Elysium

Jennifer Marie Brissetin Elysium on hieno, jos kohta hämmentävä lukukokemus. Se kertoo kahden ihmisen tarinan nimettömäksi jäävässä kaupungissa.

Mutta keitä nämä kaksi ovat, ja millainen suhde heillä on? Ja onko sillä väliä, ovatko kyseessä Adrianne ja Antoine vai Adrian ja Antoinette? Mikä todella on olennaista minuudessa ja mikä toisaalta kahden ihmisen välisessä suhteessa?

Kun Brissetin henkilöhahmot ovat ikään kuin eri instansseja itsestään, jatkuvasti muuttuvia ja liikkeessä olevia, vähitellen avautuva tarina ja sen henkilöt kaiken alla ovat silti pysyviä, tunnistettavia ja toimivia.

Hämmentävä, ajattelemaan kutsuva ja hieno teos.

Cuckoo Song

Frances Hardinge on ihan tolkuttoman hyvä. Melkein yhtä hyvä kuin Diana Wynne Jones (mutta ei ihan, koska sen enempiä perustelematta Diana Wynne Jones on paras tyyppi, joka ikinä on kynään tarttunut.)

Cuckoo Song kertoo Trissistä, joka tippuu lampeen ja herää kotoaan eikä olekaan yhtäkkiä ihan varma, onko koti hänen. Tai, tarkalleen ottaen, onko hän kodin... Pikkusisko ainakin tuntuu suhtautuvan Trissiin melko vihamielisesti.

Mimmi alkaakin tuota pikaa epäillä olevansa vaihdokas, mutta ei kaikki ole perheessäkään kunnossa.

Ja sitten seuraa oikeasti kauhea, erityisen hyvällä tavalla siis, teos, joka kertoo ... itsenäistymisestä, ehkä. Siitä, mikä on tärkeää ja mistä pitää pitää kiinni etenkin silloin kun menettää jonkun. Teos, joka vilisee melko makaaberia kauhukuvastoa, mutta on pelottavin kuvatessaan Trissin perheen toimintaa.

Vain lopun seikkailukohtauksissa kävi oma aikani hieman pitkäksi. Mutta se nyt oli vain sellainen pieni säröääni muutoin mahtavassa nuortenkirjassa.

Nainen puntarissa

Minulla oli melkoiset odotukset Jaana-Mirjam Mustavuoren kirjaa Nainen puntarissa kohtaan, joten oli ehkä väistämätöntä, että petyin hieman.

Antakaa, kun selitän. Luin tästä alunperin Amman kirjablogista, jossa Aino-Maria tiivisti kirjan annin hienosti blogipostaukseen. Odotin siis ehkä jotain järisyttävän suuria oivalluksia.

Suurin oivallus taisi kuitenkin olla se, että viihdyn kehossani nykyisin aika mainiosti. En halua rankaista sitä mistään; päinvastoin, olen onnellinen ja kiitollinen siitä, miten alan löytää jonkinlaista tasapainoa ja yhteyttä kroppaani. Samassa veneessähän tässä ollaan. Tai oikeastaan sama vene.

Vaikka etenkin kirjan alkupuolen ajatukset tuntuivat omilta, mitään aivan uutta en kirjasta ehkä siis saanut irti. Rypistelin myös välillä kulmiani sille, että Mustavuori tuntuu otaksuvan kaikkien juoksijoiden tai kuntosalilla kävijöiden jollain tavalla suorittavan liikettä - aidon nautinnon sijaan. Vaikka siitä olen samaa mieltä, että välillä on hyvä vain kuunnella itseään ja antaa kropalleen tilaa puhua, väittäisin kuitenkin että jokaisella voi olla oma tie keholliseen minuuteensa. Kaikille eivät sovi tanssiworkshopit, joita kirjassa kovasti hehkutetaan.

