The Space Between

Ihanan omituisen The Replacementin jälkeen Brenna Yovanoffin kakkosteos, The Space Between, tuntuu ... höhöhö ... välitilalta.

Alku on tavallaan herkullinen. On Luciferin ja Lilithin tytär, ööö Daphne, jonka veli katoaa, ja on tuskainen, ah niin tuskainen, poika (jonka nimi alkaa T-kirjaimella, tästä olen varma) maasta. Poika päätyy auttamaan tyttöä ja siihen väliin mahtuu pussailua.

Mutta jotain kauhean keskinkertaista ja tylsää tässä oli. Sellaista, etten siitä missään vaiheessa päässyt yli. Lisäksi olen unohtanut lopun tyystin - ellei Kindleni muuta vakuuttaisi, epäilisin lukeneeni kirjasta vain n-50 sivua.

Yksi valopilkku sentään. Demonivauva Raymie oli kerrassaan hurmaava. Hurmaava. Pelkästään hänen vuokseen voisin lukea vaikka toisenkin kirjan tätä samaa.

The God's War (ja viisisataa kirjajorinaa)

Kameron Hurleyn The God's War kertoo planeetasta, jolla on sodittu jo parituhatta vuotta tai sinnepäin. Kuka niitä sotavuosia laskemaan.

Planeetalla käydään siis uskonsotaa jonkin pienen teologisen erimielisyyden vuoksi. Nuoret miehet ja vanhemmatkin miehet järjestään kuolevat rintamalla ja yhteiskunta on naisten. Yksi näistä naisista on palkkionmetsästäjä Nyx, joka saa duunia itse kuningattarelta. Nyx kasaa sakkinsa ja lähtee metsästämään harvinaisuutta: toiselta planeetalta saapunutta naista, joka on tehnyt katoamistempun.

Nyxin sakkiin kuuluu myös Rhys, rintamakarkuri, jota kohtaa Nyxillä on selvästi herkkiä tunteita. Vaikeaa on kuitenkin, kun Rhysin mielestä Nyx on inha vääräuskoinen, alkoholisti ja öykkäri (vääräuskoisuuteen en ota kantaa, muutoin Rhys on oikeassa) ja Nyx puolestaan ei voi myöntää itselleenkään, että herkkä ja uskonnollinen Rhys olisi joku, johon voisi rakastua.

Hurleyn vahvuudet ovat maailman rakentamisessa, eivät juonen. Juoni oli minusta tylsä ja hieman kaavamainen. Maailma sen sijaan oli oikeasti aika vinkeä, siitä olisin mielelläni ymmärtänyt enemmänkin. Hahmoista yksikään ei ollut minusta kovin sympaattinen, mutta ehkä ei ollut tarkoituskaan. Sukupuolirooleilla leikittely toimii puolestaan aika hyvin.

TGW aloittaa sarjan, jonka toisen osan luen, jos käy kuten Grailin kanssa - luultavasti en muuten.

Edit. Herra isä, tämä oli Sivukirjaston viidessadas postaus! Viidessadas! En tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia. Katsotaan tonnin kohdalla.

In War Times

Kathleen Ann Goonanin In War Times oli Locuksen suosittelema. Jäin jälleen miettimään, pitäisikö esikarsintani suositusten suhteen olla tiukempi vai menettäisinkö sillä yllärihyviä kirjoja?

Kansi: Tor

In War Times ei ollut huono kirja, se nyt vain ei ollut minun kirjani: jazz ja toinen maailmansota ovat molemmat aiheita, jotka eivät suuresti puhuttele, ja niihin kirja juuri liittyi. Oli siinä myös ihan massiivisen hieno idea, mutta loppu meni niin sekavaksi aikavirtojen kanssa puljaamiseksi, etten oikein tiennyt, etenikö se hieno idea mihinkään. Minusta ei.

Kirja kertoo siis Sam Dancesta, joka on sotilas toisessa maailmansodassa. Lahjakas nuori fyysikko päätyy tekemään kaikenlaista varsinaisen rintaman takana, etenkin tavattuaan tutkijan, jolta saa prototyyppilaitteen - laitteen, joka on huippusalainen ja jonka tarkoitus on tehdä ihmisistä empaattisempia. Vähentää sotia. Hieno, iso ajatus! Mutta ei se oikein toimi, kun Goonan uppoaa syvälle rinnakkaisten aikajanojen suohon, eikä Dance ole kovinkaan aktiivinen toimija kirjan edetessä. (Tässä vaiheessa voisin huomauttaa, että vaikka päähenkilön virran mukana lillunta on inhimillistä ja uskottavaa, juuri tästä kirjasta se teki hieman tylsän.)

Kirjassa on ihan käsittämättömiä mikrometrin mittaisia pätkiä, joissa yhtäkkiä siirrytään kolmannen persoonan kuvauksesta ensimmäiseen persoonaan. Nämä ovat pätkiä, joita Sam muka kirjoittaa veljelleen sodasta, eikä niistä saa mitään irti - lyhyitä, irrallisia ja epäkiinnostavia. Käsittämätön kirjallinen ratkaisu saa valaistusta kirjan lopussa: nuo pätkät ovat ilmeisesti Goonanin isän oikeasti sodasta rustaamia muistiinpanoja, jotka Goonan on päättänyt integroida tekstiin varmaankin aitouden nimissä. Pakko sanoa, että tämä olisi ollut jokseenkin kiinnostavampi idea, jos se olisi voitu paljastaa vaikkapa esipuheessa: voipi olla, että nuo tavanomaisuudessaan omituiset katkelmat olisivat oikeassa kontekstissa olleet kaikkea muuta kuin tylsiä.

