ja masentava) tulevaisuuden visio, enkä tunne varsinaisesti hukanneeni aikaa sen kanssa, en sitä suuremmin rakastanutkaan.

Wake

Katastrofitarinoiden genressä on usein vallalla sellainen oletus, että kun kaikki romahtaa, eloonjääneet alkavat käyttäytyä toisiaan kohtaan kuin, no, kuin, äh, en keksi mitään eläinvertausta, eläimet vaikuttavat usein tosi kivoilta ihmisiin nähden. Mutta kurjasti kuitenkin aletaan käyttäytyä näissä tarinoissa, niin se on.

Elizabeth Knoxin Wake on siitä jännä, että siinä tapahtuu jotain, josta jää kourallinen ihmisiä eloon ja eristyksiin, ja he käyttäytyvät toisiaan kohtaan enimmäkseen kuin sivistyneet ihmiset ja he myös katuvat jälkikäteen jos joskus käyttäytyvätkin huonosti.

Ja siinäpä on yksi hyvä syy lukea Wake.

Toinen hyvä syy on se, että Wake sijoittuu Uuteen-Seelantiin, jota ikään kuin etäältä vähän fanitan. Sinne sijoittuu myös lapsuuteni suosikkikirja, Noitavaellus.

Kolmas hyvä syy on se, että Wake on tarjolla Helmet-kirjastojen Overdrive-palvelussa e-kirjana.

Eikä se siis ole ollenkaan pöhkömpi kirja, vaikka jälkikäteen ajatellen itse katastrofi ehkä on vähän pöhkö.

Final Days

Gary Gibsonin Final Days alkaa kutkuttavasti: on madonreikiä, joita pitkin parinsadan vuoden päässä asuva ihmiskunta pääsee kauas tulevaisuuteen. Niin kauas, ettei tähtiäkään enää näy universumin laajennettua valtavasti.

Kansi: Pan / MacMillan

Vaahtosin alun hienoudesta siellä täällä, täällä siellä. Pikkujouluissa ja puolisolle. Puoliso, jonka kirja oli kyseessä, kommentoi vaahtoamistani: "Niin, mutta sitten se muuttuu ihan tavalliseksi."

Ja niin se toden totta muuttui. Sääli.

Kirjassa siis elellään jossain 2200-luvulla, ja Maapalloa uhkaa katastrofi, kun niiden edellämainittujen madonreikien kautta on tuotu harkitsemattomasti alienien laitteistoa maan pinnalle. Kirjassa maailmanloppua tai ainakin omaa loppuaan väistelee kokonainen liuta päähenkilöitä, kaikki miehiä ja kaikki täysin persoonattomia ja epäkiinnostavia.

Juonikin ... äh. Tiedättekö, hetken ajan lopussa olin jo toiveikas: se ilmeinen pahistyyppi esitti havaintoja ja kysymyksiä, jotka minusta lukijana kuulostivat kiinnostavilta. Ajattelin, että josko se onkin oikeassa, voisiko tuo päähenkilö hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan? Ei voinut. Lopputulos oli sitä samaa ankeankankeaa kyllä-minä-tiedän-mistä-muukalaiskana-pissii -rymistelyä, joka oli kaikessa odotettavuudessaan lähes itkettävää.

Ensin olin ajatellut lukea koko sarjan, sitten päätin olla ajattelematta moista. Ja kauheasti toivon, että tämän kirjan olisi kirjoittanut Joku Muu - aineksia olisi ollut vaikka mihin. Tämä olisi ollut tiukasti kahden tähden kirja ilman sitä alkukohtausta, jossa seistiin tähdettömän taivaan alla.

Directive 51

John Barnesin Directive 51 on post-apokalyptisen sarjan aloitusosa, joka itsessäänkin on pitkä kuin nälkävuosi.

Tässäpä kansi, joka onnistuu näyttämään harvinaisen suttuiselta kuvassa.

Tällä kertaa kyseessä ei ole zombiapokalypsi tahi epidemia joka surmaa suuren osan väestöstä, vaan netissä leviävä aate, joka saa muutamat aktivistit tarttumaan ... labravälineisiin ja rakentelemaan epäspesifejä nanoötököitä, jotka hyökkäävät kursailematta kaiken muovisen tai öljyn kimppuun. Ja lisääntyvät. Moderni yhteiskunta - tahtoo sanoa, Yhdysvallat - ei moista montaakaan päivää kestä, ja D51 kuvaakin tyypilliseen top-down -katastrofikirjan tapaan sitä, miten homma käynnistyy, mitä siitä seuraa, ja miten hallinto yrittää estää ja hidastaa tapahtunutta ja miten lopulta maata yritetään johtaa 1800-luvulle taantuneen teknologian kanssa.