(Tiedostan, että tässä on nyt sellainenkin mahdollisuus, että olen sekä liian defensiivinen että aivan liian estoinen kyetäkseni ymmärtämään Mustavuoren näkemykset, mutta voin elää sen kanssa, sillä - kuten sanottua - olen vihdoin kokenut jonkinlaista ykseyttä kehoni kanssa. Ja okei, olen vähän epäreilu, kyllä Mustavuorikin myöntää, että jokaisella on oma tiensä.)

Etenkin kirjan alkupuolella Mustavuoren kipakka tyyli kyllä miellytti minua kauheasti. Pidin hänen tavastaan käyttää kehosta ilmaisua "päänkannatusteline" - satun itsekin uskomaan siihen, että jos kehollisuutta kauheasti vihaa tahi pelkää, pidemmän päälle siitä ei hyvä heilu.

Loppupuolella manasin luovan tanssin, jota viimeinen kolmannes lähes yksinomaan käsitteli, alimpaan helvettiin.

Kannattaako tämä nyt sitten lukea? No, jos ajatus mustekalan liikekielestä inspiraation lähteenä tuntuu omalta, ehdottomasti lukulistalle. Jos taas pelkkä ajatus ärsyttää, jätä suosiolla väliin.

Tämän kehollispropagandistisen jakson jälkeen - älkää huoliko - palaamme seuraavaksi ruotuun tieteiskirjallisuuden parissa. Tulee joko Finncon-vierailijan opus tahi von Neumannin koneita, riippuu vähän asioista ja sen sellaisesta.

Before I Go to Sleep

Jälkikäteen minulla ei ollut aavistustakaan, miksi olin tämän kirjan kirjastosta varannut.

Kai se sopi teemaan, S. J. Watsonin trilleri Before I Go to Sleep kertoo nimittäin lähimuistiongelmaisesta naisesta.

Joka aamu päähenkilö herää ja järkyttyy siitä, että on vanhentunut, mennyt naimisiin ja ollut pahassa auto-onnettomuudessa. Aviomies tuntuu vieraalta, ja tässä vaiheessa ohjaaja hätistää sisään trillerin ainekset.

En ole mikään ylin avioliittoaiheisten trillereiden ystävä. Niistä jää jotenkin tahmainen olo. Valitettavasti Watsonin esikoisteos ei ole tässä kategoriassa lainkaan poikkeus. Lisäksi kirja tuntuu jotenkin kierosti tuomitsevalta - tiedättehän, vähän samaan tapaan kuin Scream summasi teinikauhuleffat: seksiin sortuneille käy aina huonosti.

Niin.

Muistiongelmat sinänsä kiinnostavat, mutta tästä jäi sellainen olo, että ne oli surutta valjastettu tarinankerronnan välineeksi. Tietty suspension of disbelief on aivan välttämätöntä, jos loppuun asti mielii.

Toisaalta Before I Go to Sleep on lajityypillisesti varsin vetävä. Taisin hotkaista sen sairaslomalla päivässä.

Every Day

Locus antoi jälleen suosituksia siitä, mitä vuonna 2012 julkaistuista kirjoista kannattaisi lukea, mikä vinkkinä kerrottakoon muille listaorientoituneille.

Yksi listan kirjoista oli Helmetin Overdrive-palvelusta löytyvä David Levithanin Every Day, jonka kansi jätti ärtyneeksi - kirjailijan nimi vaikuttaa kiusallisella tavalla typotetulta, mutta ei ole sitä.

Itse kirja oli ihan hyvä, sikäli kun siihen pystyy tältä kiusallisuusasialta keskittymään. Se kertoo nuoresta henkilöstä, joka viettää jokaisen päivänsä eri kehossa - suurinpiirtein omanikäisessään, kirjan tapahtumahetkellä siis teini-ikäisessä. Hän rakastuu Justinin tyttöystävään Rhiannoniin ja alkaa kaivata pysyvyyttä. Seuraa kaikenlaista.

