28/08/2013

Caliban's War

James S. A. Coreyn Caliban's War oli minusta koko lailla menevämpi seikkailu kuin edeltäjänsä, joka sekään ei ollut huono. Ero oli kuitenkin havaittavissa siinä, millä innolla varasin jatko-osan - Caliban's War päätyi lukulistalle tahmeasti, mutta sen jälkeen varasinkin kolmososan saman tien.


Tämä nyt siis jatkaa siitä, mihin Leviathan Wakes jäi. Taas on tytär kadoksissa, mutta tällä kertaa kadonnut on 4-vuotias, ja lapsen koti- ja katoamispaikalla Ganymedella menee huonosti. Ganymedelle päätyvät myös Jim Holden miehistöineen, juuri ajoissa todistamaan katastrofia ja poimimaan mukaansa lastaan hädissään etsivän tutkijaisän.

Vaikka loppua kohden kirjaa vaivasi minusta jonkinlainen pöhötauti, joka sai kääntelemään sivuja enemmänkin sellaisen joojoo-vauhtia-nyt -tunteen kuin iiiih-mitähän-seuraavaksi-tapahtuu -jännityksen vallassa, iso osa kirjasta toimi. Eikä suinkaan vähiten siksi, että yksi hahmoista, joiden kautta tarinaa kuljetetaan, on viehättävä YK:n virkanainen, mummoikäinen ja suun saippuapesua kaipaava Chrisjen Avasarala, josta - HURRAA! - käytetään sukunimeä, ihan kuin pojista.

Ja hemmetti kuulkaa, tätä en odottanut, mutta hörähdin lukiessani ääneen useammin kuin kerran. Kirjan vitsit yllättivät vähän takavasemmalta, pakottomuudellaan ja tietynlaisella kuivuudellaan - etenkin Avasaralan ääni ja tämän Holdenista tekemät huomiot olivat mahtavia. Kaksikko Corey pääsee myös tutkiskelemaan (lyhyen seikkailullisesti) sitä, millainen oikeus kansalla on tietää.

Suosittelen kaikille, jotka nyt tällaisesta ylipäänsä pitävät.

Ja minusta tulee isona Avasarala, paitsi helpommissa hommissa.

25/08/2013

The Best of All Possible Worlds

Karen Lordin esikoinen oli minusta ihan vavahduttavan hieno, joten arvaatte, että hieman jännitti lukea seuraava teos, tämä The Best of All Possible Worlds.


Yritin virittää odotuksiani alas, sitten ne hyppäsivät taas ylös ja sitä tahtia mentiin kunnes viimein tartuin kirjaan.

Luin kirjan, joka kertoo siis siitä, miten kotiplaneettansa menettänyt kansa saa turvapaikan Grace Delaruan kotiplaneetalta ja Grace saa ristikseen retkikunnan, joka ramppaa ympäri planeettaa etsimässä geneettisesti ja kulttuurisesti pakolaiskansan kaltaista sakkia - planeettaa vajaat ihmiset kun haluaisivat varmistaa kulttuurinsa jatkuvuuden.

Sitten menin lukemaan, mitä muualla on sanottu kirjasta, koska en osannut muodostaa siitä mielipidettä. Muualla sanottiin mm., että kirjaan on laitettu taitavasti monia scifin peruskalustoon kuuluvia juttuja, ja että peruslähtökohta, jossa kulttuuria yritetään ylläpitää hankkimalla morsiamia ja synnyttämällä tyttövauvoja, jotka voivat sitten taas synnyttää kauheasti vauvoja, on vähän outo, ja että kirja ei onnistu aivan täysin ... ja niin edelleen.

Siitä peruslähtökohdasta olin samaa mieltä, mutta aika laimeasti. Ei se kauheasti häirinnyt. Ei kirjassa muutenkaan mikään kauheasti häirinnyt - se oli sympaattinen. Mutta vain sympaattinen. Se ei ollut samalla tavalla ihmeellinen kuin Redemption in Indigo, ja vaikka sitä luki mielellään, sen myös laski käsistään suurempaa tuskaa tuntematta.