The Golden Age

Olen taas päättänyt ottaa lukutahdin kiinni blogissa - huomaatteko? Se olen minä, joka floodaan. Onneksi lapsi menee nykyään nukkumaan suhteellisen aikaisin, ja onneksi keuhkoputkentulehdus estää kaikenlaiset pois koneen ääreltä vievät harrastukset, kuten juoksemisen. Yhä. No, siitä olen jokseenkin katkera.

Locuksen suosituksesta lukuun päätyy kaikenlaista kummallista, kuten tsekkiläisen Michal Ajvazin opus The Golden Age. Hankin sen e-kirjana, vaikka vähän meinasi mennä pissa sukkaan kun verkkokaupassa joku rinnasti tämän sanallisen labyrintin esmes erääseen Joyceen.

The Golden Age kertoo niin kummallisesta saaresta, että lievätkö sen asukkaat ihmisiä lainkaan. Ajvaz punoo saaren rauhallisen tunnelman verkoksi, johon lukija uppoaa - ja siirtyy sitten kertomaan saarella luetusta ja kirjoitetusta kummallisesta kirjasta, joka on tekstuaalinen labyrintti ihan oikeasti. Rauhallinen fiilis rikkoutuu kun lukija uppoaa Ajvazin labyrinttiin.

Jätän vertailut muille. Minä pidin TGA:sta lopulta kovasti, vaikka aivan ensialkuun meinasin hermostua kummalliseen verkkaiseen tahtiin ja ärsyttävyyteen asti omituisiin saaren asukkaisiin. Ajvaz todella onnistuu luomaan erikoisen ja erityisen tunnelman, josta on helppo nauttia. Etenkin sitten, kun tajuaa säätää kännykän lukuohjelman fonttia pienemmäksi: kaikkien kirjojen kohdalla näin ei ehkä ole, mutta TGA vaatii isompia tekstipintoja (toivottavasti ymmärrätte, mitä tarkoitan. Itse kuvittelen ymmärtäväni, mutta ei sekään ole ihan varmaa.)

En tosin uskalla suositella tätä kellekään. Joyceen vertaaminen pelotti pois varmasti ne harvatkin kiinnostuneet, vaikka minusta tämä on kyllä helpompi - tai sitten en vain ymmärtänyt puoliakaan, en saanut viittauksista kiinni ja olin pihalla. Vaan vähät minä siitä. Sitä ottaa mukaansa, mitä saa - tästäkin. En ole kovin analyyttinen lukija, enkä edes osaa pitää sitä erityisen pahana.

The Alchemists of Kush

Sarjassa Kirjoja, joiden yhteydessä en aio käyttää sanaa "voimaannuttava", jotten joudu lyömään itseäni: Minister Faustin The Alchemists of Kush.

TAoK kertoo Pohjois-Amerikan mantereelle muuttaneista afrikkalaispakolaisista, kahdesta pojasta, jotka väkivaltaisen sattuman kautta löytävät suunnan, yhteisön ja voimaa. Samalla se kertoo myös legendan kahdesta pojasta, jotka taistelevat Tuhoajaa vastaan. Tarinat, joista toinen on silkkaa fantasiaa ja toinen vähän kuin joku nuorille suunnattu leffa, sekoittuvat toisiinsa.

Tätä lukiessa tuli vähän sellainen tunne, että on ihonväriltään väärä. Ei vain kuulu joukkoon. Ei pidä ymmärtää väärin, se oli terve tunne ja hyvä tunne ja kertoi ehkä siitä, että Faust on onnistunut siinä, mitä luullakseni halusi tehdäkin: antaa afrikkalaistaustaisille nuorille juuret, joista olla ylpeä. Ja syystä.

Kirja käsittelee yllättävän vaikeita ja ikäviä asioita; sitä, millaista on lapsilla pakolaisleirillä (ne avustusjärjestöt eivät ehkä olekaan pelkästään iloinen asia) tai kotimaassaan sodan keskellä. Millaista on olla maahanmuuttaja ja osa yhteisöä, jota ei käytännössä pidetä minään. Ihan terveellinen muistutus siitä, että tuskin kukaan kotimaastaan ihan huvikseen lähtee, jos nyt oikeasti joku sellaista kuvittelee.

Kirjalliset ansiot sitten ... TAoK oli paikoin toimiva, paikoin ei niin kauheasti. Legenda taistelusta Tuhoajaa vastaan oli hieno, mutta se kerrataan kirjan viimeisenä osana eräänlaisen uskonnollisen tekstin muodossa. Faust huomauttaa itsekin, että kirjan eri osia kannattaisi ehkä sekoitella, eikä ole aivan väärässä, sillä viimeisenä osana luettuna tuo loppukappale oli lähinnä rasittava. Faust ei luo uutta uskontoa, sillä tekstin tarkoitus on opettaa lukijansa löytämään voimaa, tahtoa ja rehellisyyttä itsestään, ja tämäntyyppinen tematiikka (jos nyt sinänsä kiinnostavaa) tuntui ehkä hieman julistukselta. Mutta, okei, ehkä Faust ei yritäkään olla erityisen hienovarainen. Nykyhetkeen sijoittuva kirjan osa oli minusta ehkä epätasaisin - välillä liikuttiin niissä nuorisoleffasfääreissä, vaikkei teksti suinkaan ihan niin kovin siloiteltua ollut.

Kirjassa musiikilla on iso rooli; tulin usein ajatelleeksi, että esimerkiksi Spotify-soittolista per luku olisi voinut toimia kuin häkä.

After the Apocalypse

Maureen F. McHugh on erikoistunut kirjoittamaan siitä, mitä tapahtuu kun yhteiskuntarakenne romahtaa. Kyllä minäkin tiedän, mitä silloin tapahtuu: silloin me kaikki kadumme ostamiamme sähköisiä kirjoja.