Every Day oli oikein sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen. Konseptikin oli hieno. Päähenkilöllä oli kovin kehittynyt moraalin taju; hän oli kovin tarkka siitä, ettei vahingoita ihmisiä, joiden kehossa on. Tämä oli minusta melkoinen saavutus ihmiseltä, joka on joutunut hoitamaan moraaliset pohdiskelunsa käytännössä yksin - jos kirja ei muuten vaikuta fantastiselta, tässä vaiheessa viimeistään pitää ottaa hatustaan kunnon ote.

Levithanilla on muuten jännä pointti. Hän pistää päähenkilönsä kertomaan, miten kehot välillä ovat erilaisia aivan mielialaa myöten; miten fyysinen olemus vaikuttaa mielialan, psyykeen ... Levithan onnistuu joillakin tasoilla niin mainiosti, että välillä pohdin, josko hän itsekin olisi hyppinyt kehosta toiseen. Tuskin, mutta tässä tulee ehkä kirjan paras puoli hyvin ilmi: muistutus siitä, ettei omista lähtökohdista voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, millaisessa kontekstissa muut elävät.

Bone Dance

Luin Emma Bullin Bone Dancea kännykän Kindlellä pitkään ja hartaasti.

BD kertoo Sparrowsta, joka elää jonkinlaisen apokalypsin jälkeisessä suurkaupungissa. Sähköstä on pulaa, ja teknologian kanssa on vähän niin ja näin - ajalta ennen mullistusta peräisin olevat videot ja kasetit (!!! ilmeisesti BD on kirjoitettu joskus 1600-luvulla) ovat suurta huutoa keräilijöiden keskuudessa. Sparrow ansaitsee leipänsä tekkihommilla ja toimittamalla näitä nauhoitteita esimerkiksi kaupunginjohtajalle, joka kovasti diggaa leffoista. Sankariamme kuitenkin vaivaavat kummalliset muistikatkot ja kaupunkiin saapuvat muukalaiset, jotka laittavat kaiken sekaisin.

En ihan hirveästi pitänyt Sparrow:sta henkilönä. Tyyppi oli erakoitumisessaan hieman rasittavanpuoleinen, jos nyt sitten syystä - ja syy käy ilmeiseksi kirjan edetessä. Bull on siis saanut aikaiseksi melkoisen johdonmukaisen pahvisen päähenkilön, ja siitä kai pitää nostaa hattua. Kirjassa on myös paljon voodoota ja muuta hipahtavaa fantasiakamaa, ja vaikka videokasetit tuntuvat tästä näkökulmasta yhtä lailla steampunkilta kuin höyryveturi, jollain tavalla teknologian ja fantasian yhdistelmä kuitenkin toimii. Silti, syystä tai toisesta odotin kirjalta kuitenkin hieman enemmän. Nyt kävi välillä aika pitkäksi.

The Cloud Roads

Martha Wells on ollut yksi lemppareitani, mihin nähden uutuusteos The Cloud Roads oli suoraan sanottuna pettymys.

TCR kertoo maailmasta, jota asuttavat jotakuinkin humanoidit rodut - toisistaan kovastikin eroavat rodut elävät enemmän tai vähemmän rauhanomaisesti rinnakkain. Päähenkilö Moon ei kuitenkaan tunnu kuuluvan näistä roduista mihinkään, sillä hänellä on kaksi muotoa, joista toinen, siivekäs, näyttää tottumattoman silmään liiaksi paikalliselta pahisrodulta. Niinpä elämä sujuu lähinnä ihmishahmoiseksi tekeytymällä muiden rotujen keskellä - ja sitten Moon tapaa toisen oman rotunsa edustajan ja epäluuloistaan huolimatta päättää palata kansansa pariin.