En voi sanoa, että olisin edes pettynyt: kirja kulki satunnaisesti raskaista asioista huolimatta eteenpäin kevyin sydämin, ja niin tein lukijana minäkin, eikä sellainen jätä tilaa pettymykselle.

22/08/2013

Perhonen ja jaguaari

Kerjäsin Aliette de Bodardin novellikokoelman Perhonen ja jaguaari kustantamo Osuuskummalta arvostelukappaleena. Se vähän nolottaa; diggaan Osuuskummasta ja olisin ihan hyvin voinut tämän ostaakin. Vaan oli tässä kerjuukirjeessä yksi erityisen hyvä puoli: tulipa luettua tällä vuosisadalla.


Aliette de Bodard on minulle tuntematon kirjailija sikäli, etten ole hänen tuotantoaan aiemmin lukenut enkä kirjailijatarta Finnconissakaan nähnyt. Toisaalta olen lukenut de Bodardista, esimerkiksi Taikakirjaimista, joten tiesin kyllä jotakuinkin, mitä odottaa.

Kaikki novellit sijoittuvat vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa kiinalaiset ja latinot yhdessä ovat ottaneet haltuun Amerikan mantereet. Xuyan valtio on emä-Kiinasta itsenäistynyt, sen eteläpuolella sijaitsee Suur-Mexica. Itärannikolla on mikä lie Yhdysvallat.

Novellit ovat tieteiskirjallisuutta, lähitulevaisuudesta kauemmas. Minusta oli mainio ratkaisu valita vain näitä samaan vaihtoehtoiseen todellisuuteen sijoittuvia novelleja, sillä paikoin kirjaa lukee jopa kuin romaania, jossa päähenkilön sijasta onkin aikajana. (En tosin tiedä, miten paljon tässä on toimittajan vapauksia otettu, kun en tiedä onko de Bodardilla novelleja, jotka eivät sijoitu Xuyan ja Suur-Mexican aikaan.)

Alun novellit olivat minusta hyviä, ja lopun sitten puolestaan todella hyviä. Muistan, kuinka treffasin Kirjasfäärin Taikan Finnconissa - Taika oli vaikuttunut siitä, miten hienoa on, että avaruusaluksilla on veli, ja olihan siinä jotain aivan ainutlaatuista, myönnän. Minuun kuitenkin vetosi eniten kokoelman huikea päätös Kaksi siskoa maanpaossa, jonka jälkeen piti tovin ajan vain hengittää. Harvoin on mikään novelli herättänyt tällä tavalla tunteita.

Tätä passaa suositella - toimii lahjana ja lahjuksena.

20/08/2013

The Accursed

Olen ihan välttelemällä vältellyt Joyce Carol Oatesia, sillä hänen silmiini enimmäkseen osuneet teoksensa ovat vaikuttaneet ... tuota ... fiktiiviseltä tirkistelyltä. Hienosteluni on näemmä saavuttanut jonkinlaisen singulariteetin.

Nyt sitten kuitenkin uutuusteos The Accursed osui silmiini kirjaston uutuusluettelosta, tai ehkä jostain arvostelusta, ja varasin sen tietenkin. Ajattelin, että vampyyrit sun muut ovat niin kaukana tosielämästä, ettei tätä mitenkään voi pitää fiktiivisenä tirkistelynä.


Eipä. Oates kirjoittaa niin hyvin - ja käyttää kirjassaan ihan oikeita hahmoja - että jos nyt kysyisitte, olisin valmis vannomaan, että Yhdysvaltain 28. presidentin Woodrow Wilsonin taustalla on ajanjakso kirouksen alle vaipuneessa Princetonissa. Avainsana on "kirous", sillä Princetonissa Wilson asui ihan oikeastikin, mutta luultavasti ne vampyyrit sun muut ovat hieman kiistanalaisia historioitsijoiden keskuudessa.

The Accursed seuraa Princetonin hienostoperheiden ja muutamien muiden hahmojen elämää hieman yli vuoden ajan tässä goottilaisessa kertomuksessa, joka on kyllä perin juuri mainio ja johon mielellään uppoutui (vaikka ei tätä kovin helppona ja juonivetoisena teoksena voi mitenkään pitää.)