After the Apocalypsessa tapahtuu muutakin, sillä yhteiskunta voi romahtaa lukemattomin eri tavoin. McHughin tarinoissa se käy kyllä usein hitaasti. On zombialue, jolla on rangaistussiirtola; teini-ikäinen, jonka äiti on sairastunut uuteen prionitautiin; likaisia pommeja, jotka aiheuttavat nuorelle pojalle erikoisen muistiongelman ja vaikka mitä muuta.

Useissa tarinoista katastrofi on siis hiljainen, hidas ja juuri käynnistynyt; toisaalla nähdään pakolaisvirtoja ja selviämään pyrkiviä perheitä. Suosikkitarinani olivat sydäntäsärkevä niminovelli After the Apocalypse ja unenomainen Going to France, jossa ihmisillä on yhtäkkinen tarve lähteä Ranskaan.

AtA on yksi tasapainoisimmista ja kiinnostavimmista novellikokoelmista, joita olen lukenut. Se on hyvä juttu; toivo novellien suhteen oli jo lähes menetetty.

The Long Look

I aten't dead. Olen mökillä, enkä jaksa useinkaan hankkiutua koneelle (joita täällä toki piisaa, olemme moderni internetajan perhe) mutta nyt, nyt ... vihdoin voi urheilukisojen varjolla paeta hellettä ja blogata.

Richard Parksin esikoisteoksella The Long Look on ehkä maailman ankein kansi. Katsokaa nyt:

Ankeus.

Kannesta huolimatta sisältö on oikein toimiva, yllättävää sinänsä. Kirja on fantasiaa, mutta jostain syystä fantastinen elementti ei lyö liiaksi naamalle (ehkä olen lukenut genreä jo niin paljon, että velhojen läsnäolo on minusta paatunutta realismia.)

Kirjassa velho nimeltä Tymon the Black järjestelee maailman asioita: heppu näkee välähdyksiä tulevaisuudesta, ja katastrofit estääkseen toimii välillä tavoilla, jotka muun maailman silmissä näyttävät helposti ikään kuin epäeettisiltä. Niin nytkin, kun pitää siepata prinsessa ja sen sellaista.

Lopputulema on siis se, että TLL on viihdyttävän seikkailun lisäksi myös katsaus erikoisen pahiksen sielunmaisemaan, ja vaikka kieltäydyn uskomasta, että esimerkiksi Sauron olisi ollut salaa vain sosiaalinen uudistaja, olihan tämä oikein virkistävä näkökanta. Muistaakseni myös ihan hauska.

Bone Dance

Luin Emma Bullin Bone Dancea kännykän Kindlellä pitkään ja hartaasti.

BD kertoo Sparrowsta, joka elää jonkinlaisen apokalypsin jälkeisessä suurkaupungissa. Sähköstä on pulaa, ja teknologian kanssa on vähän niin ja näin - ajalta ennen mullistusta peräisin olevat videot ja kasetit (!!! ilmeisesti BD on kirjoitettu joskus 1600-luvulla) ovat suurta huutoa keräilijöiden keskuudessa. Sparrow ansaitsee leipänsä tekkihommilla ja toimittamalla näitä nauhoitteita esimerkiksi kaupunginjohtajalle, joka kovasti diggaa leffoista. Sankariamme kuitenkin vaivaavat kummalliset muistikatkot ja kaupunkiin saapuvat muukalaiset, jotka laittavat kaiken sekaisin.

En ihan hirveästi pitänyt Sparrow:sta henkilönä. Tyyppi oli erakoitumisessaan hieman rasittavanpuoleinen, jos nyt sitten syystä - ja syy käy ilmeiseksi kirjan edetessä. Bull on siis saanut aikaiseksi melkoisen johdonmukaisen pahvisen päähenkilön, ja siitä kai pitää nostaa hattua. Kirjassa on myös paljon voodoota ja muuta hipahtavaa fantasiakamaa, ja vaikka videokasetit tuntuvat tästä näkökulmasta yhtä lailla steampunkilta kuin höyryveturi, jollain tavalla teknologian ja fantasian yhdistelmä kuitenkin toimii. Silti, syystä tai toisesta odotin kirjalta kuitenkin hieman enemmän. Nyt kävi välillä aika pitkäksi.

Heroes of the Valley

Jonathan Stroudin Bartimaeus-sarja on varmaan monellekin tuttu, mutta kauheasti en ole nähnyt puhuttavan pari vuotta sitten ilmestyneestä Heroes of the Valley -kirjasta, joka ei liity djinneihin mitenkään.

Kansi: Random House/Corgi

HotV:n sankari on nuori Halli, joka on koko pienen ikänsä kuunnellut tarinoita esi-isänsä Sveinin sankariteoista, sukunsa suuruudesta ja siitä, miten ylämaiden kukkuloiden suojaavien kivien takana elävät pelottavat hirviöt, trowt. Näiden hirviöiden vuoksi ei kukaan ikinä poistu siitä laaksosta, jossa Hallin suvun lisäksi elää ja maata viljelee kymmenkunta muutakin suurta sukua. Sitten alkaa tapahtua: Halli tapaa Aud-tytön, jonka jano seikkailuille on vähintäänkin yhtä suuri kuin Hallin oma. Aud ei sitäpaitsi usko mihinkään hirviöihin, vaan pitää niitä vain tapana pitää kansa kurissa. Lisäksi Halli todistaa murhan ja lähtee omalle, yksityiselle seikkailulleen tarkoituksenaan kostaa - mutta tapahtumat karkaavat Hallin käsistä.

Stroud onnistuu jotenkin yhdistämään hirviöiden luomaa aitoa uhkaa lähes slapstick-henkiseen komediaan. Halli on itseriittoinen - etenkin alkuun - ja saattaa itsensä ja etenkin muut tilanteisiin, joille on pakko hihittää itsekseen sohvan nurkassa. Välillä Stroudin tarinoinnista tuli mieleen jopa kansantarujen trickster-arkkityyppi ja niihin liittyvät tarut, sillä Hallissa oli kyllä ainesta vaikka tällaiseksikin sankariksi.