Wells onnistuu kiinnostavasti kuvaamaan Moonin yhteisön, joka muistuttaa enemmän mehiläispesää kuin ihmisyhteisöä, ja saa muutenkin kirjaansa aitoa erilaisuuden tunnetta - planeetan asukkaat eivät ole vain ihmisiä, joilla on vihreät hiukset tai suipot korvat. Jotain kuitenkin jäi puuttumaan, enkä oikein osaa edes nimetä mitä. Moon sankarina oli rasittava eikä sympaattinen, eikä Wellsin yleisenä vahvuutena ollut ryhmädynamiikka oikein pääse esille - kaikki tapahtumat kuvataan Moonin silmien kautta, ja tuntuu kuin tämän interaktiot tapahtuisivat pahvimallien kanssa. (Mmmm, pahvimallit, muistaako kukaan Buffy the Vampire Slayerin neloskauden Rileyta? Tuli vain mieleen.)

Kiehtova miljöö, kaikki muu aiheutti lievän pettymyksen - voi Martha. Viitsinkö sarjan seuraavaakaan osaa lukea?

Skin Folk

Olen vähän pelkuri. Rakastin Nalo Hopkinsonin The New Moon's Armsia niin, että olen suoraan sanottuna pelännyt tarttua rouvan muuhun tuotantoon. Sitten iso läjä Hopkinsoneja hankittiin kirjastoon ja tunsin jotain velvollisuudentunnon kaltaista kai...

Skin Folk, jonka otin pinon päältä, on kokoelma Hopkinsonin novelleja. Niistä näkyy karibialainen tausta ja kokemukset Kanadassa - osa tarinoista tuntuukin keskittyvän siihen, miten tummaihoisten on vaikea hyväksyä itseään valkoihoisten keskellä; miten yllättävän vaikeaa on elää Kanadassa tummaihoisena (tämä hieman yllätti, vaikken tietenkään osaa enää sanoa, miksi.) Yksi tällaisista tarinoista on Sinipartatulkinta, joka oli muuten erityisen karmiva - ja toimiva - ja Hopkinson käyttää muutenkin paljon tarinoita ja myyttejä omien kertomustensa pohjana. Muista jutuista moni tuntuu liittyvän seksiin ja seksuaalisuuteen ja itsensä hyväksymiseen myös sillä saralla.

Jostain syystä novellikokoelmien yleinen tauti - tai ehkä minun yleinen vaivani novellikokoelmien lukijana - vaivasi kuitenkin tätäkin kirjaa. Oli hieman vaikea keskittyä ja tulla imaistuksi mukaan. Tykkäsin kuitenkin kovasti Hopkinsonin kielestä, jossa näkyvät karibialaiset vaikutteet aivan hurmaavasti.

Tulossa on vielä pari kirjaa Hopkinsonia, ja voin nyt jo paljastaa, ettei joukossa ole TNMA:n voittanutta.

Wake

Heippa, täällä on ollut melkoista hiljaiseloa, koska netin yllättävän rikkoutumisen sijaan tietokone lakkasi käynnistymästä. (Raahasin kyllä työkonetta uskollisesti kotiin aikomuksenani kirjoittaa jotain, mutta repussa se silti vietti useimmat illat.) Mutta nyt on kone. PC, sillä herra Sivukirjasto suhtautuu Omppukoneisiin hieman nihkeästi. (Se ehkä selittänee osittain myös sitä, että työkone hengasi laukussa eikä pöydällä.)

Mutta takaisin osastolle "Viime vuonna luettua". Epäröin melko pitkään tarttua Robert J. Sawyerin kirjaan Wake, koska Robert J. Sawyer on se jamppa, jonka kynästä on syntynyt tekele nimeltä Fastforward, josta Nelonen aikanaan esitti televisioadaptaation, joka oli käypä ainoastaan viihdyttämämään aikaparadokseihin mieltyneitä onnettomia sieluja tai lääkkeeksi uniongelmaisille.*

Wake kertoo 15-vuotiaasta Caitlinista, joka on sokea (niin, tämä oli toinen Epäilyttävä Tekijä; kuten luultavasti kuka tahansa kirjatoukka, minäkin pelkään sokeutumista yli kaiken, enkä oikeastaan haluaisi aiheesta juuri lukeakaan) mutta saa kokeellisen teknologian avulla näkönsä takaisin. Caitlin, joka on avustusteknologian avulla surffaillut webissä kuin delfiinit laineilla kolmen vuoden herkästä iästä asti, näkee vaan laitteellaan jotain muutakin - tietoisuutta kehittävän interwebin. Miten tähän vieraaseen, herkkään älyyn pitäisi suhtautua - ja miten sen kanssa voisi kommunikoida?