Ja kun tuossa aiemmin sanoin "vampyyri", vedän (kansikuvasta huolimatta) sanojani hieman takaisin. Oatesin luoma kirous ei ole selvärajainen tai helposti määriteltävä. Aika ajoin huomasin jopa pohtivani, tapahtuuko kirjassa kuitenkaan mitään massahysteriaa kummempaa.

Uhrataanpa sananen kirjan kertojaäänelle, joka on hurmaavin ja asemastaan epävarmin kertoja, jonka kuvitella saattaa. Objektiivisuuteen pyrkivä historioitsija, jonka on kuitenkin tunnustettava omat juurensa juuri siinä tarinassa, josta kertoo. Pakko oli tykätä.

The Accursed osoittautui (tiukan googletteluni perusteella) olevan osa Oatesin "goottilaista saagaa", joka ei käsittääkseni ole niinkään sarja kuin joukko löyhästi teemansa puolesta toisiinsa liittyviä kirjoja. Sen ensimmäinen osa, Bellefleur, taitaakin olla kirjahyllyni alkukodissani sijaitsevassa haarassa, joten siinä taitaa olla luonnollinen piste jatkaa tuttavuuden hieromista Oatesin kanssa.

Ehdottomasti aiomme nimittäin tuttavuuttamme jatkaa, Joyce ja minä, sillä The Accursed oli oikein mainio lukukokemus ja saatoin (jälleen) olla ennakkoluuloineni todella väärässä.

19/08/2013

Blackwood

Gwenda Bondin Blackwoodin luki joku mahtavaääninen nainen, että siitä lisäpisteitä.


Ja siitäkin pisteitä, että tämä ya-teos oli jotenkin oikein sympaattinen romansseineen päivineen, pikkukaupungin elämineen ja sen sellaisine. Päähenkilö Miranda oli angstinen, muttei niin kauhean angstinen, että olisi ollut toiminta- tai tunnekyvytön, ja romanttinen sankari (hänen nimensä olen jo unohtanut) oli oikein suotava yksilö.

Niin, tässä hengataan siis Roanoken saarella, josta noin viittä vaille 1600-luku katosi satakunta siirtolaista jälkeä jättämättä. Tämä mysteeri askarruttaa auttaa houkuttelemaan turisteja vielä tänäkin päivänä, jos Bondin kirjaa on uskominen. Sitten eräänä päivänä suunnilleen siirtokunnan verran ihmisiä ottaa ja häviää - heidän joukossaan Mirandan alkoholisoitunut isä. Ja siinäkös on sitten selvittäminen.

Jännite kirjassa kantoi hienosti noin puoleenväliin asti ja sitten vähän lässähti, en tiedä mitä kävi, ei vain yhtäkkiä enää niin kiinnostanut. Ehkä se oli se kohtaus, jossa poliisiautot pillit ulvoen suorittivat kolmen korttelin matkaa neljäkymmentäviisi minuuttia. Kyllä oikeasti olisi ollut sankaripariskunnallamme hieman enemmän kiire kuin kirjan mukaan oli. Ei tämmöinen hidastelu sovi.

Kuuntelin kuitenkin loppuun sillä tavalla tädillisen hyväksyvänä sankarittaren ja sankarin kelpoisuudelle.

16/08/2013

Fate of Worlds

Erm.

Ei nyt mennä siihen, miksi päätin aloittaa Rengasmaailma-sarjan loppupäästä.



Sillä ei varmasti ole mitään tekemistä sen kanssa, että Larry Nivenin ja Edward M. Lernerin Fate of Worlds oli jotensakin sekava ja haukottelemaan pistävä.

Ja oikeasti, ei saisi nauraa, kaikki selviää varmasti kunhan takaperoisesti pääsen ensimmäiseen osaan, mutta että setti alien overlordeja, jotka ottavat nimensä orjiensa mytologiasta? Jotta orjaparkojen olisi helpompi lausua herrojensa nimet? Naurattaa niin, että olen kohta mustelmilla tästä jatkuvasta tuolilta tippumisesta.