Tarinan edetessä Halli toki kasvaa ja joutuu ottamaan vastuuta teoistaan; vastaavasti hän myös huomaa, että asioilla on usein kaksi puolta, eikä juuri mikään ole niin yksinkertaista kuin päällisin puolin voisi luulla.

Tykkäsin HotV:sta vähintäänkin yhtä paljon kuin aiemmista Stroudeista - jollain tavalla tämä kirja, vaikka tunnistettavasti Stroudia, on kuitenkin jotain ihan muuta.

The Complete Polysyllabic Spree

Lisää Booksyn vinkeistä kaiveltuja teoksia - toinen ikinä lukemani Nick Hornby. Ensimmäinen käsitteli potkupalloa, toinen aihetta, josta pidän vielä enemmän: lukemista.

The Complete Polysyllabic Spree käsittää Hornbyn kirjoittamia kolumneja kirjoista, joita on lukenut. Koska pidän lukemisesta, pidän myös lukemisesta lukemisesta - voidaan ehkä sanoa metalukemisesta - ja hotkaisin kirjan onnellisena taannoisella Englannin matkalla Kindlelläni.

Ääneen nauraen, herra Sivukirjaston suureksi iloksi.

TCPS oli siis hauska ja innostava, ja oli varmaan jossain määrin onni, etten Englannissa halunnut maksaa dataroamingista tai olisin varmaankin varannut kirjastosta joka toisen kirjan, jonka Hornby mainitsi (nyt tyydyin yhteen ja se odottaa vielä lukemistaan.) Siihen kyllä petyin, miten nuivasti Hornby suhtautui esimerkiksi scifiin.

Ennen kaikkea innostuin kirjan esipuheesta, jossa Hornby käsittelee sellaisia asioita kuin miksi olisi hyvä lukea kirjoja joista nauttii, tai miksi ajatus siitä, että Oikean Kirjallisuuden tulee olla niin vaikeaselkoista, että lukijan hiukset tipahtavat sivulla 6 on hieman kummallinen ajatus. Kirjoista ilman muuta kannattaa nauttia eikä mitään välttämättä kannata lukea vain siksi, että se jostain syystä tulisi jokaisen lukea.

Ja sitä kohtaa rakastin ihan erityisesti, kuulkaa, kun Hornby kirjoittaa siitä, miten lukukokemus on yleensä kirjan, lukijan ja tilanteen summa (tai ehkä tulos jostain monimutkaisesta differentiaaliyhtälöstä) - tätä eivät viralliset kirja-arvostelijat kai saa sanoa, mutta totta se kuitenkin on. Minä luen kirjoja erilaisissa mielentiloissa, mikä on tullut erityisen selväksi tänä hormonien käryisenä syksynä, ja on varmaa, että joskus olen väärä lukija kirjalle. Sen vuoksi kirjoista bloggaaminen on jokseenkin helpottavaa - ei tarvitse teeskennellä toimivansa absoluuttisten totuuksien kanssa.

Kirjasta löytyi myös Sivukirjaston kannatteleva ajatus, lainauksen lainauksena, olkaa hyvät:

Zaid's finest moment, however, comes in his second paragraph, when he says that 'the truly cultured are capable of owning thousands of unread books without losing their composure or their desire for more'. That's me! And you, probably! That's us! 'Thousands of unread books'! 'Truly cultured'!

- The Complete Polysyllabic Spree, noin 44% kohdalla

Kindlen upgrade

...tapahtui ihan itsekseen vain. Ostin taannoin Kindlen, joka oli täsmälleen ensimmäisiä Suomeen myytäviä laitteita, ja olin hommasta pähkinöinä - huolimatta siitä, että tänne kehitysmaahamme ei myyty laitteita, joissa olisi ollut toimiva verkkoyhteys. Ei edes WLAN-yhteyttä.

Koska koko ajan verkkoa etsivä Kindle kulutti akkua kuin allekirjoittanut joululauluja lokakuussa (rutkasti enemmän kuin muiden mielestä olisi tarpeen), käänsin verkkoyhteyden pois päältä ja unohdin koko jutun.

Nyt on kuitenkin tapahtunut jotain - ehkä uusi versio, ehkä maamme on päästetty pannasta, tai jotain muuta, mutta kun Brittein saarilta palattuamme avasin Kindlen, havaitsin, että olin unohtanut siihen verkon päälle - olin kokeillut Kindle Storea Londoon hotellihuoneessa innoissani Kindlellä toimivasta verkosta (ostin hienolla nimellä varustetun kirjan, Mall of Cthulhu. Odotan sanoinkuvaamatonta lukuelämystä) - ja signaali löytyi ihan täältä Suomestakin käsin.

Ihan kuin olisin saanut uuden laitteen. Oi onnea!

Clowns at Midnight

Terry Dowlingin Clowns at Midnight tekee ilmeiseksi e-kirjojen mahdollisuudet. Jenkki-Amazon olisi nimittäin kyllä tuonut minulle australialaiskirjailijan teoksen myös fyysisenä kappaleena, 50 taalan sopuhintaan. Vaihtoehtona oli murto-osa hinnasta - Kindlelle. (Toden sanoakseni etsinkin Kindlelle luettavaa, joten luultavasti olisi siihen muutoinkin päätynyt.)

CaM kertoo australialaiskirjailijasta, joka vetäytyy maaseudulle saadakseen hetken huilia fobiansa kohteesta: klovneista ja naamioista. Koska kirja on "a tale of appropriate terror", ketään ei varmaan kamalasti yllättä, että Australian maaseudun pusikoista alkaa yhtäkkiä pukata pellejä kuin paremmastakin sirkuksesta.

