Karen Joy Fowlerin kirjan We Are All Completely Beside Ourselves kannessa Ursula K. LeGuin sanoo näin: "Karen Joy Fowler has written the book she's always had in her to write."
Noin. En tunne Fowleria ollenkaan, kirjailijana siis, tai millään muotoa, mutta We Are All Completely Beside Ourselves on kirja, joka tuntuu ... no, se tuntuu juuri sellaiselta, kuin LeGuin kuvailee. Se on niin hieno kirja perheistä, ihmisistä, eläimistä ja sen sellaisista, että tuntuu vaikealta ajatella, että sellaisia tuotettaisiin yhdenkään tuotteliaan kirjallisen elämän aikana kovin monta.
Eikä nyt siis silläkään, että meissä kaikissa voisi piileskellä kirja, joka on yhtä mainio kuin We Are All. Ei. En usko, että piileskelee. Mutta Karen Joy Fowlerissa onneksi piileskeli.
En kerro juonesta sen enempää, sillä alkupuolella oli sellainen juttu, ja jos sitä juttua ei arvaa, voi veljet kuulkaa! Minä en arvannut. Toisaalta voi olla, että juttu paljastuu, jos tekee yhtään taustatyötä, mutta minähän en moista harrasta, tartun vain kiinnostavuuksiin kirjaston uutuusluettelossa. Ja onneksi tartun.
Kirjassa siis tarinansa - ja perheensä tarinan - kertoo Rosemary. Rosemaryn kertojaääni on elävä, hauska; hän voisi ihan hyvin olla uusi kirjallinen bestikseni. Kirjan teemat eivät ole kovin keveitä, mutta tapa, jolla Fowler niitä käsittelee, ansaitsee hatunnoston.
Voinko tähän loppuun tarkentaa vielä, että tässä kirjassa ei ole mitään spekulatiivisia elementtejä ja että se täten sopii kaikille louhikäärmeitä sun muuta karttaville, ja että oikeastaan kaikkien pitäisi lukea tämä? Itse asiassa tätä tarkennusta ei ehkä tarvita, sillä kaikki muut ehkä tietävätkin, että tämä on ehdolla Booker-palkinnon saajaksi.
Kiitos. Olen puhunut.
Noin. En tunne Fowleria ollenkaan, kirjailijana siis, tai millään muotoa, mutta We Are All Completely Beside Ourselves on kirja, joka tuntuu ... no, se tuntuu juuri sellaiselta, kuin LeGuin kuvailee. Se on niin hieno kirja perheistä, ihmisistä, eläimistä ja sen sellaisista, että tuntuu vaikealta ajatella, että sellaisia tuotettaisiin yhdenkään tuotteliaan kirjallisen elämän aikana kovin monta.
Eikä nyt siis silläkään, että meissä kaikissa voisi piileskellä kirja, joka on yhtä mainio kuin We Are All. Ei. En usko, että piileskelee. Mutta Karen Joy Fowlerissa onneksi piileskeli.
En kerro juonesta sen enempää, sillä alkupuolella oli sellainen juttu, ja jos sitä juttua ei arvaa, voi veljet kuulkaa! Minä en arvannut. Toisaalta voi olla, että juttu paljastuu, jos tekee yhtään taustatyötä, mutta minähän en moista harrasta, tartun vain kiinnostavuuksiin kirjaston uutuusluettelossa. Ja onneksi tartun.
Kirjassa siis tarinansa - ja perheensä tarinan - kertoo Rosemary. Rosemaryn kertojaääni on elävä, hauska; hän voisi ihan hyvin olla uusi kirjallinen bestikseni. Kirjan teemat eivät ole kovin keveitä, mutta tapa, jolla Fowler niitä käsittelee, ansaitsee hatunnoston.
Voinko tähän loppuun tarkentaa vielä, että tässä kirjassa ei ole mitään spekulatiivisia elementtejä ja että se täten sopii kaikille louhikäärmeitä sun muuta karttaville, ja että oikeastaan kaikkien pitäisi lukea tämä? Itse asiassa tätä tarkennusta ei ehkä tarvita, sillä kaikki muut ehkä tietävätkin, että tämä on ehdolla Booker-palkinnon saajaksi.
Kiitos. Olen puhunut.