13/08/2013

Permeable Borders

Hajamielisten keskuksesta terveisiä, hei vaan. Tajusin Nina Kiriki Hoffmanin Permeable Bordersin olevan romaanin sijaan novellikokoelma jotakuinkin siinä kun ensimmäisen ja toisen luvun ero osoittautui yllättävän isoksi.


Mutta ei se mitään. Novellit olivat aika mainioita, pitkähköjä ja ehkä juuri siksi niin kiinnostavia - niillä oli tilaa. Novellit sopivat itse asiassa e-kirjana luettavaksi aika hyvin.

Hoffmanilla oli myös hauska tapa käyttää samoja päähenkilöitä novelleissaan - ei toki kaikissa, mutta joissakin. Tuli yllättävän lämmin fiilis, kun päähenkilö oli tuttu (tai ehkäpä edellisen novellin päähenkilö olikin sivuhenkilö seuraavassa).

Jotain maagista Hoffman on novelleillaan tavoittanut: taikuus ei ole välttämättä hillittyä, vaan se voi välillä olla varsin räiskyvääkin, mutta jotenkin se jää kuitenkin osaksi elämää eikä pääasiaksi siinä. Permeable Borders on varmasti lukemieni novellikokoelmien parhaimmistoa.

10/08/2013

Shelter

Shelter on Susan Palwickin lähitulevaisuuteen sijoittuva tarina eikä Jayne Anne Philipsin samanniminen romsku, jonka olen myös ollut aikeissa lukea.


Tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen ja vähän kauemmas tulevaisuuteen: uusi, tappava virus niittää tuhoa siihen sairastuneiden keskuudessa. Nuoret tytöt Roberta ja Meredith sairastuvat molemmat, mutta selviävät - heidän perheitään tauti kuitenkin koettelee eri tavoin. Virusta aletaan käyttää myös eräänlaiseen aivojen tyhjennykseen tietynlaisten rikosten tai psyykkisten ongelmien yhteydessä - ihminen ikään kuin resetoidaan.

Meredith, joka tulee rikkaasta perheestä, kärsii kuuluisuudesta, jota ei toivoisi ja peloista, joita ei kykene hallitsemaan. Vartuttuaan hän saa aikaan melkoisen sopan perhepiirissään pelkojensa ja puhumattomuutensa vuoksi; Roberta, josta on kasvanut sijaiskodeissa hoiva-alan ammattilainen, joutuu sotkuun mukaan tahtomattaan ja kärsii siitä.

Hommaan kuuluu myös tekoälyä ja liiallisen altruismin määrittelyä sairaudeksi ja botteja ja mitä vielä. Melkoinen keitos.

Tämä ei nyt minusta ollut aivan täysosuma. Ehkä ei edes kovin lähellä. En onnistunut kokemaan sympatiaa kuin Meredithin lasta kohtaan kirjaa kuunnellessani - molempia naisia teki mieli läimiä korville, Robertaa tosin huomattavasti harvemmin.

Juonellisesti tarina oli ihan siisti ja välillä kirjaa piti kuunnella vähän lisää, koska halusi tietää, mitä tapahtuu. Valitettavasti juonivetoisuus oli hivenen raivostuttavaa etenkin lopussa, joka nyperrettiin siistiksi paketiksi lähes pakko-oireisella innolla.

Tämä on kirjoitettu alunperin 2007. Teknologisena murinana haluaisin sanoa, että kyllä oli jo silloin kaikilla kännykät, en ymmärrä, miksi tämän kirjan lähitulevaisuudessa niistä on ilmeisesti noin vain luovuttu seinäpuhelinten hyväksi.

07/08/2013

Spegeln

Tietynasteisesta pakkomielteisyydestäni kertoo, että kun Kelly Barnhillin kirjaa A Mostly True Story of Jack ei meinannut löytyä juuri mistään paitsi kirjastosta ruotsinnoksena, luin sitten ruotsinnoksen.