CaM ei kuitenkaan ole kovin perinteinen pelottelukirja - vaikka siinä on omat synkät ja ihan oikeastikin välillä pelottavat hetkensä, kertoo se ehkä enemmän siitä, miten päähenkilö ottaa tilastaan niskalenkin. Se kertoo myös vanhoista riiteistä ja Commedia dell'Artesta, ja tekee molemmista sekä kiinnostavia että hieman pelottavia.

Vaikka kirja onnistuu olemaan sekä pelottava että kiehtova, osaa se kuitenkin paikoin olla myös hieman tylsä. Lisäksi päähenkilö on ehkä hieman rasittavanpuoleinen minäkertojien joukossa, paikoin epäuskottavan vainoharhainen ja paikoin raivostuttavan luottavainen. En myöskään arvosta suunnattomasti juonenkuljetusta, jossa asiat saadaan primääristi etenemään sillä, että ollaan suuren paljastuksen äärellä, kunnes yhtäkkiä asiasta ei mitenkään voidakaan puhua, ei nyt, älä painosta minua pyydän, tämä kaikki on liikaa. En jotenkin jaksa uskoa, että ihmiset oikeasti käyttäytyisivät aivan tuolla tavalla - tai hyväksyisivät sellaisen käytöksen muilta. Päähenkilö (jonka nimen, tunnustan, olen jo unohtanut) on suuressa määrin syyllinen siihen, että osallistuu kauheaan tanssiin - mutta tiedostaa asian sentään itsekin.

The Replacement

Brenna Yovanoffin The Replacement oli jotenkin tosi suloinen, goottilaisessa ja synkässä hengessä.

Siis katsokaa nyt tuota kanttakin!

The Replacement kertoo vaihdokkaista Gentryn pikkukaupungin syksyssä. Doylen perheen teini-ikäinen poika, Mackie, sattuu nimittäin olemaan vaihdokkaista yksi - asia, joka kaupungissa on julkinen salaisuus. Salaisuus, josta ei koskaan puhuta, vaikka vaihdokkaita on ollut ennenkin. Sitten Mackien koulukaverin Taten pikkusisko ... vaihtuu, eikä Tate ole lainkaan valmis hyväksymään lammasmaisesti sisarensa kohtaloa.

Teinidraamoineen ja synkeine syksyineen TR on jotenkin jopa ... no, paikoin tuli mieleen maailman paras tv-sarja Buffy Vampyyrintappaja - vertaus on tosin sikäli hieman ontuva, ettei kirja päässyt (tai ehkä edes yrittänyt) samalle huumorin tasolle. Lukukokemus oli kuitenkin jotenkin tosi visuaalinen ja kirjan tyyli vetosi ainakin allekirjoittaneeseen. Kevythän tämä on, mutta onko se nyt niin vakava rikos?

Pakko kehaista kirjaa vielä sen verran, että vaihdokaskuviot ovat usein jotenkin hieman järjettömiä. Miksi kukaan haluaisi vaihtaa keijulapsia ihmisiin? Häh? Mutta Yovanoff onnistuu tuomaan koko soppaan jonkinlaista uskottavuutta.

En tule lukeneeksi useimpia kirjoja uusiksi, mutta voin kuvitella, että tämän voisin lukea joka vuosi keskellä synkeintä syksyä.

The Iron Duke

Bongasin Meljean Brookin kirjan The Iron Duke eräältä vuodenvaihteen Locuksen best of 2010 -listalta, ja jäin kuvittelemaan kyseessä olevan nuorille aikuisille suunnatun teoksen - jos nyt ilmeisesti kohtuullisen, erm, vauhdikkaan nuorille aikuisille suunnatun teoksen.

Lukiessani TID:a mietin paikoin, että kyllä on ya-osaston tarjonta muuttunut sitten minun päivieni. (Mutta lopulta kävi ilmi, että kyseessä oli ehkä oma väärinymmärrykseni.)

TID on steampunk-romanssi, jossa Brook yhdistää iloisesti nanoteknologiaa ja höyrykoneita valloittajien ikeen alta vapautuneessa Englannissa, jossa ei mene kovin voittoisasti. Kirjan sankaritar, etsivä Mina, törmää kansalliseen ikoniin, rautaherttua Rhysiin, joka on aikoinaan auttanut saarivaltiota saavuttamaan itsenäisyyden, kun joku tiputtaa kuolleen ja jäätyneen miehen rautaherttuan portaille. Seuraa nopeatempoinen seikkailu, jossa fiittaavat ilmalaivat ja erikoisvarustellut haikalat - okei, hait ovat aika pienessä roolissa, mutta satun pitämään niistä - ja juonen etenemisen puolella ei ainakaan minulla ollutkaan valittamista.

Se, mistä en niin pitänyt, oli Minan ja Rhysin romanssi (ei, tämä ei ole spoileri), joka on monella tapaa suorastaan häiritsevä. Vaikka sankareidemme keskinäinen balanssi muuttuu loppua kohti ja molemmista löytyy uusia puolia, en ole lainkaan varma, riittikö tämä korvaamaan alun kohtaukset, jotka muistuttivat sekä kirjoitustyylinsä että asenneilmastonsa puolesta aika lailla harlekiiniromantiikkaa. Tämän seurauksena koin ainakin itse kirjan hot and steamy -osiot lähinnä vaivaannuttaviksi, vaikka yleensä en moisista häiriinny.

Romanssin ja päähenkilöiden jonkinasteinen kökköys on vähän sääli, sillä Brookin maailma ja miljöö ovat kiehtovia ja niistä lukisi mielellään lisääkin.