Wake käsittelee tietoisuutta ja sen heräämistä moneltakin kantilta, ja on ihan kauhean kiehtovaa luettavaa, joskin omalla tavallaan melkoisen kevyt. Suosittelen ehdottomasti; Wake on trilogian aloitusosa, ja jossain vaiheessa lukulistalle tulevat ehdottomasti seuraavatkin osat.


* Kyllä, jaksoin katsoa kokonaista kaksi jaksoa, joten ottakaa tämä arvio sopivalla painokkuudella.

Midnight Never Come

Arvatkaa mitä? Lähestymme jälleen (luultavasti asymptoottisesti*) sitä hetkeä, jolloin blogi on ns. reaaliajassa ja niiden kirjojen virtuaalinen pino, jotka olen lukenut, mutta joista en ole blogannut, lähestyy nollaa. Tilanne vaatii punaviiniä (kohta olen huppelissa jo ennen kuin pääsen illan kemuihin. Kemut jee.)

Muutama vuosi takaperin jossain mielenhäiriössä** ostin Marie Brennanin kirjan Midnight Never Come.

Midnight Never Come kertoo Lontoosta, jota hallitsee kuningatar Elisabeth rautaisin ottein, ja toisesta Lontoosta, jota hallitsee haltioiden kuningatar Invidiana oikeasti tiukasti. Ihmisten Lontoossa hovissa ylenemistä tavoittelee hovimies Michael, ja siellä toisessa hovissa hovineito Lady Lune, joka on kuningattarensa suosion huipun jo ohittanut. Kun Michael ja Lune kohtaavat, he ennen pitkää ymmärtävät, ettei toisen hovin toiminta ole enää kenenkään kannalta terveellistä, ja perustavat vastarintaliikkeen.

Jostain syystä odotin, että MNC olisi pitkäpiimäistä hömppää***, ja olinkin aika vaikuttunut kun kirja rullasi eteenpäin mukavasti ja oli jotenkin kovin tasapainoinen ja jopa jännittävä. Kirjoitustyyli oli ehkä hieman viileä, mutta hyvä tarina korjasi paljon. Tykkäsin etenkin siitä, että kirja vaikutti sisäisesti loogiselta, ja esimerkiksi pelottavat jutut olivat pelottavia, eivätkä juttuja joiden kirjailija ilmoittaa olevan pelottavia (lukijan haukotellessa leveästi.)

Päähenkilöistä Michael oli kiinnostavampi, ja vähemmälle huomiolle jäänyt. Lune oli hieman ristiriitainen hahmo, jonka vaikuttimia oli vaikeahko ymmärtää, etenkin kirjan alkupuolella.

Ilmeisesti nyt pitää tutustua rouva Brennanin muuhunkin tuotantoon.

* Mikäli nykyään Aalto-yliopistona tunnetun, tyttönimeltään Teknillisen Korkeakoulun perusmatematiikan opinnoista on jotain jäänyt päähän, tarkoittaa "asymptoottisesti" sitä, että tähän pisteeseen ei kyllä koskaan tulla pääsemään. 
** Tämän mielenhäiriön nimi on yleensä "Akateemisen pokkariale".
*** Sanoinhan, että ostin kirjan mielenhäiriössä.

The Gone-Away World

Olen ... sanaton. Saattaa kuulostaa teeskentelyltä: luin Nick Harkawayn kirjan The Gone-Away World kuukausi sitten, joten enää ei varmaan pitäisi olla sanaton, mutta olenpa vain kuitenkin. Olen myös suositellut TGAW:ia oikealle ja vasemmalle ja suosittelen sitä vastedeskin lähes jokaiselle jonka ylipäänsä arvioin olevan lukutaitoinen.