D51:ssa on olevinaan päähenkilöitä, mutta Barnes toimii kuin genren muutkin edustajat ja tekee päähenkilöistään vain silmiä tapahtumien keskelle. Tapahtumia seurataan enimmäkseen valtion virkanaisen, Heatherin, kautta, mutta eihän tällainen kirja olisi mitään ellei etenkin alkupuolella seurattaisi myös terroristeiksi ryhtyneiden kadunmiesten ja -naisten toimintaa: oikeamielistä uhoa ja sitä, miten paha saa palkkansa kun erään aktivistin lapsen astmaa ei hoidetakaan muovinsyöjänanojen mädättämillä inhalaattoreilla. Tällaiset kohtaukset olivat odotettavissa noin sivulta yksi enkä voinut useinkaan välttyä fiilikseltä siitä, että nyt mentiin kyllä siitä, mistä aita on matalin.

Minusta teknologinen dystopia on sekä kiehtova että karmiva aihe - omalla tavallaan D51 on paljon pelottavampi ajatus kuin zombiapokalypsi, sillä - kuten ehkä olette aiemminkin täältä lukeneet - en ole itse likimainkaan valmis siirtymään 1800-luvun teknologian piiriin tai polttamaan kirjojani lämmitysaineina. D51 keskittyy jälleenrakennuksen sijaan kuitenkin tiiviisti presidenttipeliin ja poliittiseen juonitteluun (kirjan nimikin viittaa jenkkein lainsäädännön pykälään, jonka tarkoitus on taata hallinnon jatkuvuus katastrofin sattuessa) ja vaikka varmasti voidaan argumentoida, että jälleenrakennukseen liittyy keskeisesti toimiva hallinto ja sen tekemät päätökset, jäi minulle kuitenkin sellainen olo, että kirja olisi voinut olla kaikin puolin elegantimpi paketti, mikäli tätä suhmurointia olisi nähty vähemmän.

Sleepless

Charlie Hustonin Sleepless oli paikoin karmiva.

Kansikuva kilpailee selkeänä ennakkosuosikkina kategorioissa "Parhaiten tekstiin sopiva" ja "Silmiä särkevin". Tosielämässä tästä oli muuten paljon vaikeampi saada selvää.

En tiedä teistä, mutta minä satuin näkemään tuossa jokin aikaa sitten Ylen esittämän dokkarin prionitaudista nimeltä FFI (fatal familial insomnia.) Hyytävä sairaus, ihmiset - perinnöllinen aivoihin vaikuttava tauti, joka rappeuttaa ihmisen kyvyn nukkua. Oireiden puhkeamisesta seuraa kohtuullisen nopeasti kuolema, jota saattaa edeltää kooma. Hoitoa ei ole.

Charlie Huston saattoi nähdä saman dokumentin. Sleepless kertoo yhteiskunnasta, jossa iso osa ihmisistä kärsii taudista, joka kovasti muistuttaa FFI:a - mutta ei kuitenkaan aivan. Osa unettomista on muuttunut lähes zombeiksi, osa sinnittelee kiinni elämässä. Lääkettä tautiin ei ole, mutta elämänlaatua parantava troppi on löydetty, ja undercover-operaatiossa mukana oleva poliisi Parker Haas yrittää selvittää, mistä troppia voisi mahdollisesti vuotaa ns. mustaan pörssiin. Samaan aikaan Parkerin vaimo hoitaa kotona - unettomana - pariskunnan pientä tytärtä, jonka nukkumisesta kukaan ei oikein ole varma.

Hustonin teksti on osin ihan käsittämättömän toimivaa. Kuvaukset unettomuudesta ovat erinomaisia, ja Parkerin perheen tilanne sydäntäsärkevä. Pidin siitä, että loppu jäi kaikkineen hieman avoimeksi ja toisaalta kohtuullisen uskottavaksi - suurten ja vaikeiden asioiden keskellä myös pieniä hetkiä, jolloin käy hyvin. Hustonin kirjoitustyyli ei - minulle - ole sitä kaikista mukaansatempaavinta, mutta ei se missään mielessä lukuiloa tapakaan, joten ... suosittelen kaikille, jotka muistavat tai eivät muista arvostaa unessa vietettyjä tunteja.

Vitsaus

Kirjastolaitos on hieno asia. Ilman sitä olisi hyvinkin saattanut mennä ohi Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin yhteisteos, Vitsaus, joka on trilogian aloittaja. Lainasin kirjan vain menettääkseni lukuoikeuden välittömästi kun poikaystäväni (hän, joka nykyisin on siis aviomieheni) omi sen. (On tietysti kivaa, että tulevalla puolisolla on hyvä maku ... mutta kun ...)

Vitsauksen vitsaus ovat vampyyrit. Lentokone Saksasta laskeutuu Jenkkeihin ja pimentyy täysin. Selviää, että kaikki matkustajat ovat kuolleet. Kuolinsyytä aletaan tutkia, mutta se osoittautuu hankalaksi, kun vainajankutaleet eivät meinaa pysyä paikallaan. Seuraa parhaille zombileffoille (joojoo, tiedän että tässä on vampiireja, mutta lukekaa vain opus itse) kunniaa tekevää menoa.