Judge

Sain vihdoin luettua Karen Travissin The Wess'har Wars -sarjan loppuun. Tähän asti sarjan kiinnostavinta antia ovat olleet eettiset kysymykset, joita on näppärästi käsitelty eräänlaisen galaktisen yli-ihmismuukalaislajin (ite keksitty yhdyssana) kautta; näihin kysymyksiin kuuluu mm. lihansyönti (mikä oikeus meistä kellään on käyttää hyväkseen toista elävää ja tuntevaa olentoa, kun - ja tämä on tärkeää - meillä kerran on vaihtoehto) ja toisaalta kuolemattomuuden tuomat mahdollisuudet ja, eipäs unohdeta, riskit - onko yksilöllä tässä suhteessa jotain oikeuksia yli yhteisen hyvän?

Sarjan heikointa antia ovatkin sitten puolestaan olleet hieman toisteiset jaksot, joissa kerrataan aiemmin tapahtunutta ja päähenkilöiden melkoisen kaavamaiset sisäiset prosessit. Viimeisessä kirjassa, Judgessa päähenkilöitä kiinnostavammiksi nousivat oikeastaan sivuhahmot ... mutta ei mennä asioiden edelle, tässä lyhyt yhteenveto juonesta:

Judgessa galaktiset yli-ihmismuukalaiset saapuvat Maahan laittamaan ekologisen katastrofin partaalla hoippuvaa planeettaa kuntoon. Suostuvatko Maan asukkaat vähennystoimiin ja elämäntyylin muutoksiin helposti vai pitääkö mennä vaikeimman kautta? Entäpä saavatko Maan eri liittoumien ja valtioiden ahneet johtajat käsiinsä päähenkilökolmikon kantaman c'naatat-loisen, joka tekee tartunnan saaneesta käytännössä kuolemattoman?

...siinä, lupasinhan jotain lyhyttä, enkö luvannutkin? Kysymyksiin saatte vastaukset lukemalla kirjan itse, ja kyllä Judge kannattaakin lukea, jos ei muuta niin siksi, että se herättää ajatuksia. (Sitäpaitsi se on aika helppolukuinen.) Tällä kertaa heränneet ajatukset olivat hieman ristiriitaisia: päästääkö Traviss päähenkilönsä kuitenkin lopulta liian helpolla? (Ehkä, mutta miksi vastauksen tässäkään pitäisi olla jotain mustavalkoista, kun elämässä ja ihmisenä kasvussa tuntuu kuitenkin olevan kyse lähinnä harmaan sävyjen löytämisestä?) Löytyykö päähenkilöiden polyamoriseen suhdetilanteeseen sitten kuitenkin hieman liian siisti ratkaisu? (Ja eikö toisaalta ole hienoa, että kukin voi toimia kuten parhaaksi näkee?) Onko aiempien kirjojen antisankari Rayat sittenkin sarjan tiukimmalla selkärangalla varustettu, eniten henkilökohtaista kasvua osoittava tyyppi (ja silti kaamea limanuljaska)?

Juonensa puolesta Judge ei ole kovin konventionaalinen, mutta se ei ehkä ole lainkaan huono asia. Elämä ei oikeasti aina muistuta draaman kaarta.

Dragon in Chains

Luin Daniel Foxin Dragon in Chainsin kokeellisesti Androidin Kindle-applikaatiolla, mikä lukunautinnon kannalta saattoi olla virhe - ei niinkään siksi, että applikaatiossa olisi jotain vikaa, vaan siksi, että luetut pätkät jäivät selkeästi lyhyemmiksi ja kirjan pariin palasi huomattavasti harvemmin kuin muutoin ehkä olisi käynyt*. Niinpä lohikäärme oli työn alla lähes koko kevään, kunnes taannoisena toukokuisena viikonloppuna Tukholmassa sain sen vihdoin luettua.

DiC kertoo kuvitteellisesta itämaisesta valtakunnasta, jossa keisari pakenee kapinaa kaukaiselle saarelle, ja saaren asukkaat, muut päähenkilöt, sotkeutuvat kuka mitenkin valtakunnan tapahtumiin, jotka yhtäkkiä liippaavatkin läheltä. Samaan aikaan lauma merirosvoja ryöstää luostarin, jonka tärkein tehtävä on ollut pitää meren alle kahlittu lohikäärme jatkossakin vangittuna. Kuolleet munkit eivät voi tehtäväänsä täyttää, joten laivapojaksi shanghaiattu Han joutuu kovan paikan eteen jatkaessaan munkkien työtä.

Ensin en innostunut DiC:ista juurikaan. Se tuntui kylmältä ja sateiselta, huumorintajuttomalta ja vakavalta, ja mietin monta hetkeä miksi länsimaiset kirjailijat eivät tunnu saavan pseudo-aasialaisiin romaaneihinsa yhtään lämpöä tai iloa (esimerkiksi Lian Hearnin kirjat ovat olleet minusta hieman luotaantyöntäviä juuri tästä syystä.) Vai voiko kyse olla siitä, että kulttuurit todella ovat niin kaukana toisistaan? Sitäpaitsi ärsyynnyin siitä, että lohikäärmeparka piti kahlita meren alle. Mutta pikku hiljaa - sattumalta, samoihin aikoihin, kun kirjalle tarjottavissa ollut lukuaika kasvoi - huomasin, että aloin lämmetä tarinalle. Lopussa kirjaa suorastaan hotki. En ole varma, piristyikö tahti, alkoiko kirjan eri tarinalinjoissa nähdä yhtäkkiä järkeä, vai oliko kyse lopulta siitä, että mitä enemmän (mille tahansa) kirjalle antaa, sitä enemmän siltä saa.

Ja lopusta pidin kovasti - vaikken nyt ole lainkaan varma, haluanko lukea sarjaa loppuun asti. Entäs jos myöhemmät osat vesittävät erinomaisen lopun? Eihän sellaista kestä edes ajatella.