Olin ostanut TGAW:in omaan hyllyyn pari vuotta sitten, mutta se oli yhä jokseenkin giganttisessa to-read -pinossani. Sitten ystäväni löysi kirjan sattumalta eräästä paremmasta pääkaupunkiseudulla toimivasta kirjakaupasta, luki takakannen, ajatteli "ninjoja ja merirosvoja, oh my" ja keräsi kirjan parempaan kotiin - alkaen lähes välittömästi pommittaa minua "Lue se nyt heti, se on ihan loistava. Ei kohta, vaan HETI!" -viesteillä.

Tästä syystä siis rikoin Erehtymättömän Seuraavan Kirjan Valintaperustelogiikkani, ja otin TGAW:in eräälle työmatkalle mukaan.

TGAW:issa nimetön kertojamme selvittää, kuinka ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa käydään sota nimeltä Go-Away War. Tässä sodassa tuhoutuu iso osa todellisuutta, ja ihmiset elävät vähäisiä todellisuudenrippeitä ylläpitävän Jorgmundin putken varrella. Vaan nyt on putki tulessa, ja sen sammuttamiseen kutsutaan Haulage & HazMat Emergency Civil Freebooting Company - ryhmä, johon sekä kertoja että tarinan toinen päähenkilö Gonzo Lubitsch kuuluvat.

Juoni ei ole lineaarinen, mutta se toimii. Henkilöhahmot ovat mahtavia.

Kerronta ... jos sanon, että teksti toimii, vähättelen. Kulutin noin viidensadan sivun lukemiseen luultavasti kolme viikkoa - en siksi, että teksti olisi ollut vaikeaa, enkä siksikään, että se olisi ollut tylsää. Mutta teksti on loistavaa, siihen pitää kuluttaa aikaa - tätä kirjaa ei tulisi lukea hotkaisten, tai menettää luultavasti 95% lukunautinnosta. (On se sittenkin varmaan ihan hyvä, mutta ei ehkä niin briljantti.)

TGAW kuuluu niihin kirjoihin, jotka saavat ainakin minut nauramaan ääneen julkisilla paikoilla ja käyttäytymään muutenkin epäilyttävästi.

En voi suositella tarpeeksi, luulen, joten lukekaa se nyt vain.

Half life

Sivukirjaston lukijakunta* kävi viime viikolla pyörähtämässä työpisteelläni ja ilmoittamassa käytännössä hylänneensä blogiparkani laiskanpulskean päivitystahdin vuoksi.

Ymmärsin yskän ja niinpä jo lähes viikon päästä päätin kaivella muististani kaiken, mitä Shelley Jacksonin kirjasta Half Life jäi mieleen.

1. Ostin Half Lifen Australiasta (ja jälkikäteen mietin ainakin vuoden, että enkö muka mitään muuta olisi keksinyt).
2. Half Life osui lukuvuoroon koska se oli hyllyssä seuraavana.
3. Half Life kertoo Norasta, jolla on siamilainen kaksonen Blanche. Nora elää (ja Blanche nukkuu) rinnakkaistodellisuudessa, jossa siamilaisia kaksosia (varsinkin kaksipäisiä) on paljon. Mutta Nora on kyllästynyt olemaan toinen puolikas kaksosista ja aikoo päästä uinuvasta siskostaan eroon.
4. Half Life alkoi tosi hyvin, jatkui pitkään aivan erinomaisena ja sisälsi muutamia erinomaisen riemastuttavia pätkiä, joiden takia kirja kyllä kannattaa lukea.
5. Loppu hajoaa täysin käsiin alkaessaan vatvoa siskosten identiteettikysymyksiä. Krooh. (Tulkoon sanottua, että opus olisi lentänyt seinään jos alku olisi ollut kuin loppu.)
6. Olen taas Bangaloressa ja muisti saattaa melkoisen pitkällisen lennon jälkeen pätkiä. Mutta kyllä se varmaan tuossa oli.

* Tai sen epädemokraattisesti valittu edustajisto.