Ja kyllähän tämä Spegelnin jotenkin rämpi läpi. Sillä tavalla rämpi, että ymmärsi tapahtumat, ymmärsi tunteistakin osan (en tohdi sanoa, että suurimman osan) ... mutta tyylistä jäi varmaan uupumaan. Toivon myös, että kirja ei oikeasti ollut vaikkapa tosi hauska, sillä jos oli, se meni ohi. Jäin pohtimaan sitä, mitä mieltä on lukea kirja kielellä, jota ei kovin hyvin hanskaa - kielitaitohan siinä varmasti paranee, mutta millaista väkivaltaa lukukokemukselle tehdään, kysyn vain.

Nuori Jack saapuu tätinsä ja setänsä luo Iowaan ja odottaa tylsää kesää ... mutta pikkukaupunki, johon teini päätyy, onkin hieman erikoinen. Jack tapaa paikallisia nuoria ja muutamia aikuisiakin ja pikku hiljaa selviää, että hänellä on osansa siinä, mitä kohta pitää tapahtuman.

Kirjassa nousi esiin hyvin vahvasti ulkopuolisuuden teema: päähenkilö Jackin perhetilanne on niin kurkkua kuristavan kurja, että se puski kielimuuristakin läpi ongelmitta. Muutakin kuitenkin on. Oikeastaan vähän sääli, ettei tätä meinaa mistään löytää. Ei lainkaan pöllömpi kirja, sikäli kun minä mitään ymmärrän. Tällä kertaa vain ymmärrän tavallistakin vähemmän.

04/08/2013

Sorry Please Thank You

Epäilen, etten lukiessani tehnyt Charles Yun novellikokoelmalle Sorry Please Thank You oikeutta.


Yun teksteissä on kaikissa tietynlainen tunnelma - jollain tasolla tuntuu jopa kuin olisi lukenut kirjan verran romaania novellien sijaan - ja tuo fiilis on kovin tuttu Yun esikoisromaanista How to Live Safely in a Science Fictional Universe. Tulee sellainen olo kuin kirjailija Yu kärsisi jatkuvasti jonkinasteisesta ulkopuolisuuden tunteesta.

Eikähän ole tietenkään huono juttu, että kirjailijan teksti on tunnistettavaa. Kai. Tässä kävi nyt sitten nimittäin niin, että tekstit jotenkin puuroutuivat päässäni - jälkikäteen minun on vaikea muistaa kokoelmasta yhtäkään yksittäistä novellia, vaikka lukiessani pidin osasta toki enemmän kuin toisista ja muistan monessa kohdassa ihastelleeni Yun mielikuvituksen lentoa.

Vika saattoi olla minun. Ehkä hotkin, vaikka olisi pitänyt nautiskella.

Jos on lukenut tuon esikoisromaanin ja tykännyt siitä, olen melko varma, että tykkää näistäkin tarinoista - suosittelen siis. Mutta suosittelen myös hidastamaan tahtia.

03/08/2013

House of Mystery, keräilyerät

Luettuani House of Mysteryn osat 1-2 olen myös, reippaasti, lukenut siitä osat 3-7 ... ja päättänyt seuraavaksi keskittyä lukemaan niitä sarjakuvia, joita herra Sivukirjasto ostaa kotiin.


En minä nyt sillä, että tämä varsinaisesti huono olisi ollut, ei ollut, kyllä oli oikein viihdyttävä ja hieman kummallinen kokemus, mutta jotain siitä jäi uupumaan. Jotain, jonka puute teki koko hommasta hieman sellaista tusinasarjakuvaa. Sitä tuli edelleen ajatelleeksi, että ihan kuin jotain tällaista olisi lukenut aiemminkin.

Välillä tuntuu myös siltä, että juuri tämäntyyppinen sarjakuva ei oikein anna itselleen tilaa olla hassu - sillä on liian kiire olla synkkä ja uhkaava ja varmistaa, ettei kukaan sekoita formaattia päivälehtisarjakuviin. Ehkä se loputon tuttuus tulee juuri siitä synkeydestä, josta pidetään kiinni aivan kynsin hampain.