* Luin applikaatiolla lähinnä siis äärimmäisen tylsyyden täytehetkinä, jollaisia en oikein voi sietää. Tiedättehän, esimerkiksi kun odottelin Sivukirjastokoiran kanssa ulkona, että herra Sivukirjasto tulee ulos ravintolasta noutoruoan kanssa ja voimme lähteä kotiin syömään - mitä muutakaan siinä voisi tehdä? Katsella ihmisiä? Ei käy.

Rosemary and Rue

Joskus ehkä 2008 kieriskelin naurusta jonkun genrekirjakaupan lattialla nähtyäni hyllyn nimeltä "Paranormal romance". Enää ei naurata. Siinä missä vielä 2000-luvun alkupuolella fantasiahyllyt pullistelivat kirjoja, joiden alkusivuilla oli kartta, jylläävät tällä hetkellä julkaisulistoilla yksityisetsivät / toimittajat / manaajat / vampyyrinmetsästäjät / tarjoilijat / jokapaikanhöylät, jotka ovat ihmissusia / vampyyreita / keijuja / ajatustenlukijoita / muodonmuuttajia / muita öttiäisiä, ja sitten käydään läpi kaikki kliseet keijujen hoveista vampyyrien pesäkoloihin ja ihmissusien dominanssitaisteluihin ja SITTEN pussaillaan.

Osa näistä kutaleista on siirtynyt telkkariin. Myöntää täytyy, että tykkään True Bloodista - huomattavasti enemmän HBO:n versiona kuin Harrisin, vaikka tämä suosio saakin epäilemään, että Harrisille pitäisi antaa toinen mahdollisuus. Pakko myöntää sekin, että myös kirjapuolella viihdyn tämän uuden urbaanin fantasian genren - jopa paranormaalien romanssien - parissa itsekin. Välillä vaan koko juttu alkaa tuntua vähän ... tutulta?

Niin kuin nyt vaikka Seanan McGuiren Rosemary and Rue. Tämä on taas ehkä niitä kirjoja, joiden kohdalla isot odotukset johtavat pieneen pettymykseen - luulin jotenkin, että tämä olisi innostavampi genrensä edustaja.

October Daye on jonkun sortin vaihdokas ja yksityisetsivä, joka menneisyytensä traumaattisten tapahtumien johdosta (14 vuotta karppina saa kenet tahansa uskomaan maailmankaikkeudesta lähinnä huonoja asioita) on vaihtanut kyttäyskeikat kassahommiin. Kyttäyskeikat ja paranormaali yhteisö (lähinnä niitä keijuja, joka on yksi epämääräisistä suomenkielisistä vaihtoehdoista sanoille fae tai faerie) eivät vaan halua jättää Octoberia eli Tobya rauhaan. Yksi Tobyn vanhimmista ystävistä murhataan, ja Toby valjastetaan jossain määrin postuumisti etsimään syyllistä (ei postuumisti etsimään, vaan valjastetaan postuumisti.)

Päällimmäinen fiilis, joka kirjasta jäi on seuraava: voi haltioiden hovi, miten paljon yksi päähenkilö voi ottaa turpaansa. Kirjan puolivälissä ei muuta tuntunut tapahtuvankaan kuin turpaanottamisesta toiseen nilkuttamista (tai kannetuksi tulemista). Varsinaiseen pussailuun ei päästy; siihen vain vähän vihjattiin. Toby oli siinä määrin rikkinäinen ja murjottu päähenkilö muutenkin, että kaukana horisontissa siintävät potentiaaliset parisuhteet tulevat olemaan pelkkää ahdistusta, vatvomista ja empimistä, jos kirjailija ikinä sinne asti pääsee. (Selvää varmaan on, että tämä ahdistuneisuus ei juuri tehnyt Tobysta rakastettavampaa. Sen sijaan typerä ahdistuneisuuden syy melkein teki. 14 vuotta karppina - sitä on vähän vaikea ottaa kovin vakavasti, eikö?)

Mutta on kirjassa hyviäkin puolia. Maailma on kiinnostava, sivuhenkilöt vielä kiinnostavampia ja Tobyssakin ehkä potentiaalia - jos nyt juonenkuljetuksessa sitten onkin pieniä seikkoja, joihin jatko-osien suhteen kiinnittäisin huomiota. Edellämainituista jatko-osista saatan jopa lukea yhden tai kaksi (tai miksei enemmänkin, jos Toby ryhdistäytyy jollain elämänsä osa-alueella, vaikka tappelijana.)

Buyout

Jos scifi parhaimmillaan esittää vaikeita yhteiskunnallisia kysymyksiä fiktion kautta, on Alexander Irvinen kirja Buyout erinomainen kysyessään, mikä on ihmiselämän hinta. Tosin puhtaasti kirjallisia ansioita katsoen Buyout ei ollut ihan niin vetoava.

Buyout keskittyy seuraavanlaisen ajatusleikin ja kustannuslaskelman ympärille: Jos lähitulevaisuuden Amerikassa, tuossa ihmeellisessä maassa, nuori ihminen saa elinkautisen tuomion ilman armahdusoikeutta (tai jotain tämäntyyppistä, sikäläinen oikeusjärjestelmä ei ole ihan tuttu), koko hommasta tulee ns. tyyristä. Etenkin veronmaksajille. Joten entäpä, jos näille elinkautisvangeille tarjottaisiin kuolemantuomiota, jonka vastineena he voivat testamentata osan niistä rahoista, joita heidän elatukseensa ei täten tulla käyttämään, valitsemilleen tahoille?

Näitä "buyouteja" kauppaamaan palkataan Martin, joka on kyllästynyt työhönsä, ja jonka avioliitto rakoilee - ja nyt se vasta rakoileekin, kun vaimo Teresa ei hyväksy miehensä uutta työtä alkuunkaan. Vaimo ei ole yksin: aborttienvastainen liike uudelleenohjaa toimintaansa liukkain liikkein Martinia vastaan. Martinia tukee ystävä Charlie, joka näkee homman liukuvan kohti katastrofia kauan ennen kuin Martin itse tajuaa mitään.