Voitte syyttää surkeaa muistiani, mutta päähenkilöiden nimet ovat tietenkin ennustettavasti jo unohtuneet. Pidin silti (muistaakseni) tavasta, jolla päähenkilöstöä kirjassa käsiteltiin - pelottavia tapahtumia ei kaikkia kuvattu päähenkilöiden kautta, joten henkilögallerian ongelmista jaksoi vähän kiinnostuakin. Odotan jatkoa innolla - ja luulen, että jos del Toron leffoista pitää, eikä vieroksu vampyyreita, pitänee tästäkin.

Erityisbonus siitä, että yksikään vampyyri tässä ei kimalla tai ole erityisen ... noh ... seksikäs*. Siinä mielessä epäkuolleet ovat jopa lähempänä zombeja. Ja kaikkihan me tiedämme, että zombeihin pitää suhtautua vakavasti. Yrittäkää vain suhtautua vakavasti kimaltavaan vampyyriin. Ei se käy.

* Hyväksyttävällä tavalla seksikkäitä vampyyreja: 

• True Bloodin pääverenimijä. Who knew?
• Spike - hän, joka esiintyi maailman parhaassa tv-ohjelmassa Buffy the Vampire Slayer
• Muita?

Ark

Ei se bändi.

Stephen Baxterin kirja Ark on jatkoa toiselle ytimekkäästi nimetylle kirjalle, Floodille. Tai vähemmän jatkoa, enemmän sisarkirja; kun Flood käsitteli tulvivan maapallon ongelmia ja ihmisten selviytymistä pallon päällä, kertoo Ark pallolta pakoon lähteneen avaruusaluksen matkasta autuaammille mets vähemmän vetisille planeetoille.

Ark ei, kuten Floodkaan, käsittele päähenkilöitään kovin lämpimästi tai läheisesti. Minun oli ainakin vaikea muodostaa kovin tiivistä suhdetta yhteenkään Arkin henkilöön, ja tämän seurauksena henkilöiden osin karmeatkin kohtalot eivät juuri jaksaneet hetkauttaa. Lukija on mukana aika lailla huomioijana. Kirja tuntui sikäli kuitenkin karmivan realistiselta, että voin kuvitella pieneen metallipurkkiin suljettujen ihmisten vuosien ja vuosikymmenten saatossa reagoivan juuri kuvatulla tavalla.

Vaikka Ark saa samat 4 tähteä kuin Flood, oli Flood ehkä loppupeleissä himpun verran kiinnostavampi. Se voi kyllä johtua siitä, että tykkään niistä katastrofeista.

Tulva

(Ihan ekaks, jukoliste, tätä lukee ainakin 4 ihmistä, tai ehkä 3. Klikatkaa tuota Follow this blog -juttua jonka omin käsin siihen lisäsin. Blogger Dashboardilla, jossa nää asiat on tehty helpoksi, mutta silti. Minäkin haluan elvistellä lukijakunnallani :D)

Ilmastokatastrofeista kiinnostuneet voivat kiinnostuneena seurata jalanjäljissäni ja lukea Stephen Baxterin scifikirjan Flood. Siinä tulvii ja rankasti.


Kirjassa seurataan tulvan etenemistä tietyn porukan ja lähinnä yhden päähenkilön silmin ja elämän kautta. Se on ihan hyvä valinta, vaikka siellä täällä on vuosien aukkojan ihmisten elämässä ja välillä tuleekin vähän sellainen tunne, että päähenkilön elämää seurataan vain uusien katastrofien nostamiseksi esille. Minua se ei haittaa, sillä minä pidän katastrofeista kirjoissa ja leffoissa ja olen näin siis todistanut täydellisen hyvän maun puutteeni. (Katsoin jopa Day After Tomorrowia aaltoon asti. Sen jälkeen kiinnostus lopahti.)

Juoni vaikuttaa siis ajankohtaiselta - tosin kirja on täyttä fiktiota. Ilmeisesti, jos kirjaa on uskominen - seuraava voi olla lohdullinen tieto tai sitten ei - jos napajäät sulavat, maapallo ei peity vedellä. Elinkelpoisesta alasta menee tietty suuri osa. Floodissa vedenpaisumuksen syyt ovat muualla.

Sivuhuomautus: kun luin tätä, ajattelin tosi usein haikeasti yhtä viime vuoden parhaista kirjoista, Chris Adrianin The Children's Hospitalia. Siinäkin on vedenpaisumus, vaan tosi paljon raamatullisempi. Ja SIINÄ kirjassa on tunnelmaa vaikka haikaloille syöttää.

TCH ei kuitenkaan tee Floodista sen huonompaa kirjaa. Jos ei kestä uskonnollisaiheista kirjallisuutta, kannattaa harkita olisivatko sietokyvyn rajat venytettävissä, ja sitten lukea molemmat.