Että jos sitä Fablesia sitten seuraavaksi.

Clockwork Princess

Clockwork Princess lopettaa Cassandra Claren steampunkahtavan trilogian piiiitkän kaavan mukaan.


Sivujuonesta sen verran, että ikävä pahis Mortmain nostaa jälleen ruman päänsä ja nuoriso Lontoon instituutista joutuu kamppailemaan nephilimin tuhoa ja mitä kaikkea vastaan.

Pääjuoni tuntuu puolestaan käsittelevän päähenkilö Tessan monimutkaista rakkaussuhdetta Williin ja Jemiin, jotka ovat parhaat ystävykset ja molemmat - tietenkin - korviaan myöten rakastuneita Tessaan.

Huomasin taas olevani liian vanha, sillä minusta kirjassa riitti juonta kuudensadan sivun sijasta vain noin kolmeensataan, enkä voinut olla toivomatta reipasta tiivistystä. Toisaalta tajusin kuitenkin, että teini-iässä olisin hyvinkin nauttinut hitaasta temposta ja kaikenlaisesta jahkailevasta dialogista, joka tavallaan luo tunnelmaa - ei kai se kirjan vika varsinaisesti ole, etten minä kokenut tunnelmaa sellaiseksi, että olisin halunnut siinä viivähtää.

Varsinainen epäonnistuminen kirjassa on minusta kuitenkin se, että Tessa on muka rakastunut sekä Jemiin että Williin. Tessan ja Willin suhde vaikuttaa kaikessa kliseisyydessään olevan jotenkin aito, mutta Tessan rakkaus Jemiin vaikuttaa lähinnä sääli-ihastukselta kuolemansairasta poikaparkaa kohtaan.

Haluaisin luvata harkitsevani tarkemmin ensi kerralla, kun uutuusluettelossa tulee vastaan Claren seuraavan trilogian aloitusopus, mutta luultavasti rikkoisin lupaukseni kuitenkin.

Captain Vorpatril's Alliance

Lainasin uusimman Bujoldini kirjastosta. Näyttää nimittäin siltä, että kirjat, joita ostan kotiin, tulevat luettua viimeiseksi.


Captain Vorpatril's Alliancea on käsittääkseni pidetty ihan mainiona Vorkosigan-sarjan opuksena, mutta kun. Siinä päähenkilönä ei ole suinkaan Miles, vaan hänen serkkunsa Ivan, jota on eräässä Tähtivaeltaja-nimisessä julkaisussa tituleerattu "idiootti-Ivaniksi"; mainio termi joka ei ikinä häviä mielestäni.

(Tästä on tulossa sekavin postaukseni ikinä.)

Minä rrrrakstan Bujoldia, enkä totisesti pettynyt uusimmankaan opuksen kanssa, mutta tässä on kaksi muttaa.

Mutta 1) Minusta on tullut vanha ja kirjan sankarittaren liiallinen sankaritarmaisuus oli hieman ärsyttävää.
Mutta 2) Päähenkilön, joka on aikaisempien kirjojen sidekick ja idiootti, on - ollakseen toimiva päähenkilö - lakattava olemasta idiootti. Ja se oli vähän sääli. Juuri idioottinahan me olemme hänet oppineet tuntemaan. Idioottia rakastamme. Vaikka kai Bujold suoriutui tästä haasteesta aivan kohtuullisesti (ollakseni aivan rehellinen, en ihan muista, miten Ivan on kuvattu aikaisemmin, olen nimittäin ostanut kaikki viime vuosina ilmestyneet Bujoldit ja täten siitä, kun olen viimeksi lukenut Bujoldia, on vuosia.)

Mutta 3) Olihan tämä kuitenkin ehtaa Bujoldia, itku meinasi tulla silkasta riemusta.

No. Avaruusoopperaa, naiset, herrat ja kaikki siltä väliltä. Lukekaa enemmän avaruusoopperaa, etenkin Bujoldin kirjoittamaa. Elämä on parempaa sillä tavalla.