Kirjan eduksi on ehdottomasti mainittava pohdinta buyoutien suhteen. Buyout kuvaa erinomaisesti myös Martinin ja Teresan avioliittoa ja sen hajoamista, sekä ihmisten toimintaa ja reaktioita kiistanalaiseen kysymykseen, mutta kirjailija tuntuu valinneen (tai luontaisesti ottaneen) hyvin etäisen lähtökohdan. Paikoin tämä kuvaustapa sai ainakin minusta kirjan henkilöhahmot tuntumaan yhtä läheisiltä kuin luontodokumentissa kuvatut ötökät - analyyttista ja kiehtovaa, muttei koskettavaa.

Buyoutia markkinoidaan myös trillerinä, muttei se oikein sellainenkaan ole - kerronta on paikoin hidasta, ja jännitysmomentit sinänsä vähäisiä. Itse asiassa kirja oli kaikkineen jotenkin niin realistinen, että vasta jälkikäteen tajusin osan kirjassa esiintyvistä ilmiöistä olevan lähes silkkaa scifiä - kuitenkin ikään kuin omasta ajastamme pidemmälle vietynä niin, että uskottavuus säilyi.

Mukaansatempaava lukukokemus Buyout ei siis varsinaisesti ollut, mutta jos pohdiskelu kiinnostaa, suosittelen kyllä.

Norse Code

Hei murukkeet. Olen käyttänyt loman hyödykseni lukemalla kirjoja*; koska lomasta on kaksi viikkoa eli 33,3% vielä jäljellä, tulen bloggaamaan jo tähän mennessä luetuista kirjoista jonnekin tammikuuhun 2012** asti.

Ei siis auta jaaritella. Tai auttaapas. Joku ruoja on nimittäin perustanut Kallion kirjaston taakse baarin (tahi kahvilan, mutta kyse on kuitenkin Kalliosta) nimeltä Sivukirjasto. Onko tämä plagiaattien plagiaatti mistään kotoisin? Onko siellä edes kirjahyllyä? En jaksanut itse käydä testaamassa kun terassin kumpikin puoli (ie. kaksi pöytää kadulla molemmilla puolella kulmausta) olivat auringossa ja täynnä, ja meillä oli koira mukana. Mutta jos joku tietää, saa kertoa.
 
Toukokuussa kesäloman alkupuolella luin reissussa Kindlellä myös Greg Van Eekhoutin kirjan Norse Code, jonka ostin primääristi siksi, että siinä fiittaa Loki, tuo koiramme*** mukaan nimetty norjalainen jumalhahmo, ja sekundääristi, koska Locus sitä muistaakseni viime vuodelta suositteli. Eikä suositellut ihan turhaan, NC on ihan reipas ja mukaansatempaava kuvaus Ragnarökistä.

Ragnarökin koittaessa jumalat kasaavat armeijaa; näistä etunenässä Hermod, joka kirjassa on (muistaakseni) Thorin poika. Thorin pojalla menee melko huonosti loppuaan lähestyvässä maailmassa; sitten hän tapaa valkyria Mistin, joka haluaa pelastaa kuolleen sisarensa Helheimista (eli sieltä, minne kuolleet viedään.) Hermod ja Mist yhdistävät voimansa a. pelastaakseen kuolleita sukulaisia ja b. estääkseen maailmanlopun - mutta kun ennustus Ragnarökistä on tuhansia vuosia vanha ja tuppaa toteutumaan, vaikka miten sitä yrittäisi estää, hankalaa on.

Minä pidin kovasti NC:stä, se tarjosi pari varsin ilahduttavaa kohtausta ja muutenkin reipasta menoa. Jään odottamaan Van Eekhoutin seuraavia edesottamuksia mielenkiinnolla.


* Riippumatossa. 
** Kirjoja on siis Sivukirjastojonossa 14.
*** Luulitte varmaan, että tämä on taas uusi tekosyy ujuttaa koiran kuva Sivukirjastoon, vaan väärässä olitte. En jaksa, kun on niin kuumakin.

The Red Tree

Heip. Oletteko lukeneet ikinä mitään Caitlín R. Kiernanilta? Minä olen, nyt kun häämatkalla luin kirjan nimeltä The Red Tree, joka oli huomattava siitä, että a. se oli Kindlellä ja b. se loi kauhuelementtiä aika hienovaraisesti.

No, hyvä on, kohta a. ei sinänsä ole enää kovin huomattava, mutta sanottakoon heti alkuun, että luin puolentoista viikon häämatkalla kolme kirjaa ja Kindlen akku kului puoleenvälin. Take that, iPad!

Niin, se The Red Tree. Siinä kirjailijatar muuttaa New Englandin viileille nummille helkkarin helteiseen kesään odottamaan inspiraatiota piiloutumaan kustannustoimittajalta, ja alkaa puoliksi ajankuluksi, puoliksi huolestuneena selvittää talon liepeillä kasvavaan punatammeen* liittyviä paikallislegendoja - jotka, lisättäköön, eivät ole iltasatukamaa. Avuksi muuttaa taiteilijatar Kaliforniasta, mutta kahden luovan ihmisen yhteiselo ei ole välttämättä auvoisaa.

Niin, kun tuossa ylempänä väitin Kiernanin luovan kauhuelementtiä aika hienovaraisesti, tarkoitin sitä. TRT oli kyllä hieno, mutta juoni ei ole siinä olennaisin asia - kirja kannattaa todella lukea itse.

*Ilmeisesti Northern Red Oak eli Quercus rubra - mutta tämä on jälkikäteistä tulkintaa. Tieteellinen nimi sanottiin ehkä kirjassakin, en muistaisi. Ja joo, olen uudelleenlöytänyt alaviitteet.